Kylmän helvetin rajalta (luku 3)

[Merrywinds]

Tal heräsi hätkähtäen. Taivas oli harmaa mutta valoisa. Hän tuijotti sitä kulmat kurtussa. Vieressä oleva tammi heilui hiljalleen tuulessa. Ruohikko reunusti hänen näkökenttäänsä. Hän oli mennyt nukkumaan puuta vasten, ei korkeaan nurmikkoon. Hän yritti kääntyä kyljelleen, mutta jokin piti häntä paikoillaan. Alas katsoessaan hän näki Kajrosin, joka piti sormea huulillaan: Hiljaa. Tal katsoi häntä ihmeissään ja hän osoitti toisella sormellaan hieman sivummalle. Tal käänsi päätään. Nurmi oli kylmää ja märkää hänen poskeaan vasten. Hän nosti päätään hieman jotta näki tiheän ruohoon yli.

Tiellä kävi vilskettä. Karavaani, joka vaunujen laivatunnuksesta päätellen kuljetti kauppaherraa Marienburgiin, oli pysähtynyt heidän leirinsä viereen. Ne vartijat, joita ei ollut komennettu leirin luo, nojailivat puihin pitkin tietä; karavaani oli niin pitkä ettei Tal nähnyt sen alkua tai loppua mutkikkaalla tiellä. Hän huokaisi. Viimeinkin joku oli tullut auttamaan. Hän yritti nousta, mutta Kajros painoi hänet maahan, peittäen hänen suunsa kädellään. Talin pää upposi ruohikon alla olevaan mutaan korviin asti. Hän katsoi Kajrosia vihaisesti ja ymmällään.

'Hiljaa!, Kajros murahti. Hänellä ei vieläkään ollut muuta kuin housujen riekaleet yllään. Hän nosti kätensä pois ja antoi Talin nousta katsomaan.

Tien pielessä olivat polvillaan tallotussa mudassa kaikki vartijat, Ruben ja Shrotka. Tytöt olivat sidottuina mustien hevosten selässä vartija seuranaan, Graffel seisoi vaunun vieressä veitsi kaulallaan. Kokonaan mustiin puettu, iholtaankin musta mies seisoi mustan vaununsa edessä kiiltävänmustaan sauvaan nojaten. Hänellä oli päässään musta lierihattu, jossa oli räikeänpunainen tuuhea sulka. Kultaiset korut koristivat hänen varttaan päästä varpaisiin.

'Tappakaa heidät. Meillä ei ole aikaa tähän', hän sanoi. Hänen matala, voimakas äänensä kantoi kolmenkymmenen metrin päähän korkeaan heinikkoon, jossa Tal makasi, vaikka hän puhui hiljaisella äänellä. Tal nytkähti tahattomasti komennon kuullessaan, mutta Kajros nappasi hänestä kiinni ruuvipihtimäisellä otteella.

Maailma tuntui hidastuvan Talin silmissä. Hän näki kaiken selvemmin kuin koskaan. Tummanvihreä, märkä nurmialue hänen ja kuolevien rivistön välissä, likaisen mutainen tie ja läpitunkemattoman tiheä tammimetsä sen takana. Musta mies mustien vaunujensa edessä, kokonaan mustiin pukeutuneena. Harmaina viivoina näkyvät, harvaan putoavat sadepisarat. Lukuisat vartijat, hekin mustiin puettuina, mustien hevosten päällä istuen. Yksi mies, hymyilevä musta mies, joka oli laskeutunut ratsailta, seisomassa polvillaan olevien miesten edessä, pistoolia kädessään pitäen. Hänellä oli yllään valjaat, joissa roikkui ainakin tusinan verran lisää noita samoja, koristeettoman mustia aseita. Valkoinen puolikaari leikkasi hänen kasvojensa mustuutta. Virnistäen hän polvistui riviin asetettujen vankien toiselle puolelle ja tähtäsi tarkkaan. Pistooli oli lähes huomaamaton metsän synkää taustaa vasten.

Pamaus oli yllättävän vaimea. Aseen suuliekki oli sitäkin kirkkaampi; se jätti polttavan jälkikuvan Talin verkkokalvoille. Kaikki seitsemän maassa polvillaan ollutta kaatuivat kyljelleen. Pistoolia lähinnä olleiden päästä hävisi suurin osa. Shrotkan ja Rubenin päistä ei jäänyt jäljelle juuri mitään. Vaimeat tömähdykset tuntuivat jatkuvan ikuisesti, vaikka niitä olikin vain seitsemän. Mustien hevosten selässä istuvat tytöt sulkivat silmänsä. Graffelin kasvoilla ei ilmekään värähtänyt. Karavaanin johtaja kääntyi häneen päin.

'Sinä,' hän murahti. Graffel katsoi häntä kohteliaan kysyvästi. 'Sinä olet pukeutunut kuin Valkoisiin Kiltoihin kuuluva. Onko sinusta mihinkään?'

'Olin kaupunkini paras,' hän sanoi. Hänen kurkullaan lepäävä veitsi nirhasi haavan aataminomenan liikkuessa puheen tahdissa. Karavaanin johtaja naputti leukaansa koristeellisella sauvallaan hetken aikaa.

'Hyvä on. Olet nyt virallisesti minun palkkalistoillani. Raha on käypää ja sitä on paljon,' hän sanoi. Graffel nyökkäsi, niin paljon kuin se oli mahdollista. Häntä paikoillaan pidellyt mustiin pukeutunut musta mies päästi otteensa. Graffel ohjattiin sisään karavaanin johtajan vaunuihin. Hetken päästä ulos tuli nenäänsä nyrpistävä musta palvelija, joka ravisteli Graffelin kengät puhtaiksi mudasta ennen kuin palasi sisään. Karavaanin johtaja kääntyi Auroran ja Ninan puoleen.

'Ja teille uskoisin myös keksiväni käyttöä,' hän sanoi ovelaan sävyyn. Nina katsoi miestä murhaavasti vaaleanruskealle otsalleen valahtaneiden hiustensa takaa. Ainoastaan pistooliaan lataava mies hekotteli. Muut olivat ilmeettömiä kuin patsaat. Johtaja asteli sisään vaunuihinsa, muiden palatessa asemiinsa, kuka mihinkin. Karavaani lähti hitaasti liikkeelle. Kajros nousi varovasti pois Talin päältä.

Tal makasi kuin unessa. Hän katseli oikeastaan mitään näkemättä, kuinka karavaani paineli menojaan kuraisella tiellä, mustien hevosten värjääntyessä jaloistaan ruskeiksi. Yleellisimpien vaunujen perässä tulivat lastivaunut ja pitkä kulkuen onnettoman näköisiä, jalkain kulkevia orjia. Etäisesti hän ihmetteli, mitä he siellä tekivät; orjuus oli kielletty koko Keisarikunnan alueella ajat sitten. Hitaasti pitkä kulkue lipui ohi.

Kummallista, hän ei tuntenut oloaan surulliseksi tai järkyttyneeksi. Ainoastaan... Rauhalliseksi. Hän nosti päänsä ylös mudasta. Se päästi otteensa hänestä vastahkoisesti maiskahtaen. Hän nousi istumaan, katsellen kuinka Kajros käveli vähillä jäljelle jääneillä kasvoillaan makaavan Shrotkan luo. Hän kyykistyi tämän eteen, nosti tämän pään hiuksista ylös ja katsoi yhteen jäljellä olevaan tuijottavaan kylmään silmään.

'Tällä tasolla ei mikään ole kuolematonta. Niinhän sinä sanoit,' hän mutisi. Sitten hän iski ruumiin pään mutaan niin lujaa, että kuraa lensi hänen omille kasvoilleen. Sitä pois pyyhkimättä hän nousi ylös ja jätti ruumiin kasvoilleen makaamaan, paljas kallon sisus valkeana taivaalle paistaen. Tal laahusti hitaasti ruumiiden luo. Hän käänsi Rubenin selälleen, hieman kammoksuen.

Oikeastaan näky ei ollut niin paha. Hän huokaisi helpottuneena. Kasvoista ei ollut juuri mitään jäljellä. Vain pala alaleukaa ja otsaa. Luoti oli vienyt muun mennessään. Nyt se oli vain ruumis muiden joukossa. Ruumiita ei kannattanut itkeä. Ei ennen eikä nyt, niinhän Ruben oli itse sanonut. Tal antoi raadon pään lätsähtää maahan. Hän nousi ylös.

'Mitä nyt?' Hän kysyi. Kajros raapi vatsaansa laiskasti. Muta ja veri hilseilivät pois.

'On pantava asiat tärkeysjärjestykseen. Ajattelin valita itselleni sopivan vaateparren. Sitten ajattelin tappaa sen kauppiaan,' hän sanoi tyynesti. Tal mietti. Sitten hänen vatsansa heitti volttia. Sinetti! Hän polvistui Rubenin(Rubenin, ei hänen isänsä, sillä se oli jo mennyttä aikaa eikä ruumiita itketä eikä aurinko kulje takaperin) ruumiin viereen ja kopeloi sen taskut ja kaulan.Sitten hän iski raatoa nyrkillä rintakehään.

'Helvetti!' hän kirosi. 'Sukusinetti on poissa. Sen avulla pääsisin käsiksi sukumme kaikkiin resursseihin,' hän vastasi Kajrosin kysyvään katseeseen. Tämä nyökkäsi itsekseen.

'Se on saatava takaisin. Kaikki varamme ovat kiinni ulkoimaisissa kaupoissa. Jos saan sinetin, voin jatkaa elämääni vanhaan malliin,' Tal mutisi. Kajros virnisti. Tal ajatteli kuitenkin sinetin lisäksi Auroraa. Sinä oli toinen asia, jonka hän ei antaisi livetä käsistään.

'Kunnon kauppias. Otti tilanteesta kaiken irti,' Kajros hekotteli. Sitten hän alkoi riisua yhtä suunnillen itsensä kokoista vartijaa. Vaatteet olivat likaiset mutta sopivat. Hän jätti rengaspanssarin pois, ottaen vain veitsen ja lyhytjousen. Tal pihisti toisen, hieman pidemmän vartijan vaatteet ja aseet.

'Näytämme aivan naurettavilta,' Kajros puuskahti. Tal ei voinut kuin olla samaa mieltä. Kaksi nuorta poikaa aikuisten kuluneissa ja karuissa tamineissa. Hän hekotteli, mutta vain hetken.

'Meidän on saatava takaisin se sinetti,' hän sanoi. Kajros kohautti olkiaan. Miten vain, kunhan hän saisi kauppiaansa. He lähtivät kävelemään karavaanin perään, jättäen viisi puettua ja kaksi alastonta ruumista tielle saapuneiden varisten syötäväksi. Tal kuuli niiden närkästyneen vaakkunan kauas tielle kun ne keskeyttivät toistensa ateriointia. Tal kuvitteli tilanteen ja itse asiassa naurahti sille. Kajros katsoi häntä ovelasti silmäkulmastaan.

Ensimmäiset käytännön ongelmat tulivat esiin muutaman tunnin kuluttua kun Talin vatsa muistutti äänekkäästi olemassaolostaan. Kajros virnisti.

'Jospa kävellään päivän loppuun saakka ja syödään sitten,' hän sanoi. Tal nyökkäsi poissaolevasti, edes ajattelematta mitä söisi. Se oli toissijaista. Oli pantava asiat tärkeysjärjestykseen. Aika kului sitä pohtiessa.

Ilta tuli, eikä satanut. Taivas kuitenkin pysyi pilvessä. Tal kasasi puita Kajrosin ohjeiden mukaan, ja pian heillä oli pieni, lämmin nuotio. Kiemurtelevat varjot kuristivat toisiaan hengiltä mustien puiden rungoilla. Kajros kaivoi vyöpussistaan esiin muutaman lehtiin käärityn lihasuikaleen. Tal katsoi häntä pitkään.

'Mistä sait nuo?' hän kysyi. Kajros kohotti kulmiaan.

'Tahdotko oikeastaan tietää?' Tal mietti hetken.

'Älä sanokaan. Taidan tietää,' hän mutisi, miettien lempinäytelmäänsä, ”Varisten juhlia”. Kajros hymähti. Pian paistuvan lihan herkullinen tuoksu täytti ilman.

'Täältä on Marienburgiin vain lyhyt matka. Luulisin meidän saapuvan sinne noin viikon sisällä,' Kajros murahti suullisten välissä. Tal ei jättänyt tilaa edes murahtelulle. Hän ei ollut tajunnutkaan, kuinka nälkä hänellä oli ollut. Juotavaa ei ollut, mutta kaikkea ei voi saada.

'Luuletko, että Graffel toimii meidän hyväksemme vai meitä vastaan, jos tapaamme hänet?' Kajros kysyi. Tal rypisti kulmiaan ja nielaisi puoliksi pureskellun suullisen. Hän tunsi möhkäleen valuvan hitaasti alas ruokatorveaan.

'En osaa sanoa. Luulisin hänen toimivan meidän puolellamme, mutta en muista hänen koskaan osoittaneen minkäänlaista ylitsevuotavaa uskollisuutta,' hän mutisi. Graffelin motiivit oli tainnut lopullisesti tietää sittenkin vain Graffel itse. Ja Ruben kenties.

'Hän on myös pettänyt sinut jo kerran,' Kajros muistutti. Tal nyökkäsi. Luottamusta oli hankala saada takaisin kun sen on jo kerran menettänyt.

'Jatketaanko?' Kajros kysyi ja nousi ylös. Tal oli aikeissa vastustella, mutta Kajros tuntui tietävän sen.

'Sinua ei edes väsytä. Voimme jatkaa varsin hyvin.' Tal sulki jo puoliksi avatun suunsa. Totta, häntä ei väsyttänyt. Hän jopa tunsi itsensä rauhallisen pirteäksi. Ilmeisesti Graffelin tempun vaikutus ei ollut vieläkään vaimennut. Hän nousi ylös ja asetteli sotasauvansa paremmin vyölleen. Kajros jätti nuotion kytemään ja käveli tielle.

Yö pimeni pimenemistään. Tien näkeminen alkoi olla Talille hankalaa, ja muutamaan otteeseen hän kaatuikin. Ei kuitenkaan ollut mitään järkeä lopettaa, kun pystyi vielä jatkamaankin. Jossain vaiheessa hänelle valkeni, että kahden matkalaisen oli suunnattoman typerää kävellä tiellä yöllä. Hän huomautti tästä Kajrosille. Tämä rypisti kulmiaan.

'Totta. Nyt varsinkin, kun kaupungin tuho houkuttelee paikalle kaikenlaisia syöpäläisiä. Muiltakin tasoilta kuin omiltamme,' hän naurahti, mutta jatkoi kävelyä. Tal oli jo ollut aikeissa pysähtyä, mutta seurasi kuitenkin mukana.

'Ja jos me törmäämme näihin syöpäläisiin?' Hän kysyi, sormeillen hajamielisesti aseensa kahvaa. Kajros virnisti. Pimeässä hänen kasvojaan oli hankala nähdä, mutta Tal erotti nälkäisen hymyn.

'Minä tapan ne,' hän sanoi. Tal räpäytti silmiään. Selvä, hän ajatteli. Eipä siitä sen enempää.

Matka taittui sen jälkeen hiljaisesti. Kumpikaan heistä ei sanonut mitään, Tal eksyneenä omiin ajatuksiinsa, kenties Kajroskin omiinsa. Asiat on pantava tärkeysjärjestykseen. Neljä sanaa, jotka pyörivät Talin mielessä ympäri ja ympäri. Tärkeysjärjestykseen....

Sama kaava tuntui toistuvan joka päivä ja yö. Tal ei nukkunut kertaakaan koko sen viikon aikana, jonka he seurasivat mustaa karavaania, sitä kertaakaan näkemättä. Hän ei myöskään juuri puhunut Kajrosin kanssa. Korkeintaan muutama vitsi ruuan ääressä tai muutama jaettu kirosana sateen yllättäessä. Toisaalta, niin oli hyvä. Talille jäi enemmän aikaa panna asioita tärkeysjärjestykseen. Oikeastaan suurimman osa ajasta hän oli niin syvällä ajatauksissaan, ettei edes huomannut, mitä ympärillä tapahtui. Varsinkin öisin hän uppoutui kokonaan omaan mieleensä, ja välillä hänen transsitilaansa rikkovat äänet vain ärsyttivät häntä, eivät saaneet varuilleen. Hänen ajantajunsa katosi, ja hän tajusi päivien kuluvan vain laskemalla alitajuisesti valoisan ja pimeän jaksoja.

Kahdeksas aamu valkeni kirkkaan, puhtaan valoisana. Tuon aamun sävy sopi Talin mielentilaan paremmin kuin täydellisesti; se omituinen välinpitämättömyys, joka oli saanut hänet vajoamaan mielensä pyörteisiin koko kuluneen viikon ajan oli poissa. Asiat oli nyt aseteltu tärkeysjärjestykseen. Hän venytteli, vieläkin makuullaan ja katseli parin pilvenhattaran matkaa taivaan halki. Hän rypisti kulmiaan. Miksi hän makasi, jos hän ei kerran ollut nukkunut? Hitaasti Tal käänteli päätään ja katseli ympärilleen.

Hän maksi puron rannalla, samettisen pehmeässä nurmessa. Veden iloinen solina täytti hänen korvansa. Vähän matkan päässä oikealla oli kallionkieleke, jolta vesi virtasi alas pienenä, rauhallisena putouksena, kerääntyen sen alle turkoosiksi lammikoksi. Siitä se jatkoi matkaansa kivipohjaista uomaansa pitkin metsän varjoihin. Aukio, jolla hän loikoili, oli suhteellisen iso, varmaan lähemmäs kymmenen metriä halkaisijaltaan. Hän oli sillä yksin. Tämä tosiasia selvensi hänen päänsä lopullisesti.

Tal ponkaisi pystyyn, mutta kaatui samantien vatsalleen maanpinnan kadotessa hänen jalkojensa alta. Hänen päätään vihloi kuin viimeistä päivää ja hän käpertyi maahan sikiöasentoon kyljelleen yrittäessään saada maan palaamaan paikalleen. Oksennus kirveli hänen kurkussaan. Hän tajusi ruumiinsa tärisevän kuin horkassa.

Hänellä ei ollut mitään hajua, kuinka kauan hän siinä makasi vapisten kirkkaan puron rannalla. Lopulta maanpinta totesi hänen saaneen tarpeekseen ja asettui paikoilleen. Hän nousi hyvin hitaasti kontilleen. Veri jyskytti hänen päässään, luoden punaisia varjoja hänen verkkokalvoilleen. Pitkä, tahmea sylkivana valui hänen puoliksi suljetusta, huohottavasta suustaan. Kipu tuntui säteilevän hänen päähänsä toisesta ohimosta. Hän ei edes uskaltanut koskea siihen.

Hän alkoi kontata puroa kohti, mutta hänen kätensä pettivät. Tal rojahti kasvoilleen maahan, kivun leimahtaessa aivan uusiin ulottuvuuksiin. Hetken aikaa hän vain makasi paikallaan, mutta kivun laannuttua hän lähti taas etenemään kohti puroa, tällä kertaa ryömien, uudet kaatumiset välttääkseen.

Raahauduttuaan elämänsä pisimmän metrin hän nosti päänsä vedestä, jonne sen oli tahattomasti päästänyt ja katseli väreilevää pintaa, kunnes se asettui. Pinnan väreilyn hiljalleen heikentyessä hänen kuvajaisensa ilmestyi näkyviin.

Hän näytti kirjaimellisesti kuolleelta. Hänen silmänsä olivat vajonneet varmaan kolme senttiä hänen kalloonsa, jonka ympärille iho oli pingotettu kuin liian tiukka kalvo kuolleen sikiön ympärille. Siniset suonet paistoivat luonnottoman kalpean ihon alta. Hampaiden kummut olivat selvästi näkyvissä pingottuneiden huulten läpi. Huulet olivat kaksi valkoista viivaa aivan liian terävän nenän alla, silmät taas pari kellertävän verestäviä kuulia onkaloissaan. Hiukset näyttivät aivan sairaan vanhuksen hiuksilta; ohuilta ja hatarilta. Vasen ohimo oli turvonnut, se näytti siltä kuin hevonen olisi siihen polkaissut.

Hän pudotti päänsä veteen jaksamatta enää pitää sitä pystyssä, mutta pystyi kuitenkin kääntämään sen sivuttain, turvaten ilman saannin. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Hänen mielensä oli ruumiin rappiosta huolimatta virkeä. Hetken päästä hän alkoi tajuta. Hän ei ollut nukkunut viikkoon. Juominen oli jäänyt pariin kulaukseen kuralammikosta. Koko viikon aikana. Hän rypisti kulmiaan. Miksi hän oli ollut niin typerä? Yleensä hän oli kuitenkin täysin rationaalinen. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, hän mietti kyynisesti kuvitellen itseään kaatumassa pää edellä johonkin yksinäiseen kiveen tienposkessa.

'Älä kuitenkaan hukuta itseäsi,' kuului huvittunut ääni jostain hänen takaansa. Hän oli liian heikko liikuttaakseen päätään, eikä puhuja ollut hänen senhetkisessä näkökentässään, vaikka hän kylläkin kuuli ja tunsi askeleet, kun tämä käveli hänen vierelleen. Tal näki parin taidokkaita nahkasaappaita ja tummanvihreät housut. Saappaiden soljet kimaltelivat auringonvalossa.

'Voi poikaparkaa, ei saisi lähteä yksin metsään vaeltelemaan...' Puhuja mutisi. Ääni oli naisen, matala ja paksu. Tal puri hammasta ja ponnisti itseään ylös vedestä. Rajansa hänenkin kunniansa loukkaamisella. Yritys kuitenkin päättyi loiskahdukseen hänen kaatuessaan takaisin saappaan avittamana.

'Äläpäs yritä. Minulla olisi sinulle pari kysymystä,' nainen kehräsi. Tal puri hampaansa vieläkin tiukemmin yhteen.

'On sinulla hieno ase. Mistä sen sait? Rikkaalta isältäsi vai?' Tal ei sanonut sanaakaan. Nainen nappasi häntä niskahiuksista kiinni ja painoi hänen kasvonsa voimalla veden alle. Talin nenä kolahti pohjan kiveen ja punaiset haituvat leijailivat kauniissa kuvioissa veden hienoisessa virrassa. Hän katseli niitä poissaolevasti. Kipu oli vain etäinen muisto, kun hän ihmetteli veren kauniita kaaria ja verkostoja. Häntä tosin kummastutti veren määrä; sitä tuntui olevan liian paljon; valtavia punaisia pilviä purjehti hänen ohitseen. Se myös tuli hieman väärästä suunnasta; punertava usvaa virtasi ylävirran suunnasta massoittain. Hän ponnisti kaikin voimin ja sai kuin saikin itsensä ylös virrasta. Hän käänsi vaivalloisesti päänsä ylävirralle päin, huulten roikkuessa velttoina.

Ensin hän näki jalat. Kauniit nahkasaappaat ja tummat housut. Niiden jatkeena oli samansävyinen takki. Se oli kuitenkin metrin päässä jaloista. Tyhjänä. Tal vilkaisi ympärilleen, mutta jähmettyi samantien paikoilleen.

Takin sisus oli vesiputouksen päällä. Nainen todellakin oli kaunis. Oikeastaan täydellinen. Tummat silmät ja pehmeät huulet vaaleiden hiusten verhoamien kasvojen lumoavan kauniissa kehyksissä. Sirot kädet, litteä vatsa ja täyteläiset rinnat. Yläruumis ilman jalkoja makasi vesiputouksen yläpäässä, aivan kuin vilkuillen pelokkaasti putouksen huipulta alas hyppyaikeissa.

Se vieressä, jotain tytisevää ja punaista syöden istui tappaja, yhtä ruma ja kammottava kuin nainen oli kaunis. Sen iho oli täysin puhtaan valkoinen, lukuunottama pikimustien verisuonien verkostoa, joka rikkoi puhtaan valkoisuuden kaikkialla. Tal näki lihasten kiemurtelevan ihon alla valtavaan jännitykseen joutuneiden köysien lailla. Pelottavaa ei ollut lihasten koko, sillä ne eivät olleet millään lailla suuret, vaan se tapa, jolla ne liikkuivat murhaavan sulavasti ihon alla. Sormissa ei ollut kynsiä lainkaan, mutta kaikkialla, missä ei lihaksia ollut, oli täysin karvaton iho pingotettu luiden ja lihasten päälle hirvittävän tiukalle. Hänen mieleensä tuli vertaus liian pienestä kalvosta sikiön päällä.

Kasvot olivat kuin liioiteltu piirros karuista ihmiskasvoista. Leukalihakset vuoroin kiristyivät ja raukenivat olennon jauhaessa saalistaan. Leuan nivelet näkyivät selvästi olennon pään sivuilla. Huulet olivat vetäytyneet pois hampaiden tieltä, levittäen hirvittävän virnistyksen lähes korvasta korvaan, jättäen jopa poskihampaat näkyviin. Hampaat olivat oikeastaan vain kaksi rosoista, mattaharmaata levyä suun sisällä, yksi ylhäällä ja yksi alhaalla. Yksittäisiä hampaita ei näkynyt, mutta nuo levyt kaareutuivat aluelle, jossa normaalisti hampaat olisivat olleet. Kumma kyllä, olento söi siististi. Vaikka huulet olivat vedetty hirveään irveeseen, ei verta tai mitään muutakaan pudonnut sen kidasta.

Sillä oli pienet, ihmismäiset korvat, mutta nekin näyttivät siltä kuin iho niiden päällä olisi ollut liian kireä. Mustat suonet risteilivät sen päässä rumina pullistumina. Sen silmät, kaksi kylmän harmaata, tuikkivaa kiveä tiirailivat Talia otsassa kulkevien, korkeiden ja vinojen luuharjanteiden alta. Tal katsoi niitä hieman ihmeissään. Niissä oli jotain tuttua.

Olento nielaisi loputkin ateriastaan ja kääntyi irtonaisen yläruumiin puoleen. Se nappasi kiinni yhdestä kädestä, kiskaisi ruumiin syliinsä roiskuttaen verta ympäriinsä ja otti kiinni toisellakin kynnettömällä, kalpealla kädellään samasta kädestä, nyt hartian kohdalta. Tal tuijotti kauhistuneen haltioituneena kuinka otus tunki koko käden hartiaa myöten suuhunsa ja alas ruokatorveaan. Hartian kohdalla se sulki huulensa käden ympärille ja alkoi vetää kättä ulos. Kaamea imevä maiskutus hääri aukion yllä, kun kirkkaan valkoiset luut tulivat ulos kahden kalvomaisen ohuen huulen välistä.

Otus virnisti uudestaan ja hekotti sille kovin huonosti sopivalla kirkkaalla ja kylmän korkealla äänellä. Sitten se heitti ruumiin maahan jalkojen viereen. Matkalla käden luut irtosivat ja putoilivat veteen. Otus laskeutui ketterästi alas kielekettä ja noukki luut yksi kerrallaan vedestä ja kantoi ne kahteen osaan kiskaistun raadon luo, jonka jälkeen se kantoi kevyesti koko läjän kauemmas vedestä.

Se kääntyi ympäri ja käveli Talin luo. Tämä ei uskaltanut edes liikahtaa, hän vain katseli kahta vieressään seisovaa mustavalkoista jalkaa. Niiden iho kiilsi sairaalloisesti. Olento seisoi pelkästään päkiällään, josta lähti viisi kynnetöntä luisevaa varvasta. Niiden jänteet kulkivat suorina pullistumina liian kireän ihon ja mustien suonien alla, kunnes kohtasivat säärilihaksen. Kantapäätä muistuttava harmaa kynsi kasvoi hieman ylempänä. Jalka muistutti etäisesti kuvaa erään jättiliskon jalasta, jonka Tal oli joskus nähnyt yhdessä kirjaston kirjoista.

'Sinusta ei ole juuri hyötyä näisä kahakoissa. Aiotko maata siellä koko päivän?' Rumilus kysyi tuolla kaamealla, kirkkaalla äänellä. Tal avasi suunsa, mutta ulos tuli vain epämääräinen sylkirihma. Otus sihahti, ääni, joka saattoi olla halveksiva tuhaus ihmisen suussa ja nosti hänet ylös. Ihon kosketus sai Talin värähtämään, se toi hänen mieleensä sen märän suolenpätkän, joka oli lennähtänyt hänen jalalleen kaupungissa. Iho oli kylmä ja liukas, mutta kuiva. Ohuen kalvon läpi hän tunsi luut ja jänteet otuksen vetäistessä hänet jaloilleen kasvokkain itsensä kanssa ilman sen kummempia ongelmia.

Heti kun olennon ote irtosi, Tal rojahti maahan heikkojen jalkojensa pettämänä. Hän katsoi suoraan eteensä ja huomasi kauhukseen, että olento oli hyvin selvästi miespuolinen. Hysteerinen naurahdus karkasi häneltä. Olento sihahti taas ja käveli poispäin. Tal katseli etäisesti lihasten liikettä pohkeissa niiden kävellessä metsän reunaan. Kohta ne palasivat, tuoden mukanaan housut, paidan ja saapasparin. Otus, nyt täysissä pukeissa, istahti Talin eteen ja tiiraili häntä silmiin. Tal, niin peloissaan kuin olikin, ei voinut kääntää katsettaan pois noista kylmistä silmistä, jotka olivat pelkkää iiristä, valkuaista tai pupillia ei ollut ollenkaan. Olento kallisti päätään.

'Helvetin ruma näky, eikö?' se kysyi. Tal nyökkäsi turtana, viitsimättä edes yllättyä. Otus naurahti taas, korkea, kaamea ääni, huulten lähes kadotessa ja valtavan, lähes puoli naamaa peittävän suun vilahtaessa hetkellisesti ja nuolaisi huuliaan. Kielikin oli kirkkaan valkoinen ja sen alapinnassa risteilevät mustat suonet paistoivat sen nuolaistessa ylähuultaan. Olennon nenä oli vain kiiltävä reikä sen kasvoissa, etäisesti kolmion muotoinen. Tal tuijotti rumiluksen otsaa kulmat kurtussa, sekavien aivojen yrittäessä yhdistää muistoja ja nykyistä.

'Mieti nyt vähän,' otus kirahti turhautuneen oloisena. Tal katsoi sitä ymmällään. Se kumartui lähemmäs, tuoden kasvonsa melkein kiinni Talin kasvoihin. Hän haistoi jonkin kylmän ja ikivanhan löyhkän, joka toi etäisen pelon muiston hänen mieleensä ja hän tunsi otuksesta hohkaavan kylmyyden. Hän ei kuitenkaan pystynyt vetäytymään, niin olennon lumoissa hän oli.

'Sano se,' se kuiskasi hänelle. Sen henki haisi talvelta.

'Sinä,' Tal henkäisi hänen kolhittujen aivojensa liittäessä yhteen yksi ynnä yksi ja saadessa tulokseksi kolme. Otus nyökkäsi. Sen iho sai äkkiä luonnollisen värin, suonet katosivat ja piirteet pehmenivät. Silmät palautuivat normaaleiksi, suu kapeni ihmismittoihin. Hampaat sen takana muuttuivat valkoiksi ja hampaiksi, kasvojen sulaessa tutun karuiksi. Nenäkin kasvoi takaisin paikalleen. Kajros iski nyt jo tutumman näköistä silmäänsä Talille.

'Mikä on muuttunut?' Hän kysyi. Tal mietti. Sitten hänen mielensä loksautti asiat kohdalleen.

'Ei mikään.' Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään, sitten Kajros nousi ylös.

'Sinun kannattaisi syödä jotain. Et ole oikein edustuskunnossa, ja kaupunkiin on vain muutaman tunnin matka. Aivotärähdys alkaa vähitellen hellittää, mutta sinun kannattaa otta rennosti vielä hetki. Kehottaisin myös juomaan,' hän sanoi, mutta jatkoi sitten hieman anteeksipyytävään sävyyn, 'kunhan vesi on kirkastunut ensin hieman.' Tal nyökkäsi. Asiat oli pantava tärkeysjärjestykseen.

'Kuka hän oli?' hän kysyi. Kajros vilkaisi raatoa.

'Erään rosvojoukkion viimeinen. En ikävä kyllä saanut vedettyä häntä perääni muiden lailla. Sait kahakassa aika pahan tällin. Et taida edes muistaa sitä,' hän sanoi huvittuneesti Talin hämmentyneen ilmeen nähdessään.

'En. Kuinka...?'

'Minulla meni hetki löytää hänet,' Kajros vastasi, kaivaen esiin ruokatarpeita tuomastaan pussista. Tal nappasi kiinni hänelle heitetyn leivän ja lihanpalan ja alkoi jauhaa niitä, tajuten vasta nyt nälkänsä. Kajros pudotti hänen eteensä lähes täyden viinileilin.

'Älä juo kaikkea. Tuossa kunnossa se nousee päähän samantien,' hän murahti. Tal nyökkäsi. Hän katseli maasta, kuinka Kajros selaili kuolleen naisen taskuja, kaivaen esiin pari kolikkoa ja yhden hyväkuntoisen veitsen. Sitten hän käveli pois aukealta, hyräillen jotain hieman epämiellyttävän oloista sävelmää.

Tal jauhoi ruokaansa ahnaasti, katsellen puroa, odottaen sen muuttuvan taas kirkkaammaksi. Hän kummasteli hieman nälkäänsä; yleensä äskeisen kaltainen olisi vienyt ruokahalut pidemmäksikin aikaa. Toisaalta, oli asetettava asiat tärkeysjärjestykseen, hän muistutti itseään, eikä pahoinvoinnilla juuri nyt ollut sijaa hänen mielessään.

Hetken päästä kuului vaimeaa kavioiden kopsetta ja Kajrosin hyräilyä. Hän talutti aukealle kaksi suurta hevosta, toinen harmaa ja toinen musta. Hän jätti ne joen ääreen vaivautumatta sitomaan niitä mihinkään ja irrotti satulalaukut, heittäen ne maahan Talin viereen. Tämä katseli hevosia iloisena. Aina välillä hän oli pitänyt hevosten seuraa huomattavasti miellyttävämpänä kuin ihmisten Hevoset nuuhkivat vettä varovasti ja alkoivat sitten juoda, vilkuillen välillä Kajrosia. Tämä kaiveli satulalaukkuja, heitellen kaikenlaista tavaraa ympäri aukiota. Tal liittyi mukaan inventaarioon.

'Saat luvan ottaa mustan hevosen. Pidän enemmän harmaasta väristä,' Kajros sanoi. Tal naurahti ja nyökkäsi, heittäen ruman hatun kädestään.

'Eivätkö ne lähde mihinkään kun ne ovat irrallaan?' hän kysyi ohimennen. Kajros pudisti päätään.

'Ne eivät ole niin tyhmiä. Ne kyllä tietävät minun tulevan hakemaan niitä,' hän sanoi. Harmaa hevonen tuhahti. Tal kohautti olkiaan, asettaen siistiin pinoon muutaman paperiarkin ja kirjoitusvälineet. Ne kannatti säästää.

Loppujen lopuksi neljästä laukusta jäi jäljelle tarpeeksi sisältöä, koruja enimmäkseen, kahteen laukkuun. Ne he lastasivat hevosten selkään. Eläimet seisoivat paikallaan rauhallisesti. Tal ihaili taitavasti tehtyä satulaa. Ramm, luki sen kyljessä. Mallista päätellen eläin oli koulutettu sotaratsu. Samaa kieltä puhuivat pari arpea, lihaksista karehtivat jalat ja sotaraudoitetut kaviot.

'Ramm?' Tal kokeili. Musta pää heilahti katsomaan häntä tyynesti. Tal siveli hevosen samettista turpaa ja eläin korskahti iloisesti. Tal hymyili ja heilautti itsensä satulaan. Sivulleen vilkaistessaan hän huomasti Kajrosin katsovan hevostaan tiukasti silmiin. Eläin yritti peruuttaa poispäin hänestä, mutta hänen otteensa suitsista piti suuren hevosen paikoillaan. Sen kaviot liukuivat nurmessa. Tal näki muutaman verisuonen risteilevän tummana kalvakkaan ihon alla.

'Lopeta,' Kajros sanoi, ja yllättäen hevonen lopettikin, mutta katsoi häntä silti levottomana. Kajros kumartui vieläkin lähemmäksi. Hän mutisi muutaman sanan hevoselle, jonka korvat napsahtivat ensin luimuun ja sitten pystyyn häntä kohti. Sitten eläin tuhahti ärtyneen oloisesti. Kajron päästi otteensa ja kapusi eläimen selkään.

'Mistä tuossa oli kyse?' Tal kysyi. Kajros vilkaisi häntä.

'Kerroin sille sopimuksemme ehdot,' hän sanoi. Harmaa ratsu hirnahti aivan kuin olisi naurahtanut ivallisesti ja Kajros läimäytti sitä takaraivoon. Se vilkaisi toista hevosta, joka korskahti vahingoniloisesti.

'Nämä ovat kumpikin harvinaisen älykkäitä,' Tal naurahti. Kajros nyökkäsi.

'Kaikesta päätellen temppeliritarien ratsuja. Meidän on revittävä tunnukset irti satuloista tai meidät lynkataan heti kaupunkiin saavuttuamme,' hän mutisi ja kannusti ratsunsa eteenpäin.

Ratsastaminen oli yllättävän kevyttä, ja matka taittui joutuisasti. Tal söi koko matkan, napaten aina välillä huikan täyttämästään vesipullosta. Se oli harvinainen aarre; yleensä vettä kannettiin vain nahkaleileissä. Tal hakkasi pullon kylkeen etsatun temppeliritarien tunnuksen muodottomaksi. Saman kohtalon kokivat kaikki mahdolliset tunnukset, jotka he löysivät.

Illan pimetessä he saapuivat viimeisen mäen päälle ennen laskeutumista pitkälle pellolle ennen heidän määränpäätään. Edessäpäin kohosivat Marienburgin kauppakaupungin mahtavat, massiivisilla teräspalkeilla vahvistetut muurit meren kirkasta taustaa vasten. Sen ympärillä tasaisena kilometrejä levittyvän aution pellon olivat kuulemma kustantaneet omaisuuttaan varjelevat kauppaherrat kun olivat kaupungin irti Keisarikunnasta ostaneet. Tal katseli ihmisivirran vilinää valtatiellä, johon verrattuna heidän kurainen pikku tienpoikasensa oli vain onneton riistapolku.

'Mis¨tä me heidät löydämme?' Hän kysyi, kun kylmä realiteetti kutitteli hänen vatsaansa. Alhaalla oli varmaankin satojatuhansia ihmisiä ja satoja kauppakaravaaneja. Epätoivo ei kuitenkaan häntä koskettanut. Sille ei ollut nyt sijaa. Kajros rapsutti hevosensa korvia. Eläin näytti siltä, kuin ei olisi osannut päättää, nauttiako vai heittääkö hänet selästään.

'Karavaani oli suuri ja hyvin varustettu. He ovat varmaankin majoittuneet lähelle Keskuspalatsia,' hän lausahti. Tal nyökkäsi.

'Ovatkohan he jo lähteneet?' hän kysyi. Kajros pudisti päätään.

'Olin joskus mukana tuota pienemmän karavaanin vartioinnissa. Moisen lastin purkamiseen ja kunnon tuoton saamiseen menee varmaan kuukauden päivät, varsinkin kun koko paketti on yksityisomistuksessa,' hän sanoi hiljaa. Hänen hevosensa katsoi häntä varuillaan mutta pyytävästi ja hän jatkoisen korvien rapsutusta.

He istuivat hevostensa selässä katsomassa, kuinka aurinko kultasi meren kaupungin takana, kertoen tämän kaupungin olevan koko mantereen rikkain, varakkain ja ylellisin paheiden pesä.

[Merrywinds]

En millään haluaisi vaikuttaa vinkuvalta, mutta tämä on täällä ollut kohta jo sen kaksi kuukautta, ja on tätä näköjään pari kertaa luettukin. Olisi toki miellyttävää, jos vaikka voisitte heittää jotain kommenttia. Sama onkelma on ollut kyllä ennekin, että osasin tätä jollain lailla odottaa...