*****
Sarah ja toinen pilotti astelivat alukselle ja kapusivat ohjaamoon. Hetken kuluttua alus alkoi hyristä hiljaa sen moottorien käynnistyessä. Aluksen takaovi alkoi hiljaa laskeutua, kunnes se tömähti lujaa kaikuen kovaan betonilattiaan. Aluksen sisältä hohkasi himmeä, aavemaisen punainen valo, jonka havaitsi juuri ja juuri tummaa taustaa vasten. Jonas käveli aluksen luo, hän pysähtyi puolisen metriä ovea ennen ja kääntyi ympäri ja kohdisti katseensa muihin ryhmänsä jäseniin. Punainen valo hehkui hänen kasvoillaan ja teki hänestä erittäin uhkaavan näköisen, ei sillä, etteikö hän olisi muutenkin. Hän sanoi käskevällä sävyllä:
”Tulkaa nyt jo. Ei meillä ole koko yötä aikaa.” Muut keräsivät kamppeensa maasta ja astelivat Jonaksen ohi alukseen, paitsi Pete, joka jäi Jonaksen eteen ja kuiskasi hänelle:
”Ei ole vielä myöhäistä perua tätä tehtävää. Ajattele, haluatko sinä mieluummin kuolla kuin elää. Meinaan me emme tule elävinä takaisin tältä tehtävältä, ei kukaan meistä. Tämä on jälleen yksi mihinkään vaikuttava itsemurhatehtävä. Kyllä, et ole ainoa, joka näkee komentajan aikeiden läpi.”
”Mikä sinuun on tullut, ennen sinä teit näitä tehtäviä mielelläsi, mutta katso itseäsi nyt. Olet aivan raunioina. Ja mehän puhuimme tästä jo aikaisemmin, etkö muista. Kokoa itsesi. Nyt mennään”, Jonas totesi ja tönäisi Peteä kevyesti takaoven suuntaan. Pete asteli sisään luultavasti kerraten kaikkia tuntemiaan kirosanoja erittäin hiljaa. Kun Petekin oli jo päässyt sisälle, Jonas poimi tavaransa maasta ja suuntasi alukseen. Hän astui sisään ja katseli ympärilleen. Aluksen sisäpuolelta huomasi helposti, että se oli vasta prototyyppi, koska sisäpuolen metalleille ei oltu nähtävästi tehty mitään, mikä suojaisi heitä, jos tulisi vaikka ilmakuoppa. Tavallinen kaatuminenkin voisi viedä hengen, koska pitkin sisäpuolta oli kaikenlaisia piikkejä ja teräviä kulmia. Katosta roikkui sähköjohtoja, jotka katosivat seinään tehtyään suuren kaaren koskettaen melkein lattiaa. Ovi sulkeutui.
Jonas istui kylmälle, metalliselle penkille ja lukitsi turvavaljaat. Hän nosti päänsä yläpuolella olleen grav-chuten lattialle jalkojensa juureen. Jonas katseli ympärilleen hieman epävarman oloisena ja lopulta kysyi Miettilältä:
”Hei Pasi, onko sulla mitään tietoa siitä meidän tehtävästä?” Miettilä pudisteli päätään ja vaikutti itsekin juuri muistaneen sen, ettei heille oltu kerrottu mitään tehtävästä. Alus nytkähti hieman sen noustessa talon katolta ilmaan. Katossa sijaitsevista kaiuttimista alkoi kuulua ääntä:
”Vihdoinkin ilmassa. No niin. Haluatteko tietää tehtävästänne vai ette?-” puhuja piti pienen tauon: ”Hyvä, sitä minäkin. Tehtävänne on näin lyhyesti sanottuna melko helppo. Kohdekaupunkiin on sieppaamiemme tietojen mukaan saapumassa yksi Tau:n komentajista, teidän täytyy vain saada hänet hengiltä.” Seinästä ilmestyi huoneen keskelle vihreänä hohtava hologrammi, jossa näkyi tie kaupunkiin ja paljon taloja. Ääni jatkoi:
”Kohde saapuu tuota tietä pitkin noin kello 23:30, jolloin te nitistätte hänet. Käytätte suojana tätä taloa,-” hologrammiin ilmestyi nuoli tien päässä olevan talon yläpuolelle:
”mutta saatte itse selvittää tienne tuonne. Tämä on erittäin tärkeä tehtävä, älkää kämmikö tätä. Pudotamme teidät jonkin matkan päähän kaupungista.” Jonas ajatteli muistavansa tuon paikan jostain, mutta ei ollut varma mistä. Hän hiljeni ja nojasi taaksepäin.
Puolisen tuntia kestäneen lennon jälkeen kaiuttimista kuului jälleen ääntä:
”Kaksi minuuttia!. Toistan, kaksi minuuttia!” Jonas hätkähti hereille. Hän oli nukahtanut eikä ketään ollut herättänyt häntä. Röyhkeätä, Jonas ajatteli avatessaan turvavaljaita. Hän otti reppunsa lattialta ja asetti sen kehonsa etupuolelle, jotta saisi grav-chuten laitettua selkäänsä. Tehtyään tämän, hän asetti grav-chuten selkäänsä ja heilautti tarkkuuskiväärinsä olkapäällensä. Hän katseli ympärilleen, muut olivat olleet valmiita kauan ennen häntä. Miettilä, joka seisoi jo oven vieressä, sanoi Jonakselle:
”Katsos vaan, päätit sinäkin sittenkin herätä”
”No heh heh. Unissanikin minä olisin sinua paremmin hommani hoitanut”, Jonas vastasi sarkastisesti takaisin. Ovi alkoi hitaasti aueta ja sisään huokui kylmyyttä, joka iski luihin ja ytimiin. Jonas tarttui katossa sijaitsevaan rautatankoon, jottei kaatuisi. Ovenpielessä oleva valo vaihtui punaisesta vihreäksi, se oli merkki hypätä. Ryhmän jäseniä hyppäsi ulos pimeyteen tasaisin väliajoin, kunnes vain Jonas ja Pete olivat jäljellä. Ilmakuoppa. Jonas onnistui juuri ja juuri pysymään pystyssä, mutta Pete ei. Hänen kaatuessaan yksi piikeistä viilsi hänen oikeaa käsivarttaan, aiheuttaen syvän, vertavuotavan haavan. Pete kirosi. Jonas huusi, että Sarahin piti hidastaa, ja niin tämä teki. Jonas sulki oven, jotteivät he putoaisi. Jonas nosti Peten ylös. Hän repäisi Peten hihaa hieman, jotta näkisi, kuinka paha se haava oli. Silloin hän näki sen. Tähden, kahdeksanpäisen tähden. Ei voi olla totta, hän ajatteli. Jonas työnsi Peten kauemmaksi itsestään ja alkoi hapuilla pistoolia kotelostaan. Kun Jonas oli saanut pistoolin käteensä, tähtäsi Pete jo häntä aseella päähän.
”Anteeksi, mutta näin se vain on”, Pete sanoi ja aikoi painaa liipaisinta. Toinen ilmakuoppa. Pete kaatui jälleen ja hänen aseensa lipesi hänen kädestään. Tällä kertaa Jonaskaan ei pysynyt kunnolla pystyssä ja hän kaatui puolittain. Hän pysähtyi törmättyään seinään, painaen samalla vahingossa ovenavaus –painiketta. Hänen pistoolinsa tippui ovesta ulos. Pete oli jo ehtinyt nousta ylös ja ottanut vyöltään puukon. Pete syöksyi Jonasta päin vähät välittäen aukinaisesta ovesta. Jonas otti tarkkuuskiväärinsä selästä mahdollisimman nopeasti ja laukaisi. Hän osui Peteen, joka kuolleena törmäsi Jonakseen, syösten molemmat pimeyteen.
P.S. 100. Viesti! Wuhuu!