Esperanza -kisaentry

[Skrixqueek]

Okei, aika paha flunssa päällä, mutta yritänpä purkaa tarinaa kuitenkin.
Alun alkujaan mietin, millaista tavaraa olen tehnyt aiempina vuosina. Molemmat sijoittuivat talvimiljööseen. Päätin tehdä kesäisen tarinan, kun on ilmastonmuutoskin menossa. Toisekseen halusin käsitellä elementtejä, jotka Hammerissa, tai jopa fantasiassa, on harvinaisia.

Nathan Longin Blackhearts-trilogiassa miehet epäilevät kapteeninsa olevan homo ja siksi kukaan ei puhukaan tälle. Tämä oli minusta raikas elementti. Eihän FaBassa homoseksuaalisuuteen ole mitään viitteitä ja muussakin fantasiassa se on enintään "katsokaapa, kun Wizards on niin trendikäs ja suvaitsevainen, että hahmot voivat olla homoja! Yay!"

Näiden elementtejen yhdistely olikin vaikeaa. Lopulta tarina alkoi ottaa muotoaan. Tein mahdollisimman paljon tutkimustyötä Estaliasta, jotta tarina olisi fluffikas. Lähinnä löytyi, että maa on ylpeä, siellä kaksintaistellaan paljon ja että siellä on kuuma. Tutkiskelin sitten vielä Espanjan historiaa, jotta autenttisuus olisi mahdollisimman korkea. Mm. kaksintaistelun alkua merkitsevä paalutemmpu oli alunperin mittari, jolla katsottiin milloin härkätaistelut alkoivat.

Tämän jälkeen kirjoitin tarinan Black Library -kirjojen tyyliin. Taustoja oli availtu enemmän ja muoto oli imperfekti. Täysin tarkoituksetta tarinasta tuli jotenkin spagettiwestern. Se oli melko camp, vaikka varmasti helposti sulateltavissa ja olisi sellaisenaan menestynyt paremmin.

Ajattelin, että tänä vuonna jotain muuta. Deletoin vanhan tarinan ja aloitin uusiksi. Preesens tuli itsestään. Vaihdoin kaikkien tarinan hahmojen nimet: Diego Heroe = Diego Sankari, jne. Kaikki sukunimet tarkoittavat jotain espanjaksi. Otettuani tämän verran taiteellisia vapauksia, päätin lisätä tarkoituksellisesti korostettuja elementtejä - kaikki hahmot ovat tarkoituksellisen karikatyyrimaisia.

Lopetukseski ajattelin alunperin, että tarina olisi Empireläisen bardin/tarinankertojan tavernassa kertoma taru, ja että kyseinen jätkä heitettäisiin sitten katuojaan. Toisaalta tarina olisi sitten lässähtänyt, enkä halunnut ottaa sitä riskiä.

Varmasti ei tullut kaikkea, mitä oli tarkoitus kirjoittaa mieleen, mutta heitelkääs perään kommentteja.

PS. Tarina alkuperäisessä formaatissa.

Esperanza

Prologi

Vaimeasti kolme pistoolinkuulaa vierii ulos kolmesta lyijynharmaasta piipusta. Kolme raskasta palloa iskeytyy pirstaleisen saven janoiseen pintaan, nostattaen pyörteilevää tomua. Nuhjuinen hahmo riiputtaa päätään, antaen paksujen, rasvaisten hiusten valahtaa silmilleen. Tänään voittaisi rakkaus… tai kuolema.
Auringon polttamat ja tuulen ahavoittamat kädet noukkivat kolme kuulaa, yhden kerrallaan. Kämmen puristuu nyrkkiin, kohoaa ja sitten avautuu hiusten verhoamien silmien eteen. Surumielinen nuorukainen tuijottaa hajamielisesti harmaan metallin heijastamattomia muotoja. Rakkaus tai kuolema…
Mies virnistää katkerasti. Niin pieniä, niin mitättömiä ovat nämä kolme kuoleman lähettiä - ihmiskunnan hulluus tiivistettynä geometrisiin muotoihin! Huolellisesti, kieli suupielellä, mies lataa kuulat takaisin pistooliin. Antiikkisen aseen kyljessä kiiltelee jäykin kirjaimin kaiverrettuna: Nulner Schmieden, im Jahr 2008 unseres Gottes, Sigmar.
Syntyessään viisisataa vuotta sitten nulnilaisen ahjon valkohehkuisesta kohdusta kapine oli aikansa parhaimmistoa - ensimmäisiä kolmesti laukeavia pistooleja, ihmiskunnan metallinhohtoinen ylpeys. Nyt se on pelkkää vanhentunutta rojua. Keisarikunnan, Tilean ja syvien luolien kääpiöiden kumaraselkäiset artesaanit luovat hulluudessaan jatkuvasti uusia, uljaita monstroja maailmaa järisyttääkseen - metallisia hirmuja, jotka ruudinkatkuisella hengityksellään saavat maailman itkemään verta! Mutta tässä jumalten unohtamassa kolkassa tuo pistooli saa taas merkityksen. Rakkaus tai kuolema!
Estaliassa aurinko on paahteessaan armoton. Hampaattomat vanhukset väittävät auringon olevan itsensä Myrmidian asettama koetus, ensayo divino. Ankara tuomari, joka mittaa niin soturin, kuninkaan, kuin alhaisimmankin talonpojan voimia. Nuo samat majojensa varjoissa koirien lailla lymyilevät vanhukset osaavat kertoa, että juuri tämä koetus tekee estalialaisista estalialaisia ja antaa oikeuden niemimaan asukkaiden järkähtämättömään ylpeyteen. Damastitakkinen mies valkoisen hiekan keskellä mulkaisee liekehtivää kiekkoa. Koetelkoon aurinko tänään jotakuta muuta.
Diego Heroé – sillä tämä on miehen nimi – riisuu takkinsa ja asettaa sen hevoselleen, Futurolle. Se on nälkiintynyt irranalainen; siniharmaa, mustilla pilkuilla. Haluttomasti se nyhtää kuivaa, keltaista heinää halkeamien raidoittamasta maasta, josta ensayo divino on häikäilemättömästi imenyt kaiken elämän. Diego taputtaa puolihuolimattomasti ratsuaan ja hieraisee ajamatonta, ruskeaa leukaansa.
Pilvettömän taivaan halki liitää yksinäinen ruskea haukka. On hiljaista. Edes hyönteiset eivät vaivaudu tälle jumalten hylkäämälle tasangolle. Auringon polte maalaa Diegon valkeaan paitaan märkiä läiskiä. Ilma haisee hieltä ja tomulta. Rakkaus tai kuolema.
Lohduton tasanko, murheellisen tragediamme näyttämö, on harmaavalkean hiekan peittämä. Sieltä täältä törröttää harmaita puunkäppyröitä. Kuolleiden luut kohoavat hiekasta, kuin liikkeeseen jähmettyneet kalat.
Paikan nimi on nykyisin La caldera de demonios. Mutta vihan, ahneuden ja monen muun synnin kuivattamalla arolla on myös vanha, unohdettu nimi. Nimi, jonka se on saanut kauan sitten, parempana aikana. Nimi on yksinkertainen - Esperanza, Toivo. Sille Diego kohottaa nahkaisen leilin kitkerää viiniä. Ennen kostumistaan huulet muotoutuvat kuiskaamaan nimen neljä tavua.
Varjot ovat miltei kadonneet. On aika lähteä. Diego suutelee pientä hopeista kyyhkysriipusta hyvän onnen toivossa. Hän tarttuu ratsuna suitsiin ja taluttaa tomun täplittämää hevosta perässään. Päättäväinen katse korvaa surumielisen virneen hänen kasvoillaan. Diego on tulta. Rakkaus tai kuolema.

Tarina siitä, miten rakkaus voitti kuoleman

Etelä-Estaliassa on kuivaa ja harvaanasuttua erämaata. Täällä aurinko on kuumempi, kuin muualla niemimaalla ja jyrkät kalliot estävät sateiden pääsyn alueelle. Erämaan keskellä on vanha jokilaakso. Joki kuivui yli vuosituhat sitten, mutta sen uoma on yhä nähtävissä. Maan muoto estää tuulta puhaltamasta laaksoon ja sanotaan, että jopa ilmakin kiehuu siellä. Kansa kutsuu sitä nimellä La caldera de demonios, Demonin kattila, eikä kukaan mene sinne vapaaehtoisesti.
Siltikin, väreilevässä ilmassa liikkuu hahmoja. Etelästä saapuu isä Antonio Juez, Verenan pappi, yllään karmiininpunainen samettikaapu ja ryhmyisissä käsissään nahkainen Lakien kirja. Vanhus on vuosien kalvama ja köyryselkäinen, mutta uskon kiihkeys roihuaa hänen kaihisissa silmissään. Ryppyiset kasvot ovat vääntyneet halveksuvaan irveeseen – oikeus voittaisi tänään. Oikeus voittaa aina.
Hänen takanaan astelee tummaan villaan ja leveälieriseen hattuun sonnustautunut Emerigo Ojo de la Justicia; mies joka korpin lailla elää toisten kuolemasta - kaksintaistelujen järjestäjä. Vanhojen arpien valkea verkko koristaa punaiseksi palanutta nahkaa, joka halkeaa kylmäksi virneeksi suun kohdalla. Hopea on hänen jumalansa ja rakkaansa.
Pohjoisesta karauttaa tomuverhon saattelema nelikko. Kermanvärisellä arabialaisellaan saapuu kasvonsa lakatulla viuhkalla peittävä Teresa de la Tenación. Punaisen mekon laskokset hulmuavat liikkeessä. Mustat kiharat tanssivat valkeaksi puuteroitujen kasvojen ympärillä ja salaperäiset, tummat silmät pilkehtivät viuhkan takaa. Teresa tietää olevansa naisista kaunein - kielletty nautinto - ja kuinka hän nauttiikaan siitä!
Nuoren naisen vierellä ratsastaa hänen isänsä, jonka jyrkät, tuuheat kulmakarvat varjostavat kalvakoita kasvoja. José Oso on nimi, jolla tukeva, tuuheapartainen hirmu tunnetaan. Silmäpuolen pyövelin maine on musta. Hän on armoton järjestyksen palvelija ja Dublona Bahián sheriffi. Seivästettyjen ryövärien ruumiit reunustavat hänen vereltä ja pelolta löyhkäävää reviiriään, ja tytärtään hän suojelee villikarhun kiihkeydellä.
Oson mustan ja kuolaimiaan raivokkaasti pureskelevan orin kavioiden tomuisessa vanavedessä ratsastaa kaksi haarniskoitua sotilasta. Tomu himmentää naarmuisten rintapanssarien hohtoa ja sinipunaisen univormun värejä. Heidän päässään keikkuvat kilpikonnamaiset morrión-kypärät ja satulaan on sidottu pitkäkärkinen alabarda.
Ensimmäinen on nimeltään Víbora-Pedro, kapeanaamainen ja keltasilmäinen konna - aina yhtä sukkela riistämään mestatut maallisista omaisuuksistaan. Nytkin hänen laihalla kaulallaan roikkuvat kahdet saappaat groteskeina voitonmerkkeinä. Päivä on Pedrolle mieleen – pian hän saanee uudet saappaat kaulalleen. On mahdotonta pitää huulia lipovaa kieltä kurissa.
Toinen sotilaista on kolmasti kirottu Juan Negro, sekaverinen mulatto. Oson tummanahkainen kuulustelija kantaa kaulallaan suurta nehekhralaista ametistiriipusta, joka suojelee häntä uhriensa pahalta silmältä. Korvalehdellään hän kantaa kolmea kuivaa kieltä renkaisiin lävistettynä – jokaisen alkuperäinen kantaja hänet kerran kirosi. Kiduttajan työvälineitään tuo kurja olento kantaa ammattilaisen ylpeydellä. Tänään hänen skalpellinsa levännee, mutta ilmassa tulee leijailemaan veren suloinen tuoksu. Veri on aina verta.
Lännestä saapuu vihreäviittainen Alonso Verde, kurjan runoilijan äpärälapsi, äitinsä murhe. Poika, joka läikytti maitoa jahdatakseen perhosia, nyt aikuiseksi kasvanut. Koko elämänsä ajan hän on ollut vaeltaja ilman päämäärää. Ratsunaan hänellä on oliivinruskea tamma, jonka tummat silmät ovat täynnä menneisyyden tuskaa. Vyöllä lepää lyijynharmaa pistooli, toinen kahdesta identtisestä kappaleesta. Pöly ja aika ovat haalistaneet kaiverrusta sen kyljessä, mutta tarkkasilmäinen katsoja pystyy erottamaan tekstin: Nulner Schmieden, im Jahr 2008 unseres Gottes, Sigmar.
Sankari saapuu lavalle viimeisenä. Idästä astelee Diego Heroé, tuo viheliäinen katurakki. Jo nuorena appelsiinivarkauksista tunnettu, hän on lurjus ja huijari, vailla kunniaa tai rehellisyyttä. Mutta ylpeyttä häneltä löytyy. Tulista ylpeyttä, jonka jokainen tämän auringon kurittaman maan mies ja nainen imee äitinsä maidosta. Estalialaista ylpeyttä!
Tasangon keskellä on paalu. Se on santelipuinen sauva, ajan ja auringon haalistama, täynnä halkeamia, aivan kuten sitä ympäröivä maakin. Ihmiset, jotka saapuvat näin häiritsemään kuolleen laakson haudanrauhaa kerääntyvät nyt paalun ympärille. Sanaakaan ei sanota. Kaikki tietävät tarinan: kylmäsydäminen sheriffi löysi Diego Heroén ja Alonso Verden puutarhastaan, tyttärensä ikkunan alta. Kaikki tietävät, että vain kaksintaistelu voi suoristaa lommon Oson ylpeydessä. Mutta virnuileva Ojo de la Justicia tietää enemmän.
Hän tietää, että Jose Oso maksoi kolmekymmentä kultataalaria ylimääräistä, jotta salakavala kaksintaisteluiden järjestäjä myrkyttäisi ammukset Arabian pimeimmillä kirouksilla. Voittajalla olisi oikeus vaatia Oson tyttären kättä, mutta kuolleet ovat vaitonaisia, mitä vaateisiin tulee. Ja mikäli toinen selviäisikin hengissä taistelusta, ei kukaan olisi todistamassa tämän luonnollista kuolemaa vastaan.
Kaksi kaksintaistelijaa astuu paalun ääreen, kasvot vastakkain. Diegon silmät leiskuvat tulta ja uhmaa, Alonso on viileä, kuin kuohuva vuoristokoski. He kumartavat jäykästi, kuten tapana on. Nyt vain Teresan viuhkan vaimea ääni rikkoo hiljaisuutta. Kaikki odottivat tiettyä hetkeä. Punaista hetkeä.
Kerran päivässä, aurinko paistaa niin suoraan, että varjot katoavat kokonaan – tämä hetki tunnetaan nimellä punainen hetki. Ei siksi, että valo olisi yhtään punaisempaa, vaan koska se oli kaksintaisteluiden hetki. Veren hetki. Punainen hetki.
Punainen hetki koittaa aina salakavalasti. Aurinko nousee ensin verkkaisesti, mutta lähestyessään taivaan huippua, se kiihdyttää vauhtiansa, niin että varjot lyhenevät silmissä. Niin tapahtuu nytkin. Paalun kapea varjo on kuin käärme, joka livahtaa koloonsa. Teresan viuhka lakkaa liikkumasta. Diego ja Alonso kääntyvät ympäri ja alkavat ottaa hitaita askelia.
Saappaat rahisevat sorassa. Kymmenennellä askeleella kulku loppuu. Mikään ei liiku. Sitten kaksintaistelijat käännähtävät villisti kannoillaan, pistoolit ojennettuna ja hiljaisuuden tyynnyttävään verhoon kääriytynyt ilma repeää valittaen – kuusi laukausta viiltää sen näkymätöntä lihaa. Tasangon halki kiitää kuusi luotia: kuusi lyijyistä ratsua selässään lootukselta ja jasmiinilta tuoksuva matkustaja, arabialaisen katupuoskarin kirous.
Luodit liikkuvat hidastettuna siirapinkaltaisessa ilmassa. Aika pysähtyy nautiskelemaan hetkestä, sillä se on katkera ja pikkumainen olento. Vaikka se kukistaa kuninkaan ja lohikäärmeen toisensa jälkeen, ei sen taistelu koskaan pääty - sillä ei ole todellista valtaa. Maailma voittaa sen kerta toisensa jälkeen ja Aika on taas taisteleva. Tästä se on katkera - katkera ja pullollaan kostonhimoa! Mutta tänään Aika leikkii tuomaria. Tuomaria, joka saa tuomita maailman pahat teot, laukaus kerrallaan ja siitä se nauttii.
Antonio Juez, sinä sokea hullu! Mielesi on uskonkiihkon sokaisema – vääryys piileskelee silmissäsi kaikkialla. Seuraat lakikirjojen jokaista artiklaa kyseenalaistamatta, tutkimatta, soveltamatta. Tuhannet viattomat ovat menettäneet päänsä ahneiden pyöveliesi kirveille. Et osaa lopettaa. Et ole ihminen – sinulla ei ole myötätuntoa! Olet kivi tai kirja! Tämä luoti viimeistelee muodonmuutoksesi elävästä elottomaksi!
Ja niin, luoti porautuu hitaasti vanhuksen ohimoon. Kuin laho mäntyvanhus, tuomari kaatuu hidastuneessa ajassa, kohti karkean saven syleilyä. Mutta ennen kuin hän ehtii osua maahan, on ajalla vielä tuomittavaa.
Vibora-Pedro, sinä alhainen varas ja rakki! Tuot viattomia ihmisiä oikeuden eteen, jotta voisit sitten ryöstää heidän mestatut ruumiinsa. Olet kyykäärme, eikä sinua kukaan kaipaa. Jopa toverisi vartiostossa vihaavat sinua.
Luoti leikkaa kaulavaltimon niin, että haavasta kasvaa hidastuneessa ajassa tummanpunainen kukka, joka hajoaa pieniksi, ilmassa leijaileviksi rubiineiksi. Puristaen kaulaansa Pedro vajoaa ratsuna selästä. Näytös ei ole kuitenkaan vielä ohi.
Juan Negro, syntiesi listaamiseen siitä hetkestä, kun kuristit veljesi napanuorallasi äitisi kohdussa, aina tämänaamuiseen syntiisi - vanhukseen, jonka leikkelit tänä veitselläsi kappaleiksi - kestäisi ikuisuus, johon edes ajalla ei ole kärsivällisyyttä. Kolme kertaa sinut on kirottu muiden toimesta, mutta tuhatkertaisesti olet itsesi kironnut!
Luoti osui nehekharalaiseen amulettiin, halkaisten sen kahtia, niin että se hajosi auringossa säkenöivien kristallinsirujen sateeksi, ja porautui sitten Juanin mustaan rintaan, missä se saavutti sydämen. Juanin hevonen oli kohoamassa takajaloilleen kauhuissaan, kun alkoi seuraava sanaton oikeudenkäynti.
Emerigo Ojo de la Justicia, sinä korppikotka! Totuus ja oikeudenmukaisuus ovat sinulle käsittämättömiä sanoja. Nautit kärsivistä ilmeistä kaksintaistelijoiden kasvoilla. Kuolema on sinun elämäsi, sinun nautintosi, sinun ekstaasisi! Olet pettänyt pyhän virkasi ja julma kohtalo herkuttelee nyt kuolemasi ironialla.
Lyijynharmaa luoti raapaisee Emerigon rannetta. Sydän lyö ja Ojo de la Justician itsensä tilaama kuolettava hermomyrkky leviää kaikkialle hänen ruumiiseensa. Oikeuden silmä kangistuu hetkessä ja kaatuu liikkumattomana paksussa ilmassa, kuin patsas. Mutta yhä on Ajalla tuomittavaa.
Jose Oso, sinä raivotautinen mielipuoli! Kauhun valtakuntasi kuristaa kansan kaulaa. Sinulle syytön ja syyllinen ovat yksi ja sama. Mielivaltaisesti seivästät ihmisiä kotisi verentahraamiin aidanseipäisiin. Jokainen sinun seuraajistasi on sydämetön ihmishirviö, mutta yksikään ei vedä vertoja sinun pahuudellesi. Olet ihmiskunnan häpeätahra!
Luoti murskaa rustonkappaleen Oson silmien välissä ja liukuu harmaaseen aivomassaan. Oson valtava massa vajoaa taaksepäin, leijaillen majesteettisesti kuuman, kuivan ilman halki.
Teresa de la Tenación, kaunis kuoresi peittää isäsi julman sydämen! Olet houkutinlintu, joka johdattelee salakavalilla kuiskauksillaan kohti kuolemaa ja tuhoa. Olet koskematon, olet jumalatar! Epätoivon ruumiillistuma!
Luoti leikkaa lakatun viuhkan kahtia ja uppoaa mustareunaiseen silmään. Silmä halkeaa, kuin ylikypsä hedelmä. Luoti jatkaa matkaansa, kaivautuen tuon kieron mielen syvyyksiin. Perhosen lailla Tenación liittyy viiden maata kohden liitävän ruumiin joukkoon. Punainen hetki on taas ansainnut nimensä.
Aika kyllästyy leikkiinsä ja palaa tavanomaiseen, kiihkeään vauhtiinsa. Kuusi kuollutta osuu maahan, saaden pölyn nousemaan. Hevoset hirnuvat ja potkivat haistaessaan veren. Diego katsoo Alonsoon ja Alonso Diegoon. He nauravat.

Kaksi hahmoa ratsastaa auringon alla, jättäen taakseen kuivan, lohduttoman tasangon.

Rakkaus on voittanut kuoleman.

[Nilarakh]

Kiäh kiäh, olipas ovela turina.

Ehdoton ykkönen kaikista tarinoista ja kategorioista. Olisi saanut voittaa omasta mielestäni murskavoitolla muut, mutta ilmeisesti ihmiset olivat tyhmiä tällä kertaa. Tykkäsin tavastasi kirjoittaa preesenssissä ja varsinkin romantiikkaakin hipova tekotaiteellinen kerronta ja kuvailu oli tykillä silmään tässä jutussa. Enemmän vain samanlaista tekstiä erilaisella juonella kehiin ja lisää niitä kieroja pyssymiehiä ja kauniita tummahipiäisiä tanssityttöjä tällekin alueelle.

[Skrixqueek]

Kiva, että joku tykkäsi.
Itsekin uskon, että tänä vuonna ihmisten lukeneisuus vaikutti asiaan. Jos päälukemisto on sitä fantasian peruskauraa, oli tämä varmaan liian iso pala nieltäväksi. Maistuuhan laadukas viinikin lapsen suussa sukkamehulta.

Onnistuinpa saamaan tuon kuulostamaan omahyväiseltä.

Noh, heitelkääpäs muutkin kommentteja. Saa olla pitämättäkin.

[WHAM]

Spagettiwesternmäisyydestä ja eriskummallisesta kerronnasta johtuen en itse perustanut suuremmin. Toisaalta massasta erottuminen oli hyvästä, toisaalta...

Hahmoista saat kyllä isot plussat, sillä vaikka kerroitkin heistä lyhyesti ja ytimekkäästi, sai heistä silti selkeän ja mielenkiintoisen kuvan, eikä tarinassa ollut oikein yhtäkään turhaa tai merkityksetöntä hahmoa.

[Viikate]

Joo, hahmoista plussaa! Valitettavasti niitä ei oikein käytetty mihinkään. Tarinan ensimmäinen ongelma oli minusta sen irtonaisuus, sitä olisi voinut taustoitaa jotenkin enemmän, nyt hahmot eivät ehtineet tulla lukijalle tutuiksi tai merkityksellisiksi. Oli mies, hevonen ja rakkaus. Oli paljon mielenkiintoisia hahmoja. Oli aurinkoinen päivä. Mielenkiintoiset hahmot kuolivat. Rakkaus olikin vähän jotain muuta. Loppu.

Taustatyösi kyllä huomasi, Estalian kuvaus oli hienoa. Muuten en osannut arvostaa kuvailun ylenpalttisuutta, se vei tarinalta iskevyyttä kohdissa, joissa iskevyyttä olisi tarvittu. Taidokkaasti kirjoitettu, sitä tuskin voi kukaan kieltää, mutta vähän liian yliampuvaa näinkin toiminnalliseen tarinaan. Tunnelma kärsi, minusta.