Vade nautti aamiaistaan. Hänen pienessä kammiossaan ei ollut ikkunoita ja elektrokynttilät loistivat aina yhtä himmeinä, mutta kivisen seinän tumma näyttöpaneeli kertoi ajan olevan 05:23 0233988.M41. Uutiset ja rukoukset Keisarille vuorottelivat lukeman alapuolella. Vade laski kuivan leivän puuta jäljittelevälle pöydälle ja luki taas lyhyen kiitosrukouksen, näytön sanoin. Oli kunnia saada palvella pyhällä Terralla! Vääntyneen peltilautasen vieressä, nyt vähän leivänmurujen peitossa, odotti seuraavaa lukukertaa kirje, joka oli aiheuttanut suurta iloa Vaden elämään. Hän ei voinut kutsua arkea Keisarin palveluksessa harmaaksi, ei edes yksin mielessään, mutta rutiinit olivat vuosien mittaan käyneet kovin tutuiksi. Vade poimi kirjeen käteensä ja silmäili sen läpi vielä kerran. Se oli hänen veljeltään. Veljelle ei ollut riittänyt töitä Administratumin palveluksessa, Vade yksin oli jatkanut suvun vuosisataista perinnettä agrimaailma Dyeson III:n maatalousveroasioiden kolmantena kuraattorina, ammatissa, jonka hänen isänsä oli hänelle opettanut. Nyt hän iloitsi suuresti veljensä puolesta, sillä tämä oli pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen saapunut Armageddonin teollisuusmaailmaan, missä odottaisi kunniallinen työ asetehtaassa, Keisaria palvellen. Hymyillen Vade söi leivänkannikan loppuun ja joi kuppinsa tyhjäksi mauttomasta, moneen kertaan kierrätetystä vedestä. Oli aika lähteä töihin.
Vade puki tummanharmaan kaapunsa ylleen ja luki lyhyen rukouksen. Hän otti kaksi askelta kapealta lavitsalta ovelle ja heilautti kättään sen edessä. Elektroninen tatuointi kämmenselän ihon alla kertoi oven hengelle, kuka oli lähdössä ikkunattomasta kammiosta ulos. Henki mietti hetken ja päätti lopulta, että Vadella oli oikeus ja Keisarin siunaus päästä ulos asunnostaan. Käytävä oli synkkä ja pitkä, mutta sadat muut Administratumin virkailijat olivat matkalla työpaikoilleen asuintiloista, kuten joka aamu. Vade liittyi muiden matkaan ja vilkaisi ulos portista kävellessään yllä irvistävää kivistä hirviötä, kuten aina. Jono kulki harmaaseen valoon ja tunkkaiseen ulkoilmaan. Suuri piha asuinrakennusten keskellä oli melkein yhtä varjoisa kuin käytäväkin. Ylempien tasojen rakennukset, joiden tarkoitusta kukaan ei tiennyt, kohosivat kaukana yläpuolella koskettamaan toisiaan. Vain yksi valonheitin toimi. Muiden korjaushakemus oli matkalla, Vade oli nähnyt sen viimeksi eilen, kun se oli tuotu vahingossa hänen osastolleen. Mustiin ja harmaisiin kaapuihin verhoutuneiden virkailijoiden joukko valui ulos pihalta ja haarautui kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Suuri patsas, jonka ohi kävellessään Vade aina laski katseensa kunnioittavasti, esitti Sanguiniusta, pyhää enkeliä.
Vade saapui sillalle. Sen ylittäminen oli suuri nautinto, molempiin suuntiin kulkiessa. Hän oli herännyt tänään hieman aiemmin, jotta ehtisi sekä lukea veljen kirjeen uudelleen, että pysähtyä tähän hetkeksi, tapansa mukaan. Muinaisten, Vadelle tuntemattomien sankareiden patsaat seisoivat tasaisin välein sen kaiteilla ja vartioivat uskollisia kulkijoita. Näkymä sillalta oli hänestä loistava. Valtavien rakennusten ja linnoitusten loputtomat seinät jatkuivat niin kauas kuin saattoi nähdä, reunustaen loputtomana kiemurtelevaa virtaa. Noista seinistä, joiden yläosat katosivat korkeuksiin, erkani monenlaisia ulokkeita virran yläpuolelle, kauniita ja uljaita patsaita, synkkiä kuvajaisia ihmiskunnan kirotuista vihollisista, Konejumalan kummallisia mekanismeja sekä palvelijakyborgeja aseineen ja laitteineen. Virran yllä lenteli jatkuvasti, kuin omina pieninä virtoinaan, kaiken kokoisia Landin lentolaitteita, muinaisen tekniikan ihmeitä ja servokallojen ja kerubien parvia, Keisarin maailmaa valvoen ja Hänen kunniaansa laulaen. Virta jatkui hyvin kauas, aina Keisarin palatsiin ja Ikuisuuden portille. Sinne se pysähtyi ja hajaantui, kun pyhiinvaeltajien loputtomat joukot pääsivät vuorollaan koskettamaan tuota pyhistä pyhintä ja päättämään galaksin poikki johtaneen matkansa. Vade ei koskaan ollut käynyt lähelläkään Keisarillista palatsia, se sijaitsi hänen tietojensa mukaan tuhansien kilometrien päässä. Kenties jonain päivänä hänkin liittyisi alla kulkevaan virtaan.
Toinen, lyhyempi pysähdys työmatkalla tulisi pian sillan jälkeen. Vade teki tietä Konejumalan papeille, mutta huomasi vähän matkan päässä telepaatin. Sokeat, värittömät silmät, koristeellinen sauva… Vade ei pitänyt telepaateista, siitä kun joku koski hänen mieltään. Se oli toki välttämätöntä aina välillä, turvallisuuden takia, mutta tarpeettomasti hän ei siihen halunnut suostua. Vade ajatteli seinien muinaisia kiviä, kylmiä ja likaisia, kunnes telepaatti oli mennyt. Sitten hän otti muutaman askeleen eteenpäin ja katsoi ylös. Hänen tuttunsa, joka palveli Konejumalaa jossain alhaisessa virassa, oli kertonut hänelle, että juuri tässä kohdassa, järjen ulottumattomiin kohoavien rakennusten välissä, suoraan ylhäällä, näkyi pieni pala taivasta. Oikeaa taivasta! Vade katsoi sen ikuista harmaata liikettä hetken ja huokaisi syvään. Työpaikalle ei ollut enää pitkä matka.
”Virasto XXVIII” luki suurilla, ruosteisilla metallikirjaimilla valtavan portin yllä. Oikea nimi oli Dyeson III:n arkistointi- ja ohjausvirasto, numeroiden merkitystä ei kukaan enää tiennyt. Viraston tehtävä oli arkistoida Dyeson III:n tapahtumat ja lähettää ohjaavia neuvonantoja tai tarvittaessa käskyjä sen kuvernöörille. Portti oli aina auki, sillä siitä kulkeva liikenne ei lakannut. Saapuvan päivävuoron ja poistuvan yövuoron seassa pujotteli kuriirien ja virastossa asioijien lauma. Portista päästyään Vade suuntasi vasemmalle, holvikaarien alle ja nousi kivisiä portaita. Hänen osastonsa, Maatalouspoliittinen arkistointiosasto 7, sijaitsi kolmannessa kerroksessa. Alla avautuvaa aulaa kiertävän käytävän kivisen kaiteen yli Vade vilkaisi vielä vastapäisessä seinässä kuuden kerroksen korkuisena kohoavaa lasimaalausta, jossa joku surmasi kolmipäistä lohikäärmettä. Oli käyty suuria ja verisiäkin kiistoja siitä, ketä maalaus esitti. Vade ei uskonut, että se oli Keisari, kuten jotkut väittivät. Enneminkin Rogal Dorn. Asiasta ei enää puhuttu kuin kuiskauksin, vaikka tietyt papiston jäsenet kävivät siitä kai vieläkin päättymätöntä väittelyä. Ovesta sisään ja oikealle, kolmen kammion ohi ja siinä oli hänen oma paikkansa. Käytävän toisella puolella työskentelevä Lebninz ei ollut vielä kammiossaan, vaan näkyi kiiruhtavan vähän kauempana.
Vielä hieman väsyneenä virkistävästä työmatkastaan huolimatta Vade istui työpöytänsä ääreen. Hän sytytti elektrokynttilän valaisemaan pientä, ikkunatonta kammiotaan ja kääntyi sitten kirjoitus-kallonsa puoleen. Se nukkui pöydällä, siinä, mihin hän oli sen jättänytkin. Kaikki hyvin, siis. Vade heilautti kättään kallon edessä. Elektronisen tatuoinnin pitäisi kertoa kallolle, kuka hän oli ja mitä hän halusi. Laite ei taaskaan toiminut. Vade kokeili uudelleen. Kallo oli vanha, se oli kuulunut hänen isälleen ja alun perin, tarinan mukaan, maatalousverotuksesta vastanneelle mestarille, joka oli tehnyt suuria ratkaisuja ja näin saanut kunnian jatkaa palvelemista vielä kuoltuaankin. Kolmannella yrityksellä kallo heräsi ja hetken tempoiltuaan nousi ilmaan. Sen alle kiinnitetty pergamenttikäärö laskeutui roikkumaan vapaasti ja sen pienet sulkakynät tärisivät innokkaina, sanelua odottaen. Pöydällä oli kasoittain pergamentteja ja muutamia datakristalleja. Olisi suoritettava laskenta periferiasektori VI:n karjan ruokintamenoista vuoden 730, M41, viimeisiltä 333 vuodenosalta. Työ oli kesken ja hieman myöhässä, mutta hän teki sitä niin nopeasti kuin pystyi, eikä myöhästely sitä paitsi ollut hänen syytään. Tiedot tulivat kun tulivat, käsittely heidän osastollaan oli nopeaa ja tehokasta. Lebninz astui sisään ja toivotti hyvät huomenet, Keisarin nimessä, kädessään jotain, mikä näytti erehtymättömästi kaavake VVIIxB:ltä, Dyeson III:n groxien vuosilaskennan tiedoilla täydennettynä!
+ + +
Lounas- ja rukoustauon lähestyessä Vade ja Lebninz seisoskelivat Lebninzin kammiossa maatilojen rajoja seuraavan osaston kuraattori Lacellin kanssa. Lebninzin aivosiirre pätki taas ja muut odottivat kärsivällisesti, että hän saisi puhekykynsä takaisin ja voisi kertoa juttunsa loppuun. Pieni vitsailu oli sallittua, kunhan se ei vaikuttanut työntekoon. Lacell oli selvittämässä, miten rajansiirto periferiasektori IV:n Burnbergin farmilla oli mahdollisesti vaikuttanut groxien laiduntamiseen ja miten se näkyisi verotuksessa. Lebninz oli juuri saanut äänensä takaisin kun vox-järjestelmä alkoi rätistä. Sitten se vinkaisi järkyttävästi ja lopulta viraston mestarin ääni kajahti aivan liian kovalla ympäri suurta temppeliä. Ääni oli tavanomaisen vakava, mutta jotain huolestuttavaa siinä oli, kun se kutsui kaikki työntekijät suureen aulaan tiedonantoa varten. Kolmikko katsoi toisiaan kummissaan. Lacell oli, taas, kyynisen ylimielisellä tuulella, mutta Lebninzin silmistä paistoi huoli. Vade jakoi sanattomasti työtoverinsa säikähdyksen liittyessään satojen harmaiden ja mustien kaapujen joukkoon, matkalle kohti suurta salia ja sen seinää koristavaa tuntematonta sankaria.
Mestari seisoi saarnatuolissaan, kaksi kerrosta aulan lattiaa ja sen reunoilla kohoavia portaita peittävän virkailijamassan yläpuolella. Hän katsoi ilmeettömin silmin laumaansa ja hänen servokallonsa pyörivät hänen ympärillään. Vanhasta iästään huolimatta mestari oli vieläkin vahva ja pitkä mies ja hänen kumea äänensä kaikui virasto-temppelin keskellä nousevassa kuilussa voimakkaana. Valo lankesi nimettömän sankarin lasiin maalattujen kasvojen läpi ja valaisi mestarin vaaleanharmaan kaavun.
”Keisarin palvelijat!”
Mestari odotti, kunnes kaiku kuoli pois.
”Tänään virastoomme on saapunut sanoma kaukaa tähtien takaa, Segmentum Ultiman maailmoista, Administratumin sotilas-, viestintä-, yleisverotus-, tiedotus- ja nimitysjaosten kautta. Sanoma, joka syvästi järkyttää ja koskettaa meitä kaikkia.”
Syntyi melkein pientä hälyä, mutta uskolliset ja ammatistaan ylpeät virkamiehet vaikenivat kuulemaan lisää.
”On surullinen tehtäväni ilmoittaa teille, että vuonna 745 rakas Dyeson III:mme tuhoutui kuvottavien xeno-olentojen hyökkäyksessä!”
Seurasi hetken epäuskoinen hiljaisuus. Dyeson III:n arkistointi- ja ohjausviraston väki tuijotti mestariaan suut auki. Juuri ennen kuin yleinen meteli alkoi, mestari jatkoi.
”Älkää kuitenkaan huoliko, sillä kuten olette historiankirjoista saattaneet lukea, nuo kuvottavat xeno-olennot tuhottiin Adeptus Astartesin toimesta. Hävitys on kostettu!”
Meteli alkoi, mutta tottuneena puhujana mestari onnistui vielä vaientamaan sen.
”Mietitte varmasti, miten virastomme nyt käy, kun sen toiminnalle ei ole enää tarvetta. Valitettavasti joudun toteamaan, että virasto on tästä päivästä alkaen lakkautettu. Itse siirryn muihin tehtäviin. Teitä kehotan ottamaan yhteyttä Adminastratumin Terran henkilöstö- ja uudelleensijoitusvirastoon, jossa asianne käsitellään aikanaan ja teille tarjotaan uusi mahdollisuus palvella Keisaria. Ei muuta. Siunausta.”
Mestari kääntyi ja poistui hymyillen uuteen elämäänsä ja huuto hänen takanaan alkoi. Epäuskoiset reaktiot vaihtelivat itkusta raivoon. Muutamille valkeni henkilöstö- ja uudelleensijoittamisvirastoon pian syntyvä jono ja he lähtivät tämän oivallettuaan tönien ja lyödenkin juoksemaan ulos virastotemppelistä. Vade näki Lacellin lähtevän joukon mukaan. Itse hän oli liian järkyttynyt toimiakseen. Hän seisoi Lebninzin vieressä ja kuunteli satojen harmaakaapuisten virkailijoiden itkua ja valitusta. Keisaria huudettiin, kaapuja revittiin auki. Miehet ja naiset lankesivat polvilleen nyyhkyttämään, kuka tutun planeetan kuoleman aiheuttaman järkytyksen, kuka oman tulevaisuuden ja elämän uuden epävarmuuden vuoksi. Järkyttävin tapaus sattui, kun eräs osasto 80:n kuraattoreista ajatteli ehkä liian nopeasti ja veti jyrkän johtopäätöksen, nousi viidennen kerroksen kaiteelle ja hyppäsi. Ihmismassa alla oli liian tiivis eikä kukaan voinut väistää. Kaksi alle jääneistä kuoli. Huudot kaikuivat voimakkaammin, eikä aika kulkenut enää selvästi. Lopulta äänet alkoivat vaieta ja virkailijat hajaantuivat omille teilleen, lääkintämiesten kantaessa ruumiita ulos heidän rinnallaan. Vade ja Lebninz kävelivät takaisin osastolleen hiljaisina ja kalpeina.
”Mitä nyt?” aloitti Vade.
”En tiedä, en todellakaan tiedä.”
”Kai me keräämme tavaramme ja lähdemme pois…”
”Mutta… niin. Uudelleensijoitettavaksi?”
”Siellä on jo nyt jonoa. Kotiin.”
”Eipä kai tässä mikään kiire ole… au…”
Järkytys jumitti Lebninzin aivosiirteen puoleksi tunniksi, mutta tämä onnistui keräämään vähät tavaransa kammiostaan. Vade tutki omaa työpistettään tyhjin mielin. Sulkakynät olivat hänen, kultainen mustepullo samoin. Ja pieni kartta Dyeson III:n pohjoisista periferiasektoreista, hänen isoisänsä teettämä. Hän katseli kirjoituskalloa. Se ei ollut hänen, mutta kuka sitä kaipaisi? Se kuului tähän paikkaan, sille planeetalle, siihen historiaan joka oli nyt sammunut. Vade päätti olla sammuttamatta kalloa. Jos se seuraisi häntä, hän antaisi sen tulla mukaan. Kaikki datakristallit ja pergamentit olivat kai turhia… Historiankirjoitusosaston uudelleenkäsiteltäviksi lähdössä. Vade ojensi kätensä ja otti pinon päältä kaavake VVIIxB:n, muistoksi. Ensimmäinen kyynel valui hänen poskelleen.
He seisoivat sillalla ja katselivat pyhiinvaeltajien virtaa allaan. Viimeinen järkyttävä yksityiskohta tutun ja rakkaan planeetan tuhosta oli kaivanut tiensä Vaden tajuntaan ja pysäyttänyt hänet. Dyeson III oli tuhoutunut muukalaisten hyökkäyksessä yli kaksisataa vuotta sitten! Vaikka vuosiluvut eivät olleet niin pitkien matkojen takaa kovin tarkkoja, oli planeetta kuollut kauan ennen hänen syntymäänsä, kauan ennen hänen isänsä syntymää! He olivat raataneet koko elämänsä sen asioita hoitaen, eikä se ollut ollut olemassa! Vade oli saanut järkytykseltään havaintonsa kerrottua vain vaivoin. He seisoivat sillalla ja katselivat hiljaisina virtaa allaan.
Vade ei muistanut ohittaneensa Sanguiniuksen patsasta tai välittäneensä irvistävästä pedosta asuinrakennuksen portin yllä. Hän oli laskenut tavaransa pöydälle ja istunut sängyllään, ajatukset pyörien omia, kovin oudoiksi muuttuneita ratojaan. Hänen tulevaisuutensa Keisarin palvelijana oli täysin kaaoksen vallassa. Kaikki oli ollut varmaa ja selvää, enää mikään ei ollut. Aika kului, mutta selvyyttä hän ei löytänyt. Illan tullen Vade makasi pimeydessä ja mietti Dyeson III:a. Periferiasektori IV:n suuret viljapellot ja groxien vaellus laidunmailla. Viherjoen valtavat putoukset ja kuvernöörin loistelias palatsi niiden äärellä. Kuinka mukavasti lämmin kesätuuli olikaan heiluttanut lehtiä McBlackfiren tasangon reunoilla, metsissä jotka ulottuivat aina päiväntasaajalle asti! Suuret vuoret ja niiden terävinä kohoavat huiput tummina komeaa auringonlaskua vasten. Kuiden tanssi öisellä tähtitaivaalla, sektori XXI:n autiomaan suolakentiltä nähtynä. Tähtikuviot, jotka hänen isänsä oli hänelle opettanut. Hän ei ollut koskaan käynyt siellä. Hän oli kuvitellut planeettansa niin monta kertaa, että se tuntui tutulta, vaikka hän oli nähnyt vain muutamia kuvia, kuullut tarinoita ja lukenut raportteja. Hänen salainen haaveensa oli ollut olla ensimmäinen suvun jäsen, joka vierailisi Dyeson III:lla. Mutta sitä ei ollut koskaan ollut! Koko hänen elämänsä, kaikki mitä hän oli tehnyt tai aikonut tehdä, kaikki oli valetta. Kun uni lopulta tuli, se oli levotonta ja kuumeista ja täynnä nimettömiä painajaisia jotka katosivat katkeran herätyksen soidessa kello 5.00, kuin olisi työaamu.
+ + +
Lacell istui heidän seuraansa, pienen ruokalan pöytään. Vade ja Lebninz olivat laskeutuneet muutaman tason alemmas löytääkseen rauhallisen ruokapaikan. Virastosektoreilla niitä oli harvassa, mutta täällä köyhemmällä seudulla likaisia pikku ruokaloita riitti. Miehet tuijottivat hiljaisina keittokuppejaan. Lebninz oli ollut juuri kertomassa jatkuvista päänsäryistä, jotka stressi sai hänen muistisiirteensä aiheuttamaan. Lacell näytti synkältä, vielä synkemmältä kuin normaalisti.
”Miten asiat uudelleensijoittamisen kanssa sujuvat?” uteli Vade viimein.
”Kirotun huonosti. Keisarin hampaat! Odotimme kaksi vuorokautta siinä jonossa, ennen kuin meidän käskettiin hankkimaan jonotusnumerot jonotuksenorganisointitoimistosta.”
”Teitkö sen?”
”Tunnen sieltä muutamia virkailijoita. He kertoivat, että jonotusnumerot liikkuvat sadoissa tuhansissa.”
”Oho!”
”Kun siihen lisätään hakemuksen käsittelyaika, ei uudelleensijoittelusta ole toivoakaan tässä elämässä!”
”Mutta… Mutta mitä sitten?”
”En tiedä! En todellakaan tiedä! Liity noiden aivottomien vaeltajien virtaan! Tai värväydy kaartiin!”
”En sentään! En ole mikään soturi!”
”No et.”
”Mitä sinä aiot tehdä?”
”En. Tiedä. Menen kysymään neuvoa Keisarilta, vaikka ei Hän minun kyselyitäni ehdi kuuntelemaan. Mitä muutakaan tässä enää voi? Matkia Schäferiä ja Litä?”
”Eikö Schäfer ollut se, joka hyppäsi…”
”Ja Li löydettiin hirttäytyneenä. Sektorin papisto sai raivokohtauksen, odota vaan seuraavaa saarnaa, aiheena Keisarin omaisuuden tuhoaminen ja rangaistus tuonpuoleisessa!”
”Mutta miten tässä voi palvella? Ei ole mitään keinoa!”
”Minä ajattelin lähteä pois” puuttui Lebninz keskusteluun.
”Pois?”
”Muualla on varmasti työtä tehtävänä, Keisarin palvelua. Jonottaminen täällä ei palvele Häntä.”
”Miten se muka onnistuu?”
”Ajattelin vain lähteä. Kyllä avaruussatamasta kyydin saa. Mietin vielä, mihin suuntaan yrittäisin.”
”Aika rohkeaa sinulta, enpä olisi uskonut…” totesi Lacell, selvästi uskomatta vieläkään.
Keskustelu kuoli pois ja miehet lopettelivat mauttoman keittonsa hiljaisuudessa.
+ + +
Vade polvistui suuressa temppelissä Keisarin patsaan edessä. Patsas kohosi ainakin seitsemän kerroksen korkeuteen. Kiihkoilijat ruoskivat paljaita selkiään sen juurella. Saarnamiehet julistivat Keisarin sanomaa suureen ääneen, yhtä aikaa ja sanat metelin matoksi sekoittuen. Kattoa ei näkynyt, vain varjoja. Kerubit lentelivät yllä ja heiluttelivat suitsukeastioitaan. Vade tunsi monet hiljaiset hahmot, harmaakaapuiset miehet ja naiset, jotka eivät ennen ehtineet käydä temppelissä pakollisten saarnojen lisäksi. Hän laski taas katseensa kuluneen marmorilattian mustavalkoiseen ruutukuvioon ja pyysi voimaa ja johdatusta. Koko ikänsä Vade oli uskonut ja luottanut Keisariin. Hän oli rukoillut joka päivä ja palvellut pyyteettömästi. Nyt, elämänsä pahimmassa kriisissä hän ulotti ajatuksensa ja sielunsa kohti ihmiskunnan suurta johtajaa ja toivoi pelastusta. Aiemmin, rukoillessaan, Vade oli luottanut Keisarin kuulevan kaiken. Joskus hän oli jopa tuntenut jollain selittämättömällä tavalla, että ihmiskunnan Herra vastasi hänelle. Nyt, kun hän sitä tarvitsi, hän ei tuntenut mitään. Hän ei nähnyt valoa, ei kuullut viisauden sanoja, ainoastaan saarnaajien metelöinnin ja kylmät askeleet kovalla marmorilla. Nyt, nyt hän oli yksin rukoilijoiden keskellä.
Kolme tuntia uskoaan etsittyään Vade seisoi temppelin edessä ja katseli epätoivoisena, melkein hätääntyneenä ympärilleen. Lacell käveli sattumalta ohi, outo ilme kasvoillaan. Hän ei kiinnittänyt huomiota Vadeen, vaan jatkoi kohti temppeliä. Kauempana Lacell alkoi suureen ääneen ylistää Keisaria ja tämän valoa ja johdatusta. Vade ei ymmärtänyt. Lacell oli aina nähnyt Keisarin kaukaisena ja armottomana hahmona. Mistä moinen mielenmuutos? Eihän Keisari ollut hänellekään vastannut. Lacell oli ollut oikeassa ennen. Tullut hulluksi, kenties?
+ + +
Vade poistui elintarvikeliikkeestä, tukahduttava tunne kurkussaan. Hän kantoi mukanaan kahta leipää ja pientä lihanpalaa. Yleensä he söivät ruokaloissa, mutta vuorokauden lepojakson aikana oli hyvä olla jotain syötävää myös omassa kammiossa. Lepojakso vain oli käynyt koko vuorokauden mittaiseksi. Administratum ei enää huolehtinut heistä. Virastotemppeleiden ruokalat olivat virkamiehille. Kaikki maksoi, varsinkin täällä Terralla, missä ei ollut omaa maataloutta. Dyeson III:lla hätä ei olisi ollut näin suuri, hän ajatteli ja muistot palasivat hetkeksi. Totuus kuitenkin oli, että krediitit hänen tilillään, luvut skannerin ruudulla kun hän asetti kämmenselkänsä elektronisen tatuoinnin sen alle, kävisivät pian kovin vähiin. Olisi mahdollista hakea eläkettä, siirtoa, uudelleenkäsittelyä, mutta kaikkialla odotti jono. Ketään ei enää kiinnostanut, kukaan ei enää johtanut, kukaan ei kertonut hänelle, mitä tehdä. Ensimmäistä kertaa elämässään Vaden täytyisi itse valita polkunsa, mutta miten sen valitsisi, kun joka suunnassa tie kohosi pystyyn?
Hän käveli mahdottomia vaihtoehtojaan turhautuneena pohdiskellen kohti asuntoaan, välittämättä vastaantulijoista tai yllä lentelevistä ihmeellisistä koneista. Vähän ennen asuntolaa Vade pysähtyi, jostain syystä, ja huomasi seisovansa pyhän enkelin patsaan juurella. Hän katsoi Sanguiniusta silmiin. Niiden marmoriin, joskus kauan sitten valkeaan, ei ollut veistetty pupilleja. Niistä ei löytynyt johdatusta tai rohkaisua, niistä hän ei löytänyt toivoa. Ajat olivat olleet silloin, kauan sitten, paremmat. Suuret sankarit olivat eläneet ihmisten joukossa, itse Keisari oli kävellyt alamaistensa keskuudessa, niin kerrotaan. Oli varmasti ollut hyvä olla elossa silloin, olla ihminen, kun saattoi kulkea suurmiesten jäljessä eikä tarvinnut etsiä itselleen johtajaa, ei tarvinnut odottaa käskyä! Käskyä, jota ei tulisi.
+ + +
Vade istui yksin kammiossaan. Elämä oli käynyt kovin toivottomaksi. Kirjoituskallo lenteli asunnossa ja raapusti jotain pergamenttiinsa. Vade ei ollut varma, koska se oli tullut sisään. Ehkä seurannut häntä sinä kauheana päivänä, kun kaikki loppui. Keisari, työ, ystävät, vanha tuttu planeetta. Tulevaisuus. Hänet oli hylätty. Hän katseli karttaansa ja nyyhkytti, kun ei tiennyt, mitä muutakaan tehdä. Kallon sulkakynät liikkuivat nyyhkytyksen tahtiin. Kun Vade tajusi sen kirjoittavan kuulemansa muistiin, hän lopetti vetistelyn. Hän toivoi, että yö tulisi pian. Unen valtakuntaan voisi paeta, ainakin hetkeksi. Pullo amaseciä odotti yöpöydällä. Alkoholi nopeuttaisi unen tuloa, kun oli aika. Hän ei ollut aiemmin juonut, mutta enää hän ei ollutkaan virassa oleva Keisarin palvelija. Kallo kirjoitti muistiin korkin narahduksen.
Aamulla Vade heräsi ennen kellonsoittoa, hiestä märkänä ja uni päässä kummitellen. Irvistävä kallo, sarvekas hirviö, joka oli nauranut hänelle ja hänen surkealle elämälleen, uskolleen ja toivolleen, pilkaten. Hän tuijotti seinää, näyttöpaneelin aikaa ja tyhjiä rukouksia. Lacell oli ollut oikeassa. Keisari oli ankara jumala, jonka palveluksessa ei ollut tarkoituskaan elää helppoa elämää. Keisari ei enää tarvinnut häntä. Lacell oli tullut hulluksi. Lebninz varmaan karkaisi jonnekin, mutta minne? Miten hän voisi lähteä tuntemattomaan avaruuteen, tyhjyyden keskelle, yksin ja ilman ohjeita? Ilman käskyjä ja neuvoja? Hulluutta! Vade nousi ylös ja pukeutui kaapuunsa. Sen harmaa väri oli joskus merkinnyt hänelle jotain, mutta nyt se muistutti häntä vain Dyeson III:n tuhkasta. Hän käveli ulos, välittämättä ruoasta tai rukoilusta, irvistäen portin hirviöpatsaalle takaisin. Hän ei jaksanut enää. Uni oli tuonut lopullisuuden. Ratkaisu oli tehty, mutta matka alas olisi pitkä. Alas, kohti Terran pintaa, kohti alimpia tasoja, synkkiä ja kauheita maisemia, joita hän ei ollut koskaan nähnyt.
Vade seisoi pimeällä kujalla, kahden massiivisen, ruosteen peittämän rakennuksen välissä. Ehkä ne olivat jonkin ylemmän tason rakennuksen perustukset. Hän ei välittänyt. Matka lukuisten hissien ja loputtomien portaiden kautta tänne unohduksen maailmaan oli ollut raskas. Vade ei tiennyt, kuinka pitkä matka itse planeetan pinnalle vielä oli, mutta hän oli laskeutunut virastosektorilta ainakin kaksikymmentä tasoa, jokaisen paljastuessa edellistä likaisemmaksi ja toivottomammaksi. Joskus hän oli kauhistellut kertomuksia näiden köyhien alueiden surkeudesta, tästä maailmasta valon ulkopuolella. Hän oli myös kuullut tarinoita ihmisistä, jotka täällä elivät, omassa kulttuurissaan, omanlaisia elämiään. Ennen Vade oli halveksinut heitä, mutta nyt melkein kadehti. Ei hän silti voinut itseään näiden olentojen sekaan kuvitella, se olisi liian kauheaa! Pyhällä Terralla ei tietenkään ollut mutantteja tai muita hirvityksiä, siitä Inkvisitio piti huolen, mutta täältä roskan ja saastan keskeltä saattoi löytää muunlaisia kiellettyjä asioita. Hän oli kysellyt vastaantulijoilta ja tulkinnut seiniin piirrettyjä merkkejä, päätyen lopulta tälle kujalle. Saastan ja pimeyden keskellä Vade seisoi ja odotti. Hän oli hikinen ja törkyinen, hänen kaapuaan koristivat tuntemattoman lian tahrat. Jokin liikkui pimeydessä. Kumarainen hahmo lähestyi varoen. Jostain suodattuvan ruskean valon piiriin astuessaan se paljastui rääsyihin pukeutuneeksi mieheksi. Mies katsoi häntä epäluuloisena ja otti vielä askeleen lähemmäs.
”Sinäkö olet kysellyt…” mies kähisi.
”Kyllä. Minä olen… tarvitsen…”
”Hyvä. Etkä ole niiden kätyri?”
”Ee… en.” Vade ei ollut varma, mistä mies puhui.
”Jos olet, voit olla varma, että tapan sinut!”
”Kyllä, kyllä… onko sinulla se?” nyt säikähtäneenä ja yllättyneenä.
”On, tietty. Mitä tarjoat siitä?”
Vade kaivoi kaapunsa alta kultaisen mustepullonsa. Se oli arvokkainta, mitä hän omisti, ainakin rahallisesti. Suvun perintökalleus, lukemattomien miespolvien takaa. Mies otti sen epäluuloisena ja käänteli sitä käsissään, tutkaili hämärässä valossa. Hän puraisi sitä Vaden kauhistukseksi. Mies vilkaisi Vadea alta kulmain, oudosti. Hän ei hymyillyt, mutta nyökkäsi hyväksynnän merkiksi ja samassa mustepullo oli kadonnut. Sitten mies antoi Vadelle rääsyihin käärityn paketin. Vade avasi sitä vähän ja kurkisti sisään. Hyvä. Hän kääntyi sanaakaan sanomatta ympäri ja kiirehti pois, matkalla säikähdykselleen synkästi nauraen.
+ + +
Vade istui pöytänsä ääressä. Pöytä oli ennennäkemättömän sotkuinen, tavaran peitossa. Hän katseli pistoolia kädessään. Laserase. Vade ei ymmärtänyt aseista, mutta tiesi, miten liipaisimesta vedetään. Tämä ase oli vanha ja kulunut, mutta sen kyljessä oleva latausmittari näytti nyt täyttä. Ase oli varmaankin palvellut jossain sodassa, kaukana täältä. Palvellut Keisaria enemmän kuin hän koskaan. Hän oli yksin, vain pistooli ja ympärillä lentelevä kallo seuranaan. Suku oli mennyt, vaimoa ei löytynyt ja nyt hän oli tarpeeton. Ei Keisari suuttuisi, jos hän lakkaisi hengittämästä kallista ilmaa Terralla. Eikö se olisi palvelus, viimeinen palvelus, tai ensimmäinen oikeastaan, säästää Terran resursseja? Pullo oli puolityhjä ja mieli surkean sumea. Korkkia hän ei jaksanut enää sulkea. Hän muisteli elämäänsä ja otti uuden hörpyn kurkussa kirvelevää nestettä. Ei ollut paljoa muisteltavaa. Vain harhakuvia. Kyyneleet valuivat kai poskilla, kun Vade nosti laittoman las-pistoolin ja painoi käsi vapisten piipun otsalleen. Kuolema, pimeys, Keisari. Käsi tärisi liikaa. Hän ei uskaltanut, jos vaikka ampuisi ohi eikä kuolisikaan kunnolla. Kipua hän ei kestäisi, eikä pitkää kitumista. Vade siirsi piipun suuhunsa ja maistoi metallin. Hän yritti kääntää sitä niin, että osuisi aivoihin, mutta käsi tärisi ja oksetti. Hän ei uskaltanut ampua. Koko keho täristen Vade laski pistoolin takaisin pöydälle. Hän itki. Hän ei osannut edes kuolla. Kyyneleet virtasivat valtoimenaan ja humalainen uni tuli lopulta.
Vade heräsi päänsärkyyn. Olo oli kauhea. Hän säpsähti huomatessaan pistoolin ja olo otti syöksyn entistä hirveämpiin ulottuvuuksiin kun edellisen illan epätoivoiset tapahtumat palautuivat mieleen. Tulevaisuus puuttui nyt kokonaan. Vade vain tuijotti, täysin avuttomana itselleen vieraiden tunteiden, epävarmuuden ja krapulan, sortamana. Hän ei osannut oikein edes nousta enää. Hitaasti Vade käänsi päätään, tutkiskeli ympäristöään uudessa olotilassaan, välittämättä enää mistään, kuulumatta enää minnekään. Kaikki näytti oudon selvältä kun sitä pysähtyi näin katsomaan, ilman näkökulmia ja ajatuksia. Pistoolin metalli, joka kiilteli sumeana elektrokynttilöiden valossa, kaatunut Amasec-pullo ja lätäkkö nestettä sen ympärillä, kulunut peltilautanen ja homeinen leivänpala ja likaiset rääsyt, joihin ase oli ollut käärittynä. Kirje. Veljen kirje. Käsi vapisten Vade kurotti poimimaan kirjeen sulkakynien ja astioiden alta. Hän ei nostanut leukaansa pöydältä, vaan pyyhkäisi tavaroita pois tieltä ja luki kirjeen uudelleen siinä maaten. Armageddon. Armageddon! Veli kirjoitti, kuinka sota xenoja vastaan oli neljäkymmentä vuotta sitten vaurioittanut planeettaa ja kuinka sitä jälleenrakennettiin edelleen, kuinka sen hiekasta ja tuhkasta nousevat tehtaat kutsuivat apua Imperiumin kaikista kolkista. Maailma, jonka pinnalla olivat astelleet suuret sankarit kuten komissaari Yarrick ja jopa itse Veren Enkelten mestari Dante, pyhän enkelin Sanguiniuksen seuraaja! Vade oli unohtanut koko kirjeen, muistanut epätoivonsa sumussa vain veljen lähdön vuosia sitten. Hänellä olisi sittenkin paikka minne mennä ja tilaisuus palvella Keisaria, tällä kertaa ihan oikeasti! Päätä särki, mutta suu vääntyi hiljaiseen hymyyn.
+ + +
Vade seisoi sillalla ja katsoi pyhiinvaeltajien virtaa allaan. Näkymä oli hänestä loistava, mutta pian hän näkisi uusi ja ihmeellisiä maisemia. Se pelotti, mutta innosti vielä enemmän. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän tunsi olevansa helpottunut. Hän odotti, kunnes kaksi Konejumalan pappia oli kulkenut ohi ja katsoi vielä varmuuden vuoksi molempiin suuntiin ennen kuin kaivoi pistoolin kaapunsa alta. Voitokkaasti hymyillen hän heitti sen komeassa kaaressa virtaan allaan.
”Au! Keisari olkoon ylistetty tästäkin koettelemuksesta, jonka Hän minulle lähetti!”
Ilmavirta kuljetti savua ja likaa, mutta tuntui tänään jotenkin normaalia puhtaammalta ja raikkaammalta. Lebninz saapui sillalle, kuten he olivat sopineet. Tervehdittiin ja ylistettiin Keisaria.
”Olet siis viimein keksinyt, mitä tehdä?” kysyi Lebninz.
”Kyllä. Aion matkustaa Armageddonille, veljeni luo.”
”Hyvä. Itse ajattelin suunnata kohti Cadiaa.”
”Cadia? Eikö se ole…” Vade vaikeni ja katsoi ystäväänsä vähän huolissaan.
”On aika kokea seikkailuja!”
”Tosiaan.”
”Mitenkäs matkasuunnitelma?”
”Lähden tästä kulkemaan kohti Leijonan portin avaruusasemaa. Sieltä etsin itselleni paikan jollain rahtialuksella ja kuljen varmaan Marsiin, jonka avaruustelakoilta pitäisi päästä jo matkan alkuun.”
”Koska luulet pääseväsi perille?”
”Veljeltäni matka kesti kymmenisen vuotta, eli arvelisin olevani Armageddonilla suunnilleen vuonna 998.”
”Minä lienen perillä vähän ennen sinua, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Lähetän viestin, kun pääsen Cadialle!”
”Minä myös!”
”Niin, tiemme erkanevat kai nyt.”
”Kyllä, kunnes jälleen kohtaamme. Olet ollut hyvä ystävä. Keisarin siunausta sinulle!”
”Keisarin siunausta myös sinulle, ystävä!”
He kättelivät vielä kerran, hieman haikeina. Vade nosti pakkauksensa selkäänsä. Hänen omaisuutensa ei paljoa painanut, kun hän aloitti matkan kohti uutta elämäänsä. Kirjoituskallo lensi perässä hieman hoippuen. Sen pergamentti oli repeytynyt, jäänyt kai asunnon oven väliin kun he olivat poistuneet viimeisen kerran.
+++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++++
Keksin tarinan idean joskus viime keväänä, mutta toteutus meinasi mennä vähän tiukoille muiden kiireiden takia. Tarinan kirjoitus hajaantui useammalle päivälle, jotka eivät olleet peräkkäin. Tarinan kasassa pysyminen vähän huolestutti, mutta ilmeisesti se sitten onnistui, kun kerran tykkäsitte. Muutenkin lähdin hakemaan jotain erillaista, enkä sitä "mariinit tappaa" toimintaa, johon syyllistyin viime vuoden kisassa. Niinpä minulla ei ollut sijoituksestani mitään hajua. Osallistujien pieni määrä taisi johtaa voittoon, isompi porukka olisi voinut sisältää enemmän toimintafaneja.
Hienoa kuulla, koska juuri tuota hillitöntä angstaamista pelkäsin ja yritin välttää, se olisi pilannut tarinan.IRIAD kirjoitti: ...sopivan tunnelmallinen olematta kuitenkaan ihan hillitöntä angstia.
Totta, mutta käytössä oli rajattu sivumäärä ja jossain täytyi vähän oikoa. Tarinan aiheesta olisi varmaan saanut romaanin aikaan.IRIAD kirjoitti:Aseen ostaminen kävi kyllä mielestäni turhan helposti.
40k:n ihmiskunta ei taida elää informaatioyhteiskunnassa, vaan pimeällä keskiajalla. Tarinan idea tulikin joskus jostain sääntökirjasta tai vastavaasta lukemastani lauseesta, jossa kerrottiin Admistratumin hoitavan kaukaisten maailmojen asioita satojen vuosien viiveellä. Taidettiin siinä mainita juuri tämän tarinan tuhoutuneen maailman skenaariokin.Wisva kirjoitti:Vähän epäilyttää, voisiko planeetan tuhoutuminen jäädä oikeasti huomaamatta tulevaisuuden informaatio-yhteiskunnassa.
