Myrskyn Sola 3 - Vihdoin ja viimein tämäkin loppu

[Juhaaha]

Tunak Hemuli & aseenkantaja lähtee aarrejahtiin. Heitän pidempää pörröä illasta.

Eidt: taino, heitetään nytte sit osa ainakin

Tunak Hemuli & hänen aseenkantajansa saapuivat kirkkoon, ja huomasivat tuon laitoksen olevan täynnä mitä erilaisimpia olentoja. Oli ihmistä, haltijaa, lohikärmeenrakastajaa jne. Hemuli tiesi että täältä on pakko löytyä hänen arvoisensa vastustaja. Hän arvio tulevia vastustajiaan, ja mietti ketä kohden sirkkelit lentelisivät ensimmäiseksi
Hemulin mietiskely kuitenkin keskeytyi, kun kirkkoon asteli purppuraiseen viittaan sonnustautunut mies. Mies alkoi saarnaamaan nyrkkitappelusta, ammunnasta ja muusta. Taisi hän myös mainita aarteenetsinnän, johon Tunakit ajattelivatkin ryhtyä.
Myös tämä paikka, jota muut Helvetiksi kutsuivat, houkuttu Hemulia. Ehkä siellä hän pääsisi vihdoin lepoon... Haudanlepoon!

[Executioner]

kirjoittelee, saa sitä fluffia aikaiseksi. Tietenkin niitä vähän muokataan omaan hahmoon sopivammaksi.

Fluffihan on kuitenkin näiden juttujen tärkein asia, joten on hyvin sääli, jos sitä kirjoitetaan vain muutama hassu viisi riviä. Näin aluksi se on kuitenkin hyvin ymmärretävää kun hahmo on vasta syntymävaiheessa jokaisten päissä, mutta kauaa en jaksa katsella tuollaisia lyhyitä pätkiä.

Vittuilua Capitanille? Ei suinkaan. ;)

Heh, et ole saamassa salaisuuksia tällä keinolla Exe. Muutenkin, tehtävän haku olisi suotavaa. Ei ne aarteet enää ilmesty jostain naaman eteen kuten ennen.

Lähinnä mua vituttaa tämmönen, että jos kirjottaa pitkästi niin automaattisesti se on parempi kuin jos kirjottaa lyhyesti, mutta hyvin ja ytimekkäästi.

[El Capitan]

Lähinnä mua vituttaa tämmönen, että jos kirjottaa pitkästi niin automaattisesti se on parempi kuin jos kirjottaa lyhyesti, mutta hyvin ja ytimekkäästi.

No siis, näinhän se on. Oli kirjoittajan taso mikä hyvänsä.

Ohan se totta, että on aluksi tuskallista kirjoitella ja lukea huonosti kirjoitettua tekstiä, mutta lopussahan se kiitos seisoo. Kirjoittamaanhan oppii vain kirjoittamalla, ja kun on aluksi vaivautunut pistämään vähän enemmän tekstiä, voi loppua kohti mennessä huomata hyvän kehityksen tasossa, joka on todella mukavaa niin kirjoittajan ja lukian mielestä.

Kyllä minäkin kirjoittelin aluksi sellasta tekstiä, jolle nykyään nauran, mutta nykyäänhän niitä lukee ihan mielellään, uudestaankin. "Hynkel vs Beren" esim. on yksi suosikki teksteistäni "Elenya vs Beren" ja "Elenya vs metsän ogre" rinnalla. Syy tähän on ihan se, että näiden hahmojen pelaajat kirjoittelivat hahmolleen sitä fluffia tarpeeksi paljon, että jaksoi innostua hahmosta oikein kunnolla. Sama tason kehityshomma näkyy myös Rottenilla, jonka Jack hahmot olivat jotain niin tylsiä "tapan kaikki ja uhoan joka toisella sanallani", että oksat pois. Gark, Hynkelkin ja nykyinen peikko puolestaan ovat hahmoja, joiden fluffeja jaksaa ja haluaa lukea.

Heille sitten, jotka sen jalon taidon osaavat, sitten kirjoittamisen pitäisi olla mielekästä ja hauskaa puuhaa, jota tekee ihan mielellään. Minä ainakin nautin, kun saan lukea esim. Nilan, Tezin, Gilan ja sinun hahmojenne tekemisiä, koska ne ovat mielenkiintoisia, hyvin kirjoitettuja ja lukemista on tarpeeksi, että ei lopu ennen kuin ehti innostua. Gabrielin tekemisiä ei tällä hetkellä ole kovin mielekästä lukea. Ottaen tietenkin huomioon, että hän on sinun hahmosi ja piste I:n päällä Zariel, joka oli ehkä mielenkiintoisin hahmo, johon olen törmännyt. Hänelle sinä kirjotit hyvin ja paljon, mutta miten nyt? Melkein volttia on homma heittänyt. Veikä hänen kuolema sinulta kirjoittamisen halun?

Kaiken tämän lisäksi. Heidän hahmot, joista on luettavaa useampi rivi, on paljon helpompi kirjoittaa jotain 4 sivua tappelufluffia (sitä joskus vähän innostuu), kuin niiden, joista on juuri ja juuri 3 virkettä fluffia luettavana.

Tai näin ainakin minun mielestäni on asian laita.

[halko]

Sandir kertasi tapansa mukaan kuulemaansa. Hänellä ei ollut tässä kylässä samanlaista erakon mainetta kuten useimmissa, joten Earakin ehdotti hänen hyväksyvän tehtävän jonka mies heille antoi. Asukkaiden tuki olisi tärkeää tulevissa kisoissa. Hän mietti paikkoja, Vanha Solan Kylä ja baari; ne olivat hänen päämääränsä. Sinne tehtävä johtaisi. Matkalle lähdön haltiat aloittivat heti. He kävivät majatalossa huoneessa jonka he olivat hankkineet ja ottivat mukaan varusteet joita he tarvitsisivat. Lenadinin vastuulle jäi eväät, Lanodille yleistarpeet kuten köysi ja tulukset ja Earakinille sidetarpeet. Matka veisi jonkin aikaa. Sandir huolehti suunnistuksesta, taitavin erämies kun hän oli.
Neljä haltiaa käveli pois majatalosta ja kylästä. Heillä olisi pitkä matka edessä. Kaverukset kävelivät joenvartta pitkin. Heille oli kerrottu sen olevan paras tie jos ei halua eksyä, ja sitä haltiat eivät halunneet. He olivat arvioinneet matkan kestävän noin päivän, jos he kävelisivät reippaasti. Veljekset ja Earakin juttelivat leppoisasti, mutta Sandir kuunteli hiljaisena ja tarkkaili seutua. Jos joku haluasi hyökätä heidän kimmppunsa, se ei tapahtuisi huomaamatta.

Muutaman tunnin kävelyn jälkeen haltiat päättivät leirityä. Earakin sytytti nuotion ja Lenadin kaivoi ruokaa repustaan. Jänistä ja vettä. Ei mikään juhla-ateria mutta kelpasi haltioille erinomaisesti. Saatuaan tulen kunnolla palamaan, laittoivat veljekset lihan vartaisiin ja laittoivat lämpenemään. Earakin istuutui joen rantaan ja katsoi pientä metsäistä saarta. "Mitäköhän tuolla mahtaa olla", hän mietti. Earakin oli uppoutunut ajatuksiinsa eikä huomannut kun Sandir tuli hakemaan häntä syömään. "Tule syömään että voimme jatkaa matkaa, pikkuserkku", Sandir ilmoitti totisees tapaansa. Veljekset olivat jo syömässä lihojaan kun loput kaksi saapuivat. Earakin nappasi vartaansa ja meni veljesten viereen syömään. Sandir oli ottamassa omaa varrastaan, mutta hänen otteensa lipesi ja varras putosi keskelle nuotiota. Nälkäinen haltia puri hammasta ja ojensi käden liekkeihin. Liekit polttivat häntä, hän olis voinut huutaa tuskasta. Haltia kuitenkin sai ruokansa takaisin ja vilkaisi kättään. Se oli palanut ja vaikutti käyttökelvottomalta. "Olen kunnossa, ei mitään hätää", huusi Sandir veljeksille jotka olivat tulossa auttamaan häntä. Ja tosiaan, käsi näytti jo paljon paremmalta vaikka olikin vielä hieman hiiltynyt parista kohtaa. "Jatketaan matkaa. Tämä paranee nopeasti" Sandir käski. "Haluan olla vielä tänään perillä".
Tällä kertaa Sandirkin oli tullut mukaan keskusteluun ja matka tuntui menevän leppoisemmin. Hänen palanut kätensäkin oli jo täysin terve. Tarinoita kerrottiin, Earakin kertoi mitä Athel Lorenissa oli tapahtunut ja Sandir kertoi kaikista vihollisista joita hän oli surmannut. Puheenaiheiden lista oli pitkä ja niin oli matkakin. Se kuitenkin tuntui menevän nopeasti kaverusten jutellessa ja katsoessa maisemia. Sola oli kaunis paikka. Sandir huomasi ensimmäisenä Vanhan Kylän. "Olemme perillä", hän sanoi.

[xxSEBBOxx]

Juuri majatalon eteen tullessaan huomaa Solomon ihmisten oudoksuvat katseet ja osoittavat sormet. "Hrmph... Tuskinpa edes puheen pitäminen saisi näitä asukkeja liittymääm joukkooni" ajatteli Solomon ja suuntasi matkansa kylän ulkopuolelle. Heidän tiensä johti Jumalan kunniaksi pystytettyyn temppeliin.

[Rotten sound]

Metsäsän keskellä oli suuri peikko huutamassa jotakin epäselvää. "Perkeleen kartta tässä ei ole mitään järkeä!"
Nopesti rauhoittuen istuen metsän keskelle hän kiroilli ja avasi pussin vyöltään. Nostaen pyydystymänsä hirven suun eteen ja heittäen sen sisään. Luut rusahtelivat suussa pieniksi palasiksi samalla, kun suuhun ilmestyi lisää raatoja. Liha muusaantui luun kanssa puuroksi, joka tippui hiljaa kohti mahalaukkua.

Käyden maahan lepämään tulevan illan kohdalla hän jäi kuuntelemaan metsän hiljaisuutta, kunnes hiljaa nukahti maahan ruuan sulaessa mahassa.

Aamullu heräten hän näki, että metsä oli usvan peitossa läheisen lammen takia. Nousten seisomaan hän katsoi ympärilleen, edessä päin hän näki vuoret minne hänen piti mennäkin. Päästyään metsästä pois edessä näkyi vuoret nopeasti juosten pitkin peltoa hän näki kuinka vuori lähestyi nopeasti. Päästyään vuorelle hän käveli kaivoksen sisään, jossa pimeys ja kylmyys iskivät heti ensimmäisillä metrillä. Vähän ajan päästä kaivos kävi pienemäksi ja pienemäksi joka metriltä lopulta Heimir konttasi kaivoksessa, kunnes rupesi kuulemaan karjumista ja ääniä syvemältä kaivoksista. "Se tulee se tulee!" kirkuvat äänet huusivat pakokauhuissaan.

Odottaen vähän aikaa paikollaan hän päätti jatkaa matkaansa alaspäin, kunnes rupesi näkemään seinissä rautapitoista malmia. Iskien pari kertaa seinään huonossa asennossa hän katsoi ympärilleen, kun näki pimeässä kaksi loistavaa silmää tuijottaen häneen. Silmät tuijottivat häneen kunnes katosivat taas pimeyteen. Jatkaen kaivuutan hakkulla seinästä rupesi irtoamaan palasia, jotka hän keräsi pussiin. Nopeasti lähtien pois tuosta paikasta. Hiljaa kontaten pois valo rupesi sokaisemaan silmiä.

[Tyranni]

Quinys käveli varmoin askelin ulos kirkosta, miettien papin puheita. Hetken käveltyään, Nirla tuli häntä vastaan ja antoi ostamansa leivän ja suurehkon possun. " Kai me jossain ne voidaan valmistaa ?" Nirla sanoi, ja kohautti olkiaan. "Kyllä, mutta lähdetään ulos tästä kylästä siksi aikaa, en pidä noista muista ottelijoista." Tämän sanottuaan, molemmat lähtivät ratsastamaan kylästä ulos vievälle tielle.
Hetken ratsastettuaan, he olivat tulleet suoalueelle, jonka vierellä oli sopivan kuiva paikka, jotta voisi paistaa possua. " Käykö tuo ruokapaikaksi ?" kysyi Nirla Quinysilta. "Kyllähän se käy." Tämän sanottuaan, molemmat laskeutuivat ratsailta, ja päästivät ratsunsa vapaiksi ja ryhtyivät ruuan valmistukseen. Ruuan syötyään he ottivat ruokalevon, ja nousivat takaisin ratsailleen.
Takaisin kylään ratsastettuaan, he molemmat menivät majataloon, jossa he jäivät odottamaan taisteluiden alkamista.

[IRiaD]

Varmaan sitä nyt mihinkään kirkkoon ruvetaan rahtautumaan, kun päämäärä on jotain ihan muuta :( Sanktiota eli ei.

Lairath kompuroi alas rinnettä ja kaatui rähmälleen maahan menetettyään tasapainonsa. Hän oli varma että tulisi tottumaan kasvojaan peittävään "varmistukseen" mutta sitä ennen hän oli kirottu suistumaan alas jokikiseen kuoppaan, koloon tai puunjuureen. Tai siltä hänestä ainakin tuntui.

Asiaa ei myöskään auttanut hänen sieluunsa yhteensulatetut vartijat, jotka tunnista toiseen syytivät hänen korvaansa erinäisiä haukkuja ja katkeruuksia jotka olisivat saaneet vahvamielisemmänkin henkilön epäilemään omaa kyvykkyyttään. Neito oli varma siitä, että Morai-Hegillä oli ollut mielessään enemmänkin toivo hänen epäonnistumisestaan kuin siitä, että koko kylä tuhottaisiin. Mutta miksi?

Haltia huomasi tulleensa pellon laitaan, josta oli esteetön näkymä kylään. Ollen varma, että hänen saastainen ulkomuotonsa ja vartalonsa ympärillä kieppuvat haamut riittäisivät säikäyttämään jopa peikon, hän päätti jäädä piileskelemään odottaen yötä. Nyt ei auttanut kerätä turhaa huomiota. Ei vielä.

Korvakulmastaan hän kuuli kirkonkellon soivan. Hän ei tiennyt mitä se tarkoitti, mutta oli varma, ettei tahtonut mennä ottamaan selvää. Koko kylän väki näytti pakkautuvan kirkkoon, ja hän erotti väen keskeltä myös muutaman varmasti ulkomaalaisen hahmon. Nämä olivat siis niitä sankareita joiden oli määrä pelastaa kylä tai kuolla. Nimenomaan kuolla. Lairath ajatteli, että kirkko oli varmasti tärkeä kyläläisille. Sen vahingoittaminen olisi ensiaskel hänen tehtävässään.

Mutta nyt täytyi odottaa yötä.

IRIADedit: Ynh, kylläpä tuli huonosti tekstiä. Mutta kai se lähtee pian käyntiin :)

[halko]

Oli jo alkanut hämärtää kun nelikko saapui Vanhaan Kylään. Heillä oli silti tehtävä mielessään, ja he olivat päättäneet tehdä tehtävänsä ensin, sitten vasta tehdä leirin ja mahdollisesti nukkua yön yli. Kylässä oli useita rakennuksia eikä yksikään haltia tiennyt mistä etsiä. He päättivät hajaantua, Lanodin ja Lenadin menivät kirkkoon, Earakin rakennukseen joka näytti majatalolta ja Sandir meni tutkimaan kylän hajonnutta areenaa.

Earakin astui sisään rakennukseen ja hän sai varmennuksen että tämä oli majatalo. Alakerrassa oli viitisen huonetta ja oleskeluhuone. Lisäksi vastaanottotiskin vierestä lähtivät portaat toiseen kerrokseen. Kestäisi kauan tutkia koko rakennus. Hän meni vastaanottotiskille ja loikkasi sen taakse. Hän tutki kaikki laaikot , mutta ei löytänyt etsimäänsä. Korkeintaan pari sekalaista paperia jotka vaikuttivat jonkinlaisilta varauslapuilta. Oleskeluhuoneessa ei ollut oikein mitään. Pari tuolia sillä täällä ja takka itäseinällä. Earakin huokaisi. Hänen pitäisi tutkia kaikki huoneet mitä tässä talossa oli, hän arvioi niitä olevan vähän päälle kymmenen. Kunpa jolloin muulla kävisi tuuri.

Veljekset eivät ymmärtäneet miksi heidät lähetettiin kirkkoon. Eihän heidän etsimänsä voinut löytyä sieltä, se ei vain kuulu kirkkoon mitenkään. Tehtävänsä veljekset kuitenkin hoitivat mallikkaasti. He tutkivat penkkien välit, saarnaustuolin, urut ja niiden ympäristön. Ei mitään. Lanodin päätti lähteä tutkimaan kellotorina, ja Lenadin alttarin takana olevaa takahuonetta.
Kellotornissa ei ollut muuta kuin pitkät portaat ja ruostunut kello. Lanodin tutki kuitenkin huolellisesti kellon ympäristön. Hän pyyhki pölyjä pois ja siirteli puunkappaleita sivuun. Mitään ei löytynyt. Hän lähti alakertaan katsomaan mitä Lenadinilla menee.
Takahuone oli täynnä tavaraa. Lenadin avasi yhden arkun, siellä oli pappien vaatteita. Toinen arkku aukesi, se oli tyhjä. Hän vilkaisi huoneessa olevia kirjapinoja. Kirjoja oli parikymmentä, jotkut hyvinkin vanhoja. Ei täältä löytyisi mitään. Hän kääntyi ja näki Lanodinin tulleen ovensuuhun. hän käski jatkaa etsintää.

Areena oli hajonnut, mutta Sandir uskoi etsimänsä löytyvän täältä. Etsimisen hän aloitti katsomosta, hän katsoi jokaisen penkin alle, siirsi jokaista irtonaista palasta minkä hän löysi, turhaan. Katsomosta ei löytyisi mitään mikä hänen pitäisi löytää. Tähtisilmä katsoi areenaa. Häntä ei ollut nimetty turhaan ja vaikka oli alkanut olla jo pimeää, näki hän jotain pilkistävän keskellä areenaa. Jospa nyt löytyisi jotain. Ketterästi hän loikkasi alas katsomosta ja juoksi areenaan keskelle. Se oli ruostunut ja haljennut miekka. Sandir kirosi, tämä voisi kestää vielä kauan. Hän oli juui aikomassa jatkaa etsimistä, kun hän kuuli Lenadinin huudon. Sandir lähti juoksemaan ääntä kohti. Hän huomasi Earakinin olevan juoksussa myös.

"Mistä on kyse?", Sandir kysyi nopeasti Lenadinilta joka oli tullut kirkon ovelle häntä ja Earakini vastaan. "Lanodin löysi jotain. Kirkon takahuoneessa on lattialuukku, eikä se vie kellariin. Emme katsoneet pitkälle, mutta se tuntui vievän suureen onkaloon.", vastaus kuului. Kolme haltiaa lähti takahuoneeseen ja tosiaan, yhden arkun alla oli ollut lattialuukku. Lanodin istui sen vieressä odottaen muita. "No, menemmekö me?", hän kysyi. Vastausta ei kuulunut, muuta Sandir meni luukusta alas. "Tuletteko te!", Hän huusi ja loput kolme tulivat perässä. Onkalo oli tosiaan suuri, mutta se ei ollut ihmeellisin asia. Onkalossa oli nimittäin pieni kaupunki. Alhaalla oli pimeää, mutta tarkkasilmäiset haltiat näkivät silti melko hyvin. He huomasivat kaupungin keskellä olevan baarin. "Tuolla sen pitäisi olla", Earakin hihkaisi, ja haltiat lähtivät kävelemään baaria kohti. Tosiaan, jos jotain pitäisi löytyä niin se olisi baarissa. Sandir myös muisti miehen puhuneen jotain baarista. Kenties he pääsisivät viimeinkin lepäämään päivän kävelyn jälkeen.

Kuten rakennuksen maan päällä, oli myös baari likainen ja ränsistynyt. "Earakin, tutki viinikellari! Veljekset tutkikaa tiskin takana oleva huone. Jos vaikka taas löytyisi takahuoneesta jotain. Minä tutkin tiskin ja pöydät", Sandir jakeli käskyjä ja niitä toteltiin välittömästi. Takahuone oli kuitenkin täysin tyhjä eikä sieltä löytynyt mitään. Viinikellarissa taas oli jotain. Nimittäin viiniä, olutta sekä kaljaa, jotka ovat olleet siellä oletettavasti melko kauan. Pöytien luona ei ollut mitään, joten ainoa mahdollinen paikka oli tiski. Sen takana kuitenkin oli vain pari lasia eikä mitään kummempaa. Sandir kumartui tutkimaan itse tiskiä.
Siinä oli pari laatikkoa, mutta ne olivat tyhjiä. Sandir ei kuitenkaan luovuttanut, vaan alkoi tunnustelemaan tiskiä. Hän tunsi yhden kohda olevan hieman muuta korkeammalla, kuitenkin niin vähän että sitä ei pystynyt näkemään paljain silmin. Hän potkaisi kohtaa. Laho puulevy musertui helposti, ja sen takana oli puinen laatikko. Hän avasi sen ja löysi etsimänsä. Hän löysi olutreseptin jonka toinen kyypäreistä oli lähettänyt heidät hakemaan. Sandirin silmät kirkastuivat "Lähtekäämme takaisin ylös ja tehkäämme leiri. Löysimme etsimänne!", hän huusi, jotta kellarissa vielä oleva Earakin kuulisi. Kaikki neljä haltiaa lähtivät pois tuosta onkalosta.

Vielä samaisena yönä haltiat istuivat nuotion ääressä ja söivät eväitään. Earakin päätti mennä nukkumaan, mutta Sandir, Lenadin ja Lanodin jäivät vielä valvomaan ja juttelemaan.

Huh, innostuipa sitä nyt kirjoittamaan

[Justus]

Ohjeistuksen jälkeen Tharan päätti jäädä kuuntelemaan vielä papin saarnan. Ei suinkaan kiinnostuksesta, mutta saarnan aikana oli oiva tilaisuus pohtia tätä erikoista tilannetta. Loppujen lopuksi näytti siltä, että koko kylä oli matkalla Helvetin syvimpiin syövereihin. Kohtalo, joka edes vampyyrin silmiin ei näyttänyt lupaavalta. Siispä puolivälissä saarnaa Tharan käännähti vähin äänin ympäri ja suuntasi kulkunsa kohti ulospääsyä.

Xalaia kuitenkin pysäytti Tharanin pakomatkan livahtamalla tämän eteen. "Me emme voi lähteä. Meidän täytyy auttaa näitä ihmisraukkoja" Xalaia kuiskasi hiljaa katsoen pitkästä aikaa vampyyriä silmiin.
"Mitään ei ole tehtävissä. Nämä ihmiset ovat tuomittuja" Tharanin puoliääneen mutistu vastaus keäsi takarivin penkeiltä muutamia surun ja kauhun sekaisia katseita. "Emme voi tehdä mitään heidän hyväkseen"
Xalaian ainoa vastaus oli pään pudistus, jonka jälkeen hän palasi kuuntelemaan saarnaa.

Tharan katsoi epäuskoisena rakastamansa naisen perään. Kirottu nainen oli pakottanut hänet katalaan tilanteeseen: Joko hän hylkäisi elämänsä rakkauden ja kääntäisi tälle kaikelle selkänsä, tai jäisi tämän rinnalle katsomaan kuolemaa silmästä silmään. "Perkele" oli ainoa asia mitä Tharan saattoi todeta nojautuessaan seinään oven vierelle odottamaan saarnan päättymistä.

Aikanaan saarna päättyi ja Xalaia palasi ärtyneen Tharanin rinnalle suoden tälle kevyen, hyväksyvän hymyntapaisen. Jälleen Tharan kääntyi poistuakseen, mutta tällä kertaa joku tarttui hänen hihaansa. "Odota pimeyden lapsi" vanha, sokea eukko kähisi. "Mitä?!" kuului vampyyrin tulenkatkuinen vastaus. Tharan kääntyi mulkaisenmaan eukkoa, jonka mitään näkemättömät silmät vastasivat katseeseen. Tuo katse tuntui näkevän suoraan Tharanin sisimpään. "Minä tarvitsen apuasi, metsästäjä, ja auttaessasi minua autat itseäsi..."

_______

Tehtävää vaan niskaan sitte...

[Terminator Sergeant]

Zerstören kulki tyylilleen uskollisesti vaitinaisena ulos kirkosta. Auringon paiste kuoli tummaan panssariin, joka ei tuntunut heijastavan ollenkaan valoa. Uurteisilla kasvoilla tuntui heikko tuuli. Hänen nenänsä mutristui. Ilmassa oli kummallinen, tuttu tuoksu. Vlad tuli hitaasti mestarinsa rinnalle. "Mestari, mitä nyt? Odotammeko vain?" Vanha sotaherra käänsi hitaasti kasvonsa kohti oppilastaan. "Vlad. Seuraa minua. Aion selvittää tuon hajun alkuperän." Syvä ääni jäi värisemään ilmaan kunnes leikkisä tuuli hajotti sen.
"Hajun, mestari? Minä en ainakaan haista mitään." Vlad oli hämmästynyt, sillä hän ei tosiaankaan haistanut mitään. Raskaat askelten äänet ilmoittivat Zerstörenin lähteneen matkaan. Vlad juoksi tämän perään hiekan noustessa pölyisinä tupruina ilmaan.

Tummanpuhuva hahmo käveli tasaista, pysähtymätöntä vauhtia ympäri kylän reunoja. Vlad juoksi taaempana, ymmärtämättä vieläkään mistään mitään. Lopulta Zerstören pysähtyi mäen huipulle ja polvistui toisen jalan varaan. Hän kaivoi maata käsillään, singoten kiviä ja kilokaupalla maata sivuun. Nopeus kasvoi, maa lensi ja juuret napsahtelivat sivuun väkivahvojen käsien tieltä. Kuoppa oli viidettä metriä syvä, kun hän lopetti. Hän poimi maasta pääkallon ja katseli sitä käsissään. Puuskuttava Vlad juoksi kuopan reunalle. "Mestari, mitä ihmettä te teette? Etsitte jotain pölyistä kalloa?"

Zerstören puristi nyrkkinsä kasaan. Kallo rasahti rikki ja kappaleet sinkoilivat sinne tänne. Pöly leijui hiljalleen kohti maata. "Kuolit siis viimein, vanha hölmö. Mutta tämän minä otan." Hän nappasi vainajan ruumiin jäänteet maasta, hapuili käteensä vanhan ruostuneen amuletin, joka oli tämän kaulalla ja nappasi nauhan poikki. Sitten hän kipusi kuopasta ja heilautti Vladille. Parivaljakko käveli takaisin kylään ja marssi Olorin luokse. Zerstören iski amuletin pöytään sellaisella voimalla, että paperit ja kirjat putoilivat pöydältä ja herätti nukkuvan vanhan velhon. Matala ääni puhui äänensävyllä, joka tarkoitti että nyt oli leikki kaukana, ja punainen välke tuikki Zerstörenin viimeisessä silmässä. "Sinä varmaankin tiedät mikä tämä on. Nyt, kerro minulle mistä minä saan toisen puolikkaan."

Tämäkin parivaljakko on aarteenmetsästystä tahtomassa. Jäi vähän myöhään, kun viikonloppu meni suunnitelmien vastaisesti :P

[Horde Lover]

Poistuen kirkosta Gongo ja Golgutz lähtivät kohti tavernaa, jossa olivat saaneet majapaikkansa. Astuessaan sisän Gongo kuitenkin pysähtyi kuin seinään. Golgutz rupesi ihmettelemään mikä hänen ryyppykaveriaan vaivasi. Yhtäkkiä läheisestä pöydästä kuului kova mylvähdys:"GONGO!". Huutaja oli Gongoa pienempi ogre, jonka oikeaa sivustaa peitti ruudinpolttamat ja jonka iho oli lukuisten arpien peittämä. Hänen ei ollut kuin yksi silmä, eikä hänen ainoa korvansakkaan tuntunut kuulevan kunnolla.
"MORHA; MIKÄ SIUT TÄNNE LENNÄTTI?! TUUHAN ALAS NIIN SAAHAAN RUPATELTUA RAUHASSA!" Gongo vastasi ystävälleen. Tämä oli Pikku Morha, toinen lumivyöryklaanin jäsen, ja myös yksi sen harvoista Leadbelchereista.
HEti astuttuaan alas rappusia Gongo sanoi Morhalle:"Nyt voit puhhuu normaalisti, ei täällä kukaa meitä kuuntele. Oletko sie kuullut mitteen erikoista?" Tähän Morha vastasi:" Tää paikka vallan kuhissoo aarteenetsijöit, mutta aarteit onki enempi kuin koko klaani jaksais kantoo. Mielenkiintoisimmat turinat on kuitenki kertonu eräs mies tuolla tavernassa. Hän on puhunut paljon isosta aarrekätköstä, joka on haudattu läheisen järven keskellä olevalle saarelle. Mene kysymään siltä ukolta lissee, tuo on minkä mie kuulin."
Poistuen majapaikastaan Gongo meni kyseisen miehen luo ja pyysi häntä kertomaan tarinansa....
Juu, eli aarremetästykseen tekis mieli, ja toi saari kuulosti mielenkiintoiselta.

[Tyranni]

"Että on tylsää. Taistelut eivät tunnu alkavan odottamallakaan, ja sormet syyhyää jo tappamaan." Quinys valitteli majatalossa Nirlalle. "Minä kuulin ruuan-hakumatkallani, että jotkut tarjoavat kultakolikoita tehtäviä vastaan täällä. Kiinnostaisiko semmoisen tekeminen neitoa ?" Quinly vastasi hetken kuluttua. " No, miksipäs ei. Muussa tapauksessa en kyllä tekisi tehtäviä ihmisille, mutta nyt on niin tylsää, ja ei se lisä kulta kai pahaksi olisi." Tämän sanottuaan, Quinys sekä Nirla lähtivät majatalosta.
Hetken matkattuaan, he tulivat baarin luo. "Jos tuolta ei tehtäviä tule, niin ei sitten mistään." Quinys sanoi, ja tepasteli baariin Nirla kannoillaan. He istuutuivat suht rauhalliseen baariin, ihan takan vierellä olevaan pöytään, ja tilasivat lasilliset viiniä, ja jäivät vain odottelemaan. Hetken kuluttua heidän vierellensä saapui mustiin kaapuihin pukeutunut henkilö, jonka sukupuolesta ei saanut selvää pitkien kaapujen takia. "Kiinnostaisiko neitejä vaarallinen tehtävä, joka olisi myös hyvin palkittu ?" Henkilö sanoi. "Tottahan toki, kerrohan lisää..." Quinly vastasi ja tilasi henkilöllekkin lasillisen viiniä, ja tarjosi tuolia.

[Tyranni]

Kuunneltuaan tarkkaavaisesti mitä kaapuihin pukeutunut mies kertoi tehtävästään, naiset nyökkäsivät, heittivät muutaman kolikon baarimikolle ja poistuivat baarista. "Vai sitten tämmöinen tehtävä." Quinys sanoi. "Hankitaanko apua, vai koitetaanko kahdestaan ?" Nirla kysyi. "Hah, mikä haltia minä olisin, jos apua tarvitsisin. Tämän sanottuaan hän hyppäsi liskonsa selkään, ja ratsasti kaupungista ulos, Nirla perässään.
Hetken ratsastettuaan he tulivat katakombien sisäänkäynnille. "Aika pelottavan näköinen paikka, melkeen jopa pelottaa." Mainitsi Nirla. "No, ei tämä katsomalla lopu, mennään sisään." Quinys sanoi ja meni sisälle.

[Datsi]

Kevin kuunneltuaan papin saarnan, jäi kirkkoon miettimään. Hänellä olisi kolme päivää aikaa, mutta aarteet ja uhkapeliä hän oli vihannut ikänsä. Robert sensijaan oli valmis tekemään kaikenlaista, hän ei ollut huono nyrkkeilijä, jousiampuja eikä aarteenmetsästäjä ja uhkapelit olivat kiehtoneet häntä pitkään. Poistuessaan kirkosta, Kevin ilmoitti seurueelleen jäävän kirkkoon rukoilemaan kolmeksi päiväksi. He saisivat tehdä mitä lystää tänä aikana, kunhan eivät harhailisi pois kylästä. Kevin näki tilaisuuden ja kävi ilmoittautumassa ampumakisaan lainatulla jousella. Harmikseen hän huomasi kisasta kiinnostuneiden määrän vähäiseksi, muttei se häntä haitannut. Hän tuli vain tekemään parhaansa, nähdäkseen mihin se riittää.

Kevinin ja Robertin Suurmiekkavartiosto taas meni kuka minnekkin, osa meni baariin, ja toiset menivät etsimään aarteita siinä kuitenkaan sen kummemmin onnistumatta, mitä nyt pari ruosteista kypärää löytyi.

Rukoillessaan kirkossa, Kevin mietti papin sanoja. Millainen paikka Helvetti oli, ja kuka oli Saakuli? Näitä miettiessään hän hyräili laulua, jonka hän oli juuri kuullut.

Siinä jotain, Robert menee ampumakisaan ja muut idlaa jossain.

[Gilaelin]

Cynathielin kasvot hohtivat kylmää marmorimaskia papin puhuessa, samalla kun hänen sisällään tunteet kuohahtivat hetkessä liekkeihin. Tämäkö se siis oli? Oliko hän saapunut tänne vain tappamaan? Taistelemaan juuri niitä samoja olentoja vastaan, joita hän oli joutunut tappamaan ja joita vastaan hän oli joutunut taistelemaan niin lukemattoman monet vuodet? Kädet puristuivat hiljaa nyrkkiin ja hetkeksi miekkamestari oli menettää itsehillintänsä harmaiden silmien välähtäessä, ennen kuin haltia sulki silmänsä ja antoi hengityksensä tasaantua, ollen jälleen kylmä, mitäänsanomaton itsensä. Ehkä papin sanat taivaasta olivat vain puhetta, kenties eivät. Kenties tämä koko tapahtuma oli vain jonkin ylemmän voiman sairasta huvia. Tärkeää oli kuitenkin, että hänet oli kutsuttu tänne ja hän toimittaisi tehtävänsä täällä kunnolla, oli se mikä hyvänsä. Cynathiel ei ollut luovuttaja, eikä hän jättänyt koskaan mitään puolitiehen. Hiljalleen haltia nousi kirkonpenkiltä ja kulki viimeisten taistelijoiden joukossa ulos pyhäköstä.

Ulkona oli yhä sateista ja kiviset portaat, jotka nousivat kirkon oville olivat liukkaat sadevedestä. Cynathiel seisahtui oviaukolle ja antoi katseensa kiertää ottelijoiden toisistaan erkanevaa joukkoa. He olivat taistelijoita, kuten hänkin. Cynathiel seurasi ottelijoiden katseita, liikkeitä ja sanoja, samalla astellen itse alas rappusilta. Hän ei aliarvioisi näitä sotureita, miekkamestari päätti. Se olisi hänen aseensa näitä taistelijoita vastaan, sillä Cynathiel tiesi kuinka moni soturi oli kaatunut vain koska oli aliarvioinut vihollisensa. Keitä nämä sitten olivatkaan, Cynathiel päätti, olivat he täällä samasta syystä kuin hänkin, ainakin samojen asioiden johdosta. Hän ei nauttisi tästä, sillä olihan paikalla muitakin haltioita, mutta...mutta kenties tämän tarkoitus vielä selviäisi hänelle. Niin pitkään hän oli vaeltanut etsien vastauksia ja nyt hän todella koki niiden oleavan lähellä. Hän ei aikonut päästää niitä lipsumaan käsistään.

Cynathiel heräsi mietteistään nähdessään joukkion jo hajonneen kuka minnekkin suunnaten. Itse hän suuntasi etsimään majapaikkaa ja samalla tutkimaan, mitä tämä kylä sitten pitikään sisällään.

Cynathiel pomppii etsimään aarteita ja tekemään muuta Indy-kamaa.

[The Chosen of Waagh]

Archelo katsahti muihin ottelijoihin, jotka olivat hajoamassa kuka mihinkin suuntaan kisoihin ja aarteenetsintään. Hän oikaisi hattuaan ja lähti kirkosta Donovic kiinteästi kantapäillään. Hän oli nähnyt, että suurin osa osaanottajista oli kokeneita taistelijoita, joilla olisi epäilemättä ässiä hihassaan noin korttipakan verran, mutta hän aikoi selvitä voittajaksi tässä turnauksessa. Tiukentaen miekkavyötään hän katsahti odottavasti kohti taivaanrantaa. Tästä seikkailusta tulisi hänen arvoisensa.

Donovic ja Archelo saapuivat majatalon ovelle hieman myöhemmin, astuen sisään huomaamattomasti ja katsellen ympärilleen. He suuntasivat kulkunsa nurkkapöytään ja istahtivat odottamaan juomien äärellä, katsellen ympärilleen etsien mahdollisia liittolaisia. Useimmat solan sotureista tosin olivat henkilöitä, jotka olisivat saaneet vähemmän miehen veret hyytymään, mutta täälläkin oli toivon pilkahduksia siellä täällä, jaloja sotureita siinä missä turmeltuneita hirviöitäkin. Archelo huokaisi ja siemaisi uudestaan viiniään, katsellen kun eräs hänen palkkasoturijoukostaan (joka oli jäänyt leiriin lähelle solaa), ilmestyi majataloon ja tuli suoraan hänen luokseen. "Löysimme jotakin kiintoisaa, komentaja. Ja lyön vaikka vetoa että siitä olisi teillä hyötyä täällä".

anteeksi fluffini viivästyminen, mutta tässä on nyt tällaista korviketta. Ja lähden siis hahmoineni aarteenetsintään. Capitan, napitapas nyt hahmolleni oikein mehukas kätkö ;)

[El Capitan]

On se muuten hauskaa, kun on 15 pelaajaa. Mutta joo, voisin työntää nokkani muiden asioihin välissä.

Kevin.

Muutama kyläläinen ennen poistumistaan ihaili Kevin nimisen ulkomaalaisen tapaa olla kirkossa. Hiljaa kuunnellen saarnaa sen kummemmin liikkumatta ja sen jälkeen jopa rukoili alttarilla samaan tapaan, kuin papeilla oli tapana. Tällä kertaa kukaan pappi kuitenkaan ei ollut Kevinin kanssa rukoilemassa, sillä he halusivat antaa hänelle kaiken rauhan. Lopulta, eräs mies lähestyi häntä rauhallisin askelin.

Kevinin painaessa päänsä käsiensä päälle hän sulki silmänsä. Hän alkoi mutisemaan jotain hiljaa, jotta lähestyvä mies ei kuulisi mitä hän sanoisi. Lähestyvä mies pysähtyi aivan hänen viereensä ja Kevin kykeni näkemään hänestä vain kengät ja viitan, purppuraisen viitan. ”Hän siis tuli seurakseni.”, Kevin tuumi ja kääntyi miehen puoleen. ”Olet selvästi uskollisin teistä ulkomaalaisista. Se on hyvä. Mutta, saisinko udella, mitä varten rukoilet hyvä mies.”, mies lausui. Kevin ei paljoa vastannut mitään, mutta ilme hänen kasvoillaan kuitenkin viestitti, että asia oli hänen ja Jumalan välinen.

Hetken aikaa seisottuaan mieskin lopulta laskeutui polviensa varaan ja jatkoi keskustelua: ”Jumala on hyvä mies. Jos palvelet häntä hyvin täällä ollessasi, hän voi auttaa sinua. Aivan kuten meitäkin. Jos sinua kiinnostaa tietää lisää paikan tapahtumista, älä epäröi kysymästä minulta. Minut löytää aina täältä kirkosta. Jos ei tästä huoneesta, niin sitten takahuoneista. Joskus iltaisin kirkon tornista, läheltä kelloja. Jos sinua puolestaan kiinnostaa tietää, kuka Jumala on, on paikkasi puolestaan temppeli tässä lähistöllä. Sieltä saat vastauksia niin ihmisiltä maan päältä, kuin myös Jumalalta.”. Sanottuaan sanasensa, mies sulki silmänsä ja sanoi muutaman sanan kielellä, jota Kevin ei tunnistanut. Sitten hän lähti ylös rappusia kohti kirkon tornia.

Kattoo sitten vielä tänään, jos nokkani menee muidenkin asioihin.

[Nilarakh]

Kirjoittelen illemmalla tännekin.

[Justus]

Tharan mulkoili vanhaa eukkoa halveksuen, vilkaisi Xalaiaa ja huokaisi raskaasti: "Hyvä on. Mitä tarvitset ja mitä minä tästä hyödyn"
"Ihmisen maalliset jäännökset ovat sielun portti takaisin" eukko aloitti "Haluaisin edesmenneen mieheni, Dalmar Nuvorin, tuhkat, jotta hän voisi palata ajoittain käymään luonani tuomaan valoa vanhan naisen kurjaan elämään. Sinun pitää vain käydä hakemassa hänen uurnansa Jumalan temppelistä. Siellä ne vain lojuvat tyhjän panttina, kun en minä saata niin pitkälle vaellukselle lähteä"
Muori vaikeni, eikä virkkonut muuta. "Ja mitä minä tästä hyödyn" kysyi ärtynyt vampyyri uudestaan, raivo hädin tuskin äänestä peiteltynä.
"Vaikka en pitkälle matkalle pystykkään lähtemään, kylän alueella taidan tempun jos toisenkin. Sokeat silmäni näkevät kätketyn, ja korviini kantautuu huhu jos toinenkin"
"Selvä" oli kaikki mitä Tharan enää vaivautui sanomaan, jonka jälkeen hän marssi ulos ovesta ja suuntasi askeleensa kohti Jumalan temppeliä Xalaian seuratessa pari askelta jäljessä.

Tie temppelille oli kiveinen ja kuoppainen, ilmeisesti kylän budjetti ei kaikkeen riitä, joten matka sinne vei Tharanilta ja Xalaialta loppu päivän. Perille päästyään Tharan jätti Xalaian ulos pitämään vahtia ja livahti pimeyden suojissa sisään komeaan temppeliin. Pimeyden huomassa vampyyri eteni seinän viertä pitkin kohti alttaria, pitäen silmänsä auki sopivien uurnien varalta. Uurnia ei näkynyt missään, mutta alttarin edessä oli polvistuneena temppelin kaapuihin kääriytynyt kaitsija rukoukseen syventyneenä. Vampyyri arveli läsnäolonsa järkyttävän miestä, joten hän suuntasi vähin äänin kohti takahuonetta.

Takahuoneesta Tharan ei vieläkään löytänyt uurnia, mutta jykevän lattialuukun kylläkin. Luukku aukesi kevyesti vampyyrin yli-inhimillisen voiman edessä ja pian Tharan näki edessään temppelin alapuoliset kammiot. Vaivautumatta miettimään moisten kammioiden olemassaolon perusteita hän alkoi koluamaan tunkkaisia tiloja läpi. Seinien syvennyksissä istui uurna jos toinenkin, joihin oli jokaiseen kirjailtu uurnan sisältämän ihmisen nimi. Pian Tharanilla olikin käsissään oikean nimen alta kaivettu uurna ja matka takaisin saattoi alkaa. Yksikään kammioiden mahdollisista hengistä ei häirinnyt vampyyrin kulkua. Enää tarvitsi palauttaa uurna kylässä odottavalle eukolle.