Kruunajaiset, osa II

[daider]

Yleisön pyynnöistä (tai niiden puutteesta) huolimatta jatkan Kruunajais tarinaani. Tämä osa ei ole vielä valmis, pari lukua pitää lisätä siihen myöhemmin.

1. luku

Paha seisoi vakiopaikallaan ohjaamossa ja katseli ympärillään työskenteleviä hahmoja. Lukuisat orjat ja konepapit työskentelivät päät kumarassa vältellen herransa katsetta yrittäen todistaa arvonsa alukselle. Ilokseen Paha näki että taas muutama konepapeista oli alkanut mutatoitua. Kaksi oli kasvanut käsistään kiinni konepöytään lisäten heidän yhteyttään aluksen kanssa ja tehostaen heidän työtahtiaan. Kummankin vierellä seisoi orja valmiina ruokkimaan tätä siunattua aluksen osaa. Kaksi muuta oli alkanut kasvaa ulos puvustaan, toisen otsalla näkyi jo sarven tyngät.
Paha naurahti tyytyväisenä. Pian hän voisi päästää heidät muualle alukseen etsimään omaa paikkaansa laumassa. Hän oli tyytyväinen luomaansa hierarkiaan jota koko laivasto noudatti. Alimpana olivat orjat ja konepapit, kaikkien kiusattavina. Sen vuoksi konepapit eivät poistuneet työasemiltaan koskaan kovinkaan kauas.
Näiden epäonnisten yläpuolella olivat Kurjat, ne soturit jotka olivat vastustelleet kaaoksen lahjoja ja kärsivät nyt mädäntyneestä olotilastaan. Kurjien yläpuolella olivat petturisotilaat, jotka oli värvätty mukaan kaikilta planeetoilta missä he olivat käyneet. Petturit taistelivat innolla yrittäen todistaa arvoaan jotta välttyisivät Kurjaksi joutumisen kohtalon. Kaikkein ylimpänä sotureista olivat Siivekkäät. Petomaisiksi mutatoituneet ihmiset jotka muodostivat hänen joukkonsa selkärangan. Siivekkäät olivat jakautuneet omiin klaaneihinsa ja juuri klaanien välinen pätemisen tarve teki heistä verenhimoisia taistelijoita.
Kaikkein ylimpänä oli vain kaksi henkilöä. Matti Virtanen, laivaston entinen komentaja ja nykyinen demoniprinssiehdokas, jumalten valittu sekä Paha, Hän joka puhuu jumalten suulla.
Pahan ajatukset katkesivat kun hän kuuli takaansa tutun laahaavan äänen. Matti lähestyi häntä luikerrellen pitkin aluksen lattiaa käärmemäisellä vartalollaan. Paha kääntyi ja katsoi aluksen isäntää. Matti Virtanen, Karelian laivaston komentaja, oli muuttunut tunnistamattomaksi. Alempi ruumis oli muuttunut monen metrin mittaiseksi käärmeen vartaloksi. Kädet muistuttivat jättimäisiä pedon kouria ja päättyivät teräviin kynsiin. Nuo demoniset terät pystyivät repimään auki jopa panssarivaunun kyljen. Ylävartaloa ja päätä suojasi kaaoksen siunaama panssari jonka alta ei näkynyt yhtään ihoa. Lisäksi edellisen aurinkokunnan verilöylyn seurauksena jumalat olivat lahjoittaneet hänelle siivet. Synkät demoniset siivet joiden avulla hän pysyi Siivekkäiden mukana taistelussa.
- Paha, minä yritin tehdä niin kuin opetit. Matti sanoi äänellä joka kuulosti samaan aikaan sekä käskevältä että hellältä. Yritin kuunnella demoneiden puhetta, mutta luulen että tein jotain väärin.
- Miksi niin luulette? Paha vastasi ja kumarsi hieman.
- Ne puhuivat minulle oudoista asioista. Siitä, että olen vain uhri ja että minut tullaan pettämään.
- Yrittäkää ymmärtää, herrani. Demonit elävät pahuudesta ja juonittelusta. Ne tekevät kaikkensa johtaakseen oikeaa polkua kulkevat harhaan. Älkää antako mitään arvoa niiden valheille vaan keskittykää edessä olevaan koitokseen.
- Aivan. Siitä tulikin mieleeni. Valmistakaa sotajoukot, laskeudumme seuraavalle planeetalle.
- Seuraavalle planeetalle? Paha kysyi hämmästyneenä. Mutta emmehän ole lähelläkään vielä kohdettamme?
- Sain uuden näyn. En ole vielä tulkinnut sitä, mutta tiedän että minun pitää käydä seuraavalla planeetalla.
Paha aikoi sanoa jotain, mutta sulki suunsa ja kumarsi syvään. Matti nyökkäsi, kääntyi ja luikerteli ulos ohjaamosta.
Kun ovet sulkeutuivat Paha nousi ja sylkäisi verta suustaan. Hän oli purrut huulensa rikki estääkseen itseään sanomasta vastaan. Mitä ihmettä tuo ylimielinen hölmö oli saanut päähänsä. Aina ennenkin Matin näyt olivat noudatelleet sitä polkua jonka demonit olivat näyttäneet Pahalle jo vuosia sitten. Voisiko olla, että hänet oli nyt petetty ja jätetty suunnitelmien ulkopuolelle?
Paha laski kätensä kirveidensä kahvoille ja toivoi kuulevansa auttavia sanoja. Sen sijaan hän kuuli vain kimeää kikatusta syvällä mielessään. Raivoissaan hän löi nyrkillään ohjauspöytään repien rystysensä verille ja pelästyttäen lähellä istuneet teknopapit.

2. luku

Jenian Katarn istui kammiossaan ja katsoi edessään olevaa pöytää. Löytääkseen apua ongelmaansa hän oli turvautunut ennustusmenetelmistä pyhimpään, Keisarin Tarot-kortteihin. Nyt hän mietti mitä edessä oleva korttiyhdistelmä, Miekka, Kruunu ja Torni, voivat tarkoittaa. Heti saatuaan viestin hän oli määrännyt joukkonsa liikekannalle ja lähdön hetki lähestyi. Silti häntä epäilytti kohdata vanha vihollisensa vuosien jälkeen.
Hänen mietintänsä keskeytyi kun ovi aukesi ja suuri hahmo astui huoneeseen. Kun se saapui kynttilän valon piiriin, hän tunnisti sen olevan Lucernus Voss, yksi Harmaiden Ritareiden suurmestareista. Jenian ja Lucernus olivat monesti olleet avoimissa riidoissa mielipiteidensä vuoksi. Nyt, kun Jenian oli ilmoittanut sotaretkestään, hän oli jatkuvasti odottanut Lucernuksen huutavan vastalauseensa. Ilmeisesti hän oli päättänyt hoitaa asian henkilökohtaisesti.
- Suurmestari Voss, Jenian sanoi nousten samalla seisomaan ja kumartaen kohteliaasti.
- Suurmestari Katarn, Voss vastasi kumartaen itsekin. Olen kuullut teidän retkestänne.
Jenian ei vastannut vaan katsoi hiljaa Vossia odottaen normaalia syytösten ryöppyä. Voss oli monesti syyttänyt Katarnia hutiloivaksi, kärsimättömäksi ja ties miksi. Mitään näistä hän ei kuitenkaan tällä kertaa kuullut.
- Kun kuljet sokaisevassa pimeydessä, älä antaudu sokean raivon valtaan vaan anna oikeudenmukaisuuden valon johdattaa sinua.
Katarn ei vastannut vaan katsoi hämillään Vossia, joka hymyili ja jatkoi:
- On selvää, että muisto tappiostasi painaa sinua ja siksi on tarpeellista että pääset kohtaamaan demonisi. Niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin. Kuitenkaan en halua että Imperiumi menettää yhden hyvän soturiin hätiköiden valmistellun sotaretken takia. Olen jo ottanut yhteyttä Mordiaan. He ovat lähettäneet matkaan kahdenkymmenen sota-aluksen laivastoon, Keisarillisella Mandaatilla. He liittyvät mukaasi ja auttavat sinua taistelussa.
- Kiitän teitä, Katarn vastasi kumartaen.
- Kiitätte minua parhaiten kitkemällä sen rikkaruohon keisarikunnan puutarhan laitamilta, Suurmestari Katarn.
Näin sanottuaan Voss kumarsi ja poistui huoneesta. Jenian katsoi hänen peräänsä hetken, vilkaisi vielä kerran korttejaan ja painoi sitten pöytänsä vieressä olevaa nappia joka teleporttasi hänet aluksensa, Taipumattoman ohjaamoon. Metsästys oli alkanut.

[Wintersun]

Lisää!!

[daider]

Tässä vihdoinkin tämän tarinan loppuosa, toivottavasti jaksoitte odottaa.



Kersantti Santos johti joukkuettaan läpi tiheän metsän. He olivat partioineet jo päivän ajan linnoituksensa lähialuetta etsien merkkiä vihollisesta. Kaksi yötä sitten he olivat nähneet laskeutuvan kauemmas heistä ja vähän myöhemmin he olivat menettäneet yhteyden kahteen muuhun linnakkeeseen samalla suunnalla. Siksi luutnantti Moir oli lisännyt partiointia, he eivät saisi antaa orkkien yllättää heitä. Tosin Santos epäili että kyseessä eivät olisi orkit. Orkit kyllä olisivat helposti saaneet ylivoimalla vallattua kaksi linnaketta, mutta niiden teknologia ei ollut niin kehittynyttä että ne olisivat voineet estää hätäviestejä linnakkeista.

Partion kaksi tunnustelijaa, Corss ja Malcoln, näyttivät merkkiä aukeasta ja Santos määräsi joukon pysähtymään. Hänen perässään kävelleet 5 sotilasta ja suurta sahamiekkaa kantava pappi pysähtyivät ja polvistuivat puunrunkojen taakse piiloon kun Santos kiiruhti tiedustelijoiden luokse. Jonkin matkan päässä heidän edessään näkyi pieni aukio. Santos näki matkankin päästä että aukio ei ollut luonnollinen, vaan jokin voimakas oli katkonut puita ja heitellyt niitä ympäriinsä. Hän viittasi Corssia seuraamaan ja jätti Malcolnin paikalleen linkiksi muun joukkueen ja heidän välilleen. He etenivät varovasti kohti aukiota. Saapuessaan paikalle Santos alkoi kiertää varovasti puita ja katseli etsien merkkejä tuhon aiheuttajasta. Osa puista oli katkottu ja työnnetty syrjään, osa oli poltettu poikki jollain säteellä ja katkennut osa oli työnnetty syrjään.
- Mitä arvelet? Santos kysyi Corssilta.
- Sentinel, Corss vastasi tyynenä.
- Oletko täysin varma asiasta, Santos kysyi vaikka tiesi Corssin erehtyvän harvoin. Meillä ei ole niitä tällä planeetalla ja orkit tuskin käyttävät niitä vaikka saisivat ryöstettyä.
- Silti se on sentinel, Corss vastasi ja osoitti suurta painaumaa maassa. Sentinelin jalan jälki. Se on riehunut tällä aukiolla ja tuhonnut lastykillään puita. Sen jälkeen se on poistunut pohjoiseen huomattavasti rauhallisemmin.
Santos pudisti päätään ja katseli tuhoa.
- Mikä on voinut ajaa kuskin tekemään tällaista jälkeä?
- Sotapsykoosi? Taistelusta ei ole kyse, sillä täällä ei näy ruumiita tai jälkiä muista.
Santos oli aikeissa vastata, mutta Malcolnin huuto metsästä keskeytti hänet.
- Kessu! Corss! Hyökkäys!

Santos pyörähti ympäri ja näki sentinel-kävelijän kulkevan puiden välissä kohti joukkojaan. Sinistä runkoa peitti riekaleinen naamioverkko, jonka alta pilkistävä lastykki sylki kuolemaa kohti hajaantuvia sotilaita. Sotilaat syöksyivät suojaan puiden runkojen taakse ja vastasivat tuleen laskivääreillään. Santos ja Corss juoksivat kohti sentineliä kaivaen kranaatteja käsiinsä. Santos näki kuinka plasmakiväärillä aseistautunut Markusson yritti tähdätä hyökkääjää, joka huomasi poloisen sotilaan ja ampui tykillään. Laukaus meni ohi, osuen viereiseen puuhun. Osuman aiheuttama räjähdys heitti Markussonin maahan, ase vieläkin hänen käsissään. Santos kuuli korvissaan korkean huminan. Plasma-aseen viritin oli jäänyt päälle ja ammusmassaa virtasi jo valmiiksi kuormittuneeseen polttokammioon. Santos yritti huutaa varoituksen juuri kun Markusson katosi siniseen räjähdyspilveen, joka höyrysti aseen, osan puun rungosta ja poloisen sotilaan. Räjähdys hämäsi sentinelin kuljettajaa ja kone horjahti taaksepäin.
Santos oli juuri kiskaisemassa kranaatin sokkaa irti kun hän kuuli uuden häiritsevän äänen. Liebenstein, ryhmän mukana kulkenut pappi, oli käynnistänyt suuren kahdenkäden sahamiekkansa ja ryntäsi kohti vihollista karjuen kirouksia yli miekan moottorin ulvonnan. Miekka osui kävelijää polvitaipeeseen lähettäen ilmoille pilven kipinöitä ja metallinpalasia. Sentinel horjahti ja yritti polkaista uhkaajaansa. Liebenstein veti miekkansa irti, väisti helposti kömpelön potkun ja iski uudestaan, tällä kertaa ehjään jalkaan jonka varassa potkaiseva sentinel seisoi. Jälleen miekka leikkasi metallia ja lopulta jalka katkesi rutisten. Sentinel kaatui taaksepäin repien oksistoa mukanaan. Heti kun ohjaamo osui maahan Liebenstein hyppäsi sen päälle ja iski miekallaan ohjaamoon useita kertoja. Miehet katsoivat kauhuissaan kuinka miekka upposi ohjaamoon lennättäen ilmoille verta. Mihin hyvänsä miekka osuikaan huusi tuskissaan. Lopulta hän sammutti miekkansa, kumartui poimimaan ohjaamosta jotain ja kohotti sen päänsä yläpuolelle huutaen:
- Keisarin sotilaat! Katsokaa vihollisensa kasvoja!
Santos ja muut miehet katsoivat papin kohottamaa esinettä. Se oli kuljettajan irtirevitty pää, mutta ei ihmisen pää. Se muistutti enemmän eläintä, pitkäkuonoista eläintä jonka nahkaa päällysti ruskea karvoitus ja silmien takaa kohosi kaksi käyrää sarvea. Santos oli kuullut näistä olennoista ennenkin. Kaikille sotilaille kerrottiin mutanteista, olennoista jotka olivat olleet ihmisiä, mutta langettuaan Keisarin Armosta he olivat muuttuneet pedoiksi jotka metsästivät muita ihmisiä verenhimoisina laumoina. Mutta kukaan ei ollut koskaan kertonut mutantista joka osaisi käsitellä Imperiumin sotakoneita.
- Nyt ainakin tiedämme miksi sentinel oli riehunut aukiolla, Corss sanoi hiljaa vieressä.
Santos nyökkäsi ja katsoi joukkoaan. Markusson oli ainoa kuolonuhri, sen lisäksi kolme miehistä oli haavoittunut. Kaikki heistä kykenivät kuitenkin kävelemään itse joten hän käski pappia pitämään lyhyen seremonian Markussonille ja komensi sitten joukkonsa liikkeelle. Nämä uutiset piti saada luutnantin tietoon nopeasti.
Kun partio jatkoi matkaansa heidän poistumistaan tarkkaili läheisen puun latvasta tarkkaavainen silmäpari.

Luutnantti Moir kuunteli kersantti Santoksen raporttia komentoteltassaan ja katseli eteensä pöydälle asetettua päätä. Santoksen lopetettua hän oli hetken hiljaa ja katsoi kersanttiaan ja tämän rinnalla seisovaa korpraali Corssia. Santos oli lyhyt, mutta roteva mies, monien taisteluiden veteraani. Hän oli pukeutunut planeetan puolustusjoukkojen siniseen panssariin, josta oli karsinut kypärän (kuulemma se on vain tiellä metsässä) sekä hihat (tarpeettomina) ja maalannut panssariinsa maastokuviointia (auttamaan tiedustelureissuilla) Moir tiesi kersantin kyvykkääksi tiedustelijaksi ja oli sen takia huolissaan siitä, ettei hän ollut löytänyt mitään muita merkkejä vihollisesta.
- Kersantti, tarkastitteko te kyseisen sentinelin rungosta mitään merkintöjä?
- Merkintöjä sir?
- Kyllä. Koska meillä ei ole kyseisiä laitteita käytössämme, se on siis tullut toisaalta. Merkinnät auttaisivat meitä varmistamaan asian.
- Sir, Corss sanoi luutnantille. Pyydän lupaa puhua.
- Lupa myönnetty, korpraali.
- Kyseisen sentinelin kyljessä roikkui siivekäs pääkallo toisella kyljellä. Näin sen ennen kuin kyseinen laite kaatui. En tiedä onko siitä apua, mutta se pisti silmääni.
- Kiitän, korpraali. Välitän tiedon tiedustelupäällikölle. Kersantti, kiitän raportistanne. Voitte poistua, ryhmällenne on luvassa kuuden tunnin lepo ennen vartiovuoroa. Käyttäkää aika hyvin.
Santos ja Corss napsauttivat asennon, tekivät Aquilan ja poistuivat teltasta. He kulkivat halki telttakylän, joka oli pystytetty linnakkeen sisälle kohti oman ryhmänsä telttoja.
- Mitä luulet, Corss. Saako luutnantti selville mitään siitä laitteesta?
- Epäilen vahvasti, kessu. Jos joku on vaivautunut tuomaan sentinelin tänne ja antamaan sen mutantin käyttöön, hän on todennäköisesti nähnyt tarpeeksi vaivaa häivyttämään entiset merkinnät huolellisesti.
Santos nyökkäsi ja katseli muureille. Linnoitus oli pystytetty tilapäiseksi tukikohdaksi orkkien hyökkäyksen varalta keskelle metsämaastoa raivatulle kukkulan laelle. Muihin sotilastukikohtiin heidät yhdisti metsän halki johtava tie, joka oli raivattu metsään heidän tarpeitaan varten.

Muurit olivat Adeptus Mechanikuksen vakiokalustoa, neljä metriä korkeita betonielementtejä jotka asetettiin vierekkäin suojamuuriksi. Sisäpuolta kiersi kävelytaso, joka salli puolustajien ampua muurin yli ja tarvittaessa suojautua sen taakse. Portin molemmin puolin ja jokaiseen nurkkaan oli asennettu Hydra-konetykit tarjoamaan lisää tulivoimaa. Suojausta oli vahvistettu lisää kaivamalla muurin lähistö täyteen kuoppia, piikkiansoja, miinakenttiä ja partateräpiikkilankaesteitä. Vain yksi polku johti linnakkeesta suojausten läpi, kiertäen koko muurin. Vaikka he olivat nähneet vaivaa puolustukseen Santos oli huolissaan. Muutkin linnoitukset olivat vahvasti varustettuja, silti ne olivat kaatuneet parissa päivässä.
Lopulta he saapuivat ryhmänsä teltalle, jossa muut miehet olivat lämmittäneet nuotion päällä päivän muona-annoksen. Malcoln iski kauhallisen säilykemössöä kahdelle lautaselle ja ojensi ne Santokselle ja Corssille. Miehet kiittivät ja istuivat muiden viereen.
- Kissanlihaa taas kerran, Corss tokaisi ja hämmensi harmaanruskeaa mössöä.
- Sotamies, mitä te sanotte! Petersson sanoi matkien komppanian huoltoupseerin äänensävyä. Ruoan ravintoarvo ja maku on maksimoitu tarkkaan valvotuissa oloissa jotta Keisarin Sotilailla olisi paras mahdollinen ravinto käytössään. Monet sotilaat olisivat onnellisia jos saisivat joka päivä yhtä hyvän aterian joten nurina pois.
- En minä nurisekkaan, Corss vastasi hymyillen. Säälin vain kissaa.
Koko ryhmä repesi nauramaan, keräten kummeksuvia katseita naapuriteltoilta. Santos piti tätä hyvänä merkkinä. Vaikka he olivat sotatilassa ja menettäneet juuri yhden toverin ryhmä ei ollut menettänyt elämäniloa. Hän alkoi lusikoida mautonta muonaa suuhunsa ja yritti miettiä mitä tahansa muuta kuin heidän tilannettaan.

Tunteja myöhemmin hälytys kajahti muureilta laukausten saattelemana. Santos hätkähti unestaan, nappasi aseensa ja syöksyi teltasta ulos. Muureilla miehet juoksivat ampuen laukauksia pohjoiseen ja huusivat toisilleen. Santos syöksyi lähimmille tikapuille ja kiipesi nopeaa ylös. Päästyään kävelytasolle hän näki kuinka metsänlaidasta juoksi joukko sotilaita kohti tukikohtaa. Heidän takaansa metsän pimennosta satoi laukauksia heidän peräänsä ja joitakin luoteja iskeytyi jo muuriinkin. Muurilla seisovat miehet vastasivat tuleen ampumalla kivääreillään suojatulta metsän suuntaan.
- Avatkaa tuli konetykeillä heti kun nuo miehet ovat poissa tulilinjalta, minä yritän johtaa heidät polulle! Santos huusi vieressä seisovalle korpraalille.
Korpraali nyökkäsi ja lähti juoksemaan kohti nurkkaan asennettua tykkitornia, jossa ampuja jo odotti merkkiä avata tuli nelipiippuisella konetykillä.
Santos itse alkoi huitoa ja huutaa, vaikka ei uskonutkaan äänensä kanavan laukausten melun yli. Hän viittoi kohti juoksevia kaartamaan vasemmalle, muurin länsilaidalle, josta polku alkoi. Juoksijat näyttivät ymmärtävän ja kaarsivat oikealle. Santos lähti seuraamaan mukana, katsoen heidän juoksuaan. Juoksijoita oli yhteensä kuusi. Ainakin yksi heistä oli ilmeisesti haavoittunut, sillä kaksi muuta tukivat häntä ja välillä lähes raahasivat mukana. Viidellä juoksijoista oli päällä outo tummansininen univormu, jollaista Santos ei ollut nähnyt aiemmin, mutta viimeisenä juokseva, välillä taakseen vilkuileva sotilas oli pukeutunut samanlaiseen univormuun kuin Santoksen joukot. Santos juoksi muurinharjaa pitkin huutaen rohkaisun sanoja ja ohjeita juoksijoille. Ensin lännen puolelle, sitten takaisin pohjoiseen muurin edestä, kaarros idän puolelle ja kohti etelää.
Hänen takanaan konetykit avasivat tulen ja konetykkien meteli peitti alleen kaikki muut äänet, ilmeisesti muidenkin nurkkien ampujat olivat saaneet vihollisen näkyviin.
Lopulta Santos onnistui ohjaamaan juoksijat eteläpuolella olevalle portille. Porttivahdit olivat valppaina ja avasivat portin valmiiksi kun juoksijat rysähtivät sisälle. Konetykit vaikenivat ja muurilla olevat miehet ampuivat enää satunnaisia laukauksia metsän suuntaan kun Santos laskeutui muurilta. Myös luutnantti Moir saapui paikalle huudellen komentoja miehille perässään lääkintämiehistöä.
- Raportoikaa, kersantti! Mors huusi nähdessään Santoksen portilla.
- Sir, nämä miehet pakenivat metsästä vihollista, Santos vastasi osoittaen huohottavia juoksijoita, jotka nojasivat polviinsa tai makasivat maassa.
- Ja päästitte heidät sisälle tarkastamatta heidän henkilöllisyyttään? Huolimatonta kersantti.
- Sir, he pakenivat vihollista joka ampui myös meitä.
Mors ei vastannut vaan kääntyi juoksijoiden puoleen. Lääkintämiehet sitoivat jo haavoittunutta ja tarkastivat muiden kuntoa.
- Kuka teidän johtajanne on?
- Sir, kersantti Nexon, yksi miehistä vastasi nousten seisomaan ja tervehti luutnanttia. Helvetian kahdeskymmenes armeija, viides divisioona, kahdeskymmenes rykmentti.
- Mitä ihmettä te teette täällä, kersantti?
- Olimme osa vahvistusjoukkoja jotka lähetettiin vastineeksi hätäkutsuun. Meidän rykmenttimme laskettiin pari päivää sitten tälle planeetalle. Olimme juuri purkamassa joukkojamme laskeutumisaluksista kun orkit hyökkäsivät kimppuumme. Onnistuimme torjumaan ensimmäisen hyökkäyksen, mutta vihollisten määrä pakotti meidät perääntymään läheiseen linnakkeeseen. Orkkien tykistö onnistui ihmeen kaupalla tuhoamaan viestikeskuksemme, joten eversti yhdessä linnakkeen komentajan kanssa lähettää joukkueen hakemaan apua. Meitä lähti yhteensä kaksikymmentä, me kuusi olemme ainoat jotka selvisimme tänne.
Luutnantti kuunteli kiinnostuneena ja katseli miesten varustusta.
- Mielenkiintoinen merkki teillä olkapäässä. Vai mitä, kersantti Santos.
Santos vilkaisi Morssin osoittamaan suuntaan ja huomasi siivekkään pääkallon helvetialaisten olkapäässä. Nexon vilkaisi olkapäätään ja kysyi ihmeissään:
- Tämäkö? Tämä on rykmenttimme tunnus. Otimme sen käyttöön aikoinaan Armageddonin sodan aikaan kun toimimme yhdessä Elrysialaisten kanssa maihinlaskujoukkoina. Siivekkäät Kallot, sillä nimellä meidät tunnetaan laajemmalti.
- Mielenkiintoista tosiaankin, Mors sanoi hieroen kädellä leukaansa. Miten osasitte suunnistaa tänne?
- Korpraali Hellenstenin ansiosta, Nexon sanoi ja viittasi kädellään viimeisenä juossutta miestä. Hän oli sen linnakkeen radisti mistä lähdimme liikkeelle.
- Näin on herra luutnantti, Hellensteniksi nimetty mies sanoi ja tervehti Morssia. Kun viestikeskuksemme tuhottiin tunsin oloni turhaksi ja lähdin yhdessä muutaman muun sotilaan kanssa oppaaksi.
- Kersantti, laatikaa raportti matkastanne ja arviot vihollisen vahvuudesta. Miehenne on nyt lisätty osaksi linnakkeen vahvuutta. Hellensten, ilmoittautukaa viestikeskuksemme palvelukseen, olette siellä varmasti kuin kotonanne. Santos, kerätkää muut kersantit. Käskynjako kymmenen minuutin kuluttua.
Miehet tekivät Aquilan ja poistuivat toimiin.

Corss nojasi muurin harjaan ja katseli metsän suuntaan. Hän poltti jo kolmatta lho-tikkua vuoronsa aikana ja odotti innolla pääsyä nukkumaan. Taivaanranta punersi jo idässä, aamu koittaisi kohta. Corss, niin kuin muutkin leirissä, olivat hermostuneita. Tulokkaiden levittämät kertomukset vihollisen määrästä ja linnakkeiden tuhosta olivat vain lisänneet hermostuneisuutta. Mors oli määrännyt Liebensteinin pitämään messun illalla. Papin puheet olivat valaneet rohkeutta ja taistelutahtoa miehiin, mutta Corss oli huomannut jopa kersantti Santoksen hermostuneisuuden hänen juteltuaan luutnantin kanssa.
- Eikös sinun pitänyt vähentää noiden polttamista? kysyi ääni hänen vierestään.
- Niinhän minun piti, Corss vastasi kääntymättä ja heitti tumpin käsistään alas muurilta. Tämä yö vain rassaa hermojani toden teolla.
Santos asettui Corssin viereen nojaamaan ja katsoi metsään päin.
- Niin minunkin. Koko tämä tilanne alkaa käydä hermoille.
- Mitä luutnantti sanoi helvetialaisten tunnuksista?
- Päätteli heidän tuoneen sentinelejä mukanaan, mutta ei keksinyt selitystä miten mutantti oli saanut sellaisen käsiinsä. Eniten minua huolestuttaa sen tulitaistelun seuraukset. Vaikka niitimme pari metriä metsikköä matalaksi löysimme vain muutamia orkin ruumiita puiden seasta. Ikään kuin ne olisivat tahallaan paimentaneet Nexonin miehineen meidän luoksemme.
- Minusta koko tarina haiskahtaa, Corss sanoi ja nosti lämpökiikarinsa silmilleen.
Hän katseli pitkin metsänlaitaa, kunnes äkkiä pysähtyi ja osoitti sormellaan puiden laitaan.
- Tuolla, jotain lämmintä.
Corss ojensi kiikarinsa Santokselle, joka laittoi ne silmilleen ja suuntasi katseensa Corssin osoittamaan suuntaan. Puiden lämpökuvioiden seassa näkyi selviä viileämpiä hahmoja liikkumassa sinne tänne. Santos tarkkaili niiden liikettä ja kuiskasi Corssille.
- Tee hiljainen hälytys. Miehet muurille ilman että nuo tuolla huomaavat meidän huomanneen heidät.
Corss nyökkäsi ja lähti matalana etenemään pitkin muuria. Santos kyykistyi ja viritti aseensa tarkkaillen samalla metsän suuntaan. Hahmoja erottui nyt jo enemmän ja ne olivat levittäytyneet koko itäisen laidan mitalta.
Corssin antama hälytys sai leiriin liikettä. Miehiä alkoi nousta muurille aseet valmiina ja pian Corss palasi Santoksen rinnalle.
- Miltä näyttää?
- Pahalta. Orkit olisivat jo hyökänneet, joten tämä on jotain ihan muuta. En saa selvää kohteiden määrästä mutta arvioisin että useampi sata.
- Vein sanan luutnantille, hän käski minun hälyttää myös ajoneuvojen kuljettajat.
- Toivotaan ettei niitä tarvitse käyttää, Santos sanoi huolestuneena.
Leirissä oli joukkojen kuljetukseen neljä chimeraa. Santos tiesi ettei niistä olisi apua jos vihollisella oli mukana raskasta kalustoa ja perääntymisessä neljä ei riittäisi koko leirille. Samassa ensimmäiset raketit lensivät jo metsästä kohti muuria ja koko metsän leveydeltä raikui kovaääninen karjunta. Raketit osuivat muuriin lennättäen ilmaan betonin kappaleita ja pölyä.
- Tuli vapaa! Santos huusi ja avasi tulen kohti hahmoja jotka nyt lähtivät etenemään heitä kohti metsän pimennosta.
Koko muurin leveydeltä miehet liittyivät tulitukseen. Etummaiset hahmot kaatuivat nopeasti mutta niiden takaa tulevat jatkoivat matkaa ampuen satunnaisia laukauksia kohti linnakkeen muuria. Uusia huutoja ja laukausten ääniä alkoi kuulua joka puolelta linnaketta. Heidän kimppuunsa käytiin joka puolelta. Santos kiroili vihaisena ja iski uuden lippaan aseeseensa lausuen nopean lataamisenrukouksen. Hyökkääjät olivat jo saapuneet piikkilankojen luokse ja ensimmäiset räjähtivät jo miinoihin. Santos laski aseensa hetkeksi ja katsoi kiikareiden läpi kauhistuttavaa näkyä. Vaikka tulitus ja miinat olivat kaataneet monia ja repineet ruumiita palasiksi jalattomat torsot jatkoivat raahautumista käsillään kohti linnaketta.
- Keisari suojele, Santos kuiskasi kalpeana ja otti vyöltään valopistoolin.
Hän latasi valkoisen patruunan ja ampui sen silmät kiinni korkealle kohti metsää. Ammus lensi halki ilman ja valaisi maaston kirkkaalla hehkullaan. Avatessaan silmänsä varovasti Santos näki vihollisensa. Ne olivat saattaneet joskus olla ihmisiä, mutta olivat nyt näivettyneet joksikin muuksi. Osa oli turvonnut, kuin veden alla maanneet ruumiit. Osalta liha roikkui irtoamaisillaan ja vain jokin demoninen voima piti ne liikkeessä. Oli kuin ruumiiden armeija olisi lähetetty heitä vastaan, laahustaen epäkuolleilla jaloillaan.
Ennen kuin Santos kerkesi miettiä miten he voisivat voittaa metsästä lensi uusi sarja raketteja heitä kohti. Santos kirosi typeryyttään, sillä kirkkaassa valossa myös muuri näkyi erittäin hyvin. Raketit osuivat kuolettavalla tarkkuudella, räjäyttäen koillisen nurkan tykkitornin palasiksi ja repien muuria palasiksi muutaman metrin pätkältä. Santos sulki korvansa tuskanhuudoilta ja alkoi raivokkaasti tulittaa hyökkääjiä.

Luutnantti Mors syöksyi halki leirin katsellen muurin tapahtumia. Leiriä valaisevan valopistoolin ammuksen kajossa hän näki kuolleiden putoavan muureilta ja kuuli kersanttien huudot heidän komentaessaan joukkoja. Hän tiesi, että mikä hyvänsä oli tuhonnut muut leirit, oli nyt täällä. Hänellä ei ollut paljoa aikaa toimia. Mors syöksyi radioteltalle. Suuri antenni oli vielä ylhäällä, hyvä merkki. Hän sukelsi telttaan ja oli huutamassa käskyä kun näki edessään kauhistuttavan näyn. Teltan sisäpuoli oli värjätty karmiininpunaiseksi verestä, joka oli ennen ollut radistien sisällä. Ruumiit lojuivat sikin sokin pitkin teltan sisustaa silvottuina kuolleiksi. Yhden ruumiin päälle oli kumartunut tutunoloinen hahmo.
- Hellenstein, mitä Keisarin nimeen täällä on tapahtunut! Mors huusi.
- Minä! Hellenstein nousi ylös katsomaan Morssia veitsi kädessä ja
yltä päältä veressä.
Morssin vatsaa väänsi kun hän näki tuoreen veren valuvan mielipuolen radistin suusta. Hellenstein hyökkäsi häntä kohti ja Mors veti miekan huotrastaan iskien siistillä iskulla hänen päänsä irti. Vaivautumatta sen enempää radistista Mors syöksyi radion ääreen, vain todetakseen Hellensteinin tehneen selvää jälkeä kaikista lähettimistä.
Mors syöksyi ulos teltasta ja karjui.
- Miehet! Taistelkaa kuolemaan asti! Älkää antako periksi!

Metsän reunasta marssi lisää synkkiä hahmoja ja nyt niiden joukkoon liittyi suurempia, huomattavasti nopeampia otuksia. Valon hiipuessa Santos kerkesi nähdä metallin kimmellyksen niiden aseissa ja antoi radiollaan komennon konetykeille tulittaa uusia kohteita.
Nämä uudet otukset loikkivat tovereidensa ruumiiden yli yliluonnollisen mittaisilla loikilla ja olivat pian jo puolessavälissä piikkilankaesteitä. Esteviidakko, jonka olisi pitänyt hidastaa etenevää jalkaväkeä oli nyt tukossa siinä ryömivien ruumiiden vuoksi. Uudet hyökkääjät käyttivät niitä astinlautoina ja alkoivat loikkia kohti muuria. Lähempänä Santos näki niiden selässä suuret lepakkomaiset siivet, joita ne käyttivät lisätäkseen hyppyvoimaansa. Ensimmäiset syöksyivät jo kohti muuria ja Santos tovereineen pudotti niitä tarkoilla laukauksilla. Silti muutamat pääsivät tarttumaan muurinreunaan ja yrittivät kiskoa itseään harjalle. Santos irvisti nähdessään hirviömäisen pään, samanlaisen jonka pappi oli nostanut sentinelin sisältä ja ampui kiväärillään vihollistaan suoraan silmien väliin. Otus irrotti otteensa ja putosi kiljuen alas ja seivästyi alhaalla odottavaan puupiikkiin.
- Pistimet! Ajakaa ne muurilta! Santos karjui miehilleen.
Samalla hän laittoi kiväärin selkäänsä, otti esiin pistoolinsa ja pistimen. Hän lähti juoksemaan kohti raunioitunutta koillisnurkkaa.
Siellä, pölypilven keskellä, hyökkääjät olivat jo saaneet jalansijan muurilta ja taistelivat käsikähmässä sotilaita vastaan. Santos syöksyi taisteluun ja iski ensimmäistä siivekästä hahmoa selkään. Pistin upposi sotilaspanssarin levyjen välistä suoraan otuksen keuhkoon. Peto yritti huitaista kirveellään takaisin, mutta kersantti kumartui ja potkaisi otusta polvitaipeeseen. Haavoittunut otus horjahti ja putosi raskaasti alas muurin sisäpuolelle, jossa alhaalla juosseet sotilaat lopettivat sen nopeasti. Santos ei jäänyt murehtimaan sen kohtaloa vaan syöksyi seuraavan vihollisen kimppuun. Tämän päällä oli myös panssari, tosin hihat olivat repeytyneet irti lihaksikkaiden käsien tieltä ja otus käytti kolhiintunutta laskivääriä nuijana. Santos väisti ensimmäisen iskun ja yritti pistää otusta käteen. Mutantti väisti iskun ja löi toisella kädellään Santosta naamaan. Kersantti lennähti selälleen ja näki kuinka otus tarttui kaksin käsin kivääriin aikoen murskata vastustajansa. Hetkeäkään epäröimättä Santos nosti pistoolinsa ja tyhjensi lippaansa otuksen rintakehään. Otus horjui osumista, mutta näytti silti kieltäytyvän kuolemasta, joten Santos avitti sitä potkaisemalla napakan potkun otuksen polveen joka kaatoi sen edellisen toverin perään. Santos kompuroi pystyyn ja alkoi lataamaan pistooliaan kun pölyn seasta hänen kimppuunsa hyökkäsi uusi vihollinen heiluttaen pitkäteräistä puukkoa. Santos yritti torjua iskua ja onnistui kääntämään sen syrjään, tosin iskun voimasta hän menetti otteen pistoolistaan. Hän syöksyi eteenpäin ja nappasi vapaalla kädellään kiinni hyökkääjänsä puukkokäden ranteesta ja tunsi vastustajan tekevän samoin hänen kädelleen. Nyt hän näki olevansa kasvokkain Nexonin, joka oli yltäpäältä veressä.
- Nexon, hemmetti vieköön! Se olen minä, älä hyökkää omiesi kimppuun!
- Voi Santos, kyllä minä sinut tunnistin, Nexon vastasi ja hymyili veren valuessa hänen hampaistaan. Kerkesin jo huolestua että joku toinen kerkesi tappaa sinut ennen minua.
- Mitä hulluutta tämä on? Santos kysyi järkyttyneenä jännittäen kätensä ja yrittäen painaa kevyempää Nexonia maahan.
- Hulluutta hyvinkin! Kaaoksen suurta hulluutta. Kunhan juon veresi ja syön sydämesi sinun sielusi joutuu kadotukseen jossa demonit kuiskivat minun nimeäni, Nexon karjaisi ja iski hampaansa Santoksen kaulaan.
Kersantti ärjähti tuskasta ja potkaisi lujaa vastustajaansa jalkaan. Nexon menetti otteensa ja horjahti taaksepäin antaen Santokselle tilaa potkaista lujempaa, tällä kertaa leukaan. Saapas murskasi leukaluun ja Nexonin niska katkesi napsahtaen. Hän oli kuollut jo ennen kuin osui maahan muurin vierellä. Santos katsoi vastustajaansa ja yritti tasata hengitystään. Hän ei koskaan nähnyt kuka tappoi hänet.

Matti kohottautui siipiensä avulla vartalonsa ylös ja katsoi muurin yli. Hän kerkesi näkemään kuinka yksi hänen sotilaidensa johtajista pudotettiin alas muurilta. Matti tuhahti ja iski kyntensä edessään seisovan sotilaan selkään. Demoniset kynnet repäisivät rintakehän puoliksi auki ja iskun voima heitti ruumiin kuin räsynuken alas muurilta. Matti nosti koko vartalonsa muurin harjalle ja katseli taistelukenttää. Hänen joukkonsa vyöryivät joka puolella muurien yli ja portti oli jo väännetty auki. Matti katsoi tyytyväisenä kuinka Paha taisteli sahamiekalla varustautunutta pappia vastaan portilla. Matti tiesi palvelijansa nauttivan taistelusta, Väärän Keisarin palvojista juuri papit taistelivat kaikkein innokkaimmin varsinkin silloin kun tappio oli ilmiselvä. Matti katseli ympärilleen ja näki upseerin, ilmeisesti leirin komentajan, ahdistettuna ajoneuvojen viereen. Lauma siivekkäitä piiritti upseeria ja muutamaa tämän avustajaa. Upseerin voimamiekka oli leikannut maahan useita petomiehiä mikä ei hillinnyt niiden intoa taistella, päinvastoin. Matti tiesi tämän olevan paikka johon näyt olivat hänet johdattaneet. Kaksi edellistä tukikohtaa olivat olleet turhia valloituksia joten tämän täytyi olla oikea paikka. Hän luikerteli alas muurilta ja lähti etenemään leirin halki heitellen ohimennen syrjään kaikki jotka olivat vähääkään hänen tiellään.

Luutnantti Mors taisteli selkä chimeran kylkeä vasten vierellään viimeiset kaksi sotilasta ryhmästä jonka kanssa hän oli yrittänyt päästä muurille. Hänen pistoolinsa oli jo aikaa sitten tyhjentynyt ja hän piteli miekastaan kiinni kaksin käsin. Hän oli tappanut jo puolen tusinaa hyökkääjää, sotilaat ehkä saman verran. Silti niitä näytti riittävän loputtomiin. Chimeroiden kuljettajat oli revitty ulos ja tapettu ennen kuin he olivat kerenneet auttaa taistelussa. Muurit olivat pettäneet, portit räjäytetty auki ja Mors tiesi että vain ihme voisi heidät pelastaa.
Mors katsoi heitä piirittävää, metelöivää laumaa. Otukset karjuivat petomaisia huutojaan, kalistelivat sarviaan yhteen toistensa kanssa ja heiluttivat karkeita aseitaan. Yhdellä oli metallinen naamio kasvojen suojana, ilmeisesti lauman johtaja tai vastaava. Otus piteli toisessa kädessään laspistoolia, toista kättä peitti suuri panssaroitu hansikas joka muistutti pelottavan paljon Astarteksen panssaroitua kättä. Hansikkaan rystysiin oli asennettu neljä pitkää kynttä, jotka humisivat ja säkenöivät samaa energiaa kuin Morssin miekkakin. Mors ei tunnistanut asetta, mutta tiesi sen lupaavan kuolemaa jos se pääsisi lähellekään häntä. Mors valmistautui juuri viimeiseen hyökkäykseen kun mutanttien takaa kohosi vieläkin pelottavampi hahmo. Suuri, käärmemäinen otus jonka ylävartalo muistutti etäisesti ihmistä lukuun ottamatta valtavia kouria ja demonisia siipiä. Mutantit väistivät otuksen edestä joka liukui kohti Morssia. Mors tunsi kutistuvansa otuksen edessä ja kuuli toisen sotilaista kaatuvan maahan itkevänä myttynä. Luutnantti tiesi olevansa kuoleman oma ja päätti kohdata Keisarin selkä suorana. Hän karjaisi keuhkojensa pohjasta ja syöksyi kohti vastustajaansa. Voimamiekka viilsi demonista lihaa ja lennätti punaista verta ympäriinsä. Otus väännähti taaksepäin ja hyökkäsi kourillaan. Mors väisti toisen kouran, mutta toisen kynnet raapaisivat häntä läpi panssarin levyjen. Hän ärähti kivusta ja astui taaksepäin valmistautuen iskemään uudestaan. Samassa voimakkaat kädet tarttuivat häneen takaapäin ja mutanttien kädet väänsivät hänet polvilleen. Kipu kävi liian kovaksi ja hän joutui pudottamaan miekkansa. Mors ei voinut kuin tuijottaa maahan ja odottaa kuolemaa.

Matti katsoi vuotavaa haavaa alaruumiissa ja nautti kivusta jota se tuotti. Hän ei voinut muistaa milloin viimeksi joku oli tuottanut hänelle niin miellyttävää tunnetta. Hän valmistautui juuri palauttamaan palveluksen säälittävälle pikkumiehelle, kun hän huomasi silmänsä sivunurkasta jotain vielä kiinnostavampaa. Neljä chimeraa, kaunista metallista petoa joiden moottorit ärisivät vihaisina, oli siinä hänen edessään kuin suoraan hänen näystään. Hän lähti luikertelemaan ajokkien ohitse, silittäen runkoja käsillään ja raapustaen sinne tänne Kaaoksen symboleita kynsillään. Hän näki jo mielessään kuinka ajokit revittäisiin palasiksi ja rakennettaisiin uusiksi koneiksi, demonisiksi koneiksi joiden avulla hänen joukoistaan tulisi entistäkin voittamattomat.
Paha katsoi Matin etenemistä ajokkien välissä ihmeissään. Petoihmiset pitivät maahan painettuna linnakkeen komentajaa, vastarinta oli murrettu. Mitä ihmettä tuo houraileva sekopää luuli tekevänsä?
- Paha, odotinkin sinua, Matti sanoi kääntyen ajokkien luota ja luikerteli avustajansa luokse. Oletan että taistelu miellytti sinua?
- Erittäin paljon herrani, Paha vastasi kumartaen syvään. Vaikkakin emme saaneet kovinkaan paljon vankeja ja kärsimme huomattavia tappioita. Entä te? Johdattivatko näkynne teidät oikeaan paikkaan?
- Kyllä, kyllä. Nämä ajokit, Matti sanoi kääntyen taas chimeroiden puoleen. Minut määrättiin hakemaan näitä.
- Entä linnakkeen komentaja? Mitä näyt sanovat hänen kohtalostaan?
- Mitä, kuka? Matti mutisi hajamielisesti. Huolehdi sinä mitättömyyksistä ja jätä tärkeä asiat minun vastuulleni.
Paha kumarsi ja kääntyi katsomaan upseeria. Murrettu mies oli painettu polvilleen ja petomiehet pitivät häntä ja kahta sotilasta aloillaan. Miehet oli murrettu fyysisesti ja henkisesti. Ehkä kuitenkin jossain heistä olisi vielä tarpeeksi kipinää nousta ihmisyyden yläpuolelle ja liittyä heidän joukkoihinsa. Hän laski kätensä kirveidensä kahvoille ja kuuli tutun äänen kikattavan mielessään.

”Voi sinua, luulitko todellakin että hylkäisimme sinut tuon nousukkaan vuoksi? Sinun hetkesi koittaa pian.”

Osa 4

Kenraali Gillihan käveli käytävää eteenpäin. Hän ei pitänyt tästä, mutta muutakaan ei ollut tehtävissä. Sotamarsalkka oli sulkenut itsensä huoneeseensa eikä kukaan ollut nähnyt häntä viikkoihin. Ainoastaan servitorit olivat käyneet huoneessa viemässä ruokaa, muuten ovet olivat pysyneet kiinni.
Gillihan saapui käytävän päätyyn ovien luokse. Sotamarsalkan vartijat pysäyttivät hänet.
- Valitan sir, meitä on kielletty päästämästä ketään sisälle.
- Minulla on tärkeää asiaa sotamarsalkalle. Päästäkää minut läpi.
- Valitan sir, meitä on kiell…
- Kuulin kyllä ensimmäisellä kerralla. Mutta minä otan vastuun tästä. Jos ette päästä minua sisälle, varmistan että pääsette ensimmäisellä lennolla etulinjaan.
Vartijat katsoivat hetken toisiaan ja astuivat sitten syrjään. Gillihan avasi oven ja astui sisään huoneeseen. Paksu savu leijaili huoneessa ja sen hajuun sekoittui mallasjuoman ja hien pistävä aromi. Huoneessa oli hämärää ja Gillihan erotti vain vaivoin perällä olevan pöydän.
- Herra sotamarsalkka, oletteko täällä?
- Menkää pois! Sanoinhan että haluan olla yksin, ärjähti ääni huoneen perältä.
- Herra sotamarsalkka, minä ja muut kenraalit, me olemme huolissamme…
- Pois! Menkää pois!
Gillihan huokaisi, painoi oven kiinni ja lähti kulkemaan huoneen poikki. Hän saapui leveän puupöydän ääreen, jonka päälle oli ladottu alkoholipulloja, osa täysiä, suurin osa tyhjiä. August istui tuolillaan ja nojasi päätään käsiinsä. Gillihan kumartui hänen puoleensa.
- Terry, hemmetti vieköön. Äksyile muille minkä kerkeät mutta älä käyttäydy noin minua kohtaan. Olen tuntenut sinut kohta kaksikymmentä vuotta. Olet minulle selityksen velkaa.
August nosti päätään. Hänen silmänsä verestivät pahasti ja hänen partansa oli ollut ajamatta viikkoja. Gillihan säpsähti tätä näkyä. August ei välittänyt, vaan otti kaksi lasia pöytänsä alta ja kaatoi niihin tummaa nestettä pullosta.
- Ainoa hyvä asia tälläkin planeetalla on tämä juoma, Aroa Viteksi kai sitä kutsutaan, August sanoi käheällä äänellä ja ojensi toisen lasin Gillihanille.
- Eikö ole aika aikaista aloittaa juomista?
- Kuka tässä on lopettanut? Ja jos kerran haluat tietää mikä minua painaa niin haluat varmasti juoda.
Gillihan ei vastannut vaan otti tuolin alleen. August huokaisi ja aloitti kertomuksensa.

”Kuten tiedät, saavuin tämän aurinkokunnan komentajaksi parikymmentä vuotta sitten. Kaikki, mitä olen kertonut teille sitä edeltävästä ajasta on pelkkää valetta. Toimin Imperiumin laivaston komentajana, Helvetian taisteluryhmä viisitoista. Olin ansioitunut komentaja ja siksi en yllättynyt kun Inkvisaatio otti minuun yhteyttä. Pettureiden laivasto oli tunkeutunut Imperiumin avaruuteen ja meidät lähetettiin torjumaan heidät. Mukanamme oli yksi Inkvisaation Musta Laiva, kapteeninaan suurmestari Jenian Katarn.
Jäljitimme pettureiden reitin ja järjestimme väijytyksen heidän edelleen. Muistan vieläkin kuinka he lipuivat meidän eteemme. Tarkkailimme laivojen etenemistä asteroidivyöhykkeen suojista ja odotimme että kaikki heistä olivat varmasti poistuneet Warpista ennen kuin kävimme hyökkäykseen.
Aloittava torpedosalvo tuhosi useita aluksia ja paljasti minulle heidän komentoaluksensa. Punainen pirulainen, Emperor’s Horizon nimeltään. Sen kylkitykit ampuivat meitä heti kun torpedot lähtivät matkaan, ikään kuin se olisi lukinnut meidät jo valmiiksi. Eye of Terra tuhoutui heti, he eivät kerenneet edes ulos asteroidikentästä. Samassa viestintäkanavamme täyttyivät oudosta kohinasta, johon oli sekoittunut avunhuutoja. Ikään kuin ympärillämme olisi ollut kymmeniä aluksia hätää kärsimässä. Yritimme sulkea ne kanavat joilta lähetystä kuului, mutta turhaan. Jokainen viestikanava tuntui olevat täynnä samaa kohinaa. Arvelimme sen olevan vihollisen häirintätaktiikkaa, varsinkin kun useat miehistömme jäsenet ajautuivat psykoosiin ja jouduimme teloittamaan heidät ennen kuin he kävivät käsiksi muihin. Suljimme lähes kaikki viestimemme ja turvauduimme pelkkiin telepaatteihin viestinnässä alusten välillä. Kävimme hyökkäykseen täydeltä rintamalta, tarkoituksenamme tuhota etummaiset alukset nopeaa ja ajaa muut laivat ahtaalle. Ilmeisesti vihollinen tajusi suunnitelmamme, sillä pienemmät alukset kääntyivät meitä päin, suojellen pääalustaan. Raivasimme tietämme läpi pienten alusten suman, tuhoten niitä kymmenittäin. Nekin vastasivat tuleen samalla innolla, rampauttaen suuren osan laivastoamme räjäyttämällä itsensä aivan vieressä. En tajua miksi. En ole koskaan nähnyt kaaoksen joukkojen uhrautuvan niin innolla.”

August veti henkeä ja kaatoi toisen lasillisen juotavaa itselleen ja Gillihanille, joka oli tyhjentänyt oman lasinsa. Hän siemaisi hiukan ja jatkoi.

”Lopulta saavutimme pääaluksen. Suuri alus, ei mitään vakiotyyppiä. Maalattu Adeptus Mechanikuksen väreihin. Arvelin, että se on vain varastettu alus, ei muuta. Yritimme ampua sitä tykeillämme, mutta sen suojat kestivät. Sen sijaan sen omat aseet leikkasivat meidän aluksiamme kuin kuuma veitsi voita. Yksi kerrallaan se keskitti tulen meihin ja yksi kerrallaan meidän aluksemme tuhoutuivat. Lopulta se leikkasi Jenianin aluksen kahtia, jolloin annoin käskyn perääntyä. Poimimme kyytiimme kaikki pelastuskapselit jotka vain pystyimme ja suoritimme hätähypyn Warpiin. Yksi pelastetuista oli suurmestari Jenian, joka syytti minua pelkuruudesta. Kuten arvata saattaa, jouduin kuulusteltavaksi siitä mitä oli tapahtunut. Koko komentomiehistöni tapettiin ja minut olisi myös teloitettu, ellen olisi suhteitani käyttäen onnistunut pakenemaan. Vaihdoin nimeäni ja keksin itselleni tekaistun menneisyyden. Pakenin tänne, mutta nyt näyttää että menneisyyteni on tullut minun perässäni.”

Gillihan kuunteli hiljaa tarinan loppuun, puuskahti ja tarttui pulloon.
- Hittoako tässä sitten, kuollaan ainakin hilpeinä.