Matka IV

[kanitsia]

Täällä taas.










Matka IV




Friedrich käveli Bergenin öisiä katuja muisto Philipin tapaamisesta vielä kirkkaasti mielessään, muistellen samalla elämäänsä katulapsena tämän hoivissa, varastaen silloin tällöin ruokaa torilta. Philip oli tietenkin kurittanut häntä ahkerasti saadessaan tietää tällaisesta (mitä sattui hyvin usein), koska oli itse kunniantuntoinen ja lakia totteleva. Hän saarnasikin Friedrichille usein siitä, miten tärkeää oli kunnioittaa lakia ja järjestystä, tosin Friedrich yhtä usein viittasi kintaalla ukon puheille. Ei sillä, ettei hän olisi kunnioittanut Philipiä, ehei. Hän oli tärkeä roolimalli tämän elämässä aikanaan.
Friedrichille tottelemattomuus tuntui vain olevan verissä.

Vanhempana hän oli kuitenkin alkanut panna enemmän painoa Philipin saarnoille ja kahdeksaantoista kesäänsä mennessä Friedrichistä oli kasvanut suoraselkäinen nuorukainen, joka todella kunnioitti vanhempiaan – jopa liikaakin. Philip oli aluksi ylpeä ja iloinen huomatessaan oppiensa kantaneen hedelmää, kunnes oli kuullut Friedrichin aikeista liittyä armeijaan. Philip oli yrittänyt vaivihkaa taivutella tätä nuorta miestä sepän jalon ammatin muottiin, mutta aidon kutsumuksensa hän olikin löytänyt taistelusta, jossa kylmä teräs kohtasi kuuman veren.
Ilmoitusta seuraavana iltana näiden kahden välille oli lopulta syttynyt ilmi riita, joka oli päättynyt Friedrichin marssimiseen ulos talosta. Miehet eivät olleet tavanneet sen jälkeen, ei ennen tätä iltaa – yli kymmeneen vuoteen.

Philipille oli ainiaaksi jäänyt mysteeriksi se, miksi Friedrich niin kiivaasti halasi sotaan, vaan hänpä ei tiennyt tämän palavasta rakkaudesta Heleniin, vaikka tämän tunsikin. Heidän suhteensa oli kuitenkin hänen silmissään jäänyt pelkäksi ystävyydeksi, koska Friedrich ei ollut koskaan ehtinyt kertoa asiasta Philipille. Riidan jälkeen taas oli jo liian myöhäistä.
Hitaasti Philipin hämmennys oli muuttunut katkeruudeksi.

Mutta ehkä hän voisi nyt korvata tuolle ukolle kaiken, mitä oli aikaan saanutkin, Friedrich ajatteli ohittaessaan kaupungintalon jykevän hahmon.
Ehkä heistä voisi taas tulla ystäviä – tämän iltainen tapaaminen ainakin oli ollut lupaava. Sydämessään Friedrich toivoi niin, eihän hänellä loppujen lopuksi kovin montaa ystävää täällä ollutkaan. Lapsuuden aikanaan heitä oli ollut useita, mutta ne ajat olivat kaukana takana ja monet noista ihmisistä olivat joko muuttaneet tai kuolleet mustien haltioiden hyökätessä. Hän oli hiljattain etsinyt vanhoja tuttujaan sieltä, missä he olivat ennen asuneet, ainoastaan pettyäkseen.
Charleskin oli ollut kuolleena jo vuoden verran.

Armeijatovereitaan hän taas ei ollut nähnyt vuosiin: hänhän oli teoriassa karannut palveluksesta, joten vanhat tuttavuudet tuskin haluaisivat tavata häntä, jos ylipäänsä elivät enää. Ne harvat taas, jotka olivat paenneet hänen kanssaan, olivat myös teillä tietymättömillä.
Ilman Heleniä hän olisi ollut täydellisen yksinäinen.

Nyt hän seisoi Tammilinnan edessä, jonka jykevien ikkunoiden takaa paistoi lämmin valo. Ovi narahti hiljaa, kun hän avasi sen. Se ei ollut lukossa, mistä hän ei pitänyt, joskaan ei huolestunutkaan. Helen piti mielellään ovia auki, koska halusi luottaa kaupungin asukkaisiin täydestä sydämestään – vaikka muutama sen asukkaista oli melkein tappanut hänet kerran. Friedrich oli monesti pyytänyt tätä lukitsemaan ovet oman turvallisuutensa takia, mutta Helen piti aina päänsä.

”Olen kotona!” Friedrich huusi sisälle astuttuaan. Kukaan ei vastannut.
Hän käveli keittiöön, missä ei näkynyt ketään. Vain muutaman kynttilän liekit heittivät varjojaan seinille. Seuraavaksi hän käveli kirjastoon, sieltä olohuoneeseen ja lopulta makuuhuoneeseen. Heleniä tai lasta ei näkynyt missään, ei edes kellarissa.
Jokin oli pielessä.

Eteisestä kuului äkkiä narahdus: joku oli ovella. Hiljaa Friedrich tarttui lieden vieressä lojuvaan halkoon ja hiipi lähemmäs äänen lähdettä. Kuului askelia, jotka kulkivat kohti olohuonetta. Kun ne olivat menneet ohi, hän kiersi nopealla liikkeellä tulijan taakse, halko kädessään valmiina iskuun.

”Mitä sinä teet?” Kysyi Helen käännyttyään katsomaan kohti Friedrichiä, joka oli jähmettynyt niille sijoilleen tunnistaessaan tulijan. Tajuttuaan, miltä tilanne näytti, hän tiputti halon maahan.

”Missä sinä olet ollut?” Hän kysyi terävämmin, kuin oli aikonut.

”Naapurissa lainaamassa jauhoja, ne olivat taas lopussa… Miten niin? Mitä sinä aioit tuolla halolla tehdä?” Puhuessaan Helen käveli olohuoneesta keittiöön ja asetti tuomansa purkillisen jauhoja pöydälle tukien samalla toisella kädellään koria, jossa vauva makasi hiljaa.

”Minä…” Aloitti Friedrich tietämättä oikein, mitä vastata. ”Minä vain huolestuin, kun en löytänyt teitä mistään…”

”Ja luulit varmaankin, että joku oli vienyt meidät, kun et löytänyt meitä hetkessä?” Helen vastasi seinän takaa. Hänen äänestään oli erotettavissa pieni ivallinen sävy.

”Sinä tiedät kyllä hyvin, mitä tässä kaupungissa voi tapahtua.” Friedrich sanoi hivenen ärtyneesti kävellen samalla itsekin keittiöön.

”Ei sinun tarvitse minua siitä muistuttaa. Sen sijaan voisit itse alkaa sopeutua rauhallisempaan elämään, missä ei joka hetki tarvitse pelätä jonkun hengen puolesta.” Helen sanoi kävellen vauva sylissään Friedrichin ohi olohuoneeseen.

Tyypillistä Heleniä, Friedrich ajatteli. Miten joku, joka on käynyt niin lähellä kuolemaa, voi ajatella tuolla tavalla! Se ärsytti häntä enemmän, kuin mikään muu Helenissä, se tapa, millä hän suhtautui omaan ja lapsensa turvallisuuteen.

”No pyydän nöyrimmin anteeksi, jos vain satun kantamaan liikaa huolta omasta perheestäni! Kukapa mies sellaisesta huolehtisikaan?” Hän sanoi marssiessaan Helenin perään. Tämä taas pysähtyi keskelle huonetta, kääntymättä hänen puoleensa.

”Minä en moittinut sinua mistään noista asioista, Friedrich.” Hän sanoi hiljaa, joskin hivenen ärtyneesti. Vauva hänen sylissään alkoi itkeä lohdutonta vauvanitkuaan, mikä sai Friedrichin sekä rauhoittumaan että häpeämään käytöstään, joskaan täysin unohtamatta suuttumustaan.
Hän käveli Helenin taakse.

”Olen pahoillani, rakas. Olet oikeassa, minun ei olisi pitänyt menettää malttiani noin helposti.” Hän sanoi tyynnyttelevästi. Helen oli edelleen hiljaa, mutta hän ei tehnyt elettäkään lähteäkseen pois. Vauva itki vieläkin, mutta hiljempaa kuin äsken. Sekin oli jo väsynyt, ajatteli Friedrich.

”Pitäisikö meidän laittaa jälkikasvu jo kehtoonsa?” Hän sanoi hiljaa samalla, kun hengitti sieraimiinsa Helenin tuoksua.

”En tiedä, rakas. Ehkä sen ei ole turvallista nukkua täällä.” Hän vastasi kiusoitellen.

”Teillä ei ole mitään pelättävää niin kauan, kun minä elän.”

”Kyllä minä sen tiesin, hölmö.”

”Parempi sammuttaa kynttilät.”

Vihdoin, pitkän yön jälkeen, aamu saapui Bergeniin utuisena ja viileänä, kuten ennenkin. Ensimmäisinä uuden päivän kohtasivat vartijat, jotka palasivat partioimasta katuja ja vaihtoivat vuoroa päivän ajaksi. Heitä seurasivat kauppiaat, jotka avasivat kojujaan torin ympärille, kuten ennenkin. Jo muutama asiakaskin pyöri heidän ympärillään.
Muutaman tunnin kuluttua, kun aurinko oli jo noussut horisontista ja kadut olivat täynnä valoa, vilinä kaduilla alkoi nousta kohti kiireisintä aikaansa. Ihmiset kulkivat kuka minnekin, tuuppien toisiaan vähän väliä. Koirat ja kissat juoksentelivat kujilla katulasten seassa, jahdaten toisiaan ja tapellen ruuasta.

Friedrich oli osa tuota näytelmää, vaikkakaan hän ei tuntenut siten. Hän raivasi tietään ihmisten läpi välittämättä kasvoista tai siitä, kenen varpaille sattui astumaan. Hän ei juuri tällä hetkellä halunnut muuta, kuin päästä eteenpäin tungoksessa.
Hän nimittäin inhosi kulkemista väkijoukossa.
Koko ajan hänellä oli inhottava olo, että hän ei kuulunut tänne. Ihmiset puskivat hänen tielleen jatkuvana virtana ja vaikka kuinka hän raivasikaan tietään heidän lävitseen, tuntui heitä tulevan koko ajan lisää (kuten asia olikin). Ilma tuntui tukalalta hengittää ja tila oli muutenkin kortilla tässä koko ajan liikkuvassa virrassa.
Virrassa… Suossa pikemminkin, Friedrich ajatteli, kun joku talutti hevostaan hänen kulkureittinsä läpi.
Yleensä hän lähtikin töihin jo varhain, jolloin hän vältti tukalan ruuhkan ja sai samalla kulkea rauhassa. Tänään hän oli kuitenkin herännyt auttamattomasti myöhässä, kiitos raukean yön, ja saisi kiittää onneansa, jos ei myöhästyisi töistään. Varastorakennus, jota hän korjasi, oli satamassa, mikä taas sijaitsi kaupungin toisella laidalla.

Ja siellä häntä odottaisivat jo tutuiksi käyneet vasara ja naulapussi, jotka olivat hänen ainoat työkalunsa. Hänen tehtävänään oli naulata kaikkea mahdollista, mikä tarkoitti, etteivät työt loppuneet hetkessä.
Äkkiä Friedrich tunsi itsensä suunnattoman tympääntyneeksi. Tunne yllätti hänet niin, että se pysäytti hänet keskelle vilkasta toria. Se painoi häntä rinnasta pahemmin, kuin mikään oli painanut pitkään aikaan. Äkkiä tuntui, kuin hän näkisi koko tulevan elämänsä edessään valmiina, jo elettynä.
Jostain syystä se sai hänet masentumaan suunnattomasti.
Hän ei heti tiennyt, mitä tekisi seuraavaksi. Kohta tunne kuitenkin hellitti hieman, jolloin hän alkoi taas hitaasti kävellä kohti satamaa.
Mutta kiinnittämättä enää huomiota väkijoukkoon.

Philpin selkää särki. Ei sillä tavalla, että hän olisi joutunut keskeyttämään työnsä ja viettämään loppupäivän sängyssä, mutta ei myöskään sillä tavalla, ettei hän olisi huomannut sitä. Kipu oli jotain siltä väliltä, kuten hyvin usein ennenkin.
Että hän vihasikaan vanhuutta.
Hampaitaan kiristäen ja hikeä otsaltaan pyyhkien hän hakkasi vasarallaan hehkuvan kuumaa metallinpalaa, jota hän yritti pakottaa haluamaansa muotoon. Työ oli hidasta ja vaati sekä hyvää keskittymistä, että suhteellisen tervettä ruumista. Hän olikin jo kaupungin vanhin seppä.
Ja sen huomasi.
Taottuaan kappaletta aikansa Philip työnsi sen takaisin ahjoon, jotta pienimmätkin epäpuhtaudet metallista katoaisivat. Odotellessaan hän heitti hanskat käsistään ja istahti paksulle penkille juomaan kaivovettä. Pajassa oli tavalliseen tapaan kuuma kuin saunassa, joten kunnollinen nesteytys tuli tarpeeseen.
Kipu selässä tuntui hellittävän hiukan, joskin Philip tiesi sen palaavan hetkessä, kunhan hän taas nousisi seisomaan.
Hän huokaisi hiljaa.
Näin vanhan ukon ei enää pitäisi heilua yksinään, hän ajatteli. Vaikka ajatus tuottikin hänelle tuskaa, oli selvää, että hän vietti viimeisiä vuosiaan seppänä. Lopulta hän joutuisi lopettamaan lopullisesti, mikä ei suoranaisesti ilahduttanut häntä.
Philipille sepän ammatti oli verissä.
Mitä hän tekisikään eläkepäivinään? Makaisi kotonaan ja kuluttaisi viimeiset rahansa halpaan viiniin?
Yksin hän tulisi ainakin olemaan. Philip kylläkin tunsi muutamia kaupunkilaisia, mutta he alkoivat olla yhtä vanhoja kuin hänkin, eikä heistä olisi juurikaan seuraa.
Hän voisi muuttaa maalle…
Mutta se vaati rahaa, mitä hänellä ei juurikaan ollut. Kulunut vuosi oli ollut ankara, kiitos niiden helvetin ”mustien haltioiden”. Vaikka Philip ei itse sattunutkaan olemaan tapahtuma aikana kaupungissa ja näin säästynyt yön kauhuilta, oli se laiha lohtu verrattuna palaneeseen ja ryöstettyyn verstaaseen, jonka hän oli löytänyt palattuaan. Tämän pajan hän oli vuokrannut eräältä toiselta sepältä, joka – sopivasti – oli liian vanha ammattiinsa.

Philip tarttui taas vesikannuun ja joi pitkän ryypyn. Sitten nimi tuli hänen mieleensä.
Friedrich.
Voisikohan hän muuttaa tämän luokse? Philipin tietämän mukaan hän asui yksin ja kai hänkin kaipasi jonkinlaista seuraa? Viime tapaaminen ainakin oli viitannut siihen suuntaan.
Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä varmemman jalansijan se hänen mielessään sai. Kun hän jo suunnitteli sopivaa muuttopäivää, pajan ovelta kuului koputus. Philip ei huomannut sitä heti, mutta kun koputusta seurasi vaativampi vastaava, heräsi hän ajatuksistaan ja käveli ovelle, puolittain odottaen näkevänsä Friedrichin sen takana.
Sen sijaan hän törmäsikin kalliin näköiseen samettipukuun ja viittaan sonnustautuneeseen nuoreen mieheen, jonka vihreät silmät katsoivat suoraan häneen.

”Hyvää päivää.” Mies sanoi neutraalilla äänellä ja jatkaen:”Oletteko te seppä?”

”Öh kyllä…?” Philip sanoi hieman hämmentyneenä.

”Voitteko siis päästää minut sisään? Haluaisin tutustua töihinne ja mahdollisesti ostaa joitakin niistä, jos teille ei ole siitä liikaa vaivaa.”

Philillä alkoi vihdoin sytyttää.

”Öh, niin – totta kai! Anteeksi hitauteni, arvon herra. Astukaa toki sisään!” Hän sanoi nopeasti.

Mies astui sisään edes vilkaisematta Philipiä toista kertaa. Tämän yllätykseksi hänen perässään saapui kaksi rotevaa korstoa, joiden ilme oli kuin kivestä veistetty. Philip aavisti, että oli nyt tekemisissä suhteellisen äveriään henkilön kanssa, kun kerran henkivartijoita tarvitsi.
Kolme tulijaa täyttivät ahtaan puoleisen pajan nopeasti, varsinkin korstot. Lisäksi yletön kuumuus teki olijoiden olosta vieläkin tukalamman.

”Jos vain voin, pyytäisin nöyrästi, että ystävänne odottaisivat ulkona sillä välin, kun tutustutte valikoimiini, arvon herra. Pajani on katsokaas ahtaan puoleinen.”

”Huomaan sen.” Mies sanoi samalla neutraalilla äänellään.

”Ivan ja Klaus: menkää ulos odottamaan.” Kuten odottaa saattoi, miehet tottelivat heti. Ihmekös tuo – itse asiassa hänkin olisi mieluummin keskustellut raittiissa ilmassa, tuumi Philip.

”Olkaa toki hyvä ja istuutukaa!” Philip tarjosi keikkuvaa jakkaraa vieraalleen, joka kuitenkin jäi seisomaan. Hänen katseensa kiersi pajan seiniä.

”Etsin uutta miekkaa.” Hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, jonka vain ahjon hiljainen sihinä oli rikkonut. Tulija ei edelleenkään katsonut suoraan Philipiin.
Pajankin hämärässä Philip pystyi erottamaan miehen komeiden kasvojen piirteet hämmästyttävän tarkasti. Kulmakarvat olivat tuuheat ja mustat, samoin kuin miehen tukka, joka pisti esiin sulkakoristeisen kolmikulmahatun alta. Leualla oli ohut sänki. Valppaat, vihreät silmät toivat Philipin mieleen kuvan jostakusta rikkaan suvun vesasta, joskaan hän ei osannut yhdistää tätä kehenkään tämän kaupungin taloista. Olisiko mies siis muualta?
Loppujen lopuksi se olisi kuitenkin yhdentekevää, jos hän vain saisi kiskottua muutaman kultarahan
tuon ylpeän kukon taskusta, Philip ajatteli.

”Tulitte oikeaan paikkaan, arvon herra – ”

”Foucault, Michel Foucault.”

”Arvon herra Foucault. Valehtelematta voin siis sanoa, että miekkani ovat valmistettu parhaasta raudasta ja osaavimmilla käsillä, mitä Reikin tältä puolelta löytyy.” Jos vanhuus olikin verottanut Philipin ruumista, ei se ainakaan ollut vielä myyntipuheita vienyt.

”Voisinko nähdä niistä muutamia?”

”Luonnollisesti. Vain hetkinen, niin haen ne varastostani.”

Ei kulunut kahtakaan minuuttia, kun Michel piteli käsissään yhtä Philipin helmistä. Miekka oli suora kuin keisarillisen sotilaan selkä ja yhtä terävä kuin taottaessaan, kiitos säännöllisen huolenpidon. Kahva oli peurannahalla päällystetty ja kalpa niin tasapainoinen, että sen olisi voinut asettaa lappeelleen neulan päälle makaamaan – ainakin Philin mielestä.
Foucault mittaili terää katseellaan. Näytti siltä, että se läpäisi ensimmäisen testin.

”Haluaisin kokeilla tätä käytännössä.” Hän sanoi katsomatta Philipiä.

”Totta kai, herra Foucault. Siirtykäämme sisäpihalle, niin voitte käyttää harjoitusrataani, niin vaatimaton kuin se onkin. Voitte varmasti kokeilla siellä muutamaa liikesarjaa.”

”Eikö teillä ole harjoitusvastustajia valmiina?”

”Olen pahoillani, mutta koska kauppa on käynyt huonosti viime aikoina, ei minulla ole ollut sellaista aikoihin. Mutta voimmehan käydä lähellä olevalla kasarmilla: siellä on monia taitavia miekkamiehiä ilman parempaakaan tekemistä!” Philip lisäsi kiireesti, kun näki tyytymättömyyden asiakkaansa kasvoilla.

”Kuinka lähellä se kasarmi on?”

”Tuota, noin kahden tunnin kävelymatkan päässä.”

”Minulla on kiire tapaamiseen, eikä se voi odottaa niin kauan.”

”Hmm. Entä voisiko jompikumpi turvamiehistänne otella pikaisesti kanssanne? He näyttivät veroisiltanne miekkailijoilta, jos saan sanoa.”

”He ovat keskinkertaisia. Enemmänkin hankin heidät uhkaavuutensa kuin varsinaisten taitojensa takia. Osaan kyllä pitää puoleni.”

”Tietenkin osaatte, en missään vaiheessa epäillyt sitä. Minähän vain ehdotin – ”

”Minä todellakin haluaisin saada kokeilla tätä miekkaa, mutta jo ette kohta saa hankittua minulle kunnollista vastustajaa, vien kultani muualle.”

Philip alkoi jo hikoilla, mutta ei pelkästään korkean lämpötilan vuoksi. Tähänkö kauppa kaatuisi, yhteen kukonpoikaan, joka vaati kaiken hetkessä!
Hän mietti kuumeisesti.
Sitten ajatus iski kuin salama. Kuinka hän ei ollutkaan ajatellut häntä heti!
Friedrich voisi auttaa häntä.

”Jos voitte odottaa naurettavan lyhyen ajan, hankin teille parhaan miekkataiturin, jonka kaupungissa tunnen! Odottakaa täällä, niin haen hänet välittömästi.” Foucault näytti miettivän asiaan hetken.

”Hyvä on. Mutta pitäkää kiirettä.”

Philip ei enää vastannut, vaan riensi ulos pajastaan. Turvamiehet vilkaisivat häneen kerran, mutta eivät kiinnittäneet häneen sen suurempaa huomiota. Joko he olivat kuunnelleet keskustelua tai sitten heille oli yhdentekevää, mitä sisällä tapahtui.
Mutta Philip ei todella miettinyt tätä. Sen sijaan hän pohti kuumeisesti, mistä voisi Friedrichin löytää. Hän ei tiennyt, missä tämä asui, eikä oikeastaan paljon muutakaan, mitä ei viime iltaisessa keskustelussa oltu mainittu.
Mitä Friedrich olikaan sanonut itsestään? Philip muisteli eilistä keskustelua parhaansa mukaan.
Eikö hän ollutkin maininnut, että olisi tänään töissä?
Sepä auttoi paljon.
Missä Friedrich voisi olla töissä? Mitään ratkaisevaa ei tullut mieleen.
Mutta hetkinen: eikö satamassa ollutkin paljon väliaikaisia työntekijöitä? Ja kun hän oikein muisteli: eikö Friedrich ollutkin haissut lievästi kalalta?
Samassa Philip teki päätöksensä. Kipeästä selästä välittämättä hän lähti kiiruhtamaan ihmisjoukon läpi kohti satamaa, joka onneksi sijaitsi lähellä.
Hän ei voisi antaa vuoden suurimman kaupan kävellä ohitsensa yrittämättä ensin kaikkeaan.
Työ satamassa ei useinkaan ollut kovin jännittävää. Työ oli mekaanista eikä vaatinut tekijältään paljoa.
Tartu naulaan, aseta paikoilleen, hakkaa vasaralla ja aloita alusta.
Friedrichistä se oli tappavan tylsää.
Mutta hän teki sitä perheensä vuoksi, ei itsensä, ja siksi se saisi kelvata.

”Friedrich!”

Friedrich pysäytti ilmaa halkovan iskunsa. Oliko hän kuullut oikein? Sataman normaalin hälyn alta hän oli kuulevinaan oman nimensä – ja huutajakin kuulosti tutulta.
Hän loi nopean silmäyksen ympärilleen. Hetken hän näki vain merimiehiä kävelemässä pitkin poikin kivistä satamaa, hevosia ja satunnaisia ohikulkijoita.
Philip oli tuolla.
Mitä hän täällä teki?

Philip juoksenteli pitkin satamaa huhuillen samalla Friedrichiä. Tätä ei kuitenkaan näkynyt missään.
Hän ei enää ehtisi lähteä etsimään muualta kaupungista, joten satama oli hänen viimeinen oljenkortensa. Joko Friedrich löytyisi tai sitten hän joutuisi palaamaan anteeksipyydellen takaisin.
Hänhän ei sen riivatun kukonpojan edessä enää kumartelisi, ellei kauppa sitä vaatisi.
Hitaasti hän alkoi jo luopua toivosta.
Sitten joku vastasi hänen huutoonsa muullakin, kuin äkäisellä silmäyksellä.

”Philip!”

Philip tähysi hurjasti ympärilleen varmana siitä, että oli kuullut Friedrichin äänen pyörien kitinän ja kavioiden kopseen yli. Missä hän siis oli?

”Katso ylös!”

Hän katsoi. Friedrich istui neljän metrin korkeudella päätyhirren päällä ja katsoi suoraan häneen.
Hän juoksi tämän alle.

”Mitä sinä siellä teet!” Hän huusi. Vaikka hän olikin nyt löytänyt etsimänsä, oli ympärillä hälyä sen verran, että huutaminen oli ainoa varma keino saada viesti perille.

”Me korjaamme satamavarastoja, etkö näe? Mitä sinä täällä teet?”

Philip selitti hänelle. Friedrich kuunteli keskeyttämättä ja mietti sen jälkeen hetken.

”Hyvä on.” Hän vastasi. Ja jatkoi: ”Odota, niin tulen alas.”

Philip olisi voinut huutaa riemusta.

Ei mennyt kauaa, kun hän jo juoksi Philipin kanssa kohti tämän pajaa. Friedrich oli tosiaan suostunut tähän empimättä ja miksei olisi? Philip oli luvannut hänelle osan voitoista, mutta raha ei ollut hänen ainoa motiivinsa.
Tärkeämpää oli vaihtelu.
Sitä paitsi olisi hauskaa opettaa sitä siniveristä miekkailemaan kunnolla. Friedrich luotti omiin kykyihinsä täysin, eikä uskonut saavansa kummoistakaan vastusta tästä kukonpojasta, kuten Philip oli häntä kuvaillut.
Ainoa, mikä häntä tällä hetkellä painoi, oli yllättävä lähtö työmaalta. Onneksi työnvalvoja ei käyskennellyt kaikki päivät heidän niskassaan, vaan kiersi myös muissa rakennuskohteissa. Hyvällä onnella hänen poissaoloaan ei edes huomattaisi ennen kuin hän tulisi takaisin.
Ja eihän tässä kauan voinut mennä.
Äkkiä Friedrich pysähtyi, sillä hän ei nähnyt enää Philipiä juoksemassa rinnallaan. Pikainen vilkaisu taakse kertoi, että tämä oli jäänyt jälkeen. Hän hölkkäsi kaksinkerroin taittuneen Philip vierelle.

”Pidetäänkö hetken tauko?” Hän kysyi.

”Ei Sigmarinkaan nimeen!” Hän vastasi puuskuttaen.

”Mene edeltä. Sano, että olet Philip lähettämä mies. Minä tulen heti kunhan olen hiukan levännyt.”

Friedrich nyökkäsi – vaikkei Philip sitä nähnytkään – ja jatkoi matkaansa. Hän sentään oli vielä hyvässä kunnossa.
Samalla hän jo valmistautui tulevaan kamppailuun mielessään. Miekkailu käytiin ensin päässä ja sitten vasta kädessä, sen hän oli armeijassa oppinut. Jokainen ottelu – harjoituskin – vaati tiettyä keskittymisen tasoa, jos ei halunnut vahingossa menettää sormea. Myös oikea miekka oli tärkeä. Hyvä miekkailija tiesi, että miekka oli oikeastaan pelkkä kädenjatke.
Friedrichiä harmitti hiukan, että hän oli antanut vanhan miekkansa Philipille. Sen myymisen jälkeen hän oli huomannut hapuilevansa silloin tällöin vasenta kylkeään vanhasta muistista.
Ehkä miekka olisi vielä Philipillä varastossa ja hän voisi käyttää sitä vielä tämän yhden kerran. Olihan miekka vielä teoriassa hänen, koska ei ollut vielä saanut maksua siitä.
Sillä siniverisellä ei olisi paljon mahdollisuuksia, jos hän ei sitten olisi valtakunnan tasoa. Ei tosin kannattanut piestä häntä liian ylivoimaisesti: kauppahan voisi mennä sivu suun.
Kohta hän olisi perillä.

Michel Foucault odotti kärsimättömänä sepän pajan edessä, kaksi turvamiestä takanaan yhtä ilmeettöminä kuin ennenkin. Hän ei ollut enää sietänyt sisätilojen tavatonta lämpöä ja oli tullut ulos, missä ilma vielä oli hengitettävää.
Samalla hän keskittyi mielessään tulevaan taisteluun. ”Miekkataistelu käydään ensin mielessä ja vasta sitten kädessä.” Armeija-aikojen vanha iskulause kaikui hänen päässään.
Tämä miekka vaikutti lupaavalta, hän tuumi katsellessaan sitä vielä kerran. Sen terä hohti öljyttynä auringonpaisteessa.
Kadulla hänen edessään vilisi kaupunkilaisten jatkuva virta.
Joku lähestyi häntä.
Vaikka katu tuntui elävän omaa elämäänsä väen paljoudesta, olisi Michel voinut vannoa, että erotti yhden hahmoista lähestyvän juuri häntä kohti. Mies tuli yhä vain lähemmäksi, ohitti äidin ja kaksi lasta, hevosvankkurit, vihanneskojun ja muutamia muita.
Äkkiä hän tunnisti nuo kasvot.

”Ei ole totta.” Oli ainoa, mitä hänen suustaan pääsi, kun Friedrich lopulta astui hänen eteensä.

Friedrich kohotti katseensa kohti edessään olevan miehen kasvoja. Hän hämmästyi huomatessaan, miten omituinen ilme niillä oli: se oli sekoitus hämmästystä, epäuskoa ja jollain tapaa iloa. Lisäksi mies näytti suunnanneensa kaiken mielenkiintonsa häneen, mikä sai Friedrichin olon varautuneeksi.
Sitten jokin liikahti hänen päässään. Jokin noissa kasvoissa herätti hänen muistissaan jonkin yhtymäkohdan menneeseen.
Aikaa kului ehkä muutama minuutti, mutta miehet vain tuijottivat toisiaan.
Sitten Michel näytti saavan ensimmäisenä otteen nykyhetkestä, kun hänen mielensä palasi vuosien takaa yhdellä iskulla.

”Friedrich!” Hän sai sanotuksi. Äännähdys oli puoliksi huutoa, puoliksi yritys hillitä itseään.

Nyt Friedrichkin alkoi tajuta tilanteen ja sen, kenen kanssa oli tekemisissä. Tutun äänen kuuleminen oli viimeinen side, jonka hänen mielensä tarvitsi yhdistääkseen kaksi asiaa lopullisesti.
Vihdoin hän tunnisti miehen.

”Michel?”

Michel nyökkäili innostuneesti ja hymyili samalla, mikä sai hänen muuten vakavat kasvonsa outoon valoon. Friedrichin mielessä kävi pikaisesti ajatus, että Michel ei hymyillyt paljon.
Mutta juuri nyt Michelin ankara kasvatus, joka tähtäsi kohteliaisuuteen ja pidättyväisyyteen, mureni ja hän syleili Friedrichiä estoitta, nauraen samalla sydämestään.
Friedrich sen sijaan – vaikka tunsikin mielensä kevenneen huomattavasti – ei reagoinut yhtä nopeasti ja vastasi halaukseen mumisemalla jotain tervehdyksen tapaista.

”Friedrich, voi Friedrich! Sinä olet kuin oletkin elossa, tiesinhän minä sen! Hahaa!” Michel päästi lopulta Friedrichin vapaaksi, joskaan ei menettänyt riemustaan tippaakaan.

”Minustakin on hauska nähdä sinua, Michel. Siitä tosiaankin on aikaa, kun viimeksi tapasimme.” Sai Friedrich sanotuksi.

”Niin Sigmarin nimeen on! Ja puhuttavaa siis riittää, eikö? Mutta tärkein ensin: minulla on juuri nyt hiukan kiire, olen näet hankkimassa uutta kalpaa itselleni – siihen liittyy hyvä tarina! Pyydän nöyrästi siis sinua odottamaan ja nauttimaan esityksestä, kun kokeilen miekkaa käytännössä. Ihan kuin ennen, vai mitä!”

”Öh, niin, todellakin, Michel. Asia vain on niin, että – ”

”Odottakaa, hyvä herra, odottakaa!” Kuului huuto väkijoukosta. Hetken päästä Philipin punainen naama työntyi esiin ja juoksi heidän luokseen.

”Olen syvästi pahoillani, että jouduitte odottamaan näinkin kauan, mutta tiedättehän: parasta kannattaa aina odottaa.” Hän sanoi puuskuttaen. Michelin silmät nauliintuivat häneen.

”Vastustajani on siis saapunut? Loistavaa! Odota hetkinen, Friedrich ystäväni, ja pääsemme kohta kunnolla vaihtamaan kuulumisemme.”

Philip ei hetkeen tajunnut, missä mennään, kuten ei Michelkään (vaikka niin luuli). Kummatkin näyttivät odottavan jotain puuttuvaa palasta, joka loksahtaessaan paikoilleen saisi palapelin näyttäytymään koko kirjavuudessaan. Friedrich tajusi, että hän olisi tuo pala.

”Michel, kuule. Minä olen se sinun harjoitusvastustajasi.”

Michel käännähti hetkessä kohti ystäväänsä, kulmakarvat koholla. Tämä sen sijaan kääntyi Philipin puoleen.

”Toivottavasti et ole vielä myynyt miekkaani, Philip. Minusta tuntuu, että tarvitsen sitä vielä.”

Samassa Michel alkoi nauraa kovaäänisesti, keräten samalla monien ohikulkijoiden katseet puoleensa. Sekä Philip että Friedrich tuijottivat häntä, Philip enemmän hämmentyneenä.

”Ha ha haa! Tämähän sopii vieläkin paremmin! Mikä olisikaan sopivampi alku jälleentapaamisellemme, kuin tervehenkinen ottelu miekoilla? Tule, ystäväni, tule! Mennään sinne harjoituskentälle ja hoidetaan tämä.” Michel tarttui Friedrichiä olkapäästä ja kiskoi tämän mukanaan sisälle pajaan. Philip jäi ensin yksin ulos kahden kivikasvoisen turvamiehen kanssa, kunnes tajusi seurata heitä.

Friedrichin päässä sen sijaan risteili muistoja, jotka tavalla tai toisella kaikki liittyivät Micheliin.
Muistot veivät hänet vuosien taakse, aikaan, jolloin hän vielä oli ollut upseeri Keisarin armeijassa.
Aivan kuin Michel.
He olivat tavanneet toisensa, kun Friedrich oli palvelemassa jo kolmatta vuottaan. Missä Friedrich oli jo taisteluja kokenut ja luotettu johtaja, Michel oli rikkaan ja arvostetun suvun vesa, jonka isän asema oli taannut myös pojan paremman kohtelun. Michel oli siirretty samaan yksikköön Friedrichin kanssa – oikeammin hänen komentajakseen. Friedrich ei ensi alkuun ollut juuri välittänyt tuosta kopeasta aatelisesta, joka kuuleman mukaan käyttäytyi kuin pahinkin kukonpoika.

Mutta ajan myötä – taistellessaan, syödessään ja eläessään yhdessä – miehet olivat ystävystyneet ja siinä missä Friedrich oppi kestämään Michelin satunnaista kopeutta, siinä Michel löysi luotettavan toverin samanikäisestä nuorukaisesta. Sanotaan, että armeijassa miesten välille syntyy rautainen side ja näiden kahden kohdalla – kuinka erilaisia he sitten luulivatkaan olevansa – se toteutui.

Mutta kaverusten tiet olivat eronneet sinä kohtalokkaana päivänä, jolloin Keisarin armeija jakautui kahtia sotaa jatkavaan ja kotiin palaavaan joukkoon.
Se oli viimeinen kerta yli kuuteen vuoteen, kun he olivat nähneet toisensa.
Ja nyt Michel seisoi hänen edessään taisteluasennossa, osoittaen miekallaan suoraan hänen sydämeensä ja hymyillen samalla veitikkamaisesti.

”Valmistaudu, jos pystyt.” Hän sanoi.

Philipin harjoituskenttä, joka sijaitsi hänen pajansa sisäpihalla, oli yllättävän suuri. Kun ensin kulki ahtaan ja hiostavan pajan läpi, ei olisi uskonut törmäävänsä näin avaraan tilaan kaupungissa, joka muutenkin kärsi liian tiheästä asutuksesta.
Piha oli noin kahdeksan metriä leveä ja kuusi metriä pitkä. Mitään katosta ei ollut, vaan keskipäivän aurinko porotti suoraan ottelijoiden niskaan. Hiki alkoi jo helmeillä Friedrichin kasvoilla, mutta se ei häirinnyt häntä.
Philip seisoi käsiään hieroen pihan reunalla, vilkuillen kumpaakin ottelijaa hermostuneesti.
Toivottavasti Friedrich ymmärtäisi otella rehdisti ja lopulta asiaankuuluvasti hävitä ottelun, hän ajatteli. Ei nimittäin ollut takeita siitä – olkoonkin, että Michel tuntui olevan hyvällä tuulella – että tämä haluaisi ostaa miekan, jolla oli hävinnyt.
Eikä Friedrich Philipin muistin mukaan ollut koskaan halukas häviämään.

Friedrich tunnusteli sormillaan vanhan miekkansa nahkaista kahvaa. Se tuntui hyvältä sormissa ja siitä sai tukevan otteen, joka ei kuitenkaan hiertänyt mistään kohtaa.
Hän katsoi Micheliä suoraan silmiin ja hymyili samalla itsevarmasti.

”Anna tulla vaan.”

Äkkiarvaamatta Michel teki nopean syöksyn ja tähtäsi miekallaan Friedrichkin rintaa. Tämä sai miekkansa melko vaivattomasti väliin, joskin yllättyi hieman vastustajansa nopeudesta. Michel oli ilmeisesti jatkanut aktiivisesti miekkailua sitten viime näkemän.
Mutta nyt Friedrichin koko potentiaali oli keskittynyt tähän hetkeen, jossa olivat vain he kaksi.
Hän löi ensin harhautuksen ylhäältä mutta jatkoikin hyökkäystä kohti Michelin säärtä, joka väisti astumalla sivulle.
Taistelu jatkui ensin muutaman minuutin keskeytyksettä, kunnes miehet erkanivat muutaman metrin päähän toisistaan. He puuskuttivat hiukan.

”Olet hieman ruosteessa, toverini.” Michel sanoi hyväntuulisesti.

”Saanen muistuttaa, että sinulla oli aikaa venytellä ennen ottelua.” Friedrichin ääni kuvasti myös tyytyväisyyttä: kun oli taistellut yli kymmenen vuotta elämästään, alkoi aina jossain määrin kaivata sitä, eikä hän ollut otellut kunnolla sitten sen jälkeen, kun kaupunkiin oli vuosi sitten hyökätty.
Muisto siitä laski hänen mielialaansa muutaman asteen, mutta lasku pysähtyi, kun hän joutui ottamaan vastaan uuden sarjan iskuja.

Philip katseli ottelua paitsi edelleen hermostuneesti, nyt myös hivenen innostuneempana. Hän ei ollut eläissään nähnyt oikeaa miekkaottelua, saati sitten tämän tasoista. Hänen katseensa ehti nipin napin seurata kaikkia hienoimpia terän käänteitä ja rytmin muutoksia, joita nämä taiturit hänelle esittivät.
Tällaisen ottelun näkeminen sai pakostakin veren kuohumaan ja hetkeksi hän jopa unohti, että tämä taistelu mahdollisesti ratkaisisi hänen pajansa tulevaisuuden.
Hetken hän mietti, pitäisikö hänen kannustaa jompaakumpaa osapuolta, mutta ei keksinyt kumpaa.
Parempi olisi olla hiljaa ja nauttia ottelusta.

Michelin miekan terä kävi vain tuuman päässä Friedrichin kyljestä, mutta toisaalta hänen onnistui saada tämä perääntymään onnistuneella vastahyökkäyksellä. Nyt Michel oli vain muutaman metrin päässä ottelualueen aidasta, eli tila oli kortilla. Friedrich yritti nyt tehdä tämän olon vieläkin tukalammaksi.
Mutta äkkiä Michel teki jotain arvaamatonta.
Hän iski vapaalla kädellään Friedrichiä palleaan lyöden tältä ilmat pihalle.
Friedrich joutui hoipertelemaan muutaman askeleen taaksepäin, kun keuhkot painuivat kasaan.
Michel ei epäröinyt vaan heilautti miekkaansa laajassa kaaressa kohti vastustajansa niskaa.
Se pysähtyi niin lähelle, että muutama karva hänen niskakarvoistaan halkesi (Philipistä pääsi samaan aikaan tukahtunut huudahdus).

”Taisit hävitä tämän erän, ystäväni, mutta älä huoli: nautin tästä ottelusta sen verran, että voimme varmasti uusia sen jos –”

”Älä ole niin varma.” Kähisi Friedrich keskeyttäen hänet. Michel näytti ensin hämmentyneeltä, kunnes hän äkkäsi katsoa alaspäin.
Friedrichin miekka pisti häntä vatsan kohdalta. Michel oli nähnyt sen verran haavoittuneita tietääkseen, ettei tuollaisesta haavasta selviäisi kuin satumaisen tuurin tai hyvän velhon avulla.
Ja se harmitti häntä sillä hetkellä suunnattomasti.

Silti hän alkoi nauraa äänekkäästi.
”Hyvä on, hyvä on! Sovitaan sitten tasapeli. Sitä suuremmalla syyllä haluan uusia tämän joskus! Mutta tältä erää: nouse ylös niin voimme lyödä kättä reilun ottelun päätteeksi!” Hän sanoi iloisesti.

Sana ”reilu” poltteli hiukan Friedrichin mielessä samoin kuin isku hänen palleassaan. Hän nousi kuitenkin ylös ja kätellessään Micheliä hän hymyili toverillisesti.

”Tulkoon niitä otteluita vielä useita, ystäväni.”

Michel nyökkäsi ja kääntyi kohti pajan ovea, jonka vieressä Philip odotteli hermostuneen näköisenä. Hänen näkemisensä hämmästytti Micheliä hiukan, koska hän oli jo hetkeksi unohtanut varsinaisen syyn täällä oloonsa. Oikeat sanat tulivat kuitenkin hetkessä suusta ulos.

”Ja ilmeisesti saimme kaikki tänään jotain, sinäkin, ukko hyvä! Ostan miekkasi: sen kuin sanot hintasi. Itse asiassa, jos kaikki kalpasi ovat tätä tasoa, voin jopa suositella niitä eräilleni tutuilleni.”

Philip olisi voinut pyörtyä helpotuksesta.

[Weedeeo]

Hyvä että oot saanu kirjoitettua lisää Matka tarinaa, on oikein mukavaa lukea näin hyvää tekstiä jälleen. Tarinan alkufiilistelypätkä oli turhan pitkä ja vähän tylsähkö.

Kirjotahan lisää, jookos.

[ajappat]

Jep, lisäää näitä. Kolmonen oli aikamoinen kökkö, mut muut osat on olleet mahtavia. Uutta odotellessa...

[Wisva]

Mukava tosiaan lukea lisää matkatarinaa. HYvin kyllä kirjoitat ja koko ajan paranee. Toivottavasti saame näitä lisää.