Kivi (40K)

[Galeios]

Jo jonkin aikaa virtuaalisessa pöytälaatikossani lojunut tarina, jonka päätin viimeistellä ja tuputtaa teille luettavaksi.
Valaistunutta kommentointia kehiin!



Kivi

Tuulenvire heilautti puoliksi avonaisen ikkunalasin peittävää haaleanvihreää verhoa, joka päästi pienen valonsäteen kiemurtelemaan tunkkaiseen asuntoon. Pieni pikkukivi osui likaiseen ikkunaan ja putosi sen jälkeen vielä likaisemmalle matolle.

"Perkele, taas nuo pummit nakkelevat murikoita..." ähkäisi sohvalla puolinukuksissa maannut mies ja nousi tavoitellakseen pöydällään lojuvaa pistoolia. Tyhjä kaljatölkki päästi rusahtavan äänen joutuessaan puristuksiin nahkaisen kengänkärjen alle.
Mies viritti tottuneesti aseensa ja suuntasi samalla askeleensa ovelle. Salvan naksahdus ja oven ruosteinen narahdus kaikuivat pitkälle rappukäytävään rikkoen ilmassa paksuna vellovan hiljaisuuden. Kaukaa kaupungin keskustasta saattoi tarkasti kuuntelemalla erottaa ajoneuvojen ja yötä päivää jauhavien tehtaiden kolinaa.

Mies hiipi hiljaa ulko-ovelle, jonka lasin läpi yritti tihrustaa, näkyisikö pihalla vielä ei-toivottuja tunkeilijoita. Varovasti hän avasi oven ja ärjäisi:
"Nyt helvettiin siitä tai hälytän järjestyspartion paikalle!"
Huudon kaiku kimpoili pihamaan metalliputkista ja jäi hetkeksi humisemaan ilmaan ennen kuin haalistui kokonaan.
Mies kirosi hiljaa itsekseen ja kääntyi takaisin käytävään. Hänen takaansa kuuluva kahahdus sai hänet kääntymään ympäri paniikissa ja laukaisemaan aseensa kohti vastapäisen talon seinää.
Laukaus kaikui korviahuumaavasti yön pimeydessä, ja naapurin yläkerrasta kuului vihainen älähdys. Mies kiiruhti nopeasti avonaisesta ulko-ovesta sisään asuntoonsa ja alkoi kiireesti räplätä oven lukuisien lukkomekanismien kanssa.

Viimeisen lukon naksahdettua kiinni mies tunsi kuinka hänen kurkulleen asetettiin rauhallisesti kylmä veitsenterä.
"Pysähdy. Pudota aseesi kahdella sormella maahan ja nosta sen jälkeen molemmat kätesi niskasi taakse," sanoi täydellisen soljuva ääni, jonka jokainen tavu sykki viileää rauhallisuutta ja itsevarmuutta. Ääni oli yhtä aikaa ohut mutta paksu, korkea mutta matala, tyyni mutta kiihkeä.
Sen enempää äänen erikoislaatuisuutta pohtimatta mies totteli vaiti, ja ääni jatkoi värähtämättä puhettaan:
"Näytä minulle, missä se on."
"Mikä? En tiedä mistä puhut... Kuka sinä -...?"
"Sillä ei ole merkitystä. Näytä minulle, missä se on."

Mies oli aivan ymmällään. Veitsenterä hänen kaulallaan pysyi paikallaan, salaperäisen tunkeilijan käsi ei liikahtanutkaan. Monimutkaisilla riimuilla koristellun veitsen pinnasta hän saattoi nähdä oman pelästyneen katseensa.
"Minulla ei ole täällä mitään arvokasta, en tajua mitä voit tahtoa minusta..." mies sanoi.
Tunkeilijan äänensävy muuttui astetta vaativammaksi:
"Kivi. Missä on kivi?"

Miehen sydän jätti väliin lyönnin, toisenkin. Perkeleen murikka, hän oli aavistanut että siitä seuraa vielä ikävyyksiä. Alitajunnassaan hän oli koko ajan tiennyt että ne tulisivat noutamaan sitä takaisin, mutta ei ollut kuunnellut sisällään soivia varoituskelloja.

---

"Tarkistakaa vielä tuo rakennus muukalaisten varalta, voimme sitten raportoida takaisin amiraalille," komensi kersantti joukkoaan. Mies katseli kyllästyneenä, kun kaksi kaartilaista juoksi ovelle ja potkaisivat sen sisään. Metallinen ovi putosi kovaäänisesti maahan ja pölläytti ilmaan pienen pölypilven. Sotilaat tähtäilivät aseillaan oviaukkoon ja viittoivat sen jälkeen muita tulemaan lähemmäksi.

"Kersantti, löysimme yhden muukalaisista, kuolleena. Mitä teemme?"
"Älkää koskeko siihen, annetaan Ordo Xenoksen poikien huolehtia sen siirrosta," sanoi kersantti ja vilkaisi punaiseen, vartalonmyötäiseen panssariin ja kultaiseen kypärään sonnustautunutta haltijaa.
"Paskiainen, sai ansionsa mukaan, kuka tai mikä ikinä hänet tappoikin..."
"Höhö, toivottavasti kävi kipeästi."

Salamannopea miekanisku akillesjänteisiin kaatoi kersantin polvilleen ja toinen pudotti hänen päänsä lumihankeen. Kuolleeksi luultu eldarsoturi oli noussut maasta ja surmannut kersantin kahdella tarkalla iskulla, ja loikkasi seuraavan kaartilaisen kimppuun.

Yhdeksän muutakin haltijaa ilmestyi raunioista, pistoolit ja miekat jakaen kuolettavan tarkkaa ja nopeaa kuolemaa.
"Väijytys, väijytys!" huusi joku kaartilaisista, vaikka kaikki hyvin jo tiesivät mistä oli kyse.
Silti odottamaton yllätyshyökkäys oli ajanut partion sekasortoon, ja ihmissotilaat tulittivat silmittömästi ympärilleen odottaen komentoja, joita kukaan ei ollut antamassa.

Mies avasi tulen kohti lähimpää punapukuista haltijaa, joka tappoi kaksi kaartilaista ja ampui lennosta kolmannen yhdellä sulavalla liikesarjalla. Miehen sihti oli kohdallaan, sillä laseraseen ammukset tunkeutuivat syvälle eldarin rintakehään ja heittivät tämän kivuliaasti maahan. Kuuma laser poltti haavat umpeen saman tien, joten pulppuavan veren sijaan panssarin rei’istä nousi vain muutama savunriekale.

Miehen tuntema riemu laantui nopeasti, kun hän tajusi toisen punapukuisen soturin harppovan miekka tanassa häntä kohti. Sekunnit venyivät pitkiksi, kuin dramaattisesti hidastetussa holofilmissä.
Eldar lähestyi askel askeleelta, miehellä oli vain hetki aikaa reagoida. Epätoivoisesti hän yritti ladata asettaan, mutta liian myöhään. Haltija nosti miekkansa iskuun samalla kun mies kohotti kiväärinsä päänsä suojaksi.
Miekka kalahti laserkiväärin kylkeen ja leikkasi sen keskeltä kahtia, pysähtymättä matkaansa jatkaen. Samassa sarja määrätietoisten laukausten ääniä kajahti harmaalle taivaalle ja haltijan ote aseestaan herpaantui. Punainen taistelija vajosi maahan polvilleen ja siitä vatsalleen.

Viimeinenkin muukalaisista oli saatu taltutettua, tosin hirvittävällä hinnalla. Yli neljäkymmentä kaartilaista makasi maassa joko kuolleena tai vakavasti haavoittuneena, pystyssä seisoi vain parisenkymmentä sotilasta.

Mies pudottautui polvilleen haukkomaan henkeään. Hän pyyhki pölyä kasvoiltaan ja vaatteistaan ja huomasi olevansa lähes vahingoittumaton. Oikeaan olkasuojukseen oli ilmestynyt ilkeän näköinen vako, jonka haltijan aseeseen hidastunut miekanisku oli aiheuttanut.

Kaukaa kuului jo lähestyvien pelastusalusten moottoreiden ulvontaa, joten joku eloonjääneistä oli ehtinyt hälyttää apujoukkoja paikalle. Mies auttoi muutamaa loukkaantunutta sitomaan haavansa ja loukkaantuneet raajansa.

Mies istui kivellä ja katseli, kuinka kuolleita ja loukkaantuneita lastattiin hitaasti kuljetusalukseen.
Hän huomasi maassa puna-asuisen soturin ruumiin, sen samaisen jonka hän oli omakätisesti surmannut. Mies käveli tämän luo ja kumartui tarkastellakseen tätä lähemmin. Soturin kypärä oli erilainen kuin muiden xenojen ja tämän haarniskakin oli selvästi muita koristeellisempi. Olkapanssareiden monimutkaisista kuvioista saattoi päätellä, että eldar oli ollut paljon korkea-arvoisempi kuin toverinsa.

Mies siirsi katsettaan alaspäin ja huomasi soturin rintakehässä olevan kiven hehkuvan villisti vihreää, hieman usvamaista valoa. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että taistelun aikana kivi ei ollut mitenkään erikoinen, kiilsi vain normaalisti kuten tavalliset kivet kiiltävät. Hän kosketti sitä sormellaan, ja hänen yllätyksekseen se oli lämmin.

"Olen ansainnut pienen muistomerkin," mies ajatteli itsekseen ja otti käteensä vyöllään roikkuneen puukon. Hän asetti sen terän kiven alle, väänsi rivakasti ja nykäisi sen irti soturin panssarista. Nopeasti ympärilleen vilkaistuaan hän sujautti nyrkinkokoisen kiven taskuunsa ja käveli ilmoittautumaan tilanteesta vastuun ottaneelle kapteenille.

---

"Viimeisen kerran. Näytä minulle missä kivi on, tai rupean taiteilemaan kasvoillasi. Aloitan korvistasi." Nyt äänessä oli jo aistittavissa selvää kiihtymystä.
Mies havahtui muisteloistaan ja nyökkäsi kevyesti sivuseinää kohti.
"Minä... Seinän sisällä. Pienessä laatikossa."

Hän tunsi kuinka veitsi vetäytyi pois hänen kaulaltaan. Hahmo harppoi rivakasti seinälle ja viilsi tapetin kahtia. Pehmusteiden sisältä pilkotti pieni metallirasia, jonka tunkeilija nappasi käsiinsä ja raotti varovasti.

Kannen raosta tunkeutuva loiste valaisi harmaaseen kaapuun sonnustautuneen hahmon kasvot, ja mies näki silmäkulmastaan tämän ensimmäistä kertaa selvästi.

Nainen oli pitkä, hoikka, liikkeensä puhtaat ja eteeriset. Hupun alta näkyvien kasvojen piirteet olivat äärimmäisen kauniit, mutta silti jotenkin epäinhimilliset, kuin suoraan muinaisista jumaltaruista.
Vaaleat huulet liikkuivat hiljaisen rukouksen tahdissa, jota hahmo lausui katsellessaan laatikon sisältöä liikuttuneena. Kyyneleiden kostuttamat silmät loistivat viattoman kirkkaansinisinä.

Mies tunsi tilaisuutensa koittaneen. Haltijan keskittyessä kiven ihailuun mies kyyristyi ja nappasi lattialla lojuneen aseen käteensä.
Iskurin naksahdus rikkoi syvän hiljaisuuden.
Nainen havahtui silmänräpäyksessä eikä epäröinyt hetkeäkään, vaan harppasi kahdella rivakalla askeleella kohti ikkunaa. Mies tulitti nopeasti ja varmasti kohti vauhdilla liikkuvaa kohdettaan joka loikkasi kädet päänsä suojana lasia päin. Valtavan räsähdyksen saattelemana nainen syöksyi ikkunan lävitse ja putosi kymmenen metriä alapuolellaan olleeseen sorakasaan.

Mies ryntäsi ikkunalaudalle ja katsoi ihmeissään alas. Nainen oli kadonnut yön pimeyteen kuin aave konsanaan.
Mies huomasi, että lattialle oli pirskoutunut hieman tummanpunaista verta -ainakin yksi luodeista oli löytänyt kohteensa. Tunkeilija oli silti päässyt pakenemaan, mutta mies oli varma että tämä ei enää näyttäytyisi hänen luonaan. Nainen oli jo saanut kaiken haluamansa.

---

Craftworld oli hiljentynyt yön ajaksi. Satojen sulavalinjaisten tornien tuhannet ikkunat olivat pimennettyinä, mutta yläpuolella aukeavan taivaan tähdet valaisivat kuitenkin suunnattoman suuren avaruuskaupungin rakennuksia. Tässä mielettömän sodan ja tuhon maailmassa oli suorastaan ihmeellistä, kuinka viaton ja rauhallinen heidän kotimaailmansa saattoi öisin olla.
Kaikki eivät kuitenkaan nukkuneet.

Nainen nojasi surullisena vaaleaan kaiteeseen ja katseli allaan pyörivää valon ja varjon leikkiä. Hänen alapuolellaan avautui kirkas ja utuinen pyörre, jossa silloin tällöin saattoi usvan seasta erottaa kirkkaita, toisiaan kierteleviä valopisteitä.
"Kaunis, eikö vain?" totesi naisen taakse astellut mies, joka laski kätensä tämän olkapäälle.
Nainen pysyi vaiti ja tuijotti pyörteen syövereihin.
"Nealan?" mies jatkoi ja katsoi tätä kysyvästi. Huolen häivähdys viipyi hetken hänen vanhoilla kasvoillaan.
"...On", Nealan vastasi pitäen katseensa yhä pyörteessä.
"On aika päästää irti menneestä."

Haltija katsahti kädessään olevaa kiveä, jonka hehku valaisi hänen murheelliset kasvonsa. Hän nojasi kaiteeseen, kohotti kiven pyörteen yläpuolelle ja rukoili soinnukkaalla äänellään. Hän päästi irti, jolloin kivi putosi loistavaan pyörteeseen ja katosi usvaan. Ilmassa kaikui haudantakainen huokaus ja pyörteen reunoille syntyi uusi, kirkas valopiste.

[Rebs]

Melkoisen loistava tarina... Itse pidin. Lyhyt mutta hyvä :D en juuri nyt jaksa kirjoitella enempää... pitäisi varmaan omaa tarinaakin jatkaa...

[Kolmastoista]

Erittäin hyvä. Selvää parannusta edelliseen verrattuna, ei voi muuta sanoa. Ja kun sekään ei ollut huono tarina, tämä ei todellakaan ole sitä. Tällä kertaa päähahmoon pystyi samaistumaan, kun tarina oli kerrottu selvästi hänen näkökulmastaan, ja kuvailua löytyi tarpeeksi.

Jos muutamasta pienestä asiasta huomauttaisi kuitenkin vielä, niin nekin tulisivat ehkä korjattua. Ensinnäkin, haltia, ei haltija. Myös sanojen mies ja nainen käyttöä olisi voinut hieman rajoittaa. Välillä tekijänä voi käyttää kuvailua hahmon ulkonäöstä, asemaa kaartissa, tai mitä tahansa lyhyttä, kuvaavaa sanaa. Yhden ja saman tekijän toistaminen saa tekstin vähän tökkivän oloiseksi paikoitellen.

Kuitenkin, selvästi parempaan päin mennyt entisestään, eikä voi muuta kuin nyökätä hyväksyvästi. Kirjoittelehan lisää, tällaista on mielenkiintoista lukea.

- Kolmastoista

[Poistuja]

Yhdyn pitkälti Kolmannentoista kommentteihin, hyvä tarina kyllä. Pari tönkköä vertausta tökkäisi silmään, ainakin tuo "kuolettavan tarkkaa ja nopeaa kuolemaa"...

[Nazgúl]

Pidin kovasti. Tekstissä ei ollut paljoa kirjoitusvirheitä joskin noita Kolmannentoista mainitsemia asiaoita pisteli minunkin silmään. Onko tämä vain tällainen pieni pätkä, vai tuleeko kenties jatkoakin?