Kuolonlinja

[Dalamar]

Linja oli pitänyt. Kreutzstadtin raivokkaiden puolustustaisteluiden alkaessa kapinallisia vastaan sotamies Jürgen Hauptmannille oli annettu yksi ainoa käsky: pitäkää linja tässä paikassa. Hänet ja hänen viisisataamiehinen rykmenttinsä oli sijoitettu kaupungin pääkadun keskivaiheille, kahdensadan viidenkymmenen metrin päähän kaupungintalosta, josta oli jäljellä enää savuavat rauniot. Heille oli annettu liian vähän aseita, liian vähän ammuksia, eikä heillä ollut minkäänlaisia muureja tai hiekkasäkkejä millä suojella itseänsä. He olivat kaaoksen riivaamien mutanttien rynnäköiden välissä ryöstäneet harvoja kaupunkiin jääneitä autoja ja tehneet niistä tiesulkuja, kaataneet puita niiden päälle ja sivuille ja käyttäneet vihollisten mädäntyviä ruumiita suojakilpinään. Yön saapuessa rynnäköt lakkasivat ja vihollisen raskas kenttätykistö moukaroi heidän asemiaan, räjäytellen aukkoja heidän heppoisiin valleihinsa ja heihin itseensä. Silti linja piti.

Viikkojen ajan musta ja punainen veri virtasivat kaupungin asfaltilla jokina ja joet yhtyivät valtameriksi, saaden miehet ja hirviöt liukastelemaan ystäviensä ja toveriensa ruumiisiin. Ensimmäisenä päivänä koulutuksessa Jürgen oli kysynyt kersantilta, mitä tehdä sodassa. Kun hän vuoden myöhemmin kömpi huumaantuneena pystyyn Kreutzstadtin pääkadun keskeltä savuavasta kraatterista ja huomasi kasvojaan pyyhkiessään, että muta ei ollutkaan mutaa vaan Hansin, hänen parhaan ystävänsä verta ja aivonestettä, hän tiesi mitä tehdä.

Urbaanihelvetti muuttui todelliseksi helvetiksi demonien tullessa taisteluun mukaan. Ensimmäinen repeytyi esille heidän rykmenttinsä mystikon ruumiista. Muut syöksyivät taivaalta tai ratsastivat heidän muuriensa ylitse oudoilla ratsuillaan, arkaaiset veitset käsissään. Jürgen tiesi kuitenkin onnekseen, ettei ollut ongelmaa jota päättäväisyydellä ja raskaalla haupitsilla ei voinut ratkaista. Sääli oli, että ampuessaan sirpalekranaatteja suorasuuntauksella kohti demoneja, hän tappoi myös toistakymmentä ystäväänsä. Mutta sellaista oli sota.

Kolmen kuukauden päästä hän oli rykmenttinsä komentaja. Hän oli myös ainoa alaisensa. Merijalkaväki oli tipahtanut kirjaimellisesti taivaista viimeisellä hetkellä, hänen hakatessaan tykkinsä juurella häntä tavoittelevaa vähämielisesti kihertävää mutanttia kenttälapiolla naamaan. Ritarit hohtavissa haarniskoissaan puhdistivat sahamiekoilla ja tulella mutantit hänen ympäriltään ja marssivat sitten eteenpäin, sanomatta Jürgenille mitään. Jürgen ei siitä välittänyt, mokomatkin kusipäät. Hän ei ollut kokenut olleensa minkään taivaallisen pelastuksen tarpeessa, hän oli vakuuttunut siitä että olisi yksinkin selvinnyt. Olihan hänellä tykki ja mainio lapio, joskin vähän lommoinen.

Jürgen istui tupakalla tykkinsä päällä, kun hän näki yksinäisen miehen kävelevän epävarmoin askelein ja kaikkea sodan aiheuttamaa tuhoa aristellen häntä kohti. Miehen tullessa lähemmäksi Jürgen havaitsi miehen olevan itse asiassa poika, sängetön sälli.

”Sir?”, poika kysyi, kävellessään hänen luokseen kypärä kainalossa ja kivääri kädessä epävarmasti roikkuen.

”Annas minulle lisää ammuksia ja kerro miksi tulit tänne”, Jürgen sanoi, silmät kiiluen savun lävitse.

”Olen vahvistuksia kotipuolesta Susi-rykmentille. Sanottiin että se on sijoitettu tänne”, poika sanoi, katsellen Suden lippua joka oli isketty vinoon maahan tykin vieressä.

”Hienoa, sittenhän meitä on kaksi”, Jürgen sanoi.

”Ette kai te ole vahvistuksia?”, poika kysyi, ymmällään.
”En, mutta katsos, muu rykmentti on tässä ympärilläsi, ainakin suurimmaksi osaksi”, Jürgen totesi.

Poika katseli ympärilleen kauhuissaan, katsellen neljänsadanyhdeksänkymmenenyhdeksän harmaan asetakin, tai ainakin sen jäännökset, omaavia ruumiita jotka peittivät katua hajanaisena ja repeytyneenä mattona, muodostaen suoran viivan, linjan heidän autoista ja puista muodostetun barrikadinsa edessä. Mukana oli siviilien ruumiita, naisia ja lapsia jotka olivat auttaneet heitä barrikadin rakentamisessa. Muutama ruumis oli keittopadan vieressä, tulokas huomasi kauhukseen. Linjalle ei oltu annettu myöskään muonaa tarpeeksi. Poika katseli pitkän aikaa ehkä viisivuotiaan tytön ruumista, joka piteli käsissään hieman kärventynyttä nallea.

”Miksi sotia käydään, sir?”, Poika kysyi, ääni täristen kuten jokaisella uudella tulokkaalla kautta aikojen ja kaikkien sotien, mitä ihmiskunta oli käynyt ja joista oli kirjoitettu tarinoita.

”Keisarin puolesta, pahuutta vastaan. Eikö teille siellä koulutuksessa opeteta enää mitään?”, Hauptmann totesi, kääriessään uuden sätkän.

”Sir, miksi te käytte sotaa?”, sotilas kysyi, sama ikivanha vibrato yhä äänessään.

”Minä?”, Jürgen kysyi, hymyillen. ”Minä pidän siitä”.

[Ax]

Ihan kiva tarina. Toi Jurgen oli must vaan pikkusen tyhmä tyyppi.

[Necronomicon]

Ihan kiva tarina. Toi Jurgen oli must vaan pikkusen tyhmä tyyppi.

Joo. Se tekee siitä sen. :/

[Executioner]

Ihan kiva tarina. Toi Jurgen oli must vaan pikkusen tyhmä tyyppi.

Herrahan oli asennejätkä. Mainio tarina, mainio päähenkilö. Tarinan viimeinen lause oli legendaarisuudessaan aivan omaa luokkaansa.

[Rectunator]

Kunpa meillä olisi 500 000 Jürgeniä...

[WHAM]

Asennetta löytyy niin tarinasta kuin miehestäkin. Pidin kovasti kaikin puolin. MOAR!!!

[Joona-]

Erittäin viihdyttävää luettavaa. Olisi saanut olla enemmänkin! =)

[Häkä-Ässä]

Tämä on jäänyt itseltä lukematta pari vuotta sitten. Siinä on karua ytimekkyyttä, oivaltavasti koottu, ilman mitään tarpeetonta, se on siis mainio. Kuitenkaan se ei pelkistettynä ole kovin täyteläinen minkäänlaisen kuvailun suhteen, eikä toiminnalla ja tapahtumillakaan ole mässäilty. Mutta ilmankin pärjää.

[[Acid]]

Katosvaan. PAri vuotta vanha tarina. Pakko sanoa, että naureskelin itse ainakin ihan ääneen täällä. :D

ürgen ei siitä välittänyt, mokomatkin kusipäät. Hän ei ollut kokenut olleensa minkään taivaallisen pelastuksen tarpeessa, hän oli vakuuttunut siitä että olisi yksinkin selvinnyt. Olihan hänellä tykki ja mainio lapio, joskin vähän lommoinen.

Ehkä paras kohta koko stoorista... ASENNETTA isolla AA:lla...

[Weedeeo]

Upea tarina. Tällaisia pitäisi olla täällä lisää, pari kohtaa oikeasti sai nauramaan.

[Iron-Father]

Pienen tauon pitäminen sotusta tekee aina terää. Parin kuukauden paussin jälkeen tarinat ja novellit osion sisältö on nimittäin aina positiivinen yllätys. Hyvää tekstiä ja nämä kaartilaistarinathan ovat aina lähellä sydäntä. Hieman raskaampi inhorealismi olisi tietenkin tehnyt tarinasta vielä minun makuuni nautinnollisemman mutta kaikkea ei voi saada. Tarinan sosiopaatti Jürgen oli minusta malliesimerkki siitä, millaiseksi jatkuva sota ihmisen muuttaa. Alokkaan ja konkarin välille muodostui kiva vastakohtapari, joka antoi myös vähän ajateltavaa lukijalle. Tekstin joukkoon heitetty musta huumori oli sopivasti juuri sellaisella tumman paahton asteella. Jaksoi aina hymähdellä välissä. Ainoastaan pituutta ja taistelukuvausta olisi voinut olla enemmän. Hyvää tekstiä tekisi mieli lukea vähän pitempäänkin. ;)

[kartza]

[Acid] sen jo sanoi, mutta tuossa on oikea asenne!

Jürgen ei siitä välittänyt, mokomatkin kusipäät. Hän ei ollut kokenut olleensa minkään taivaallisen pelastuksen tarpeessa, hän oli vakuuttunut siitä että olisi yksinkin selvinnyt. Olihan hänellä tykki ja mainio lapio, joskin vähän lommoinen.

Tämä lause on kyllä kaikkein legendaarisin tähän mennessä!