Pohjoisessa

[kyyhkynen]

Nyt lähti tämä eri versio käyntiin, ja tämä todellakin on aivan erilainen. Juonikin on muuttunut, joten myös ne voi lukea, jotka ovat lukeneet Kaaoksessa. Osien pituus on vähän muuttunut ja tarina taitaa lähteä käyntiin vähän hiljempaa (juonen kannalta)...
Tarina on siis Kaaoksessa uudelleenkirjoitus

Pohjoisessa

Prologi
Janora Gredax, Yannenpolku, Karak Izor,
Olemme etsineet kääpiösäädyttömiä, ja satuimme kuulemaan, että olet yksi heistä. Kääpiökunnian vuoksi me korjaamme säädyttömyyksiä, iloksemme.
Minä (johtaja Rudash Crumor) sain Karaz-a-Karakin kuningattarelta, Ravakain Lorearthenilta, tehtävän, jossa minun pitäisi mennä pohjoiseen tutkimusmatkailijoiden kanssa. Pohjoisessa pitäisi olla erästä harvinaista metalliainesta.
Kun minä lähden sinne, ottaisin ilomielin säädyttömiä matkaani. Kun olemme pohjoisessa, nimitämme teidät koulutetuiksi, jonka jälkeen pääsette kotiinne. Säädyn kanssa te voisitte olla enemmän ylpeitä itsestänne.
Teidän pitää tietysti ansaita säätynne, eli teidän pitää auttaa meitä tutkimusmatkailijoita vuoristossa.
Jos olet kiinnostunut, tule mahdollisimman pian Karaz-a-Karakin kuningattaren halliin. Pääsette sisälle, kun sanotte: ”Rudash Crumor”. Olisin iloinen, jos pääsisitte tulemaan.
Kutsu toki myös nuorempi veljesi.
Terveisin, Rudash Crumor

Yannenpolulla oli jo kirkas päivä, vaikka Janora nukkui vielä sängyssään.
Janoran veli käveli jo kadulla ja yritti etsiä katseellaan erästä kääpiötä. Vaikka hän oli varma löytävänsä tämän kääpiön, hän oli erittäin hermostunut.
Hän piteli kukkia kädessään, ja useimmat, jotka kulkivat ohi, miettivät, että kyseessä täytyi olla tärkeä henkilö. Janoran veljellä oli päällään siisti puku, ja hänen tukkansa ja partansa oli hienosti laitettu.
Oli totta, että kyseessä oli tärkeä henkilö. Tämän henkilön avulla Janoran veljestä tulisi kaikkein rikkain, ja onnellisin kääpiö koko universumissa.
Hän asteli hitain askelin eteenpäin. Hän hymyili, koska oli varma, että tämä henkilö pitäisi hänestä. Hehän olivat luodut yhteen! Janoran veli oli rakastunut Yannenpolulla asuvaan Hollyyn, joka oli ujo ja hiljainen, verrattuna Janoraan.
Holly ei ikinä ennen ollut nähnyt Janoran veljeä, joten Janoran veli aikoi iskeä ensisilmäyksellä.
Hän saapui Hollyn kodin eteen ja koputti ovea. Hänen päässään liikkui kaikenlaista. Mitä, jos Hollyn sukulaiset eivät pitäisi hänestä?
Oli kuitenkin liian myöhäistä perääntyä, sillä ovi aukesi, ja ulos katsoi vanhan kääkän näköinen pienisilmäinen nainen, joka valitti nopeasti, vaikkei edes tuntenut Janoran veljeä.
”Nono, noh, noh! Nopeasti nyt! Mitä asiaa?” Janoran veli rykäisi kurkkunsa nopeasti puhtaaksi ja kysyi:
”Tietääkö rouva, missä on neiti Holly?” Hän hiukan katui liioiteltua kohteliaisuutta.
Vanha nainen vetäytyi hiljaa hetkeksi sisälle, ja Janoran veli kuuli naisen nauravan:
”Ovella on kauhea herrasmies, joka kyseli Hollya! Hollyyy!” Talon sisäpuolelta kuului vaimeata keskustelua, jossa oli sekoittunut myös Hollyn ääni. Janoran veli oli erottavinaan keskustelun keskeltä valituksen huokauksen: ”Niinpä tietenkin.”
Janoran veli otti taskustaan pienen taitettavan kamman ja harjasi nopeasti viime silauksen parrassaan. Hän rykäisi uudelleen saadakseen äänensä komeaksi, kun Holly tuli ovelle.
”Kukas sinä olet?”, kysyi Holly ovelta hiljaa. Juuri sitä kysymystä Janoran veli oli pelännyt. Nimeä! Kysyi nimeä!
Janoran veli otti henkeä keuhkoihinsa ja vastasi mahdollisimman herrasmiesmäisesti:
”Kun minut sattumalta jätettiin nimettä, neiti. Minua kutsutaan Tuntemattomaksi.” Janoran veli, Tuntematon, oli näkevinään Hollyn takana uteliaan kasvon. Häntä puistatti.
”No mitä sinä täällä teet?”, kysyi Holly, jota näytti pelottavan vastaus.
”Minä...” Tuntematon vilkuili Hollynn takana tuijottavaa vanhuksen kasvoja, jotka olivat nyt selvät. ”Minä... Mitä sanoisit pienestä aamiaisesta tuossa Borginin ravintolassa?”
”Ei se ole ravintola”, Holly hymyili. ”Se on kapakka.” Tuntematon kuitenkin pysyi yhdessä mielipiteessä:
”Usko pois sieltä saa myös ihan aamiaista. Ihan totta, älä naura.”
Aluksi kuulosti siltä, että Holly olisi nauranut, mutta Tuntematon huomasi, ettei Hollyn suu edes liikkunut. Hän äkkiä tunnisti naurun ja kääntyi taakseen.
Janoran oli vaikea puhua kaiken naurun keskeltä:
”Tiedätkö... mitä Anonyym..?” Tähän väliin Janoralta tuli ylivoimainen naurunpyrskähdys. Sitten Janora otti henkeä, muttei sanonut mitään asiaankuuluvaa, vaan: ”On se elämä joskus yllättävää... yllättävää, mutta hauskaa!”
Holly näki, että Tuntematon häpesi korvat päästään. Hän peitti hermostuneena kasvonsa ja lähti viemään Janoraa nopeasti pois.
”Toivottavasti oli hauskaa! Ei ollut kuitenkaan! Ei yhtään!”, mutta kun Janora jatkoi naurua vieläkin, myös Tuntematon päästi hymyn, joskin poispäin Janorasta. Janoran hilpeys oli tarttuvaa, vaikka kyse oli kuinka vakavasta asiasta.

Kun Janoran nauru hälveni, hän pääsi todelliseen asiaan:
”Sain kirjeen, ja siinä sanottiin, että meillä on mahdollisuus saada säätykoulutus! Mieti! Tulethan mukaani? Säädyllä voisit myös valloittaa Hol... Krhm sydämen.”
Tuntematon oli kuullut, että Holly oli maanviljelijä, eikä häntä kiinnostanut yhtään matkailu, joten Hollyn pyytäminen mukaan olisi ollut turhaa.
Janora kuitenkin puhui asiaa Hollyn valloittamisesta, joten Tuntematon suostui pyyntöön.

1
Janora Gredax oli punatukkainen kääpiönainen. Hän eli vieläkin omassa lapsuudenkodissaan, koska häntä ei kiinnostanut muuttaminen.
Häntä ja hänen veljeään toruttiin joskus, kun he eivät olleet hankkineet kunnollista koulutusta. Hän oli jo pitkään etsinyt sellaista ja nyt näytti tärppäävän. Vaikka häntä ei kiinnostanut matkailijan sääty, hän kuitenkin halusi säädyn, välittämättä mikä se oli. Hän ei edes välittänyt mitä seurauksia säädystä oli, tai mitkä olivat tämän säädyn velvollisuudet.
Hän oli iloinen kääpiö, eikä hän edes muistanut, milloin oli viimeksi itkenyt. Hän unohti kaiken, mikä oli hetken harmittanut häntä. Hänellä oli lapsellisen hauskoja, mutta viattomia ideoita, jotka hän aina halusi toteuttaa veljensä kanssa.
Janora oli innoissaan lähdöstä Karaz-a-Karakiin. Hän koko matkan vitsaili Hollysta ja Tuntemattomasta.

He kävelivät tietä pitkin. Samaa tietä kulki harvoja kärryjä ja muita kääpiöitä. He olivat lähellä Karaz-a-Karakin portteja.
”Anonyymi?”, kysyi Janora samalla, kun he kävelivät eteenpäin. Tuntematon katsahti Janoraan.
”En minä ole mikään Anonyymi, Janora”, huokaisi Tuntematon vihaisesti, muttei kuitenkaan välittänyt asiasta.
”Kuinka suuriksi olet kuvitellut Karaz-a-Karakin portit?”
”No, niin suuriksi, että ihmisetkin välillä käyvät katsomassa sitä”, Tuntemattoman murahdus oli hiukan väritetty ärtymyksellä. ”Mitä meinaat?”
”Kuulin, että kääpiöt aikoivat sulkea koko Karaz-a-Karakin ei-kääpiöiltä, elleivät ole jo. Kyllähän minuakin rasittaa, kun on koko ajan tunkeilijoita ihmettelemässä portteja, jotka oikeasti ovat kääpiön arkea. Mutta miksi kaikki pitää potkia sieltä ulos? Kysynpähän vaan...”
”Mitäpä nyt tuohonkin sanoisi?” Janora aluksi luuli, että Tuntematon tarkoitti Janoran mielipidettä, mutta kun hän katsoi eteensä, hän huomasi, että Tuntematon tarkoitti Karaz-a-Karakin portteja.
Portit olivat ainakin yli neljäsataa jalkaa korkeat ja niiden keskellä oli Valayan vertauskuva, jonka uskottiin tuovan turvaa Karaz-a-Karakille.
Janora ja Tuntematon seisoivat kaukana porteista, ja silti kaikki näkyi selvänä. Heidän edessään oli suuri silta, jonka takana portit olivat. Silta ylitti syvän rotkon ja se oli melkoisen autio.
Näytti siltä, ettei enää tuntemattomia päästetty sisälle Karaz-a-Karakiin, sillä sillalla oli vain muutama kääpiö.
Portti oli kaiverrettu viereiseen vuoreen. Tien reunoissa oli kuuluisien kääpiöiden patsaita, ja pieniä taloja.
Janora ja Tuntematon olivat hiljaa, kun he kulkivat siltaa yli. Kun, Janora ja Tuntematon saapuivat suljetuille porteille, tunsivat he itsensä vieläkin pienemmiksi.
”Jos portti on kokoajan suljettu, miten pääsemme sisälle kaupunkiin?”, ihmetteli Janora. Janora kuitenkin katsoi Tuntematonta ja odotti vastausta, mitä ei tullut. Kun hän oli odottanut tarpeeksi, Hän lähti, sanoen: ”Minä vähän katselen lähimaita.”
Ennen kun Janora oli ehtinyt kauas, hän kuuli Tuntemattoman sanovan:
”En tiedä. Tätä isompaa ei käytetä, kuin koneisiin, ja kääpiöarmeijoihin... tietääkseni.”
Ennen, kun Tuntematon ei ehtinyt sanoa mitään muuta, niin hän huomasi, Janoran koputtavan suureen porttiin.
”Ei sinun koputuksesi porttien läpi kuulu”, Tunematon katseli ihmeissään Janoraa.
Janora huomasi porteissa pienen luukun, josta pystyi vilkuilemaan sisäpuolelle. Hän aukaisi sen ja sanoi sisäpuolelle:
”Eh... Rusash Crumor?” Luukun toiselle puolelle ilmestyi ikivanhat kääpiökasvot.
”Anteeksi kuinka?”
”Rusash Crumor”, Janora toisti varmemmin. Kasvot katselivat ihmeissään Janoraa, kunnes ne äkkiä näyttivät valaistuneilta.
”Jaa, te olette niitä matkalaisia. Olen pahoillani, mutta en saa aukaista portteja. Teidän pitää etsiä se toinen reitti tänne.”
”Mikä toinen? Joku salakäytävä?”
”Tuolla porttien oikealla puolella, vuorilla on sellainen pieni talo. Talosta pääsette sisälle Karaz-a-Karakin kaivosverkostoon. Jos kaivostyöläiset huomaavat teidät, teillä ei ole hätää, sillä he eivät vahingoita toisia kääpiöitä. Krhm... ja tästähän ei sitten puhuta kenellekään ulkopuoliselle. Kaikki Karaz-a-Karakin asukkaat tietävät nämä reitit, mutta niistä ei saa puhua ihmisille, haltioille... ei kenellekään muulle, paitsi kääpiölle. Selvä?”
Janora nyökkäisi ja he lähtivät etsimään tätä vuoristoista taloa.


Näyttääkö erilaiselta? Millä tavalla?

[kyyhkynen]

Jatkoa tuli aika nopeasti. Toivottavasti tykkäätte.

2
”Hei, tuolla se on!”, huudahti Tuntematon, kun hän huomasi hiukan kauempana pienen hirsimökin. Mökin katto oli heinää, ja talo näytti helposti hajoavalta. Se tietysti olikin tarkoitus, että mökki näytti hylätyltä.
Mökin ovi aukesi. Se oli sisäpuolelta röttelöinen ja hajonnut. Tuolit olivat jaloistansa poikki, ja ne olivat heiteltynä ympäri taloa. Mökki oli pieni, ja siinä oli vain yksi pieni huone, jossa ei näkynyt ristin sielua.
Tuntematon astui laudan yli, joka oli jätetty poikittain oven taakse. Hän toivoi, ettei taloa olisi tehty liian hajonneeksi; lattia oli repeämisen partaalla.
Hän käveli hiljaa eteenpäin talossa, ja yritti etsiä jotakin, joka kaikista vähiten näyttäisi viattomimmalta esineeltä.
Janorakin astui sisälle mökkiin, ja nosti esineitä, toivoen, että niiden alla olisi salareitti. Hän saapui väärinpäin käännetyn ruokailupöydän eteen. Hän tarttui siihen, nosti sen ja vilkaisi, mitä sen alla oli.
Pöytä oli erittäin painava, vaikka se näytti puiselta. Ehkäpä sen takia, etteivät pienet hiidet pääsisivät tutkimaan kääpiöiden salareittejä.
Pöydän alla oli suorakulmainen reikä, mikä johti alaspäin. Janoran voimat eivät kestäneet painavaa pöytää ja hän päästi sen alas.
”Velikulta, täällä se on! Auta tämän pöydän nostamisessa.” Tuntematon hyppi kaikkien romuesteiden yli ja nosti Janoran kanssa pöydän ylös. He laskivat sen aukon vierelle.
Aukko oli suorakulmainen ja Janora pystyi näkemään kivisen kaivoksen pohjan noin viiden jalan syvyydessä. Ilman minkäänlaista epäröintiä hän hyppäsi aukkoon.
Tuntematon vilkaisi, kävikö Janoralle mitenkään. Hän tarttui pöytään ja veti sen aukon päälle samalla, kun hän hyppäsi Karaz-a-Karakin kaivokseen.
Tuntemattoman jalat vähän tärähtivät, kun hän osui niillä kaivosmaahan. Hän kirosi, sillä kääpiöiden jalat eivät olleet tarkoitettu pomppimiseen.
Kaivos oli täysin pimeä, kun pöytä oli nyt aukon päällä.
”Minne päin tästä? Täällä on ihan säkkipimeää”, Janoran kysymys kaikui kaivoksessa. ”Kuuleeko kukaan!? Haloo?!” Heitä kohti kuului askelia. Askeleet olivat tiheitä, ja joku selvästi juoksi.
”Haloo! Täällä!”, Janora auttoi juoksijaa. Heidän edessään alkoi näkyä valoa. Joku oli tulossa kulman takaa. ”Sano jotakin!”, Janora jatkoi. Häntä koko asia alkoi epäilyttää.
Tämän valon avulla Janora sai yleisen kuvauksen kaivoksesta. Kaivos oli noin viiden jalan korkuinen, ja noin viiden jalan levyinen kivinen luolasto. Heidän edessään oli kulmaus, ja haarautuma.
Kulmaukseen ilmestyi hiisi, jolla oli kädessään seiväs ja soihtu. Ennen kuin Janora ja Tuntematon ehtivät edes hämmästyä, kulmaukseen ilmestyi toinenkin sapelin ja soihdun kanssa.
Kummallakaan, Janoralla eikä Tuntemattomalla, ollut asetta. Sapelia käyttävä hiisi alkoi juosta ärjyen aseettomia kääpiöitä kohti.
Janora ja Tuntematon olivat yksin. Heillä ei ollut tietoakaan, kuinka taisteltiin.
Janora nosti maasta kiven. Samoin teki myös Tuntematon. Tuntematon tähtäsi hiittä suoraan päähän. Heitto meni pahasti ohi. Molemmat hiidet olivat noin kolmen jalan päästä heistä ja niiden pieninkin murina kantautui heidän korviinsa.
Janora heitti myös kivensä ja osui sapelia kantavan hiiden leukaan. Hiideltä tippui verinen hammas ja se ulvaisi tuskan huudon, joka kaikui ympäri kaivosta. Se otti vielä pari askelta, jonka jälkeen se kaatui tajuttomana kaivoksen lattiaan.
Sapelihiisi oli pois pelistä toistaiseksi. Tuntematon vilkaisi hiittä, joka piti kädessään seivästä. Hiisi ei peitellyt pelkoaan, vaan lähti juoksemaan poispäin, kiljuen.
Janora otti pyörtyneen hiiden soihdun ja lähti Tuntemattoman kanssa juoksemaan hiiden perään. Hiisi kompastui kaivoksessa olevaan kiveen eikä enää noussut ylös.
Kun sisarukset saapuivat kompastuneen hiiden luokse, he huomasivat, että hiisi oli peittänyt käsillään peloissaan päänsä ja se ruikutti valittavaa ääntä. Se tärisi ja se tuntui itkevän.
Janora tarttui hiittä molemmista käsistä ja nosti hiiden ylös. Janora sanoi empien:
”Enhän minä sitä voi noin vaan täällä kaivoksessa nylkeä. En minä mikään kyöpeli ole...” Tuntematon lähti mitään sanomatta pois hetkeksi ja palasi pyörtyneen sapelihiiden kanssa. Tuntematon piteli kädessään sapelia ja toisessa kädessään hän raahasi hiittä.
”Viedään nämä mukanamme. Emme me näitä tänne voi jättää, elävinä taikka kuolleina.” Janoran soihtu riitti Tuntemattomalle, ja Tuntematon päätti jättää seiväshiiden soihdun siihen paikkaan, sammuneena.
Janora kantoi hiittä olallaan. Hän tunsi, kun se tärisi pelosta. Häntä kylläkin inhotti kantaa jotakin sellaista otusta. Tuntematon huusi:
”Haloo! Onko täällä ketään?!” He kuulivat selvän kääpiön vastauksen:
”Ai mitä? Kuka huutaa?”
”Miten täältä pääsee pois?!”, Tuntematon huusi tyhjyyteen. Jälleen ulkopuolinen valo alkoi kantautua, mutta sitä ei erottanut kovin hyvin, koska Janoralla oli hänen soihtunsa.
Heidän eteensä tuli kääpiö kaivostyöläinen.
”Oletteko te taas näitä kaupunkiin menijöitä?” Tuntematon oli kuulevinaan kaivostyöläisen äänessä ärtymystä ja kyllästyneisyyttä.
”Kyllä”, vastasi hän. ”Miten täältä pääsee pois?” Kaivostyöläinen antoi ilmeen, joka sanoi: seuratkaa minua.

Antakaa sitten edes joku kommenttia.

[Wintersun]

Jos tuota fonttia vähän isontaisi.Muuten ihan hyvä.

[kyyhkynen]

Aijaa ajattelin, että liika scrollaaminen on rasittavaa, okei mä vaihdan sen.

[kyyhkynen]

3
Kun he matkasivat pois kaivoksista, huomasi kaivostyöläinen, että kääpiösisarukset kantoivat mukanaan kahta hiittä.
”Mitäs nuo sitten ovat?” päästi hän suustaan.
”Tapasimme nämä, kun saavuimme tänne. Mitä luulet, mitä ne yrittivät?”
Kaivostyöläinen oli hämillään:
”Täällä? Mutta... mitä ne täällä tekivät. Oliko niitä vain kaksi?”
”Vain kaksi.”
”Kaksi? Mitä ne kahdestaan täällä teki? Mielenkiintoista, mutta tästä pitää ilmoittaa kaivokselle. Tuskinpa ne tänne kaksin tuli.”
”Kuinka niin?”
”Ne kyllä ovat niin järkeviä, että tajuavat, etteivät pärjää tästä kaivoksesta pois kaksin. Niitä täytyy olla enemmänkin. Mutta tämä kaivos on niin iso, että lisää hiisiä olisi vaikea löytää.”
”Tai örkkejä ja peikkoja.” Kaivosmies murahti:
”Eivät peikot edes mahtuisi tänne. Örkitkin ovat vähän siinä ja siinä. Pienet örkit mahtuisivat tänne.”
”Mitä luulet mitä ne yrittävät?”
”Samaa mitä muutkin hyökkäykset. Juuri tällaisten tapausten takia Karaz-a-Karak suljettiin ulkopuolisilta.”
”Millaisten?”
”Valloittaa! Ne haluavat hyökätä Karaz-a-Karakin kivenkovaan valtakuntaan!” Sen jälkeen tuli hiljaisuus, ja kaivostyöläinen sanoi: ”Perillä ollaan.”
He olivat saapuneet kaivoksen alkuun, josta lähti reittejä joka puolelle ympäri Karaz-a-Karakin kaivosta. Heidän edessään oli portti, joka vei ulos kaivoksista.
”Minne minä nämä annan?”, kysyi Janora ja näytti omaa hiittään kädessään. Kaivostyöläinen otti molemmat hiidet Tuntemattomalta ja Janoralta, ja sanoi:
”Minä huolehdin näistä. Kiitos, että säilytitte nämä.”
Kaivostyöläinen aukaisi portin, ja Janora ja Tuntematon pääsivät Karaz-a-Karakin valtakuntaan.
Karaz-a-Karakissa ei ollut pahemmin katuja, eikä polkuja. Ympäri kaupunkia oli valtava kivitie, joka oli Karaz-a-Karakin tärkein tie. Tiellä kulku vaunuja ja kääpiöitä. Tuntematon kysyi lähimmältä kääpiöltä:
”Missä on kuningattaren halli?” Kääpiö näytti suuntaa ja he lähtivät.
Arkkitehtuuri oli Karaz-a-Karakissa aivan omanlainen. Talot olivat suurimmilta osilta maan alla, ja ne kaikki olivat mielenkiintoisen neliöitä. Yksi Karaz-a-Karakin talo näyttäisi tyhmältä, mutta neliötalot kuuluivat selvästi Karaz-a-Karakin kokonaisuuteen.
He kävelivät Karaz-a-Karakin ”päätien” reunalla, ja he väistivät vaunuja ja kärryjä, joita tuli vastaan usein. Useimmiten kärryjä veti hienosti kammattu ja koristeltu poni, tai sitten kääpiö veti itse kärryjänsä eteenpäin.
Päivä oli sateinen. Heidän yllään oli tummia pilviä ja välillä satoi kaatamalla.
Auringonvalo tuli esiin hetkeksi, kun he saapuivat kuningattaren kotiin. Pinnalta katsottuna kuningattaren koti oli vain pieni sisäänkäynti, mutta oli selvää, että rakennus ulottui pitkälle syvyyksiin.
Sisäänkäynti oli pallon muotoinen. Pallon päällä oli kuningattaren patsas.
Sisäänkäynnin ympärillä oli kivimuurit. Portti oli tarkasti vartioitu. Kun Janora ja Tuntematon saapuivat sille, Tuntematon sanoi:
”Tulimme nähkääs tänne Rudash Crumorin pyynnöstä.” Vartija katsoi heitä pureskellen savuketta, kunnes äänettömänä hän aukaisi portit.
Pallon muotoisen sisäänkäynnin ympärillä oli puutarha. He kävelivät puutarhatietä pitkin palloa, jossa lähempänä katsottuna oli jotain kirjoitusta. Kirjoitus oli kuitenkin niin vanhaa, etteivät he saaneet siitä selvää.
Pallon muotoisessa rakennuksessa oli pallon muotoinen ovi. Janora tarttui kahvoihin ja vetäisi oven auki. Heidän edessään olivat alaspäin vievät portaat. Seinillä oli kuvia entisistä kuninkaista ja kuningattarista. Äkkiä heidän takaansa kuului ääni:
”Ajah, ajah, te varmaankin olette ne viimeiset”, ja kun he kääntyivät ympäri, he näkivät raskasta raudanrikkojan haarniskaa kantavan kääpiömiehen. ”Seuratkaa minua.” Mies alkoi viedä heitä alaspäin portaita.
Heti portaiden alapäässä oli oikealle vievä reikä, joka oli täynnä kääpiöitä. Huone oli suuri halli. Janora ja Tuntematon jäivät kääpiöjoukkoon ja raudanrikkojan haarniskaa kantava kääpiö lähti pois, jonkinlaiselle puhekorokkeelle.
”Täällä sitä sitten ollaan jo kaikki”, puhui mies. ”Eli tiedätte varmastikin jo tämän reissun tarkoituksen. Minä, johtaja Crumor autan teitä hankkimaan kunnon säädyn, joka on kääpiöylpeydestä tärkeä.
”Matkaamme kauas pohjoiseen, jossa mukanamme kulkevat tutkimusmatkailijat etsivät tätä metallia. Heti, kun he ovat sen löytäneet, olette matkasäädyllisiä henkilöitä.
”Rakennamme sinne tutkimusmatkailijoiden kanssa kaivoskaupungin. Teillä on siis myös mahdollisuus jäädä sinne auttamaan meitä. Ne, jotka jäävät, saavat kunniamaininnan Karaz-a-Karakin kuningattarelle, Ravakain Lorearthenille.”
Äkkiä heidän hallinsa oviaukkoon ilmestyi kääpiö, joka huusi Rudashille:
”Viheriönahat hyökkää! Ne pääsivät tänne kaivoksien kautta! Ne ovat kenties löytäneet jonkin salareiteistä! Ne eivät ole toistaiseksi löytäneet pois kaivoksista tänne kaupunkiin, mutta niitä myös tulvii porttien ulkopuolella!”

[HampsterC]

tästähän saa romaanin
tarina on paljon parempi ja mielenkiintoisempi kuin edellinen versio (älä suutu)
jatkoa tulemaan

[Ax]

Mä en huomannukkaa et kirjottelit tänne jatkoo. No mennäänpä asiaan. Uusi versiosi on mahtava, ei uskoisi että oot sama tyyppi joka teki sen toisen version. Jatkappa samaan malliin.

[kyyhkynen]

Ei tästä mitään romaania vielä saisi. Tässä on vain 3035 sanaa. Luokittelisin Romaaniksi kirjan, jossa on öbauttirallaa 50 000 sanaa, vähän vähemmän, tai enemmän.
Oikeasti tarinasta tuli parempi, koska tajusin kaaoksessakommentit. Ehkä vähän myöhään, mutta kuitenkin tajusin, mitä ajatte taka

4
Koko Sali täyttyi hölinällä. Rudash Crumor ei turhaan odotellut, vaan lähti kävelemään kohti sanansaattajaa.
”Crumor, sinua tarvitaan”, sanoi sanansaattaja. Crumor pysähtyi salin suurelle oviaukolle ja kysyi:
”Missä on kypäräni?” Sanansaattaja kohautti harteitaan, ja antoi erittäin kysyvän ilmeen. Mistä minä tietäisin?
”Etkö sitten voisi taistella ilman sitä?” Oli virhe kysyä se. Crumor antoi raivohullun ilmeen, ja Tuntematon oli näkevinään, että hänen sieraimistaan savusi punaista vihan savua. Rudash kuitenkin hillitsi itsensä, ja sai sanottua:
”Tarvitsen sen... ammattiylpeyden takia.” Sanansaattaja pyöritteli silmiään ja mutisi:
”Minne sinä sen jätit?”
Rudash Crumor huusi joukon keskellä olevalle kääpiölle:
”Iankul! Hoida joukko!”
Väkijoukon keskeltä tuli mustapartainen kääpiö, jolla oli kevyt haarniska ja pään päällä oli – useasti kääpiöiden käsitykistön käyttämä – vihreä villainen ja lämmin suippohattu. Hän viittasi kädellään joukkoja seuraamaan.

Rudash oli löytänyt kypäränsä. Hän piteli sitä päänsä päällä ja hänen oranssi partansa ylettyi häntä polviin saakka. Hän oli jo pitkän aikaa halunnut päästä pitkäparraksi, eikä se enää ollut kaukana.
Hän käveli nopeaa tahtia sanansaattajan kanssa.
”Minne minä menen? Minne kuningatar käskee minun mennä?”, hän kysyi hengästyneenä (käveleminen oli rankkaa).
”Hän... ei maininnut sinusta” ja suuri pettymyksen aalto pyyhkäisi Crumorin sisukset tyhjiksi. ”Mutta luulen, että sinä puolustat porttia. Olet parempi isojen mörököllien kanssa, kuin hiisien.”
He saapuivat Karaz-a-Karakin portin luokse. Portin oikealla puolella oli salakäytävä, joka vei portin toiselle puolelle. Käytävä oli kuitenkin noin sadan metrin päästä portista. Se oli älyttömän tärkeä, eikä sitä avattu turhaan.
”Mene sinne joukkojen kärkeen”, sanoi sanansaattaja ja työnsi Rudashia eteenpäin kohti salaporttia.
Koko pieni ja kapea käytävä oli täynnä kääpiöitä. Kaikki yrittivät katsella porttien ulkopuolella olevaa vihernahka-armeijaa.
”Pois tieltä, perhana!” huusi Rudash käytävään. ”Minä tulen eteen.” Kääpiöt kääntyivät katsomaan raudanrikkojaa, joka vieläkin odotti kääpiöiden väistävän.
”Kuka puhuu?”, hän kuuli kääpiöiden keskuudesta. Rudash puristi kyntensä kämmeneensä vihasta. Kuka kehtasi?
”Kuka kehtasi?” möreä ääni kaikui käytävän läpi. Hän näki, kun kääpiöt väistivät, kun joku tuli porukoiden takaa. Väkijoukon läpi tuli kuningattarelle tärkeä pitkäparta, Seadak Battlebeard. Crumorin kavot muuttuivat mustaksi vihasta.
”Minä. Tiedätkö mitä tarkoittaa, kun minulla on pitkä parta? Se tarkoittaa, että olen vanha. Tiedätkö mitä tarkoittaa, että olen vanha? Sitä, että olen viisas. Minua pitäisi kunnioittaa siitä.”
”Minä haluan kärkeen”, ja Crumor yritti pitää äänensä matalan profiilin tasolla.
”Sinäkö haluat paikkani? Sinun partasi on vasta polveen saakka. Kyllä se parta kasvaa ajan myötä, nuorukainen.”
Crumor ei kuitenkaan ollut tarpeeksi korkea-arvoinen, että olisi voinut haastaa riitaa Battlebeardin kanssa.
”Taistelisin mieluusti heti takanasi.”
”Sehän käy nuorukainen. Partasi ei hullumpi”, Seadakin ääni oli lempeä ja hyväntahtoinen, mutta Rudash oli ainoa, joka näki koko henkilön rasittavana pellenä. Miksi? ”Antakaa tietä tälle nuorelle raudanrikkojalle, veljet!”, Seadak huusi, kun hän taas katosi väkijoukkoon.
Kääpiöt väistivät, ja tekivät tien Seadakille ja Rudashille.
Koko kivinen käytävä oli yllättävän pitkä. Se oli ahdas ja sen seinä oli epätasainen. Crumor kompuroi kivissä, ja hän kuuli kaiken rasituksen keskeltä Seadakin kysymyksen:
”Mikä on nimesi, nuorukainen? En ole ennen nähnyt sinua.”
”Rudash Crumor.”
”Jaah, Rudash vai?” He saapuivat käytävän päätyyn. Heidän edessään oli pieni nousu. Sen takana oli pieni reikä, josta kääpiö juuri ja juuri mahtui läpi. Rudash näki aukosta vihernahka-armeijan. Kaikki vihernahat odottivat jotakin porttien ulkopuolella. Mitä?
Rudash alkoi tunkea itseänsä läpi aukosta välittämättä Seadakista, jonka olisi kuulunut olla ensimmäinen läpimenijä. Rudash tunsi, että joku tarttui hänen jalastaan kiinni, kun hän oli juuri pääsemässä läpi.
”Nuorukainen! Jos olet minun vierelläni, sinun ei käy kuinkaan! Lupaan sen!” Rudash karjui takaisin ärsyttävän sympaattiselle herralle:
”Pidän kyllä huoleni itsestäni kääkkä! Päästä jalasta irti!” Rudash kuuli Seadakin huokauksen: nuoret, ja tunsi, kun ote päästettiin irti.

[kyyhkynen]

5
Iankul Dagarkin, kääpiöiden käsitykistön rykmentin esitaistelija, oli rykmenttinsä kanssa Karaz-a-Karakin portin päällä. Portin päälle oli rakennettu varsijousille, sotakoneille, ja käsitykistölle oma ampuma-alue. Koska portti oli leveä, sen päälle mahtui erittäin monta kääpiötä.
Iankul kääntyi hänen vieressä seisovaan pataljoonan johtajaan Zanneiros Ormothiin. Hän käski rykmenttinsä pitää tulta yllä, ja puhui Zanneirosille:
”Mitä luulet, että ne odottavat? Ne vain seisovat porttien edessä, eivätkä edes yritä tuhota sitä.” Zanneiros ei kääntynyt Iankulin puoleen, mutta päästi suustaan:
”En tiedä, mutta sen täytyy liittyä jotenkin portin tuhoamiseen.”
”Oletko kuullut mitään kaivoksissa olevista hiisistä?”
”En toistaiseksi. Toisaalta, kaupunki näyttä rauhalliselta. Tuskin ne ainakaan vielä ole löytäneet ulos kaivoksista.”

Kääpiötä melkein tulvi ulos aukosta, josta myös Rudash Crumor oli löytänyt tiensä taisteluun, Karaz-a-Karakin porttien ulkopuolelle.
Hän oli Seadakin vieressä hieman taistelun ulkopuolella, vaikka hän sitä niin inhosi. Hän tarttui hänen laukkuunsa, otti sieltä savukkeen ja sytytti sen. Hän veti henkeensä pari savua, ja tiukensi otettaan kirveestä. Crumor lähti muiden kääpiöiden mukaan takaisin taisteluun. Hän kuuli vierellänsä juoksevan Seadakin.
Aina sen pitää seurata minua, hän ajatteli.
Crumor juoksi kilpensä ja kirveensä kanssa karuun ja armottomaan taistoon.
Hän näki parin metrin päässä ensimmäisen uhrinsa, pienen hiiden, joka taisteli kaksintaistelua toisen taidottoman kääpiön kanssa. Hiisi kääntyi kohti Crumoria, kun huomasi tämän ryntäävän sitä kohti. Crumor ei edes ehtinyt hiiden luokse, kun kääpiö iski oman vasaransa hiiden niskaan, joka raksahti hetkessä rikki ja hiisi jäi taistelutantereelle makaamaan.
Heitä kohti lähestyi kolme örkkiä. Kaikilla niillä oli suunnattoman suuret sapelit ja ne olivat huomanneet, että vuoresta tuli kääpiöitä. Toisessa kädessä niillä oli puiset suuret kilvet, joissa oli vihernahkojen merkki. Ne talloivat omiaan, kun ne juoksivat heitä kohti.
Noin kaksikymmentä kääpiötä oli valmiina kohtaamaan örkit. Kaikki seisoivat kauniissa järjestelmässä. Ensimmäinen ja rohkein kaikista, löi ensimmäisenä oman kirveensä ensimmäisen örkin kilpeen, johon jäi pahannäköinen pystysuora lommo.
Ennen, kuin örkki edes ehti tehdä ensimmäistä iskuaan, samainen kääpiö otti vyötään ainakin kyynärän mittaisen veitsen ja pisti sen herkeämättä örkin reiteen.
Örkki kiljaisi pistävästä kivusta ja alkoi rynnätä raivohulluna kohti muita kääpiöitä. Se jätti peräänsä tasaisen verijäljen. Se nosti sapelinsa nopeasti sen vasemmalle puolelle ja löi sapelinsa vaakasuoraan kääpiöihin, joihin kuului myös Seadak ja Rudash Crumor. Rudash sattui olemaan ensimmäinen örkin iskulinjalla.
Hän ei väistänyt, vaan asetti kilpensä itsensä suojaksi. Hänen vasen kätensä (kilpeä pitävä käsi) jysähti lujaa. Hänen kilpensä hajosi vaakasuoraan keskeltä kahtia. Sapeli viilsi hänen vasenta kättään, kun se löi.
Säikähdyksestä hän hypähti selälleen taakseen.
Hän katsoi seuraavaa lyöntilinjalla olevaa soturia. Seadak Sotaparta.
Örkin sapeli pysähtyi Seadakin kirveeseen ja Seadak kamppaili örkin kanssa vahvuudesta.
Toinen örkki oli saapunut taistelutilanteeseen toisesta taistotilanteesta. Örkki teloitti kylmästi yhden kääpiön takaapäin saapuessaan paikalle.
Crumor heitti hajonneen kilpensä pois ja hyökkäsi sen örkin kimppuun, joka oli taistossa Seadakia vastaan.
Seadak ja örkki pitivät aseitansa tiukasti yhdessä, ja he ottelivat voimaansa.
Crumor pääsi örkin vasemmalle puolelle, ja hän löi kirveensä örkin rystysiin. Örkki tiputti aseensa.
Seadak, joka käytti sotavasaraa ja kilpeä, ei aikaillut, vaan iski vasaransa yläkautta örkkiin. Örkki asetti oman kätensä itsensä suojaksi. Sen kämmen murtui äänekkäästi ja se kiljaisi lujan ja korkean kirkaisun.
Se toisella kädellään tarttui Seadakin aseeseen, riuhtaisi sen irti ja heitti sen pois.
Crumor lopetti örkin iskemällä kirveen sen kylkeen.
Yksi hiisistä huomasi, että Seadak oli aseeton. Se rääkyen juoksi häntä kohden.
Seadak huolimattomana tiputti jotakin taskustaan, jota Rudash ei nähnyt. Hiisi pysähtyi kuin seinään. Sitten se alkoi rääkyä:
”Täällä se on! Täällä se on mitä olemme etsineet!” Hiisi alkoi taas rynnätä Seadakia kohti. Mitä ne etsivät?
Rudash jälleen pelasti Seadakin yhdellä kirveeniskulla. Seadak laittoi tuntemattoman esineen äkkiä takaisin taskuunsa.
”Kiitos nuorukainen”, Seadak sanoi ja juoksi taas kamppailuun. Ennen kuin hän oli ehtinyt pois, Rudash tarttui häntä haarniskasta.
Rudash nykäisi Seadakin luokseen.
”Mitä sinulla on taskussasi?!”
”En tiedä, mistä sinä puhut, nuorukainen.”
”Tiedät hyvin, mistä puhun, vanhus! Syy, miksi vihernahat hyökkäsivät Karaz-a-Karakiin!”
”Syy on se, että ne halusivat valloittaa sen, nuo – ”
”Ei ole, vanhus! Ne etsivät jotakin! Sitä, mikä on sinulla taskussasi! Mitä sinulla on taskussasi?!”
Seadakin vanhuuden pirteys katosi, kuin salamaniskusta. Hän väänsi hampaansa irveen ja hänen silmänsä tulistuivat. Hän tarttui Rudashia kaulasta ja työnsi hänet maahan.
”Ei kuulu sinulle!” hänellä oli kasvoillaan vielä hetken vihainen ilme, mutta ne muuttuivat, ja hän lisäsi lempeästi: ”Nuorukainen.”

Merkkiä asiasta, jota vihernahat odottelivat typeränä, ei vieläkään näkynyt.
”Miksi vihernahat tulivat tänne vain teurastettaviksi? Ne eivät näytä paljoakaan hyökkäyksen merkkiä”, mutisi Zanneiros Ormoth.
”Luulen, että vihernahat luulivat, että odotuksen aihe tulee aikaisemmin. Se on myöhässä”, vastasi Iankul päättäväisesti oman mielipiteensä.
Iankul katsoi porttien edessä olevaa tietä. Tie jatkui Karaz-a-Karakin sillan yli ja kääntyi sitten kadoksiin kulmauksessa, vuorien taakse.
Äkkiä kuului korviasärkevä torvientöräys.
”Odotuksen aihe taisi saapua”, mutisi Zanneiros jälleen. Jokin suuri tosiaan lähestyi.
Kulmaukseen kääntyi Karaz-a-Karakin porttien kokoinen muurinmurtaja. Muurinmurtajaa vetivät jättiläiset ja peikot, pitkien ja kestävien köysien kautta.
Muurinmurtaja oli suorakulman muotoinen ja suunnattoman valtava. Muuten se oli täysin suorakulmio, paitsi sen edessä oli reikä, josta sojotti itse murtaja. Sen pyörät olivat ainakin jättiläisen kokoiset ja se oli peitetty siivottomasti suurilla peltisuokaleilla.
”Tätäkö ne odottivat?”, kysyi Iankul ihmeissään. Vihernahat alkoivat hurrata. ”En olisi vihernahoista uskonut. Tuohan on... suuri.”
Zanneiros jäykisti purentalihaksiaan ja siristi silmiään. Hän oli jo tehnyt päätöksensä.
”Se ei pääse sillasta pidemmälle”, hän sanoi hiljaa.
”Kuinka niin? Sehän on kääpiökäden tekoa!” ihmetteli Iankul.
”Niin on. Juuri siksi.”
”Mitä?! Epäiletkö sitä?!”
”En ole epäillyt hetkeäkään.” Zanneiros näytti erittäin ovelaa naamaa. ”Silta rotkon yli ei ole pelkästään rotkon läpikulkuun. Se on ansa!”

[HampsterC]

laatu on pysynyt aikalailla samana kuin aikaisemmissa luvuissa ei mitään notkahduksia

mutta.. mutta.. Tästähän saa romaanin!! ei silti.. loistavaa jälkeä

[kyyhkynen]

6
Iankul sulatteli kuulemaansa hetken.
”Ansa... miten se toimii?”
”En tiedä... vielä, mutta kerta se ensimmäinenkin. Sitä pitää kokeilla.”
”Mistä ansa kytketään?”, kysyi Iankul. Zanneiros hymyili ja vastasi hiljaa:
”Sillalta.”
”Sillalta... mut- mutta sittenhän meillä on kiire!” Zanneirosin hymy levisi ja se muuttui nauruksi.
”Niin on!”

”Pitkäparta Seadak Battlebeard! Käsky komentajalta!”
Seadakin pää kääntyi pois taistelusta. Kääpiöt olivat rakentaneet pienen leirin, missä hoidettiin haavoittuneita. Leiri oli rakennettu lähelle salakäytävää, mistä kääpiöitä tulvi, kuin hyttysiä.
Leiri oli vain pieni valkoinen teltta, jonka ympärillä oli pieni kiviaita rakennettu. Kääpiöitä oli taistelussa sillä hetkellä ainakin kaksi pataljoonaa.
”Mitä asiaa, nuori sanansaattaja?”, kysyi Seadak lempeästi.
”Sait tehtävän komentajalta. Sinun on mentävä sillan pohjoispuolelle, jossa on pieni vipu. Sitä on vaikeaa huomata, ellei tiedä sen olevan siellä. Vipu kytkee ansan, joka voi ratkaista koko taistelun. Mene nopeasti ja kytke se silloin, kun valtava muurinmurtaja on sillan päällä.”
Rudash oli saanut jalkaansa kolmen tuuman syvyisen piston, ja hän oli hoidettavana valkoisessa teltassa. Hän kuuli keskustelun.
Hän nousi omasta sairaspetistään, vaikka sairaanhoitaja yritti estellä häntä. Hän ei luottanut Seadakiin.
Rudash ilmestyi teltan suulle, ja mutisi kankeasti:
”Minä tulen mukaasi, vanhus.”
”Voi, se ei välttämättä – ” sairaanhoitaja yritti estellä häntä, mutta Rudash iski hiljaa kätensä hänen rintaansa ja työnsi hänet taemmas.
Sanansaattaja kohautti olkiaan ja sanoi:
”Kaipa sekin kelpaa. Lähtekää, teillä on kiire!”
”Lähdetään, nuorukainen.”
Seadak vanhoilla jaloillaan alkoi hiljaa juosta kohti siltaa. Heidän oli tarkoitus pysyä poissa tiestä, ja mennä hiljaa tien pohjoispuolella olevassa vuoristossa.
Seadak hyppäsi tien pohjoispuolelle, kiven yli ja piti päänsä matalana. Rudash hyppäsi perässä. He aloittivat juoksumatkansa kohti siltaa, joka oli noin kilometrin päässä kaupungista. Muurinmurtaja, joka meni hiljaa eteenpäin, oli noin puolen kilometrin päästä sillasta.
Tiheä jalkojen tahti sai Rudashin hengästymään nopeasti. Juokseminen ei ollut hänen hommaa. Hän kuitenkin piti suunsa kiinni juoksun tahdista.
He juoksivat Seadakin kanssa kaksin. Hitaasti he lähestyivät siltaa.
Heidän ja tien välissä oli parin kääpiön mittainen kiviaita, josta ei nähnyt läpi, joten he olivat kokonaan eristetty taistelusta.
Heidän edessään oli melkein täydellinen tie. Se taisi olla ikivanha salatie sillan ansalle. Korkean kiviaidan läpi he kuulivat vihernahkojen huutoja, kääpiöiden sotakoneiden ääniä, ja kääpiöiden huutoja. Muurinmurtaja lähestyi kovasti natisten. Sitä vetävät jättiläiset ja peikot päästelivät epämääräisiä murahduksia ja örähdyksiä.
Reidet, sääret ja keuhkot olivat molemmilla kääpiöillä kipeät. Juoksu oli täyttä tuskaa.
He olivat enää noin puolen kilometrin päästä sillasta.
Heidän molemmilla puolilla oli korkeat kiviaidat, ja tie oli selvästi vanha salareitti. Tien puoleinen aita pysyi samassa jamassa koko juoksun ajan, mutta aita, joka oli vuoren puolella, alkoi siltaa lähemmäs olla pelkkiä hiidenkiviä ja hiidenkiukaita.
Heidän vasemmalla puolellaan tuli vastaan suurensuuri hiidenkiuas. Se oli valtava kivikasa, joka oli täynnä reikiä ja koloja.
Rudash huomasi, että Seadak oli pysähtymässä. Seadak jatkoi kävellen. Myös Rudash hidasti vauhtiaan. Hän oli täysissä tuskissaan.
Hän katsoi heidän vasemmalla puolella olevaa hiidenkiuasta. Sen kolot olivat epäilyttäviä.
”Seadak pysähdy! Katso kivikasaa!”
Seadak teki niin. Hän katsoi suurta hiidenkiuasta. Sieltä kuului vaimeita rääkyviä ääniä.
”Väijytys! Ase esille!”, Seadak huusi. ”Valmistaudu.”
Yhdestä hiidenkiukaan raosta tuli esiin hiisi shamaani.
”Hyökkää, nuorukainen! Mahtavimman kääpiövaltakunnan puolesta!”
Shamaani oli yksin. Sen kirkkaanpunaiset silmät kiiluivat aurkingonvalosta, joka tuli tiiviiden pilvien läpi. Alkoi sataa jälleen.
Shamaanilla oli kädessään puinen pitkä sauva, jonka päässä oli kivinen hiisien puolikuu-merkki. Sillä oli yllään musta viitta ja hihaton kaapu. Päässään sillä oli musta suippohattu ja sillä oli kaulassaan koru, jossa oli pääkalloja.
Yhdessä Rudash ja Seadak ryntäsivät sitä kohti huutaen. Shamaani rääkäisi suustaan jonkin taian ja osoitti sauvallaan kääpiöitä.
Sauvasta tuli vihreä sähköinen valovana. Se jakautui kahdeksi osaksi, jotka suunnistivat kohti molempia kääpiöitä. Rudash peitti itsensä kilvellä. Hän näki, että vihreän valovanan päässä oli jonkin liskon kasvot ja suu. Liskolla oli pitkät ja tappavat pedon hampaat.
Jostain hänelle tuli idea ja hän huusi Seadakille:
”Lyö sitä!”
Vaikka Rudash peitti itseään kilvellä, lisko lävisti hänen kilpensä, ja teki siihen suuren reiän. Lisko läpäisi kilven, kuin vettä vaan.
Rudash tunsi liskon rinnassaan. Sen hampaat tavoittelivat hänen kurkkuaan. Hän ei voinut lyödä sitä, sillä hän pelkäsi lyövänsä myös itseään.
Hän heitti kirveensä toistaiseksi sivuun ja tarttui kämmenillään liskon yläleukaan ja leukaan. Hän ei voinut katsoa, kuinka Seadak pärjäsi.

[HampsterC]

missäs jatko viipyy? ei malttas oottaa ja nyt on tullu suhteellisen pitkä päivitysväli..

[kyyhkynen]

Joo sori vaan tuli vähän ongelmia. Aloin kirjottamaan taas.

[kyyhkynen]

7
Rudashin ote oliosta oli jo parantunut. Hänen sormensa oli sen harvahampaiden välissä ja olio kiljui. Olion leukojen taittaminen nurin ei ollut hankalaan sellaisen otteen jälkeen.
Heti, kun olion alaleuka oli poissa sijoiltaan, se katosi kuin tuhka tuuleen. Rudash nousi pystyyn ja näki, että Seadak oli heti selviytynyt koko oliosta.
Ennen, kuin Rudash nosti kirveensä ja pääsi vauhtiin shamaania vastaan, shamaanilta pääsi uusi vihreä mato kohti Seadakia. Seadakin vasara nopeasti huitaisi ”matoa” ja se oli poissa.
Shamaani näytti pelkäävän. Tätä heikkoutta Rudash käytti hyväkseen, ja hän väänti naamansa mahdollisimman raivoisaksi ja karjui kurkun punaiseksi.
Tätä ei shamaani enää kestänyt vaan sen naama valahti kalpeaksi, ja se pinkoi karkuun. Se hyppäsi suuren kiven taakse, eikä sitä enää kuulunut.
Seadak kaatui maahan.
”Nuorukainen. En enää voi juosta. Väsyttää. Mene sinä.” Raivo täytti Rudashin kauttaaltaan. Seadak halusi vain luistaa juoksuhommista. Hän kuitenkin hillitsi kiukkunsa, ja lähti juoksemaan yksin kohti siltaa. Kenties koko Karaz-a-Karakin kohtalo oli hänen karvaisissa kourissaan.
Vatsaan pisti, vaikka Rudash kuinka haukkoi henkeä. Hän ei nähnyt missä muurinmurtaja oli. Hän ei halunnut uskoa, että se oli jo sillalla.
Tai... ei sillä mitään merkitystä ollut. Rudash näki sillan edessään. Hänen sydämensä huokaisi helpotuksesta. Näin tekivät tietysti myös keuhkot.
Rudash käveli sillan vieressä ja etsi kaikkia mahdollisia vipuja. Hän ei tiennyt, missä muurinmurtaja oli. Hän veti kaikki mahdolliset epämuodostumat irti sillasta.
Edessäpäin oli puinen ikivanha vipu. Edessä oli myös maahisshamaani. Silloin Rudash kuuli raskaan narahtavan äänen sillan päältä. Pienet kivet rahisivat sillalta pois, kun raskas muurinmurtaja oli rullattu sen päälle.
Rudash katsahti kiven päällä istuvaan maahiseen. Maahinen oli polvistunut kiven päälle, ja se näytti kuin se olisi meditoinut. Maahinen ei edes näyttänyt huomaavan häntä. Maahinen tietysti tiesi Rudashista.
Rudash maahisesta huolimatta lähti vipua kohti. Hän välillä vilkuili maahista, joka ei edes silmiään ollut aukaissut.
Vipua kohti.
Rudashin sääristä tuntui, että ne olisivat katkenneet joka polkaisulla. Maahisen silmät avautuivat ja Rudash kaatui rähmälleen kiviseen maahan. Hän kirveellään otti otteen vivusta. Maahinen kiljaisi säikähdyksestä.
Maahinen ei ollutkaan tiennyt Rudashin paikallaolosta. Kivi jonka päällä se istui, nousi omasta kuopastaan.
Karaz-a-Karakin portilla jännitettiin, laukeaisiko ansa.
Maahinen nousi pystyyn ja pomppi kivellään. Se kiljui ja purki vihaansa. Se ajatteli, ettei enää ollut syytä elää. Se oli tehnyt virheen ja se tietysti kärsisi siitä.
Porteilla nähtiin, että muurinmurtaja oli jo puoliksi ylittänyt sillan. Sillan vasemmalla puolella muuria rojahti alas. Kuuliko kaikki väärin, vai kuuluiko sieltä myös pieni poksahdus?
Sillan välissä oli ollut ruutia, joka oli syttynyt. Se räjähti keskeltä juuri siitä kohdasta, jossa murtaja oli. Silta rojahti alas ja palava muurinmurtaja sen mukana. Jättiläiset ja peikot huusivat ja huudot vaimenivat kuiluun, kuin eilispäivän unelmat.
Maahinen hyppäsi hulluna alas kiveltään. Se juoksi ja pyörähteli ympäriinsä. Lopulta se lopetti ja istahti maahan, asetti kätensä maan mukaisesti, otti mahdollisimman terävän kiven maasta ja alkoi itku silmässä hakata oikeaa kättään irti. Se kiljui ja epäröi lyödessään.
Kun se nosti oikean kätensä ylös, käsi roikkui yhden jänteen varassa. Rudash katsoi näkyä. Maahinen parkui epäonnistumistaan. Sen oli tarkoitus vartioida paikkaa.
Maahinen nousi ylös ja nosti oikean kätensä, joka hädin tuskin oli kiinni. Se alkoi pyörittää kättään ympäri älyvapaasti ja oikea käsi heilui ilmassa rentona.
Se äkkäsi Rudashin. Sen silmän ympärykset olivat punaiset kyynelten pyyhkimisestä. Se raivohullusti juoksi Rudashia kohti ja heilutti oikeaa kättään samalla, kuin moukaria.
Ennen kuin maahinen oli ehtinyt Rudashin luokse, käden jänteet pettivät ja verinen käsi lensi matkan päähän.
”Mene pois!”, Rudash karjaisi maahiselle. ”Olen väsynyt.” Maahinen oli sekaisin omasta epäonnistumisestaan. Koko näytös oli esimerkkinä vihernahkojen hulluudesta.
Maahinen halusi satuttaa itseään lisää. Se otti tyngän kätensä suunsa eteen ja puraisi kohtaan, josta käsi oli irronnut. Vaikka se kiljui, se ei päästänyt otettaan kädentyngästä. Se repi hampaillaan osia irti kädestään ja sylkäisi ne suunsa kautta ulos. Se tarttui kokonaisella kädellään omaan kaljuun päälakeen ja alkoi kynsiä ihoa irti.
Rudash katsoi pois. Hän ei hymähtänyt tälle vihernahalle, eikä nauranut, koska se ei ollut kivaa katseltavaa. Toki hän kuitenkin tiesi vihernahkojen hulluuden. Hänen ei tarvinnut tappaa maahista, maahinen teki sitä itse.

Rudash palasi myöhään Karaz-a-Karakiin. Hän oli kävellyt koko matkan ja oli jo ilta. Vihernahat olivat paenneet tai kuolleet viimeisen toivonsa mukana.
”Johtaja Crumor”, varajohtaja Iankul Dagarkin sanoi. ”Tulitte viimein. Seadak kertoi koko tarinan taistelusta sillalla.”
”Mitä? Ei Seadak edes ollut siellä!” Iankul sivuutti tämän kommentin.
”Seadak kertoi itse räjäyttäneen sillan. Ja koska sinä tulit näin myöhään, hänet ehdittiin valita tämän retkikunnan johtajaksi. Sinä olet varajohtaja ja minä en toistaiseksi ole ketään.”
”Ei. Ei Seadakia. Kuka tahansa, muttei Seadakia.”
”Lähtö on huomenaamuna. Matkaajat yöpyvät kuningattaren halleissa.” Iankul viittasi Rudashia seuraamaan ja he lähtivät kävelemään.

[HampsterC]

upea esimerkki tosiaan vihernahkojen hulluudesta

tuossa kappaleessa oli normaalia enemmän kirjoitusvirheitä mutta tarinan laatu ei ole laskenut

[HampsterC]

mihin katosi loistava kirjailijamme?