"Niin kuin jumalat" - Osa 1, Verisiteen arvo, Prologi (FB)

[Draich Master]

"Niin kuin jumalat"

I. Verisiteen arvo, Prologi

”Ilta oli pimeä eikä taivasta näkynyt sumuisten pilvien peitosta. Jälleen kerran aurinko oli laskeutunut mailleen. Tai mikä aurinko? En ollut nähnyt sellaista moniin päiviin, mutta sinäkin hetkenä kaivoskuiluissa raataviin orjiin verrattuna tilanteeni oli erinomainen: jotkut niistä eivät olleet nähneet luonnonvaloa kokonaisiin vuosiin. Ei sillä, että valittelisin asiaa, en tietenkään, sillä luonnollisestihan näiden alhaisten olentojen – vai sanoisinko eläinten – kohtalona ja suorastaan velvollisuutena on tehdä uhrauksia. Sellaisia uhrauksia, jotka tukevat meitä, Druchiita, tämän maailmanajan ainoita oikeamielisiä. Me olemme pysyneet uskollisina muinaiselle järjestykselle, meitä on kaltoin kohdeltu, mutta me myös otamme omamme takaisin. Ylhäisinä ja jaloina tulemme jonakin päivänä olemaan kaiken huipulla. Niin maailma on aina toiminut ja tulee aina toimimaankin: heikko kaatuu siinä missä vahva voimistuu ja vain vahvoilla on oikeus elää.”

Lordi Kaleth nosti sulkakynänsä ja asetti sen mustepurkkiin. Oli jo myöhä, ja tuolilla istuessaan
hän venytti kätensä äärimmilleen ja haukotteli uneliaasti, katsahtaen samalla viereistä ikkunaa, josta tuulahti sisään miellyttävän viileää ilmaa. Hän nousi ja käveli sitä kohti, ja lähempää saattoi huomata, kuinka ruudutettuun ikkunaan oli taiteiltu hienoja, ruusuja kuvaavia lasimaalauksia.

Tornista oli ihanteellinen näkymä: hänen ylellinen kamarinsa oli kaukana alapuolella sijaitsevan kaupungin korkein rakennelma, ja joko kaupunkia reunusti vieläkin korkeammalle ulottuva vuoristo. Se katkaisi jokaisen valonsäteen reitin, tehden kaupungista yhtä pimeän ja varjoisan kuin yö, olipa sitten mikä aika päivästä tahansa. Ja jostain sieltä mustuuden syövereistä saattoi erottaa vieri viereen ahdettuja taloja, joiden pitkistä savupiipuista nousi ilmaan loputon virta tukahduttavan kitkerää savua.

Tämä oli Hag Graef, epätoivon konkretisoituma kaikille niille, jotka kahlittuina yhteen rehkivät pimeissä tunneleissa kaivaen rautaa ja kiveä Naggarothin armeijoiden aseiksi ja mahtavien kaupunkien rakennusaineiksi. Pakeneminen oli orjille jotain, mistä he eivät parin raskaan työpäivän jälkeen osanneet edes unelmoida, ja nekin unet mitä he öisin selleissään näkivät, olivat täynnä painajaisia vanhuuden lohduttomista kohtaloista tässä kylmässä ja kovassa maassa.

Mutta se ei Kalethia häirinnyt. Hänen kolkon suoraviivaiset ja väriltään kalpeat kasvonsa saivat aivan uuden merkityksen haaleassa kuunvalossa, kun hän jo pelkästään kuuntelemallakin sai selville, jatkuivatko orjamestareiden työt alhaalla kaupungissa entiseen, tuttuun ruoskansivallusten ja kivunhuutojen säestämään malliinsa. Siinä hän vain hymyili ja alisti samalla koko kaupungin huuliensa liikkeisiin tuntiessaan jonkinlaista narsistista mielihyvää asemastaan yhtenä Hag Graefin suurimpien aatelissukujen lordeina. Yhtäkkiä kamarin jalopuiset pariovet aukenivat. Sisään astui eräs hänen kapteeneistaan – tuokin aina kärkkymässä hänen suosioonsa – ja heti tämän perässä vieras, jota hän oli koko pitkän illan odottanut.

”Lordi Kaleth, ilmoitan vieraanne saapuneeksi.”, tämä kajautti viralliseen sävyyn, nostaen kätensä ohimolleen sotilaallisen etiketin mukaan.

”Kiitän, kapteeni.”, Kaleth livautti ohimennen, viittasi kapteenille merkiksi poistua ja istuutui takaisin pöytänsä ääreen. ”Tule sisään, Varjoterä.”

Sisään astui mies pitkässä ja tummassa viitassa, joka ulottui aina lattiaan asti. Viittaan kuuluva huppu ja silmien alta pään kiertävä liina peittivät hänen kasvonsa. Mies oli pelätty salamurhaaja, joka tunnettiin kansan keskuudessa nimellä ”Varjoterä”. Hän oli Khainen temppeleissä koulittu ja kaikista maailman elävistä kuoleman välikäsistä ylivoimaisesti taitavin sekä kylmäverisin tappaja.

Varjoterä liikkui sulavasti, suorastaan aivan luonnottoman hiljaa: ei pienintäkään kengänkopinaa saattanut kuulla. Hän veti itselleen tuolin ja istuutui Kalethia vastapäätä.

”Ole tervehditty.”, lordi lausui asiallisesti aivan kuin kenelle tahansa ylimykselle, joka olisi ollut hierarkkisesti häntä korkeammalla, mutta Varjoterä oli kuitenkin kaukana mistään maailman aatelista.

”Mene asiaan.”, tappaja sähähti.

”Kuten tahdot. Muutama päivä sitten sain Clar Karondista viestin. Lordi Yeurl kertoi käskyn käyneen ylhäältä, jopa niinkin ylhäältä kuin Naggarondin istuimelta.”, Kaleth aloitti ristityt, pitkänomaiset sormet leukaa tukien. ”Jokainen Naggarothin kaupunki varustaa kymmentuhatpäisen armeijan ja kuljettaa sen Läntisen Suurmeren yli Vanhaan Maailmaan ennalta määrätyille alueille Bretonnian rantaviivaa. Ilmeisesti noitakuningas haluaa puhdistaa rannikon jotakin suurempaa varten, sillä turvallisuussyistä saamme lisätietoja vasta onnistuneen maihinnousun jälkeen.”

”Ja miten minä tähän liityn?”, Varjoterä keskeytti ja tuijotti kiusallisesti mitäänsanomattomin, tunteista täysin vapain silmin.

Kaleth nosti toisen suupielensä virneeseen, ottaen sitten pöydältä viinipullon ja lorauttaen siitä tilkat kahteen kristallipikariin, joista toisen ojensi vieraalleen: ”Minut nimitettiin johtamaan…”

Varjoterä katsahti epäluuloisesti viiniä, nyrpisti liinan alla nenäänsä ja työnsi sen takaisin toista kulmaansa nostaneelle Kalethille, minkä jälkeen vastasi tylyn suorasukaisesti: ”Juon vain omiani.”

Kaleth hymähti merkiksi siitä, että käsitti viestin, ja siemaisi lasinsa kerrasta puolilleen. Tämän jälkeen hän jatkoi: ”Niin. Minut nimitettiin johtamaan Hag Graefin hoitamaa osuutta joukoista yhdessä sisareni lady Sibyllan kanssa.”

Nyt Kaleth nousi tuolistaan ja käveli kamarinsa pariovien luokse, jotka avattuaan ja hämyiselle käytävälle hetken vilkuiltuaan hän pani taas kiinni.

”Minulla on kuitenkin ongelma. Sisareni on aina ollut – miten sen sanoisi – esteenä pyrkimyksilleni, jotka onnistuessaan takaisivat enemmän kunniaa ja rikkauksia mahtavalle kuningaskunnallemme kuin Sibylla osaisi ikinä kuvitellakaan. Kaikesta huolimatta joudun jakamaan käskyvaltani hänen kanssaan... joten varmasti käsität, että…”

Varjoterä ei edes viitsinyt kuunnella loppuun, vaan laskien sen arvaamisen taidon varaan, jonka luotettavuuden hän oli saanut todistaa työnantajiensa kanssa niin monet, lukemattomat kerrat, hän vain kysyi arkisesti: ”Paljonko?”

Kaleth nauroi. Niin nuori kuin 150-vuotias nulikka Varjoterä olikin, oli hän silti ehdottomasti paras mies tähän tehtävään. Naggarothilaislordi vastasi päättäväisesti äänellä, joka ei olisi sietänyt vastatarjouksia: ”Tuhat kultarahaa. Elät siis herroiksi koko loppuelämäsi.”

”Se käy. Tapaamme siis jälleen.”, kuului vielä vastaus murhamiehen suusta, ennen kuin tämä oli pariovet heiluen kadonnut tornikäytävään.

Oli hiljaista.

Kaleth nousi ja oikoi itsensä, kääntyen sitten ruusujen kuvioimaa ikkunaansa kohti. Ulkona savupiiput yhä suolsivat höyryjään. Jostain alempaa taas kuului natinaa, kun puiset rattaat pyörivät raskaasti ympäri. Hän silotteli keskijakaustaan; mustat, pitkät hiukset hulmahtelivat ilmavasti, ja kääntyi sitten katsomaan seinällä riippuvaa muotokuvaa sisarestaan. Tämä oli nuorekkaan kaunis, eikä kultakuvioitua tummaa kaapua – joka oli kuitenkin varsin tyypillinen naggarothilaisille noidille – voinut olla ihailematta. Kaleth hymyili, mutta yhdellä nopealla kädenliikkeellä veitsi oli jo sojottamassa Sibyllan ohimolla.

Sota oli jo käytännössä voitettu – kaikilta puolin. Tänä iltana Mustat Arkit järjesteltäisiin satamissa lähtövalmiiksi. Huomenaamulla sotaretki Bretonniaan alkaisi. Ja niin kuin aina ennenkin, Druchii saisi taas ratsastaa myrskyävillä aallokoilla ja tulla itsensä jumalten kaltaisiksi.

To be continued...

[Pummi]

Hyvää tarinaa, toivottavasti jatkoa tulee. Muistuttaisin, ettei vuorosanoissa toteamukseen tule pistettä, eli:

"Minua väsyttää", sanoi Seppo. - Oikein

"Minua väsyttää.", sanoi Seppo - Väärin.

Seppo sanoi: "Minua väsyttää." - Oikein