Fantasia: Utepin kääröt

[Karl Van Dieter]

1.Osa

1.Luku

Remas, Tilea, Keisarillinen vuosi 1837

Ilta-aurinko oli laskeutunut taivaanrannan ylle värjäten pilvet punaisen ja keltaisen leiskuvilla sävyillä, jotka maalautuivat kovia kokeneen palkkasoturin kasvoille kirvoittaen lukuisia nuoruusvuosien muistoja hänen mieleensä. Ulkoterassi oli koristeltu oliivipuilla, sekä köynnöskasveilla, jotka kiemurtelivat kivisiä pilareita pitkin kohti terassin puista ritiläkattoa. Oluttupa oli saanut nimensä huikaisevasta näkymästään, Laskevan Päivän Tupa.
Gruger oli ensi kertaa moneen vuoteen kunnolla sivistyksen parissa. Hänen viime aikaiset retkensä olivat vieneet hänet Rajaruhtinaille, jossa hän oli palkkautunut erään de la Marcion palkka-armeijaan. De la Marcio oli aloittanut suuren kampanjan örkkejä vastaan, tarkoituksenaan ajaa nämä pois, sekä sitä kautta kerätä itselleen parempi asema ja kannattajia, joita ilman selvityminen oli vaikeaa.
Kampanja oli epäonnistunut, ja de la Marcion joukot oltiin lopulta voitettu ja hajoitettu. Hän oli pahasti aliarvioinut vihernahkojen voiman. Gruger itse oli paennut vain täpärästi odottavaa kuolemaa. Se oli hänen elämänsä tarina, hän oli huijannut kuolemaa jo niin lukuisia kertoja, että oli seonnut kauan sitten laskuissa.
Se, miksi hän eli niin vaarallista elämää selittyi osittain sillä, että hänen oli ollut kerran pakko päästä pois toisesta elämästä, joka hänellä oli ollut Miraglianon kaduilla. Orpona hän oli ajautunut nopeasti pahoille teille, varastelemaan ja rähinöimään. Siitä elämästä hänet oli pelastanut veteraani - vartioston kapteeni - joka oli vetäytynyt eläkkeelle. Häneltä Gruger oli saanut aseellisen koulutuksen useissa eri aseissa, ja huolimatta iästään, kapteeni oli ollut vielä täysin kykenevä taisteluun nuoremman vastustajansa kanssa.
Gruger kohotti pikarinsa laskevalle auringolle, ja hymyili surumielisesti. Kapteeni oli nyt Morrin valtakunnassa jouduttuaan taisteluun kummallisten, rottia muistuttavien petomiesten kanssa. Nämä olivat voittaneet taistelun leikiten ylivoimansa sekä yllätyksen turvin, joka niillä oli ollut puolellaan. Gruger oli yrittinänyt löytää tien näiden pesäpaikkaan viemäreitä pitkin, jotka Miraglianon alla kulkivat, mutta oli ollut epäonnekas. Jälkeen päin, matkattuaan lukuisissa maissa, Bretonniassa, Estaliassa, Keisarikunnassa ja Kislevissä, hän oli kuullut lukuisia kertomuksia noista myyttisistä rottamiehistä, ja mitä enemmän hän kuuli, sitä enemmän hän oli hyvillään siitä, ettei ollut löytänyt niiden pesäpaikkaa.
Gruger siemaisi viiniä pikaristaan ja jatkoi sokaistumatta tuijotustaan kohti ilta-aurinkoa muistoihinsa vajonneena.

2.Luku

Leonardo Grappaleon huomasi ajatuksiinsa vaipuneen miehen, joka kohotteli pikariaan kohti auringonlaskua. Mies näytti nuhjuiselta, mutta vahvarakenteiselta, aseistuksesta päätellen tämä saattoi olla jopa melko taitavakin taistelija. Palkkasoturi melko varmasti, hän ajatteli. Miehellä oli takkinsa kätköissä pari miekkoja. Toinen miekoista oli lyhyempi ja sirompi rakenteeltaan. Miehen jalkojen juuressa lepäsi raskas varsijousi, joka oli ladattu.
Hän päätti lähestyä miestä, sillä tässä saattoi olla yksilö, jollaisen hän halusi mukaan retkelleen.

Gruger säpsähti ja salamannopeasti hänen kätensä oli hakeutunut saappaanvarressa olleelle tikarille, joka oli nyt hänen kädessään, terä osoittaen kohti keski-ikäisen miehen rintaa. Mies oli nostanut kätensä ylös antautumisen merkiksi.
”Suokaa anteeksi”, hän sanoi rauhallisella äänellä vetäytyen pari askelta taaemmas. Kun Gruger totesi miehen olevan vaaraton, hän asetti tikarin pöydälle terä yhä osoittaen tulijaa. Hän viittasi miehen istumaan.
”Kiitos”, mies sanoi ja istuustui Grugeria vastapäätä. Gruger tutki miestä, ja tämä tutki häntä. Gruger tiesi olevansa resuisen näköinen, sillä hän oli vasta saapunut Remasiin, eikä ollut saanut tilaisuutta peseytyä vielä matkansa pölyistä.
”Mitä haluat, vanhus?” Gruger kysyi halveksivasti. Mies vei kätensä takkinsa poveen, ja Grgerilla oli jälleen tikarinsa kädessään valmiina. Hän ei luottanut mihinkään. Mies veti hitaasti esiin nahkaisen pussin, jonka sisältö kilisi. Hän viskasi pussin keskelle pöytää.
”Se on etumaksu, mikäli suostut auttamaan minua.” Gruger punnitsi sisällön painoa kädessään, ja pisti sen takaisin pöydälle samalla tarkkaillen vanhaa miestä. ”Siinä on sata kultakruunua. Tiedän, Keisarikunnan valuuttaa, mutta en ole saanut tilaisuutta vaihtaa sitä Tilean valuutaksi. Kelpaa täälläkin kuitenkin.
”Nimeni on Leonardo Grappaleon, olen tutkija. Ja aion antaa sinulle mahdollisuuden päästä osalliseksi ikuisesta elämästä.” Leonardo selitti, kuinka oli löytänyt Aldorfin Suuresta kirjastosta vuosisatoja vanhoja tekstejä, joissa kerrottiin ikuisen elämän mahdollisesta olemassaolosta. Hän kertoi, mitä oli lukenut miehestä nimeltä Nagash, ja muinaisesta kuninkaasta, joka ei halunnut kuolla, Settrasta, sekä lihti-pappikultista, jonka jäsenet kerran onnistuivat tekemään itsestään kuolemattomia.
”Osa noista muinaisista olennoista on varmasti vielä tänäkin päivänä elossa. Puhumattakaan kirjailijoiden kertomista yön olennoista, vampyyreista. Olen kerännyt suuren kokoelman tietoa siitä, kuinka sielu saadaan pysymään kiinni kuolevaisessa ruumiissa, mutta ratkaiseva lenkki puuttuu; se, miten tämä kaikki tapahtui ensimmäisen kerran. Tuossa tiedossa on mukana tarvitsemani tiedot perusasioita varten, joita ilman millään muullakaan tiedolla ei ole paljoakaan väliä.” Gruger kuunteli tarkkaan Leonardon kertomusta, ei kuitenkaan todella uskoen mahdollisuuteen saavuttaa ikuista elämää. Mies vaikutti kiihkomieliseltä hullulta, jolla oli liian suuret luulot itsestään. Mutta, hän ajatteli, keski-ikä oli lähestymässä häntäkin, ja jos miehen puheissa oli mitään järkeä, ja kuolemattomuus olisi todella mahdollista, hän olisi vapaaehtoinen tarttumaan siihen. Kuolema ei koskaan ollut kiinnostanut häntä, ja elämä, jota hän näinä aikoina eli, oli toki vaarallista, mutta myös mielenkiintoista.
”... olen löytänyt sen”, Leonardo oli juuri sanomassa kun Gruger taas keskitti huomionsa miehen sanomisiin. ”Tässä.” Mies näytti karttaa, joka oli selvästi kopio. Hän selitti, että alkuperäistä karttaa ei tietenkään voinut Suuresta kirjastosta saada, ja siksi hän oli ollut pakotettu kopioimaan sen itselleen.
”Vakuutan sinulle kartan olevan aito, ja kuningas Utepin haudan olevan todella olemassa. Tässä on kaikki dokumentit koottu yhteen - eivät tietenkään alkuperäiset - jotka kertovat siitä, kuinka haudan voi tunnistaa, ja kuinka sen sisään voi päästä, mitä aarteita se pitää mahdollisesti sisällään. Sitä ei voi tietenkään tietää varmuudella, sillä haudanryöstäjiä aavikolla riittää ja nämä ovat voineet jo vierailla siellä ennen meitä. Tämän vuoksi tuo sata kultakruunua on vasta etumaksu vaivoistasi. Se on suuri summa, mutta saat vielä kaksi lisää, mikäli suostut tähän tehtävään. Minä olen kiinnostunut ainoastaan kääröistä, joissa salaisuudet mainitaan, kaiken rikkauden jätän niille, jotka minua seuraavat.”
Gruger otti kartan ja tutki sitä tarkasti. Kartassa oli merkittynä oikea reitti hautaan, sekä mahdolliset ansat, joita matkalla saattoi kohdata. Hän antoi kartan takaisin ja siemaisi taas viiniä pikaristaan ja katseli iltaruskoa. Aurinko oli jo painunut mailleen. Lempeä lämmin tuuli hyväili hänen sänkeään, sekä vapaina liehuvia hiuksia, jotka hän oli juuri lyhentänyt karheasti olkapäilleen yltäviksi.
”Montako miestä lähtee mukaan?” hän kysyi Leonardolta. Tämä kohautti olkiaan. ”Olen ajatellut 10-15 miehen sattuetta itseni mukaan lukien. Suurempaa en juuri uskalla koota. Kuinka hyvin tunnet Nehekharan muinaista historiaa?” Kun Gruger vuorostaan kohautti olkiaan, Leonardo alkoi pitää hänelle luentoa, joka kesti pitkälle yli puolen yön. Ainoa hyvä puoli tuossa luennossa oli, että mies tarjoili hänelle juotavaa koko loppu illan ajan.

3. Luku

Viikkoa myöhemmin Gruger seisoi erään Remasin satamassa sijaitsevan majatalon aulassa. Majatalon nimi oli Ilolintu. Paikka kuhisi raavaita merikarhuja, joista osa oli päissään, osa jo sammuneita. Sieraimiin käyvä haju oli pistävä pesemättömien ihmisten ja pilaantuvien jätteiden haju. Naiset olivat siellä viihdyttämässä asiakkaita, väsyneine silmineen ja kulahtaneine kasvoineen, joissa meikit olivat levinneet.
Leonardo tunkeutui ihmisten läpi ja kätteli sydämellisesti Grugeria. ”Joko olet saanut rahasi kulutettua?” hän kysyi isällisesti.
”Tarpeeksi. Miksi kutsuit minut?” Leonardo katsoi häntä kuin vähäjärkistä.
”On aika lähteä, tietenkin! Saanko esitellä kolmetoista muuta sotilasta, jotka olen löytänyt tänä aikana? Tässä on Antonio, entinen ovivahti täällä, etsi uutta työpaikkaa ja minulla oli tarjolla. Sitten on Guiseppe, ei niinkään sotilastyyppiä, mutta osaa kuitenkin arabian kieltä, jota varmasti tulemme matkallamme tarvitsemaan. Sitten ovat varsinaiset sotilaat, juuri armeijasta eronneet herrat Mazzano, Miguel, Fasel ja Baziel”, nämä miehet tekivät sotilaallisen tervehdyksen Grugerille, joka vain virnisti takaisin. Heillä oli vielä kaikilla sotilaan uniformut yllään, armeijalta varastetut tietysti.
”Aah, ja tässä ylpeyteni, kääpiö. Aivan, Gurnik... hän kuuluu Surmaajien kiltaan”, tässä kohden kääpiö mulkaisi toisella hyvällä silmällään vihaisesti Leonardoon. ”Kultti, ei kilta, kultti.”
”Niin... aivan, kultti siis. Hän on Surmaaja.” Jälleen kerran Gruger virnisti, mutta ei Surmaajalle, vaan Leonardolle. Kääpiön tatuoinnit päässä, sekä leiskuvan oranssiksi värjätty hiusharja kertoivat sanomattakin siitä, mikä kääpiö oli miehiään.
”Niin, sitten Boris. Hän tulee Kislevistä, ja kuten näet, hänen toinen kätensä ei ole aivan normaali. Hän menetti sen kauan sitten taistelussa... tai jossakin, ja nyt hän käyttää ruoskaansa siinä kädessä korvaamassa sormiaan. Hän oli täällä paikallisena areenatappelijana, ja onnistui vakuuttamaan minut taidoillaan. Sitten tässä on kenties yksi taitavimmista miehistä, jonka olen tavannut, kun puhutaan tikareista, Risgar. Hän on meille varmasti hyvänä apuna, jos joudumme taisteluun.” Risgar kumarsi kevyesti Grugerille. Tämä vastasi siihen myös nyökkäämällä päätään kevyesti. Tässä oli mies, johon hän halusi tutustua paremmin.
”Sitten Ernest. Älä hämäänny ulkomuodosta, hän on haltia ehkä rodultaan, mutta mieleltään aito tilealainen.
”Et koskaan puhunut mitään haltiasta”, sanoi kääpiö yhteenpurtujen hampaidensa välistä samaan aikaan kun Ernest sanoi: ”Et puhunut mitään kääpiöistä! Minä en tee töitä kääpiöiden kanssa! Olen ehkä kasvanut ihmisten parissa, mutta tiedän kyllä mitä kääpiöt minusta ajattelevat.”
”Me varmasti pääsemme jonkinlaiseen sopimukseen asiassa”, Leonardo sanoi hätäisesti ja kaivoi povitaskuaan. ”Lisää rahaa kenties? Ja osa aarteesta, joka epäilemättä meitä odottaa haudan kätköissä?” Vanhemman rodun edustajat irroittivat salamoivat katseensa toisistaan ja keskittyivät pysymään loitolla toinen toisesta. Ernest meni puhumaan Leonardon kanssa vetäen tämän syrjään. Ilmeisesti keskustelu koski kääpiötä, mutta Gruger ei saanut sanoista selvää. Lopulta he ilmeisesti pääsivät sopimukseen, ja Leonardo palasi takaisin esittelyjen pariin.
”Kunhan ei tarvitse tuon siroa haltiapersusta yrittää pelastaa”, Gruger kuuli kääpiön mutisevan itsekseen.
”Niin... mihin jäinkään”, Leonardo kysyi raapien harmaata partaansa. Lopulta hän muisti: ”Ah, vielä kolme, tässä ovat Karl ja Luc, jotka molemmat vaativat päästä mukaan mikäli toinen pääsee. Luc on Bretonniasta ja Karl Keisarikunnasta, kuinka he ovat toisensa kohdanneet, sitä saa jokainen kysyä heiltä itse. Sitten, tässä on Fiezel, hyvä käsittelemään kahta asetta samalla kertaa, niittänyt paljon mainetta Holveissa.
”Kaikki, saanko esitellä teille Grugerin, hän oli ensimmäinen kenet sain mukaan tälle matkalle.” Kaikki tervehtivät Grugeria, jotkut iloisemmin, toiset vähemmän iloisesti.
”Nyt kun kaikki on esitelty toisilleen, on kenties aika mennä katsomaan alusta, joka vie meidät Al-Haikkiin, josta matkamme itää kohti alkaa. Al-Haikkissa meitä odottaa opas, jonka olen varannut jo aikapäiviä sitten ja hän vie meidät lähelle päämääräämme. Hän on kuulemma yksi uskaliaimmista oppaista koko alueella. Ja myös yksi kalleimmista, mutta raha ei ole este tälle matkalle.”

4.Luku

Alus, jolla heidän oli määrä matkata, ei ollut järin suuri. Se oli samanlainen priki, kuin Gruger oli joskus nähnyt merirosvojen käyttävän. Leonardo selitti pienen aluksen herättävän vähemmän huomiota, ja että sen avulla saattoi päästä nopeasti karkuun suurempia ja kömpelömpiä aluksia, sekä liikkua matalikoissa, joissa suuremmilla aluksilla ei ollut mahdollisuuksia selvitä haaksirikkoutumatta.
Gruger ei pitänyt juurikaan vedestä, mutta hän oli jo hyväksynyt toimeksiannon ja tuhlannut melkein puolet rahoista vaatteisiin, olueen ja uhkapelaamiseen.
Kun he irtautuivat laiturista, Gruger etsi käsiinsä laivan kapteenin kysyäkseen tältä muutamia asioita koskien merihirviöitä, joista hän oli kuullut puhuttavan joskus.
”Näillä vesillä? Hirviöitä? Onhan se mahdollista, tosin en ole koskaan tavannut yhtäkään, vaikka paljon olen kyllä kuullut. Älä sure maakrapu, ainoa asia, jota joudut pelkäämään tosissasi ovat myrskyt sekä lähempänä Kirottujen maiden rannikkoa seilaavia aavelaivoja, jotka loputtomasti partioivat alueella etsien itselleen uusia uhreja liittääkseen heidät kuolemattomaan legioonaansa.” Kapteenin sanat eivät juurikaan rauhoittaneet Grugeria, mutta perääntyminen tehtävästä oli nyt mahdotonta.
Laivamatka sujui kuitenkin ilman suurempia ongelmia. Alkumatkan laiva liikkui lähellä Tilean rannikkoa luovien halki matalikoiden. Tämä valittiin mahdollisten kaappareiden välttämiseksi yhtä lailla kuin Tilean vartiostonkin alusten. Grugerille selvisi matkan aikana kapteenin olevan salakuljettaja Tilean ja Estalian välillä pääasiassa.

5.Luku

”Nyt olemme tulleet lähellä Kirottujen maiden rannikkoa”, kapteeni kuului ilmoittavan Leonardolle. Gruger nojasi velttona reelinkiin ja antoi ylen tasaisin väliajoin laidan yli huolimatta matruusin kehotuksesta pitää katse kiinnitettynä koko ajan horisonttiin. Tuuli oli reipas ja laivan runko sekä masto natisivat sen sekä keinumisen myötä. Merimiehiä oli mastossa vähentämässä purjeita estääkseen alusta kulkemasta liian kovaa vauhtia ja sekä siinä pelossa, että masto ei kestäisikään tuulen voimaa, joka purjeisiin puski.
Tähystäjä ilmoitti puolilta päivin havainneensa epäilyttävän aluksen idässä. ”Hyvä on”, kapteeni nyökkäsi, ”Pidä sitä silmällä ja ilmoita kun saat lisää asioita selville siitä”, hän määräsi ja kääntyi Leonardon puoleen virnistäen. ”Mitään hätää ei ole, mikäli tuo on ainoa laiva lähettyvillämme. Se on kaukana, ja meidän laivamme on nopeampi kuin Unettomien alukset.”
Gruger ei tuntenut oloaan kovinkaan varmaksi huolimatta kapteenin vakuuttavista sanoista.
Gurnik oli jo alkanut hivelemään kirveidensä teriä koettaakseen niiden terävyyttä. Hän näytti täysin valmiilta taisteluun. Kääpiön alaston yläosa, joka oli myös tatuoitu, sekä lävistetty sieltä täältä, pullisteli kääpiön venytellessä lihaksiaan saadakseen ne lämmitellyiksi ja vetreiksi.
Heidän aluksensa kääntyi kohti lounasta, jossa Al-Haikkin sataman sisääntuloaukko oli. Itse kaupunkia ei kuitenkaan näkynyt vielä, ei edes kaukaista silhuettia siitä. Kapteeni vei aluksen lähelle rannikkoa, ja Grugerin olo alkoi huojentua keinumisen alkaessa vähitellen rauhoittua. Hän ihasteli muinaisia rantoja, ja näki vehreiden niittyjen takana aukeavat dyynit sekä suuren autiomaan niiden takana.
Tähystäjä sai viimein varmistetuksi kyseessä todella olevan hautakuninkaiden alus, mutta että tämä ei luultavasti ollut huomannut heitä, sillä sen vauhti oli arviolta pysynyt samana. Se tieto oli Grugerille helpotus, mutta Gurnikille selvästi pettymys.



6.Luku

Seuraavana aamuna Gruger oli jo hyvissä ajoin kannella katselemassa kuinka Al- Haikkin kaupungin aamuinen silhuetti lähestyi heitä. Kaupunki näytti hohtavan pimeydessä, tornimaiset rakennukset olivat rakennetut valkoisista kivistä, jotka tuntuivat työntävän pimeyttä pois ympäriltään. Kaupunki näytti valtavalta, jopa näin kaukaa katsottuna, paljon suuremmalta kuin vaikkapa Miragliano, joka sekään ei ollut pieni kaupunki. Kaupunki seurasi mailikaupalla rantaviivaa, ja sen korkeat, pyöreät ja tornimaiset rakennukset olivat jotakin, minkälaisia hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Ne muistuttivat etäisesti sipulia, ikkunat olivat kuin suuria avaimenreikiä, ainakin niin Gruger ne näki.

2.Osa

7.Luku

Al-Haikk, Arabia, Keisarillinen vuosi 1837

Satamatori kuhisi elämää, erilaiset kauppiaat ympäröivät tulijat lähes heti ja Leonardo joutui käskemään Mazzanoa, Miguelia, Faselia sekä Bazielia ajamaan voimakeinoin kauppiaita kauemmas heidän saattueestaan. Boris viuhutti taitavasti ruoskaansa muutaman kerran ilmassa niin, että sen läiskäykset pelästyttivät lähinnä olleet loitommalle. Tätä jatkui koko heidän matkansa ajan, kunnes he viimein saapuivat eteläiselle suurelle portille, joka mukaili tornien arkkitehtuuria symmetrisesti.
”Aah, te olla Leonarto?” kysyi huonoa Tileaa puhuva mies, jolla oli valkoinen kaapu, sekä valkoinen huivi päässään, jota hän kutsui turbaaniksi. Hän oli pienempikokoisempi kaikkia muita paitsi Gurnikia. Mies ojensi samanlaisia vaatteita kuin hänellä itsellään oli yllään, heidän suuntaansa, ja Boris oli juuri viuhauttamassa ruoskaansa, kun Leonardo kohotti kätensä estämään häntä.
”Tässä on oppaamme, ja vieläpä juuri ajallaan. Khar-mar on hänen nimensä.” Opas kumarsi syvään, kuten palvelija ainakin, ja jatkoi vaatteiden ojentamista selittäen heidän tuntevan olonsa huomattavasti paremmaksi ne päällä kuin omat raskaat ja tukalat vaatteensa. Vain Leonardo, Guiseppe, Karl ja Luc sekä Ernest tottelivat oppaan sanaa. Gruger ei halunnut jättää taakseen kaikkea sivistystä, jota tunsi vaatteissaan kantavan, Boris selitti että jos oli tarpeeksi kestävä kestämään Kislevin kylmää, niin miksei sitten autiomaan kuumuutta? Neljä ammattisotilasta taas vetosivat kaapujen tarjoamaan vähäiseen suojaan iskuja vastaan. Risgarilla oli taas tikarinsa, jotka hän mieluiten piti takkinsa alla piilossa kuin kaavun päällä näkyvissä, Fiezel eikä Antonio halunneet muuten vain pitää kaapuja ja turbaani vedoten siihen, kuinka naurettavilta näyttivät ne päällään. Gurnik ei kommentoinut mitään, ja opas älysi olla hiljaa tämän koosta.
Seitsemäntoista kamelia odotti heitä porttien ulkopuolella olevassa aitauksessa. Khar-mar selitti yhden olevan kuormakameli, ja loppujen ihmisten kuljetusta varten, sekä tietysti kääpiön ja haltian. Gurnik kieltäytyi oitis käyttämästä mokomaa elukkaa sanoen luottavansa enemmän omiin jalkoihinsa kuin mihinkään, mikä ei ollut yhteydessä hänen omaan ruumiiseensa ja sitä kautta hänen hallinnassaan.
Harjoituksissa Ernest osoittautui parhaaksi ratsastajaksi kaikista, jopa Khar-maria paremmaksi. Eläin totteli säyseästi jokaista hänen käskyään, kun taas muut saivat tehdä töitä päästäkseen sinne, minne halusivat eläimen ollessa yhtä jääräpäinen kuin pahainen kääpiö. Lopulta ratsastaminen kameleilla alkoi onnistua jokaiselta, ja niin matkaan päästiin lähtemään iltapäivällä. Ernest ohjasti kamelin kääpiön rinnalle, joka päättäväinen ilme kasvoillaan tarpoi eteenpäin upottavassa ja polttavassa hiekassa. Hän oli paljain jaloin. Huolimatta melko nopeasta tahdista, Gurnik ei näyttänyt väsymisen merkkejä, mikä tuntui Grugerista hyvin kummalliselle.
Päivän pahin vaihe oli kulunut heiltä harjoitellessa kamelien kanssa, ja kuumuus oli alkanut hellittää jonkin verran, mutta Grugerille sekin tuntui liialliselta. Hän myönsi itselleen, että ei olisi pystynyt samaan, mitä kääpiö parhaillaan teki, vaikka olisi ollut itsekin ilman paitaa ja vaikka ilman housujakin.
”Sinun ei tarvitse kävellä, mikäli et halua ohjastaa kamelia, niin tule minun kyytiini. Tämä eläin on vahva ja jaksaa kyllä kuljettaa meidät molemmat.” Kääpiö ei sanonut mitään, marssi vain eteenpäin tuimasti tuijottaen kohti kaukaista kiintopistettä jossakin horisontissa.
”Me kulkisimme paljon nopeammin, jos istuisit kyydissäni”, Ernest jatkoi. Kääpiö mulkaisi kulmiensa alta vihaisesti yhdellä silmällään haltiaa kohti, täynnä tulta, ja alkoi kävellä vieläkin nopeampaa kuin nyt jo kulki. Hän tuhahti voimakkaasti niin, että partakin liehui puhinan alla.
”No, omapa on valintasi, mutta jos muutat mieltäsi, niin ota minut kiinni”, Ernest huikkasi ohjastaessaan kamelin kohti Borisia ja Grugeria. Näin jatkui päivästä toiseen, viiden päivän ajan. Joka päivä Ernest saapui Gurnikin luo tarjoamaan apuaan, ja joka päivä vastaanotto kääpiön osalta oli sama.
Kuudentena päivänä Gruger alkoi huolestua vesivarastojen vähyydestä, ja kysyi asiasta Khar-marilta. Tämä selitti hyvin sekavasti jotakin jostakin keitaasta, joka olisi tulossa pian vastaan, ja Guiseppe, joka sattui olemaan lähistöllä kertoi oppaan tarkoittavan Tuhennen ja yhden kamelin keidasta, joka olisi viimeinen kosketus sivistyseen ja ystävälliseen ympäristöön täällä päin maailmaa.
Viimein seitsemäntenä päivänä, auringon ollessa kuumimmillaan, he lopulta tavoittivat keitaan. Gruger oli varma, että näki harhoja, mutta keidas oli suurikokoinen, ja sen ympärille oli kerääntynyt lukuisia karavaaneja nauttimaan keitaan antimista, palmujen varjoista, sekä hedelmistä ja raikkaasta vedestä.
Tuon päivän aamuna kääpiö Gurnik oli viimein ottanut vastaan haltian avun, ja kavunnut vaivalloisesti ja vastahakoisesti kamelin selkään. Mutta hän ei tehnyt muuta kuin puhisi kiukusta koko matkan. Kääpiön jalkapohjat olivat verillä kaiken nahan ollessa palanut pois niistä. Kääpiö oli jättänyt taakseen jo viimeisen kolmen päivän ajan verisiä jalanjälkiä. Kivun oli täytynyt olla sietämätön, sillä koko tuon ajan kääpiö ei ollut suostunut tinkimään vauhdistaan tuumaakaan.
Keitaalla heitä lähestyi jälleen kauppiaita, joista osa oli Bretonniasta, osa Keisarikunnasta ja Kislevistäkin saakka. Myös vihernahkoja oli paikalla, mutta nämä eivät niinkään myyneet, vaan pikemminkin ostivat tavaraa, ja näille myytiin kultaa vastaan. Gruger kehotti Leonardoa sekä Ernestiä pitämään silmällä Surmaajaa, jonka ei ollut hyvä nähdä örkkejä kaupanteossa ihmisten kanssa.
Ilta sujui rattoisasti ja Gruger joi itsensä juovuksiin pitkästä aikaa. Hän tutustui paremmin Antonioon, Risgariin sekä Luciin ja Karliin, jotka kertoivat olevansa pakomatkalla. He kuulemma olivat viruneet viereisissä vankityrmissä Keisarikunnassa odottamassa hirttotuomiota, Karl velhoudesta syytettynä ja Luc aatelisen murhasta syytettynä. Karl kertoi omaavansa maagisia kykyjä, ja että oli käyttänyt niitä viihdyttääkseen ihmisiä silmänkääntötempuilla, mutta hänen onnistui tuhota tulipallolla kokonainen sirkusteltta ja puoli kylää, jossa he olivat esiintymässä, minkä jälkeen hänet vangittiin ja vietiin Aldorfiin kuulemaan tuomionsa inkvisiition edessä.
Luc oli jo aikaisemmin tuomittu murhasta, johon hänet oltiin lavastettu. Karl kertoi uskovansa Lucin syyttömyyteen kuljettuaan tämän mukana ja todistettuaan hyviä tekoja, joita mies oli suorittanut sinä aikana, jonka he olivat olleet yhdessä. Niistä suurimpia oli erään pienen kylän pelastaminen Kaaoksen kätyrien kynsistä Middenlandissa.
Risgar taas kertoi kulkeneensa Keisarikuntaa ristiin rastiin palkkatappajana. Hän kertoi monien ylhäistä sukua olevien käyttävän hänen palveluitaan tuon tuostakin selvitellessään omia keskinäisiä välejään.
Antonio taas oli elänyt koko elämänsä Remasissa sen kaduilla, ja kuulunut lukuisiin yhteisöihin, joita rikolliset olivat keskenään perustaneet. Hän kertoi pyrkineensä parempaan elämään sen jälkeen kun oli tullut vahingossa tappaneeksi yhden uhreistaan, sitä kuitenkaan tarkoittamatta. Hän selvisi tapauksesta ilman virkavallan puuttumista asiaan, ja tunsi näin saaneensa uuden mahdollisuuden.
Näin kului heidän iltansa keitaan äärellä, laulaen, syöden, tarinoiden ja juoden palvelustyttöjen täyttäessä miesten kaikki toiveet, niin julkiset kuin salaisetkin.
8.Luku

Toisena päivänä sen jälkeen kun he olivat jättäneet taakseen keidasparatiisin, he ohittivat suurikokoiset kaksi rakennelmaa. Niistä toinen oli kultainen, ja toinen oli yötäkin mustempi. Heidän oppaansa oli käynyt levottomaksi ja vaati heitä jatkamaan matkaa niin pian kuin mahdollista kertoen mustan pyramiidin olevan kirottu ja kuuluneen Nimettömälle kuninkaalle. Leonardo tunnisti pyramiidin ja ihasteli sen jylhyyttä. Hän vaati saattuetta menemään lähemmäs sitä, ja Khar-marin varoituksista ja aneluista huolimatta Leonardo johdatti saattueen mahtavan pyramiidin juurelle, joka peittosi auringon kokonaan imien itseensa sen jokaisen säteen. Aivan pyramiidin juurella päivä vaikutti muuttuneen äkkiä yöksi ja kylmä väristys kulki jokaisen paikalla olijan selkää pitkin.
Khar-marin hermot olivat pettää lopullisesti ja tämän nähdessään Leonardo tuntui viimein ymmärtävän, kuinka paljon täkäläiset ihmiset pelkäsivät Nagashia ja hänen kirottua rakennelmaansa. Hän suostui, vastahakoisesti jättämään pyramiidin taakseen muistaen todellisen kohteensa.
Seuraavan päivän iltana Khar-mar ilmoitti, ettei kulkisi pidemmälle heidän kanssaan. Hän sanoi edessä olevan kaupungin olevan eläviltä evätty, ja hän oli niin viisas, että kunnioitti tätä lakia.
”Jos joku olla niin hullu, että tuota käskyä uhmaa, ja haluaa astua Kuolleiden kaupunkiin, niin siitä vain, mutta minä ei olla siinä mukana, ymmärtää?” Niin sanoen Khar-mar alkoi purkaa kuormakamelin selästä itselleen sopivaa määrää vettä ja asetti sen omansa selkään. Huolimatta Leonardon vakuutteluista siitä, kuinka paljon rikkauksia hän voisi saada tältä retkeltä, mies ei suostunut jäämään. Hän kuitenkin neuvoi tien kaupunkiin, ja missä siellä saattoi yöpyä turvassa Unettomilta.
Leonardon johdolla he kävivät sisään muinaisista porteista, jotka olivat mahtavat. Kaupungin vieressä näkyi kymmeniä, ellei jopa satoja erikokoisia pyramiideja, joista pienimmätkin olivat valtavankokoisia.
”Tuolla jossakin on tavoitteemme”, Leonardo selitti osoittaen pyramiidikaupunkia vanhan rauniokaupungin vierellä.
Tuona yönä kukaan ei saanut nukuttua hyvin, lähes jokainen tarkkaili ympäristöään valppaana. Leonardo, Gurnik ja Ernest olivat ainoita poikkeuksia. Kääpiön kuorsaus oli niin kuuluvaa, ettei kukaan senkään puoleen olisi saanut nukutuksi.
Aamu ei ollut vielä valjennut kun Leonardo kaivoi jo esiin karttaa ja kuvausta haudasta, jota he etsivät. Kun hän oli huolellisesti lukenut kuvauksen, ja mahdollisen sijainnin, hän komensi kaikki liikkeelle.
”Aion saavuttaa haudan tämän päivän kuluessa - ja kuvauksen perusteella paikasta - noita pyramiideja riittää tuolla mailitolkulla.” Kuinka oikeassa Leonardo olikaan, sillä kun päivä oli lopuillaan, hän ei ollut vieläkään löytänyt kyseistä hautaa. Ja taas he joutuivat yöpymään, tällä kertaa pyramiidien keskellä. Tällä kertaa edes kääpiö ei nukkunut.
Seuraavan päivän iltapäivällä he viimein löysivät pyramiidin, joka sopi kuvaukseen, ja kun Leonardo onnistui lopulta löytämään sisäänkäynnin sieltä, missä teksti sen ehdotti olevan, hän oli varma asiasta. Kuormakamelin selästä otettiin lapioita ja hakkuja, ja Leonardo pisti jokaisen töihin. Kaivamisessa Surmaaja osoittautui parhaimmaksi ja pian hän olisin se, joka neuvoi muita, kuinka kaivetaan. Ernestin kohdalla hän oli erityisen huolehtivainen, että haltia varmasti osasi työnsä hyvin. Hän auttoi haltiaa tämän työn tekemisessä ilmeisesti käsittämättä, että haltioillakin oli voimaa ja kestävyyttä aivan tarpeeksi selvitäkseen urakasta.







3.Osa

9.Luku

Khemri, Nehekharan aavikko, Keisarillinen vuosi 1837

Päästyään viimein sisälle, kolme päivää sen jälkeen kun kaivaustyöt oli aloitettu, Leonardo alkoi innolla kulkea edessä kartan kanssa. Hauta ei ollut niin suuri kuin monet muut haudat Khemrin nekropolissa, mutta käytäviä sen sisällä riitti loputtomiin. Leonardon oli pakko lopulta turvautua kääpiöiden pettämättömään suuntavaistoon maan alla kuljettaessa. Gurnik vei heitä eteenpäin määrätietoisesti, Ernest etsi ansat ja varoitti niistä. Leonardo huomasi kaikkien ansojen olevan ilmeisesti merkitty karttaan ja hän uskaltautui luottamaan siihen enemmän.
Pian he saapuivat suureen kammioon, josta lähti tie kolmeen eri suuntaan. Seinät oli koristeltu hieroglyfeillä ja Leonardo kertoi niiden kertovan haudan omistajan elämästä. Leonardo tutkii tarkkaan karttaa, ja päättää lopulta, että heidän on kuljettava keskimmäistä tietä pitkin. Fasel, joka toimi soihdunkantajana astui sisään ensimmäisenä. Toisessa kädessä hän kantoi miekkaa, ja kilpi kulki hänen selässään. Hän tähyili pimeyteen yrittäen nähdä etemmäs kuin valoa riitti. Sitten hän jatkoi matkaansa Miguel ja Mazzano kannoillaan.
Äkkiä Gruger kuuli pimeydestä huutoa, joka kuului Faselille. Tähyilystään huolimatta hän ei kyennyt näkemään mitään, kun samaan aikaan Leonardo huusi miehille tulkinneensa karttaa väärin, ja että oikea tie löytyisi vasemmalle mentäessä. Tieto tuli liian myöhään, sillä pimeydessä oli tapahtumassa jotakin. Gruger veti molemmat miekkansa esiin, ja Risgarilla oli rubiinikoristeinen tikari kädessään valmiina heittämään sen ketä tahansa vastaan, joka pimeydestä tulisi. Hän virnisti Grugerille tämän ihmetellessä, miksi mies olisi valmis heittämään juuri tuon tikarin.
Äkkiä pimeydestä alkoi kajastaa valoa, ja Mazzano sekä Miguel tulivat takaisin juoksujalkaa.
”Missä Fasel?” Leonardo kysyi heiltä. Molemmat pudistivat päitään ja kertoivat, kuinka maa heidän jalkojensa alla oli alkanut äkkiä liikkua, ja kuinka esiin oli tullut luisia käsiä, pieniä kuoriaisia, skorpioneja sekä käärmeitä, ja kuinka Fasel oli kaatunut maahan ja käsien alkaneen vetää häntä maan sisään. Leonardo kirosi, samoin tekivät muutkin, Boris ehkä kaikkein karkeimmin.
Leonardo kuitenkin kasasi itsensä kaikkein nopeimmin muistuttaen kaikille, mitä perillä odotti heitä.
Jokainen tiesi nyt, ettei hautaa oltu ryöstetty koskaan, sillä salainen sisäänkäynti oli näyttänyt koskemattomalta. Kultaa, jalokiviä ja lukuisia muita aarteita, joita he eivät osanneet edes kuvitella, odotti heitä jossakin tämän haudan uumenissa.
Aikansa kuljettuaan välillä kapeita, välillä leveitä käytäviä ristiin rastiin niin, että ainoastaan Gurnik tiesi tarkalleen, missä he olivat, he saapuivat suureen kammioon, joka oli ensimmäinen heidän kohtaamansa hautakammio. Keskellä kammiota oli kivinen arkku, sargofagi, tiesi Guiseppe kertoa. Yhdessä Faselin, Fiezelin ja Antonion kanssa Gruger sai työnnettyä raskaan kivikannen syrjään. Sisällä makasi kuivunut ruumis, joka oli puettu erittäin koristeellisesti. Sillä oli päähine päässään, joka muistutti kobran päätä, paitsi että siinä, missä käärmeen pään olisi kuulunut olla, oli kultainen korppikotka. Ruumis oli hyvin säilynyt, vaikkakin kuihtunut. Sillä oli yhä ihoa yllään ja silmien silmäluoet olivat yhä paikoillaan. Ne olivat kiinni. Ruumiin ohuet kädet olivat ristityt sen rinnan päälle, ja se piteli kultaista käärmesauvaa kädessään. Leonardo tutki tarkoin ruumista ja sen viereltä hän löysi jotakin, mitä oli etsinyt. Neljä papyrus-kääröä, jotka hän varovasti aukaisi yrittäen olla rikkomatta haurasta papyrusta. Hän sai kuin saikin käärön auki ja tutki sen sisältöä.
”Onko siinä mitä etsit”, Guiseppe kysyi. Leonardo myhäili ja myhäili, rypisti kulmiaan ja jatkoi myhäilemistä, kunnes lopulta vastasi: ”En ole varma. Näyttää siltä, että ensimmäisellä dynastialla käytettiin erilaisia hieroglyfeja kuin myöhempinä aikoina. Näissä on jotakin samankaltaista, mutta en osaa niitä täysin tulkita. Niissä on viitauksia ikuiseen elämään kuoleman jälkeen, mutta niin kaikissa teksteissä Nehekharan loistovuosilta on, joten en voi olla varma. Otan nämä kuitenkin mukaani kaiken varalta.”
Mazzano oli saanut irrotettua kultaisen käärmesauvan muumion otteesta. ”Minä otan tämän.” Mazzanon huomaamatta muumion silmät olivat auenneet, ja niiden takana paloi himmeä punainen hehku syvissä silmättömissä silmäkuopissa.
Leonardo asetti kääröt puiseen säilytyslaatikkoon ja käski jatkamaan matkaa. Seuraava käytävä oli leveä ja sen katto katosi jonnekin pimeyteen. Lattia oli laatoitettu kivillä ja seinilä jatkuivat yhä tarinat mahtavasta Utepista ja hänen papeistaan.
Äkkiä alkoi kuulua jylinää, ja seinät alkoivat täristä ja osa siitä siirtyi sivuun molemmilta puolilta. Leonardo oli jähmettynyt paikoilleen, Gurnikilla oli kirveensä esillä, samoin Ernestillä oma miekkansa, mutta muut eivät ehtineet reagoida asiaan millään lailla.
Baziel, neljäs ammattisotilaista ehti päästää vain huudon ja hypätä taaksepäin vain osuakseen takaansa tulleeseen kiviseen heiluriin. Baziel oli säikähtänyt edestä tulevaa kivistä heiluria, ja nyt hänen yläruumiinsa oli murskautunut näiden kahden heilurin väliin kovan rysäyksen myötä. Heilurit olivat neliömäisiä laattoja, ja niiden puristuksiin olisi saattanut hyvinkin jäädä useampikin mies. Baziel oli vain kulkenut muita sen verran edellä, että jäi ainoaksi uhriksi.
Hänen murskattu yläruumiinsa sotki yhä heiluvia heilureita, ja murskautuneet aivot valuivat muiden sisälmysten ja veren mukana kivien välistä maahan. Lopulta koko ruumis lyyhistyi veriseksi kasaksi maahan, osan jäädessä kivien väliin kiinni. Ainoina ehjinä osina ruumiista olivat enää jalat. Leonardo katsoi näkyä järkyttyneenä, samoin Gruger, joka alkoi tuntea halua jättää leikki kesken.
”Mikset varoittanut häntä ansasta?” hän tivasi Leonardolta, joka kuumeisesti tutki karttaa.
”Tätä ansaa ei ollut merkitty karttaan”, hän lopulta sanoi. Gruger nosti kätensä ilmaan kiroten katkerasti, eikä ollut ainoa. Myös Antonio, Boris, Luc ja Karl yhtyivät hänen kiroiluunsa Mazzano ja Miguel pysyivät vaiti.
”Etkö sanonut kartan olevan täydellinen kopio alkuperäisestä? Eikö alkuperäisessäkään ollut mainintaa tästä?” Gruger tivasi tutkijalta, joka yritti rauhoitella tilannetta sanoen, että tapahtuma oli valitettava, mutta että se oli hinta, joka jokaisen oli oltava valmis maksamaan. Hän muistutti kuolemattomuuden lupauksesta, sekä rikkauksista, joita kumpaakaan miehet eivät olleet vielä Mazzanon mukanaan kantamaa sauvaa lukuunottamatta nähneet.
Lopulta Leonardo sai heidät puhuttua puolelleen puheillaan, ja he esittivät nopean rituaalin poismenneelle kumppanilleen, ja lähtivät etenemään. Jokainen kulki kuitenkin nyt huomattavasti varovaisemmin kuin aikaisemmin, tarkkaillen omia sekä toistensa askeleita. Jopa Gurnik toimi näin, sillä mitä sankarillista olisi päästä hengestään jonkin typerän ansan vuoksi?

10.Luku

Viimeiseltään, lukuisten käännösten ja mutkien kautta he saapuivat saliin, jossa itse kuningas makasi sargofagissaan. Viereinen huone oli muurattu umpeen, mutta tehokkaalla työskentelyllä ovi saatiin murrettua auki. Tuossa huoneessa oli monia vähemmän koristeellisia sargofageja pystyssä nojaten seinää vasten. Ne ympäröivät koko huoneen ikään kuin toimien vartijoina.
Keskellä huonetta kohosi suuri kasa jalokiviä, kultaisia kolikoita, koruja, seremoniallisia koristeaseita ja kultaisia patsaita. Tavaraa oli niin paljon, että vaikka jokainen kantaisi kirstullisen niistä ulos, ei kasa olisi edes pienentynyt yhtään.
Mazzano, Karl ja Risgar juoksivat päin aarrekasaa ja sukelsivat sen sekaan. Gruger liittyi heihin, samoin Gurnik ja Ernest, jotka olivat lähentyneet toisiaan selvästi tänä lyhyenä aikana, jonka he olivat matkallaan viettäneet.
Leonardo ei ollut kiinnostunut aarteesta, vaan hän tutki kuninkaan hautaa, ja pian hän huusi riemastuneena. Aarteen seassa pyörineet miehet kiinnittivät häneen huomionsa, ja hän selitti, kuinka oli nyt löytänyt sen mitä oli etsinyt kaikki nämä vuodet. Kääröt, jotka paljastaisivat hänelle puuttuvan lenkin, jolla saavuttaa ikuinen elämä.
Äkkiä aarrekasan sisältä syöksähti esiin suurikokoinen pihtimäinen raaja ja tarrasi kiinni Guiseppeen, joka yhä oli aarteiden keskellä. Miesparka huudahti tuskasta ja säiähdyksestä, mutta hänen huutonsa katkesi, kun pihti puristui hänen kehoaan vasten niin, että ilma pakeni keuhkoista. Muut kuulivat Guiseppen luiden rutinan näiden napsahdellessa poikki olennon voimakkaassa otteessa. Lopulta Guiseppen torso putosi maahan, ja Gruger huomasi sen olevan irti muusta ruumiista. Miesparka oli leikkautunut kahtia voimakkaan puristuksen ansiosta. Hänen irtileikkautuneet jalkansa sätkivät yhä maassa tahraten aarteen verestä.
Toinen pihti oli saanut otteen Antoniosta, joka ei ollut kuitenkaan niin helppo vastus. Hän taisteli voimalla pihtejä vastaan, yrittäen aukaista lukkomaista otetta, mutta toiset pihdit tulivat mukaan miehen teurastukseen ja molempien pihtien välissä hän repeytyi kahtia suolten pudotessa läsähtäen olennon sekä aarteen päälle.
Samaan aikaan alkoivat huoneen sivuilla olleet puusargofagit aueta narahdellen ja niiden sisältä esiin tuli kääröjen peittämiä muumioituneita sotureita, joilla oli kultaiset haarniskat ja miekat sekä kilvet aseinaan. Ne olivat liikkeissään hitaita, mutta lähestyivät vääjäämättä tunkeilijoita. Gruger huusi varoituksen muille uusista tulijoista, sekä siitä, että heidän olisi hyvä päästä ulos kammiosta mahdollisimman pian.
Gurnik ei kuitenkaan totellut varoitusta, vaikka muut niin tekivätkin, vaan hän hyökkäsi kohti aarrekasassa lymyilevää hirviötä tarkoituksenaan joko tappaa tämä, tai tulla tapetuksi. Hänellä oli aseenaan selässsään kantamansa suurikokoinen kirves, joka näytti raskaalta kantaa. Kääpiö kuitenkin käsitteli asetta hyvin kevyesti onnistuen leikkaamaan olennolta irti kaksi jalkaa, sekä terävän ja vaarallisennäkösen pistimen, jonka olemassaolosta kukaan ei ollut siihen saakka tiennyt mitään. Voimakkaalla iskulla Gurnik onnistui halkaisemaan olennon kovan panssarin osumaan ilmeisesti johonkin elintärkeään elimeen. Iskun jälkeen olento lyhistyi maahan, eikä enää liikkunut.
Gruger kohtasi eteensä tulleen muumiosoturin. Hän käytti taitavasti molempia miekkojaan, ja kevyemmällä miekallaan hän onnistui pääsemään läpi soturin puolustuksen ja osumaan tähän. Haarniska kuitenkin oli kestävää, eikä ase purrut olentoon. Taisteluun liittyi toinenkin muumiosoturi, ja Gruger alkoi tuntea olevansa alakynnessä. Lisäksi pelko jylläsi hänen sisällään, saaden hänet jatkuvasti haluamaan juosta pakoon henkensä edestä. Pelko oli myös se elementti, joka piti hänen aistinsa terävinä, ja sen vuoksi hän kykeni jopa ennakoimaan hitaampien vastujiensa liikkeitä ennen kuin nämä tapahtuivat.
Taitavalla liikkeellä hän väisti tulevat iskut ja pääsi siirtymään soturien sivustaan. Voimiensa takaa hän iski lähinnä olleen muumiosoturin takaraivoon niin, että tämän kallo halkesi rusahtaen. Kultainen kypärä putosi maahan ja olento lyyhistyi luiseksi kasaksi Grugerin jalkojen juureen.
Äkkiä Gruger kuuli oikealta puoleltaan sanoja, joita ei tunnistanut, ja näki ovella seisovan muumion, joka oli sama, jonka haudan he olivat aukaisseet. Se oli elossa, ja tullut ilmeisesti hakemaan takaisin varastettua sauvaansa. Muumiopapin kädestä sinkosi musta, pilveä muistuttava ammus, ja se kiisi suoraan kohti Mazzanoa, joka kuihtui sekunneissa, iän kalvamana ja kaatui maahan kuolleena.
Maasta nousi esiin luurankoja, sekä yksi noista jättiskorpioneista, jollaisen Gurnik oli juuri tappanut. Se tarrautui kiinni Miguelin jalkaan ja heitti miehen päin seinää. Ilmeisesti selkärankansa murtaneena mies jäi maahan makaamaan ja yritti epätoivoisesti ryömiä pois taistelusta, mutta olento oli nopeampi ja sai miehen pihteihinsä repien tämän kahtia suolten pudotessa maahan ja valuen seinää pitkin alas, tahraten hieroglyfit.
Tällä välin Gruger oli irrottautunut taistelusta toista muumiosoturia vastaan, ja päättänyt säilyttää oman henkensä keinolla millä hyvänsä.
Boris oli tuhonnut kaksi noista sotureista ruoskakädellään, ja nyt hän oli kohtaamassa jättiskorpionin yhdessä Ernestin, ja Gurnikin kanssa.
Rotannaamainen Fiezel kävi taisteluun lihti-pappia vastaan, mutta joutui koville tämän ollessa saanut varastetun sauvansa takaisin. Muutamalla nopealla liikkeellä pappi onnistui selättämään Fiezelin ja varma isku silmästä takaraivon läpi maahan lopetti miehen kurjan olemassaolon.
Karl onnistui tuhoamaan tulipallollaan kolme muumiosoturia, sytyttäen nämä palamaan. Liian lähelle päässeet tappoi Luc varmoilla iskuillaan olentojen elintärkeisiin kohtiin. Ilmeisesti hän oli ennenkin kohdannut epäkuolleita, koska tunsi näiden heikkousia jonkin verran.
Gruger huomasi Risgarin yrittävän tappaa tikareillaan muumiosoturia, tuloksetta. Hän huusi Risgarille ja kaikille muillekin käskyn perääntyä, sillä Leonardo oli kadonnut taistelun keskellä jonnekin. Epäilemättä mies oli jättänyt heidät oman onnensa nojaan ja itse paennut kartan kanssa pois. Risgar oli ainoa, jonka Gruger huomasi itseään seuraavan, ja hänkin oli haavoittunut.
”Kirottu skorpioni”, Gruger kuuli hänen mutisevan mennessään. Myöhemmin myös Karl ja Luc liittyivät heidän seuraansa.
”Missä kääpiö, haltia ja kislevi?” Gruger kysyi ja Karl pudisti päätään. Hän nyökkäsi ymmärtävästi ja he jatkoivat pakoaan. Taistelun äänet alkoivat loitota heistä, ja pian jäivät kokonaan taakse. Risgar kaatui maahan, hänen oli vaikea hengittää.
”Olen kai saanut myrkytyksen”, hän kähisi Grugerille. ”Jättäkää minut.” Gruger nosti miehen harteilleen ja alkoi vaivalloisesti edetä muita kohti.
Ilman karttaa matka oli vaivalloista, ja pian he huomasivat olevansa eksyksissä. Koko hauta oli herännyt eloon, ja he huomasivat muinaisia sotureita olevan siellä täällä, etsivän heitä. Tilanne alkoi näyttää pahalta. Gruger onnistui Lucin avulla löytämään rauhallisen paikan, jossa tutkia Risgaria tarkemmin. Mies oli alkanut jo kylmetä. Hän oli kuollut saamaansa haavaan. Jälleen kerran Gruger kirosi.
”Ei auta. Olemme hukassa ilman sitä karttaa”, hän sanoi muille. Nämä nyökkäsivät alakuloisina. ”Otan tämän itselleni, siitä voi olla hyötyä, ehkä enemmän kuin tästä miekasta.” Gruger otti itselleen rubiinikoristeisen tikarin. Hän tiesi aseen olevan lumottu, mutta ei tiennyt, minkä lumouksen se piti sisällään. Tilalle hän jätti siromman miekkansa, josta ei ollut oikeastaan koskaan pitänyt.
Samalla hetkellä heidät tavoitti viisi luurankosoturia, joiden johtaja näytti merkin hyökätä. Luc syöksyi kohti päälle tulevia luurankoja, ja taitavasti sai tapettua yhden niistä, ennen kuin tämä ehti viedä hyökkäystään loppuun. Yhden iskun hän kuitenkin joutui ottamaan vastaan, ja se oli sen verran kova, että lävisti haarniskankin, jota hän kantoi. Karl viritti uutta tulipalloa, mutta jokin meni pieleen ja velho alkoi savuta. Hän huusi tuskasta samalla kun hänen silmänsä alkoivat sulaa muun ihon mukana pois hänen yltään. Lopulta hänestä oli jäljellä hiiltynyt luuranko, joka romahti holtittomasti maahan hajoten palasiksi.
Luc, taisteli urheasti kaikkia jäljellä olleita luurankoja vastaan, ja Gruger liittyyi taisteluun tappaen niiden johtajan uudella tikarillaan. Isku osui johtajan niskaan murtaen sen napsahduksen kera. Sitten hän siirtyi seuraavan luurangon luo, joka oli jo lyömässä häntä. Hän onnistui torjumaan tulevan iskun miekallaan ja ohjaamaan sen sivuun niin, että luurangon puolustus jäi avoimeksi. Tikari löysi tiensä vaivattomasti luurangon kallon sisään särkien sen. Luc oli onnistunut voittamaan omat vastustajansa, ja vasta nyt hän huomasi Karlin saaneen surmansa. Hän kirosi bretonnian kielellä, ja sanoi sitten reikspielillä: ”Varoitin häntä aina noista voimista, varoitin häntä.” Gruger käski Lucia jatkamaan matkaa, mutta tämä kieltäytyi, sanoen etsivänsä ystävälleen sopivan hautapaikan. Hän toivotti Grugerille onnea, vaikka sanoikin kaiken olevan lopussa, ja heidän kuolemansa ajan viimein koittaneen.
”Ehkä kuolemme kaikki, mutta minä aion yrittää ainakin elää”, Gruger sanoi Lucille toivoen tämän vielä harkitsevan asiaa. Mutta mies oli tehnyt päätöksensä, eikä aikonut pyörtää sitä. Se oli jotakin, mille Gruger ei voinut mitään. Niinpä hän jatkoi matkaansa yksin.
Hän sai mukaansa Lucin annoksen vettä, sekä Karlin. Niiden avulla hän uskoi selviävänsä ainakin muutaman päivän, jotka hänellä oli aikaa etsiä tie ulos tästä kuolemanloukosta.
Oli ehkä saman päivän ilta, tai seuraavan aamu, kun hän löysi viimein Leonardon jäänteet. Mies oli ilmeisesti joutunut kohtaamaan joitakin isokokoisia olentoja, jotka olivat tehneet hänestä selvää. Mies oli revitty kappaleiksi, ja Grugerilla oli inhottava tehtävä yrittää etsiä karttaa suolenpätkien ja veren sekaisesta massasta. Lopulta hän löysi kartan, mutta ei osannut sanoa, missä kohtaa sitä oli.
Sitten hän kuuli takaansa askeleita, jotka kuuluivat jollekin suurelle ja jykevälle olennolle päätellen siitä, kuinka maa askelten alla tärähteli olennon tullessa lähemmäs ja lähemmäs Grugeria. Lopulta hän näki soihtujen valossa, jotka seinillä paloivat, kuka tai mikä tulija oli. Se oli suurikokoinen olento, jolla oli koiran pää, ja ihmisen alaruumis, ushabti, jos Gruger nimen oikein muisti kuunnellessaan Leonardon luentoa Remasissa iltana, jolloin he tapasivat.
Olento ei ollut kuitenkaan huomannut Grugeria, vaan käveli tämän ohi aivan vierestä kuin jonkin kutsun kuulleena, välittämättä mistään tiellään, edes tunkeilijasta. Grugerin henki salpautui, ja hän uskalsi hengittää vasta kun olento oli jo aikaa sitten mennyt. Hän lähti villiin juoksuun ja löysi itselleen sopivan paikan, jossa uskoi olevansa suojassa vihollisen silmiltä.
Hän otti kulauksen leilistä, ja ryhtyi tutkimaan karttaa. Hän löysi siitä kohdan, johon oli piirretty patsaiden näköisiä hahmoja. Hän oli varma, että oli lähellä tuota paikkaa, ja kun hän lähti suunnistamaan siihen luottaen, hän löysi kuin löysikin lopulta karttaan merkityn ansan. Nyt hän tiesi, missä oli, ja varovasti alkoi kulkea kohti vapauttaan.

11.Luku

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hän löysi Bazielin murskaantuneen ruumiin, ja lihti-papin hautakammion. Sieltä hän osasi jo melkein ulkomuistin avulla suunnistaa kohti salaista sisäänkäyntiä.
Päästyään ulos haudasta hän huokaisi helpotuksesta, mutta se oli vielä liian aikaista, sillä hän huomasi koko Kuolleiden kaupungin alkaneen elää. Nopeasti hän loikkasi kamelinsa selkään, joka oli vauhkona muutenkin, ja irrotti tikarillaan kuormakamelin suitset tolpasta, jossa ne olivat kiini. Sitten hän aloitti villin paon pois kirotusta kaupungista. Hänen ympärillään maa liikkui, ja suuria skorpioneja nousi hiekasta, luisien sotureiden kanssa. Muinaiset hevosten jäänteet heräsivät myös takaisin eloon, ja niiden selkiin nousi ratsastajia jousien kanssa.
Koskaan eläissään ei Gruger ollut ollut niin peloissan kuin tuolla hetkellä, koskaan sen jälkeen hän ei ollut todistanut moista näkyä, kuin hänen ympärillään nyt oli. Hän oli varma, että saisi surmansa, mutta hänen onnekseen kamelit olivat kestäviä olentoja ja jaksoivat juosta pitkänkin matkan aavikolla tarvitsematta lepoa välillä.
Kuljettuaan umpimähkään lukuisia tunteja ja aamun viimein valjetessa Gruger uskalsi hidastaa vauhtiaan. Kumpikaan kameli ei kuitenkaan elänyt kauaa sen jälkeen, vaan ne molemmat kuolivat väsymyksestä lähes samanaikaisesti, ja Gruger oli nyt pakotettu jatkamaan matkaansa jalkaisin. Mutta hän oli kuitenkin selvinnyt hengissä haudasta, ja siitä hän oli kiitollinen. Mitä tulevaisuus toisi tullessaan olisi toinen asia, mutta hän oli yhä elossa. Ei kuolematon, tai edes askeltakaan lähempänä sitä, mutta hän oli elossa, ja hänellä oli mukanaan Leonardon löytämät kääröt, jotka hän aikoi pitää itsellään.
Aurinko alkoi nousta, ja hän pystyi nyt suunistamaan sen avulla. Hän otti suunnakseen etelän siinä toivossa että löytäisi jonkinlaisen kauppakaravaanin viemään hänet takaisin pohjoiseen, takaisin sivistyksen pariin.

[Hollo]

Tämmöistä mie tästä turisin.

Utepin kääröt: Tarina oli kerronnalliselta puoleltaan kevyesti kisan keskitason yläpuolella ja lähes kärjessä. Kieliopillisesti korkeatasoinen, vaikka mie taas voisin nillittääkin joistain pilkkuvirheistä. Anteeksi. Juoni oli kuitenkin taaskin liian tylsä ja tavanomainen, eivätkä nuo ihmishahmot säväyttäneet ollenkaan. Loppu lässähti aivan liikaa. Minua saattaa harmittaa jälkeenpäin, kun en nostanut tätä pisteille, mutta se on sitten sen ajan murhe.

Lisäys: Dieter, otan osaa rottasi puolesta.

[DeathWizard]

Dodiih! Vai tuolta se Gruger sai sen tikarinsa... Arvatenkin hän sitten suuntasi kohti siirtokuntaa päästyään sivistyksen pariin?

[Juhoxian]

Jep tässä tarinassahan oli paljon tietoa Grugerista ja selvisihän nyt sekin että miten tarkalleen Gruger sai tikarinsa. Loppu jäi vähän auki mutta muuten taattua Dieter laatua.

[IRiaD]

Copypastea kommentista:

"Kirjoittakaa tämä romaanina niin päästäisin pisteille. Aarteenmetsästys Arabiassa on kyllä hyvä juttu ja kun mukaan tulee ansoja ja lurkkeja aletaan olla pistesijoituksien kohdilla. Tarina oli hyvä, aivan loistava, mutta syy miksi en antanut tälle..."

Olen ilmeisesti unohtanut kirjoittaa arvostelun lopun. Se syy on siinä, että kirjoitat tyylillä joka vaatisi sata sivua lisää ollakseen "se jokin"

[Skrixqueek]

Liian iso juoni, liian lyhyt teksti.

Tuo tiivistää jutun isoimman ongelman.

Lisäksi hahmoja paiskottiin esiin liikaa, liian nopeasti ja tapatettiin samalla vauhdilla pois. D6NPCs/round on harvemmin hyvä ratkaisu.
Miltei kaikki hahmot olivat stereotyyppeja tai muutenvain kasvottomia sivuhenkilöitä.

Alku lähti liikkeelle melko mukavasti, mutta sitten kieli tuntui saavan tarpeekseen ja kieltäytyi yhteistyöstä. Lopussa tapahtumia vyörytetään niskaan ilman minkäänlaista kiinnekohtaa.
Ympäristö jäi tyhjäksi - anna lukijalle aineksia, joista luoda maisemaa.

Näkö (ja kuulo) eivät ole ihmisen ainoat aistit. Aavikosta, tuosta tuhannen ja yhden yön romantiikan kyllästämästä murhaajasta, saa irti erittäin kaunista proosaa. Harmi, että jätit mahdollisuuden hyödyntämättä.

En muista, pisteytinkö tätä... ainakin näin oli aikeeni.

[Karl Van Dieter]

Juuh, kiitokset kommenteista kaikille. Itsekin epäilin tuota monen hahmon mukanaoloa tarinassa, joista osan tarkoitus oli puhtaasti vain kuolla, ja pidempänä tarinana olisi voinut toimia paremmin. Nyt jouduin karsimaan kuvailua/tapahtumia rankalla kädellä, mikä sai aikaan sen, ettei monetkaan hahmot saaneet juuri muuta osaa koko tarinassa kuin tämän mainitun kuolemankohtauksensa. Myös kielelliseen asuun olisi voinut perehtyä paremmin, mutta aika oli kortilla, ja koko idea tuli mieleeni vasta muutamaa päivää ennen kuin se olisi pitänyt jo lähettää.

Totta on, etten ole hyvä novellisti, lyhyt pituus tuottaa päänvaivaa, koska on päätettävä, mikä on oleellista tarinan etenemisen kannalta, ja on kyettävä luomaan tunnelma hyvin niukalla määrällä sanoja. Monet muut tarinaan osallistuneet onnistuivat tässä hämmästyttävän hyvin.