Antti_94 kirjoitti: Öööh... ensimmäisen kerran en tajunnut tätä! Se jotenkin jatkui erillä tavalla joten en voi sanoa kuin 6 / 10, vaikka edelliset on 9 / 10 arvosanoiltaan! Tai sitten johtuu siitä, että olen unohtanu henkilöt!
Joo, elikkäs. Tämä oli taas tämmöinen osa (jatkuu vielä hieman), joka johdattelee sitten takasin Juunaksen ja Miettilän seikkailuihin.
Edesauttaa juonen kulkua, niin sanotusti.
Ja et ole unohtanut henkilöitä, nämä kaikki olivat ihan uusia (liittyvät siihen aikaisempaan kaaoksen kulttiin).
Nonniin, pitkästä aikaa..... *rusauttelee henkisiä sormiaan pitkään ja antaumuksellisesti*
Sanoisin, että juonellisesti luin ihan mielelläni. Warppi- sana minua toisaalta suorastaan sattui silmiin. Kokeile poimu-versiota esmees. Kuulostaa ainakin minusta huomattavasti pahemmalta. Ukkoskivääri taas oli aika hyvä suomennos. Psyykikko on hieman ontuva, mutta psyker on hieman hankala kääntää.
Itseäni hieman häiritsi taas kerran paikkojen hämäryys. Niistä ei saanut juuri minkäänlaista käsitystä tekstin perusteella, mutta onneksi ylivilkas mielikuvitukseni pelasti minut. Kehottaisin korostamaan vieläkin paikkojen kuvailua huomattavasti entisestään. Se on varmaan heikoin lenkkisi. Lyhyyteen en puutu, mutta varmaan tajuat, mitä ajattelen siitä ...
Hän joutui katkaisemaan warpin energian pääsyn silmiinsä jottei sokaistuisi, sillä hänen katsellessaan vähäistäkin valonlähdettä käyttäessään tuota energiaa nähdäkseen, se tuntui kuin siltä kuin olisi katsellut aurinkoa kymmenen metrin päästä. Punaiset silmät palautuivat normaaleiksi ja psyykikko pystyi jälleen jatkamaan matkaansa.
Tämä oli aika pahan oloinen. Rakenteeltaan kömpelö IMO. Itse olisin saattanut kirjoittaa jotain hieman tähän tyyliin:
Sisälle katsahtaessaan oli hänen välittömästi tyrehdytettävä Poimun virta silmissään sokaistumisen välttääkseen; pienikin valon lähde oli läheltä nähtyä lämpöräjähdystäkin kirkkaampi Poimun kuohuessa villiä riehuntaansa hänen sielunsa sisällä, silmiensä takana aivojen loputtomissa synapsiverkoissa. Tuskaisesti kavenneiden silmien punainen, savuinen hohto vaimeni ja katosi hiljalleen. Hymyillen hän jatkoi taas tasaista kulkuaan kynttilän likaisessa valossa.
Noin esimerkkinä. Noniin, eiköhän se siitä tällä kertaa.
(Jos joku joskus jaksaisi kirjoitaa vastaavaa omiin teksteihini.....)
luin ton nyt ajan kuluksi ja ilta saduksi:D mutta ensimmäisenä haluan sanoa että hel..... hyvää tekstiä, toinen asia on että vihaan joko suunnattomasti nuita tyyppien sukunimi suomennoksia tai sitten pidän niistä kovasti mutta odottelen kiinnostuneena jatkoa tälle hyvälle novellille
"Yrittäminen on ensimmäinen askel epäonnistumiseen"
-Homer Simpson
Tosi hyvä tarina!toivottavasti tulee lisää jatkoa. Pieni kysymys tarinan taistelevista osapuolista onko Tau vs Imperial guard vai kenties jotain muuta?
92% of teens have moved on to rap. If you are part of the 8% who still listen to real music, copy and paste this into your signature.
Metal is what we love.
Vois tätäkin herätellä haudastaan, kun nyt on pahin kouluruuhka ohi taas vaihteeksi.
*****
Kynttilöiden lepattavat liekit sammuivat jättäen psyykikon hehkuvat silmät ainoaksi valonlähteeksi. Dern pääsi vangin mielen suojamuurien läpi helposti. Hän puhutteli vankia telepaattisesti:
”Neljän jumalan palvoja siis? Tiedätkö, mitä minun kuuluisi sinulle tehdä? Annas kun kerron. Minun kuuluisi surmata sinut raaemmalla tavalla, kuin sinun pieni mielesi saisi kehiteltyä.” Valot syttyivät palamaan. Generaattori toimi jälleen. Dern jatkoi:
”Mutta en tee sitä, minäkin olen kaaoksen palvelija. Pääset aivan pian vapaaksi.” Vanki kohotti päätään. Kyyneleet olivat ilmeisesti virranneet tämän nuorilla ja likaisilla kasvoilla. Tällä oli hädin tuskin kaksikymmentä ikävuotta takanaan. Nuorukaisen silmissä pilkahti toivon kipinä ja tämä sanoi ääneen:
”Kiitos.”
”Mitä hemmettiä Dern? Miksi tuo kiitti sinua? Miksei mitään ole tapahtunut? Saitko mitään selville?”
tivasi Thoren kiivaasti, lähestulkoon kimittäen.
”En, sillä.” Käytävästä kuului tulituksen ääntä ja kuolonkiljahduksia. Joku oli murtautumassa puolustusten läpi.
”Keisarin nimeen! Mitä epäpyhyyksiä täällä oikein tapahtuu?” everstiluutnantti karjaisi ja tarttui miekkaansa.
”Olen yksi heistä”, jatkoi psyykikko aloittamaansa lausetta. Thoren kääntyi ympäri kauhuissaan. Tämän kasvoille muotoutui kauhunomainen ilme ja katseensa muuttui lasittuneeksi. Elämä kaikkosi hänestä, jättäen ruumiin makaamaan maahan.
Alue hiljentyi hetkeksi aivan täysin. Rauhallisuuden rikkoi saranoiltaan irtoavan panssarioven räjähdyksentapainen ääni sen kohdatessa maankamaran. Lattia säröili panssarioven painon alla. Maasta nousseen tomun keskeltä huoneeseen saapui kymmenisen sotkuisen näköistä miestä, joiden katseet vaihtelivat ruumiin ja psyykikon välillä, jotkut vilkuilivat vanginkin suuntaan. Joukkiosta Derniä lähimmäinen kysyi:
”Mitä haluatte meidän tekevän, herra?”
”Haluan teidän vapauttavan tämän nuorukaisen, kuskaavan tuon ruumiin toisaalle ja hakevan komentaja Grumlerin tänne. Minulla on hänelle hieman asiaa”, vastasi Achor matalalla ja jykevällä äänellään, jota ei noin heiveröiseltä vaikuttavalta mieheltä olisi odottanut.
Lisää, mutta henkilöiden kuvaukset puuttuvat edelleen, kun vaihdat tapahtumapaikkaa voisit kuvata ja kertoa missä se on. mutta hyvää tekstiä kuitenkin, LISÄÄ
"muistakaa sitten että irtokarkit ovat egologisempia kuin normaalit karkkipussit" sanoi Jumala Aatamille ja Eevalle...
Hohhoijjaa, siinäpäs kesti turhan kauan. Enää en uskalla luvata mitään, kirjoittelen sitten omaan tahtiini. Katsotaan miten koulujen alku vaikuttaa tähän, toivottavasti antaa pienen potkaisun persuksille, että kirjoittaisin lisää nopeammin. Mutta nyt jatkoa, päästiin takaisin Jonaksen ja muiden seikkailuihin. Toivottavasti kelpaa. ;) Kommentteja vaan tulemaan, kiitoksia. :)
*****
Miettilä ravasi rappusia alas harppoen joka toisen askelman yli. Jokainen kiviaskelmien päästävä ääni tuntui kaikuvan ikuisuuden, voimistuen sen kimmotessa seinistä takaisin. Miettilän päätä särki ja henkeä ahdisti. Jos Jonas olisi kuollut, mitä hän tekisi. Pakenisi? Jatkaisi tehtävää ilman johtajaa? Ei, Jonas oli aina ollut siellä, johtamassa heitä, näyttämässä esimerkkiä, ei hän voisi olla kuollut. Kaikki koulutuksessa opitut asiat tuntuivat pakenevan Miettilän päästä, jättäen jäljelle vain epäuskon. Epäuskon tämän tehtävän onnistumisesta.
Alakertaan päästyään hän käski Heinmannin ja Hossin mukaansa ja pinkoi ulos etuovesta. Virhe, joka olisi voinut maksaa hänelle henkensä, mutta kadulla ei ollut yhtään vartijoita. Miettilän onneksi. Vesi loiskahteli ja pikkukivet väistyivät saappaiden piestessä maata. Puinen vaja kohosi heidän edessään, pistäen silmään muiden, korkeiden, kivestä valmistettujen talojen välistä, joiden tyhjät ja pimeät ikkunat tuntuivat seuraavan heidän jokaista liikettään. Aavekaupunki. Se oli sana joka tuli ensimmäiseksi mieleen. Heinmann ja Miettilä astuivat sisään ja Hoss jäi ulos vahtimaan vihollisten varalta.
”Kuka tyhmä nyt rakentaa puisen vajan aivan keskelle kaupunkia, älyvapaata touhua”, kuului Hossin ääni kadulta.
Haju oli kuvottava ja näky karmaiseva. Jonas makasi kahlittuna leikkauspöydän päällä, joka oli luultavasti joskus ollut metallinharmaa. Nyt se oli jotain ruskean ja punaisen väliltä, veren peitossa. Veripisaroita tipahteli kylmälle betonilattialle päästäen vaimean loiskahduksen osuessaan pöydän alla olevaan punaiseen lammikkoon, Jonaksen verta. Pasin vilkuillessa ympärilleen hän huomasi Jonaksen varusteiden lojuvan nurkassa. Hän nosti ne ja ojensi Heinmannille, joka heilautti tarkkuuskiväärin olkapäälleen ja otti Jonaksen repusta pitkän matkan radion. Repun hän heitti takaisin nurkkaan.
”Turhaa sälää”, kuului kommentti Heinmannin suusta.
Miettilä siirtyi yltä päältä veren ja haavojen peitossa olevan Jonaksen luokse, joka oli tajuton, mutta pulssin hän löysi. Hän huokaisi helpotuksesta ja terästäytyi jälleen, vielä oli toivoa. Olkapääradiosta kuului puhetta:
”No? Mikä on tilanne? Elääkö luutnantti?” Miettilä vastasi ja määräsi loputkin ryhmästä vajalle. Hän tutkiskeli Jonaksen vammoja yrittäen arvioida pystyisikö tämän kuljettamaan ulos kaupungista vaarantamatta tämän henkeä.
Muidenkin ryhmän jäsenten saavuttua sisään kiiruhti Takila, ryhmän lääkintämies. Tämä aloitti heti Jonaksen haavojen hoidon. Saatuaan vaarallisimmilta vaikuttavat haavat sidottua hän kääntyi Miettilän puoleen:
”Näyttää pahalta, näitä haavoja en voi hoitaa hyvin täällä, pitäisi päästä tukikohtaan. Saamme toivottavasti siirrettyä hänet siihen metsään mistä tulimme, muttei sen kauemmaksi. Tarvitsemme kuljetuksen pois täältä tai hän kuolee.” Takila vaimensi ääntään loppua kohden, jotteivät muut kuulisi.
”Selvä. Peräännymme välittömästi ulos kaupungista, jossa kutsumme sinulle ja Jonakselle kuljetuksen. Sitten jatkamme tehtävää”, Miettilä ilmoitti. Hänen kurkkuaan kuivasi ja hermonsa olivat kireällä. Jonas olisi pois laskuista hänen täytyisi ottaa tehtävän komento haltuunsa.
”Heinmann. Auta Takilaa Jonaksen kantamisessa ja anna se kivääri minulle”, Pasi komensi. Hän tarkisti oliko kivääri ladattu ja valmistautui lähtöön. Ulkoa kuului epämääräistä melua, jonka keskeltä erottui selvästi karjahdus ja huuto:
”Vihollisia! Hossiin osui!” Miettilään iski lievä paniikki, tätä hän ei ollut odottanut, vaikka se ei ollut mikään yllätys, että heidät huomattaisiin ennemmin tai myöhemmin. Hän liittyi ulos muiden seuraan ja katseli vihollisen lähestyvän, tulisotureita. Hoss vuosi verta olkapäästään, hänestä ei olisi apua taistelussa tuossa kunnossa. Miettilä käski tämän perääntyä mukanaan Takila, Heinmann ja Jonas. Muut antaisivat suojatulta.
Tulisotureiden aseista purkautuvat siniset säteet välähtelivät kuin salamat yössä, valaisten sodan runtelemien talojen seiniä. Vasta nyt Miettilä kiinnitti huomiota itse taloihin, niiden seiniin ja kaupunkiin. Hänelle selvisi, että siellä oli oikeasti joskus kauan sitten asunut joku, ennen sotaa. Julisteet ja paperilappuset huojuivat tuulen tahdissa. Maalaukset koristivat seiniä ja katulamput loivat valoa muuten synkkään kaupunkiin. Outoa. Hän oli aina pitänyt kaupunkia elottomana, tyhjänä, sodan uhrina, joka ei ollut ikinä nähnytkään ihmisiä, vaan oli rakennettu vain taistelujen näyttämöksi. Tykistön kranaattien räjäyttämät reiät talojen seinissä tukivat tätä tarinaa, taloista lentänyttä romua oli joka puolella, antaen suojaa. Miettilä sysäsi nämä ajatukset nopeasti pois mielestään ja valmistautui puolustamaan itseään ja ystäviään.
Voisit taas alkaa hieman potkia itseäs hieam persuksille koska tätä lukis iha mielellään lisää. Okei, siinä oli kyl vähä virheitä ja kuvaus henkilöistä puuttuu (vieläkin), mutta lisää vaa tulemaa
IG:n kersantti joukoilleen ennen tukikohtaan hyökkäämistä:
No niin pojat, tuhotkaa paikat ja lannistakaa kohde, kovat otteet ja rento meno
