MUSTA KÄÄRINLIINA 2.0 - The Resurrection

[IRiaD]

Viime turinakisassa oma tuotokseni sai hyytävän vastaanoton muutaman pikkuvirheen (nojaa, aikamuoto vaihtuu keskellä tarinaa *nyyh*) takia saavuttaen silti sijan seitsemän. Nyt pistän tämän takaisin teidän nautittavaksenne paranneltuna ja korjailtuna :P

MUSTA KÄÄRINLIINA

Lazarus IV palaa. Sen synkät metsät, kirkkaat nummet ja suuret kaupungit palavat helvetin tulisessa, anteeksiantamattoassa kidassa. Vihreä, murhanhimoinen massa tarpoo eteenpäin piittaamatta tulesta, pelosta tai tuskasta. Ei kuulu risahdustakaan tulen hiljaisen rätinän lisäksi. Kaikki on kuollutta.

Kommisaari Juan Feren itkee tuskan mustia kyyneleitä. Hänen maailmansa palaa, se huutaa tuskasta mutta hän ei kykene auttamaan. Taas uusi huuto lävistää hänen mielensä, painajaisen, joka loppuu ja alkaa uudestaan jokaisella kyyneleellä.

Feren nostaa aseensa. Laukaus, jota seuraa sata muuta. Vihernahat kuolevat, mutta niitä tulee lisää, niitä tulee aina. Feren katsoo asettaan. Musta liina roikkuu sen kahvassa. Siihen liinaan oli kääritty hänen poikansa päivänä, jona hän oli syntynyt. Feren muistaa poikansa syntymähuudon. Hän muistaa myös sen, kuinka on itkenyt poikansa elottoman ruumiin äärellä kaksi päivää sitten.

Sota on vienyt hänen perheensä yksi kerrallaan, ja Feren tiesi että hän olisi seuraava.
Hän kuolee, kuten jokainen ennen häntä. Ja hän tietää, että se päivä oli tänään.

Eikä Feren pelkää.

Huuto, jota seuraa laukaus. Örkkejä on tullut lisää. Koputus olalla, Feren kääntyy. Sotilas pyytää häntä tulemaan mukaansa. Feren lähtee kohti komentotelttaa. Hän ei katso ohitsekiitäviä sotilaita aseiden kanssa. Hän ei katso maan harmaata tomua, ei maastonvihreitä telttoja. Hän ei näe puita, niiden kuollutta kaarnaa ja tippuneita lehtiä.

On syksy, aika joka saa Ferenin aina herkistymään.

Feren saapuu komentoteltalle. Iso, maastokuvioinen teltta herättää muistoja. Feren ei vain jaksa ajatella. Hän astuu sisään, sotilas jää ulos. Kersantit katsovat Fereniä. He kysyvät vointia, kaikki on hyvin. Feren astuu kartan äärelle, katselee sitä hetken.

Kersantit mutisevat keskenään. Feren ei piittaa, vaan alkaa selostamaan taktiikkaa, jota hän on käyttänyt kymmenet kerrat. Vanha, hauras kartta rapisee sormenpään osuessa siihen. Tuuli puhaltaa tuoden tuoreen veren ja pelon tuoksua. Taisto on alkanut. Feren astelee ulos.

Lehdet rapisevat, tuuli kuljettaa tomua pitkin harmaata kukkulaa, kukkulaa, jonka alapuolella levittäytyy taisto. Ferenin mielestä hetkessä on jotain kaunista.

Feren kiihdyttää askeleensa juoksuun. Hän vetää miekkansa. Aurinko välkehtii sen terästä. Feren nappaa pistoolin vyöltään, tarkistaa sen olevan ladattu ja kunnossa. On keskipäivä, aurinko paistaa ja musta käärinliina liehuu tuulessa. Feren tietää olevansa kuollut.

Laukaus, toinen. Vihreä viuhahdus vasemmalla, miekka pysäyttää sen vauhdin. Veri roiskuu kastellen maan. Feren ei välitä.

Hirviö on puhdistettava.

Miekka sivaltaa uudestaan. Pää putoaa, läheinen peto karjaisee. Se ryntää Fereniä kohti. Feren näkee sen silmissä raivoa, sadistista himoa aiheuttaa tuskaa. Otus pysähtyy. Se on saanut luodin vatsaansa. Vihernahka kaatuu hiljaa. Maan tumma tomu pölähtää ruhon iskeytyessä hiekkaan.

Aika kuluu, Feren nostaa ja laskee miekkansa yhä uudestaan, painaa liipaisinta vielä monta kertaa. Vihernahkoja tulee aina vain lisää. Mutta kaikki loppuu joskus.

Niin loppuu elämä. Niin loppuu ilo. Niin loppuu kuolema. Ja niin loppuu myös toivo.

Ja aikanaan loppuvat myös suuret taistot, ja ne, joita kukaan ei tule muistamaan, niin kuin tämä.

On ilta. Imperiumi on ollut voitokas. Se tietää lisäaikaa. Mutta kuinka kauan sitä riittää?

Feren kävelee takaisin leiriin. Sotilaat kävelevät hänen vierellään, monet kantavat haavoittuneita. Kuolleita on paljon. Ruumiit makaavat taistelukentällä. Ne haettaisiin ja poltettaisiin myöhemmin.

Mutta jokin on pielessä. Miksi elän? Kysymys muotoutuu komissaarin mielessä. Kuollut. Kylmä. Ruumis. Miksen ole sellainen? Toivo. Toivo syttyy. Kenties he voisivat vielä selvitä tästä kaikesta.

Feren astelee telttaansa. Kenttävuode makaa kutsuvan nurkassa. Hän laskee aseensa työpöydälle. Mustalle liinalle on roiskunut verta. Se pitäisi puhdistaa.

Feren nukahtaa. Hän nukkuu rauhallisesti, vailla murhetta maailman menoista. Unet seuraavat toisiaan.

Huuto. Feren herää. Örkit ovat palanneet takaisin, niitä on enemmän kuin koskaan. Feren katsoo kelloa. Tunti keskiyöhön. Sotilas työntää päänsä telttaan ja pyytää komissaaria tulemaan mukaansa. Feren nyökkää ja sanoo tulevansa pian. Sotilas lähtee.

Nyt Feren muistaa aavistuksensa.

Toivo, ei sitä ole koskaan ollutkaan. Eikä tule olemaankaan. Hän tietää, tai pikemminkin tiesi, että tätä hyökkäystä he eivät enää kestä. He kuolevat, hukkuvat tyhjyyteen ja kuolemaan eikä kukaan muista heitä enää.

Joten onko sillä väliä kuinka he lähtevät?

Feren näkee pistoolinsa pöydällä. Hän ottaa sen, musta liina lehahtaa. Feren repäisee liinan irti ja puristaa sitä kädessään. Toisella kädellään hän painaa aseen ohimolleen.

Hetken aikaa ohimolla lepäävä kylmä teräs tuntuu pelottavalta. Mutta tunne haihtuu pian, Feren tietää että tämä on hänen kohtalonsa. Hän heittää mustan liinan ilmaan.

"Ja niin loppuu toivo", komissaari kuiskaa hiljaisella, rauhallisella äänellä. Sitten hän painaa liipaisinta.

Jyrähdys rikkoo tyhjän leirin hiljaisuuden, joka ei kuitenkaan kanna alhaalla vellovaan taisteluun saakka.

Ferenin ruumis rojahtaa maan tomuun. Hänen kasvonsa, komissaarin kasvot, ovat lämpimän veren peitossa, viimeinen rauhallinen katse tuijottaa tyhjyteen sielun sammuneista ikkunoista. Musta liina lepattaa hetken ilmassa ja laskeutuu sitten kuolleiden kasvojen päälle.

On hiljaista.

Musta käärinliina kostuu lämpimästä verestä.

[Merrywinds]

Nonniin. Onpas mukava lukea taas pitkästä aikaa jotain laadukasta näiltäkin sivuilta(virtuaalisormien rusahdus).

Kieliopin jätän sikseen, koska en siitä juuri jaksa nalkuttaa/löydä mitään nalkuttamisen arvoista. Avot.

Tarinasi oli aika melankolisen oloinen; lyhyet, toteavat lauseet ja vastaavat kappaleet veivät tätä pitkälle, ja tämä taisi olla juttusi idea/kantava voima? Kuitenkin se meni mielestäni liian pitkälle; se lähenteli jo hieman omnipotentiaalista jaarittelua loppua koohden, ja loppu oli jopa tylsistyttävän kliseinen.

Omasta mielestäni, niin hyvin kuin tarinasi olikin tehty, en oikein innostunut Ferenin henkilökuvasta. Se vain ei sopinut sadistisen kommisaaripaskiaisen muottiini. Ympäristö jäi tarinassa hieman hämäräksi, mutta se toisaalta korvaantui mukavan tunnelimaisella tunnelmalla(the machinist, anyone?). Samaa voi sanoa tapahtumista, mutta taas kerran hyvä ja huono unenomainen tunnelma ojensi pelastavan kätensä tykösi ja läpsi lukijaa hyväksesi.

Huonoin kohta oli mielestäni loppu; se oli kliseinen, heikohkon koruton ja jotenkin itsemurha ei oikein tunnu sopivan omaan mielikuvaani komisaarista. Paras taas oli lausahdus "Joten onko sillä väliä kuinka he lähtevät?". Siinä oli sitä jotain asennetta.

Kokonaisuudessaan varsin mukavaa luettavaa, jotain ihan muuta verrattuna Sotun viimeaikaisiin ilmiöihin.