Saalistaja

[Rogue]

Oukki doukki, tässä on jälleen kerran pidempi tuotos. Olen tätä väkertänyt nyt pari yötä ja mitä eilen illalla läpi luin, siitä tuli täysin kelvollinen, melko hyväkin, siis omiin standardeihin verrattuna. Kommentit ovat aina tervetulleita.

nauttikaa.

Saalistaja

Soihtu valaisi himmeää vartiotornia. Kivinen lattia oli viileä koskettaa, ja tällaisena soikin helpotusta kesäyön luonnottomaan kuumuuteen. Vartiomies keikkui puisella tuolillaan vasten harmaata muuria, jonka takana odotti kymmenien metrien pudotus. Hiljainen narina täytti ilman. Hitaasti keski- ikäinen vartija laski tuolinsa takaisin neljälle jalalle, kurotti kätensä rujon pöydän ylle, ja nappasi itselleen tulukset.

Kivien kalahdus toisiaan vasten kaikui hiljaisessa tornissa, kovaääniset kalaukset kuuluivat alas aina muuria kiertävälle tielle saakka. Siellä partioiva vartiomies nosti katseena vähäksi aikaa ylös torniin. Vasta kuudennella lyönnillä mies sai kipinän osumaan pieneen tulipesään.

Mies nosti kätensä suojaamaan kytevää pehkoa, puhalsi hennosti siihen, saaden koko piipun suun hehkumaan himmeästi. Uudelleen valkoiseen päällystakkiin pukeutunut mies nosti tuolinsa muuria vasten, imien piippuaan. Hän vähät välitti vartioinnista. Kahdenkymmenen vuotensa aikana kukaan, ei kukaan ollut edes yrittänyt päästä muurin ylitse. Näiden turvallisten ajatusten myötä mies ummisti silmänsä.

Yöhön täydellisesti sulautuvaan sysimustaan pukuun sonnustautunut hahmo katseli vartiomiestä, herpaantumatta hetkeksikään. Olennon kasvot olivat mustan maskin peitossa, koko henkilön ruumiista vain kaksi kiiluvaa silmää olivat paljaana. Hahmo odotti liikkumatta, katseli, hänellä oli aikaa. Hänellä oli koko yö. Hän oli maannut muurin vieressä olevan kaksikerroksisen talon katolla koko alkuyön, tarkastellen vartiomiestä, opetellen tämän toimintatapoja. Varmistuttuaan siitä että mies todellakin nukkui, olento nousi varovasti polvilleen.

Hän liukui katon reunalle, katsahti alas. Soihdun himmeä valo hävisi juuri kulman taakse. Nyt olisi hänen hetkensä, seuraavaan vartioon olisi hyvin aikaa.

Hahmo nousi katon harjalle ja nappasi savupiippua vasten nojaavan pakkauksensa. Hiljaa kuin varjo hän veti pussistaan esille vankan varsijousen. Sen ammukseen oli kiinnitetty ohut, mutta vahvaa tekoa oleva köysi. Haltiatekoa. Parasta, mitä rahalla sai. Nopeasti hän nosti aseen olalleen, laukaisi sen.

Yksittäinen vasama halkoi ilmaa, iskeytyen tukevasti tornin puurakenteisiin. Hahmo kiersi köyden toisen pään savupiipun ympärille, varmisti että se piti vahvalla nykäisyllä. Suudellen pikaisesti kaulallaan riippuvaa tikarinmuotoista amulettia hän lausui rukouksen jumalalleen. Kaela Mensha Khaine, murhan, veren jumala tulisi saamaan monta uhria tänä yönä. Hitaasti Messer hivuttautui koko painollaan köydelle, alkaen kiipeämisensä.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua hän pääsi kuin pääsikin perille. Tärisevin käsin hän sai otteen muurin kivipinnasta ja hilasi itsensä sen toiselle puolelle. Hahmo puuskutti raskaasti. Oli ollut aikaa kun hän oli viimeksi tehnyt moista. Hänen pitäisi pitää paremmin huolta kunnostaan.

Hiki valui hänen maskinsa sisäpuolella. Silmät kostuivat, kohta hän ei enää näkisi mitään. Piru. Nopeasti hän teki päätöksensä, vetäisi naamion pois päältään. Tehdessään tämän hän syyllistyi kardinaalivirheeseen. Ensimmäiset silmät, jotka katsoisivat häneen, tunnistaisivat hänet välittömästi. Kuolemanvirhe. Virhe, joka päättäisi etevimmänkin salamurhaajan uran.

Mustat, rasvaiset hiukset asettuivat paikalleen. Miehen hiirenharmaat silmät kiersivät tornia, päätyen lopulta tapittamaan nukkuvaa sotilasta. Hän oli täysin varma että mies nukkui, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta silti.. Mies etsi tekosyytä, jotain, jonka perusteella hän saisi tyydytettyä himonsa. Lopulta hän keksi sen. Kuorsaus. Miehen kuorsaus kävi hermoille.

Epäillen vain sekunnin murto- osan, hän nappasi vyöltään yhden monista siinä roikkuvista veitsistä. Sen kiillotettu terä kiilsi soihdun valossa hopeaa. Välähdys kesti vain hetken, nopeasti tikari upposi kahvaan asti vartijan rintaan. Kuorsaus päättyi hiljaiseen kuolonkorahdukseen. Hiljaisuus laskeutui jälleen torniin.

Päästäen irti tikaristaan mies käännähti ympäri, katsellen muurin toiselle puolen. Siinä se oli. Valtava kartano, todellinen palatsi lepäsi hänen silmiensä edessä. Miehen suulle kaartui hymy. Ensimmäinen vaihe oli suoritettu.

Nopealla kädenliikkeellä hän nosti tikarinsa pois vartiomiehen rinnasta, antaen pulppuavan veren nousta ylös. Valkoinen kaapu sekä siihen kirjailtu Altdorfin kuninkaallinen vaakuna peittyivät nopeasti purppuraan.

***

”Messer.”

”Messer?”, toisti epäuskoinen ääni. ”Mihin te sitä humalaista tarvitsette?”

”Olen ymmärtänyt että hän on paras laatuaan. Ei ole montaa, joiden korviin eivät ole kantautuneet huhut Marienburgin syntymäpäivämurhista tai Nulnin teurastuksesta. Mies on paras. Tarvitsemme jonkun hänenlaisensa.”

”Paras? On monta adjektiivia joita voisin käyttää Johann Messeristä, mutta paras ei todellakaan lukeudu niihin. Mies on hullu, täysin käyttökelvoton työssään.”

Tukevahko mies päätti kommenttinsa, nosti viinilasin huulilleen. ”Salamurhaajan tarkoitus on olla ovela, täysin huomaamaton, kuin varjo jota ei kuitenkaan ole. Messer ei ole mitään näistä, hän on riski. Teille Nulnin teurastus on uskomaton selviytymistarina, mutta meille jo pelkkä tarinan olemassaolo tietää epäonnistumista. Mies on täysin epäpätevä murhaajana, hän ei enää toimi järjestössämme. Olemme erottaneet hänet.”

Hienoon röpelökauluksiseen siniseen samettipukuun sonnustautunut mies silitti hyvin vahattuja viiksiään. ”Mutta tämä työ ei vaadi vaivihkaisuutta, tämä vaatii huomiota. Suurta sellaista. Tarvitsemme jonkun joka järjestää sen meille.” Mies kumartui mahonkipöydän ylitse, katsoi suoraan mustaan samettiin pukeutuneen vanhan, tukevahkon miehen silmiin.

”Me tarvitsemme Messerin. Hän on, vaikkette sitä ehkä itse myönnäkään, legenda.”

Vanha mies risti sormensa. Hän huokaisi. ”Hyvä on, te tarvitsette hänet. Ymmärrän. Voin ohjata teidät hänen luokseen, mutta jo se tulee maksamaan. Messer ei kuulu organisaatioomme, joten hänen palkkansa on erillinen ja täysin riippumaton meistä. Vaadin kaksi tuhatta kruunua pelkästä olinpaikasta, ottakaa tai jättäkää.

Siniseen pukuun sonnustautunut aateliston edustaja nojautui taaksepäin, kurkotti penkin vieressä sijaitsevalle salkulleen ja nosti pöydälle rahapussukan. Kevyellä kädenliikkeellään mies levitti pussi nyörejä, nosti sieltä yhden kolikon ilmaan näytiksi vanhalle miehelle. Tämä nosti kulmansa kurttuun. Aatelisen huulille muodostui hienoinen, kuitenkin hyvin sivistynyt ivahymy.

”Luuletteko että raha on meille ongelma, mestari Schult?”

”En tietenkään, parahin kreivi Lieden, teen vain asiat selväksi, jottette myöhemmin joudu kohtaamaan yllätyksiä.”

Kultapäällystetty kolikko putosi mahonkisen työpöydän pinnalle, päästäen kimeän äänen kohdatessaan hyvin hoidetun puupinnan. Kiiltävä kultapinta välkkyi ikkunoista sisään tulvivan valon vaikutuksesta, se pyöri paikallaan hetken ennen kaatumistaan kyljelleen. Kolikossa oli Talabheimin pyhä vaakuna.

***

”Mies on täysi idiootti, raha ei vain yksinkertaisesti pysy hänen hyppysissään. Viimeisimmän keikkansa jälkeen tyyppi on notkunut useissa kapakoissa, juoden palkintoansa. Viime aikoina häntä ei ole näkynyt niissäkään, mutta pikkulinnut visersivät hänen yhä olevan täälläpäin.”

Kreivi nyrpisti nenäänsä, veti päällystakkiaan tiukemmin päälle, ikään kuin peläten lian muuttavan hänetkin kerjäläiseksi. Hänen katseensa sivuutti vanhoja mörskiä, joiden rujot ulkomuodot täyttivät alueen näkymät. Jokainen taloista näytti siltä kuin sen olisi pitänyt romahtaa jo ajat sitten. Home levisi puuseinissä. ”Slummit”, hän huokaisi hiljaa. ”Miksi juuri täällä? Luulisi että Messerillä olisi enemmän kunnianhimoa.”

Mestari Schultin järjestämä opas kulki kreivin ja tämän seuralaisten edellä, kierrellen Altdorfin kujia. Yksi kerrallaan hän tutkiskeli niissä makailevia olentoja, miehiä tai naisia, ja kyseli näiltä mistä hän saattaisi löytää ”mustahiuksisen miehen, liukkaan kuin ankeriaan ja haisevan kuin rankkitynnyrin.”

Oppaan epäonneksi kuvaus sopi moneen slummien asukkaista, ja niinpä he päätyivät kiertelemään vinoja päällystämättömiä katuja ristiin rastiin ennen kuin lopulta löysivät etsimänsä.

Vasen silmä violetin mustelman peittämänä, päällään kusenkeltaiset rääsyt, makasi vasten hajonnutta puulaatikkoa entinen salamurhaaja Johann Messer, ”Tilean veitsi”. Mies haisi. Vasen käsi päänsä alla hän lepäsi, raskas kuorsaus täytti kujan.

”Oletteko varma että tuo, tuo olento, on hän?”, kreivi kysyi kasvoillaan epäuskoinen ilme. Hän nielaisi. Ehkä tämä ei ollutkaan paras mahdollinen idea.

Opas veti varovasti kerjäläisen hihaa ylöspäin, paljastaen käsivarteen viilletyn merkin. Kaksi tikaria, molemmat täynnä Tilealankielisiä sanoja, joista kukaan ei saanut selvää.

”Sanoisin, että kyllä hän on.”

Opas otti haisevan salamurhaajan vierestä ämpärillisen likaista vettä ja tyhjensi puisen ämpärin sisällön mustahiuksisen miehen niskaan.

Messer ei ottanut vedestä pahoikseen, käänsi vain hitaasti kylkeä ja jatkoi tajuttomuudensekaista untaan. Kreivi pyöritti silmiään ja vinkkasi yhdelle seurueensa jäsenelle. Tämä veti nahkaiset hanskat tiukasti käsiinsä ennen kuin nosti paksuhkon puukepin maasta. Hän katsahti vielä kerran kreiviä, joka nyökkäsi hiljaa, ennen kuin löi raskaalla tangolla Messeriä lujaa pohkeeseen.

Tällä kertaa mies liikahti tuskissaan, nousi istualleen, kiroten kovaäänisesti herättäjiään.

”Perkele!”, hän karjaisi karhealla äänellään. ”Kertokaa sitten, sanokaa mitä pirua teillä on sanottavana!”

Kreivi Lieden laskeutui toiselle polvelleen jotta saisi paremman katsekontaktin mieheen. ”Minulla on teille työehdotus, arvoisa herra Messer, arvostaisin jos saisin hetken aikaanne.”

”Työehdotus?”, maassa istuva, jalkaansa hierova mies toisti hämmästyneenä. ”Olen varhaiseläkkeellä, hyvin ansaitulla sellaisella. En tarvitse töitä.”

”Minun silmiini eläkkeenne vaikuttaa kovin.. ah.. vähäpätöiseltä siihen mitä se voisi olla”, Lieden mainitsi, heilauttaen kättään yhden seuralaisensa suuntaan. ”Älkää luulko että olen täysi idiootti, tiedän miten teidänlaisianne käsitellään.” Liedenin takana seissyt mies otti askeleen eteenpäin, nostaen suurehkoa rahapussukkaa ilmaan humalaisen nähtäväksi.

”10 000 kultakruunua”, Lieden sanoi vähäpätöisesti. ”Plus 1 000 etukäteen. En ole köyhä mies.”

Messer sulki toisen silmänsä ja mittaili katseellaan rahapussin kokoa. Hän nosti rikkoutuneen laatikon, joka oli toiminut hänen tyynynään, lautojen välistä esiin tomuisen viinipullon.

”Minulla on kaikki mitä tarvitsen”, salamurhaaja vastasi veikeällä äänensävyllä, nostaen pulloaan korkeammalle. ”Terveydeksi.”

Hampaillaan hän nykäisi korkin pois ja sylkäisi sen maahan kreivin eteen. Messer nosti pullon huulilleen, mutta laski sen nopeasti naamallaan pettynyt ilme. Hän nosti pullonsuun silmänsä eteen ja kurkkasi sisään. Tyhjä.

Huokaisten salamurhaaja pudotti pullonsa maahan. ”Hyvä on. Ilmeisesti eläkerahastoni on ehtynyt lähes elämänlaatuani uhkaaviin mittasuhteisiin. Kenet pitäisi tappaa?”, hän totesi tuttavalliseen sävyyn, kiinnittämättä lainkaan huomiota mitä juuri oli suustaan päästänyt. Messer piti murhaa luonnollisena asiana, täysin normaalina osana elämän kiertokulkua.

”Olette tietoinen arvostetun keisarimme Karl Franzin kuolemasta vihernahkojen käsissä?”

”Luuletteko että olen elänyt kiven alla? Jopa täällä kuullaan uutisia. Sen uuden tyypin, mikä sen nimi nyt olikaan, kruunajaiset ovat tällä viikolla.”

”von Liebewitz”

”Anteeksi?”

”Tulevan keisarimme nimi on Alfred von Liebewitz. Tai siis olisi, jos hän eläisi kruunajaisiin asti”, Lieden painotti ääntään. ”Jos hän eläisi.”

Ensimmäistä kertaa Messerin äänessä pystyi aistimaan epäilystä. Murha ei ollut ongelma, mutta että keisari. Kukaan ei ollut vuosisatoihin edes yrittänyt moista. Onnistumisesta puhumattakaan. ”Et ole tosissasi? Vain hullu, täydellinen mielipuoli yrittäisi tuon tason murhaa!”

”Sittenhän minulla on oikea mies”, kreivi sanoi ivallisella äänellä. ”Olisin olettanut että varsinkin sinä olisit kiinnostunut ideasta. Mahdollisuudesta nostaa itsesi ikuisiksi ajoiksi historiaan. Sitä paitsi hän ei ole keisari, ei vielä.”

”Hyvä on, teit asiasi selväksi.” Messerin äänentaso laski jälleen. ”Mutta kerro minulle, miksi?”

Kreivi nosti silmäkulmaansa. ”Miksi? Ystäväiseni, olet salamurhaaja, pelkkä väline. Minulla ei ole aikomustakaan paljastaa sinulle syitäni. Sinä toteutat murhan, minä rahoitan sen. Ei kysymyksiä. Jos järjestely ei miellytä sinua, vakuutan että löydän jonkun toisen.”

Johann raapi takkuista hiuspehkoaan, pohtien mahdollisuuksiaan. ”Okei, selvä. Mikäs siinä.” Hän ojensi kätensä kohti rahapussia kantavaa miestä. ”Ottaisin sen ennakon.”

***

Messer virnisti. Oli kulunut aikaa kun hän oli viimeksi saanut päästää päiviltä sotilaan. Tunne, itsetuntobuusti oli valtava. Hän tunsi itsensä kuninkaaksi. Tunnelmaa tosin latisti hieman se, että Johann virui paraikaa keisarillisessa tyrmässä, kahlittuna vankasti sellin takaseinään. Noh, pääasia oli että hän oli sisällä palatsissa.

Messer huokaisi. Hän tiesi Karl Franzin olleen tietoinen turvallisuudestaan, mutta edes hän ei olettanut vartioinnin olleen näin tarkkaa. Edesmenneen keisarin aikana keisarillisen palatsin muureja oli korotettu, vartiotorneja lisätty, ja turvatoimia muutenkin korotettu jokaisella mahdollisella tavalla. Palatsista oli tehty läpitunkeutumaton. Messer todisti kyseisen väitteen todeksi jouduttuaan välittömästi muurin ylitettyään väijytykseen. Kaarti oli ollut odottamassa häntä. Hänet oli otettu vaivatta kiinni ja paiskattu palatsin selliin.

Johann odotti. Hän tiesi ettei tilanne ollut vielä menetetty. Hänellä oli vielä yksi mahdollisuus. Vankeja ei saisi pitää kruunajaisten alla keisarin lähettyvillä yhtään kauempaa kuin pakollista. Niin pieni kuin mahdollisuus olikin, hän oli silti uhka turvallisuudelle. Johannia oli onnistunut vartijoiden luottaessa vanhoihin protokolleihinsa. Kohta vartijat tajuaisivat virheensä ja tulisivat hakemaan häntä. Hän olisi valmiina.

Kuin tilauksesta Messer kuuli avaimen rapisevan sellin vankan puuoven lukkopesässä. Hän nosti päätään. Ovi avautui ja sisään astui se samainen vartija joka oli hänet selliin edellisenä päivänä viskannut. Kiroten huonoa muistiaan mies talsi sellin perälle ja alkoi rutiininomaisesti, varomattomasti irrottaa kahleita. Johannin suulle kaartui hymy. Kaikki meni suunnitelman mukaan.

Vartija ei ehtinyt avata kuin toisen käden kun Messer oli kaartanut hänen taakseen ja asettanut paksun rautaketjun tämän kaulalle, työntäen samalla polvensa vartiomiehen ristiselkään. Mies rimpuili, yritti päästä irti otteesta mutta salamurhaajan kädet olivat vankat. Pian vartijan vastustus loppui ja tämä lyyhistyi Johannin käsiin.

Nopeasti Johann nappasi avaimen lattialta ja avasi toisenkin kätensä. Hän hieroi ranteitaan, yrittäen pyyhkiä niiltä raudan tekemän hiertymät. Hän vihasi kahleita. Ne alistivat häntä. Mutta toisaalta, sehän niiden tarkoituskin oli.

”Kaikki okei siellä?”

Toisen vartijan kysymys herätti nopeasti Messerin ajatuksistaan. Tietenkään vankeja ei jätettäisi vain yhden vartiomiehen hoidettavaksi. Mikä häntä vaivasi? Messer kiersi katseellaan selliä, hänen täytyi improvisoida, ja nopeasti. Harmi ettei hän ollut kovin hyvä toimimaan paineen alaisena. Hätääntyneellä liikkeellä Messer nappasi kuolleesta vartiomiehestä kiinni ja veti hänet mukanaan tyrmän perälle.

”Hei? Will?” Vartiomiehen askeleet lähenivät selliä. Ne kiihdyttivät koko ajan.

Sellin ovi riuhtaistiin auki, vartiomies hyökkäsi selliin paljastettu miekka kädessään. Hän kuitenkin pysähtyi tyrmistyneenä. Mies ei ollut uskoa silmiään.

Sellin takimmaisessa nurkassa oli menossa kohtaus jota mies ei ollut uskonut koskaan näkevänsä. Will ja vanki olivat molemmat kiinni toisissaan, tapahtumassa mikä näytti kiihkeältä suudelmalta.

Sisään astunut vartija sai viimeinkin sanan suustaan. ”Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu?”, hän karjaisi, laskien aseensa. Virhe.

Salamannopeasti Messer hyökkäsi eteenpäin kuolleen vartiomiehen paljastettu miekka valmiina iskuun. Kaikella voimallaan hän survaisi sen miehen vatsaan, pitkä terä upposi helposti kovetetun nahkahaarniskan läpi, työntyen ulos selkäpuolelta. Toinenkin vartiomies vajosi hitaasti maahan, kasvoillaan inhon ja hämmästyksen sekainen ilme.

Messer pyyhki kädellään suutaan. ”Hyi hemmetti, enpä uskonut ikinä suutelevani kuollutta miestä, vieläpä vapaaehtoisesti.” Hänen katseensa harhautui varovasti nurkassa makaavaan vartijaan. Hänen kasvoilleen muodostui ilkikurinen ilme.

Messer kurkkasi ulos sellistään. Molemmin puolin hänen huonettaan levittäytyi pitkä, mukulakivistä rakennettu käytävä, jonka molemmilla reunustoilla oli kymmeniä tyrmiä. Kellari. Kostea kiviseinämä yhdistettynä karseaan hajuun sai Messerin voimaan pahoin. Nopeasti hän sulki oven takanaan, lukiten sen huolellisesti. Messer katseli avainta, ja hetken pohdittuaan työnsi sen ovessa olevasta tirkistysluukusta tyrmään pitämään seuraa vartiomiehille. Hän venytteli jäseniään, kohotti ryhtiään ja alkoi ryhdikkäästi marssia kohti käytävän suuta, päällään kaartin huoliteltu asepuku.

Eksyneen näköinen vartiomies harhaili keisarillisen palatsin kullattuja käytäviä. Aina hetkittäin hän keräsi paheksuvia katseita niin palvelijoilta kuin muilta vartiomiehiltäkin, mutta kukaan ei kuitenkaan vaivautunut puhumaan hänelle. Onneksi.

Messer oli pahasti eksynyt. Miksei palatseista voitu tehdä sellaisia, että niissä pystyisi navigoimaan ilman kompassia ja karttaa? Toki Messer oli käynyt läpi palatsin pohjapiirustuksia, mutta hylännyt ne lopulta tajuamatta niistä mitään. Messer toimi intuition pohjalta, hän ei uskonut tarvitsevansa ”pohjapiirustuksia”. Ne olivat amatööreille.

Tai sitten eivät. Messerille jokainen palatsin käytävistä näytti täysin samalta, marmorinen lattiakivetys ja seinät maalausten ja seinäfreskojen peittämiä. Oli ihme että itse keisari löysi paikasta toiseen. Messer pysähtyi suuren maalauksen eteen. Se näytti itsensä Karl Franzin tämän kunnian päivinä.

”Sotilas!”

Kovaääninen käsky pysäytti Messerin. Hienoa. Juuri kun hän pääsi ajattelemasta asiaa.

”Mitä luulette tekevänne täällä, teidän pitäisi olla vartiopaikallanne?” Ääni tuli hänen selkänsä takaa, se oli komenteleva, kuului selvästi upseerille, mahdollisesti kaartin kapteenille.

”Olen pahoillani sir, palaan välittömästi asemapaikalleni.”

Messer käännähti kannoillaan, valmistautuen poistumaan kovaäänisen möykkääjän näköpiiristä.

Mursunviiksinen kaartin komentaja, rinnassaan monta kymmentä kunniamerkkiä pysäytti kuitenkin hänet. Mies tuijotti Messeriä silmästä silmään. ”Muuten..” hän aloitti. ”Kukas piru te olettekaan? Kasvosi näyttävät tutuilta, mutta en saa yhdistettyä niitä nimeen.”

Hikipisara muotoutui Messerin ohimolle. Hän oli pulassa. Ei olisi hyvä tehtävälle, jos kapteeni tajuaisi hänen henkilöllisyytensä. Tällä hetkellä hän todellakin toivoi että olisi hoitanut aiemmat sopimuksensa huolellisemmin. Luonnollisesti jokainen sotilas peräkylän kersantista ylöspäin olisi nähnyt hänen naamansa pidätysmääräyksissä. Johann Messer, haluttu murhasta, teloituksista, teurastuksista, murtautumisesta, aseellisesta ryöstöstä ja muista syistä, joita hän itsekään ei muistanut. Jos kapteeni tajuaisi hänen nimensä, koko palatsi olisi pian täynnä sotilaita, hänen työnsä olisi tuhoon tuomittu.

”Aah, tietenkin. Olette se uusi vahvistus vanhan Konradin tilalle. Adjutanttini puhuikin jotain teistä, ja että saapuisitte tänään.”

Johann miltei huokaisi helpotuksesta, kapteeni ei muistanut.

”Kuitenkin, oletan että ylennys keisarin henkilökohtaiseen vartiostoon ei heikennä arvostelukykyänne. Emme suvaitse niskoittelua täällä, teidän olonne palatsin sisätiloissa on moista toimintaa.”

”Olen pahoillani, sir”, Messerin katse harhaili lattian marmoripintaan. ”Palaan välittömästi paikalleni.”

”Saatte tämän kerran anteeksi”, komentaja hieman yllättävästi totesi. ”En kuitenkaan oleta näkeväni teitä sisätiloissa enää komennuksenne aikana.”

”Kyllä sir.”

Hitaasti Messer hivuttautui komentajan ohitse, kiihdytti päästäkseen pois tämän näköpiiristä. Hän kuuli oven takanaan aukeavan. Tahtomattaan hän hidasti askeleitaan, kuunteli varovasti keskustelua joka kaikui käytävässä.

”Aivan, hän ilmoitti ettei hylkää yksikköään. Joudumme etsimään jonkun toisen.”

”Jonkun toisen? Mutta näin hänet juuri äsk.. Ei hetkinen..”

Messer katsahti olkansa yli. Mursuviiksinen kapteeni ja tämän oletettu adjutantti katsoivat suoraan häneen.

”Sinä siellä, pysähdy!”

Messer pinkaisi juoksuun, hän kääntyi ensimmäisestä vastaan tulleesta kulmauksesta vasemmalle, seuraavasta oikealle, sitten suoraan, taas vasemmalle. Käytäviä tuntui olevan loputtomiin. Hyvällä onnella hän saisi kuitenkin vartijat nopeasti pois perästään. Hän tarvitsisi aikaa. Tunti tai pari riittäisi mainiosti, kunhan hän ei vain jäisi kiinni.

Kääntyessään jälleen yhdestä kulmauksestaan Messer joutui lopulta hidastamaan. Hän oli tullut tiensä päähän. Hänen edessään oli kymmenien terävien keihäiden muodostama seinämä. Vartiomiehet olivat tukkineet hänen tiensä täydellisesti. Messer kääntyi nopeasti ympäri, vain nähdäkseen puuskuttavan kaartin kapteenin ilmestyvän saman kulmauksen takaa, mistä hän oli itsekin saapunut. Hänet oli saarrettu.

He olivat yhdellä palatsin reunakäytävistä, toista seinämää väritti massiivisten ikkunoiden rivistö. Katosta lattiaan ne ulottuivat, luoden täydellisen näköalan toisesta kerroksesta palatsin huoliteltuun puutarhaan. Ulkona satoi. Kevyet pisarat osuivat ikkunaruutuihin, saaden koko käytävän täyttymään ropisevasta äänestä ja veden muodostamista varjoista.

”Nopea paskiainen”, Kapteeni puuskutti. ”Messer, niinhän se oli? Johann Messer. Tilean veitsi. Luulinkin nähneeni ruman naamanne jossain.”

Kapteeni otti askeleen lähemmäs, jatkoi puhettaan: ”Haluttu ties mistä, monen tuhannen kruunun kiinniottopalkkio, yksi vaarallisimmista miehistä koko keisarikunnassa.” Hän pysähtyi. ”Todellakin, yksi vaarallisimmista. Todellinen legenda.” Mies pyöritteli sanoja suussaan. ”Legenda tosiaan. Tappamisenne tulee olemaan valtava kunnia, herra Messer.”

Kapteeni nousi täyteen pituuteensa, laski hitaalla, nautiskelevalla liikkeellä kätensä miekkansa kahvalle. Oli kulunut aikaa kun hän viimeksi oli saanut purkaa hermojaan elävään vastukseen. Hänen virkansa oli lähinnä koristeellinen, ei kukaan olettanut että hän oikeasti joutuisi taisteluun.

Keisarikunnan kullalla koristeltu lyömämiekka, kaksiteräinen, hienointa kääpiötaontaa vetäytyi huotrastaan. ”Aloittakaamme.”

Messer hymähti. Vaikutti että hän saisi tappaa edes jonkun ennen väistämätöntä kuolemaansa. Hyvä näin. Hänen mielessään ei ollut epäilystäkään etteikö hän pystyisi voittamaan tätä ylimielistä vartiomiestä. Messer veti oman miekkansa.

Muut vartioston jäsenet nostivat keihäänsä pois taistelumuodostelmasta, astuivat muutaman askeleen taaksepäin. He tiesivät kapteeninsa kunniasäännön: Kaksintaisteluihin ei saanut puuttua. Vain, jos vastustaja jotenkin pystyisi voittamaan kapteenin, miehillä oli lupa hyökätä. Muuten, he pysyivät erossa kontaktista. Kapteeni taisteli yksin.

Messer tarkkaili vastustaan. Tämä veti jalkansa enemmän haralleen, nosti miekkansa terän kohti Messeriä. Saattaisi hyvinkin olla, että tämän miehen tappaminen toisi edes jonkinlaista tyydytystä.

Salamurhaaja veti toisen kätensä selkänsä taakse ja nosti oman teränsä. Asento näytti perinteiseltä kaksintaistelumuodolta, mutta todellisuudessa oli paljon vaarallisempi. Messer kiersi sormensa selkäänsä huomaamattomasti kiinnitetyn pienen tikarin kahvan ympärille. Hän ei välittänyt kunniasäännöistä, hän halusi tappaa.

Kaartin kapteeni läheni muutaman askeleen, työnsi miekkansa nopealla liikkeellä kohti Johannin vasenta rintalohkoa. Vain vaivoin Messer sai työnnettyä oman teränsä väliin ja liu’utettua vastustajan miekan pois hänen tieltään. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti tehdä vastahyökkäystä, mies oli perääntynyt takaisin aiempiin asemiinsa. Hän oli nopea.

Messer otti muutaman askeleen sivulleen. Hän tarkasteli vastustajansa jalkatyöskentelyä, yritti päästä siitä perille. Se vastasi täydellisesti hänen omia liikkeitään, lukuun ottamatta muutamaa hyvin ajoitettua, improvisoitua poikkeuksia, joilla tämä pakotti Messerin puolustusasemiin. Todellakin, tämän miehen tappaminen toisi tyydytystä, kenties jopa enemmän kuin itsensä keisarin murhaaminen.

Uudelleen kapteeni työntyi Johannin lähietäisyydelle, tällä kertaa yrittäen osua alemmas. Uudelleen Messer torjui. Jälleen vartion johtaja perääntyi ennen kuin Johannilla oli mahdollisuuttakaan vastaiskuun. Messer alkoi menettää hermojaan, hänen tämänkertainen vastuksensa oli hyvä, todella hyvä.

”Ette petä mainettanne, herra salamurhaaja. Useimmat vastukset olisivat tässä vaiheessa joko kuolleita tai polvillaan anomassa armoa.”

”Hah. Ylimielisyytenne tulee pettämään teidät, sir”

”Kutsukaa toki nimeltä, en soisi teidän kuolevan kuulematta miehen nimeä, joka lopetti vähemmän kunniakkaan uranne.”

”Tiedän toki nimenne, luuletteko että olisin päässyt tänne asti tietämättä mitään kaartista? Kapteeni Viktor von Höllenheim, helvetin ruoska, Middenheimin teurastaja. Teidän uranne ei ole ollut lainkaan kunniakkaampi kuin minun.”

Kapteenin huulille kaartui hymy. ”Hienoa, voin siis rauhassa keskittyä lisäämään yhden kunnianimen listaani.”

Näiden sanojen myötä kapteeni hyökkäsi jälleen. Juuri ennen miekkojen kohtaamista hän laskeutui toisen polvensa varaan, ja viilsi syvään. Messerillä ei ollut mitään mahdollisuutta torjua hyökkäystä, vaan kääpiöterä leikkasi syvän haavan hänen vasempaan jalkaansa.

Karjaisten Johann huitaisi, mutta jälleen hänen miekkansa kohtasi ainoastaan ilmaa. Ajatus, että hän ei mahdollisesti voittaisikaan, alkoi muodostua hänen aivoihinsa. Nopeasti hän kuitenkin karisti ajatuksen päästään. Häviäminen ei kuulunut Johann Messerin sanavarastoon.

Verivana purkautui Johannin säärestä. Messer pudottautui polvelleen, tunnustellen haavaa. Verenhukka oli massiivinen. Tällä menolla hän ei eläisi enää kauaa. Oli aika tehdä hänen oma siirtonsa.

Messer nousi varovasti takaisin jaloilleen, ottaen verisellä kädellään tukea tapetoidusta seinästä. Hän siirsi kätensä jälleen tikarin kahvalle ja veti syvään henkeä.

Höllenheim hymyili. Todellakin, maineensa veroinen vastustaja. Hän otti jälleen taisteluasentonsa.

Tällä kertaa Messer teki aloitteen, hänen teränsä etsi tietä kapteenin sydämeen, mutta Höllenheim väisti iskun helposti, antaen Messerin vain huojua hänen ohitseen, rojahtaen takaisin lattialle. Kapteeni naurahti.

Messer kuitenkin nousi ylös nopeammin kuin kukaan huoneessa olisi uskonut mahdolliseksi, iskien miekallaan puolikuun muotoisen kaaren taakseen, jonka kapteeni vain vaivoin sai torjuttua. Teräs kalahti terästä vasten. Messer ei kuitenkaan lopettanut hyökkäystään, vaan käyttäen kehoaan apunaan hän työntyi lähemmäs Höllenheimia, pakottaen tämän ottamaan muutaman askeleen taaksepäin.

Painaen kaiken voimansa työntämiseen hän jätti itsensä suhteellisen avoimeksi vastahyökkäykselle, jota Höllenheim ei kuitenkaan pystynyt tuottamaan. Kapteeni ei ymmärtänyt mitä tapahtui, hänen miekkaansa kohdistui valtava paine, joka sai hänet perääntymään askel askeleelta aina seinää vasten.

Juuri hänen selkänsä hipaistessa keltaista tapettia kapteeni väisti, työntyi pois Messerin otteesta. Tämä tömähti kovaäänisesti seinää vasten. Siinä, täydellinen tilaisuus. Höllenheim kierähti ympäri, hänen teränsä miltei kosketti jo Messerin selkää, kun hyökkäys yhtäkkiä pysähtyi.

Messer oli käyttänyt valttikorttinsa. Tikari oli työntynyt syvään kapteenin vasempaan olkapäähän. Höllenheim karjaisi tuskissaan, kiroten vastustajaansa.

Messer kierähti pois seinän ja vastuksensa välistä. Sotilaat laskivat aseensa jälleen tanaan. Salamurhaaja oli rikkonut kaksintaistelun sääntöjä, tällaista ei voitu sallia.

Höllenheim nosti katseensa verisestä olkapäästään Messeriin. ”Perkeleen nulikka, maksat tuosta. Tapan sinut!”

”Et tänään.”

Messer käännähti ympäri ja loikkasi ikkunan läpi pihalle. Mätkähtäen hän osui kyljelleen petuniapensaaseen. Lasinsirpaleet kilisivät hänen ympärillään, moni niistä oli lävistänyt hänet, osa haavoista oli syviäkin. Vaivalloisesti hän nosti katseensa ylös, kuullen Höllenheimin mielipuolisen karjunnan rikkinäisestä ikkunasta.

”Perään siitä, saartakaa koko pihamaa! Haluan sen paskiaisen elävänä! Liikkukaa, nyt!”

Ei ollut aikaa, Messerin täytyi liikkua. Keisari oli luultavasti jo nukkumassa, hänellä oli vain hetki aikaa murhaan, muuten hän olisi mennyttä.

Messer kömpi polvilleen. Hänen vasen jalkansa oli pirun kipeä, saattaisi olla, että siitä tulisi käyttökelvoton, jollei se saisi hoitoa välittömästi. Mutta toisaalta, palkkio keikasta korvaisi hyvin yhden amputoidun jalan.

Vartioston jäsenet hyökkäsivät ulos palatsin suuresta lasiovesta, hajaantuen välittömästi ympäri puutarhaa. Höllenheim valvoi etsintöjä toisesta kerroksesta samalla kun palatsin tohtori yritti hoitaa hänen kättään. Operaatio oli lähes mahdoton sillä mies liikkui kuin hullu, levitellen käsiään joka suuntaan, karjuen ohjeita alas miehilleen.

Messer makasi hiljaa yhdessä palatsin ulkoseinää reunustavassa puskassa. Hän katseli liikkumatta yhden sotilaan tutkivan vastapäätä häntä olevaa pensasta. Mies huitoi puskaa hurjasti pertuskallaan, yrittäen osua kaikkeen kantoa suurempaan. Olisi vain ajan kysymys ennen kuin tämä kääntyisi ympäri ja huomaisi hänet. Messer veti taskustaan tikarinsa, ottaen sen terästä hennosti kiinni kahdella sormellaan.

Nopea ranneliike, ja hopeainen terä päätti vartijan etsinnän. Mies rojahti naamalleen puskaan. Khaine todellakin oli tänään Messerin apuna, vain se pystyi selittämään, miksei kukaan muista vartiomiehistä huomannut tapahtunutta.

Vetisissä ja verisissä kaartin rääsyissä oleva salamurhaaja nousi vaivalloisesti ylös, alkoi hinata itseään kohti avonaista ovea, josta kaartilaiset olivat vain hetki sitten syöksyneet ulos.

”Kapteeni, löysimme yhden vartioston jäsenen tikari niskassaan, mutta Messeristä ei ole jälkeäkään. Hän on hävinnyt kuin tuhka tuuleen!”

”Ei voi olla totta”, Höllenheim tokaisi epäuskoisella äänellään. Miten, missä helvetissä hän oli? Minne hän oli voinut vain kadota?”

Sitten, kuin salama tyhjältä taivaalta, se osui häneen. Ensimmäistä kertaa koko hänen uransa aikana ajatus tunkeutui hänen päähänsä. ”Keisari on vaarassa”, hän mutisi hiljaa itselleen.

”Anteeksi sir? Mitä sanoitte?”

Kaartin kapteeni Viktor von Höllenheim katsahti adjutanttiinsa epäuskoinen, pelonsekainen ilme kasvoillaan. Hän etsi epätoivoisesti oikeita sanoja. ”Keisari on hengenvaarassa. Mitä olen mennyt tekemään?”

Kapteenin adjutanttikin näytti pelästyneeltä. Hän kuitenkin kokosi itsensä ja karjaisi alas puutarhaan: ”Kaikki miehet Keisarilliselle makuukammarille, nyt heti! Liikkukaa, Sigmarin tähden!”

Messer katsahti kulman taakse. Kaksi keisarillisen vartioston jäsentä seisoi kultakoristellun oven edessä, ilmeisesti autuaan tietämättöminä muun palatsin tapahtumista. He nojasivat pertuskoihinsa laiskasti. Oli selvää, että Messer oli löytänyt määränpäänsä. Tuon täytyi olla keisarin makuukammari.

Veriseen kaartin univormuun pukeutunut mies raahautui kulman takaa miesten näköpiiriin, kaatuen välittömästi rähmälleen lattialle. Vartijat katsoivat toisiaan hämmästyneinä, ennen kuin riensivät tuntemattoman sotilaan luokse. He kumartuivat miehen ylle, katsellen tämän veristä ulkomuotoa. Mies veti syvään henkeä, ennen kuin puhui.

”Hyökkäys. Murhaaja on tunkeutunut palatsiin, kapteeni tarvitsee kaikki miehet etsintöihin.”

”Emme voi hylätä asemapaikkaamme, olemme saaneet käskymme suoraan..”

”Suoraan kapteeni Höllenheimilta!” Sotilas karjaisi. ”Nämäkin käskyt ovat häneltä. Kaikkia miehiä tarvitaan etsintöihin. Salamurhaaja teloitti yksin monta parastamme. Toimitte parhaiten yksikkönä. Katsokaa mitä se paskiainen teki minulle!”

Toinen vartijoista nielaisi kuuluvasti. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kapteeni oli tunnettu siitä että hän teloitti miehiä jotka eivät noudattaneet käskyjään.

”Nyt! Ei ole aikaa hukattavaksi!”

Miehet tarttuivat pertuskoihinsa päättäväisinä ja nousivat ylös. He katsahtivat vielä kerran maassa kituvaa sotilasta, ennen kuin lähtivät juoksuun. Sotilas peitti kasvonsa kädellään. Mies nauroi hiljaa. Oli se niin helppoa kun sen osasi.

Höllenheim pinkoi kaikilla voimillaan pitkin käytävää joukkojensa kärjessä. Miekka kolisi huotrassaan, terveessä kädessään hänellä oli huoliteltu kaksintaistelupistooli. Normaalisti hän ei olisi ikinä sortunut käyttämään moista asetta, mutta tällä kertaa ei ollut muuta mahdollisuutta. Hän oli hylännyt kunniansa, tässä oli kyse jostain paljon tärkeämmästä.

Kääntyessään kulmauksesta hän miltei törmäsi kahteen kaartilaiseen. ”Weinheim, Gugesberg? Mitä pirua te täällä toimitatte?”, hän karjui. Nämä kaksi miestä olivat hänen viimeinen toivonsa, ja nyt hekin olivat pettäneet hänet.

”Me, ööh, sir, me..”

Kovaääninen laukaus kaikui keisarillisen palatsin käytävillä. Mustaruudin tuottama savupilvi täytti ilman. Toinen miehistä kaatui kuolleena maahan, teräksinen pertuska kolisi vasten marmorilattiaa.

”Ole onnellinen, että aseessani on vain yksi luoti”, kapteeni karjaisi, kiihdyttäen jälleen juoksuun, jättäen tyrmistyneen kaartilaisen tuijottamaan kuollutta toveriaan.

Höllenheim kirmasi käytävän päähän, katsahtaen pikaisesti lattiassa oleviin suuriin veriläiskiin. Se paskiainen todellakin oli täällä. Hän vetäisi vyöltään toisenkin pistoolinsa. Se mies kuolisi, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa.

Keisarillisen makuuhuoneen ovi potkaistiin auki. Ulos laahautui Johann Messer, Tilean veitsi, salamurhaajien aatelia, viimeinen tikarinsa itsensä tulevan keisarin, Alfred von Liebewitzin kurkulla. Messer oli veren peittämä, hän tärisi.

Sotilaiden kiväärit, jotka Höllenheim oli viimeisenä keinona haetuttanut, nousivat miesten olkapäille, valmiina laukaisuun.

”Sigmarin tähden, laskekaa aseenne, yritättekö tapattaa itsensä keisarin?”, kapteeni mylvi.

Messer oli huolellisesti piilottanut itsensä kohteensa taakse, ei ollut mitään mahdollisuutta neutralisoida miestä ilman välitöntä vaaraa keisarille. Huolimatta tilanteen vakavuudesta keisari näytti hyvinkin rauhalliselta, tämän taivaansiniset silmänsä eivät näyttäneet tippaakaan pelkoa.

”Kapteeni Höllenheim?”, Keisari venytti kaulaansa tikarin terän alla, ”Kai ymmärrätte, että huolimatta tämän konfliktin lopputuloksesta teidät on erotettu?”

”Kyllä herrani. Epäilyksettä”, Höllenheim vastasi. Hänen otteensa pistoolista tiukkeni, mutta hän piti sen kuitenkin alhaalla.

”No niin”, Höllenheim aloitti. ”Olemme pattitilanteessa. Jos te tapatte hänet, me tapamme sinut. Mitä luulette hyötyvänne tilanteesta?”

Messerin päässä takoi. Hän tiesi hyvin tilanteen, hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Hän oli tullut tiensä päähän. Jäljellä oli vain hän ja hänen kunniansa. Toteuttaisiko hän sopimuksen?

Toisaalta, Messer ei ollut ikinä ollut niitä miehiä, jotka kulkisivat kunnian polkuja, mutta toisaalta, oli hänelläkin maineensa. Hän ei ollut epäonnistunut yhdessäkään sopimuksessa. Ja tietysti hänen mielessään pyöri ajatus maineesta, jonka hän saavuttaisi. Kukaan ei ollut murhannut keisaria vuosisatoihin, hän olisi ensimmäinen. Hän todellakin viimeistelisi uransa kunnialla, hänestä tulisi todellinen legenda.

”Sanokaa nyt jotain!”, Höllenheimin rujo ääni keskeytti miehen ajatukset. Hän tiukensi otettaan von Liebewitzin kurkulla. ”Olette tilanteessa, jossa olemme valmiita antamaan teille mitä tahansa.”

Mitä tahansa. Messer vaipui jälleen ajatuksiinsa. Hän oli myynyt henkensä von Liedenille. Tämän täytyi tietää tämän sopimuksen olevan vain yksisuuntainen. Kukaan ei ollut selvinnyt tästä hengissä, olisi vaatinut ihmeen että Messer olisi tehnyt niin. Kymmenentuhatta kultakruunua. Se oli ollut hinta hänen elämästään. Rahasumma, jota ei tultaisi koskaan hänelle toimittamaan.

Hänen kaulassaan riippuva Khainen amuletti tuntui painavalta. Veren jumala vaati uhrin, Khaine vaati keisarin hengen. Hänen oli se annettava. Messer tiukensi otettaan entisestään. Yksittäinen veripisara purkautui keisarin kaulalta. Vartijat ottivat askeleen lähemmäs.

”Tiedän että olet lahjottavissa, Messer. Sinä pirun palkkasoturi. Kuka ikinä ostikin sinut, ei maksanut tarpeeksi kovaa hintaa. Sinunlaisesi toimivat rahan perässä. Rahan, vain ja ainoastaan rahan. Mitä sinulle luvattiin? Viisi tuhatta? Kymmenen? Mitä ikinä saatkaan, tuplaan sen.”

Messer katsahti ihmetellen kapteeniin. ”Von Lieden.”

”Mitä?”

”Minut palkkasi Talabheimin vaalikreivi, hänen korkeutensa Jeremias von Lieden.”

Höllenheim hymähti. Aivan. Palkkamurhaajat olivat aina ostettavissa. Poikkeuksetta. He toimivat ahneutensa pohjalta. ”Nyt, ole hyvä ja päästä keisari tänne, niin keskustelemme hinnastasi.” Hänen kämmenensä puristi pistoolin puista kahvaa yhä tiukemmin.

”Tuleva keisari.” von Liebewitz korjasi.

Messerin silmissä välähti. Tuleva keisari. Ei tässä ollut mitään kunniaa. Keisariehdokkaita murhattiin vähän väliä kateellisten vaalikreivien tahdosta. Tässä ei ollut mitään erikoista. Kymmenen vuoden päästä kukaan ei muistaisi häntä. hän olisi mitättömyys. Oli jäljellä vain yksi teko. Messer veti tikarinsa pois von Liebewitzin kurkulta.

”Aivan, juuri noin.”, neuvoi Höllenheim. ”Päästä irti hänestä.”

Messerin ote tulevan keisarin yöpuvusta irtosi. Von Liebewitz ei ollut uskoa mitä tapahtui. Salamurhaajan hellä töytäisy miehen selkään sai tämän kompuroimaan muutaman askeleen eteenpäin. Tämä katsahti taakseen, Liebewitzin kasvoilla näkyi hitunen sääliä.

”Tulkaa tänne, herrani.” Höllenheimin ärsyttävä ääni kaikui jälleen käytävällä.

Von Liebewitz otti muutaman epäröivän askeleen, kunnes kohtasi kaartinsa kapteenin. Hän sivuutti tämän sanaakaan sanomatta.

”valitettavasti, arvoisa herra Messer, joudun irtisanomaan sopimuksemme. Hänen pistoolinsa kohosi yllättävällä nopeudella, mutta niin nousi Messerin tikarikin.

Laukaus kaikui käytävällä. Luoti purkautui kapteeni Höllenheimin käsiaseesta täsmälleen samalla hetkellä kun Messerin täydellisesti painotettu haltiatikari irtosi hänen sormenpäistään. Täysin samaan aikaan kaksi miestä tunsivat kipua rintakehässään, täysin samaan aikaan he vajosivat polvilleen.

”Ei perkele”, olivat kaartin kapteenin viimeiset sanat tämän vajotessa marmorilattialle, veriläikän muodostuessa hänen rintakehäänsä. Hän oli hävinnyt. Pahaiselle murhaajalle.

Messerin suulle oli kaartunut leveä hymy. Kapteenin lyijykuula oli osunut hänen rintaansa, painaen Khainen amuletin syvälle hänen sydämeensä. Hän toimitti veriuhrin, aivan kuten lupasikin. Kuten Messer myös oli todennut, myös kapteenin tappamisesta sai tyydytyksen. Kenties jopa paremman kuin keisarin murhasta. Sitä hän ei ikinä tietäisi.

edit: Aloitusta muutettu vähemmän egoistiseen muotoon.

[ScoopArt]

Mitäs tästä voi sanoa?
Aivan mahtava tarina! Pitkä, toiminnantäytteinen ja vieläpä persoonallinen päähahmo.
Tarinassa ei juuri ole parannettavaa, mutta ajasta toiseen pomppiminen ärsyttää. Myös Messerin vankilaan joutuminen olisi hyvä ollut kirjoittaa.
Eli: Tarina oli hieno, mutta vastedes kirjoita tapahtumat aikajärjestyksessä ja älä jätä tärkeitä tapahtumia pois tekstistä.
Näin siis minun mielestäni.

[Rogue]

Mieltymyskysymys. :D

En olisi vaihtanut kerrontajärjestystä ellei siihen olisi löytynyt todella hyvää perustetta. Tarinan alussa oleva vaihe oli luomassa dynaamista (tuskin oikea termi) fiilistä ja tunnelmaa, ikään kuin päästämässä yleisön miehen tapoihin sisään. Tämän jälkeen tuli perinteinen pohjustusvaihe, jossa valotettiin vähän hemmon taustoja. Tärkeää. Sen jälkeen siirrymme jälleen päätarinaan, jossa pysymme loppuajan. Itse pidin järjestyksestä, vaikka mielessä käväisikin mahdolliset ongelmat lukijan kannalta.

Ja sitten tämä vankilaan joutuminen. Yritin jonkinlaista humoristista aloitusta tarinan päärunkoon, ilmeisesti feilasin ja rankasti. Näin joka tapauksessa vankilaanjoutumiskohtauksen itse pääjuonen kannalta tarpeettomaksi, joten skippasin sen.

Laittakaa ihmeessä lisää mietteitänne tarinastani. Kaikki kommentit ovat tervetulleita.

[ScoopArt]

Et nyt niin pahasti epäonnistunut, sitä kohtaa lukiessa levisi virne (irve?) kasvoille, ei siinä mitään.
Nyt kun oikein perustelit tuota aikajärjestyksen sorkkimista se alkoi kuulostaa ihan ok-tasolta. Normaalisti en juurikaan pidä ajassa pomppimisesta.
Ja kun kuitenkin leikit ajalla olisit voinut kirjoittaa Messerin kiinnijäämisestä flashbackinä. Mutta tälläistä lisää. Harmi kun menit tapattamaan Messerin lopussa, jatko-osa olisi kiva ollut nähdä. Vai nouseeko Messer kuolleista?

[Wintersun]

Loistavaa!Yksi parhaista mitä sotussa olen lukenut.

[Joona-]

Tästä on enää vaikea parantaa! Parasta kirjoittamaasi mitä olen lukenut (Varjoissa Weissenburgin ja Komissaari). Messer oli erittäin asiallinen jätkä, pidin hänestä heti. Harmi että meni potkasemaan tyhjään. Mitä tuohon ajalla leikkimiseen tulee, niin minusta se sopi tähän erittäin hyvin, vielä kun selitit järjestystäsi niin oli erittäin hyvä ratkaisu. Kiitoksia tästä.

[Rogue]

Eilen illalla oli fiilis korkealla kun olin näitä lueskellut. Tunsin itseni miltei jumalaiseksi. Onneksi kuitenkin kahlasin läpi pari todellisten sotun maestrojen hengentuosta ja laskeuduin takaisin maan pinnalle. Kyllähän minäkin tätä hyvänä pidän mutta en edes humalassa sotun parhaimmistoksi kehuisi. Kenties jos tarinoideni laatu paranisi yhtä eksponentiaalisesti kuin tähänkin asti uskaltaisin jopa ensi vuonna osallistua turinakilpailuun. Ja ottaa sen viimeisen paikan.

Messer potkaisi tyhjää eikä ole takaisin tulossa. Kai. Tai ehkä sittenkin. Luultavasti kuitenkin ei.

[Hollo]

Kjeh, kyllä sie ainakin osasit ennakko-odotukset nostaa korkeuksiin.

Mistäs minä nyt aloittaisin höpisemisen? Tarinalla oli pituutta ihan kiitettävästi, ja se kesti yllättävän hyvin koko pituutensa, eikä sellaista suoranaista haluttomuutta lopettaa lukeminen tullut mieleeni. Ulkoasultaan ja kappalejaoltaan mukavan selkeä paketti. Itselleni tuo aikahyppyilykohta oli hyvin toteutettu ja oikein toimiva, ja se antoi juurikin sellaisen mukavan kuvan siitä, kuinka paska tuo salamurhaaja yhä on, mutta toisaalta hänhän koki onnenpotkuja vankilasta eteenpäin vaikka kuinka paljon. Oliko se sittenkänä ihan huono asia joutua pidätetyksi? Alku oli hyvä, vaikka öistä tunnelmaa, kuunvaloa ja jännitystä olisi kenties voitu lihavoida.

En sinällään osaisi sanoa, olisiko tarina kestänyt koko pituuttaan, jos siinä olisi ollut enemmän kuvailua, mutta noin suoraviivainen kerronta jättää itselleni ainakin niin paljon pieniä kummajaisia hampaisiin. Vaikka kerronta toimi hyvin, se oli minulle liian vaisua, eikä sellaista kivaa maalailevaa kokemusta oikein oltu saatu aikaan. Hyvänä esimerkkinä voisin mainita vaikkapa tapahtumapaikkojen kuvailun puutteen. Välistä tuntui, että hypittiin aivan kummallisesti sellaisessa merkityksettömässä tyhjiössä, jossa ei oikein ollut noiden hahmojen lisäksi mitään muuta.

Kuvailulla sie olisit myös saanut hahmoihin huomattavasti enemmän ponnekkuutta ja persoonallisuutta. Nyt tässä oli pari pientä pahistelijaa, kiva salamurhaaja ja pari pikkupahistelijaa lisää, ja monet hahmot tuntuivat kovin samanlaisilta. Salamurhaajahan oli sellainen, että siitä on pakko pitää: alkoholisoitunut antisankari viimeisellä tehtävällään. Onhan se melkoinen klisee, kuten myös kaksintaistelussa ollut teemanpoikanen, että kyllä vanhat vielä osaavat nuorukaisille näyttää. Mutta siltikään Messerille ei miun mielestä oikein sellaista kunnon persoonallisuutta saatu aikaan, enkä aivan hirveästi hänen kohtalostaan ollut huolestunut. Myöskin se, ettei Messer kehittynyt tarinan aikana minkäänlaiseen suuntaan, oli pienoisen välinpitämättömyyden syy. Kovasti ne Messeriä hulluksi parjasivat, muttei se oikein näkynyt hänessä.

Parasta antia tässä oli ehdottomasti dialogi. Se toimi mukavasti, vaikka itse päähenkilön osalta ei niin hyvin kuin muiden henkilöhahmojen (lukuun ottamatta kohtaa, jossa Messer vertaa sen taisteluparinsa uraa omaansa). Myös tulevan keisarin asenne oli hieno.

Jeh, pakko se on mainita, että se nekrofilian esiasteen sisältänyt tapahtuma oli hauska ja juvela, ja voin kuvitella vartijan hämmennyksen. Hauska oivallus, jota voi sitten kokeilla ihan oikeastikin, jos sattuu jäämään vangiksi.

Tarinan loppu oli hyvä. Ei jääty moralisoimaan liiemmin, ja päähenkilön kuolema oli ihan oikea ratkaisu minun mielestäni. Myös se, että hän sentään jotenkuten älyää kaiken harmaan välinpitämättömyytensä keskellä, kuinka paskaa kusetuksen täytteisessä maailmassa on pomppia, oli kiva juttu.

Kieliopillisesti ihan jees. Kirjoitusvirheitä näkyi. Pilkkuvirheitä oli paljon, ja ne erityisesti tykkäsivät esiintyä tällä tavoin: "Hän kurkotti ruumiiseen kiertäen käsivartensa sen ympärille." Omakeksimä lause, mutta samantyylisissä örähdyksissä sinulla oli pilkku tuon kiertäen-sanan edessä. Puheenvuoroissa taas lainausmerkkien jälkeinen pilkku korvaa pisteen liittyen lainausmerkkien sisällä olevaan tekstiin.

Pidemmät lauseet tekevät tarinasta menevämmän ja virtaavamman, ja töksähteleväisyys vähenee. Tarina oli ihan hyvä, mutta siitä omalla kohdallani puuttuu sellainen loppukiri. Jos tästä höpötyksestä jotain apua olevinaan on, kai sie sen sieltä osaat kaivaa. En ole itsekänä enää tässä vaiheessa varma, mitä olen tähän kirjoittanut, jotenka ei saa sitten osoittaa ivallisesti, jos olen höpissyt ihan höpöjä. Vissiin aika pitkästi tuli taas öristyä. On tässä huomattavasti parannusta siihen tarinaasi, jota viimeksi kommentoin.

Ps. Kapteenin aseessahan oli vain yksi ammus, mutta vielä Messer sai silti luodin nahkaansa. Jäikö miulta jotain lukematta, vai oliko siulta vain ajatusvirhe?

[Rogue]

No johan on huussi vaivautunut kirjoittamaan, luulin jo että joku oli mennyt ilman lupaani kirjoittamaan jatko- osan. Katsotaas, katsotaas.. Kyllä, loistavia huomioita löytyy vaikka muille jakaa. Tuon kommentin voisi vaikka tulostaa ja teipata seinälle, niin hyvää erittelyä löytyy. Kommentoin nyt tässä huvikseni joitain miljoonista huomioista.

Kuvailulla sie olisit myös saanut hahmoihin huomattavasti enemmän ponnekkuutta ja persoonallisuutta.

Voipi olla, allekirjoittaneesta vaan tuntuu vaan että senkin voi vetää liiallisuuksiin. Pelkään, että itse tarina jää täysin varjoon liiallisen "ulkona oli pimeä"- lauseen eri muotoihin muuttamisen välissä.

Nyt tässä oli pari pientä pahistelijaa, kiva salamurhaaja ja pari pikkupahistelijaa lisää, ja monet hahmot tuntuivat kovin samanlaisilta.

Nimetöntä massaa. Tai sitten ei. Sivuutin tosiaan melkoisen monta hahmoa pelkällä olankohauksella. Korjataan. Ja eihän ankeassa ja esivallan johtamassa diktaattorimaailmassa voi olla kivoja hahmoja, vaikka lähinnä emperor-to-be:stä sellaista yritinkin.

Salamurhaajahan oli sellainen, että siitä on pakko pitää: alkoholisoitunut antisankari viimeisellä tehtävällään. Onhan se melkoinen klisee, kuten myös kaksintaistelussa ollut teemanpoikanen, että kyllä vanhat vielä osaavat nuorukaisille näyttää.

Kliseitä tosiaan viljeltiin tällä pellolla enemmän kuin laki sallii. Olen tietoinen asiasta. Todellisuudessa leikittelin hieman idealla, että juvelan ovela salamurhaajamme olisi näyttänyt kaartilaisille närhen munat, mutta tämä olisi mennyt vähän liian pitkälle. Se mieshän kuitenkin oli itsensä keisarin vartiokaartin kapteeni, luulisi kyseisen statuksen saavuttamiseksi jotain osaavan.

Myöskin se, ettei Messer kehittynyt tarinan aikana minkäänlaiseen suuntaan, oli pienoisen välinpitämättömyyden syy.

Njuu tosiaan, myönnän. En vain ymmärrä minkä takia henkilöiden aina pitäisi kehittyä yhtään minnekään. Pidän hahmoista, jotka eivät koe ihmeparantumista tarinansa lopussa. Vaikka kyllähän heppu jotain tajusi. "Kokemus vahvistaa ja korjaa virheet" on täyttä scheissea.

Parasta antia tässä oli ehdottomasti dialogi. Se toimi mukavasti, vaikka itse päähenkilön osalta ei niin hyvin kuin muiden henkilöhahmojen (lukuun ottamatta kohtaa, jossa Messer vertaa sen taisteluparinsa uraa omaansa).

Asiaa. Dialogi on omasta mielestänikin yksi niitä harvoja asioita, joita osaan edes joten kuten. Vaan kyllä sekin parannusta kaipaa. Mukavaa että sain edes jotain oikein. :D

Tarinan loppu oli hyvä. Ei jääty moralisoimaan liiemmin, ja päähenkilön kuolema oli ihan oikea ratkaisu minun mielestäni. Myös se, että hän sentään jotenkuten älyää kaiken harmaan välinpitämättömyytensä keskellä, kuinka paskaa kusetuksen täytteisessä maailmassa on pomppia, oli kiva juttu.

Kiitän.

Kieliopillisesti ihan jees. Kirjoitusvirheitä näkyi. Pilkkuvirheitä oli paljon, ja ne erityisesti tykkäsivät esiintyä tällä tavoin: "Hän kurkotti ruumiiseen kiertäen käsivartensa sen ympärille." Omakeksimä lause, mutta samantyylisissä örähdyksissä sinulla oli pilkku tuon kiertäen-sanan edessä. Puheenvuoroissa taas lainausmerkkien jälkeinen pilkku korvaa pisteen liittyen lainausmerkkien sisällä olevaan tekstiin.

Ja nyt ketuttaa. Arvatkaa tuhat kertaa kenen m$ wördi pakotti tunkemaan pilkkua joka toiseen lauseeseen. Taidankin tästälähtien kirjoittaa muistioon. On siellä kyllä omiakin virheitäni, varsinkin nuo puheenvuoro- mokat. Olisi pitänyt silloin seitsemännellä luokalla, jolloin noita viimeksi käytiin läpi ottaa ne ihan paperille. Enkä kyllä muutenkaan osaa pilkuttaa yhtään mitään, pitäisiköhän opetella?

Ps. Kapteenin aseessahan oli vain yksi ammus, mutta vielä Messer sai silti luodin nahkaansa. Jäikö miulta jotain lukematta, vai oliko siulta vain ajatusvirhe?

Ei jösses, sinähän todellakin luit tuon. Ja niinkuin kirjoittaessani yritin laittaa memoa aivoihin että toinen pistooli on jostain saatava. Vaan eihän sellaisen hakemista taida todellakaan löytyä tekstistä. (Scoop bongasi sittenkin. Olisi hyvä tietää mitä on tullut kirjoitettua.)

Ja vielä pakollista perseennuolentaa: Olet kyllä todellinen idolini kun jaksat tällaisen memon kirjoittaa.

[ScoopArt]

Höllenheim kirmasi käytävän päähän, katsahtaen pikaisesti lattiassa oleviin suuriin veriläiskiin. Se paskiainen todellakin oli täällä. Hän vetäisi vyöltään toisenkin pistoolinsa. Se mies kuolisi, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa.

Olihan kapteenilla kaksi pistoolia. Piti oikein varmistaa tuo lukemalla loppu uudelleen läpi.