Fantsu-entry: Dieter Freudenthalin kertomus

[Kronstadt]

Tarina oli yksi ensimmäisiä kirjoittamiani novelleja ja ensimmäinen sellainen jonka kehtasin laittaa nettiin arvosteltavaksi. Tämä varmasti näkyy, enkä ole oikeastaan laisinkaan pettynyt kolmeen saamaani pisteeseen. Kummallista että joku piti tätä jopa 2. parhaana tarinana kaikista fantsuehdokkaista.

Eli kritiikkiä! Erityisesti niiltä parilta, jotka näkivät jotain hyvää stoorissa - mihin pitäisi siis keskittyä, mitä karsia? Jne.

* * * * * * *

Dieter Freudenthalin kertomus


Ystävät, oletteko panneet merkille, kuinka hitaasti aika kuluu; kuinka tuskaisan pitkään on ihmisen kärsittävä tässä maailmassa ja kuinka kaikki se on seurausta niistä hirvittävistä synneistä joista meidän on kiitettävä esivanhempiamme (kaikki jumalat heidät kirotkoon!). Ei - en usko että olette, sillä nämä Valheet, mitä korviimme kuiskutetaan ja mitä te, ystäväni, aivottomien muulien tapaan seuraatte, syövyttävät kirkkaimmankin mielen jo lapsuusvuosinamme. Sigmar yksin tietää miksi minä kaikista maailman olennoista olen valittu löytämään totuuden ja näin asetettu ymmärtämään kaikkia muita elollisia paremmin tämän saastaisen maailmamme salaisuuksia.

Sigmar yksin tietää miksi - mutta tässä nyt yritän teitä kaikkia varoittaa Valheista ja hirvittävistä salaisuuksista, oudoista tapahtumista ja vieraista olennoista joita ne kätkevät taakseen.

Kuten jo mainitsin, on maailmassamme - varsinkin sen valottomissa, koluamattomissa kolkissa; synkissä merentakaisissa viidakoissa ja maanalaisissa luolastoissa - mutta myös keskuudessamme, kaupungeissa ja ihmisten kodeissa, sanoinkuvaamatonta pahuutta, josta te ette ole tietoisia. Voin tunnustaa, etten ollut itsekään - en ennen erästä hirvittävää tapahtumaa, jonka nyt haluan muistini suomissa rajoissa teille selostaa.

*

Olin vuosi sitten ystäväni Jakob Creuzin kanssa illastamassa eräässä Altdorfin laidalla sijaitsevassa majatalossa. Olin siellä herra Creuzin, kirjailijan kehen olin vuosia aikaisemmin tutustunut setäni hautajaisissa, kutsumana. Miksi olimme juuri tuossa majatalossa? Sitä en muista, mutta aterialla hän ylisti paikan lammasta - mitä me molemmat tilasimme - joten ehkä myöhemmin kohtalokkaaksi paljastuneen valinnan takana olivat kirjailijaystäväni kulinaariset mieltymykset.

”No, kerros, Freudenthal”, Creuz aloitti keskustelun tilattuamme, ”viimeisimmät kuulumiset yliopistolta?”

”Sitä samaahan meille kuuluu kuin aina, Jakob”, valehtelin. Tiesin näet hyvin mitä ystäväni haki takaa, enkä halunnut keskustella siitä lainkaan.

”Niinkö vai?”, hän vastasi hymyillen. ”Minä taas olen kuullut että olette melkoisissa ongelmissa.”

”Mihin viittaat?”, sanoin vastentahtoisesti. Tarjoilija tuli pöytäämme; hänen laskettua höyryävät lampaankyljyslautasemme pöydälle ja lähdettyä Creuz vastasi:
”Mutaatiokokeiluihinne.”

”Puhu hiljempaa!”, tiuskaisin. Vilkuilin ympärilleni, mutta kukaan ei katsellut. ”Mistä olet kuullut tuollaista sontaa, Jakob?”

”Ystävältäni Kasvitieteellisessä laitoksessa. Heinrich Schusterilta.”

”Schuster tietysti”, huokaisin. ”Hän on varmasti liioitellut asiaa sanomisissaan, mutta valitettavasti minun täytyy todeta huhujen olevan totta. Kokeilumme kääntyivät toissapäivänä katastrofiksi. Enempää en voi kertoa.” Muistan hikoilleeni ja menettäneeni ruokahaluni sillä sekunnilla, huolimatta siitä että lammas tuoksui herkulliselta. Kuten yhä tänä päivänä, eräs epäonninen tapahtumasarja Altdorfin yliopiston alkemiantutkimuksen laitoksella kummitteli mielessäni kuin eilinen.

”Ei tarvitsekaan”, hän sanoi ja virnisteli ahmiessaan ruokaansa. ”Heinrich kertoi aivan kaiken. Tiedätkö, teidän pitäisi minun mielestäni olla varovaisia etenkin yhdestä syystä: olen kuullut että eräs Syöpäkulttina tunnettu pakanaryhmä on siirtänyt toimintansa Nulnista Altdorfiin.”

”Mistä kultista oikein puhut?”, kuiskasin.

”Nurglen, ruttojumalan kultti.”, hän sanoi paljon kovemmalla äänellä kuin itse olisin tohtinut, ja siinä samassa tavernan ikkunan lasit helisivät rikki ja voimakas tuulenpuuska puhalsi läpi huoneen lennättäen ilmaan pöytäliinoja sekä ruuantähteitä.

Katsoimme toisiamme pelästyneinä ja päätimme lopettaa keskustelumme sekä ruokailumme tähän.

Noustuamme pöydästä tiedustelimme mahdollisuutta vuokrata vaunuja kuljettamaan meidät takaisin keskustaan. Mutta koska sellaista ei ollut saatavilla, olimme pakotettuja matkustamaan takaisin kaupunginosaamme apostolinkyydillä (Creuz asui vain parin korttelin päässä omasta kerrostalohuoneistostani). Oli jo hyvin myöhä - lähes keskiyö. Mannsliebin sekä Morrsliebin sirpit valaisivat matkaamme, mutta pilvet peittivät tähtitaivaan. Yksikään lyhty ei koristanut metsän keskelle raivattua hiekkatietä.

Olimme ohittamassa suurta ja vanhaa maalaistaloa, kun kuulin huudon - en kauhistunutta, vihaista huutoa, vaan hennon naisäänen: “Dieter!”, se kutsui minua. Käännähdin ympäri.

“Creuz!”, kuiskasin ja pysäytin ystäväni. “Kuulitko tuon?”

“Minkä?”, hän kysyi ja katsoi minua, mutta ennen kuin ehdin vastata, hänen kasvonsa valahtivat valkoisiksi. Koko mies oli kuin aaveen nähnyt. “Jumalat!”, hän sanoi hiljaa. ”Mikä oli tuo ääni?” Kummastelin tätä hetken, sillä en itse ollut kuullut omien sanojeni jälkeen mitään. Sitten kuitenkin tunsin kasvoillani tuulenvireen ja kuulin jälleen huudon:

“Dieter, joudu!”

“Äänet tulevat tuolta talosta”, Creuz kuiskasi ja osoitti kartanoa takanamme. Talo oli melko kaukana mäen harjalla, mutta näimme, että sen ovi oli auki. Oven takana seisoi, osittain varjossa, valkoiseen leninkiin pukeutunut nainen. Hitaalla eleellä hän viittoi meitä luokseen ja hävisi sitten sisälle taloon.

“Kummallista”, muistan sanoneeni. “En tunne ketään täältäpäin kaupunkia. En muista edes aikaisemmin vierailleeni täällä, saatikka tuossa rakennuksessa.” Creuz pudisti päätään ja kertoi, ettei hänkään tuota majataloa lukuun ottamatta tuntenut koko tienoota. Koska nainen oli kuitenkin tuntenut meidät molemmat etunimiltämme, eikä meillä oikeastaan ollut kiirettä mihinkään, päätimme - Sigmar meitä armahtakoon! - kävellä peremmälle tutkimaan asiaa.

Mäen nurmi oli pitkää, eikä kartanon omenapuita ollut ilmeisestikään hoidettu ikuisuuksiin, joten ympäri kukkulaa lojui pahalta haisevia mätiä hedelmiä. Lähestyessämme hieman ränsistynyttä vanhaa kartanoa selkääni pitkin kiiri kammon väristyksiä. Tuo ääni!

Saavuimme puolittain avoimelle ovelle. Creuz katsoi minua, ja outoa kyllä, en pystynyt tulkitsemaan miehen kasvoilta pienintäkään jälkeä pelosta! Itse olin tuon synkän yön pahasti pelästyttämänä varmastikin ulkoisesti kauhuissani, joten ystäväni kysyi koputtaisiko hän oveen. Nyökkäsin ja astuin askeleen taaksepäin. Juuri kun hän oli kopauttamassa kämmenselällään vanhaa ovea, kuulimme sisältä ääniä; itkua ja valitusta. Creuz vilkaisi minua ja nyökkäsin, jolloin hän työnsi auki hitaasti inhottavasti narisevan oven.

Astuimme sisälle valtavan kokoiseen eteissaliin. Huoneessa kaikui outo ropina, kuin vettä olisi tipahdellut vuotavasta katosta. Sisällä ei ollut lainkaan ikkunoita, tai jos oli, niitä ei kyennyt näkemään, sillä kaikki nurkat olivat täysin varjossa. Ainoat valonlähteet olivat pienet kynttilät punatiilisen takan juurella. Ja tuon takan edessä seisoi nainen valkoisessa leningissään kääntyneenä selin meihin. Hänellä oli pitkät mustat hiukset siististi selän taakse kammattuna. “Lapseni, pienokaiseni”, hän itki. Nainen piti sylissään jotain.

“Rouva!”, Creuz sanoi päättäväisellä äänellä. “Te kutsuitte - onko kaikki hyvin?”

Nainen hiljentyi hetkessä, muttei muuten reagoinut.

“Rouva, tunnemmeko me toisemme?” Creuz astui pari askelta eteenpäin. Kuiskasin: “Creuz! Minua karmii, lähdetään!” Mutta mies oli täysin valkoleninkisen naisen lumoissa. Hän käveli hitaasti tätä kohti. “Rouva, hän aloitti päästyään takalle ja laski kätensä naisen vasemmalle olkapäälle. Tämä kääntyi.

“Lapseni! Pienokaiseni!”

Muistan kuulleeni Creuzin hirveän huudon. Naisella ei ollut kasvoja; naaman peitti karmea torahampainen iilimadon suu. Olennolla oli sylissään korkeintaan vuoden vanha sylivauva. Lapsen päättömästä kaulasta valui verta lattialle. Epäinhimillisesti kirkuen otus heitti ruumiin takkaan selkänsä takana, ja välittömästi siinä leimahtivat infernaaliset siniset liekit, jotka valaisivat kauhun näyttämön kokonaisuudessaan. Huomasin kattopalkeista roikkuvat ruumiit - kolme päätöntä ihmistä oli ripustettu sisäelimiensä varaan roikkumaan huoneen kattopalkeista. Veritipat ropisivat ruhoista kuin teurastamolla.

“Jumalat!”, Creuz sai henkäistyksi. Sitten hirviö tarrasi ystävästäni kiinni, eikä hän kyennyt vastustelemaan kun iilimadonhampaat tunkeutuivat hänen kalloonsa ja repäisivät pään sijoiltaan.

Ryntäsin niin nopeasti kuin kykenin pois talosta. Juoksin mäen alas, juoksin pitkän hiekkatien kauas päätien risteykseen saakka. Vasta usean peninkulman päässä tapasin vaunut, joiden kuljettajan sain lahjottua kääntymään ympäri ja viemään minut kaupungille. En uskaltanut mennä kotiini nukkumaan, joten kävelin erääseen keskustan kapakoista ja join kaikki rahani pois. Lopulta nukahdin niille sijoilleni.

Aamulla herätessäni en tuntenut oloani yhtään turvallisemmaksi tuon öisen painajaisen kummitellessa mielessäni. Maksoin kapakanpitäjälle, jonka tosin huomasin jo keventäneen kukkaroani majoituksensa vastineeksi, ja astuin ulos. Kävelin pääkadun kivitettyä reunaa mietteissäni, masentuneena. Huomasin uutistenlukijan kailottavan päivän tapahtumia ja juoksin lähemmäs kuuntelemaan.

”Keisarimme Karl Franzin nimissä, luen teille seuraavan tiedotteen: Vanha kartano tuhoutui mysteerisessä tulipalossa Tangermünden kylän lähistöllä myöhään eilen illalla. Palossa sai surmassa kartanossa asunut viisihenkinen perhe sekä mies, jota ei toistaiseksi ole kyetty tunnistamaan. Kruunun virkamiehet tutkivat asiaa.”

Heti tiedotteen kuultuani riensin yliopistolle, pakkasin vähäisen omaisuuteni, jätin Reikinmaan ja suuntasin pohjoiseen.

*

Enempää en tänään ehdi kertoa, vaikka vielä monesti kuluneen vuoden aikana jouduin todistamaan pahuutta, jolle edes hirvittävä tapaukseni (joka oli kohdallani ensimmäinen luokkaansa) ei vedä vertoja. Ystävät! Älkää sanoko, että epäjumalia ei ole, sillä Heitä on! Älkää vähätelkö vierasta ääntä sanoen; “Tuuli se vain ujeltaa”. Älkää väittäkö, etteikö aaveita ja elämää kuoleman jälkeen olisi. Pelätkää!, sillä vain alituinen pelko varustaa teidät ainoalla aseella, joka on hyödyksi tässä valon ja varjon, Kaaoksen ja Pyhän mittelössä:

Varovaisuudella.

[Crescent]

Tämän lyhyehkön pätkän varmaankin parhaiten toimineet osat olivat alku- ja loppupuheet. Sen sijaan itse tapahtuma, josta päähenkilö kertoo, minkä myös kait pitäisi olla se tarinan tärkein osa, jää köyhäksi. Iso osa tarinasta kuluu keskusteluun, joka ei edes liity tapahtumiin loppujen lopuksi. Mutaatioiden olettaisi olevan keskeisempi tekijä tarinassa niiden noustessa keskustelun aiheeksi, mutta ei kai sitten. Merkittävä kohtaus kaaoksen kohtaamisessa jää lyhyeksi ja päättyy kuin seinään päähenkilön vain juostessa pois ja mennessä ryyppäämään. Yksittäisenä häiritsevänä kohtana nostaisin vielä tavernan ikkunoiden yhtäkkisen pelkästä puheesta johtuneen hämmentävän hajoamisen, joka oli outo ja jokseenkin merkityksetön.

[Kronstadt]

Juuri niitä virheitä, jotka itsekin havaitsin :S Kiitos että varmistit siis nämä. Veikkaan että lääke tähän olisi ollut parempi keskittyminen kirjoittamiseen eikä sellainen turha "nyt tää pitää saara valmiiks"-mentaliteetti. Enempi aikaa tarinoihin siis jatkossa.

Alun dialogi oli siis kömpelö yritys saada tarinaan vähän lisää ulottuvuutta. Mitä lie tällä nyt tarkoitankaan. Ilman sitä tarina olisi oikeasti paljon kehnompi, mutta olisin voinut toteuttaa sen paremmin.

[pamp-pu]

Tähänkin oli selvästi haettu inspiksiä Lovecraftista, ja oppi näyttäisi menneen perille ainakin jossain määrin. Kuten jo mainittiin, alku ja loppu olivat tämän tarinan vahvimmat osat. Tarinaa ei oltu pilattu turhalla pitkittämisellä, vaan tästä oli tullut kohtuupituinen ja toimiva paketti.

[Skrixqueek]

Meikä sijoitti kolmanneksi.

Hassulta tuntuu uusiksi samat kommentit laukoa, mutta koetanpa muistaa, miten ne oikein meni (ei, en tallentanut minnekään).

Jooh, eli siis tyylipuhdas tarina. Ainoastaan dialogi oli melko modernisti muotoiltu. Sen olisi voinut laittaa kertojan suuhun (esim. Ihmettelin, mistä kultista hän oikein puhui, johon hän vastasi...) mutta kyllä tämä näinkin toimi.

Hyvin jäsennelty ja kirjoitettu, sekä lopetus, että aloitus olivat mallikaita ja kerronta vei juonta eteenpäin.
Itse juoni tosin oli melko pliisu, eikä tavallaan temmannut mukaan. Tämä kamppasi tarinan aika ikävästi.

Jonkinlaista repäisevyyttä ja voimakkaampaa shokkitekijää olisi voinut tuohon kliimaksiin laittaa. Kuvailua ei joissain kohdissa voi olla liikaa.

[IRiaD]

Suora copypaste:

"Poor Dieter. Ei kannattaisi leikkiä mutaatioiden kanssa, saat vielä jonkinsortin sairauden. Oliko se "iilimato" Nurglen demoni vai mutantti?"

[Kronstadt]

:--P

Tai kenties iilimadon ja keisarin salattu äpärä? Kukapa tietää.