Usva leijui harmaana massana rosoisen soratien yllä kierrellen epäsymmetriaa tavoittelevia porttipilareita ympäri muodostaen harsotun tien metsään, joka tuntui olevan lävitsepääsemätön muuri pahuutta. Ainoa reitti sen läpi kulki pienen polun reittejä, jotka tuntuivat ainoastaan pakotieltä kuolemaan. Dihlum hätkähti huomattuaan viimeisen taisteluparinsa olevan jo paikalla. Haltia oli tuskin huomannut hänen tuloaan mielen rientojensa takia, mutta se ei antanut hänelle etulyöntiasemaa, sillä valkoinen ori oli huomannut mahdollisen uhan saapuneen ja vastasi haasteeseen rykäisten kovaäänisesti yön tuomaa pakkasilmaa. Neito hätkähti ratsunsa selässä ja loi hämmentyneen katseen juuri sopivasti huomatekseen bardin vihaisen iskun, joka löysi tiensä sinne, minne se oli tähdättykin. Kriin aaltokuvioitu terän reuna silpoi haltiatekoista kangasta ja viilsi lopuksi pitkän haavan Ivyrielin panssaroimatonta ihoa, jota pilkotti repaileisen hameen alta. Haltia parkaisi vihlovasta kivusta, mikä lamaannutti vasemman jalan hetkeksi. Reiden haava pulpautti ensimmäiset veripisarat hyvin nopeasti pintaan ja ohjasi ne sitten ratsun selkää pitkin alas.
Halla tappoi niityllä viljaa tiuhaan tahtiin vaikka sillä oli koko yö edessä. Minua se tuskin haittasi, mutta Paindreg tarvitsi viljaa olutta varten. Hymähdin hiljaa huomattuani ottelijoiden aloittaneen omaan aikatauluuni sopimattomaan tapaan. Vetäisin hihat rullalta sormieni suojaksi. Ilma oli todellakin jäähtymässä ja taivas kirkastumassa. Tähdet todistivat sen ajaen pilvet jonnekin horisonttiin ja sen taakse paljastaen suuren sirpin hopeaista valoa. Kuu hehkui peilinkirkkaana tänä yönä. Molempien aurinkojen öinen tuska heijastui sen syistä tehdä öistä ainutlaatuisia.
Dihlum ei laulanut tänään ottelunsa keskellä. Ei tänään, ei tänä yönä. Ainoastaan tietyt sanat olivat sulkeutuneet hänen mieleensä tuoden tietyn vivahteen tunnelmaan, joka oli kasvamassa jokaisen iskun myötä suuremmaksi kokonaisuudeksi. Tarinaksi, miltei laulun omaiseksi olotilaksi. Bardi virnisti ajatuksilleen ja työnsi tietään lähemmäs takajaloillaan seisovaa ratsua saaden päähänsä kaviollisen soraa ja makua verestä. Hän lennähti selälleen soratien kylmään kosketukseen, mutta nousi nopeasti jaloilleen ohimosuonen kannustaessa lisävauhtia liikkeisiin. Verinen suupieli lisäsi myös paineita selviytyä. Taistelulla oli nyt riskinsä, oma vaara, mitä tuli välttää. "Kaikkien on kuoltava.", Dihlum tiuskaisi sylkien yhä verta ja hampaiden kappaleita. Nopeasti tempaisten hän survaisi aseensa kuolettavalla nopeudella kohti neidon miekka kättä onnistuen saamaan uuden haavan. Ivyriel kiljahti uudelleen, tällä kertaa silkasta epätoivosta, mutta kokosi nopeasti hermonsa ja löi vastaiskuksi vaakatasossa viiltävän kappaleen kuolemaa ja kylmää terästä. Lyhyt takorautainen kappale lovia ja silkkaa vihaa yritti torjua nopeasti takaisin kimmonneen voiman, mutta katkesi omiin virheisiinsä päästäen pedon juhlimaan ateriallaan. Ihmisen pupillit supistuivat hetkeksi kivusta saaden kyynelten virran sekoittumaan vereen. Bardi oli menettänyt ranteensa, suojaavan kumppaninsa. Hän oli lapsi jälleen, suojaton olento joka taisteli enkelinkasvoista hirviötä vastaan.
Rykäisin hiljaa lämpimikseni. Veri oli hieman jähmettynyt lämmön tippuessa, mutta syke tuntui aaltoilevan käytävän taistelun mukaan. Tehtäväni oli yksinkertainen, mutta silti tärkeä. Todistaa lopputulos metsälle ja antaa uusi virka käytäntöön. Se oli tehtäväni ja siitä pitäisin kiinni vaikka lämpö muuttuisi pakkaseksi. Vilkaisin takanani kohoavaan soihturiviin, jotka kuuluivat kukin omille rakennuksilleen. Niitä tuskin olisi tänä yönä tarvinnutkaan sytyttää, kiitos kuun. Hymyilin hieman silkasta onnesta ja siitä, että minä olin saanut tämän vihdoin valmiiksi.
Ivyriel tähtisilmä ei jäänyt epäröimään hetkeäkään tunteidensa kanssa. Hän ei halunnut tästä kliseistä tai eeppistä kamppailua hyvän ja pahan välillä. Kaikki, mitä hän halusi oli kukon kiekuvan seitsemän kertaa herättäen hänet syvästä painajaisesta. Bardi nosti päätään vastaanottamaan viimeisen iskun lausuen kuitenkin viimeisetkin sanansa, kaatuen sinä, miksi hän syntyi. Taiteilijana. "Näytä minulle, mistä veri pakenee." Kirkkaaksi kiillotettu teräs heijasti levollisen ilmeen hänen kasvoiltaan peittäen kuvajaisen lopulta ruusuisella punaisuudella, levon värillä ja sillä tilkkupeitteellä, jolla hänet oli peitelty pienenä. Autuus levitti ihmisen kasvot hymyyn vielä kerran tietäen, että hän oli tehnyt tehtävänsä tässä maailmassa ja matka saattoi vasta nyt alkaa. Neito valkoisen ratsun selässä haukkoi happea hetken aikaa, mutta menetti sitten mielensä totuudelle ja sille tunteelle, että nyt oli aika luovuttaa. Pimeys korvasi kuunvalon.
Pyöräyttelin silmiäni kohti taivaita astellen dramaattisen sarkastisesti ottelijoiden luo. Kyykistyin maassa makaavan ruumiin luo ja vilkaisin hetken ajan soittoniekan vammoja, mutta tyydyin sulkemaan vainajan silmät sen kummemmin jäämättä tuhlaamaan ajatuksiani sille, mitä olisi voinut tapahtua. Tunsin kylmän ja kostean kosketuksen vasemmalla poskellani. Hätkähdin hieman huomatessani tuijottavani suuren luontokappaleen tummiin, lasittuneisiin silmiin. "Aa...Aivan, aivan.", hymähdin hevoselle ja nousin sitten seisomaan katsoen rentona ja täysin muusta maailmasta tietämättömänä lepäävää haltianeitoa silmiin. Siinä tovin mietittyäni päädyin tulokseen, ettei nukkuvaa saanut herättää. Kaivoin taskustani pergamentin palasen ja kastoin sormeni soralle muodostuneeseen lammikkoon verta. Vaaleankeltaiseen pinttyneeseen paperiin muodostui sanoja ja muutaman kerran uudelleen kastettuani sormeni sain kuin sainkin työni valmiiksi. Rullasin viestin ja sidoin sen sitten vyölläni hevosen satulaan läpsäisten samalla tätä takamukselle saaden sen lähtemään liikkeelle, joskin suhteellisen hitaasi. Oloni oli haikea. Jotenkin tyhjä, mutta samalla levollinen. "Näkemiin Ivyriel Tähtisilmä, Paindregin ja Whoogan Kuningatar.", tyydyin sanomaan jo metsään katoamaisillaan olevalle parille. Nämä olivat minun läksiäiset ja tein ne niin kuin parhaaksi näin. Loin vielä katseen taivaanrantaan huomatakseni vain sen, minkä oletinkin näkeväni. Kaksi suurta taivaisiin kohoavaa pylväsmäistä jalkaa olivat polvistuneet metsän päälle. Jättiläiskotkat kiertelivät olennon alistumisen merkiksi lasketun pään ympärillä tietäen, ketä he tottelisivat tulevaisuudessa. Häntä, jota Whoogakin pelkää.
Metsään laskeutui hiljaisuus. Se nukkui vihdoin levollisesti tietäen, että sen unta varrottaisiin.
Kiitokset kaikille erityisen paljon kärsivällisyydestä ja muusta avusta, jotta tämäkin projekti saatiin vihdoin päätökseen.
-Nilarakh