Hyytävä talvi (Khorne-tarina)

[Bartholen]

Prologi

Talven viima hyyti luihin ja ytimiin. Niin pienessä kylässä kuin Boerenville ei lähes mikään suojannut kunnolla ulvovalta keskitalven tuulelta, joka pisti kiiltävänvalkoisen lumen lentämään pienissä pyörteissä. Joka talvella oli omat myrskynsä, mutta tämä tuntui jo siltä, kuin itse luonto olisi mennyt sekaisin. Ei riittänyt, että lunta tuiskusi taivaalta kuin yhtenä suurena verhona, vaan myös nyrkinkokoiset rakeet tömähtelivät hiljaa paksuihin kinoksiin. Kuin pisteenä iin päälle suunnattomat salamat sinkoilivat yltympäriinsä sysimustalla taivaalla, jota sitäkään hädin tuskin erotti. Kylän koko väki oli kokoontunut kylän puolustuksen koulutuslatoon, suurimpaan rakennukseen, joka koko taajamasta löytyi. Säästä huolimatta kahden ja puolensadan ihmisen lämpö yhdistettynä pehmoisiin heinäpaaleihin ja kohiseviin kamiinoihin onnistui luomaan melko ahtaan, mutta mukavan tunnelman. Naiset kutoivat kalliista villasta talviasusteita tai hoitivat lapsiaan, miehet keskustelivat ja polttelivat piippua. Ruokavaroistakaan ei ollut pulaa, joten kaiken kaikkiaan asukkailla oli oikein mukavat oltavat. He olisivat voineet jäädä latoon koko siksi viikoksi, minkä myrsky todennäköisesti tulisi kestämään, ellei jokin hyvin epätavallinen olisi keskeyttänyt hetkeä.

Raskas nyrkinisku pamahti oveen kuin vasara alasimeen. Sen kuulivat vain harvat, ja sitäkin harvemmat reagoivat siihen millään tavalla. Kun toinen isku kalahti, oli jo valtaosa väestä herännyt tähän ääneen. Kolmatta iskua seurasi hiljaisuus, ja pienen vauvan itku. Koko kylä oli jähmettynyt paikalleen, eikä ääntäkään kuulunut. Sitten eräs mies kokosi rohkeutensa ja uskalsi avata koko oven ilman, että olisi katsonut ensin näköluukusta, sillä jos tämä odottamaton vieras olisi tullut pahoin aikein, hän olisi luultavasti jo viskannut oven ladon toista seinää vasten ja lahdannut ainakin puolet väestä.
Sitä asukkaat todella ajattelivat, kun he näkivät vieraansa tuiskuttavan lumen ja salamoiden seasta. Hän - tai se - oli ainakin kaksi metriä pitkä ja todella uhkaavan näköinen. Hän oli pukeutunut raskaaseen, kuluneeseen haarniskaan ja ilmeisesti jääkarhulta otettuun taljaan, käsissään hän kantoi jonkin tuntemattoman eläimen nahasta tehtyjä hansikkaita, ja jalkineet olivat kuin lasia, joka kiilsi kuin keskipäivän auringossa. Vyöllään hän kantoi sitä, joka sai osan asukkaista hysteeriseen paniikkiin; massiivista, punaisella ja kullalla koristeltua taistelukirvestä, johon kaiverretut, tuntemattomalla kielellä kirjoitetut riimut hohtivat himmeästi. Kypärä, joka oli muodoton, eikä esittänyt minkäänlaisia kasvoja, peitti hänen kasvonsa kokonaan. Kun vieras puhkesi puhumaan, hän puhui matalalla, kaikuvalla äänellä, joka ihmeen kaupalla kuului selvästi jokaisen ladossa olijan korviin: “Täällä te houkat vain mukavissa heinissänne makaatte, vaikka äsken kotikylänne melkein tuhottiin kokonaan. Tuskin sitä olisi tarvittukaan, sillä tuo pahuksen myrsky repii vahvimmankin heinäkaton silpuksi”.
Puhe taukosi, eikä kukaan uskaltanut sanoa mitään. Sama mies, joka oli avannut oven, pyöräytti silmiään tuskastuneen näköisenä ja avasi suunsa:
“Tarkoitatko, että meidän pitäisi olla nyt kodeissamme hytisemässä?”, hän kysyi vapisevalla äänellä.
“En”, vastasi muukalainen. “Tarkoitan, että teidän kannattaisi pitää parempaa huolta kylänne vartiosta, sillä tämä hyökkäsi juuri kimppuunne”.
“Tämä”-sanan aikana mies - sellaiseksi he vierailijan kuvittelivat - veti esiin vampyyrin kalpean, irtileikatun pään. Suu ja silmät olivat yhä auki, ja torahampaista toinen oli katkennut. Silmät olivat tyhjät ja mitäänsanomattomat, eivätkä punaiset ja tunteettomat kuten yleensä. “Tällä paskiaisella oli mukanaan koko joukko säälittäviä palvelijoitaan, mutta kun leikkasin henkilökohtaisesti sen pään irti, niin se oli hirviöiden menoa”, muukalainen puhui, ja kuulosti nauttivan suunnattomasti siitä, että sai kutsua ihmisiä syövää petoa “paskiaiseksi”.
“Epäkuolleet hyökkäsivät juuri kyläänne, ettekä te välittäneet piirun vertaa”, mies jatkoi. “Jonkunhan ne mädät raadot oli pysäytettävä, joten nyt vastapalveluksena pelastamisestanne pyydän hieman lepoa ja ruokaa, jotta voin tästä lähteä ja jättää teidät omaan auvoisaan idylliinne”.
Jälleen kerran oven avannut mies, nimeltään Mathias von Tieren, joutui toimimaan vastapuhujana. “Kiitämme sinua, kuka ikinä lienetkään, mutta miten yksi mies voi yksin selvitä kokonaista kuolleiden armeijaa vastaan? Etkö kertoisi meille kuka olet ja mistä tulet? Tietenkin annamme leposijan ja ruokaa, mutta myrsky voi kestää viikkoja. Etkö jäisi tänne siksi ajaksi, että voisit jatkaa matkaasi virkeänä ja turvallisesti?”, hän sanoi, ja ehti jo hetken katua, että oli puhunut niin pitkään. Muukalainen ei vaikuttanut miltään tasapainoisimmalta soturilta.
Mutta sen sijaan, että vieras olisi repinyt hänen päänsä irti, hän seisoi hiljaa paikallaan, selvästi miettien. Lopulta hän vastasi.
“En kerro teille, kuka olen. En myöskään kerro, mistä tulen, enkä edes jää tänne myrskyn loppuun saakka. Sen sijaan aion kertoa teille tarinan. Pitkän ja opettavaisen tarinan siitä, ettei ikinä kannata sekaantua mihinkään, mistä et tiedä hölkäsen pöläystä. Jos voitte tuoda minulle paistetun porsaan ja muutaman kolpakon olutta, olen kiitollinen”.
Asukkaiden mielenkiinto oli herännyt. Kautta aikojen kylässä oli kerrottu tarinoita salaperäisistä muukalaisista, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä ja katosivat aina yhtä nopeasti samaan tyhjyyteen. Innokkaat, murrosiän kohta taakseen jättävät pojat olivat jo tökänneet porsaan vartaaseen ja kantoivat nyt neljää suurta ja piripintaan täytettyä kolpakkoa vieraalle. Pitkän kulauksen kadottua kypärässä suun kohdalla olevaan aukkoon muukalainen alkoi puhua. Kylän asukkaat kuuntelivat hiljaa ja tarkkaavaisesti.
“Se alkoi monta, monta vuotta sitten…”

[Bartholen]

En tuon inspiraation puuskan lomassa ehtinyt mitään muuta kirjoittaa kuin tuon (pitkän?) prologin. Kommenttia ja kritiikkiä saa laittaa mielin määrin, niistä tulee vain iloiseksi :).

[Bartholen]

Osa 1

“Tarinani alkaa Wolfenburgista, kaukana täältä. En tiedä, onko koko paikkaa enää edes pystyssä, mutta olen kuullut huhuja, että Grimgor Rautanahka olisi piirittänyt sen. Kaikki, mitä voin teille siitä sanoa, on että se on suuri ja sivistynyt kaupunki, mutta se on toissijaista tarinani kannalta.
Arkkilehtori Thomas van Jitter oli kaupungin kunnioitetuin mies. Hänen nimeään kumarsivat ja pelkäsivät monet olennot läheltä ja kaukaa. Hän oli ankara ja ylpeä mies, mutta kuitenkin oikeudenmukainen ja reilu tuomioissaan. Vielä hänen mainettaankin suurempi oli hänestä liikkuvien huhujen määrä; hänen kerrottiin esimerkiksi paistattaneen kolmesataa kaaoksen kultistia elävältä, sillä hän ei tuntenut vihollisiaan kohtaan armon hiventäkään. Kaupungin asukkaat olivat kuitenkin tyytyväisiä häneen sellaisenaan, sillä hän piti kaupungin turvallisena.
Mutta erään kaaksen voimia vastaan käydyn suuren taistelun jälkeen kaikki alkoi muuttua. Oli kuin häntä olisi alkanut riivata jokin paha henki. Hän oli kukistanut armeijan komentajan kaksinkamppailussa, ja ottanut tämän maagisen kirveen muistoksi voitostaan. Kun hän ensimmäistä kertaa koski sen kahvaan, oli kuin todellisuus olisi revennyt kahtia; kirves nimittäin kirkui kuin suunnattomassa tuskassa, ja maa tärisi. Thomas päästi irti, mutta liian myöhään; se oli palanut aivan karrelle kuin tulipalossa.
Vietettyään viikkoja Shallyan temppelissä parannettavana Thomas vei kirveen paksussa arkussa kaupungin taidokkaimmille velhoille ja sepille tutkittavaksi. Kävi ilmi, että ase itse oli mielipuolisen vaarallinen kaikille kaupungin asukkaille, sillä siihen oli sidottu Khornen suurdemonin, verenhimoaja Dheearoehlashin henki. Maagikot sanoivat, että kirves olisi joko haudattava Geheimnisnachtin aikana siunattuun maaperään, jotta sen maagiset voimat saataisiin valjastettua, ja silloinkin se olisi kammottava riski kenelle tahansa, joka tulisi sen eteen. Sepät sanoivat yrittäneensä sulattaa aseen, mutta eivät olleet onnistuneet. Kirves oli kirottu, se oli päivänselvää. He tarjosivat Thomakselle vaihtoehdon: Hän voisi ottaa sen itselleen ja käyttää sen rajoittamatonta voimaa taistelussa, mutta sen edellytyksenä hänet erotettaisiin virastaan, karkotettaisiin maasta ja lähetettäisiin ensimmäisellä lähtevällä vaunulla tai laivalla niin pitkälle kuin pystyisi pääsemään. Aluksi mikään vaihtoehdoista ei vaikuttanut mahdolliselta; Thomas ei halunnut sen enempää odottaa Geheimnisnachtia, joka koittaisi vasta kuukausien päästä, kuin lähteä Lustrian mantereelle kadotakseen iäksi. Hän sanoi, että tarvitsisi viikon aikaa miettimiseen, ja sen hän myös sai”.

[master of chaos]

joo, ihan hyvä alku, mutta yksi lisäys häiritsi: "Ruokavaroistakaan ei ollut pulaa," ruokaa tai muonaa 200 ihmiselle viikoksi onjo aika moinen kasa? ja jos tilat olisivat jo aika ahtaat niin missä se koko kasa olisi?

saatto olla turhamainen lisäys, mutta oli se pakko sanoa xp

[Bartholen]

Osa 2

Viikon kuluttua Thomas sai taas kutsun seppien ja velhojen luokse. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän jättäisi virkansa, ottaisi kirveen mukaansa ja etsisi paikan, missä sen voisi tuhota. Hän joko onnistuisi tai menehtyisi matkalla. Sepät ja velhot olivat tyrmistyneitä. Koko kaupungin arvostetuin mies katoaisi iäksi? Ajatus olisi mahdoton, mutta vielä pahempaa olisi, jos ase jätettäisiin Wolfenburgiin. Neuvoston vanhin seppä nimittäin tiesi, miten demoniset aseet vaikuttivat ympäristöönsä. Thomasin annettiin lähteä sillä ehdolla, ettei enää ikinä näyttäisi naamaansa Keisarikunnan rajojen sisäpuolella. Kun Thomas oli poistunut huoneesta, neuvosto puhkesi villiin puhetulvaan. "Miten me voimme antaa tämän tapahtua?", huusi eräs seppä. "Hän on kaupunkimme tehokkain turva. Ilman häntä kaupunki luhistuu hetkessä!", "Ase on vakavin uhka, minkä olemme tähän mennessä kohdanneet. Se, että jättäisimme sen muuriemme sisään, olisi lähes sama asia, kuin antaisimme vihernahkojen rynniä avoimista porteista sisään!", huusi toinen. "Emmekö voi pidättää häntä jollain tekosyyllä ja odottaa Geheimnisnachtia? Poissa silmistä, poissa mielestä, eikö vain?", kailotti kolmas. Tähän saatiin vastauksia tyyliin: "Naurettavaa!", "Hyvin ajateltu!" ja "Mutta entä jos...". Huoneeseen syntynyt kakofonia kohosi huumaavaksi, kunnes joku ampui pistoolilla ilmaan. Se vaimensi joukon vihdoin ja viimein. "Emme selvästikään osaa ratkaista tätä ongelmaa itseksemme", ampuja sanoi. "Ehdotan, että pistämme vakoojan häntä seuraamaan", hän jatkoi, napsautti sormiaan ja samaan aikaan katosta hyppäsi joku mustaan pukeutunut. Salamurhaaja! Sana hiiskui huoneessa. Eikä mikä tahansa, sillä tämä olento ei ollut ihminen. "Tavatkaa Harakthar Sydämetön, pimeä haltia", ampuja puhui, kun haltia kohottautui täyteen pituuteensa. "Minä pelastin hänet kerran - tai itse asiassa useamminkin - kuolemalta, joten hän on nyt minulle henkensä velkaa", hän jatkoi maireasti, mutta haltia keskeytti hänet. "Ja paskat", Harakthar sihisi. "Tämä äpärä lupasi minulle vain ison kasan rahaa, jos teen parin kuukauden seurauskeikan. Olen täällä vain rahan takia".
Neuvosto oli vielä tyrmistyneempi kuin Thomaksen lähdön jälkeen. Hekö käyttäisivät pimeän haltiaa asioissaan? Koko maailman julminta ja itsekkäintä rotua, joka kaiken lisäksi vielä nimitteli heitä äpäriksi? Eivätkö Wolfenburgin agenttikoulutuksen priimukset kelpaisi? Nämä kysymykset ja tuhat lisää pyöri joukon päässä, kun he katselivat uutta alamaistaan, joka ilmiselvästi kantoi mitä myrkyllisimpiä aseita ja julmimpia suunnitelmia. "Tiedän mitä ajattelette", Harakthar sanoi, ja hänen äänensä kuulosti käärmeen sihinältä. "Että heti, kun olette maksaneet karuilla koruillanne palkkani, murhaan teidät kaikki kerralla. Ei, ei suinkaan. Minä en tuhlaa kallisarvoisia myrkkyjäni teidänkaltaisiinne matoihin, sillä vain korkeimman asteen hallitsijat ja mahtavimmat soturit saavat olla uhrejani. Jos tietäisitte, kuinka pitkälle vallan käteni yltää, yllättyisitte pahimman kerran. Mutta ei, teitä minä en tapa. Itse asiassa - niin vastenmielistä kuin se onkin - joudun kiittämään teitä tästä alhaisesta, mutta tuottoisasta tarjouksesta. Älkää kuitenkaan odottako, että työskentelen teille surkimuksille enää ikinä".
"Hyvä on", vastasi yksi neuvoston suurvelhoista. "Kunhan seuraat Thomasia kuukauden ajan ja raportoit hänen olinpaikastaan ja tekemisistään, saat palkkiosi. Sen jälkeen voit painua täältä helv... siis ihan minne ikinä pääset".
"Herrat, tätä ette tule katumaan", Harakthar vastasi ilkeä virne naamallaan ja katosi savupilveen.

[Ursos]

Voin kyllä sanoa ,että tämä on paras tariana mitä täällä olen lukenut. Odotan innolla jatkoa!

[Nazgúl]

Erittäin mukaansatempaiseva tarina. Tekstissä ei ollut yhtään omaan silmääni osuvia kirjoitusvirheitäkään, joten sitä oli hyvä lukea. Pistä pian jatkoa tulemaan.

[Tyranni]

Jeps, delffejä vaan kehään, niin ei siitä mitään muuta kuin hyvää voi saada.

[Bartholen]

Ihmeellistä, kuinka suht pienikin määrä positiivista palautetta nostaa jo hien pintaan. Tarinalle tulee tässä jatkoa.

Ja nyt on ihan pakko paisuttaa omaa egoaan myös sanomalla, että äikkäni oli viime todistuksessa 10 ja stipendi tuli.

[Bartholen]

Osa 3

Thomas istuutui pienen vaunun istuimelle, laski laukkunsa, jossa kirves oli, vastapäiselle ja sulki oven. Kolmekymmentä vuotta verta, hikeä, kyyneliä ja myös kaikkea paljon epämääräisempää, ja tässä oli tulos. Kukaan ei kaipaisi tai muistaisi häntä. Hänen nimensä pyyhittäisiin kaikista tallennetuista tiedoista. Hän kuuli, kuinka kuski piiskasi hevoset liikkeelle ja vaunu lähti kolisten matkaan. Viimeistään nyt Thomas alkoi katua päätöstään, vaikka oli puntaroinut vaihtoehtoja kokonaisen viikon. Kun hän tarkemmin mietti, hän ei muistanut viikosta kuin hämäriä hetkiä ja väläyksiä sieltä täältä, mutta minkäänlaista kokonaisuutta hän ei pystynyt muodostamaan. Muutenkin hänestä tuntui oudolta. Häntä jo vuosikaudet vaivannut rannesärky oli poissa, hänen haarniskansa tuntui kevyemmältä, koko kehonsa vetreämmältä. Hän tunsi itsensä nuoreksi. Tämä yhdistettynä katumukseen sai hänet jo ajattelemaan pakoa. Oli keskiyö, eikä hänellä ollut vastassaan kuin pahainen vaununkuski, jos sitäkään. Hän voisi paeta jonnekin kauas, missä häntä ei tunnettaisi. Kisleviin, ehkäpä? Tai miksei hän samantien menisi vain naapurikaupunkiin ja ottaisi oikeutettua asemaansa sen arkkilehtorina. Itse asiassa hän voisi saman tien ryhtyä koko kaupungin tai koko keisarikunnan hallitsijaksi. Eihän hän ollut kaukana siitä?
Thomas säpsähti hereille kuin unesta. Mitä hän oli äsken oikein ajatellut? Vallankaappausta? Hirmuhallintoa? Hän kauhistui äskeisiä mietteitään. Mikä oli saanut hänet edes uneksimaan moisesta?
Vaunun oli tarkoitus kyyditä hänet läheiseen satamaan, josta jokilaiva veisi hänet minne tahansa keisarikunnan ulkopuolelle hän haluaisi tai vaihtoehtoisesti Marienburgiin, josta lähtevistä laivoista vain harvat palasivat. Hän oli jo miettinyt paikkoja, joissa kirveen voisi tuhota, ja ne olivat toinen toistaan painajaismaisempia ja järjettömän kaukana toisistaan. Hän vaipui taas syviin mietteisiin, ja lopulta nukahti.

Vain parin sadan metrin päässä rämisten etenevästä vaunusta kulki viereisessä metsässä äänetön, musta ratsastaja. Huolimatta epätasaisesta maaperästä ratsu eteni vaivattomasti ja epätodellisen elegantisti, kuin se olisi kävellyt samaa reittiä aikojen alusta asti. Jos vaunua oli hankala erottaa pimeydessä avoimelta tieltä, oli sen erottaminen metsikön läpi jo ihmiselle mahdotonta. Mutta ratsastaja ei ollut ihminen.
Juuri sinä hetkenä Harakthar oli elementissään; pimeässä hiljaisuudessa. Hänen jo ennestään luonnottoman tarkat aistinsa olivat hivuttautuneet äärimmilleen, ja hän erotti sysipimeässä metsässä joka ikisen hiiren vingahduksen ja kastemadon kiemurtelun. Hän oli iloinen, että oli päässyt pois ihmissaastan kaupungiksi kutsumasta kiven ja puun sekamelskasta, jossa hälyä oli kuin sotatantereella. Voi, kuinka hän olisikaan nauttinut noiden säälittävien olentojen murhaamisesta, mutta hänellä oli sopimus, jonka ehtoihin kuului sivullisten täysi koskemattomuus. Ei hän ollut ottanut sopimusta vastaan edes kullan tai kalleuksien takia, niitä hänellä oli jo aivan tarpeeksi. Hänen ainoa kiinnostuksen kohteensa oli ollut seurattavansa kantama kirves ja sen mysteeri. Toisin kuin ihmiset, hän oli pystynyt aistimaan sitä ympäröivät voimat, sillä ne olivat niin suuret, että haltia erotti ne toiselle puolelle kaupunkia. Ja juuri ne hän aikoi oikeutetusti ottaa mukanaan Naggarothiin ja valjastaa rotunsa hyväksi. Juuri nyt hän kuitenkin keskittyi täysin palkein vaunun seuraamiseen, sillä hän ei todellakaan halunnut kadottaa sitä.

Yön vaihtuessa hitaasti aamuksi Thomas heräsi vaunussaan ja katsoi ulos ikkunasta. Hän oli satamassa.

[Bartholen]

Osa 4

Thomas heräsi paikassa, jota hän ei tuntenut, mutta sillä ei ollut väliä, kun kipu yhtäkkiä iski. Se tuntui kaikkialla ja kaikessa, varpaanpäistä kaljuun saakka. Se sokaisi ja pudotti hänet polvilleen - tai olisi pudottanut, ellei hän olisi jäänyt roikkumaan kuin tyhjän päälle.
Kivun laannuttua Thomas tarkasteli sameilla silmillään ympäristöään. Se oli huone, tai ainakin hän luuli niin. Keinuva huone. Tämä lisättynä kipuun sai hänet oksentamaan lattialle. Puiselle lattialle, jolla oli jotain tummanpunaista. Mitä ilmeisimmin verta. Hänen omaansa. Oksennusta seuraavan huimauksen laannuttua kysymykset pulpahtelivat taas kerran Thomaksen päähän kuin padottu tulva, mutta hän sysäsi ne sivuun ja alkoi päättelemään. Keinuva, puulattiainen, pimeä huone ei voinut tarkoittaa muuta kuin laivaa, ja se, että hän oli jäänyt roikkumaan kahleistaan, tarkoitti, että hän oli laivan sellissä. Hän ei ollut ilmeisesti käyttäytynyt hirveän hyvin, jos lattialla oli vielä hänen vertaan. Hän pinnisti, ja yritti muistaa, miten hän olisi voinut joutua tänne. Viimeisin muistikuva hänellä oli jokivarren satamasta, jossa hän oli herännyt... hän oli noussut ensimmäiseen laivaan, joka meni Marienburgiin, hän... ei pystynyt muistamaan.
Siinä samassa Thomas sokaistui taas, kun hänen oikealta puoleltaan tulvi häikäisevää valoa. Hän yritti nostaa kätensä silmiensä suojaksi, mutta kahleet olivat liian lyhyet siihen. Sitten hän kuuli puhetta, josta hän ei saanut selvää, mutta kovan pinnistelyn jälkeen hän alkoi saada sanoista selkoa. Sitten valo meni pois, ja Thomas oli helpottunut. Puhe jatkui, tällä kertaa selvänä: "Vastaa, minä sanoin!", kuului ankara ja selvästikin ärtynyt ääni. "Olemme vihdoin perillä, joten sinulle sanotaan heippahei, paskiainen", jatkoi ääni, josta kuulsi sanoinkuvaamaton inho ja halveksunta. Thomas kuuli askelia - hän oli edelleen puolisokea - ja näki vihdoin lyhdyn valossa, kenen kanssa puhui. Hahmo oli noin viisissäkymmenissä oleva, roteva merimies, selvästikin laivan kapteeni. Hän kantoi oikeassa kädessään sidettä, mikä tarkoitti, että hän oli haavoittunut matkalla. Tätä Thomas ihmetteli, koska tuollaista miestä ei helposti vammauttanut. "Kehrho mnelle", Thomas sopersi ja sylki jotain verensekaista lattialle, kakoi kurkkunsa selväksi ja rupesi puhumaan hitaasti. "Kerro minulle, missä olen", hän aloitti. "Miten olen tänne joutunut?". Hän yritti käyttää mahdollisimman vähän sanoja, ettei suusta tulisi taas jotain ylös. Sen sijaan, että olisi saanut vastauksen, Thomas näki vain kapteenin kauhistuneen ilmeen. Piinaavan hiljaisuuden jälkeen miehen suusta tuli jotain, mikä kuulosti lähinnä "mummutimutilta" vikinän ja mutinan välimaastosta. Lopulta hän sanoi selvällä kielellä: "Tarantularannikolla, mikäli oikean nimen tiedän". Thomas oli oksentaa jälleen, tällä kertaa silkasta hämmästyksestä. Jos hänen viimeisin muistikuvansa oli Marienburgiin lähtevästä laivasta, täytyi siitä olla vähintään viisi kuukautta, sillä Tarantularannikolle ei ollut pieni matka. He olivat Uudessa Maailmassa, jota jotkut kutsuivat Lustriaksi. "Miksi?", pystyi Thomas tällä kertaa vain sanomaan. Sitten kapteeni avasi sellin oven ja Thomaksen kahleet, joista päästyään hän tajusi, että oli ollut kiinni niissä lähes yhtä kauan kuin oli ollut laivalla, niin suuri oli irrotuksesta aiheutuva helpotus. "Seuraa minua", kapteeni sanoi ja käveli ulos. Thomas seurasi häntä, ja löysi itsensä laivan kannelta kirkkaasta päivänvalosta. Hän olisi voinut jäädä katselemaan edessään aukenevaa viidakkomaisemaa vaikka tunneiksi, mutta kapteeni hoputti häntä peräänsä. Käveltyään kannen poikki he saapuivat ilmeisesti kapteenin hyttiin, sillä se oli ainoa paikka, mikä ei ollut kuivuneen veren tahrima. Thomaksen ihmetellessä kaikkea kapteeni otti esiin rommipullon ja kaksi lasia, täytti ne ja tyrkkäsi toisen Thomakselle. Hän aikoi jo sanoa, ettei juo, koska on pyhässä virassa, mutta sitten hän muisti eronneensa siitä jo aikapäiviä sitten.
"Syy sille, miksi olit laivan sellissä kahlehdittuna ja hakattuna vaatii hieman pidemmän tarinan selittämistä", kapteeni aloitti ja otti pitkän siemauksen lasistaan. "Saavuit laivaamme Marienburgissa aivan huomaamattamme. Itse asiassa kukaan ei edes huomannut sinua, ennen kuin olimme jo hyvän matkan päässä rannasta. Kysyimme, kuka olet, ja vastasit olevasi Wolfenburgin arkkilehtori pyhällä komennuksella. Miehistöni ja minä olemme hyvin lojaaleja keisarikunnalle, ja suurin osa meistä oli innoissaan saadessaan matkustaa niin ilmeisen vaikutusvaltaisen miehen kanssa. Annoimme sinulle oman kabinetin, jotta tuntisit olosi mukavaksi", kapteeni pälpätti kuin papupata ja siemaisi taas lasistaan. "Heti seuraavana päivänä asiat alkoivat kuitenkin mennä pieleen. Aamulla löysimme matruusin kuolleena hytistäsi. Tunnustit tappaneesi hänet, koska hän ei ollut kunnioittanut sinua tarpeeksi. No, mehän päätimme, että arkkilehtorit ovatkin tiukempaa porukkaa, kuin arvasimmekaan, ja kohtelimme sinua kuin kuningasta. Kuitenkin seuraavana aamuna olit taas hakannut yhden henkihieveriin, koska hän ei ollut polvistunut edessäsi. Tämä oli meillekin jo liikaa, ja päätimme, ettei kaltaistasi suvaita täällä, joten uhkailimme sinua oikein kunnolla ja pistimme selliin. Ikäänkuin tämä ei olisi riittänyt, sillä seuraavana aamuna koko laiva oli sekasorrossa. Miehistö lahtasi toisiaan kuin eläinlauma. Jotenkin minä säilyin koskemattomana, vaikka sainkin tämän haavan", kapteeni sanoi nostaen siteessä olevaa kättään."Nopean toiminnan mies kun yleensä olen, niin hain kokin, lääkärin ja pari merimiestä hyttiini, kolkkasin heidät tajuttomiksi, pistin oven lukkoon ja jäin musketin kanssa pöydän taakse suojaan. Muutaman tunnin kuluttua mekkala oli ohi, ja koko muu miehistö hytissäni olleita ja sinua lukuunottamatta kuollut. Muistan, että astuessani hytistäni ulos olin liukastua vereen, johon kansi oli peittynyt, ja myös sen, että sinä seisoit kaikkien ruumiiden keskellä kuin taistelun voittanut sankari, uhmakkaana ja ylväänä, kädessäsi massiivinen kirves. Ja sinä nauroit. Voi luoja, kuinka sinä nauroit, ja minä pelkäsin. Siis aivan tolkuttomasti. Sitten sinä kaaduit kannelle kuin katkaistu köysi, etkä siitä herännyt. Käytin tietenkin tilaisuutta hyväkseni ja lukitsin sinut selliin riisuttuani sinut ensin kaikesta suojastasi ja aseistasi. Seuraavat kuukaudet elin vähäisen miehistöni kanssa kauhun tasapainossa, ja purimme kasaantuvia paineitamme sinuun, kun sinua tästä vastoinkäymisten sarjasta syytimmekin. Aina, kun tiedustelimme sinulta syitä tekoihisi, vastasit kirouksilla ja solvauksilla, joten hakkasimme sinua vähän lisää. Emme kuitenkaan tappaneet sinua, koska arkkilehtorin - oli tämä kuinka mielipuoli tahansa - tappaminen on synneistä suurin. Kun tänään saavuimme Tarantularannikolle, missä meidän oli tarkoitus heittää sinut mereen, vastasit ensimmäistä kertaa muullakin puheella kuin kiroilulla, joten tajusin, että sinä olet sairas mies. Nyt olet selvästikin parantunut, joten saatoin kutsua sinut pois vankeudestasi". Kapteeni lopetti vihdoin tarinansa ja samalla myös rommilasillisensa. "Se, mitä nyt aiot tehdä, on sinusta kiinni, mutta yksi asia on varma: tälle laivale et enää astu. Annan sinulle aika keskipäivään lähteä ja viedä kaikki kamasi mukanasi".

[Justice]

Juu todella mielenkiintoista luettavaa todella! Kirjotteleppa lisää heti kun saat lisää inspistä ;)

[Ax]

Odotan innolla jatkoa.

[Tyranni]

Lisäää ! Oikein mahtavaa tarinaa, ja mielenkiinto säilyy kokoajan.

[Wisva]

Erittäin hyvää tekstiä, jatka ihmeessä kyllä sinusta vielä hyvä tulee. Kiinnitä kuitenkin huomiota kappalejakoon, sillä varsinkin muuten mainio kolmas osa oli sen puutteen takia yhtä tuskaa.

[Bartholen]

Kiitos paljon kannustavasta palautteesta, jatkoa tulee nyt. Oikeinkirjoituksessa auttaa kielitoimiston oikeinkirjoitusopas.

Osa 5

Thomas pudottautui köysitikkailta, jotka oli laskettu laidan yli häntä varten veteen, joka ulottui häntä lähes kaulaan asti. Hän lähti liikkeelle puoliksi uiden ja puoliksi kävellen, mutta kumpikaan ei ollut hänen kantamustensa kanssa helppoa. Kauhottuaan vettä viisi minuuttia ja päästyään eteenpäin alle puoli metriä hän löysi vihdoin oikean tekniikan ja pääsi kunnolla liikkeelle.

Lyhyen, mutta vaivalloisen matkan jälkeen Thomas pystyi vihdoin kävelemään kunnolla rantaan. Nahkasaappaat, joilla hän oli korvannut tavanomaiset saappaansa, olivat jo täynnä vettä, eikä hänen kevyt nahkapanssarinsakaan ollut pitänyt vettä sen paremmin. Toisaalta, vesi oli lämmintä, ja sääkin oli kuin Bretonnialaisen trubaduurin tarinan rakkauskohtauksesta; aurinko paistoi, pilvet olivat kirkkaan lumenvalkoisia, eikä missään näkynyt merkkiäkään vastoinkäymisistä. Thomas päätti, että ennen liikkeelle lähtöä hän pitäisi pienen kuivattelutauon, mistä ei varmasti tulisi pitkää. Hän vilkaisi taakseen, ja näki, että laiva oli jo kaukana rannasta. Se saattoi olla hänen viimeinen näkynsä sivistyksestä ja kaikesta normaalista. Tästä eteenpäin kaikki olisi tuntematonta, vaarallista ja uutta. Thomas sysäsi nämä ajatukset pois mielestään ja päätti keskittyä hetkeen.

Hän laski kahdet nahkalaukkunsa kirkkaalle hiekalle; toisessa olivat välttämättömimmät tavarat, toisessa syy, miksi hän oli täällä. Hän riisuutui täysin alastomaksi, mutta jätti kirveen jättämän paljojäljen peittävän siteen kätensä päälle, asetti vaatteensa ja varusteensa kuivumaan ja kävi pitkälleen kullankeltaiselle rannalle. Jos hänellä olisi mahdollisuus päästä tänne milloin haluaisi, niin niin hän kyllä tekisi, mutta hänen viimeinen mahdollisuutensa oli jo miltei horisontin takana. Pehmeä santa yhdistettynä hellään aurinkoon sai hänet nukahtamaan.

Laivalla eräs nyt huomattavasti pienentyneen miehistön jäsen oli tarkistamassa solmuja, kun hän yhtäkkiä kuuli hiljaisen molskahduksen, aivan kuin jotain olisi pudonnut laidan yli. Hän vilkaisi nopeasti, ja näkikin pienen väreilyn aaltoisessa vedessä, niin pienen, että sitä oli lähes mahdoton erottaa. Laiva kulki kuitenkin niin nopeasti, ettei sitä ehtinyt jäädä paljoakaan tarkistelemaan, joten hän lakkasi miettimästä sitä. Sitä paitsi, eihän vedestä ollut noussut mitään, joten se ei voinut olla mitään tärkeää.

Vähänpä matruusi tiesi, sillä laivan mentyä ohitse vedestä nousi hahmo, jota ei olisi ensi näkemältä uskonut eläväksi. Haraktharin ennen niin ylvään armottomat kasvot olivat nyt jopa suipommat kuin hänen korvansa, posket olivat lommoilla, ja keho oli muutenkin riutunut. Tästä huolimatta hän ei ollut menettänyt tippaakaan notkeudestaan ja jäljittäjän kyvyistään. Se, että sai lähes puoli vuotta esittää yhtä ruuman tavaroista ja varastaa barbaariselta miehistöltä salaa homeista leipää oli pieni hinta siitä, että hänellä tulisi olemaan kohta enemmän valtaa kuin ikinä. Huonoa tuuriaan hän joutui kuitenkin kiroamaan. Hän ei ollut voinut tappaa miestä Keisarikunnan rajojen sisällä, sillä hänellä oli sen verran kunniantuntoa, ettei olisi rikkonut sopimuksen ehtoja. Hän ei ollut voinut tappaa tätä laivalla, sillä miehellä oli ympärivuorokautinen vartio, ja sen tasoisen vieraan äkillinen kuolema olisi ollut hänellekin tuhoisaa. Ja hän ei voisi tappaa miestä täällä takapajulassa, koska kukaan hänen rotutovereistaan ei tiennyt hänen olinpaikkaansa. Kaikki, mitä hän pystyi nyt tekemään, oli odottaa suotuisampaa tilaisuutta. Nämä ajatukset mielessään hän alkoi uida kohti rantaa.

Thomas heräsi kuin unesta (missä hän oli itse asiassa ollutkin) ääneen, joka ei kuulunut mistään.
"Sinua tarkkaillaan".
Thomas läpsi itsensä kunnolla hereille ja puki päällensä nyt täysin kuivat varusteensa. Hän katsoi edessään levittäytyvää viidakkoa, ja yhtäkkiä kaikki ei tuntunutkaan niin idylliseltä. Aivan kuin joku olisi vahtinut häntä. Ja eikö ääni ollut juuri niin sanonut?
"Miten niin vahditaan?" hän kysyi kuin itseltään, ja valtavaksi hämmästyksekseen sai vastauksen: "Katso ympärillesi. Huomaatko mitään poikkeavaa?" sama ääni vastasi. Thomas vilkuili ympärilleen kuin paniikkikohtauksen vallassa ja kyllä, hän huomasi hiekassa pieniä, aivan kuin lapsen jalanjälkiä, jotka eivät varmasti olleet siinä, kun hän tuli. Jokin oli vialla. Kuin vahvistaakseen hänen ajatuksensa, ranta heräsi yhtäkkiä eloon. Hiekasta kaivautui ihmislapsen kokoisia, sisiliskomaisia olentoja, vedestä nousi niitä lisää, ympäröivät kalliot täyttyivät kummallisista sotilaista, ja kaksi valtavaa petoa, kuin eläviä painajaisia rymisi viidakon syvyyksistä. Thomas huomasi pian olevansa pienen armeijan kokoisen joukon saartama. Sisiliskot - siksi hän niitä nimitti - olivat vetäneet esiin puhallusputket, jonka kaltaisilla Thomas oli joskus puhallellut pieniä kiviä hevosiin saadakseen ne vauhkoontumaan. Mutta oli sanomattakin selvää, että näissä ei ollut pikkukiviä. Koko joukko hiljeni ja ikään kuin kivettyi, kun viidakosta erottui vielä yksi hahmo.

Muhahahaaa, cliffhanger-loppu, me loves dem <3

[Nazgúl]

Cliffhangeri tosiaan. Mitä nyt pitäisi sanoa... Hyvin menee. Jatkoa vain edelleenkin tulemaan!

Ei mulla muuta