Elämää Keisarikunnan metsissä

[daider]

Tämänkertainen tarina valottaa vähän Nephenten elämää ja arkea.

Heidi kulki tietä pitkin tarkkaillen ympärilleen. Hänen tummat hiuksensa hulmusivat viileässä tuulessa ja hän värisi, ohut yöpaita ei paljoa lämmittänyt. Viimeaikaisten tapahtumien vuoksi häntä oli kielletty poistumasta kotoaan pimeän aikaan, varsinkaan yksin, mutta Peterin kutsu oli ollut liian houkutteleva. Peter oli kutsunut hänet lammen rannalle, kuulemma hänellä oli salaista asiaa. Heidi hymyili itsekseen, kyllä hän tiesi mitä Peterillä oli mielessä. Siksi hän kiirehti askeliaan polkua pitkin, päästäkseen pois synkästä metsästä Peterin käsivarsille. Jokin rasahti hänen takanaan ja hän käännähti hätäisesti katsomaan.
Tumma hahmo hyppäsi puun takaa häntä kohti. Se muistutti etäisesti ihmistä mutta oli paljon suurempi. Heidi kauhistui ja alkoi kiljua. Huuto katkesi kun otus nappasi häntä kädellään kiinni kurkusta ja paiskasi puuta vasten. Heidi tunsi luidensa murtuvan ja lysähti maahan. Häneen sattui joka paikkaan eikä hän voinut tehdä muuta kuin katsoa avuttomana kun hänen hyökkääjänsä kumartui hänen yläpuolelleen ja iski terävät kulmahampaansa hänen kurkkuunsa.

- Se oli sinun hunsvottipoikasi vika, Norbert Wolf! Gustaf Nordheim karjui pöydän yli.
- Aijaa! Norbert huusi takaisin ja hyppäsi ylös penkiltään. Jos sinun tyttärenhupakkosi ei olisi kuljeskellut ympäriinsä takamustaan keikutellen, minun poikani ei olisi saanut päähänsä rikkoa ulkonaliikkumiskieltoa!
Gustaf nousi ylös ja aikoi sanoa vastaan jotain, mutta nyrkinisku pöytään hiljensi heidät molemmat. He kääntyivät katsomaan pöydän päätyyn, missä Robert Sieger, kylän seppä nojasi käteensä ja katsoi heitä vihaisena paksujen kulmiensa alta. Robert oli vaikuttava näky, lähes kaksi metriä pitkä lihaskimppu. Hänen tuuhea partansa ja sotkuiset hiuksensa lisäsivät vaikutelmaa miehen karhumaisuudesta. Molemmat riitapukarit vaikenivat ja istuivat alas. Robert katseli heitä vielä hetken ja istui sitten alas.
- Kiitoksia Robert, kylänvanhin Mortimer Sieger sanoi pöydän toisesta päästä.
Mortimer katseli pöydän ympärille kerääntynyttä porukkaa. Norbert ja Gustaf edustivat omia sukujaan kylänneuvostossa, samoin kuin muidenkin maanviljelijäsukujen edustajat. Heidän lisäkseen paikalla oli muita kylän vaikutusvaltaisia henkilöitä. Tummanpuhuva pastori Lorane, kylän hengellinen johtaja oli mukana varmistaakseen päätösten oikeamielisyyden. Kauppiaiden edustaja Othos Ghann, tukeva mies joka välitti enemmän omien etujensa turvaamisesta kuin muiden kohtaloista, oli mukana oman etunsa nimissä. Lisäksi mukana oli nostoväen johtaja, hänen oma poikansa Robert, joka normaalisti toimi kylän seppänä. Hänet oli valittu uuteen virkaansa vasta muutama viikko sitten, koska hän oli kaikkein kokenein soturi kylässä. Olihan hän nuorempana taistellut keisarikunnan joukoissa.
- Riitely ei auta mitenkään, Mortimer sanoi kohdistaen sanansa riitapukareille, jotka painoivat päänsä alas häpeissään.
- Mutta meidän täytyy tehdä jotain, Alan Gerhill sanoi ja sai vastaukseksi hyväksyvää mutinaa. Jo kymmenen ihmistä on kuollut näiden petojen hyökkäyksissä.
- Ne eivät ole petoja, Robert sanoi matalalla äänellä ja kaikki kääntyivät katsomaan.
- Niitä on vain yksi, hän jatkoi rauhallisesti. Jäljistä päätellen se on väijyttänyt uhrinsa seurattuaan ensin jonkin aikaa ja tappanut yhdellä hyökkäyksellä.
- Mutta mikä se sitten on? Alan kysi ihmeissään. Minkälainen otus tappaa ihmisiä ja raatelee heidän tuolla tavoin?
- Demoni! Lorane huusi ja nousi ylös. Syntiemme tähden meidän kimppuumme on lähetetty demoni syvimmästä helvetistä, saalistamaan nuorimpiamme ja viemään heidät pois!
- Ei demoni, Robert sanoi pastorille. Mutta lähellä. Mutantti, demonien palvoja. Ihminen, joka on kääntänyt selkänsä valolle ja syleilee pimeyttä. Minä kohtasin useita sellaisia taistellessani armeijan riveissä vuosia sitten.
- Sittenhän kaikki on hyvin, Othos sanoi ja siveli partaansa. Urhoollinen Robert kerää kylämme miehet ja johtaa partion metsään tappamaan tämän otuksen ja me voimme palata normaaliin elämäämme.
Muut miehet alkoivat mutista hyväksyvästi Othoksen ehdotukselle, vaikka kaikki tiesivät hänen olevan huolissaan omista sijoituksistaan enemmän kuin kyläläisistä. Robert kuitenkin vaimensi heidät nostamalla kätensä ylös.
- Se ei ole niin helpoa. Tämä otus onnistuu jotenkin häivyttämään jälkensä, todennäköisesti pakenemalla puita pitkin. Olen jo yrittänyt metsästää sitä koirien kanssa, mutta koirat joko hukkaavat sen jäljet, tai sitten eivät erota sen tuoksua ollenkaan.
- Mitä me voimme sitten tehdä? Gustaf kysyi ja painoi pään käsiinsä.
Hän oli menettänyt jo kaksi tytärtään ja ajatus siitä, että menettäisi kolmannenkin, tuntui vanhasta miehestä murskaavalta.
- Meidän täytyy lähettää viestinviejä Suterheimiin hakemaan apua, Mortimer sanoi. Ja meidän on evakuoitava kaikki ihmiset maatiloilta kylän suojiin.
- Kylään? Othos huudahti. Minne me heidät muka majoitamme? Tai ruokimme?
- Kylän muurin sisäpuolella he ovat paremmassa turvassa kuin erillään maatiloilla. Tähän asti hyökkääjä on iskenyt vain yksinäisten kimppuun, mutta voi olla että pian se käy röyhkeämmäksi ja iskee pienimmille tiloille.
Hyväksyvät nyökkäyksety rohkaisivat häntä jatkamaan.
- Ja mitä majoitukseen ja muonitukseen tulee, sinullahan on varastohallit osittain tyhjillään. Me voimme majoittaa sinne lähes kaikki ihmiset karjoineen. Ruokaa meillä on varastoissa useaksi kuukaudeksi, joten kestämme kyllä.
Othos aikoi sanoa vastaan, mutta tiesi jäävänsä yksin. Kyläneuvosto sopi sinä iltana evakuoinnista ja muutaman tunnin kuluttua ensimäiset vankkurit rullasivat jo sisälle kylän portissa kyydissään ihmisiä vähine omistuksineen. Samana iltana kaksi nuorta miestä lähti ratsastamaan pohjoiseen kohti läheistä kaupunkia mukanaan vanhempiensa jäähyväiset ja viesti kaupungin pormestarille, jossa pyydettiin apua pienelle kylälle.

Kuukauden ajan kylä eli lähes eristyksissä muurien sisäpuolella. Karjaa käytettiin laiduntamassa läheillä niityillä aseistetun joukon turvin, viljapellot saivat kasvaa rauhassa kesannolle, lapset joutuivat leikkimään talojen välissä tai sisällä. Lapset olivatkin ainoat jotka eivät vaivautuneet tilanteesta, vaan keksivät uusia leikkejä nyt kun leikkikavereita oli paikalla entistä enemmän. Aikuiset vilkuilivat jatkuvasti hermostuneena metsän suuntaan ja toivoivat kuulevansa pian uutisia viestinviejistä. Tavernassa tapeltiin harva se ilta, oluen käydessä vähiin ja pakotetun naapuruuden kiristäessä ihmisten hermoja. Hyökkääjästä aluksi ei kuulunut mitään, kuin se olisi menettänyt mielenkiintonsa. Kuitenkin muutaman viikon päästä yksi vasikoista karkasi laumasta metsään. Kolme miestä lähetettiin hakemaan sitä takaisin, mutta he löysivät vain veriseen lammikkoon päättyvät jäljet. Miehet pakenivat kiireellä metsästä ja karja ajettiin kesken laiduntamisen takaisin kaupunkiin. Kukaan ei sukaltanut edes ehdottaa laiduntamisen jatkamista pariin päivään.

Lopulta eräänä aamuna vartiomies näki pölypilven lähestyvän tietä pitkin kylää pohjoisesta. Uutinen kiiri nopeasti ja kun vankkurit vihdoin saapuivat portista melkein koko kylä oli saapunut paikalle ihmettelemään. Vankkureiden perässä saapuivat kaksi viestinviejää, joiden perheet syöksyivät halaamaan sankaripoikiaan.
Mortimer asteli rauhallisesti ja arvokkaasti vankkureiden luokse, kylänvanhimman ominaisuudessa oli hänen velvollisuutensa ottaa vieras vastaan. Vankkurit oli valmistettu mustasta puusta, kalliista eteläisten maiden materiaalista ja koristeltu kaiverruksin, joissa keisarin miehet poseerasivat aseidensa kanssa kuin vartioiden vankkureita. Ajaja oli vanha mies, ilmeisesti kaupungista värvätty ja kokenut hevosmies joka katseli Mortimeria lierihattunsa alta.
Vankkureiden ovi aukesi ja ulos astui omituisen näköinen mies. Lämpimästä kesäpäivästä huolimatta hän oli pukeutunut pitkään, taivaansiniseen takkiin joka ulottui hänen polviinsa asti. Päässään hänellä oli samanvärinen leirihattu, joka varjosti hänen huivilla peitettyjä kasvojaan. Takin hihat oli koristeltu metallirenkain, joista osasta lähti metallisia putkia hänen selkänsä taakse. Mies astui alas ja käveli Mortimerin eteen.
- Olen yli-inkvisaattori Nephente, saapunut paikalle kutsusta tuomaan apua uskollisille Keisarikuntalaisille.
- Tervetuloa kyläämme herra yli-inkvisaattori, Mortimer lausui kohteliaasti ja kumarsi niin syvään kuin hänen iän kangistama selkänsä antoi myöten. Olen kylänvanhin Mortimer Sieger ja olemme kaikki kiitollisia, että Keisari katsoo meidänkin puoleemme.
Nephenteksi itsensä nimennyt mies katseli ympärilleen ja jatkoi sitten.
- Haluan nähdä paikat, joista kuolleet on löydetty. Vaikka aikaa on kulunut paljon, voimme silti vihjeitä tappajan luonteesta.
- Kuten haluatte. Käsken poikaani järjestämään teille oppaan ja joukon suojelijoita.
- Tarvitsen vain oppaan, arvoisa kylänvanhin. Suojelustani teidän ei tarvitse olla huolissaan. Lisäksi vaadin itselleni ja apureilleni tilat kylästä, jossa voimme olla rauhassa.
- Tilat? Meillä on kovin ahdasta jo nyt kylässä, mutta voimme ehkä raivata teille tilaa majatalosta.
- Kuten sanoin, tarvitsemme tilaa jossa meitä ei häiritä. Tuo talo tuolla sopii hyvin, otamme sen käyttöömme.
Mortimer katsoi miehen osoittamaan suuntaan.
- Mutta, sehän on minun taloni.
- Loistavaa, sittenhän teille on helppoa järjestää sen tyhjentäminen ihmisistä. Otamme oppaan nyt mukaan ja palaamme iltaan mennessä, katsokaa että kaikki on silloin kunnossa.
Nephente kääntyi ja nousi takaisin vaunuihin. Yksi kylän nuorista pojista juoksi paikalle, ilmeisesti Robertin käskemänä ja hyppäsi ajurin penkille. Ajuri heilautti piiskaansa ja vankkurit lähtivät ajamaan ulos kylästä sen länsiportin kautta jättäen tyrmistyneen Mortimerin ja kyläläiset ihmettelemään outoa tapaamista. Nephenten kääntyessä Mortimer oli nähnyt hänen selässään oudon metallisen laatikon, johon metalliputket johtivat.
- Mitä ajattelet tästä, isä?
Robert oli saapunut isänsä rinnalle ja laittoi kätensä hänen olkapäälleen.
- En tiedä, poikani. En tiedä onko tuo mies todella Keisarin lähettämä suojelija vai jokin outo ilmestys joka sattui saapumaan paikalle huonojen uutisten vetämänä.

Nuori opas, Austin, opasti vankkurit ensin lammelle, josta Peterin ruumis oli löytynyt. Ruumiin jäänteet oli viety pois ja loput jäänteet olivat pyhkiytyneet sateen myötä. Silti Nephente oli vaatinut nähdä paikan, vaikka Austin ei voinut kuvitella siellä olevan mitään näkemisen arvoista.
Vankkurit pysähtyivät lammen rantaan. Vanha ajuri sytytti piippunsa ja jäi istuskelemaan Austinin hypätessä alas. Nephente nousi vaunuista ja katseli ympärilleen.
- Käynnistäkää tutkinnat, hän sanoi vaunuihin.
Austin kauhistui kun näki yli-inkvisaattorin apurit. Ensimäisenä vaunuista nousi punaiseen kaapuun pukeutunut mies. Vasen puoli hänen kaljusta päästään oli päällystetty metallilla ja vasen silmä hehkui punaisena kuin kekäle. Hänen kummankin olkapäänsä yläpuolella leijaili ihmisen pääkallo, josta roikkui sekalainen nippu samoja metalliputkia kuin Nephenten puvussa. Ne liikkuivat kuin niillä olisi ollut oma tahto puolelta toiselle katsellen lasisilla silmillään ympärilleen.
Seuraavana nousi kuihtunut alaston ihminen, Austin ei osannut erottaa oliko se mies vai nainen. Hänet oli kahlehdittu ketjuin, joista osa roikkui hänen yllään, osa oli upotettu hänen kehoonsa ja osa leijui hänen ympärillään, kiertäen häntä jonkin oudon voiman nostamana.
Viimeisenä astui ulos tukeva vanha nainen. Hänen päänsä oli kalju ja siihen oli upotettu metallisia tappeja sinne tänne. Hänen poskensa roikkuivat alhaalla ja hän oli pukeutunut musta-valkoiseen kaapuun. Käsissään hän piteli kirjoitusalustaa ja sulkakynää.
Ilman erillistä käskyä outo seurue kävi toimiin. Pääkallot lentelivät puolelta toiselle tarkkaillen ympäristöään, punakaapuinen tutki maaperää, puhuen matalalla äänellä vierellään seisovalle kirjurinaiselle. Ketjutettu henkilö laahusti ympäriinsä, kuin etsien jotain mitä muut eivät voineet nähdä.
- Pelottavatko apurini sinua?
Austin hätkähti ja käänti ympäri. Nephente oli kävellyt hänen selkänsä taakse ja katsoi nyt poikaa suoraan silmiin. Oudon miehen katseen alla Austinista tuntui kuin olisi ollut pelkkä koiranpentu, jota isäntä katsoi vihaisena.
- Eivät, sir. Minä vain... en ole koskaan nähnyt heidän laisiaan.
Nephente katsoi hetken hiljaa, vilkaisi sitten apureitaan ja sanoi.
- He ovat Keisarin palvelijoita ja heidän parhaat lahjansa on otettu käyttöön. Jos se tarkoittaa heidän kehonsa muokkaamista sopivaksi se on tehty kaikkien edun nimissä.
- Kyllä sir.
- Kerro minulle, minkä sinä luulet piinaavan kylääsi?
- No, Robert kertoi meille...
- Minä tiedän mitä Robert on mieltä, Nephente sanoi tuimasti ja kääntyi katsomaan taas Austinia, joka säpsähti. Minä kysyin mitä sinä luulet.
- Anteeksi sir. Minä vain... minä olen elänyt tässä kylässä koko ikäni enkä tiedä maailmasta paljoakaan. Jos Robert sanoo kohdanneensa näitä otuksia aiemmin niin kuka minä olen häntä epäilemään.
Nephente ei sanonut mitään, vaan kääntyi ja käveli apureidensa luokse. Austin huokaisi ja lysähti nojaamaan vankkureiden kylkeen.
- Elä sie välitä tosta isosta herrasta, ajuri tokaisi paikaltaan. Hyö on kaek omituist sakkii. Erilaisii kui me, ulkomaailmast.
- Ulkomaailmasta? Austin kysyi ihmeissään. Siis Keisarikunnan ulkopuolelta?
Ajuri hymyili leveästi ja kopautti sammuneen piippunsa ajopukin laitaan.
- Nii just, meirän maailman ulkopuolelt.
- Ajuri, herättele hevoset. Austin, hyppää kyytiin ja opasta meidän seuraavalle paikalle.
Austin hätkähti ja huomasi Nephenten apureineen nousevan kyytiin.
- Löysittekö mitään, herra Nephente? Austin kysyi varovasti.
- Kyllä, vanhoja jälkiä ja muut jäljet vanhenevat vielä enemmän jos vietämme täällä aikaa kysellen tyhmiä. Matkaan!
Austin kiipesi ajurin vierelle ja vaunut nytkähtivät liikkeelle. Loppupäivän ajan he kiersivät paikkoja joista ruumiit oli löydetty. Nephente ei enää puhunut Austinille, vaan keskittyi apureidensa tarkkailuun. Ajuri ja Austin kuluttivatkin aikaa jutellen keskenään, nuorella Austinilla oli paljon kyseltävää kylänsä ulkopuolisesta maailmasta. Aina välillä ajuri saattoi kesken lauseen pysähtyä, kuin miettiäkseen miten asian ilmaisisi ja käytti usein termejä joita nuori poika ei ymmärtänyt, kuten ”avaruusasema” tai ”teknopappi”. Austinin kysellessä näistä sanoista ajuri vain naurahti ja tokaisi pojan oppivan joskus.
Lopulta auringon saavuttaessa horisontin Nephente käski heidän palata takaisin kylään.

Kylässä ihmiset olivat kokoontuneet tavernaan istuskelemaan ja keskustelemaan oudosta vieraasta. Nephente seurueineen oli palannut jonkin aikaa sitten takaisin reissultaan. Yli-inkvisaattori itse oli vetäytynyt kylänvanhimman asuntoon, josta ihmiset olivat muuttaneet asumaan tuttaviensa luokse. Austin ja ajuri oli käytännössä kiskottu tavernaan kertomaan oudoista vieraista. Oluttuoppeja kannettiin pöytään heille molemmille ja jokainen kuuntelivat tarkkaan kaiken mitä heillä oli kerrottavaa tästä oudosta hahmosta. Varsinkin Austinin kuvaus kammottavista leijuvista pääkalloista sai ihmiset haukkomaan henkeään. Ainoa, johon tarinat eivät tuntuneen tekevän vaikutusta oli Robert, mutta hänhän oli maailmaa nähnyt mies.
- Hän on itse demoni, yksi mies sanoi kuultuaan kahlehditusta apurista.
- Niin, hänen vieressään istunut mies lisäsi. Sidottu sen Nephenten palvelukseen metsästämään kaltaisiaan.
- Pah! kuului huudahdus pöydän päästä.
Molemmat miehet kääntyivät katsomaan Roberttia, joka kumosi juuri uutta tuopillista kurkkuunsa.
- No kerro sinä sitten mikä se on, Robert.
- Niin, kun kerta olet käynyt siellä isossa maailmassa.
Robert laski tuoppinsa alas, pyyhkäisi vaahtoa mustasta parrastaan ja nojasi eteenpäin katsellen miehiä omituinen virne naamallaan.
- Noita, hän sanoi lopulta. Se otus on noita, kirottu ihminen joka on antanut sielunsa demonien palvelukseen.
- Minä tiesin! pastori Lorane huudahti. Se Nephente on itse demoni, syyllinen näihin kauheuksiin.
Useat miehet liittyivät pastorin julistuksiin huudahduksin ja yhtä monet huusivat vastaan saaden aikaan metelin. Robert nosti kätensä ylös ja jatkoi rauhallisesti.
- Se noita on kahlehdittu ja pakotettu palvelemaan yli-inkvisaattoria. Teidän ei tarvitse pelätä sen suunnalta mitään.
- Mutta miksi se sitten on täällä, yksi miehistä kysyi.
- Toimiakseen vainukoirana, ääni ovelta vastasi.
Kaikki hiljenivät ja kääntyivät katsomaan äänen suuntaan. Nephente seisoi tavernan ovella ja katseli huoneeseen. Nautittuaan hetken saamastaan huomiosta hän lähti kävelemään peremmälle jatkaen samalla.
- Demonit, noidat ja muut kirotut otukset jättävät jälkeensä tuoksun jota vain toiset samanlaiset voivat seurata. Siksi orjuutettu noita on mitä parhain apu metsästyksessä.
Nephente pysähtyi Robertin viereen ja katsoi tätä pää kallellaan. Robert itse puristi tuoppiaan hermostuneesti ja kun Nephente nosti hänen takahiuksiaan ja vilkaisi hänen niskaansa mies näytti valmiilta hyppäämään nahoistaan.
- Mielenkiintoista, Nephente sanoi itsekseen ja jatkoi. Kehottaisin teitä muita menemään aikaisin nukkumaan. Huomenna aloitamme metsästyksen ja haluan kaikkien olevan virkeinä.
- Metsästyksen? Lorane kysyi ihmeissään. Tiedättekö te missä se kirottu otus on?
- En vielä, mutta tiedän minne se iskee seuraavana. Huomenna järjestämme sille ansan ja lopetamme tämän piirileikin.
Tämän sanottuaan Nephente kääntyi ja marssi ulos. Vasta oven kolahtaessa Robert löysäsi otteen tuopistaan ja lysähti rennoksi tuolilleen.
- Mitä hittoa tuo oli, Robert? yksi miehistä kysyi.
- Niin, et kai sinä pelkää tuota tyyppiä? joku toinen lisäsi.
- Pah! En vain siedä noita ylimielisiä tyyppejä. Me kohdattiin niitä liikaa kun oltiin sotilaita.
Jos joku aikoikin sanoa jotain se jäi sanomatta kun tuskanhuuto kiiri heidän korviinsa kaukaa.

Nälkä. Otus ei ollut syönyt pitkään aikaan ja nyt sen oli pakko saada ravintoa. Se pystyi haistamaan saaliinsa, sievät pienet paketit. Niin hauraita, niin makeita. Sen täytyi saada ainakin yksi niistä käsiinsä. Otus loikki puiden seassa hajun perässä kunnes saapui esteen eteen. Saalis piiloutui tänne, puisen esteen taakse. Sen kummempia aikailematta otus hyppäsi ilmaan, nousi oksalle ja liikettä hidastamatta hyppäsi muurin harjaa kohti. Yksi saaliista, vanhempi yksilö seisoi suoraan sen edessä ja kerkesi huutaa kun otus osui siihen ja veti mukanaan esteen taakse. Liikkeen voima riitti kuljettamaan heidät molemmat päin läheisen rakennuksen seinää, otuksen käyttäessä saalistaan iskunvaimentimena. Se tunsi kuinka heikompi heistä murskautui seinää vasten ja heti päästyään jaloilleen iski hampaansa saaliinsa kurkkuun. Veri ei ollut yhtä tuoretta kuin aiempien mutta maistui silti hyvältä. Samalla muistot tulvivat otuksen mieleen. Hän muisti tehneensä näin aiemminkin, jossain kaukana. Silloin sillä oli ollut nimikin, tarkoitus. Otus pysähtyi hetkeksi ja yritti tavoittaa ajatusta, mutta se katkesi lähempää kuuluviin huutoihin. Valot! Ne lähestyivät. Otus ei tiennyt kuka oli tulossa, mutta tiesi valojen merkitsevän ongelmia. Se kääntyi ja näki uuden saaliin juoksevan kohti. Mutta tällä oli kädessään valo. Otus murahti ja iski kädellään. Valonkantaja lensi taaksepäin ja osui muuriin. Otus ei välittänyt vaan loikkasi muurin harjalle. Toinen loikka ja se oli poissa.

Ensimäiset vartijat saapuivat nopeasti paikalle, josta tuskanhuudot olivat kuuluneet. He löysivät kuolleeksi murskautuneen Adolfin seinän vierestä kurkku auki revittynä. Häntä vastapäätä muuriin nojasi Helmut verta yskien.
- Se otus... Helmut sai vaivoin sanotuksi yskimisen lomasta. Kuin ihminen... isompi... pakeni...
Helmut yritti vielä sanoa jotain mutta antoi periksi ja kaatui maahan. Yksi paikalle saapuneista polvistui hänen viereensä ja kokeili hänen kaulaansa.
- Kuollut.
- Se oli arvattavissa, kuului ääni heidän takaansa.
Vartijat kääntyivät ja näkivät Nephenten, joka oli saapunut paikalle. Hänen toisen olkapäänsä päällä leijaili yksi niistä pääkalloista, joista miehet olivat kuulleet huhuja. Vartijat säpsähtivät ja perääntyivät tietämättä miten suhtautua asiaan. Nephente polvistui ruumiin viereen ja pääkallo alkoi kierrellä ruumiin yläpuolella kuin haaskalintu.
- Ruumiin vammat vahvistavat aikaisemmat havainnot, Nephente sanoi ja kallo surisi kuin olisi vastannut hänelle. Iskun voimasta kynnenjäljet erottuvat selvästi. Kohteen käytöksen muutos vahvistaa asian vakavuuden, siirrymme suunnitelmaan beta aikaistetussa aikataulussa.
- Mitä ihmettä täällä tapahtuu?
Vartijat kääntyivät ja näkivät kuinka kylän miehet Robertin johdolla laukkasivat paikalle. Nephente ei noussut vaan jatkoi ruumiin tutkimista. Miesjoukko pysähtyi nähdessään pääkallon leijuvan ruumiin yläpuolella ja monet kuiskasivat peloissaan rukouksia Keisarille.
- Herra Sieger, Nephente sanoi rauhallisesti. Olisi toivottavaa että kouluttaisitte vartijanne paremmin, muuten he ovat pelkkää ruokaa vihollisellemme.
- Syytättekö minua tästä?
- Syytän otusta näistä kuolemista. Ja teitä siitä, että otuksen oli niin helppo yllättää kaksi vartiomiestä.
- Tätäkö tarkoititte kun sanoitte että tiedätte otuksen olinpaikan?
- En suinkaan. Ilmeisesti otuksen nälkä ajaa sen epätoivoisiin hyökkäyksiin. Onneksi se on vielä vaistojensa varassa, jos se saa takaisin yhtään entisestä älystään se todennäköisesti tappaa meidät kaikki.
-Mitä helvettiä tuo tarkoittaa?
- Hyvää yötä, hyvät herrat. Vetäydyn nukkumaan. Huomenna on tärkeä päivä ja tarvitsen teidät kaikki virkeinä.
Nephente nousi ylös ja käveli miesjoukon halki kenenkään yrittämättä estää häntä. Nephenten poistuttua Robert alkoi ohjata miehiä viemään ruumiit pois ennenkuin koko kylä saapuisi paikalle ja käski vartijoita partioimaan pareittain loppuyön ajan.

- Hyvät herrat, Nephente aloitti katsoen kyläneuvoston jäseniä tarkasti. Viime yönä tiedän ahdistelijanne teki virheen hyökätessään kyläänne. Se paljasti itsensä ja nyt tiedän miten sen voi voittaa.
- Mikä se sitten on? Mortimer kysyi ihmeissään. Helmut oli kerennyt kertoa ennen kuolemaansa sen olleen ihminen, mutta minkälainen ihminen tekee tälläistä.
- Ei ihminen. Langennut enkeli. Keisarin soturi joka on sokaistunut pimeydestä ja tuomittu hulluuteen.
Miehet huokaisivat syvään ja Lorane lausui rukouksen pyytäen Keisaria suojelemaan heidän sielujaan.
- Mitä me voimme tehdä sille? Robert kysyi. Me olemme vain ihmisiä, miten voimme taistella yliluonnollista otusta vastaan?
- Samalla tavalla kuin muutkin Keisarin palvojat. Uskon kautta. Järjestämme ansan sille ja lyömme sen maahan.
Nephente vaikeni hetkeksi ja antoi sanojensa vaikuttaa ihmisiin ennenkuin jatkoi.
- Ansa vaatii tietenkin syötin. Hyökkääjämme on osoittanut janoavansa eniten nuorten ihmisten verta. Se janoaa niiden lihaa ja verta saadakseen takaisin minuutensa, mutta aina kun se alkaa muistaa jotain sen eläimellinen puoli pakottaa sen takaisin hulluuden tilaan. Siksi se ei ole vielä hyökännyt suuremmissa määrin.
- Mitä sitten ehdotatte syötiksi?
- Nuorta neitoa tietenkin. Hänet sijoitetaan kylän torille, jonne hänen tuoksunsa houkuttelee pedon.
- Olette hullu! Gustaf huusi. Miksi luulette että kukaan meistä vaarantaisi oman lapsensa?
- Ei tarvitse isä, ääni ovelta sanoi. Minä suostun siihen.
Kaikki hiljenivät ja kääntyivät katsomaan puhujaa. Ovella seisoi nuori neito pukeutuneena ruskeaan mekkoon. Hänen silmänsä olivat punaiset kyynelten jäljiltä ja hän puristi käsiään tiukasti nyrkkiin.
- Sarah, Gustaf sanoi pehmeällä äänellä. Älä tee tätä. Me menetimme jos siskosi, en halua menettää sinuakin.
- Mitä muuta minä voin tehdä, isä? Istua ja odottaa että minutkin tapetaan samalla tavalla kuin muut?
Sarah käänsi katseensa Nephenteen ja sanoi värisevällä äänellä.
- Minä suostun syötiksi, jos voitte luvata että lähetätte sen hriviön helvettiin.
- Keisari suojelee niitä, jotka uskovat! Lorane huudahti.
- Keisari suojelee, Nephente vastasi. Hyväksyn tämän urhoollisen neidon tarjouksen ja lupaan että piinanne päättyy tänään.

Pian koko kylä oli työn touhussa. Naiset paimensivat lapsensa kylän laidoilla oleviin taloihin ja kellareihin suojaan samalla kun miehet ansoittivat toriaukeaa. Sarah vietti aikansa kappelissa rukoillen pastori Loranen kanssa. Hän itki samalla, mutta tunsi samalla olonsa rohkeaksi.
- Viattoman kyyneleet ovat myrkkyä epäpyhälle, sanoi Nephenten ääni heidän takaansa.
Sarah kääntyi ja näki inkvisaattorin saapuneen kappeliin. Hänen seurassaan nykyisin nähty kallo leijaili ympäri kappelia. Toisessa kädessään Nephente roikutti kettingissä suitsukeastiaa.
- Vaikka olet jo luvannut uhrata paljon joudun silti pyytämään sinulta palvelusta, Nephente jatkoi. Jotta saisimme houkuteltua hyökkääjän esiin meidän tulee kertoa sille sinun olevan täällä.
- Suitsukeastiallako? Sarah kysyi ihmeissään.
- Pyhällä suitsukkeella, jonka tuoksun otus tunnistaa ja joka peittää alleen väijyttäjien tuoksun. Kun sekoitamme siihen sinun vertasi otus ei huomaa muuta kuin sinut, ennen kuin on liian myöhäistä.
- Ettekai te aio vuodattaa hänestä verta, senkin hirviö! Lorane huudahti ja astui Sarahin ja Nephenten väliin. Ettekö te tunne lainkaan sääliä?
- Sääli on rauhan ajan hyve pastori Lorane, Nephente sanoi rauhallisesti ja otti takkinsa sisältä esiin veitsen. Jos aiomme voittaa tämän taistelun meidän on oltava yhtä armottomia kuin vastustajamme.
- Teen mitä tahansa saadakseni kostettua sisarteni murhan, Sarah sanoi ja otti veitsen käteensä.
Sarah veti hihansa ylös ja ojensi kätensä suitsukeastian päälle. Hän viilsi veitsellä vaaleaa ihoaan joka aukesi ja vapautti kirkkaan punaisen verijuovan. Veri valui alas astiaan, joka alkoi hiljakseen täyttyä. Sarah puri huultaan kivusta mutta ei liikauttanut vuotavaa kättään. Lopulta Nephente sulki astian kannen ja Sarah lysähti polvilleen ja yritti painaa haavaa kiinni. Lorane laskeuti polvilleen ja tuki neitoa jotta tämä ei kaatuisi. Nephente astui heidän ohitseen alttarin viereen ja laski astian alttarikankaalle.
- Pastori Lorane, tarvitsen teidän apuanne.
- Sarah tarvitsee minua enemmän!
- Viir, korjaa kohteen Sarah kudosvaurio.
Kallo lähti käskyn saatuaan laskeutumaan alas katonrajasta. Se jäi leijailemaan Sarahin eteen, joka hätkähti taaksepäin. Kallon alta ilmestyi kaksi metallista pistintä, jotka painuivat Sarahin kättä vasten ja alkoivat ommella haavaa kiinni rauhallisin mekaanisin liikkein.
- Nyt kun se on hoidossa, voisitteko siunata tämän veren jotta voin sekoittaa sen suitsukkeiden sekaan?
Pastori nousi varovaisesti tarkkaillen kalloa. Hän asteli alttarille ja alkoi tärisevällä äänellä lausua siunausta. Hän oli suorittanut pyhän seremonian jo satoja kertoja, siunannut pyhää vettä tai viljasatoa. Siunannut vihkipareja ja vastasyntyneitä. Mutta tämä groteski rituaali oli jotain mitä hänen oli vaikea hyväksyä. Hän kuitenkin lausui sen loppuun asti ja tunsi kuinka jokin selittämätön voima virtaavan lävitseen.
Nephente ei sanonut enää mitään, vaan otti suitsukeastian ja veitsen ja poistui kappelista kallo perässään.
Sarah nyyhkytti polvillaan lattialla ja Lorane laskeutui häneen vierelleen, osaamatta sanoa mitään mikä olisi lohduttanut häntä.

Illan alkaessa hämärtymään kylän tori alkoi olla valmiina. Robertin kouluttamat miehet olivat asettuneet piiloihin ympäröivien talojen väleihin opeteltuaan ensin tarkkaan ansojen sijainnit. Sarah istui kaivon reunalla keskellä toria. Hänen isänsä oli järkyttynyt nähdessään viiltojäljen, mutta Sarah oli vakuuttanut sen olevan tarpeen.
Nephente itse oli apureineen edelleenkin kylänvanhimman taloon. Ainoana hänen seurueestaan ulkona liikkui toinen kalloista kantaen suitsukeastiaa. Astiassa paloi outo sininen liekki ja se levitti ympärilleen omituista, makean tuoksuista savua. Savu jäi leijailemaan torille ja liukui hitaasti ohuina noroina kattojen yli tuulen mukana kohti metsää.

Nälkä ajoi otusta eteenpäin. Edellinen ateria oli keskeytetty ja nyt nälkä tuntui pahempana kuin koskaan. Otus harkitsi palaamista saaliinsa luokse, sinne mistä veren tuoksu kantautui, mutta muistot valoista piinasivat sitä. Lisäksi se tiesi, että edellisen saaliin syötyään se oli muistanut jotain, mitä se ei halunnut muistaa. Jotain mikä tuotti sille tuskaa. Otus karjui tuskaansa ja raapi puita sisäisen kamppailun piinatessa sen pedon mieltä.
Äkkiä se haistoi jotain. Verta. Makea nuoren veren tuoksu leijaili sen sieraimiin ihanampana kuin koskaan. Se nuolaisi huuliaan, pystyen melkein maistamaan veren paksun tuoksun läpi. Enää se ei vastustellut kutsua vaan lähti juoksemaan pitkin metsää. Haju sekoitti otuksen aistit ja se törmäili puihin siitä kuitenkaan välittämättä. Lopulta se saapui tutun esteen luokse. Jälleen kerran se loikkasi ja oli pian esteen harjalla. Haju tuntui yhä voimakkaampana ja nyt se näki kattojen takana olevalla aukiolla saaliinsa. Veren makea tuoksu oli lähtöisin juuri tuosta olennosta. Peto tiesi, että sen oli saatava juuri tuo saalis, millään muulla ei olisi väliä. Otus loikkasi talon katolta toiselle ja sieltä alas valmistautuen tappavaan syöksyyn. Kun se osui maahan jokin iski sen jalkaan tuottaen suunnatonta tuskaa.

Gustaf kuuli raskaita tömähdyksiä katolta ja tiesi pedon saapuneen kylään. Hän puristi heinähankoaan tiukemmin ja odotti sydän kurkussa. Ovella seisova Norbert tarkkaili oven raosta aukeaa hiljaisena. Lopulta he kuulivat epäinhimillisen karjaisun ulkoa ja Norbert lähti syksymään ulos muiden miesten seuratessa. He pääsivät pihalle yhtäaikaa muiden miesten kanssa, jotka syöksyivät toisista taloista ja pysähtyivät kauhuissaan. Soihtujen valossa he näkivät pedon, joka muistutti etäisesti ihmistä. Se oli pitkä, päätä pidempi Roberttia ja oli kauttaaltaan likaisen karvoituksen peitossa. Lihaksikkaat kädet päättyivät teräviin kynsiin ja sen karjuessa suussa näkyi kaksi julmaa kulmahammasta. Otus oli kauttaaltaan arpien tilkuttama.
Se oli astunut yhteen karhunraudoista, joita oli kaivettu piiloon torille. Huolimatta ilmeisestä tuskasta otus väänsi parhaillaan ansarautaa auki paljain käsin veren valuessa sen jalasta. Miehet jähmettyivät paikalleen kauhusta.
- Keisarikunnan miehet! kuului huuto torin laidalta. Iskekää pyhän vihan voimin!

Gustaf katsoi äänen suuntaan ja näki Nephenten saapuneen joukkoineen ulos. Hänen mukanaan oli nyt uusia apureita joita ei kukaan ollut aiemmin nähnyt. Kaksi ritaria seisoi hänen rinnallaan käsissään sinisenä salamoiva miekka ja kädessään miehen kokoinen kilpi jota koristi pääkallo ja suuri I-kirjain. Lisäksi paikalla oli kolmas mies, jonka päätä peitti hevosen pääkallosta tehty naamio jota, samoin kuin hänen paljasta rintakehäänsä, koristi punainen I-kirjain. Mies heilutti toisessa kädessään härkäruoskaa ja toisessa kädessään atrainta.
Nephente oli itsekkin varustautunut sotaan. Hänen oikeassa kädessään oli samanlainen miekka kuin ritareillakin ja vasemman käden ympärillä tanssivat siniset valokaaret. Nephente ojensi vasemman kätensä ja valot lensivät ilman halki osuen otukseen. Otsonin käry täytti ilman ja pedon turkki paloi useista kohdista. Otuksen tuskanhuudot innostivat Robertin karjaisemaan oman huutonsa ja syöksymään eteenpäin miekka kädessään. Muut miehet liittyivät huutoon ja syöksyivät eteenpäin. Otus keskeytti ansan repimisen ja keskittyi uuteen uhkaan. Miehet iskivät petoon joka puolelta heinäseipäineen ja heinähankoineen pistäen reikiä sen paksuun nahkaan uudestaan ja uudestaan.
Vastineeksi peto iski ympäriinsä sokean raivon vallassa tappaen maamiehen joka iskulla. Terävät kynnet repivät lihaa ja nahkaa ja pian tori oli tummana verestä. Aina kun maamiesten piiriin ilmestyi aukko peto liikkui sitä kohti pyrkien lähemmäs Sarahia.
- Nephente! Robert huusi kun hänen miekkansa murtui. Auttakaa meitä!
Nephente ei vastannut vaan viittasi kädellään apureilleen, jotka lähtivät syäksymään taisteluun mukaan. Härkäruoska heilahti ilman halki viiltäen haavan otuksen naamaan. Otus karjaisi tuskasta ja kääntyi kohtaamaan tämän uuden uhan. Ruoska heilahti uudestaan ja tällä kertaa kietoutui otuksen käsivarren ympärille.
Kaksi ritaria syöksyi suojaamaan toveriaan, joka jännitti lihaksensa yrittäen pidellä pedon kättä aloillaan. Raivoisat kynneniskut kalahtivat vasten miesten kilpiä. Vastineeksi ritarit iskivät miekoillaan. Siniset salamat valaisivat ilman ja miekat leikkasivat läpi pedon lihan. Hetken Gustafista näytti jo siltä, että peto olisi valmis kuolemaan kohta. Äkkiä se kuitenkin hyökkäsi kohti toista ritaria, joka suojautui taas kilven taakse.
Peto oli kuitenkin ovelampi ja oli odottanut sitä. Se nappasi kiinni kilvestä ja heilautti sitä rajusti sivulle. Ritari, joka ei kerennyt irroittaa otettaan, lensi päin toveriaan ja he molemmat kaatuivat maahan. Samalla liikkeellä peto onnistui vääntämään kätensä vapaaksi ruoskasta ja syöksyi kohti Sarahia. Ansa sen jalassa haittasi sen toimia kuitenkin niin, että hyppy jäi lyhyeksi ja kynnet vain raapaisivat neitoa, joka istui maassa kauhusta kankeana.
Nähdessään tyttärensä haavoittuvan Gustaf löysi sisältään uusia voimia ja syöksyi muiden rinnalla uuteen hyökkäykseen. Hän sai iskettyä otusta käsivarteen, lähelle ritarin iskemää haavaa ja väänsi hankoaan yrittäen repiä haavaa isommaksi. Otus karjaisi ja kääntyi katsomaan uutta uhkaajaansa. Gustaf hätkähti punaisten silmien tuijottaessa suoraan häneen. Hänen epäröidessään peto käytti tilaisuutta hyväkseen ja nappasi vapaalla kädellään hangon Gustafin kädestä, kaataen samalla vanhuksen maahan. Se huitaisi kerran ympärilleen pakottaen muut ahdistelijansa perääntymään ja iski sitten kohti Sarahia. Hangon piikit lävistivät neidon rintakehän ja hän kaatui maahan pystymättä edes huutamaan.
Gustaf tunsi kuinka veri kylmeni hänen suonissaan. Viimeisenkin tyttären kuoleman aiheuttama kauhu lamautti hänet täysin eikä hän voinut kuin katsoa, kun peto kohottautui ylös ainoana aikeenaan päästä käsiksi Sarhain vereen, ikään kuin sen elämä riippuisi siitä.
- Herra Kallo! Hyökkää!
Nephente ja pääkalloon pukeutunut mies hyökkäsivät yhtäaikaa eri puolilta salamoivine aseineen. Vaisto, tai muisto näiden aseiden aiheuttamasta kivusta sai pedon perääntymään jälleen. Kaksi maanviljelijää käytti tilaisuutta hyväkseen ja iski petoa selkään heinäseipäillään, mutta jälleen paksu nahka suojeli otusta vammoilta. Iskuilla oli kuitenkin vaikutusta, ne antoivat pedolle aseen jolla taistella uhkaajiaan vastaan. Se käännähti nopeasti taakseen, nappasi toista viljelijää ranteesta kiinni ja käännähti takaisin heittäen poloisen miehen kohti herra Kalloa, joka ei kerinnyt väistää. Miehet törmäsivät ja lensivät maahan kierien useita metrejä taaksepäin.
Nephente vilkaisi nopeasti apurinsa perään ja kääntyi sitten kohtaamaan vihollisensa yksin. Peto oli saanut väännettyä raudan vihdoinkin jalastaan ja liikkui nyt ketterästi kohti vastustajaan. Sen turkki oli veren tahraama, mutta sen haavat olivat jo sulkeutuneet. Takkuisten karvojen keskeltä häntä katsoi kaksi punahehkuista silmää, joissa ei hehkunut viha vaan eläimellinen verenhimo.

Nephente keskitti mielensä ja alkoi lausua hiljaa pyhiä rukouksia. Hän tunsi kuinka lämmin tunne levisi hänen kehoaan pitkin ja eteeriset äänet alkoivat kuiskailla hänen mielensä perukoilla, kannustaen häntä ammentamaan enemmän voimaa. Nephente työnsi äänet mielestään rukouksen voimalla, kanavoiden vain niin paljon voimaa kuin tiesi itse voivansa hallita ja näki kuinka salamat lähtivät leviämään miekasta pitkin hänen käsivarttaan ja levittäytyivät peittämään koko hänen kehonsa, tanssien hänen vaatteidensa pinnalla kuin leikkisät keijut.
Gustaf alkoi toipua shokistaan ja näki kuinka kaksi vieraiden maailmojen hirviötä taisteli keskenään. Nephente, elävien salamoiden ympäröimänä tanssi vihollisen ympärillä ja iski vähän väliä haavoittaen sitä vammoilla jotka olisivat kaataneet normaalin ihmisen.
Otus itse riehui välittämättä vammoistaan, yrittäen osua vastustajaansa kynsillään. Välillä sen kourat tavoittivat jo Nephenten takin, mutta salamoiden iskut polttivat sen nahkaa ja pakottivat sen vetämään kätensä takaisin. Siniset valokaaret tanssivat taistelijoiden ympärillä valaisten pimenevän illan kirkkaaksi kuin päivä ja sytyttäen tuleen ihmisten vaatteita ja katto-olkia osuessaan niihin. Kuitenkin Nephente oli vain ihminen ja väsyisi lopulta, kun taas otus taisteli kuin olisi väsymätön luonnonvoima.
Kyläläiset, jotka olivat vielä hengissä, katselivat näiden kahden taistelua hiljaisena piirinä uskaltamatta tehdä mitään. Kukaan heistä ei ollut unissaankaan osannut kuvitella mitään tämän kaltaista, varsinkaan heidän omaan kyläänsä. Gustaf tunsi kuinka suru hänen sisällään alkoi muuttua vihaksi. Hän vihasi otusta, joka oli riistänyt häneltä hänen perheensä. Hän vihasi Nephentea, joka oli tuonut tämän taistelun heidän kyläänsä ja käyttänyt hänen tytärtään syöttinä. Ennen kaikkea hän vihasi itseään ja omaa heikkouttaan, kiroten vanhoja jäseniään joissa ei ollut tarpeeksi voimaa taistella. Lopulta viha sai hänestä yliotteen ja hän nousi ylös. Hän tarttui lähimpään maassa makaavaan aseeseen ja lähti karjuen syöksymään kohti tyttärensä murhaajaa. Salamat ympäröivät hänen kehonsa, mutta hän ei välittänyt niistä vaan iski aseensa syvälle pedon selkään. Otus karjaisi tuskasta ja kouristi selkäänsä taaksepäin. Tämä tarjosi Nephentelle hänen kaipaamansa tilaisuuden ja hän iski miekkansa otuksen alavatsaan. Otus yritti huitoa Nephentea, mutta putosi polvilleen ja siitä maahan kyljelleen.
Gustaf veti aseensa irti ja huohotti väsyneenä. Jokin ei ollut kohdallaan, hän tajusi. Peto oli kuollut, mutta Nephenten salamat eivät rauhoittuneet. Hän katsoi ihmeissään inkvisaattoria, kunnes tajusi että Nephente ei enää salamoinut vaan hän itse. Hän katsoi asetta kädessään ja tajusi sen olevan herra Kalloksi nimetyn miehen ase. Gustaf pudotti aseen kauhuissaan ja putosi polvilleen maahan.
- Onneksi olkoon, Nephente sanoi ja astui lähemmäs. Piinaajanne on kuollut, teitte todellisen sankariteon.
- Mitä sen on väliä? Gustaf vastasi ääni väristen. Tyttäreni on kuollut!
- Itseasiassa ei vielä, Nephtente vastasi välinpitämättömällä äänellä. Kuolemaisillaan kyllä, mutta hän ei kestä enää kauaa.
- Parantakaa hänet! Teillä on maagisia voimia, te pystytte siihen!
Nephente kumartui vanhuksen viereen ja puhui hiljaisella äänellä.
- Kyllä, minä voin parantaa hänet. Mutta silloin joudun viemään hänet täältä pois, ettekä enää koskaan näe häntä.
- Mutta hän jää silloin henkiin, Gustaf sanoi itkien. Parantakaa hänet!
Nephente nousi ja käveli kaivon luokse missä haavoittunut neito makasi. Hän nosti Sarahin käsilleen ja katsoi ympärilleen. Hänen apurinsa kävelivät hitaasti hänen luokseen, ritarit toisiaan tukien, muut apurit auttaen nilkuttavaa herra Kalloa kävelemään.
Nephtente katsoi kyläläisiä. Useat heistä makasivat kuolleina pitkin toria, osa oli sammuttamassa palopesäkkeitä katoilla, loput seisoivat aseet valmiina epävarmoina siitä mitä juuri tapahtui.
- Pyhän Keisarin nimeen! Nephente huusi kylälle. Totisesti te olette uskossanne vahvoja ja oikeamielisiä. Siunatkoon Keisarin valo teitä ja tietäkää, että pimeinkin yö väistyy aina aamun tieltä.
Samassa kirkas valo välähti valaisten torin kauttaaltaan sokaisten kyläläiset. Kun valo sammui ja ihmiset näkivät jälleen, he huomasivat Nephtenten seurueineen, Sarahin ja pedon ruumiin hävinneen jälkiä jättämättä. Hiljaiset kyläläiset katselivat ihmeissään ympärilleen ja useat lausuivat hiljaisen rukouksen Keisarille.

Yli-inkvisaattori Nephente riisui hattunsa ja rapsutti kaljuksi ajeltua päätään. Tämä oli harvoja paikkoja joissa hän uskalsi riisua psyykkiset suojansa, hänen aluksensa sisälle rakennettu suojapyhättö. Huone oli suojattu yhtä hyvin kuin navigaattoreiden tilat sekä fyysisiä että psyykkisiä hyökkäyksiä vastaan. Täällä äänet eivät päässeet hänen kimppuunsa vaan hän sai olla rauhassa.
Nephente kääntyi katsomaan huoneessa seisovaa vierasta. Yksinkertaiseen ruskeaan kaapuun verhoutunut nuori mies odotti kirjoitusalusta ja sulkakynä kädessä isäntänsä käskyä. Kaikista alaisistaan Nephente oli eniten tyytyväinen Jarokseen. Jaros oli kirjuri. Ei lobotomisoitu kirjuri-servitori, jolle piti sanella jokainen sana erikseen tai tunteeton scriptus, joka kirjoitti vain mitä sanottiin välittämättä tunteesta sanojen välissä. Aito ihminen, kirjailija, taiteilija jonka työvälineinä olivat sanat. Jaros oli yksi tallentajista, jotka olivat seuranneet Nephentea hänen noustuaan yli-inkvisaattoriksi, tehtävänään kirjata muistiin hänen matkansa runojen, maalausten, kertomusten ja holokuvien muodossa.
- Kirjoita neljä viestiä ja lähetytä ne matkaan, Nephente sanoi Jarokselle, joka nyökkäsi hymyillen. Sopivat aloitukset jokaiseen, tarpeeksi kohteliaat sanamuodot ja sen sellaista. Käytä taitojasi niin kuin vain osaat.
Jaros nosti kynänsä ja painoi sen paperia vasten. Yksi niistä piirteistä, jotka todella erottivat Jaroksen muista. Kyky kunnioittaa aitoja materiaaleja.
- Verienkelien komentaja Dantelle: Olemme vanginneet karanneen veljenne ja tappaneet hänet. Ruumiin lähetämme Adeptus Mechanicukselle Marssiin tutkittavaksi. Jatkossa toivomme jaostonne pitävän parempaa huolta raivohulluista veljistänne ja edes yritätte etsiä heitä jos he pääsevät karkaamaan.
- Sutrean sektorin arkkipiispa Henric Pyhälle: Olemme tutustuneet Sutrea Primon planeettojen asukkeihin ja todenneet heidät liian tietämättömiksi Keisarikunnasta. Sovittu etenemistahti on liian hidas, tätä vauhtia planeetat eivät kypsy ikinä ottamaan vastaan sivistyksen valoa. Suosittelen teitä lisäämään opetusta syrjäisiinkin kolkkiin planeetoilla.
- Ordo Hereticuksen yli-inkvisaattori Po R’Farille: Sutrean sektorilta, Sutrea Primon kolmannelta planeetan populaatiosta löytyy vahvoja merkkejä psyykkerigeeneistä. Suosittelen teitä suorittamaan uudet kartoitukset alueelle ja valvomaan tarkemmin omaa aluettanne.

Nephente piti pienen tauon varmistaakseen että Jaros ehti kirjoittaa kaiken ylös, vaikka tiesikin huolen olevan turhaa.
- Viimeinen viesti. Adeptus Mechanicuksen magos Thulvarille. Teille lähettämäni potilas on erityisen tärkeä. Suorittakaa hänelle tarvittavat parannusteot ja siunaukset, jotta voin sisällyttää hänet seurueeseeni. Pitäkää mielenmuokkaukset minimissään, sillä kohde Sarahin persoona on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista miksi haluan hänet joukkoihini.

Jaros kirjoitti nopeasti sujuvalla käsialalla tekstin loppuun. Sitten hän rullasi paperin kääröksi, kumarsi kohteliaasti isännälleen ja kiiruhti ulos huoneesta.
Kun ovet sulkeutuivat Nephente alkoi riisua varusteitaan. Hän oli korvannut yli puolet kehostaan bionisilla osilla vuosien kuluessa, silti hänen mielensä oli yhä yhtä terävä kuin hänen nuoruudessaan. Siinä piili juuri syy, miksi hänen täytyi suojautua näin tehokkaasti Eetterin voimilta.
Nephente rojahti tyynyillä pehmustetulle tuolilleen ja sulki silmänsä. Hän avasi varovaisesti kolmannen silmänsä nähdäkseen huoneen voimiensa kautta. Hänen ympärillään leijaili suojakuvun värikuviointi, kuin öljyinen saippuakupla. Nephente huokaisi syvään ja nukahti tuoliinsa, rauhalliseen unettomaan lepoon.

[Merrywinds]

Me like.

Juoni kulki hyvin, ideaa oli ja tarinalla oli myös "ääni". Kiva lukea joskus inkvisiittoreista kirjoitettua kamaa. tarinaa oli pohjustettu alussa tarpeeksi, jottei se ikäänkuin alkanut aivan tyhjästä. Tärkeintä oli kuitenkin ehkä lopun taistelukohtaus. Ei pelkkää sotun villeviisveemarineüüberkillyshootaboom tusinakamaa. Toisaalta, löytyi useita tökkiviä kohtia; lähinnä muutama kohta, jossa Nepenthe puhuu, kuulostaa takkuilevalta ja kliseiseltä. Samoin löytyy muutamia hieman... Lattea tai lapsellinen eivät oikeastaan ole hyviä sanoja, mutta jotain hieman sinnepäin. Kiinnittäisin hieman huomiota dialogin ja kerronnan tyyliin ja muotoon. Kirjoitusvirheisiin en puutu; ne harvoin minua häiritsevät.

Me like.

[Isompi Arska]

aluks luulin että tää olis ollu faba tarina ku puhuttiin kylistä ja metsistä

[Isompi Arska]

aluks luulin että tää olis ollu faba tarina ku puhuttiin kylistä ja metsistä

oho tuli kaks kertaa ku netti rupes jotenki jumittaa ...

[bella]

Oli kyllä loistava tarina, näin hyviä tarinoita on todella harvassa tääällä... En keksi mitään korjattavaa tästä, oli vaan hieno!

[Karl Van Dieter]

Hyvää tekstiä oli, ja juoni on ihan mielenkiintoinen. Tämä lienee sekoitus 40koota ja fabaa, vai? Ainakin otsikon perusteella oletin tarinan kertovan Faban Keisarikunnasta. Any ways, tällaista lisää, kiitos!

[Rotten sound]

Itse tajusin puolessa välissä että tämä oli kehityksestä jälkeenjäänyt planeetta 40k mailmassa. Tarina/juoni oli mahtava ja koko tarinassa ei ollut mitään moittimista.
Kiitos hyvästä ja pitkästä tarinasta.

[daider]

Tämä lienee sekoitus 40koota ja fabaa, vai?

Ei, vaan ihan 40K. Planeetta, jolle tarina sijoittuu, on tosiaan Feudal World, eli planeetta, joka on joutunut jostain syystä erilleen Imperiumista, ja joka on taantunut pahasti ennenkuin maailma pääsi taas nauttimaan Keisarin Valosta ja Armosta.