Varjossa Weissenburgin

[Rogue]

Varjossa Weissenburgin


Nuorehko mies käveli varmoin askelin jo osin umpeenkasvanutta maantietä. Vain muutama kuunsäde läpäisi harmaanvihreän lehväpeitteen joka kaartui muinaisen tien päälle, estäen taivaan näkymisen. Vain kymmenen jalan levyinen reitti halkoi tiheää aarnimetsää. Pitkä harmaa takki peitti miehen olemuksen lähes täydellisesti. Kädet puuskassa hän väisteli aluskasvillisuutta ja pieniä puun alkuja, jotka olivat vallanneet jo tienkin lähes täydellisesti. Miehen kasvoista sai kuvan harmittomasta, sängettömästä nulikasta, jonka siniset silmät loistivat elämäniloa jopa tällaisessa paikassa. Platinanvaaleat hiukset olivat huolitellut ja vedetty tiukasti poninhännälle. Hiljaa hän hyräili ”matkamiehen reissuveisua”, jonka oli ilmeisesti itse säveltänyt. Kuva hauraasta pojankoltiaisesta kuitenkin hävisi hänen takkinsa helman taipuessa heikon tuulenpuuskan mukana. Nahkainen lyömämiekan kahva ja pätkä vitivalkoista huotraa oli näkyvissä ainoastaan hetken ajan, kunnes mies veti tummanharmaan takkinsa tiukemmin ympärilleen.

Mies pysähtyi, hän oli havainnut jotain silmäkulmassaan. Hyräily loppui, hiljaisuus täytti tien. Täysi hiljaisuus, edes linnut eivät visertäneet. Miehen ilme vakavoitui, tarkalla ja nopealla vasemman käden liikkeellä hän veti takkinsa kätköistä esiin huolitellun kaksintaistelupistoolin. Nuorukainen ummisti toisen silmänsä ja tarkkaili harmaata puurajaa aseensa tähtäimen läpi. Miehen pää kääntyi salamannopeasti tien toiseen vierustaan päin, myös oikea käsi veti takin uumenista pistoolin. Siniset silmät pyörivät päässä hullun lailla, etsien jotain, joka poikkeaisi normaalista metsämaisemasta. Hän otti muutaman askeleen kohti synkkyyttä, yrittäen nähdä syvemmälle metsän siimekseen.

Huokaisten syvään hän laski aseensa, työntäen ne takaisin takkinsa uumeniin. Ilmeisesti pettyneenä mies kääntyi jälleen tielle ja otti ensimmäisen askeleensa varovasti, tarkkaillen yhä metsää. Toinen tuntui jo vähän sujuvammalta, ja kolmannen osuessa mutaiseen maahan hän oli jo saavuttanut aikaisemman rennon olotilansa. Mies veti naamalleen leveän hymyn ja sulki silmänsä. Reissuveisun hilpeä rytmi täytti miehen jälleen innolla ja puhdilla.

* * *

Metsäaukealla, tienhaaran ympärillä tönötti muutama kymmen vanhoja rotiskoja. Näistä suurin, kaksikerroksinen rakennus vaikutti ainoalta, jonne sivistynyt ihminen voisi astua. Ei kuitenkaan vaatinut kovinkaan harjaantunutta silmää huomaamaan, että tämänkin romukasan huolenpito oli jäänyt viime aikoina vähemmälle. Kasa epämääräistä rojua lojui seiniä vasten, törkykasojen osittain ylettyessä jo ikkunoiden korkeudelle. Ikkunoiden, joista ulos pimeyteen karkasi iloinen kynttilöiden valo. Katto oli pahasti kärsinyt, ja sadeilmalla asiakkaat olisivat luultavammin pysyneet kuivempina jos olisivat juoneet oluensa ulkosalla. Vanha puinen kyltti, jossa mainostettiin halpaa yösijaa, narskui rautatangossaan oven yläpuolella.

Vastoin kaikkea logiikkaa jotkut puupäät yhä asuivat Weissenburgiin vievän tien varressa, huolimatta siitä pikkuseikasta että kaupunkia ei enää ollut. Ainakaan ehjää sellaista. Weissenburg oli tuhottu, ryöstetty ja poltettu vuosikymmeniä sitten, eikä kukaan ollut niin latvasta laho että olisi astunut jalallaankaan kirottuun kaupunkiin. Itse asiassa harva oli niinkään idiootti, että olisi edes lähestynyt mahtavaa metsää, joka peitti uumeniinsa niin Weissenburgin rauniot kuin tämän pikkukylänkin. Aina joskus kuitenkin ilmaantui tyhmänrohkeita aarteenetsijöitä taskut pullollaan kultaa, yrittäen etsiä entisestä Hochlandin mahtavimmasta kauppakaupungista edes jotain varastamisen arvoista. Vanha majatalon isäntä piti onneksi hellästi huolta siitä, etteivät etsijöiden rahat painuneet heidän ruumiidensa mukana petojen kitoihin.

Platinatukkainen nuorukainen ilmestyi metsän uumenista kylää ympäröivälle aukealle. Hän hidasti askeliaan, katsahti taakseen hieman pettyneenä siihen että oli selviytynyt elävänä takaisin sivistyksen pariin, jos näin pystyi tästä paskaloukosta sanomaan. Hän tuli Weissenburgiin etsimään seikkailuja, ei ottamaan pitkiä ja rauhoittavia kävelyjä puiden lomassa. Venytellen jäseniään nuorukainen avasi takkinsa jotta tyhmät kyläläiset varmasti tajuaisivat olla pelleilemättä hänen kanssaan. pistoolien kullatut kahvat yhdistettynä miekan kalinaan saivat miehen vaikuttamaan vaaralliselta. Tai niin hän ainakin uskoi. Nuorukainen haukotteli, lähtien talsimaan kohti kylän keskellä seisovaa majataloa.

Jämäkkä puuovi iloiseen kapakkaan aukesi hitaasti narahtaen ja nuorukainen astui sisään. Vanhat nahkasaappaat kopsahtelivat vastoin puulattiaa. Hän katseli ympärilleen, tarkastellen majatalon asiakkaita yksi kerrallaan. Pari umpihumalassa olevaa kyläläistä olivat parkkeeranneet tiskin eteen, jonka toisella puolella majatalon isäntä kaatoi epätoivoinen ilme kasvoillaan olutta savituoppiin. Lisäksi yhden pöydän äärellä istui muutama kylän nuorempaa polvea edustava asukas pelaillen korttia. Muuten huone näytti tyhjältä. Nuorukainen käveli tiskille ja viittasi nopealla kädenliikkeellä majatalon pitäjän luokseen. Lihava ja kalju, kellastuneeseen esiliinaan sonnustautunut vanhus tallusti nuorukaisen eteen. ”Kumppanini. Missä he ovat?”. ”Rakastaja ja kapteeni?”, isäntä kysyi kaivaen nenäänsä. Räkäinen nauru purkautui humalaisten huulilta. ”Rakastaja ja kapu!” Nuorukaisen kasvoilta saattoi havaita hienoista ärtyneisyyttä, mutta hän kätki tunteensa nopeasti ja käänsi kasvonsa takaisin isäntään päin. ”Hommaa poju silmät, tuolhan ne”, tämä murahti osoittaen känsäisellä, äsken nenäänsä tutkailleella sormellaan pimeää nurkkapöytää, jota nuorukainen oli sisään astuessaan olettanut tyhjäksi. Sieltä kuitenkin erottui tarkemmin katsottuna tuttu kaksikko, molemmat sammuneina kolpakkopinon keskelle.

Nuorukainen kääntyi ympäri, ja otti muutaman askeleen kohti tovereitaan. Mielessään hän pyöritteli majatalon isännän sanoja. Rakastaja ja kapteeni, molemmat kyläläisten kehittämiä lempinimiä. Eikö heillä todellakaan ollut muuta huvia kuin keksiä typeriä nimityksiä läpikulkijoista? Nuorukainen veti naapuripöydästä tuolin tovereidensa viereen ja istahti siihen, siirtäen katseensa kumppaneidensa kuorsaaviin hahmoihin. Nuorempi kaksikosta oli komea, mustaan satiini- asuun pukeutunut vanhan ja arvokkaan kauppiassuvun musta lammas, William Von Schwartzstein. Rakastaja. Nimi oli itse asiassa lyhenne yleisestä kutsumanimestä, joka hänelle oli kyläläisten keskuudessa annettu. Yön pikimusta rakastaja oli virallinen nimitys. Sanat saivat yhä viikkojen jälkeenkin nuorukaisen hymyilemään. Lempinimi sopi itse asiassa melko hyvin kuvaamaan tätä ylimielistä aarteenetsijää. Aina pukeutuneena hienoimpiin mustiin vaatteisiin mitä rahalla saa, musta rasvattu tukka taakse kammattuna hän vietti iltansa etsien alle viidenkymmenen asukkaan kylästä naisseuraa. Vaikka he olivat viettäneet tässä loukossa vasta muutaman viikon, oli lähes varmaa että William oli nainut jokaista kylän naispuolista asukasta, oli tämä päälle seitsemänkymppinen tai alle kuusitoista- vuotias.

Nuorukainen käänsi päänsä toiseen tovereistaan. Pärstä liimautuneena kiinni pyöreään pöydän pintaan kuorsasi vanhempi kaksikosta. Kapteeni. Nuorukainen oli jo jonkin aikaa pohtinut tätä lempinimeä. Hän ei tiennyt oliko mies viettänyt aikaansa palvellen Hochlandin armeijassa, mutta oli lähes varmaa, että upseeri tämä ei ollut. Nukkuva mies raapi unissaan pikimustaa, kohtuullisen pitkää ja kiharaa partaansa.

”Ei juma, tästä ei kyllä mitään tule.”, nuorukainen mietti ääneen, tuijottaen epäuskoisesti vuorotellen kahta toveriaan, joiden kanssa tämän oli tarkoitus etsiä arvoesineitä raunioista, tappaa petomiehiä ja vetäytyä tämän jälkeen varhaiseläkkeelle. Samettipukuun sonnustautuneen Williamin pää retkahti sivulle, hän menetti tasapainonsa ja rämähti tuoliltaan naama edellä likaiselle lattialle. Nuorukainen kuuli aatelisen nenän murtuvan ja kohta salissa kaikui jumalaton kirosanojen ja itkunsekaisen mutinan litania, joka sekoittui nopeasti muiden asiakkaiden ivanauruun. Nuorukainen hautasi kasvonsa käsiinsä. ”Ei saakuli…”

[Heretic]

Hauska aloitus ainakin, pidin tuosta vaikka siinä ei pahemmin toimintaa ollut. Jatkoa ehdottomasti.

[Joona-]

Oli erittäin nautinnollista lukea, jaksoi helposti. Lisää lisää. =)

[Hedelmäpeli]

hyvää settiä.miks kapun kuvaus jäi vähäiseksi?väh enepi sais ehkä ollo kuvausta siitä mitä näkyy ja miltä ihmiset näyttää ja kuulostaa.

[Rogue]

Tämän postin lukijat saavat tietoonsa salaisuuden, jonka oletin kaikkien muutenkin jo tietävän: Seurueen kolmas jäsen, "kapteeni", ei sinänsä tarvitse omaa kuvausta, luulin mustan ja tuuhean parran riittävän sellaiseksi. Dialogi jäi tässä hieman huomiotta, ja ainakin allekirjoittaneen mielestä se myös näkyi. Kommentit tuntuivat teennäisiltä, ja ainut mistä itse pidin oli finaalin jykevä loppukommentti.

Tiedän että henkilöiden kuvaukseen pitäisi panostaa enemmän, mutta henk. kohtaisesti en lukiessani saati sitten kirjoittaessani muodosta henkilöistä kovin tarkkaa kuvakokonaisuutta. Tätäkin luodessa en edes nähnyt tarpeelliseksi keksiä päähenkilölle nimeä. Tiedän vain yksittäisiä osia henkilöiden piirteistä, ja usein hahmojen pärstät on vedetty raa'asti suoraan joltain näyttelijältä tai pelihahmolta. Koetetaan kuitenkin vetää kakkososaan vähän tarkemmin.

[Heretic]

Seurueen kolmas jäsen, "kapteeni", ei sinänsä tarvitse omaa kuvausta, luulin mustan ja tuuhean parran riittävän sellaiseksi.

[Rogue]

Osa II

Sanotaan että aamu tuo aina tilanteeseen uutta toivoa. Näin ei kuitenkaan ollut, ainakaan ensisilmäykseltä katsottuna. Kirkas auringonvalo tunkeutui kapteenin silmäluomien läpi. Mustapartainen mies veti arpisen kätensä silmiensä peitoksi ja käänsi kylkeä. Märkä kura lotisi ja tunkeutui nenäonteloihin.

Pärskien ruskeaa vettä suustaan ja nenästään kapteeni nousi vaivalloisesti istualleen. Hän hieroi naamastaan enimmät mudat pois ja katseli ympärilleen. Harmikseen hämmästynyt kapteeni havaitsi viettäneensä yönsä majatalon oven ulkopuolelle muodostuneessa kuralätäkössä. Hän kokeili varovasti jalkojensa kestävyyttä. ”Ei perkele”, oli ainut mitä hän sai sanotuksi, ennen kuin vajosi takaisin lammikkoon. Tuntui että itse Nurgle oli oksentanut hänen aivojensa tilalle kasan mätää. Päätä jomotti, silmiin koski, ja ilmeisesti, tarkkaan asiaa havainnoineena, hänen musta partansa oli saanut muta- ja oksennuskuorrutuksen. Kapteeni luovutti nousemisyrityksessään ja venytteli jäseniään ennen kuin painui uudelleen makuulleen.

Williamin aamu ei ollut paljon parempi. Aateliston edustaja makasi alasti selällään sängyssään, tunnustellen hennosti murtunutta nenäänsä. Erittäin kipeän tuulenhalkojan lisäksi hän oli kerännyt edeltäneenä iltana hyvinkin monipuolisen kokoelman mustelmia ja haavoja haastettuaan täyden majatalollisen humalaisia taisteluun kunniasta, oluesta ja kylän naisten huomiosta. Hintelänä aatelisporvarina rakastaja oli ottanut perusteellisen ja huolellisen selkäsaunan. Musta samettipuku lojui revittynä ja verisenä huoneen nurkassa.

Ainoana seurueesta Johann Von Schwartzstein nautti aamiaistaan majatalon salissa. Nuorukainen kuului samaan Von Schwartzsteinien sukuun, jonka edustaja Williamkin oli. Tarkalleen Johann oli Williamin pikkuserkku äitinsä puolelta. Tätä tosin ei hevillä uskoisi, miesten olemukset olivat täydelliset vastakohdat. Kuin yö ja päivä, sanottiin.

Platinaiset hiuksensa Johann oli avannut poninhännältä ja nyt ne kylpivät ikkunasta sisään tulvivassa valossa miehen nauttiessa omelettiaan. Päällään Johannilla oli vanha keltainen röyhelöpaita, joka naisten iloksi oli auki niin, että miehen harvinaisen hyvin kehittyneet rinta- & vatsalihakset olivat selvästi näkyvillä. Takkinsa ja aseensa hän oli jättänyt pitämään seuraa murjottavalle Williamille.

Johann oli saanut viikkojen kuluessa hyvinkin paljon huomiota kylässä, vaikkei ollutkaan siitä kovinkaan kiinnostunut. Hän jätti mieluusti huomion Williamille, joka sitä hakemalla haki. Kuitenkin tälläkin hetkellä nuoren miehen ahtaessa askeettisesti munakasta suuhunsa majatalon pitäjän kahdeksantoista- vuotias tytär kurkki oven raosta häntä silmät kiiluen ihailusta, huokaillen aina välillä kovaan ääneen. Johann ei kiinnittänyt naikkoseen erityistä huomiota, häntä tyttöjen ihailu lähinnä ärsytti. Viimeisteltyään ateriansa Johann veti tuolinsa taakse, nousi ylös ja kääntyi portaikkoon päin mennäkseen ylös huoneeseensa. Silmäkulmassaan hän näki kuinka majatalon tytär vinkaisi kimeästi ja sulki oven kipittäen karkuun. Johann pudisti päätään ja jatkoi matkaansa.

Ovi huoneeseen aukeni ja sulkeutui nopeasti Johannin astuttua sisään. Hän katsahti surullisesti selällään lojuvaan sukulaiseensa, joka yritti epätoivoisesti hieroa murtunutta nenäänsä ehjäksi. Johann huokaisi. William oli täysin samassa asennossa kun oli ollut Johannin poistuessa aamiaiselle. Säälittävää. Hän itse ei ollut välittänyt osallistua tappeluun ja oli vain pälyillyt nurkkapöydästään kun William oli joukolla piesty henkihieveriin. Ihan oikein hänelle, Johann ajatteli, sen siitä saa kun on idiootti. ”Kunniaa, olutta ja naisia”, hän tuhahti. Nuorukainen päätti jättää armaan pikkuserkkunsa omaan arvoonsa, nappasi pöytää vasten nojaavan miekkansa ja pöydältä toisen koristelluista pistooleista, vyötti ne paitansa päälle ja poistui huoneesta.

* * *

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, valaisten ikivanhan metsän, saaden sen näyttämään päällisin puolin miltei kauniilta. Harmahtavat männyt kumartuivat surullisina poispäin metsäaukealta, melkein kuin peläten tien haarassa asuvia ihmisiä. Samaa tietä jota Johann oli eilen partioinut, ratsasti nyt kaksi muukalaista valkoisilla hevosilla. Edessä kulkeva oli tyypillinen esimerkki keisarikunnan sotilaasta. Pitkänä, tummana ja ylväänä hän istui hevosensa selässä. Miehen ryhti oli täydellinen. Pähkinänruskeat silmät tarkkailivat tuimana ympäristöä, herpaantumatta hetkeksikään. Keisarikunnassa ei ollut montakaan asukasta jotka eivät tunnistaisi röyhelöpaidasta ja vasta kiillotetusta metallipanssarista koostuvaa univormua. Selässä riippuva kahdenkäden lyömämiekka poisti viimeisetkin epäilykset miehen ammatista. Ratsastaja oli itsensä Hochlandin vaalikreivin henkivartioston jäsen, Hergigin suurmiekka. Takana ratsastava henkilöä voisi helposti erehtyä luulemaan suurmiekan vartioimaksi aateliseksi, mutta ratsastajan vaateparsi torjui tämän teorian. Kukaan aateliston edustaja ei suostuisi pukeutumaan vaatimattomaan vaaleanruskeaan kaapuun ja huppuun, joihin toinen ratsastajista oli sonnustautunut. Pää kumarassa hän ratsasti, piilottaen piirteensä lähes täydellisesti.

Vain hetkeksi huputettu muukalainen nosti päätään, tutkaillen taivasta. Kullankeltaiset pitkät hiukset sonnustivat miehen hyvin kauniita kasvoja. Hän näytti hyvin nuorelta, vasta parikymppiseltä, mutta miehen silmistä pystyi aistimaan vanhuuden painon. Hän oli kokenut paljon, enemmän kuin useimmat. ”Meidän pitäisi olla kohta perillä.” Miehen ääni oli sointuisa ja jopa näinkin hiljainen kommentti tuntui kaikuvan kauas metsän syvyyksiin. Suurmiekka nosti hänkin katseensa siniselle taivaalle. ”Pystyt kertomaan sen vain katsomalla ylös?”, tämä kysyi epäuskoisella äänellä. Suurmiekan puhe kuulosti alkukantaiselta, jopa rumalta huputetun miehen sointuisien sanojen jälkeen. Kaapuun pukeutunut mies ei nähnyt tarpeelliseksi vastata, vaan käänsi päänsä takaisin maahan.

Kuin itse metsä olisi noudattanut kaapuun puetun miehen neuvoja, he kohta saapuivat puupiirin ulkopuolelle ja näkivät röttelökylän tervehtivän heitä. Suurmiekan ilmeestä ei voinut erehtyä, hän halveksi tätä paikkaa ja kaikkia sen asukkaita. Kaapumieskin kohotti hitaasti kasvojaan, mutta vastoin suurmiekan ylimielistä ilmettä hänen silmistään ei suinkaan näkynyt valta ja voima, vaan lähinnä sääli ja suru. Sääli tämän Taalin ja Rhyan hylkäämän loukon asukkaita kohtaan. Suru siitä, että luonnon jumalat eivät suojelleet näitä alueita. Puista pystyi aistimaan kaaoksen turmelevan vaikutuksen, harmaa tasaisuus imi ihmisiltä voimat.

Saapuessaan majatalon pahaisen eteen suurmiekan ilme muuttui yhä enemmän halveksivaksi, jos se enää oli edes mahdollista. Kapteeni retkotti yhä pitkin pituuttaan mudassa, kuorsaten partaansa, keräten kyläläisiltä koomisia katseita ja ivahymyjä. Vihainen suurmiekka loikkasi pois hevosensa selästä, taivutti jalkaansa ja antoi kapteenille mojovan potkun kylkeen. Kova rautasaapas miltei mursi miehen kylkiluut. ”Saakelin pöllö, ylös siitä”, kuului ammattisotilaan kova, käskevä ääni.

”Mitä helv..?” kapteeni kirosi nousten hitaasti ylös, vetäen samalla vasemmasta saappaastaan pienikokoisen veitsen käteensä. Nopealla syöksyllä kapteeni karkasi suurmiekan kimppuun, ja yhtä nopealla käden liikkeellä tämä raastoi puukon pois kapteenin kädestä ja heitti hänet takaisin lammikkoon. Kuraisen mies kirosi kahta kauheammin, mutta tämän ilme kuitenkin muuttui katsoessaan tarkemmin kuka häntä oli potkinut. Viha laantui ensin neutraaliksi ilmeeksi, ja kohta kapteenin partainen suu kaartui leveään hymyyn. ”Noh noh, tulittehan viimein. Täällä on jo pari viikkoa ventattu.” Suurmiekka levitti olkapäitään, ”No, tiedäthän miten asiat on kaupungissa. Sain lomaa vasta nyt, pirun aatelissiat kun eivät ilmeisesti pysty perseitään pyyhkimään ilman kokonaisen henkivartiorykmentin avustusta.” Kapteeni huikkasi kädellään tallipojan viemään kaksikon hevoset pilttuuseen ja osoitti majatalon ovea. Will ja poju ovat kai sisällä, koetetaan saada homma pyörimään että päästään pois tästä loukosta.” ”Hassua, minusta kun näytti että viihtyisit täällä hyvin.” Suurmiekan sarkastinen kommentti sai hienoisen hymyn kaartumaan toisenkin ratsastajan suulle ja tallipojan purskahtamaan nauruun.

[Heretic]

Parempaan suuntaan on menossa, mukavasti kaikkea pientä maustetta joka tekee stoorista mukavan. Jatka samaan malliin.

[Rogue]

Osa III

Viisi synkkää miestä seisoi rivissä, katsellen uhkaavana kohoavaa metsää. Aamu oli vasta sarastamassa, kun William oli noussut, ja hän oli seurueensa viimeinen. Ensimmäisenä ylhäällä oli ollut kaapuun pukeutunut mies, kukaan seurueesta ei tiennyt oliko tämä edes nukkunut, vai viettänyt yönsä valveilla. Mies oli muutenkin täysi mysteeri. Kukaan kyläläisistä ei ollut saanut korviinsa tietoa, että tätä oltaisiin puhuteltu nimeltä ja vain harva oli kuullut miehen itsensä puhuvan. Kuitenkin ne, jotka tämän ihmeen olivat kokeneet, olivat ylistäneet miehen yli- inhimillistä ääntä. Kyläläisten puheesta sai kuvan että synkkä hahmo olisi jonkin sortin jumala, yli- ihminen laskeutuneena alas palvojiensa luokse. Taalin ilmentymäksi maan päällä häntä oli sanottu. Outoa käytöstä ihmisiltä, jotka olivat keksineet haukkumanimiä jokaisesta muusta ryhmän jäsenestä, Johann ajatteli. Hän ei erityisemmin arvostanut omaa lempinimeään. ”Kansikuvapoika” ei ollut se, millä hän halusi tulla tunnetuksi.

Kaikki seurueen jäsenistä olivat aseistautuneet ainakin jollain asteella, mutta vain Johannilla ja suurmiekalla, jonka nimeksi oli paljastunut Karl Van Dwight, oli näkyvillä enemmän kuin yksi ase. William kantoi kultakahvaista pitkämiekkaansa hienossa huotrassa, mitä muuta voi odottaa ylimieliseltä piloille hemmotellulta pennulta. Samettipukunsa hän oli sentään hylännyt, ja tyytynyt kankaiseen vaateparteen, jonka päällä hänellä oli samantyyppinen pitkähelmainen takki, joka Johannillakin oli päällään.

Kapteenilla oli vyötettynä lyhyt pistomiekka ja hänet tuntien saappaan varressa hiersi puukko tai kaksikin. Hänestä oli päätetty tehdä ryhmän kuormajuhta ja niinpä hän kantoi selässään raskasta pakkausta, joka sisälsi erilaisia ruoka- tarvikkeita, muutamia vara- vaatteita ja muuta hyödyllistä tarpeistoa. Johann oli vyöttänyt itselleen miekkansa ja molemmat pistoolinsa, mutta näiden lisäksi hän kantoi selässään raskasta varsijousta. Koskaan ei voinut olla liian varovainen, oli hänen mottonsa.

Ryhmän selvästi ainoa sotilaskoulutuksen saanut jäsen Karl oli hylännyt raskaan haarniskansa, siitä ei olisi paljoakaan hyötyä metsässä ja olisi muutenkin vain tiellä. Hän oli kuitenkin pukeutunut raskaamman puoleisiin nahka- housuihin ja rautapaitaan, joka edes hieman rauhoitti häntä. Kupeellaan hänellä roikkui koristeellinen pitkämiekka, hieman samantapainen kuin Williamilla. Kahdenkäden miekastaan Karl ei ollut kuitenkaan luopunut, se roikkui uskollisesti hänen selässään.

Kevyiten varustautunut oli samaan ruskeaan kaapuun sonnustautunut huputettu muukalainen. Selässään hän kantoi pitkäjousta ja nuoliviiniä, mutta minkään tyyppistä lähitaisteluasetta ei ollut, ainakaan näkyvillä.

Rivistöstä eteenpäin harppasi ensimmäisenä William, joka kääntyi kuitenkin muutaman askeleen otettuaan ympäri. Vaikutti aivan siltä, kun hän olisi valmistautunut puheeseen, mutta Karlin tuima katse hiljensi hänet. Hieman punastuneena hän kääntyi uudelleen metsärajaa päin, venytteli niskojaan ja otti ensimmäisen askeleen metsän siimekseen. Yksi kerrallaan muut seurasivat. Hiljaa, sanomatta sanaakaan kyläläiset katselivat miesten lähtöä ikkunoistaan, varmoina siitä, etteivät tulisi näkemään ainuttakaan näistä muukalaisista uudelleen. Sellainen oli tapa. Ne, jotka astuivat kirottuun metsään, eivät ikinä palaisi. Niin oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.

* * *

William haukotteli. Hän ei ymmärtänyt, miksi heidän piti lähteä liikkeelle näin aikaisin. Jo pari tuntia he olivat kompuroineet vaikeakulkuisessa ympäristössä, pääsemättä minnekään. Tiheä aarnimetsä oli sulkenut reitin lähes täydellisesti jo puolikkaan vakomitan päässä puupiirin reunasta ja ympäristö oli vain tihennyt miesten pyrkiessä syvemmälle tiheikköön. Aivan kuin metsä itse olisi yrittänyt estää heidän kulkunsa.

Hiki virtasi miesten raivatessa miekoillaan aluskasvillisuutta tieltään. Edes kapteeni, jolla oli ilmeisesti ollut jonkinlaista kokemusta metsistä, ei onnistunut kulkemisessa yhtään sen paremmin kuin muutkaan. Eniten vaikeuksia oli Karlilla, joka oli harmikseen joutunut hylkäämään rengaspanssarinsa jo noin puolen tunnin marssin jälkeen. Sääli, niin hienoa metallityötä näki harvoin. Nyt mies kulki ylävartalo paljaana muiden edellä, leikaten puskia ja korkeinta heinää tarkoilla, kurinalaisilla viilloillaan. Ainakin tämä toimi hyvänä harjoituksena tulevaisuutta varten.

Parhaiten metsässä suoriutui ryhmän hiljaisin jäsen. Kaapuun pukeutunut mies puikkelehti puskien seassa kuin kotonaan, loikkien vaivatta suurempien esteiden yli. Nopeasti hänestä olikin tullut ryhmän tiedustelija, ja kulkikin useimmiten kaukana muun ryhmän edellä. Vain lyhyiksi hetkiksi hän palasi takaisin ryhmän luokse, kertoen edellä olevista esteistä ja mahdollisista kiertoteistä, ennen kuin katosi taas metsän siimekseen. Muu ryhmä tuntui pitävän sitä tosiasiaa, että tämä hiljainen, lähes pappimaisen vakava ja hiljainen henkilö oli muuttunut metsässä iloiseksi, puheliaaksi mieheksi, normaaliksi muodonmuutokseksi, ikään kuin sen tapahtuminen oli täysin luonnollista.

Kuuden tunnin helvetissä tarpomisen jälkeen metsä yhtäkkiä oheni, aluskasvillisuus väheni ja puut väljenivät. Miehet olivat kuitenkin yhtä lukuun ottamatta täysin poikki, ja pysähtyivät kerätäkseen voimiaan. Oli tuskin edes puolipäivä, mutta tuntui siltä kuin he olisivat marssineet monta päivää yhteen menoon. William luhistui maahan, nojaten puunrunkoon. ”Ei saakeli, nyt ainakin tiedetään miksei tänne ole niin kovaa tunkoa.” Viereensä hän sai puuskuttavan Johannin, joka kädellään pyyhki hikeä kasvoiltaan. ”Ilmeisesti tuo oli vaikein osuus, tuolla päin metsä näyttää löyhenevän vielä enemmänkin.”

Kukaan miehistä ei tiennyt kuinka pitkä matka Weissenburgin porteille itse asiassa oli, kyläläisiltä he olivat saaneet vain epämääräisiä arvauksia. Jokainen heistä kuitenkin oletti kuitenkin korkeintaan parin päivän matkaa yhteen suuntaan, jos mukaan laskettaisiin säännölliset pysähtymiset ja vähintään kahdeksan tunnin yö- unet. He olivat kuitenkin jo nyt niin paljon myöhässä aikataulusta, että saattaisi hyvinkin olla matkan venyvän kolmeenkin päivään, jos ei vastoinkäymisiä sattuisi.

”Muutaman vakomitan päässä tänne suuntaan kulkee pieni joki, voimme täyttää vesileilit siellä ja levähtää hetken”, kuului soinnukas ääni. kaapuun pukeutunut mies oli palannut, hiljaisesti ja huomaamatta kuten aikaisemminkin. Vaivoin miehet kokosivat tavaransa, nousivat ylös ja jatkoivat tarpomistaan.

Puolen tunnin päästä he vilvoittivat jalkojaan viileässä vedessä, juoden raikasta vettä. Kapteenin kovaääninen kuorsaus kaikui metsässä, antaen hyvän taustarytmin Johannin reissuveisulle, jota tämä soitti huuliharpullaan. Ryhmä oli päättänyt että koska ensimmäinen osuus oli vienyt niin paljon voimia, he voisivat yhtä hyvin vetää ensimmäisen päivän lunkisti ja pitää pidemmän tauon kuin oli sopivaa. Kaapumies oli tutkinut aluetta muiden levätessä, ja tullut tulokseen että paras reitti jatkaa olisi joen viertä itään päin. Näin he välttäisivät tiheimmät metsänkohdat ja saisivat lisänä loppumattoman varaston juomavettä. Reitinmuutos oli hyväksytty joukon keskuudessa yksimielisesti.

Aurinko oli painunut keskipäivään mennessä pilveen, joka sopi samoajille hyvin. Matkan toinen osuus oli sujunut odotettua paremmin, vaikka he olivatkin joutuneet jättämään joenvieruksen huomattuaan sen kaartuvan liikaa kaakkoon. Metsä oli kuitenkin näiltä osin väljää, ja iltaan mennessä he olivat edenneet huomattavasti oletettua pidemmän matkan.

Tiedustelija oli ilmoittanut ryhmälle edessäpäin olevan aukean, jolle he voisivat leiriytyä yöksi. Tyytyväisinä tahtiinsa miehet olivat rakentaneet nuotion ja puhelivat nyt sen äärellä iloisesti, keskustellen motiiveistaan osallistua retkelle.

”Rahani ovat miltei loppu”, ilmoitti William hiljaa, lisäten puita tuleen. ”Vaikkei se ulospäin näykään, suurin osa omaisuudestani on miltei kulutettu, ja on melko varmaa etten saa isältäni killinkiäkään perinnöksi.” Ilmoitus ei tullut muille yllätyksenä, kaikki tiesivät että Williamin isä oli kyllästynyt omahyväisen poikansa virheisiin, ja siitä syystä hänet oli tehty perinnöttömäksi. Heittäessään ainoan poikansa ulos Williamille oli annettu mukaan rahapussukka, jonka sisällön tämä oli ensimmäisen viikon aikana kuluttanut. Sen jälkeen hän oli elänyt myymällä omaisuuttaan tasaiseen tahtiin, ja imemällä omaisuutta ties keneltäkin sukulaiselta.

”Minä en edes halunnut alun perin tulla tänne”, sylkäisi Johann ilmoille katkeraan sävyyn. ”Äitini pyysi minua kuitenkin vahtimaan että Will pysyisi edes hengissä, ja aion sen myös tehdä.” Hän ei halunnut myöntää, että tuli tosiasiassa ilomielin etsimään seikkailuja, vaaroja. Johann halveksi hienostoelämää ja etsi siitä koko ajan ulospääsyä. Hän olisi halunnut sotilaaksi, mutta oli tähän liian korkeaa sukua, ja suurempaan sotilasarvoon häntä ei puutteellisten kykyjensä takia oltu hyväksytty.

Kapteeni tyytyi vain murahtamaan. Hän oli tuntenut Williamin jo kauan ja hyvänä ystävänä päätti lähteä pitämään tälle seuraa. Tosiasiassa kapteenilla ei ollut aavistustakaan minne he olivat menossa, saatikka mitä he sieltä hakisivat. Hänelle ystävyys oli ainut tarpeellinen syy uhrata itsensä.

”Haen harjoitusta, toivottavasti vastaan tulee matkan aikana edes muutamia petoja, jottei tästä tulisi ihan hukkareissu”, totesi Karl kylmän rauhallisesti. Oli hyvin todennäköistä, että petomiehiin törmättäisiin matkan aikana, ja tämä olikin pääsyy Karlin mukaantulolle. Ammattisotilaan pyhä velvollisuus oli hioa taitojaan taistelussa, ja koska tämän reissun järjesti aateliston lapsi, ei ollut kovin vaikeaa saada rykmentin komentajan hyväksyntää.

”Entäs Eldarath, mikä sinun tekosyysi on?” Johann kysäisi, viitaten ilmeisesti huputettuun mieheen. Tämän kasvoille piirtyi hymy. ”Luulin ettette halunneet kutsua minua nimeltä, se oli sanojenne mukaan liian… vaarallista?” ”Eäh, olemme jo päässeet eroon niistä nokkavista kyläläisistä, voit hyvin heittää valeasusikin syrjään.” Kevyellä huitaisulla Eldarathiksi kutsuttu mies sysäsi huppunsa kasvojensa tieltä. Suipot korvat näkyivät selvästi kullankeltaisten hiusten lomasta. Mies oli pesunkestävä reisender, yksi muinaisista suurhaltioista jotka yhä kulkivat keisarikunnan alueita. Hän oli nähnyt paljon, tiesi enemmän kuin monet, lähes korvaamaton apu. Haltian todellisista motiiveista ei tiedetty mitään, omien sanojensa mukaan hän vain halusi nähdä Weissenburgin rauniot. Ilmeisesti hänellä oli jonkinlaista historiaa kuolleen kaupungin kanssa, mistä sitä tiesi.


Kolme osaa tarinaa eikä lausettakaan taistelua. Mahtaa Hereticiä nakertaa.

[Heretic]

no jaa, kyllä tämä osa oli jo niin hyvä ettei nakertanut kyllä se action tulee kun on tullakseen...
We Wan't more

[Joona-]

Ei tässä välttämättä ole vielä actionia kaivattukaan, sen verran hyvää settiä. Harmi että lähden huomenna luokkaretkelle niin en voi seurata tätä viikkoon! Keep on rocking man.

[Rogue]

Osa IV

Johann kyhjötti ärtyneenä suuren kuusen alla, sen paksuun runkoon nojaten. Hän siveli kädessään olevaa kultakoristeltua pistooliaan, ikään kuin tuudittaen itkevää pikkulasta uneen. Perkeleen sade oli kastellut suurimman osan ruudista ja lisää ei saataisi. Häntä oli alkanut ottaa päähän koko reissu. Kovaääninen aivastus herätti Johannin nopeasti ajatuksistaan. Hän hätkähti, käänteli päätään ja katseli äänen aiheuttajaa vähän aikaa, vaipuen uudelleen ajatuksiinsa. Pirullisinta oli, että kaiken tämän sateen ja mudan keskellä Johannista tuntui että heitä katseltiin. He eivät olleet nähneet ainuttakaan olentoa, ihmistä tai eläintä, koko tähänastisen retkensä aikana, mutta silti jokaisen selkäpiitä karmi tunne, että kymmenet silmäparit tuijottivat heitä herkeämättömästi.

Sade ei ottanut laantuakseen. Se oli alkanut aikaisin miesten herätessä, eikä loppua näkynyt, vaikka oli jo myöhäinen iltapäivä. Tämä pirullinen veden tulo oli osaltaan viivyttänyt etenemistä ja kapteenin sairastuminen jonkin sortin kuumeeseen oli lopulta pysäyttänyt sen kokonaan. Mies makasi houreissaan kuusen juurella, yrittäen epätoivoisesti pitää itsensä kasassa. Muutkin joukon jäsenet viettivät aikaansa hakien suojaa puiden alta, vain haltia ja Karl uupuivat joukosta.

Eldarath oli poistunut jälleen etsimään parasta mahdollista reittiä, jättäen muut odottelemaan yllättäneen monsuunisateen laantumista. Karl taas oli toiminnan mies. Häntä söi se tosiseikka, etteivät he olleet matkansa aikana kohdanneet ainuttakaan petomiestä. Niinpä hän oli lopulta kyllästynyt odottelemaan ja vastoin muiden pyyntöjä lähti itse etsimään jotain, johon upottaa miekkansa. Johann veti takkiaan tiukemmin ympärilleen. Oli vasta toinen päivä, ja ryhmä oli jo hajoamassa ristiriitoihinsa. ”Miksen voinu jäädä kylään. Siellä sentään oli lämmin takka”, hän pohti ääneen, pudistellen päätään. Litimärät hiukset heiluvat vapaana.

Eldarath palasi vasta illansuussa ja oli vihainen. Hyvin vihainen. Haltia oli koko päivän kartoittanut leirin pohjoispuolisia alueita, saaden selville että laaja suo esti tehokkaasti heidän kulkunsa tähän suuntaan. Kyläläisten neuvot eivät voineet olla yhtään enempää vääriä. Eldarathista tuntui että heidät oli neuvottu tarkoituksellisesti väärään suuntaan. Ryhmän olisi kaarrettava lisää itään, mahdollisesti kuluttaen yhden päivän lisää ainoastaan suon kiertämiseen. Hän ei laajoista tutkimuksista huolimatta tiennyt, kuinka pitkälle itään suo ulottui. Kiertäminen olisi kuitenkin uhkapeliä, heidän ruokavarastonsa ehtyivät liian nopeasti kulkutahtiin verrattuna. Saattaisi olla, että vaikka he lopulta pääsisivätkin perille, he nääntyisivät kaupungin raunioihin.

Tieto oli raivostuttanut Karlin, jonka hermot olivat koko päivän olleet hyvinkin pinnassa. Hän syytti haltiaa siitä, että oli johtanut heidät harhaan. Karl johti Williamista ja kapteenista koostuvaa rintamaansa, joiden mukaan heidän olisi pitänyt kääntyä takaisin jo ajat sitten. Syytökset kyvyttömyydestä puolestaan olivat vihastuttaneet haltian. Hän uhkasi jättää kiittämättömät marisijat keskelle metsää. Todellakin, Eldarath oli ainut heistä, jolla oli edes jonkinlainen tieto, pikemminkin arvaus, heidän sijainnistaan. Johann ei ollut ottanut tilanteeseen kantaa, hän oli vältellyt niin Karlin kuin Eldarathinkin katseita. Tietysti hän, yhtä paljon kuin muut halusi pois tästä kirotusta metsästä, mutta oli täysin turhaa kääntyä enää takaisin, he voisivat yhtä hyvin kulkea matkansa loppuun asti. Lisäksi paluussa Johannia risoi ajatus että he joutuisivat kulkemaan uudelleen sen pirullisen tiheikön poikki.

”Perkeleen hippi, missä vaiheessa sinusta on tehty johtaja? Meitä on kolme, enemmistö, me haluamme pois täältä. Ja sinä viet meidät!”, karjui Karl vesisateessa seisten, ottaen kasvokkain yhteen suurhaltian kanssa.
”Minulla ei ole minkäänlaista aikomusta tehdä sitä, tiedät sen!”, huusi puolestaan Eldarath. Haltia näytti siltä, että vetäisi kohta aseensa esille. Johann ja Wilhelm katselivat toisiaan punniten, valmiina ryntäämään kaksikon kimppuun jos toinen heistä vetäisi miekkaansa.

”Miksei? Saakulin puskatonttu salaperäisyyksinesi!” Karl astui askeleen lähemmäs, ”Jos sinulla on jokin syy päästä siihen kirottuun kaupunkiin, saat piru vie kertoa miksi meidän pitäisi seurata sinua!”

Tilanne oli omalta osaltaan mielenkiintoinen. Ennen saapumistaan metsään juuri Karl ja Eldarath olivat olleet läheisimmät viisikosta. Jokin oli muuttunut. Jokin muutti heitä, ajoi heitä toisiaan vastaan. Johann oli havainnut ilmiön muistakin tovereistaan, ja myös itsestään. Se oli itse metsä, tämä vihertävä paholainen yritti tuhota ryhmän yhtenäisyyden.

”Miksi minun pitäisi? Minulla on omat syyni, teillä on omanne!”, kuului jälleen Eldarathin ääni. Hänen silmänsä loimusivat tämän yrittäessä takoa Karliin järkeä: ”Jos jatkat näin, meistä ei kukaan pääse kaupunkiin. Mihinkään niistä. Tulemme kaikki kuolemaan tänne!”

”Perkeleen valehtelija!”, huusi hurjistunut Karl. Hän ei enää voinut vastustaa luontoaan, hän oli soturi. Vahva käsivarsi vetäisi huotrasta miekkansa, Karl oli valmiina karkaamaan haltian kimppuun. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti tehdä elettäkään, pimeydestä oli sinkoutunut mustasukainen nuoli, joka läpäisi Karlin vasemman olkapään tienoilta. Hurjistunut ilme muuttui hitaasti hämmästyneeksi, miekka lipesi hänen kädestään, pudoten kumisten maahan. Hitaasti hän, ryhmän ainoa täydellisen sotilaskoulutuksen saanut, vajosi polvilleen, pidellen olkapäätään. Karl nosti päätään haltiaan päin, hänen silmistään pystyi aistimaan pelon, anelun. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus.” Karl Van Dwight, Van Dwightin suvun nuorin ja vaikutusvaltaisin jäsen, katsahti vielä kerran sateiselle pilvien peittämälle taivaalle ennen kun vajosi mutaiseen maahan.

Muu ryhmä oli tyrmistynyt. Eldarath vain tuijotti entistä ystäväänsä, liikahtamatta tuumaakaan. Vesisateesta sinkoutui heidän sekaansa lisää nuolia, samanlaisia jotka olivat kaataneet Karlin. Nopeasti Johann karjaisi varoituksen, ja veti ajatuksiinsa vaipuneen haltian maahan, raahaten tämän puiden suojaan. ”Missä ne ovat, mistä nuo tulevat?”, Johann yritti epätoivoisesti saada selville vihollisen olinpaikan. Nuolia tuntui lentävän joka puolelta. Kaksi suhahti aivan Williamin ohi, ja kolmas naulitsi tämän vaatteistaan kuusen runkoon.

Johann iski kaikilla voimillaan haltian vasten puunrunkoa. Vihdoinkin tämä heräsi transsistaan, tuijottaen Johannia kysyvästi silmiin. ”Tarvitsen sinua, kerää itsesi!”, kuului komento, ennen kuin Johann pinkaisi poispäin, puikkelehtien puiden lomasta pakkauksensa luo.

Nuolten tulva loppui juuri Johannin saavuttaessa reppunsa. Hän nosti sen sisältä raskaan varsijousen, kääntyi ympäri, katsellen sen tähtäimen läpi puita. Hän hengitti raskaasti, odottaen nuolta, joka lävistäisi hänet, päättäisi hänen päivänsä. Sitä ei kuitenkaan tullut.

Sitä vastoin, pimeyden verhon noustessa esiin astui esiin peto, sitten toinen ja kolmaskin. Tummanruskea karva sekoittui pimeyteen, tehden olioista lähes näkymättömiä ihmissilmälle. Johannin silmät suurenivat. Petomiehet olivat valtavia. Lähes kaksimetrisinä ne lähestyivät vakaasti, jokainen niiden lihas värisi jännityksestä, odottaen tulevaa verilöylyä. Petojen päät muistuttivat vuohen päitä, ja niistä kasvoi valtavat sarvet, jotka oli koristeltu ties millä mitä pedot olivat löytäneet. Sisälmyksiä, koruja, ketjuja, suurimmalla pedoista oli katkaistu vuohenpää naulittuna sarviinsa, saaden sen näyttämään kuin sillä olisi kaksi päällekkäistä päätä. Niiden verenpunaiset silmät kiilsivät vihaa, jännitystä. Johann ymmärsi, että he tulisivat kaikki kuolemaan, kukaan ei voisi paeta vihollisen tahtoa. Hän kohtasi pedon, murhaajansa, ja hyväksyi asian kylmänviileästi. Päätös antoi Johannille voimaa, tahtoa painua Morrin valtakuntaan vieden mukanaan mahdollisimman monta näistä hirviöistä. Hän kohotti varsijousensa, tähdäten sillä lähimmän pedon päähän.

Petoihmiset eivät olleet tottuneet vastuksiin, jotka antaisivat heille hanttiin. Kymmenien vuosien aikana he olivat saalistaneet vain pelkureita, joita vastaan kauhu oli paras ase. Nyt heillä kuitenkin oli vastassa vihollinen joka ei antaisi periksi, vihollinen, joka kaatuisi taistellen. Lähin pedoista päästi ilmoille sotahuudon, johon muut yhtyivät. Hidas marssi muuttui juoksuksi, tuhoisaksi rynnäköksi joka murskaisi vastuksensa.

Raivoisa karjunta kuitenkin päättyi. Askeleet hidastuivat, ja lopulta päättyivät kokonaan. Hämmästyneinä pedot katsoivat, kun niiden johtaja valui maahan. Lyhyt ja tanakka varsijousen nuoli oli lävistänyt tämän avonaisen suun, tullut pois niskasta ja oli iskeytynyt puun runkoon. Johtaja päästi ilmoille korkean vingahduksen, ennen kuin valo sammui sen silmistä. Sen jalat pettivät ja se kaatui poikittain mutaan Karlin viereen.

Petojen hämmästys laantui kuitenkin nopeasti. Ne karjuivat kahta kauheammin, niiden verenhimoiset suut kaartuivat jälleen ylimieliseen virnistykseen. Johann heivasi varsijousensa syrjään, vetäen repustaan esille toisen pistooleistaan. Sen laukaus valaisi metsää hetken, jälleen yksi pedoista kaatui maahan. Nähdessään petojen määrän Johann veti miekkansa. Pelokas William ja kuumeenhoureinen kapteeni rinnallaan hän valmistautui kohtaamaan loppunsa.

Huutaen rukouksen Sigmarille Johann heitti itsensä petojen kimppuun. Vahva poikittainen miekan liike leikkasi ensimmäiseltä vastaan osuneelta käden. Ulvoen se teki oman siirtonsa, valtava ruosteinen kirveen terä ohitti Johannin millien päästä. Johann kierähti paikallaan ympäri, laskeutui alas polvilleen ja survaisi teränsä pedon reiteen. Kapteenin sotahuuto kaikui sateisessa metsässä, ja terävä miekka halkaisi kivusta ulvovan pedon valtavan kallon.

Yksi maassa, kymmeniä jäljellä. William kohtasi urheasti yhden pienemmistä pedoista, loikkien vaivatta pois sen terien tieltä. Aatelisena hän oli viettänyt lapsuutensa taistelutaitoja opetellen. Williamin liikkeet kuitenkin pohjautuivat hyökkäysten ja puolustuksen ulkonäköön, eivät voimaan. Aateliselle liikkeiden sulavuus ja kauneus olivat kaikki kaikessa, hän ei ollut harjoitellut tappamaan. Kapteeni tuki Johannia tämän viedessä petojen huomion. Kuumeisena hänestä ei ollut paljon apua itse taistelussa, ja niinpä hän tyytyi haavoittuneiden petojen lopettamiseen.

Vihollisia oli kuitenkin liikaa. Aivan liikaa. Yksi ainut osuma, ja Johann olisi mennyttä. Ei ollut varaa virheisiin. Niitä kuitenkin tuli. Peto toisensa jälkeen väsytti urheaa soturia, saaden hänet menettämään ylilyöntiasemansa. Ruosteiset terät kohtasivat Johannin säihkyvän miekan, ja petojen raaka voima painoi hänet kerta toisensa jälkeen polvilleen. Yksi suuremmista pedoista sai lopulta vasemman nyrkkinsä perille, heittäen Johannin ilmaan. Hän laskeutui kannon päälle tömähtäen, loukaten oikean jalkansa laskeutuessaan sen päälle.

Kipu sokaisi Johannin, epätoivoisesti hän otti tukea kannosta, nosti miekkansa, yrittäen torjua valtavan pedon iskun. Kipinät sinkoilivat hänen hohtavan miekkansa terän murtuessa ruosteisen raudan alla, uudelleen pedon raaka voima sai Johannin tekemään ilmalennon, joka päättyi tällä kertaa mutaiseen lammikkoon. Pärskien hän nosti itsenä käsiensä varassa ylös, keuhkot vaativat epätoivoisesti happea.

Valtava petomies kumartui Johannin ylitse, valmistautuen iskemään kuoloniskun. Vain tarkka haltiajousen helähdys ja terävä haltianuoli estivät Johannin varman kuoleman. Uudelleen helähti jousi, uudelleen läpäisi nuoli karvaisen rinnan. Johtajapedon kaatuessa henkensä menettäneenä Johannin päälle muut hirviöt saivat tarpeekseen. Jo kaksi heidän päälliköistään oli kuollut näiden pirulaisten voimaan, tämänkertaisten saaliin mahti oli heille liikaa. Ne pakenivat, hävisivät jälleen pimeyteen. Kaksi niistä ei kuitenkaan pystynyt seuraamaan tovereitaan. Eldarathin tarkat laukaukset olivat lävistäneet niiden pohkeet, jättäen ne täysin haltian armoille.

Huohottaen Johann laskeutui selälleen, antaen kivun ottaa vallan ruumiistaan. Hymy kaartui hänen veriselle naamalleen. He olivat selvinneet. Sade jatkui armottomana, huuhtoen taistelun jäljet pois hänen tajuttomasta ruumiistaan.

[Heretic]

Noniin äksöniä, vihdoinkin Oli aika realistisen tuntuista, tosin en tiennyt petomiesten pahemmin käyttävän jousia.
mutta yhtä kaikki, hienoa kunhan annat Karlin pysyä elävien kirjoissa. Lempihahmoni

[Rogue]

Pitäähän niiden petomiestenkin jollain ne woundit saada tehtyä. ;D Tosin kuten huomaat, hittaaminen ei oikein onnistunu, ehkä ne eivät tämän takia käytä jousia suuremmissa määrin. Njoo, en halunnu vielä tässä vaiheessa lopullisesti haudata ketään, hahmoja on muutenki sen verran vähän.

[Rogue]

Osa V

Eldarath tähtäsi tarkasti. Vaikka hän olikin alkujaan suurhaltia, reisenderin tie oli pelastanut hänet veljiensä kohtalolta. Suurhaltiat olivat luonnostaan ylimielisiä, he tiedostivat ylemmyytensä muita lajeja kohtaan. Vain harvoin he tunsivat sääliä, vain harvoin katuivat. Edes silloin, kun he korkeimman omakätisesti jakoivat kansansa kahtia, he eivät myöntäneet virheitään. Suurhaltiat olivat jumalten kuvia maan päällä. He olivat teoriassa kuolemattomia, ja jokainen heistä oli luonnostaan kaunis. Heidän äänensä toi voimaa kaikille jotka sen kuulivat. Suurhaltiat olivat täydellisiä.

Reisender inhosi kaikkea, mitä suurhaltiat edustivat. He eivät pitäneet itseään muita ylempiarvoisina, päinvastoin. He olivat nöyriä, alentuvia, ja siitä syystä heidät oli aikoja sitten karkotettu Ulthuanin ihanuudesta. Heitä oli pidetty heikkoina.

Eldarathista oli heikkous kaukana. Hän seisoi pitkänä ja uhkaavana, tähdäten jousellaan. Hänen oikea kätensä tärisi, nuoli oli lipeämässä haltian hikisistä sormista. Tarkasti hän ampui. Kuin salama lensi hopeainen haltianuoli, kunnes upposi syvälle tummaan karvaan. Peto ulvoi kivusta, se ei ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa.

Kymmeniä vuosia petomiehet olivat raiskanneet, murhanneet näitä samoja ihmisiä. Kertaakaan tämä peto ei ollut kohdannut vastusta, jonka tappaminen olisi tyydyttänyt sen verenhimon. Nyt sellainen oli löytynyt. Ensimmäinen kunnon vastus vuosiin, viimeinen vastus ikinä. Pedon silmistä oli kadonnut verenhimo, ne eivät enää kuultaneet verenpunaista. Nyt ne räpyttelivät epäuskoisena, katsellen maailmaa aivan uudelta kantilta.

Peto roikkui jaloistaan sidottuna puun oksassa, pää alaspäin se riippui, voimattomana, lyötynä. Tämä pirullinen haltia oli käyttänyt sitä saavuttamaan jotain sadistista, masokistista mielihyvää. Tunteja vaalea haltia oli piessyt sitä nyrkeillään, takoen ruskeaa karvaa, kunnes haltian rystyset vuosivat verta. Sen jälkeen tämä oli perääntynyt ja ryhtynyt ampumaan nuolia petoon, muuttaen ennen niin uljaan otuksen neulatyynyksi. Millainen nöyryytys.

Eldarath laski jousensa. Osuma oli ollut täydellinen. Puolitoista tuumaa vasemmasta olkapäästä alemmas, kaksi ja puoli oikealle. Nuoli oli lävistänyt pedon täsmälleen samasta kohtaa, mistä petojen käyttämä mustasukainen nuoli oli työntynyt Karlin. Haltia astui askeleen sivulle, kääntäen päätään Johanniin joka istui puunrunkoa vasten, pidellen varsijoustaan. ”Sinun vuorosi.”

Johann nousi, nilkutti samaan paikkaan mistä haltia oli nuolensa lennättänyt. Hän nosti varsijousen olkapäätään vasten, tähtäsi, ja painoi liipaisinta. Mustaksi maalattu vasama lävisti pedon nivusten kohdalta. Jälleen kerran pedon ulvonta täytti ilman. Johann laski aseensa, sylkäisi räkäklimpin suustaan, ja laskeutui takaisin puun viereen. Hän otti pakkauksen päältään luussa kiinni olevan lihakimpaleen. Se oli hieman hiiltynyt, mutta maistui silti täysin kelvolliselta.

Peto katseli kun Johann lähestyi tätä, laskeutui sen pään tasolle. Hän veti selkänsä takaa esiin lihakimpaleen, nosti sen huulilleen ja otti ison haukkauksen. Peto ärjyi raivoissaan, mutta pian sen murina vaihtui jälleen ulvaisuksi. Uusi haltianuoli oli päätynyt koristamaan pedon säärtä.

William oli pitänyt ideaa, että he paistaisivat tappamiensa petojen lihaa raakalaismaisena, tekona joka olisi täysin verrattavissa kannibalismiin. Hänen mielensä kuitenkin vaihtui Johannin näyttäessä pikkuserkulleen seurueen ruokavarastojen tilan. Nyt aatelinen makasi poikittain leimuavan nuotion vieressä, maiskuttaen valtavaa lihapalaa. Se ei oikeastaan ollut hullumman makuista, pienellä määrällä suolaa se olisi varmasti maistunut täysin lampaalta.

William oli ainoana ryhmästä hilpeällä tuulella. Siinä missä kaikki muut haltiaa lukuun ottamatta olivat loukkaantuneet, Williamissa ei ollut naarmuakaan. Kapteeni oli toipunut mystisestä kuumetaudistaan, mutta oli menettänyt taistelussa vasemman silmänsä. Hänen rujo ulkomuotonsa korostui nyt entisestään hänen sitoessa mustan liinan silmänsä peitoksi. Musta liina yhdistettynä mustaan partaan, mieshän perisi kohta Williamin lempinimen jos tällainen meno jatkuisi, ajatteli Johann.

Muut olivat pitäneet suurmiekka- toveriaan kuolleena, joten kuvitelkaapa heidän hämmästystään kun tämä kesken hautajaistensa avasi silmänsä. William oli kirkunut kuin pikkutyttö, oli vaatinut kovan avokämmenlyönnin jotta tämä sulki turpansa. Oli lähellä, etteivät he olleet haudanneet toveriaan elävältä. Nyt Karl varoi visusti sulkemasta silmiään kovin pitkäksi aikaa, häntä ei huvittanut ajatus herätä nokosiltaan päällään kaksi metriä multaa.

Taistelu ja Karlin menetyksen tunne olivat yhdistäneet ryhmän jälleen. Molemmat Karl ja Eldarath olivat pyytäneet toisiltaan anteeksi, ja olivat jälleen ylimpiä ystäviä. Karl oli luopunut vaatimuksestaan palata kylään, nyt hän tiesi että tapettavaa tulisi olemaan. Harmikseen hänen vasen kätensä oli kuitenkin kovin kipeä, ja vain vaivoin hän sitä pystyi liikuttamaan. Eldarath oli tehnyt hänen haavaansa rohtoa metsän kasveista, ja ne olivat helpottaneet tämän oloa hieman.

Ryhmä oli yhdessä päättänyt yrittää suon läpi. Se saattaisi viedä aikaa, mutta oli varmasti nopeampi vaihtoehto kuin kiertää koko suo. Eldarath arveli heidän saavan Weissenburgin näköpiiriinsä ylihuomenna, korkeintaan kolmen päivän päästä. He grillasivat kaikki, mitä pedoissa oli syötävänä, ja täyttivät pakkauksensa lihalla. Se riittäisi huolellisesti annosteltuna viikoiksi.

* * *

Aamu sarasti, auringon hento säteily lämmitti sekä ruumista että mieltä. Ryhmä oli iloisella mielellä, tuntui kuin he olisivat syntyneet uudelleen. He nauttivat rauhallisen aamupalan, syöden lihaa ilman huolen häivää. Syötyään he nostivat pakkauksensa olalleen ja aloittivat matkansa. Kuolleen pedon ruumis jäi roikkumaan puun oksaan, varoituksena muille hirviöille. Heille ei kannattanut käydä. Tällä kertaa ryhmä pysyi visusti yhdessä, petomiesten pelko kalvoi heitä iloisesta ulkokuoresta huolimatta. Hetken tarvottuaan tuttu sävel täytti Johannin mielen, ja hitaasti vihellellen hän aloitti reissuviisunsa.

Läpi lehtojen ja peltojen
kulkee mies iloinen.
Läpi nurmikenttien hän taivaltaa
kunnes kotiovensa nähdä saa.
Varjojen maahan tiensä käy
ei ainuttakaan huolta näy.

Koti takanaan mies tiellä on
näkyy polkujen määrä lukematon.
Vain metsien kätkössä muistamme
kotioven ihanan, valkoisen.
Vaan ei käänny mies reitiltään
kunniaa hän etsii, se tiedetään.


Säkeistöjä oli lukemattomia, joka päivä hän keksi uusia, unohtaen samalla osan vanhoista. Laulu muuttui Johannin mukana, hän lisäsi kokemuksensa siihen, se kasvoi jatkuvasti. Hänen unelmansa oli kirjoittaa jonain päivänä koko laulu muistiin, mutta sen aika ei olisi vielä. Tällä hetkellä he marssivat, varmoina siitä että pääsisivät vielä joskus määränpäähänsä.
______________________________________

Whii, yksi osa lisää. Ja tiedetään että lauluni ei tule olemaan tämän kesän kesähitti, joten sitä ei tarvitse kommentoida.

[Muutoksen tuoja]

Mukavaa luettavaa tämä. Huumoriakin saatu tarinaan kivasti. kirjoitus virheisiin en tarinassa törmännyt ja kerronta oli hyvää.

-jatkoa odottaessa...

[Heretic]

Okei, syödään petomiehiä....Mikäs tässä hyvä stoorin pätkä taas. Hyvä että huumoriakin on mukana

[Rogue]

Mitäs vikaa petomiehien syönnissä nyt on? Lihaahan nekin, ilmeisesti lampaan makuista lihaa.

Kiitos positiivisista kommenteista, niiden voimalla jaksaa hyvin kirjoitella taas pari seuraavaa osaa. Nyt tosin alkaa koeviikon vaikein osuus, (zomg ruotsi) joten kuudes (kai me ollaan kuudennessa?) osa tulee aikasintaan perjantaina. Siihen asti.

[Heretic]

Jaa, en tinnytkään että se lampaalle maistuisi, kaaoksen saastaa se silti on. No kyllähän jotku vääntää kaaltakin niin miksei petomiestäkin

ZOMG ruotsi, onnea siihen, sitä kyllä tarvitaan. On se sellainen helvetin aine että oksat pois

[Rogue]

Ei svenska aineena mitenkään kovin helvetillinen ole, perussuomalaisena ei kuitenkaan mielenkiinto jaksaisi riittää armaan naapurimme uljaan kielen opettelemiseen.

Havaitsin just että täälläkin on oikeasti kirosanafiltteri. Eipä ole tullut aikaisemmin kiinnitettyä huomiota.