Kuutamolla - Mordheim kampanja kesäksi

[Entrooppi]

Huh, Leprasta elossa selviydyttyäni voin ilmoittaa torstain puolipäivän sopivan.
We'll meet at high noon.
Ja yhdyn Runen sievään ehdotukseen turpaanvedosta, koitetaan tällä kertaa saada kunnon meinkiä kehiin, jos vaan Ld kestää.

[Rune]

Huh, Leprasta elossa selviydyttyäni voin ilmoittaa torstain puolipäivän sopivan.
We'll meet at high noon.
Ja yhdyn Runen sievään ehdotukseen turpaanvedosta, koitetaan tällä kertaa saada kunnon meinkiä kehiin, jos vaan Ld kestää.

Kunnon meininkiä todella kaivataan jos joku aikoi selvitä noiden kahden enemmän kuin vähemmän demonisen, melko brutaalin ja todella helvetillisen kaaosjengin lähipiirissä. Carnage, that's what I'd call it. Mitä isomman melan koukkaa kouraansa, sen parempi. Naulatut laudanpätkätkään eivät taida riittää tällä kertaa.

Ja Seba... No joo.


Tai no sanotaan sittenkin.

Jaahas

Duly signed. Mikä helvetti niissä isoissa silmissä on? :)

[Rune]

Anteeksi tuplapostaus.

Yö on pimeimmillään, ja kipinät iskevät korkealle taivaalle kilpaillakseen taivaan tähtien kanssa - aivan kuin yrittäen korvata niiden kimmellyksen omalla irstaalla hohteellaan tähtien majaillessa pilviverhon takana. Palavista rakennuksista hohkava kuumuus polttelee paikallaolijoiden ihoa. Kukaan ei tahdo jäädä paikalleen. Pakoon on pakko päästä. Kaikki on riistäytynyt käsistä, mikään ei ole oikein, kukaan ei voi enää vaikuttaa mihinkään. Nämä asiat ovat kaikkien mielissä päällimmäisinä. Ja kuten sanottua, tarkoituksenmukaisuus muuttuu yhdentekeväksi väkivallan pyörteen yltyessä. Teon tarkoituksella ei ole enää merkitystä kun sen mahdolliset vaikutukset katoavat mielen ymmärryksen tavoittamattomiin, eikä pian teollakaan ole niin merkitystä kun sen vaikutus vallitsevaan ja vellovaan kaaokseen on häviävän pieni. Tapahtumketju seuraa toistaan, hyvä teko muuttuu sekunnin osissa pahaksi ja paha hyväksi niin, ettei oikeaa ja väärää enää ole. On vain elämä. Ja kuolema.

Ja niin ainakin yksi henki katoaa ruumiistaan sille hetkelle ja tyhjyyttä edustavalle kaaokselle täysin merkityksettömänä ja tarkoituksettomana. Oli tarkoitus mikä tahansa, teko on teko ja tapahtuma sekunneissa historiaa, johon ei voi enää koskea. Kontrolli on yölle tuntematon sana, ja maailma raateluhampaineen virnistää, riemuitsee ja temmeltää kohtalon kentillä ilman liekaa.

Ja maailman loimilangat jatkavat jatkuvasti eteenpäin pysähtymättä kertaakaan muistamaan yhden langan katkeamista.

[Teonanacatl]

Nyt Peetu korkki kiinni ja hus hus tutimaan.

Runedit\\ What did I do? :)

[Gilaelin]

Kaikkialla oli liekkejä. Tuli oli tarttunut jokaiseen taloon kadun varrella ja savu nousi kohti tummaa taivasta, peittäen tähtien lohduttavan loisteen alleen. Kuumuus poltteli Aelanin kasvoja. Hän piti vasemmalla kädellään kiinni kyljestään joka vuosi verta. Ihminen oli onnistunut pääsemään haltiaprinssin suojauksen läpi ja iskenyt miekkansa siihen ainoaan kohtaan hänen ithilmarhaarniskassaan, joka oli heikosti suojattu. Aelanin päässä pyöri ja hän ei enää kyennyt vetämään itseään ylös. Vaikka hän kuinka yritti, voimat vain eivät enää riittäneet. Álfheimrin sydän oli tippunut hänen vierelleen, vain joidenkin vaaksojen päähän hänen oikean kätensä ulottuvilta, mutta vaikka hän kuinka yritti, hän ei saanut otetta taikamiekasta. Hän yritti nousta pystyyn käsiensä varassa mutta lysähti takaisin pölyiseen maahan. Hän kuuli ääniä sisällään. Ne kuiskivat hänelle, kuin kutsuen luokseen, samalla kun kaikki hänen ympärillään näytti tulimyrskyltä, joka pian söisi kaiken, mitä kaupungissa oli jäljellä. Hänetkin.

Aelan tunsi varjon lankeavan päälleen. Ihmismies seisoi hänen edessään ja vei verisen miekan hänen kurkulleen. Miekan, jossa oli hänen vertaan. Viha ja suru tahtoivat purkautua Aelanin sisältä, mutta hän ei kyennyt vain nousemaan, ei tarttumaan miekkaan ja jatkamaan taistelua. Se vain oli liikaa. Hän oli pettänyt heidät kaikki. Finnálfin, nuoren Waylandin, Eldirin ja Rhy’elin, sekä Zodan. Erityisesti Zodan. Hän oli luvannut tulla takaisin, hän oli luvannut, että he voisivat olla onnellisia. Kyyneleet pyrkivät haltiaprinssin silmiin, mutta hän ei tuntunut edes huomaavan niitä. Aelanin katse oli lasittunut jonnekin kauas, hänen edessään seisovan ihmismiehen selän taakse. ”Lopeta se”, olivat ainoat sanat, jotka hän onnistui sihahtamaan hampaittensa välistä.

Hetken mies katsoi Aelania ja siristi silmiään. Miehen miekka painautui ensin haltian kaulalle ja todella se hetki tuntui ikuisuudelta. Sitten mies veti miekkansa pois ja laittoi sen huotraansa, kääntäen Aelanille selkänsä ja lähti kävelemään pois. Aelanin onnistui nousta käsiensä varaan ja kuiskata: ”Miksi?”. Mies seisahtui ja kääntyi katsomaan taakseen. ”Koska sinäkään et tappanut poikaani”, hän sanoi ja jatkoi matkaansa katsomatta taakseen. Aelan yritti vielä sanoa jotain, mutta sanat eivät tulleet ulos hänen suustaan. Hiki nousi hänen otsalleen ja valkoiset hiukset liimautuivat kiinni hänen kasvoihinsa. Lopulta Aelan löysi jostain voimia raahata itsensä pois pääkadulta, kauemmas ahdistavien liekkien loimusta. Hetki hetkeltä äänet…ääni, yksi ääni voimistui hänen päässään, niin kovasti kuin Aelan yrittikin sitä tukahduttaa. Kyynelet virtasivat yhä vilkkaammin hänen silmistään, prinssin ymmärtäessä, että pian hän ei enää kykenisi taistelemaan tuota ääntä vastaan. Hän tunsi pelkoa, vihaa ja surua tällä nimenomaisella hetkellä enemmän, kuin koskaan elämänsä aikana. Ei edes silloin, kun hän oli tappanut entisen rakastettunsa, eikä edes silloin kun hän oli kuullut kultistien kaapanneen Zodan, ollut hän tuntenut tällaista vihaa. Se poltti hänen sisällään ja sattui enemmän kuin syvä haava, joka vuosi verta yhä enemmän jokaisella iskulla, jonka hänen sydämensä löi.

Lopulta maailma pyöri hänen silmissään ja liekit sulautuivat yhdeksi helvetilliseksi liekkimereksi hänen silmissään. Aelan hädintuskin tunsi, kun hänet nostettiin käsistä ja jaloista ja kannettiin kaupungin ulkopuolelle.

******
Eldir puri hammasta ja repi kääpiötekoa olevan vasaman jalastaan. ”Helvetin parrakkaan rotat”, hän sähähti samalla kun sitoi haavansa. ”Millaisessa kunnossa Aelan on?” hän kysyi Rhy’eliltä, joka kulki hänen ohitseen. Metsästäjä ei vastannut mitään, mutta synkkä ilme hänen kasvoillaan kertoi tarvittavan. Eldir nousi kiroilleen jaloilleen kannon päältä ja linkutti maassa makaavan Aelanin luo, jonka luona olivat Finnálf, sekä Wayland polvistuneina. Aelan oli kalpeampi kuin koskaan. Finnálf oli riisunut haarniskan ja viitan hänen päältään ja Eldir saattoi nähdä kuinka Aelanin valkea paita oli yltäpäältä haltian helmeilevänpunaisessa veressä. Prinssi oli menettänyt paljon verta, todella paljon. Kaikki olivat hiljaa, eikä Eldir tohtinut sanoa mitään, vain Aelanin tiheä hengitys rahisi heidän ympärillään. Lopulta Eldir rikkoi hiljaisuuden: ”Selviääkö hän?”. Wayland ei sanonut mitään. Nuoren haltian punaiset hiukset olivat valahtaneet tämän silmille, mutta kyyneleet, jotka valuivat pitkin velhon poskia, paljastivat tämän itkevän. Finnálf vain pudisti päätään, sanomatta mitään. Miekkamestarin silmäside oli kostunut.

Äkkiä Aelanin kuumeiset silmät rävähtivät auki ja prinssi tarrasi voimalla kiinni Finnálfin käteen. ”Voitimmeko me?” hän kuiskasi vanhan haltian korvaan. Surullinen hymy levittäytyi Finnálfin kasvoille. ”Kyllä, me voitimme. Voitimme kääpiöt ja voitimme ihmiset. Sinä johdit meidät voittoon Aelan, kuten aina. Ja me iskimme maahan monia. Sinun olisi pitänyt nähdä kun Wayland taisteli ihmisten kanssa, tai Eldir, tai…”, Finnálf jätti lauseensa kesken. Aelanin onnistui hymyilemään hetken. ”Minä kuolen, niinhän?”, hän kysyi. Finnálf nyökkäsi. Aelan huokasi syvään ja painautui takaisin makuulle. ”Finnálf, sinun täytyy tappaa petojoukko, etenkin Slakith. Sinun täytyy estää heitä siinä, mitä he yrittävät ja pelastaa sormus, sekä Henrik. Henrik erityisesti. Lisäksi sinun pitää kertoa Zodalle…sinun pitää kertoa Zodalle, että…”, Aelan ei saanut lausettaan päätökseen. Kyynelmuuri romahti ja Aelan repesi hallitsemattomaan nyyhkytykseen. ”Minä petin teidät. Minä petin teidät kaikki”, hän sai sanotuksi yhteen purtujen hampaittensa välistä. Finnálf nosti Aelanin maasta ja puristi häntä itseään vasten. Kaikki olivat hiljaa, kukaan ei löytänyt sanoja.

”Wayland. Sinun täytyy siirtää minut takaisin Tor Álfheimriin”, Aelan lopulta kuiskasi. Wayland hätkähti ja hänen kyynelistä punaiset silmänsä tuijottivat epäuskosta kuolevaa prinssiä. ”Tahdon nähdä Zodan vielä kerran. Pystytkö siihen?”, Aelan kysyi.

Ei, en minä pysty, Wayland tahtoi sanoa. En ole koskaan yrittänyt sellaista. Kuitenkin sanat tulivat ulos hänen suustaan, kuin itsestään: ”Kyllä, minä teen sen”. Ne olivat päättäväisimmät sanat, jotka hän oli lausunut koko siihenastisen elämänsä aikana. Hän tunsi Eldirin ihmetystä täynnä olevan katseen selässään ja pala joka hänen kurkussaan oli, tuntui nousevan yhä ylemmäs ja ylemmäs. ”Min teen sen”, hän sanoi uudestaan. ”Kiitos”, Aelan sanoi hymyillen.

Wayland asteli horjuvasti taaksepäin prinssinsä viereltä. Nousi pystyyn ja aloitti loitsunsa. Sanat virtasivat hänen kieleltään soljuvana lauluna. Se oli surullinen laulu joka oli kudottu hänen sydämensä tuskasta ja kaikista niistä pahoista asioista, sekä vääryyksistä, joita hän oli kokenut elämänsä aikana. Tunteet virtasivat ulos hänen sydämestään loitsun sanoina ja Wayland tunsi kuinka rauha otti paikan hänen sielussaan.

Siniset liekit aloittivat tanssinsa Aelanin ympärillä ja hiljalleen, mitä pidemmälle loitsu eteni, valkoinen valo alkoi sykkiä Aelanista, peittäen pian alleen kaiken, paitsi prinssin siluetin. ”Wayland”, Aelanin ääni kuului valon keskeltä. ”Tor Álfheimrin miekka on nyt sinun”, prinssi jatkoi. Valo oli nyt jo niin kirkas, ettei sitä kyennyt katsomaan silmin. ”Finnálf…kiitos kaikesta ja anna anteeksi. Anna anteeksi, että vein silmäsi.”, olivat Aelanin viimeiset sanat, ennen kuin hän katosi valomereen, joka sammui pian, jättäen alleen vain kylmän sammalen.

Wayland avasi silmänsä. Loitsu oli luettu. Kaikki tuntui niin hiljaiselta ja tyyneltä. Hän tunsi itsensä niin kevyeksi, että olisi voinut lentää kauas pois. Verivana valui pitkin hänen suupieltään. Velho tiesi käyttäneensä paljon voimiaan ja että se veisi veronsa. Waylandin keho antoi periksi ja hän valahti velttona sammalien päälle ja menetti tajunsa.

Finnálf seisoi paikallaan ja katseli paikkaa, josta Aelan oli hetki sitten kadonnut. Hän seisoi siinä pitkään, eikä sanonut mitään. ”Aina sinä syytät itseäsi kaikesta. Se ei ollut sinun vikasi. Se ei koskaan ollut sinun vikasi”, hän kuiskasi. Ensimmäistä kertaa vuosiin kyynel valui pitkin vanhan miekkamestarin poskia.

******

Aelan avasi silmänsä. Tähdet tuijottivat takaisin kylmältä taivaalta, joka avautui kupolina hänen yläpuolellaan. Hän ei enää tuntenut kipua, vaikka kokeillessaan kylkeään haava oli yhä siinä. Jotenkin hän oli saanut voimansa takaisin ja onnistui suoristautumaan istualleen.

Olenko nyt kuollut, oli ensimmäinen ajatus, joka halkoi hänen ajatuksiaan. Yötaivas ei vastannut, joten Aelan kääntyi katsomaan ympärilleen. ”Tämä ei ole Tor Álfheimr”, sanat purkautuivat hänen suustaan pelon ja hämmennyksen sekasotkuna.

Hän makasi suurella kentällä, jonka ruohotasanko ylettyi silmänkantamattomiin. Kuitenkin juuri siinä, missä hän istui, ruohon olivat jättäneet alleen ikivanhat ruumiit. Niitä täytyi olla tuhansia, hän mietti. Katsoessaan oikealle puolelleen tasangon hänen edessään peittivät luurangot ja tuhannet ja jälleen tuhannet vaalenneet pääkallot, kuin paikalla olisi taisteltu uudelleen ja uudelleen vuosisatojen saatossa ja kaatuneet olisivat aina jääneet makaamaan niille sijoilleen.

Lopulta, vain metrien päässä Aelanista, aivan keskellä luiden peittämää tasankoa sijaitsi pieni temppeli. Mustat, verta valuvat portaat nousivat luiden keskeltä alttarille, joka sekin oli mustaa kiveä. Kiveen oli isketty miekka. Se oli kaunein ja samalla kauhua herättävin ase, jonka Aelan oli koskaan nähnyt. Samassa ihmetys valtasi haltiaprinssin. Kuinka monta kertaa hän olikaan nähnyt tämän paikan unessaan ja kuinka monta kertaa niissä unissa sama ääni oli kutsunut häntä. Juuri se sama ääni, joka oli kutsunut häntä, kun hän oli maannut haavoittuneena Niinisburgin palavalla kadulla.

Hitaasti Aelan nousi pystyyn ja puoliksi tiedostamattaan lähti nousemaan verisiä portaita ylös, kohti alttaria. Noustessaan ylös portaita, Aelan havaitsi hahmon ilmestyneen alttarin taakse. Mitä ylemmäs hän nousi, sitä selvemmäksi hahmon piirteet kävivät.

Ithilmarhaarniska ja kilpi välkkyivät tähtien valossa. Ne olivat ehdottomasti taitavinta taontaa, jota Aelan oli koskaan nähnyt. Hahmo oli pitkä ja kantoi haarniskaansa suoralla ryhdillä, pitäen oikeassa kädessään veristä miekkaa. Päässään tämä soturi piti kypärää korkeaa kypärää, jonka verenpunainen töyhtö liehui hiljalleen yötuulessa. Soturi oli kuin yksi haltioiden ikuisista legendoista. Jos suuri Aenarion olisi ollut täällä, juuri tältä hän varmasti olisi näyttänyt.

Aelan saapui alttarille ja pysähtyi alttarin eteen ja nosti katseensa kohti suurta soturia. Äänet hänen päässään aloittivat taas kutsunsa ja yhtäkkiä kaikki oli hänelle päivän selvää. ”Minä tunnen sinut”, hän kuiskasi. ”Olen nähnyt sinut unissani. Miksi olet kutsunut minut ja enkö ole kuollut?”

Ja soturi vastasi: ”Et ole vielä kuollut Aelan Elenthan, minä pidän sinua hengissä juuri nyt, mutta aikasi käy vähiin, eikä valtani sinuun kestä enää pitkään, sillä toisin kuin uskot, en minä kutsunut sinua. Sinä kutsuit minut”.

”Mitä tarkoitat?”, haltiaprinssi kysyi hämmentyneenä.

”Sinussa on paljon vihaa ja surua sisällä, eikö vain? Harva kantaa sisällään sellaista vihaa kuin sinä ja todella on hetkiä kun tuo viha ja suru kasvaa liian suureksi. Kun niin käy, minä herään. Kun niin käy, sinä kutsut minua. Teit kuolemaa Aelan Elenthan te tuin. Olisit jo kuollut kauan sitten, mutta pelkosi, vihasi ja surusi piti sinut hengissä. Minä pidin sinut hengissä Aelan Elenthan”.

Aelanin silmät suurentuivat kauhusta ja epäuskosta, mutta hän ei saanut sanoja ulos suustaan.
”Luulit taistelevasi rakkauden takia, Aelan Elenthan, mutta todellisuudessa taistelit pelkosi ja vihasi takia. Taistelit koska pelkäsit menettäväsi sen, mitä suojelit ja vihasi, sillä vihaisit kaikkea sitä, mikä saattoi sinun rakkaimpiasi satuttaa. Siinä minä autoin sinua. Jokaisella elämäsi hetkellä, Aelan Elenthan, jopa nyt kuoleman porteilla, minä seison sinun kanssasi, sillä sinä olet minut kutsunut ja koska olet minua vihallasi ravinnut”, soturi sanoi. Hänen äänensä oli kuin kylmä rauta ja tuntui viiltävän jokaisella sanalla Aelania, joka vain pudisti päätään epäuskoisesti.

”Ishan nimeen, ei. Minä taistelin varjellakseni rakkaitani. En koskaan kutsunut sinua. En koskaan”, hän sanoi.

”Ja missä on Isha nyt? Missä on lempeyden jumalatar jota nyt niin kipeästi tarvitset? Ei, hän ei ole täällä, mutta minä olen. Minä voin auttaa sinua jälleen. Voin antaa sinulle elämäsi takaisin, sen kaiken mitä menetit, sillä olisi sääli todellakin menettää sellainen voiman lähde, joka minulle olet elämäsi aikana ollut”, soturi sanoi ivaa äänessään.

”En koskaan taistellut sinua varten”, Aelan sihahti.

”Ehkä et tietoisesti, mutta sydämessäsi teit aina niin. Halusit tai et Aelan Elenthan, viha piti aina suurempaa osaa sydämestäsi, kuin rakkaus. Puhdas viha, Aelan. Älä heitä sellaista voimavaraa pois, sillä minä voin sinut pelastaa. Sinun on vain suostuttava siihen, mitä sinulta pyydän ja nopeasti, sillä aikasi käy vähiin”, soturi sanoi.

”Ja mitä sinä minusta haluat, murhan jumala”, Aelan kysyi.

”Sielusi. Haluan että todella tulet siksi, mikä olet aina sisimmässäsi ollut. Taistele puolestani niin saat elämäsi takaisin. Ystäväsi…ja Zodan”, jumala vastasi.

”Tiedät hyvin, että en suostu pyyntöösi”, Aelan sähähti.

Vaikka kypärä peitti jumalan pään, Aelan tiesi tämän hymyilevän. Hän oli varma siitä. ”Ja entä miten käy Zodan silloin, jota niin paljon rakastat? Hän jää aivan yksin maailmaan, jota pimeys verhoaa hetki hetkeltä tiukemmin ja jossa kansamme viimeiset taistelevat päivä päivältä synkemmäksi käyvää taisteluaan. Sinnekö jätät rakkaasi yksin? Hän katkeroituu Aelan, me molemmat tiedämme sen. Ja kun se tapahtuu, tulee hänestäkin minun omani. Sitäkö haluat Aelan te tuin, sillä se sopii minulle oikein mainiosti”, jumala sanoi.

”Sinä…”, Aelan ei kyennyt vastaamaan mitään.

”Aelan Elenthan, aikaa on vähän. Vastaa minulle; kyllä vai ei?” jumala kysyi.

Aelan katsoi jumalaa syvälle kypärän silmikoiden sisään.

”Vastaa minulle; kyllä vai ei?” jumala toisti.

[DraSa]

”Tästä kaupungista on vaikea hankkia täydennyksiä”, Alec sanoi Adrianille heidän istuessa eräässä majatalossa. Elyas nyökytteli päätään.
”Hinnat ovat nousseet näillä main ja ihmiset ovat ryhtyneet säästämään omia tarvikkeitaan tulevia päiviä varten, jotka eivät todellakaan näytä valoisilta”, hän sanoi, selvitettyään karheaa kurkkuaan.
”Hmm, totta. Asiat eivät todellakaan ole hyvin tässä maailman kolkassa. Tuntuu että täällä tapahtuu jotain, todella outoa ja salaista, joka johtaa juurensa todella syvälle”, Adrian enemmän pohti itsekseen, kuin vastasi kahdelle miehelle, veljelleen ja siskonsa miehelle, jotka istuivat saman pöydän ääressä kuin hän.
”Mutta ei voi mitään. Huhut kertovat, että petomiehet ovat jossain lähettyvillä. Seurasimme niitä verrattain hyvin, siihen nähden mitä olemme saaneet kokea”, Adrian jatkoi.

Majatalon ovi aukesi ja Simon ja John the Cape astuivat siitä sisään. He kävelivät kohti Adrianin ja muiden pöytää, vilkuillen samalla muita majatalossa olevia ihmisiä, jotka tuijottivat heitä häpeilemättömän selkeästi ja epäluuloisesti.
”Tämä kaupunki on kuin kuiva heinäkasa, joka vain odottaa kipinää syttyäkseen”, John sanoi.
”Olen kuullut jokaisessa kadunkulmassa, miten miehet suunnittelevat kapinaa ja mielen osoituksia”, Simon jatkoi.
Saitteko mitään selville petomiesten sijainnista”, Adrian kysyi.
”Kyllä, heidät…”, muuta ei John ehtinyt sanoa, kun kadulta kuului meteliä ja hirmuista huutoa. Järjestön miehet kääntyivät katsomaan kohti majatalon ovea ja viereisessä pöydässä istuneet Robert, Anthony, Harold ja Greg, Järjestön vastapalkattu mies, tulivat johtajansa viereen. Simon, John ja liuta muita majatalon asiakkaita ja majatalon isäntäkin, menivät ovelle ja katsoivat mitä kadulla oikein tapahtui. Ihmisiä juoksi pitkin katua suuntaan jos toiseenkin. Jotkut huusivat pelosta ja olivat paniikkisia, kun taas toiset huusivat hurjistuneen innostuneena. Osa ihmisistä jopa hajotti talojen ikkunoita, niiden ohi kulkiessaan. Samalla kun Simon näki kaupungin talojen kattojen yllä savua, juoksi katua pitkin nainen huutaen ”Tulessa, kaupunki on tulessa”!

Majatalossakin syntyi paniikki ja ihmiset syöksyivät kadulle. Elmer Mooren kauppa ja suojelu järjestön koko kokoonpano lähti myös majatalosta, mutta he pitivät itsensä rauhallisena ja vetäytyivät majatalon viereiselle sivukujalle. Sieltä he tarkkailivat tilannetta ja odottivat, että suurin ihmisvirta olisi kadonnut kaduilta heidän tieltään. Mutta he näkivät kuinka tuli levisi talosta toiseen, jo muutaman korttelin päässä.
”Ainiin, arvaatkos kenestä näin vilauksen kaupungin laitamilla”, John osoitti sanansa Adrianille. Adrian katsoi Johnia kysyvästi.
”Näin ylpeän haltia soturin, joka oli sonnustautunut koristeelliseen haarniskaan ja joka kantoi käsissään miekkaa, joka teki pojastanne miehen, joka hän on nykyään”, John jatkoi, kasvoillaan arvoituksellinen ilme. Adrian katsoi vihaisesti Johnia, mutta sitten hän näytti tyyntyvän ja nyökkäsi ja kohotti katseensa taivaisiin. Oli aika lähteä pois palavasta kaupungista, ennen kuin liekit tavoittaisivat heidät.
”Osuit sanavalinnallasi aivan oikeaan John. Kun sanoit tämän kaupungin olevan kuin kuiva heinäkasa, vain odottaen kipinää syttyäkseen. No, näyttää että kipinän se on todellakin saanut”, Adrian naurahteli heidän lähtiessä juoksemaan kohti kaupungin porttia, hän näytti jo unohtaneen mitä John oli hetki sitten hänelle kertonut.

* * *

Liekit levisivät nopeammin kuin Alec oli kuvitellut. Hän juoksi joukon etummaisena, Simon ja John aivan perässään, johdattaen muuta joukkoa ulos kaupungista. Kaupungin muuri näkyi jo, mutta Alec pysähtyi. He olivat tulleet pääkadun laidalle, joka johti ulos kaupungista. Pääkadun toisella puolella oli miehiä täysissä asevarusteissa, eivätkä he olleet kaupungin kaartia. Alec varoitti loppu joukkoa ja Adrian komensi miestensä olla varuillaan, koska näytti siltä, että toiset miehet olivat huomanneet heidät ja heidän silmistään näkyi, että he eivät olleet ystäviä.

Tuli levisi nopeasti ympäröiviin rakennuksiin. Näytti siltä, että muitakin joukkoja oli tullut portin läheisyyteen, vaikka kaikkien liike olikin hidastunut, heidän nähdessään toisensa. Adrian jättäytyi taakse, Johnin ja Haroldin kanssa suojaamaan muiden etenemistä. Näytti siltä, että taistelu oli edessä. Järjestön miehet ottivat yhteen outojen miesten kanssa. Pääkadun toisella puolen, jossa rakennukset olivat vielä säästyneet tulenliekeiltä, oli myös joukko kääpiöitä, jotka käyttivät tilaisuuttaan hyväkseen ja murtautuivat erääseen taloon. Tilanne ja tunteet kuumenivat, liekkien kanssa. Paksu savu tunkeutui kaduille, saaden soturien silmät kirvelemään. Ilma täyttyi huudoista, aseiden kalkkeesta ja sortuvien talojen rytinästä. Adrian hikoili, kuumien liekkien loimutessa joka puolella hänen ympärillään. Silloin hän näki sen. Liekkien takaa, savuverhon lomasta kadulle hänen eteensä asteli vanhaan kansaan kuuluva soturi, kasvot synkkinä, silmät kirkkaina.

Adrianin askel tuntui kevyeltä ja hän hengitti syvään, välittämättä ympäröivistä, myrkyllisistä kaasuista. Hän juoksi kohti hahmoa, johon hänen katseensa oli lukkiutunut, sillä muu maailma oli hänelle nyt yhden tekevä. Adrian veti esiin aseensa ja huusi, jotta kiinnittäisi tuon hahmon huomion itseensä. Soturi kääntyi, hänen piirteensä kielivät taidosta ja kiivaudesta. Adrian kohotti miekkansa ylös, tervehtiäkseen tuota soturia. Hän janosi kostoa poikansa puolesta. Tuo soturi, haltia, oli vahingoittanut hänen esikoistaan julmasti.
Haltia ymmärsi mitä Adrian halusi ja vastasi tervehdykseen. Sitten se ampaisi juoksuun kohti häntä, liikkuen sulavasti, kuin liitäen läpi räiskyvän ilman ja pitäen katseensa Adrianissa ja Adrian vastasi tuohon katseeseen järkähtämättömästi.
Askeleet nopeutuivat, lämmin tuuli suhisi korvissa, miekat kohosivat, liekit tanssivat kahden miehen silmissä, ja kuin salama räiskähti kun aseet iskeytyivät toisiaan vasten. Se oli tanssi, hienostunut, kiivas ja julma. Mutta molemmat olivat tyyniä ja liikkuivat sulavasti liikkeestä toiseen. Haltia prinssi oli kuin elävä tulenlieska, mutta Adrian Moorea ajoi eteenpäin erilainen tuli ja hän pisti miekallaan haltiaa kuolettavasti. Haltian silmät laajenivat hämmästyksestä ja epäuskosta, niin tekivät myös Adrianin. Hän veti miekkansa pois ja katsoi haltiaa, kun tämä kaatui tomuiseen maahan. Adrian oli kuin unessa, hän katsoi haltiaa silmissään hulluuden kiilto ja hänen suunsa vääntyi kauheaan virneeseen. Vaikka hän ei tekisi enää mitään, haltia kuolisi, mutta hänen teki silti mieli repiä tuon olennon sydän tämän rinnasta. Adrian kohotti kätensä, miekan terästä tippui kirkasta verta. Sykähtäen Adrian iski terän kohti maassa makaavaa haltiaa, terä upposi, mutta maahan. Hulluus oli väistynyt Adrianin silmistä ja hän kumartui kukistamansa vastustajan viereen ja kaivoi laukustaan sidetarpeita. Hän painoi siteet mytyssä, vielä verta vuotavan haavan päälle ja laittoi haltian omat kädet painamaan sitä. Haltia raotti silmiään ja Adrian katsoi niitä hetkisen.
”Velka on maksettu, kaikki on kuitattu”, Hän sanoi ja nousi sitten ylös ja poistui.

* * *

Adrian ei kunnolla muistanut mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli lyönyt maahan haltia prinssin ja sitten pelastanut tämän. Hän oli mennyt pää kadulle ja huomannut, että myös sen toisella puolella olevat rakennukset olivat tulessa ja että suurin osa hänen joukkiostaan oli pahasti haavoittunut. Hän oli, Elyas apunaan, auttanut muita vetäytymään pois palavasta kaupungista.

Nyt he olivat pienen kukkulan laella, kaupungista itään. Sieltä he katselivat kun kaupunki yhä paloi. Ihmisten tuleminen ulos kaupungista oli pikku hiljaa vähentynyt, kunnes vähän aikaa sitten tyrehtynyt kokonaan. Järjestö oli kokenut pahoja tappioita, tuolla liekehtivässä helvetissä. Alec Stafler oli siinä kunnossa, että hänellä ei ollut enää mitään asiaa taisteluihin vähään aikaan, jos milloinkaan. Simonkin oli hädin tuskin kunnossa, kokemistaan vaurioista. Uusi mies Greg oli saanut surmansa, kun hän oli yrittänyt turvata reitin portille. Myös muut olivat saaneet haavoja ja ruhjeita.
Kuitenkin Adrian hymyili, kun hän makasi selällään, katsellen taivaalla ylitse lipuvia pilviä. Hän oli voittanut ja hän haistoi ratkaisun ilmassa.
-------------------------------------------

Hieno taistelu, kerrassaan hieno!
En voittanut, mutta empä hävinnytkään. Miehiä kuoli ja palkkasin osan takasin.

Mutta kaikista loistokkainta oli Kapteenini Adrianin ja Sedan johtajan välinen kaksin taistelu, jonka urhoollinen johtajani voitti ja näin ollen kosti poikansa puolesta, kun haltia aikaisemmin vahingoitti tätä ja teki pojasta hiukan vajavaisen mieleltään. No ei ollut tarkoitus tappaa tuota haltiaa, mutta serious injurysta tietysti nyt tuli DEAD! Mutta kuten Fluffista käy ilmi, ei haltia prinssi tainnutkaan kuolla ja mystiset tarinat saavat jatkuvat. Kuka tietää milloin taas vanhat vastustajat kohtaavat... ja minkä lainen tuo kohtaaminen on?!?

No jee! Mutta kerta tää mättö oli näinkin hieno, niin todella odotan sitä viimosta, kunnon MEGA mättöö!! jep jep.

[DraSa]

Tuota... millonkas myö vedetään loppuun tää kamppanja? Se olis nimittäin aikalailla hieno asia ;)

[Gilaelin]

Kunhan nämä kolme sankaria ovat saaneet pelattua oman megabattlensa, siirrytään juttelemaan viimeisen suurmätön aikataulusta. Peetun kanssa hiotaan varmaan sitä viimeistä mättöä kuntoon, niin saadaan tämäkin kampanja kunnialla päätökseen.

Ja paljon ruumiita tottakai. Siis muiden ruumiita, ei haltioiden ;).

[Rune]

Kunhan nämä kolme sankaria ovat saaneet pelattua oman megabattlensa, siirrytään juttelemaan viimeisen suurmätön aikataulusta. Peetun kanssa hiotaan varmaan sitä viimeistä mättöä kuntoon, niin saadaan tämäkin kampanja kunnialla päätökseen.

Ja paljon ruumiita tottakai. Siis muiden ruumiita, ei haltioiden ;).

Toiveajattelua - ellei neiti suippokorvainen tahdo välttämättä jättäytyä pois karkeloista, muutenhan haltianveren vuodatukselta on vaikea välttyä. ;)

Mutta todella, säätöä suuntaan jos toiseenkin on ollut nyt melko paljon ja yritämme patistaa tuon pässinpääkolmikon pelailemaan pelinsä, nyt kun kaikki osapuolet taitavat majailla Joensuussa. Käyn varmaan ryöväämässä jostain tämän päivän aikana matskua skenaarion tarpeisiin. ;) Yritetään Seban kanssa saada sopivan eeppinen ja kampanjan arvolle sopiva lopetus kirjoitettua. Sitten päästäänkin avaamaan kampanjan jälkeiset tunnelmat porukalla, joko kaljan tai näppiksen ääressä - molempi tietty parempi. Itsellä jäi ainakin kaiken näköistä sydämmelle tästä tapauksesta. Toivottavasti niistä päästään juttelemaan tarkemmin jälkeen päin, että voidaan sitten parantaa reilusti seuraavaan kertaan.

Seuraava kerta taitaakin olla itseasiassa jo syksyn mittaa mitä nyt Swedlandeilta, Ostiumeilta ja muilta jutuilta kerkeää ja Fantsuun saadaan tilaa. Nyt kuitenkin tehdään kaikkemme että Kuutamolla saa arvoisensa lopetuksen. Enkä tarkoita masentavaa antikliimaksia, johon kampanjat tapaavat yleensä täällä päin päättyä, oli kyseessä peli mikä tahansa. :)

Runedit\\ Meillä oli muuten ihan pirun siisti megamättö. Neljä lähisjengiä king of the hill tyyppisessä seikkailussa ei vain voi mennä vikaan. Kuten tarkoitus olikin, kaikki riistäytyi ihan täysillä käsistä ja lopulta kentälle taisi jäädä kokonaista kolme figuuria. Erinomainen verilöyly.

[Gilaelin]

No niin, pikku höpönassut, koskapa viimeinen kolmen kopla ei ole onnistunut vajaan kuukauden aikana vääntämään viimeistä megakalistelua, alamme siirtyä kylmästi eteenpäin kohti viimeistä koetusta. Maailman tappiin asti emme voi valitettavasti viivästyttää tätäkään hommaa, ettei kampanja kuole pystyyn juuri ennen viimeistä megataistelua. Mietittiin Peetun kanssa, jotta ensiviikon lauantai, eli 30.8 olisi oiva päivä hoitaa taistelu alta pois. Sopisiko ihmisille tuo päivä? Jos vain Lauri jaksaisi istua tuolloin liikeessä hieman ylimääräistä, mikäli taistelu kestää ja fantsulassa olisi silloin tilaa pelata.

[Entrooppi]

Uskoisin sen onnistuvan, voin pistää varauslistaan merkinnän huomenna kun raahaudun duunipaikalle.

[xxxxxxx]

Mietittiin Peetun kanssa, jotta ensiviikon lauantai, eli 30.8 olisi oiva päivä hoitaa taistelu alta pois.

Huh huh, aika kohtalokkaan päivän valitsitte. Tuota nimittäin edeltää kolmen päivän putki, eli kankkunen saattaa olla tappava. Voinhan tietty yrittää ilmestyä paikalle, mutta ei kai se muilta pelaajilta ole kauheasti pois, ellen kykene.

[Teonanacatl]

Mietittiin Peetun kanssa, jotta ensiviikon lauantai, eli 30.8 olisi oiva päivä hoitaa taistelu alta pois.

Huh huh, aika kohtalokkaan päivän valitsitte. Tuota nimittäin edeltää kolmen päivän putki, eli kankkunen saattaa olla tappava. Voinhan tietty yrittää ilmestyä paikalle, mutta ei kai se muilta pelaajilta ole kauheasti pois, ellen kykene.

Pah, jatkat vain taktisesti putkea vielä lauantaille. Siinähän sitä onkin sitten oikeaa karnivaalimeininkiä.

Jepo je, eiköhän tuo lauantai onnistu, ellei mitään pakottavampaa tarvetta ilmaannu.

[DraSa]

No pitäähän se joukossa yks kunnon vastarannan kiiski olla.
Kaverin muksun ristiäiset on juuri tuona päivänä ja kummina minulla velvollisuus osallistua niihin kemuihin... jotenka minulle ei käy kyseinen päivä.
(Eikä asiaa helpota ollenkaan se, että toinen kaveri pitää sinä iltana tuparit).

Elikkäs, Elmer Mooren järjestö on eksyny metsään, jos päivää ei suostuta siirtämään siitä viikonlopusta etiäpäin =/
Mielennäni toki olisin osallisena viimeisessä matsissa.

[Der Krieghammer]

Mie uskosin, että miulle käy. Tosin miulla on sinä viikonloppuna ukin synttärit (täyttää vuosia) ja on sovittu, että mennään Kitteelle, mutta mie muistelisin, että se on sunnuntaina.

[Rune]

Mites on, onko ihmisillä suuremmin töitä tai muuta sellaista turhaa sinä samana perjantaina, eli viikon päästä? Me vähän kelailtiin, että koulustahan ihmiset voi lintsata helposti ja niin poispäin ja yliopistot ei ole vielä edes alkaneet silloin, niin perjantaina päivästä alkaen saataisiin ehkä vähän useampi ihminen paikalle. Huomatkaa, fantsu kuulemma sponssaisi jonkun hienon palkinnon hengissä selvinneelle/selvinneille. :)

[DraSa]

Tuo perjantai sopii paljon paremmin.
Ei suuria menoja ja vaikka seuraavana päivänä (tahi samana iltana) juhlia olis, nii ei paljon haittaa,
ku siinähän neki alkais hienolla touchilla ;)

[xxxxxxx]

Mites on, onko ihmisillä suuremmin töitä tai muuta sellaista turhaa sinä samana perjantaina, eli viikon päästä?

Minulta taitaa edelleen jäädä megamättö välistä. Työt alkavat perjantaina (poikkeuksellisesti) kolmelta, joten ennen sitä pitäisi saada pelaus hoidettua.

[Pikku]

Itse olen pe-la yön Lahti Night Fight turnauksessa. Joten perjantai ja lauantai voivat olla vähän hankalia

[Arhi]

Olen ollut metsässä rämpimässä ja lisää tulossa mitä pitemmälle tässä koulussa nyt menee, mutta jos saisi edes hieman pelattua jossain välissä niin tulisin mielelläni viimeseen mättöön.

Tino ja Aki, miten on, onko teillä jotain lempparipäiviä? Laittakaas vaikka tekstaria miulle päin niin päästään pelaa.