Simeon

[Allath]

Simeon

Sota se on sekava näky.
Niin se vain on. Tulta ja sekasortoa, huutoja, ammuntaa, räjähdyksiä… Kaikkea sitä suurena, hallitsevana massana. Loppujen lopuksi vain sitä samaa mäiskettä alusta loppuun. Ainakin melkein.
Katsokaas, yksikään tylsän harmaa tapetti ei ole aivan täysin harmaa. Aina on joku läikyttänyt siihenkin sitä saamarin punaviiniä, aina on joku ollut varomaton sen mustekynänsä kanssa. Niin se menee. Samoin käy taisteluissa. Tai jos ei ihan, niin tarpeeksi lähelle. Katsokaas, kaiken tämän huudon ja tasaisen tylsän verenvuodatuksen keskellä on aina terä, joka viiltää selkeyden tähän kuoleman suureen massaan. Jotain hätkähdyttävää ja värikästä, ikään kuin telamiina jalkapallokentällä. Vihollisen suuri aalto, joka on täsmälleen samannäköinen kun edellinenkin, paitsi että eloisampi, pysähtyy siihen yhteen terävään kulmaan, joka määrittää taistelun arvon ja kulun. Ja se kulma tapaa heiluttaa valtavaa miekkaa tai kirvestä, mahdollisesti myös sitä telamiinaa, jolla sitten niittää Tuhansia Pahuuden Lähettiläitä Syvimpään Syöveriin.
Ja nyt siis puhutaan Sankareista. Miehiä ja naisia, jotka tekevät paitsi sen, mitä heidän täytyy, myös paljon sellaista, mitä heidän ei todellakaan kuuluisi tehdä. Suuret armeijat seuraavat heitä ja vielä suuremmat pysähtyvät heidän edessään. Tai heidän armeijoidensa edessä. Sillä ei todella ole väliä, lopputulos on kuitenkin sama. Sitten heistä tehdään suuria eepoksia ja lauluja ja muistomerkkejä ja muuta hienoa ja kaunista ja.. no, sankarillista. He nostavat koko armeijan tai vaikka koko kansan moraalia, oli sitten kyseessä kuinka suuri tai pieni kansa tahi armeija tahansa. Heitä on katseltu kun sana moraali on määritelty.
Mutta siltikin, aivan kuten kaikki hienot ja kauniit asiat, Sankaruuskin on hiukan suhteellista. Kaikista kun ei kukaan kuule.
Simeon katseli kuljetuskoneen oviaukosta alas maahan jossa taistelu riehui. Osapuolia ei voinut erottaa kaaoksesta, jokainen taistelija oli vain osa tuota kauheaa sekasortoa, jossa kuolema oli vain ajan kysymys. Tulta ja verta, riemua ja kauhua, kuolemaa ja elämää - lähinnä tosin kuolemaa. Panssarivaunu räjähti tulimereksi ja nieli taistelijat ympäriltään kauhistuttavaan nieluunsa. Ilmatorjuntatuli ravisutti konetta ja meinasi kaataa Simeonin. Hän nielaisi, puristi asettaan ja tarkisti valjaansa ja lipastaskunsa vielä viidennen kerran. Kaikki oli kunnossa, jokainen pussi ja remmi oikealla paikallaan, eikä se lohduttanut häntä alkuunkaan.
Punainen valo oviaukolla muuttui vihreäksi.
“Meidän vuoromme! Ulos!”
Simeon vilkaisi koneen melun yli karjuvaa ja villisti viittovaa kersanttia, sulki silmänsä ja hyppäsi koneesta.
Putoaminen laskuvarjon varassa tuntui kammottavan hitaalta, aivan kuin jokin mahti olisi halunnut pitää hänet mahdollisimman pitkään maalitauluna. Tätä mahtia sanottaneen laskuvarjoksi näin keisarillisissa piireissä, Simeon tuumi. Luoteja suhahteli hänen ohitseen ja hän painoi päänsä. Maassa vallitseva kuolema tuli koko ajan vain lähemmäs. Simeon puristi asettaan ja melkein oksensi pelosta nähdessään kammottavan soturin alapuolellaan kirves kädessä odottamassa. Kaaoksen hirvittävät merkit koristivat hänen haarniskaansa ja hulluus välkkyi punertavista silmistä. Täydellinen tappaja valmistautumassa vain hädin tuskin vaivan arvoiseen tappoon.
Simeon oli vain kymmenen metrin korkeudella ja vihollinen valmistautui iskemään hänen pelosta jäykkää ruumistaan. Suuret nyrkit puristuivat valtavan kirveen varren ympärille, kirveen, jonka terän oli lukuisien keisarillisten sotilaiden veri tahrinut. Simeon katsoi soturin jaloissa lojuvia ruumiita ja hänestä tuntui, kuin ne olisivat kutsuneet häntä luokseen. Sitten, viime hetkellä, Simeon havahtui, tähtäsi hätäisesti ja ampui ohi. Soturi naurahti riemusta, huusi synkän epäjumalansa nimeä ja kaatui maahan kun Simeon täräytti jalkansa hänen kasvoihinsa.
Simeon kaatui vastustajansa päälle ja sotkeutui välittömästi laskuvarjoonsa. Hän koitti räpistellä irti ja hakkasi samalla villisti kiväärillään siihen suuntaan missä uskoi vastustajan pään sijaitsevan. Hän tunsi, miten kylmä koura tarttui hänen kurkkuunsa ja alkoi puristaa. Tähdet välkkyivät hänen silmissään ja kammottava pakokauhu sekoitti hänen päänsä. Hän kaiveli valjaidensa taskuja epätoivoissaan ja hänen kätensä kiertyi kenttäpuukon kahvalle. Hän rimpuili kätensä laskuvarjon solmuista ja täräytti puukolla sinne, missä arveli tappajansa pään olevan.
Olisi väärin sanoa, että kuoleman ote kirposi puukon lävistettyä vastustajan pään, sillä se olisi vain osa totuutta. Koko totuudessa Simeon löi itseään puukolla otsaan melkein halkaisten kallonsa, kauhuissaan silpoi suuren osan laskuvarjon riekaleista ympäriltään ja lopuksi puhkaisi vihollisen silmän. Soturi karjaisi ja horjahti taaksepäin, kompastui kiveen, kaatui ja kuoli laukauksen saattelema reikä kallossaan.
Simeon riuhtoi itsensä irti laskuvarjon jämistä ja mulkoili vauhkosti ympärilleen etsien uutta vihollista. Hänen kersanttinsa katsoi takaisin pistooli kädessään.
“Ne tulevat taas kohta.” hän totesi synkästi ja poimi maasta kuolleen sotilaan pudottaman kiväärin. “Painellaan vain nyt omien luo.”
Simeon nyökkäsi ja korjasi kypäränsä pois silmiltä. Hän koetti haavaa otsassaan, se ei ollut syvä. Hän vilkaisi sotilaita ympärillään, heidän ryhmästään oli seitsemän jäljellä, muut pudotetut ryhmät olivat hajaantuneet ympäri taistelukenttää. Ryhmä lähti etenemään nopeasti kohti metsänreunaa ja pian he jo kuulivat sieltä taistelun ääniä. Simeonia puistatti. Hän oli vielä nuori, hänellä oli vaimo ja lapsi, eikä hän todella tuntenut olevansa valmis sotaan. Hän ei ollut mikään soturi, eikä olisi eläessään liittynyt armeijaan, jollei sota olisi tullut niin lähelle hänen kotiaan. Silloin oli pakko, mutta ensimmäisenä hän lupasi itselleen, että hänen oma kotinsa olisi ainoa asia jonka vuoksi hän sotisi.
Niin sitä ihminen erehtyy.
Ensin taistelu hänen omasta planeetastaan, sitten naapuriplaneetasta ja pian hän jo huomasi olevansa vakituisesti aseväessä, taistelemassa taisteluja joista kukaan hänen kotonaan ei kuulisi, paikoissa, joita kukaan ei tuntenut.
Ja kaikki Keisarin puolesta.
“Kai tulet pian takaisin?” oli hänen pieni tyttärensä kysynyt häneltä hänen lähtönsä aamuna. “Ennen joulua?”
Simeon oli hymyillyt ja ottanut lapsen syliinsä. “Tietenkin, kulta.”
“Lupaatko?”
“Lupaan.”
Nyt oli joulu.
He olivat jo näköetäisyydellä, miehiä juoksenteli puiden seassa ja hajalaukauksia harhautui välillä heidän suuntaansa. Huutoa ja ammuntaa, välillä hirvittäviä kuolinkiljaisuja kiiri heidän korviinsa. Kohta kersantti pysähtyi ja nosti kätensä merkiksi muille. Ryhmä pysähtyi jännittyneenä ja odotti ohjeita. He olivat vain parinkymmenen metrin päässä metsän reunasta ja pystyivät jo erottamaan taistelevat osapuolet. Laskuvarjojääkärit pitivät juoksuhautaa kymmenkuntaa kaaossoturia vastaan. He itse olivat vihollisen sivustassa, noin viidenkymmenen metrin päässä asemista. Henri katseli varsin keskittyneesti tarkkuus-kiväärinsä kiikarin läpi. Kersantti nuolaisi huuliaan.
“ Nyt tulee keskittyä”, hän sanoi alentaen ääntään. “Meillä on yllätysetu, mutta noita ei noin vain tapeta. Yhtenäinen tulenavaus, jokainen ampuu yhtä ja ampuukin sitten tunteella. Ja tähdätkää päähän.”
Ryhmä nyökkäili hiljaa. Kukaan ei sanonut mitään. Kellään ei ollut mitään sanottavaa. Tähän heidät oli koulutettu.
Kersantti osoitti kaikille maalit ja nosti kivääriään. Simeon teki saman perässä ja asetti tähtäimen maaliinsa. Vihollinen oli melkein kolmimetrinen ja käsitteli hirvittävän raskasta rynnäkkökivääriään yhdellä kädellä, aivan kuin se ei painaisi mitään. Simeon painoi poskensa aseensa tukkiin.
“Tulta!” kersantti komensi ja ryhmä avasi tulen.
Simeon osui uhriaan hartiaan aiheuttaen vain soturin aseen heilahtamisen. Se lopetti tulittamisen ja katsoi maidonvalkeilla silmillään suoraan Simeoniin.
Simeon tunsi hirvittävän kauhun pyyhkivän ylitseen. Hänen teki mieli paeta, jättää taistelu ja hylätä ystävänsä oman onnensa nojaan. Kauhistuttava vihollinen tuntui vaistoavan hänen pelkonsa, sillä se hymyili kammottavaa hymyä ja lähti astelemaan kohti pelosta kangistunutta Simeonia.
Simeon seurasi sen askelia järkyttyneenä, nosti aseensa ja ampui.
Ja kaaossoturi kaatui maahan siisti reikä silmiensä välissä.
Simeon vapisi mutta hymyili silti synkeästi. Hän etsi katseellaan seuraavaa vastustajaa ja avasi tulen kohden seuraavaa. Osuma lävisti vihollisen kyljen ja lennätti visvaista, epäluonnollisen tummaa verta maahan. Soturi karjaisi ja hyökkäsi kohti lähintä ahdistajaansa, mutta kaatui kuolleena maahan Henrin tarkan laukauksen lävistettyä sen rinnan. Kersantti vilkaisi ympärilleen.
“Yhdistäkää tuliasemat! Juoksuhaudalle!”
Kersantti viittoi heitä kohti juoksuhautaa, jossa toinen ryhmä suojasi heitä tulellaan. Simeon nousi ylös ja lähti juoksemaan kohti suojaa vihollisten tulittaessa heitä.
Yhtäkkiä hänen viereltään kuului kiljaisu. Hän pysähtyi, kääntyi katsomaan ja näki, kuinka Tarmo makasi maassa puristaen jalantynkäänsä. Verta lensi suihkuna Simeonin päälle kun hän juoksi sitomaan haavaa maassa lojuneen kuolleen sotilaan hihasta repäisemällään kangasrievulla.
“Rauhoitu! Selviät kyllä!”
“Kerrothan äidilleni, Simeon…” Tarmo sanoi tuskasta irvistäen juuri kun kranaatti räjähti heidän vieressään. Simeon heittäytyi maahan kivien ja multakokkareiden ropistessa hänen kypäräänsä. Hän nousi pian ylös ja yllättyi positiivisesti tajutessaan olevansa yhä elossa, vain pieni naarmu hänen kädessään muistutti äskeisestä räjähdyksestä.
“No niin, Tarmo, kunnossa ollaan..” hän aloitti mutta vaikeni nähdessään järkyttävän aukon Tarmon kyljessä sekä siitä paistavat, yhä hiljalleen sykkivät sisäelimet. Tuskainen ilme oli jähmettynyt Tarmon kuolleille kasvoille ja Simeon tunsi kylmyyden puristavan rintaansa.
“Simeon! Takanasi!”
Simeon kääntyi ja tunsi kaiken hidastuvan. Yksi yllätetyistä kaaossotureista oli päässyt molempien heitä ahdistaneiden ryhmien ohi ja kohotti nyt asettaan ampuakseen. Simeon käänsi aseensa, tähtäsi ja kaatui selälleen maahan luodin lävistäessä hänen rintansa.
Hän makasi mättäällä Tarmon kuolleen ruumiin vieressä ja koetti kädellä rintaansa. Veri kasteli hänen nahkahansikkaansa, ne olivat liukkaat ja tahmeat. Simeon räpytti silmiään ja katsoi taivaalle. Mustat pilvet peittivät auringon, koneita lensi heidän ylitseen, räjähdykset ja leimahdukset valaisivat niitä. Kaiken kaikkiaan sotaisa näky, hän ajatteli.
Ja sitten hän ei enää nähnyt mitään siitä.
Synkkä taivas mustine pilvineen vaihtui kauniiseen sineen. Valkoiset pilvet lipuivat juhlavasti Simeonin ylitse, peittämättä silti aurinkoa. Laukaukset ja miesten huuto häipyivät jonnekin kaukaisuuteen. Lintu lauloi läheisessä puussa. Simeon itse makasi nurmikolla kauniilla kotiplaneetallaan vielä sitäkin kauniimpi vaimonsa vieressään. Eikä ollut kiire mihinkään.
“Tuo pilvi näyttää aivan jänikseltä”, hänen vaimonsa sanoi raukeasti ja osoitti pilveä heidän yläpuolellaan. “Pidän jäniksistä, ne ovat minusta herttaisia.”
Simeon hymyili. “Minusta se näyttää ihan lohikäärmeeltä.”
Hänen vaimonsa puhkesi helisevään nauruun, niin kauniiseen, että Simeonista tuntui, kuin hänen sydämensä pysähtyisi.
“Ei jäniksillä ja lohikäärmeillä ole mitään yhteistä!” Hän tönäisi Simeonia kylkeen leikkisästi ja katsoi taas taivaalle. Oli hetken hiljaista kun varjo peitti heidät.
“Mikä tuo on?”
Se oli keisarillinen taistelualus. Siitä viikon päästä Simeon oli jälleen rintamalla.
Ja nyt ilmeisesti viimeistä kertaa.
Pilvet tummuivat Simeonin silmissä ja lintujen laulu muuttui taas huudoksi ja ryskeeksi. Hän käänsi päätään ja näki vaimonsa sijaan Tarmon kylmään tyhjyyteen tuijottavat silmät. Joku painoi hänen rintaansa rievulla. Hän käänsi katseensa ja näki kersanttinsa kasvot yläpuolellaan.
“Voi perkele se pääsi selkään!” Simeon huudahti säikäyttäen kersantin. “Tuossa olisi voinut käydä huonosti.” Hän yritti nousta, mutta kipu viilsi hänen rintaansa ja hän tuupertui takaisin mättäälle. Hän huokaisi.
“Simeon, me pidämme kyllä linjan, sinä selviät tästä” kersantti sanoi vakavana. Hän asetteli Simeonin kädet haavan päälle puristamaan sidettä. “Vielä seisomme esikunnan suuressa hallissa ja teemme kunniaa täällä kaatuneiden muistolaattojen edessä. Sankareina.”
Simeon hymyili. Raukeus valtasi hänen mielensä ja jäsenensä. Oli oikeastaan varsin lämmin. “Pääsenkö nyt jouluksi kotiin?” hän sanoi hiljaa. “Edes ensi jouluksi?”
“Kyllä, Simeon.”
“Lupaatko?”
“Lupaan.”
Simeon huokaisi ja sulki silmänsä. Hän kuuli vielä kiihtynyttä huutoa ja ammuntaa läheltään, mutta pian äänet vaimenivat ja linnut lauloivat kauniisti Simeonin maatessa ruohikolla katselemassa pilviä.
Eikä yksikään heidän ryhmästään tehnyt kunniaa siinä taistelussa kuolleiden muistolaatoille. Muut tekivät kunniaa heidän laatoilleen. Mutta eivätpä he sitä itse koskaan arvanneet.



- Allath

Muokattu:

Tämän tarinan ulkoasu kärsi kun siirsin sen tähän, joten se on ehkä hiukan ahdistava. Toivon silti, että siitä saa selkoa.

Kiitos.

[Anaheim]

Herran jestas...sehän oli...Hyvä.Pidin kovasti, autenttinen kerronta ja muutenkin uskomaton tunnelma.Pidin tästä hyvin kovin paljon

[Fekes]

Oletkos Lukenut Pratchettia? Nimittäin tuo alun vertaus/kuvaus siitä harmaasta tapetista(sodasta) ja niistä punaviinitahroista(sankareista)
Oli vähän saman tyylinen kuin Pratchettin monet johdannot. Mutta hyvä tarina oli. Yksi niistä harvoista jotka jaksoin lukea loppuun täällä sotussa

[Allath]

Kiitosta.

Olen kyllä lukenut Pratchettia, mainio kirjailija, ja on toki mahdollista, että hänen tyylistään on jäänyt jälkiä. Kyllähän kirjoittaja helposti huomaamattaan ottaa vaikutteita itse lukemistaan kirjoista.

Tätä tarinaa oli kyllä todella mukava kirjoittavaa ja on hienoa jos pidätte siitä.

[The Captain]

Tosiaankin tämä oli yksi tarinakisan suosikeistani. Ei sinänsä mikään omaperäisyyden huippu ("Katso, taas yksi kaartilainen!"), mutta sujuva kerronta, rikas kielenkäyttö ja sympaattinen päähenkilö erottivat tämän edukseen muista harmaista kaartilaistarinoista. Sotaleffoista pitää vain ottaa opikseen sen verran, että perhettään muisteleva ja kaipaava sotilas kuolee aina. Jos joudutte rintamalle, lapset, älkää ottako tyttöystävän valokuvaa lompakkoonne, älkääkä ainakaan katselko sitä juoksuhaudassa juuri ennen rynnäkköä.