Arvoton

[Draich Master]

Tein tämän novellin kun harjoittelin sujuvaa kirjoittamista suurempia tarinoita varten. Annan sen nyt kuitenkin julki, jotta saisin siitä irti mahdollisimman paljon kritiikkiä ja parannusehdotuksia jatkoa ajatellen. Nyt itse asiaan.


Arvoton


Clar Karond. Päivittäin sieltä lähti seilaamaan satoja kaleereja ulkomaailman merille. Joskus ne poikkesivat Middenheimin lähistöllä sijaitsevissa satamakaupungeissa. Yön turvin laivojen keulat tömähtivät hiekkasärkille, ja joka ainut kerta asukkaat yrittivät epätoivoisesti estää näitä julmia olentoja viemästä pois heidän rakkaimpiaan. Todellisuudessa he selvisivät vain säikähdyksellä, jos vierailun syynä olikin jotakin niin tavanomaista kuin orjien hankkiminen. Aina ei nimittäin ollut. Joskus kaleerien varastot ammottivat tyhjyyttään, mikä taas tiesi sitä, että lisää elintarvikkeita oli hankittava lähimmästä asutuksesta. Tällöin kaupungista vietiin käytännössä kaikki; suurin osa sen asukkaista sekä kaikkien jäljelle jääneiden muonavarat. Kaupunki kärsisi päiviä ennen kuin lähetti pääsisi perille Middenheimiin. Nämä olennot olivat sitä paitsi kokeneita merenkävijöitä, ja heidän kaleerinsa olivat kosolti nopeampia kuin keisarillisen laivaston kaljuunat, joten heidät saatiin vain harvoin kiinni.

Merimatka takaisin Clar Karondiin oli vangeille kuin hidasta kävelemistä pitkän käytävän päässä olevaa ovea kohti. Kun he viimein saavuttivat oven, aukaisivat sen ja menivät sisään, se pamahtikin nopeasti kiinni. He olivat saapuneet pimeään huoneeseen, jonka omituinen ilma sai heidät voimaan pahoin. Huoneeseen, jossa he eivät saaneet levätä hetkeäkään vaan joutuivat siirtelemään sen huonekaluja päivästä toiseen. Huoneeseen, jossa he tekivät vastahakoisesti työtä yhä uudelleen ja uudelleen kasvattaakseen huoneen mahtia entisestään. Ja kun he yrittivät paeta huoneesta, he huomasivatkin, että sen ovessa oli murtumaton lukko. Siitä pilkkopimeästä huoneesta tulisi heidän uusi elämänsä. Siihen huoneeseen he jäisivät ikuisiksi ajoiksi. Ja siitä huoneesta tulisi vielä heidän hautansa.

”Herra, juomanne.”

Velnir havahtui. Hän oli taas nukahtanut. Kun hän oli aukaissut väsyneet silmänsä, hän havaitsi pöytänsä taakse saapuneen miehen ensin häilyvänä kuvajaisena, mutta muutaman hieraisun jälkeen kuva tarkentui.

”Käskin sinua olemaan häiritsemättä minua.”, hän sähähti kolkolla äänellään.

”Mutta herra, tehän käskitte minua hetki sitten tuomaan teille tilkan viiniä.”

”KÄSKIN TEITÄ KAIKKIA OLEMAAN HÄIRITSEMÄTTÄ MINUA!”, Velnir korotti yhtäkkiä äänensä karjaisuksi ja iski nyrkkinsä pöytään kuin viinin juominen olisi ollut viimeinen asia maailmassa mitä hän koskaan haluaisi tehdä. Sitten hän asetti sormensa ohimolleen, puhuen nyt ikään kuin häpeilevästi äskeistä raivokohtaustaan: ”Laske se tuohon”. Pelästynyt haltia painoi tarjottimen pöydälle ja kipitti nopeasti pois hytistä toistellen epäselvästi niitä tavanomaisia selitysrepliikkejään kuten ”kyllä, herra, heti herra” tai ”anteeksi herra”. Kuinka hän vihasikaan noita selkärangattomia alaisiaan.

Päivä oli pilvetön. Ylellisestä hytistään esiin laivan kannelle nousseen tummanpuhuvan haltian sieraimiin lehahti suolainen meri-ilma. Suurimman osan elämästään hän oli hengittänyt sitä samaa ilmaa, mutta vieläkin se sai hänet pirteäksi ja tyytyväiseksi, aivan kuin silloin kun isä oli vuosikausia sitten vienyt pienen poikansa tämän ensimmäiselle merimatkalle. Siitä lähtien meri oli ollut hänelle kuin toinen koti. ”Kapteeni, määränpää häämöttää jo. Käskenkö miehet valmiiksi?”, kuului yllättäen hänen viereltään. Velnir ei edes kääntänyt katsettaan saati viitsinyt puhua mitään, hän antoi vain hyväksyvän merkin kädenheilautuksella. Hän nojautui laivan kaiteeseen ja halusi vain olla hetken rauhassa. Laineet liplattelivat lempeästi aavalla merellä. Toisin oli kotona Clar Karondissa; siellä suunnattomat aallot tyrskysivät taukoamatta ja iskeytyivät kylmyyttä hohkavien kallioiden pintoihin, puhumattakaan ankarista tuulista, jotka ujelsivat rauhattomasti korkeiden tornien huipuilla. Hän ei tuntenut minkäänlaista kaipuuta siellä sijaitsevaan kartanoonsa, ei minkäänlaista kaipuuta ylipäätänsäkään koko Naggarothiin, sillä täällä hänen oli hyvä olla; parempi kuin missään muualla.

Velnirin hytin seinät olivat käytännössä kokonaan erilaisten merellisten taulujen peitossa. Muutoin sisustus oli naggarothilaiskapteenille kovin tyypillinen: seinustalla oli jalopuinen pöytä ja sen ympärillä samaan sarjaan kuuluvia tuoleja, mutta kaiken komeuden kruunasi pöydälle asetettu kultainen astiasto. Vastapäistä seinää taas peitti taitavasti veistetty hylly, jossa oli kaikenlaisia esineitä eri puolilta maailmaa, mutta eniten huoneessa pisti silmään nurkassa oleva vanha lipasto. Sen päällä lojui hänen isänsä miekka, ja se kuului hänen rakkaimpiin, mutta samalla myös kivuliaimpiin muistoihinsa.

Pieni, iholtaan kalpea ja tummahiuksinen poika seisoi yksin laiturilla. Satamien jokainen nokka oli täynnä purjealuksia, ja niistä marssitettiin pois loputtomia vanoja maailman kokeneimpia merenkävijöitä, naggarothilaisia seiloreita. Heidän mukanaan tuli sekalainen määrä muiden, alhaisten rotujen edustajia, mukaan lukien ihmisiä ja örkkejä, jotka oli kahlehdittu toisiinsa piikkisillä kaulapannoilla niin kuin eläimet kuuluukin. Poika vilkuili ensin lähintä jonoa, mutta koska isää ei näkynyt missään, hän kiipesi viereiselle tynnyrille ja tähysti kauemmas toisiin vanoihin. Isää ei kuitenkaan tullut.

Pian, kun viimeinenkin orja oli kiskottu ulos ruumasta, eräs ratsumies laukkasi jostain etäältä hänen luokseen ja laskeutui alas. ”Tulen surun merkeissä.”, mies ilmoitti, mutta ennen kuin hän ehti edes muuta sanoakaan, pojalle oli valjennut totuus kaikessa kamalassa yksinkertaisuudessaan: isä ei tulisi enää kotiin. ”…mutta tämän sain pelastettua.”, mies lopetti ja ojensi hurmeisen miekan pojan vastaanottaviin käsiin. ”Kun tulee sinun vuorosi, kanna sitä aina mukanasi ja isäsi saa olla ylpeä sinusta.” Sen jälkeen hän heilautti itsensä satulaan, käänsi ratsunsa ja laukkasi pois.

Velnir piteli miekkaa käsissään. Sen kiiltävässä terässä ei ollut enää kuivunutta verta; se oli puhdas ja juuri tätä päivää varten teroitettu. Kalpa oli aikoinaan lumottu hänen isäänsä varten Ghrondin tornissa, eikä se ennen tämän kuolemaa ollut koskaan pettänyt häntä, niin kuin se ei myöskään pettäisi Velniriäkään. Hän laski sen varovasti takaisin lipaston päälle. Samassa hytin ovi avautui, ja sisään asteli sama haltia, joka oli aiemmin tuonut hänelle viiniä, mutta tällä kertaa hän kantoi mukanaan koristeellista rintapanssaria. Perässä tuli toinen, joka taas kantoi osittain hametta muistuttavaa rengashaarniskaa, ja vielä kolmas, jolla puolestaan oli sarvilla uhkaavan näköiseksi saatettu kypärä. Velnir nyökkäsi tulijoille ja levitti kätensä molemmille puolilleen niin, että hän oli ristin muotoinen, kun palvelija pujotti rintapanssarin hänen ylleen ja lukitsi sen remmeillä kiinni. Lopulta, ollessaan täydessä sotisovassa, Velnir lähetti vaatettajansa pois ja kumartui lipaston puoleen, josta hän avasi ylimmäisen laatikon, nostaen sieltä esiin siististi viikatun, merilohikäärmeen nahasta tehdyn viittansa. Hän kietoi sen panssarinsa päälle. Sen jälkeen hän tarttui lipastoa vasten nojaavaan kilpeensä, johon oli taottu Clar Karondin aatelissuvun vaakuna; punainen veripisara mustalla taustalla. Velnir sulki haarniskansa nivelletyt, rautaiset sormet miekkansa kahvan ympärille ja nosti sen ilmaan ajatellen itsekseen: ”Tänä yönä, kaunokaiseni, saat olla tärkeässä osassa oikeutetun kuninkaamme ilahduttamisessa.”

Yö oli hiljainen. Ainoa, kilahteleva ääni, syntyi naggarothilaiskapteenin astellessa ylväästi loisteliaassa haarniskassaan laivan keulaan. Hän jäi sinne seisomaan aivan paikoilleen. Laiva ei suinkaan ollut lähtenyt yksin avomerelle; sen molemmilla puolilla seilasi toisia aluksia, ei tosin yhtä suuria ja raskaasti aseistettuja kuin lippulaiva, mutta äärimmäisen vaarallisia nekin. ”Kaukoputkeni.”, Velnir sanoi selin miehistöönsä ja ojensi kätensä sivummalle. Pian eräs lähimmistä haltioista kiiruhti tämän vierelle, laskien kullatun kaukoputken jo valmiiksi odottavaan käteen, joka nappasi sen ja asetti kypärän ahtaan silmikon eteen. Noin peninkulman päässä häämötti eräs Chracen, suurhaltioiden valkoleijonien kodin, rannikkolinnoituksista. ”Torvi.”, Velnir käski antaen kaukoputken takaisin sen tuoneelle haltialle, joka vaihtoi sen nopeasti luusta valmistettuun soittimeen. Hän puhalsi siihen lyhyesti, ottaen samalla huomioon sen, että linnoituksen vartijat saattaisivat kuulla sen pauhun. ”Kadhor, erkane lippulaivasta ja ota viereiset kaksi mukaasi! Purjehdi kymmenen asteen kulmassa poispäin ja käännä laivasi kohti linnoitusta ollessasi noin neljäsosapeninkulman päässä siitä! Kun olet perillä, tiedät mitä tehdä!”, Velnir huudahti vasemmanpuoleisen aluksen komentajalle, minkä jälkeen kääntyi vuorostaan kohti oikealla puolella etenevää laivaa ja jatkoi: ”Dekion, sinä ja kolme muuta lyöttäydytte yhteen lippulaivan kanssa!” Velnir oli kokenut kapteeni ja tiesi mitä teki: monilla aiemmilla retkillään Chracen linnoituksiin hänellä oli ollut mukanaan vain viisi laivaa. Oli siis mahdollista, että niitä puolustavat soturit olivat tottuneet juuri tuohon lukumäärään, eivätkä nyt välttämättä osaisi odottaa kolmen aluksen miehistön hyökkäävän sivustoista. Kapteenin rintapanssarin kauluksen peittämille huulille nousi vieno, voitonvarma hymy.

Tummat purjeet lipuivat yön turvin hiljalleen kohti pahaa aavistamatonta asutusta. Velnir seisoi yhä laivan kokassa välimatkoja mittaillen, kunnes hän lopulta jätti työkalunsa ja ryhtyi kävelemään kannen keskiosaan, puhuen samalla kapteenilleen tilaa antaville seiloreille: ”Virittäkää toistovasamanheittimet. Olemme sekä niiden että petturiveljiemme kantamalla tuota pikaa.”

”Sytyttäkää tuleen ja kohdistakaa pääporteille!”, Velnir huusi kuudelle vasamanheitinmiehistölleen, kolme kummallakin puolella laivaa, ja jakoi saman käskyn myös muille aluksilleen. Monimutkaiset jousimekanismit narisivat äänekkäästi, kun soturit painoivat valtavia seipäitä paikoilleen, minkä jälkeen ne sytytettiin palamaan soihduilla. Kun kaikki oli valmista, kapteeni nosti kätensä ensin ylös ja sen jälkeen taas alas, jolloin kymmenet palavat seipäät pongahtivat irti ja valaisivat yötaivaan. Linnoituksen tamminen portti leimahti oitis ilmiliekkeihin: suuret raudankappaleet erkanivat liekehtivistä puunpalasista, rysähtäen sitten korvia vihlovasti kallioiseen maahan, mikä oli, toisin kuin vasta herätetyille vartijoille, silkkaa musiikkia Velnirille. ”Valjastakaa kaleerit! Dekion, välitä käsky myös toisille!”, hän huudahti ja yritti äänessään peitellä sitä tunnekuohua, joka hänet nyt oli vallannut; kuoleman hurmiota. Jokaisella retkellään Chraceen tai ylipäätänsä mihinkä vain Ulthuaniin hän sai tilaisuuden päästää kytevän vihansa valloilleen. Joka ikinen päivä se viha nakerteli hitaasti hänen sieluaan, mutta myös jokaisen kerran, kun isän miekka sai maistaa petturiveljen verta, se myös vahvisti häntä. Tänä yönä Velnir saisi jälleen päästää vihansa purkautumaan ulos mitä raivokkaimmilla tavoilla. Huomisaamuna se olisi kuitenkin taas ohi, tavalla tai toisella, ja hän joutuisi taas käpertymään pieneen myttyyn kuin vastasyntynyt lapsi. Hän päätti nauttia täysin siemauksin tästä hetkestä.

Orjamestareiden ruoskien viuhuessa sadat ihmiset, jotkut otettu vangeiksi taistelutantereilta, jotkut taas kaapattu suoraan kodeistaan, kompastelivat esiin laivan ruumasta. ”Kaleerit valmiiksi.”, Velnir sähähti välinpitämättömästi; kuinka häntä etoivatkaan nuo saastaiset, alhaisien rotujen elukat. Eivät ne muuhun kuin kaivoksiin tai kaleerien soutamiseen kelvanneetkaan.

Pian joukko kosolti pienempiä lauttoja hylkäsi suuret laivansa, edeten nyt rivakkaa tahtia kohti rannikon linnoitusta, jota laivoihin jääneet vasamanheittimet pommittivat edelleen. Orjat soutivat kaleerin ruumassa, Velnirin soturit seisoivat sen kannella, ja hän itse puolestaan heitä astetta ylempänä sijaitsevalla tasanteella. Yhtäkkiä kuului kirkaisu. Kapteeni käänsi nopeasti katseensa kannelle, jossa seilorit tuijottivat pitkin pituuttaan makaavaa toveriaan, ja pian toinenkin heistä kaatui. Itse asiassa koko kaleeri alkoi pikku hiljaa täyttyä nuolista. ”Suojatkaa itseänne viitoilla, sitä varten ne teillä ovat!”, Velnir karjui hitaasti mutta varmasti harvenevalle miehistölleen, juosten nyt alemmalle tasolle ja huutaen kaltereiden läpi ruumaan: ”Lisätkää ruoskaniskuja! Olemme tähtäimessä!”

Juuri kun kaleerit olivat rantautumassa hiekkasärkille, kuului äänekäs vingahdus ja valtaisa seiväs rikkoi reiän aluksen vesirajaan. ”Uikaa tai kahlatkaa loppumatka!”, Velnir huusi laidan yli itseään heijaaville sotureilleen, mutta hänen käskynsä peittyivät käytännössä kokonaan ansaan jääneiden orjien valituksiin ja avunhuutoihin. ”Olisivat onnellisia, että päättävät kurjan elämänsä.”, hän ajatteli juostessaan kohti laivan keulaa niin nopeasti kuin haarniskassa vain pystyi, kammeten sitten itsensä laidan yli ja ryhtyen tarpomaan vetisessä kaislikossa kohti linnoitusta. Velnirin ratsu oli uponnut kaleerin mukana, joten hän oli melko suojaton ja joutui komentamaan taistelua jalkaisin, mikä oli siinä kaaoksen leikkikentällä kaikkea muuta kuin helppoa. ”Portit eivät ole enää tiellänne; menkää ja antakaa terienne purra syvältä!”, hän karjui kaikkien viiden rantautuneen kaleerin miehistöille, jotka hurrasivat yhteen, pauhaavaan ääneen, ja ryntäsivät nuolisateeseen hälytyskellojen kumahdellessa mahtavaa voimaansa.

Kun kaikki eloonjääneet pimentohaltiat olivat saavuttaneet portit ja levittäytyneet linnoituksen sisäpihalle, taistelu oli muuttunut täydelliseksi vapaana riehuvan raivon pyörremyrskyksi. Velnir asetti kilpensä vasemmalta pistävän keihään eteen, ja kun se jäi paikalleen, hän katkaisi sen nopealla sivalluksella niin kuin sitä pitelevän soturinkin. Seuraava tuli aivan hänen edestään. He taistelivat miekoilla lyhyen sarjan, kunnes Velnir iski tätä leukaan kilpikäden nyrkillään ja lopetti pistolla rintakehän tienoille. Sitten hän teki jotain, mitä ei ollut tehnyt pitkään aikaan: hän nauroi. Kapteeni näki vilaukselta taaksensa, jossa yksi seiloreista otteli erään vartijan kanssa, ja huitaisi vihollisensa maahan pyörähtämällä ympäri. Ja koko ajan hän vain nauroi.

Kahakan keskus oli keskittynyt muureille johtaville portaille, joissa haltioiden ääripäät olivat muodostaneet kaksi toisiaan vasten puskevaa massaa, survoen nyt toisiaan kuoliaiksi niiden kohtaamispisteessä. Samassa Kadhorin johtamat tukijoukot olivat kiivenneet tikkailla puolustamattomaksi jäänyttä muurinosaa pitkin, hyppien nyt paraikaa vallien yli tasanteelle ja rynnäköiden sitten takaapäin suurhaltiamassan kimppuun. ”Ton Anlec, miehet! Muistakaa Ton Anlec!”, Velnir päästi fanaattisen huudon ja ohjaili sieltä täältä humahtelevia teräaseita poispäin itsestään.

Osa miekkaili henkensä kaupalla, osa taas potki talojen ovia sisään ja vei sieltä kaiken minkä vain jaksoi kantaa. Naggarothilaiskapteeni puolestaan hakeutui aina suurimman väkijoukon keskelle, sivallellen vastustajiaan maahan sairaalloisessa hurmostilassa: jokaisen kerran, kun isän miekka sai viedä hengen satunnaiselta vihollissoturilta, tuntui kuin se henki olisi siirtynyt häneen vahvistavana elinvoimana. ”Älkää turhaan tunteko sääliä! He tekivät päätöksensä jo kauan sitten: he erehtyivät kääntämään selkänsä Naggarothin noitakuninkaalle!”, Velnir kailotti terien kalskeen ja tuskallisten kuolinhuutojen joukosta. ”Ajakaa ne...!” Yllättäen se nautinnon tunne, joka oli äskettäin täyttänyt hänet mahdillaan, alkoikin leijua hänestä pois. Ja vuotokohta oli hänen alavatsassaan, panssarin läpi porautuneen tappoaseen kärjessä, josta hänen elämänsä tipahteli pikku hiljaa ulos kiviselle, piittaamattoman kylmälle laatoitukselle. Velnir lysähti ensin polviensa varaan, minkä jälkeen hän kaatui vatsalleen maahan, katsellen nyt ympärillään hyöriviä jalkoja ja kuunnellen sieltä täältä kantautuvia epäselviä ääniä. ”Voitto! Vihollinen antautuu!”, joku huusi riemuissaan jostain kaukaa. Velnir ei tuntenut miestä, mutta sen hän kyllä tiesi, ettei ollut uhrautunut turhaan. Yltä päältä verinen, haarniskan peittämä käsi piteli yhä tiukasti kiinni isän miekasta, eikä sen kantaja ollut laisinkaan hätääntynyt tai murheissaan nykyisestä olotilastaan. Hurmetila, josta tuntui kuluneen päiviä… viikkoja… ehkä vuosia, ei ollut mitään verrattuna siihen vapauttavaan, helpottavaan rauhaan, jota kohti hän oli nyt paraikaa kulkemassa.

Vaikka siellä ei ollut päivän, ei lyhdyn tai kynttilän valoa, valo oli kuitenkin kaikkialla… ja samalla ei missään. Sitä olisi voinut, mutta samalla taas ei olisi voinut kutsua valoksi. Se oli kuin läpitunkematonta pimeyttä, joka loi outoa, omanlaista valoaan pitkän salin käytävään. Salin tummia seiniä ei nähnyt kunnolla, sillä sitä valaisevaa pimeyttä ei ollut siellä: sen tarkoituksena oli nimittäin vain näyttää tietä. Hän ei ollut koskaan pitänyt tästä paikasta. Se vähäkin ilo, mitä hänen rotunsa saattoi enää tuntea, katosi pikku hiljaa sitä käytävää pitkin kulkiessa. Lopulta hän saapui perille. Edessä kohosi varjoisan sumun peittämä valtaistuin, ja siinä istui epäselvä hahmo: kuin olisi katsonut sitä vain muutaman jalanmitan päästä, mutta samalla taas kuin monen peninkulman päästä.

”Korkein herra, tämänkertainen retki Chracen linnoitukseen tuo mukanaan myös suru-uutisen: Menetimme kapteeni Velnir Kakorathin.”, hän ilmoitti, kumartuen sitten toisen polvensa varaan salin lattialle.

Siinä missä haltia yritti epätoivoisesti peitellä pelkoaan ja tasoittaa vapinaansa, noitakuningas vain istui eikä tehnyt pienintäkään näkyvää elettä. ”Se ei haittaa.”, hän aloitti kylmän rauhallisesti äänellä, joka koristeellisen kypärän läpi suodatettuna ei kuulostanut lainkaan minkään elävän olennon puheelta. ”Niin totta kuin kansamme suuruus onkin, meille on kirottu syntymään myös heikkoja yksilöitä. Sellaiset ovat aina uhrattavissa jotakin suurempaa varten, josta puolestaan vahvat yksilömme voivat tulevaisuudessa nauttia; onhan heidänkin velvollisuutensa palvella Naggarothin mahtia siinä missä meidän muidenkin… tavalla tai toisella.” Hänen kasvojaan ei nähnyt. Niiden peittona oli kypärän sisään asetettu naamio, josta kiilsi kaksi, vihreää ja kapeaa silmäjuovaa, joita noitakuningas kavensi hieman ja jatkoi: ”Älä huoli. Minä kyllä tunnistan, keitä ne heikot ovat, ja Velnir oli yksi heistä. Arvoton.”