Myrskyn Sola 2 -Helvetin taistelut. Loppuhöpinät

[The Chosen of Waagh]

Selvä, eli tässä nyt turmantuojan viimeiset hetket huonolla fluffitaidollani kuvailtuna:

Berenin ruumis lojui syrjemmälle kannettuna, verisestä viillosta tippui yhä verta. Unohdettuna ja silvottuna jätetty kaikille häviäjille kuuluvaan unohdukseen. Turmantuojan ruumis näytti täysin elottomalta, mutta hänen henkensä kitui yhä suljettujen luomien takana, teräksisen tahdon pitäessä hengen ruumiissa joka oli luovuttanut kuolemalle ajat sitten.

Välähdys.

Hän näki sen kaiken uudestaan. Matkansa tänne, verityönsä karmivana paraatina jonka jokainen yksityiskohta oli edellistä kauheampi. Uudestaan jo uudestaan hänen miekkansa halkoi luuta ja lihaa, tappaen ja teurastaen tunteettomasti. Yhä uudestaan hän saapui solaan ja käveli pitkin hämärää katua...

Välähdys.

Taisteluita. Voittoja, haavoja, kuolemaa jatkuvasti toistettuna, kiduttaen häntä lähelle hulluutta. Taas miekka nousi, taas vierähti pää hiekkaan tai romahti ruumis maahan. Taas hän kamppaili demoneja vastaan, yhä uudestaan kuuli niiden pilkan korvissaan. Yhä hän näki kuinka hänen vihollisensa kukistuivat yksi toisensa jälkeen...

Välähdys.

Jälleen hän näki veljensä ja väitteli tämän kanssa, jälleen tuntien hänen nyrkkinsä osuvan kasvoihin. Taas hän paiskautui ikkunasta ja osui maahan. Tuskaa...

Välähdys.

Hän oli jälleen areenalla katsojien hurratessa, mittelemässä miekkaansa Elenyaa vastaan. Taas iskivät miekat ja lensi veri kunnes hän taisteli jälleen yksin. Hän tunsi taas pienet viillot ja iskujen ilmavirran kasvoillaan, tunsi panssarinsa torjuvan tappavia iskuja ja tuntien vain sokeaa vihaa ja päättäväisyyttä pyrkiessään tuhoamaan vihollisen, joka ei suostunut kuolemaan...

Välähdys.

Yhä uudestaan hän tunsi miekan läpäisevän rintansa, kirkui uskomattoman tuskansa kourissa joka iski häntä sepän pajavasaran lailla. Taas hän iski kypäränsä vastustajansa kasvoihin. Yhän hän nousi ja ponnisteli miekkaa ulos kehostaan...Taas hän kaatui ja pudotus tuntui venyvän ikuisuuksiin...

Välähdys. Ja hänen silmänsä lennähtivät auki, katsellen taivasta. Mutta hän ei ollut enää areenan lähettyvillä...missä...

Hän tunsi käden kasvoillaan ja värähti. Hän todella tunsi jotakin. Mitä... Hän pakotti itsensä nousemaan minimaalisen etäisyyden ennen kuin panssarin paino ja hänen heikkenevät voimansa pettivät. Hän näki kätensä ja huusi yllätyksestä. Hän oli taas kuin ennen. Ei enää mustuutta, ei vihaa hänessä... ei enää. Hän näki vlejnsä kasvot yläpuolellaan ja ei voinut kuin katsoa kun hän kumosi seuraavan pullon hänen huulilleen. "Sinut on armahdettu, veli. Tule kanssani, pääsemme takaisin. Voit palata. Olisit aina voinut palata". Turmantuoja katsoi häntä ihmeissään ja tunsi kyynelen noruvan poskelleen.