Vastuu, kunnia ja velvollisuus

[Iron-Father]

Tiedätkö mikä minua henkilökohtaisesti sattuu eniten valinnanvapaudessa? Tämä minulle tuskallinen asia on sen rajallisuus. Pienen rönsyilyn salliakseni voin todeta, etten ole koskaan uskonut determinismiin. En usko puhtaaseen syy seuraus-suhteeseen. Että elämän takana olisi jokin puhtaasti tieteeseen tukeutuva kausaalijärjestelmä. Mielestäni tämänsuuntainen ajattelu kuulostaa täysin absurdilta. Voisin nähdä nykyisen tilanteeni seuraukseksi lukuisista muista tapahtumista ja omieni ja muiden valintojen tuloksesta. Näkymätön syy-seuraus suhde. Tällöinhän voimme toisaalta todeta, että valinnanvapautta ei todellisuudessa ole.

Nykyinen valintamme on vain seurausta persoonamme rakenteista ja sen aiheuttamista psykologisista toiminnoista. Haluan menestyä armeijassa vahvistaakseni minäkäsitystäni. Järjettömät skeemani koskevat sotilaallista minääni. Persoona juontaa taas juurensa kasvuhistoriaani. Se on valintojen tulos, samoin kuin nykyiset valinnanmahdollisuuteni. Valinnanvapaus olisi näin siis vain harhaa. Kaiken takana on vain järjettömän deterministisen maailmamme kausaalisuhteet. Eivätkö kuitenkin vapauden tunne ole kuitenkin totta, tästä monimutkaisesta kausaalijärjestelmästä huolimatta. Sisäinen vapaus on minulle tosi, eikä muuksi muutu. Ja eikö persoonanikin ole seurausta valinnoistani ja valinnanvapaudesta. Toisaalta, voimmehan vapautua myös syy-seuraus suhteesta valitsemalla kahdesta vaihtoehdosta sen toisen täysin absurdin.

Kuka sotilasuraa haluaisikaan. Mitäkö minä nyt teen? Makaan mudassa, kasvot veressä ja liassa. Murjottuna, rikkonaisin luin. Vuotamassa kuiviin. Irtauduin kausaliteetista ja ajoin itseni täysin absurdiin tilanteeseen. Kukaan ei voi selvitä tuollaisesta määrästä titaaninkärkiä. Lääkintämiehen antama pistos oli onneksi ollut tuhti. Nyt seuraan tapahtumia yläpuolelta. Katson itseäni lintuperspektiivistä. Ja en totta puhuakseni tunne juuri ylpeyttä ruumiista joka makaa alapuolellani saastassa ja aiemmin sisälläni pitämissää eritteissä. On sinällään hauskaa mitä alavatsaan osunut ammus voi kaikkiaan aiheuttaa. Harvinaisen ironista. Harvinaisen groteskia...

Siirtyäkseni pois runnotusta ruumiistani joka on mahdollisesti ikävin pohdinnan aihe. Sota on järjetöntä. Konfliktit alkoivat kuukausi sitten. Planeetan taistelut ovat brutaalista ja erittäin totaallista sotaa. Maahanlasku tapahtui viikko sitten. Petturit oli vielä silloin saarrettu kaupunkeihin. Kuulimme muutaman kapinallisten hallussa olleen kaupungin puhdistuksista. Miehet ammuttiin oitis. Naiset ja lapset asetettiin riveihin, joista kaartilaiset valitsivat silmäänsä miellyttävät tytöt ja loput ammuttiin. Olin järkyttynyt kun näin itse yhden vallatun kapinalliskaupungin matkallani tänne. Ilma oli sakeanaan kitkerää savua ruumiskokoilta. Miehet juhlivat hallintorakennuksissa ja rikkoivat muistomerkkejä ja museoita. Ne rakennukset, jotka eivät olleet vaurioituneet rikottiin juhliessa. Liekkien mustentamat rakennukset olivat katottomia ja tykistötulen repimien aukkojen pimeys kätki karmeat näyt rakennusten sisällä. Olin onnellinen ettei minut tarvinnut nähdä mitä nuo irvokkaannäköiset, pommitetut kerrostalot kätkivät sisäänsä. Jotkut sanoivat että petturisotilaat ja näiden perheet oli poltettu asuinrakennustensa sisään kaartilaisten vyöryessä kaupunkiin. En miettinyt sitä enempää.

Tien kuljettua kaupungin läpi, näimme sen länsipuolella valtavat joukkohaudat, joita sinne juuri kaivettiin. Taistelussa tietenkin syntyy ruumiita. Kuitenkin sen kaiken kärsimyksen näkeminen todellisuudessa laittoi minut miettimään. Katsellessani rekka-autojen kaataessa petturisotureiden ruumiit joukkohautaan mietin mielessäni, onko tässä oikeastaan mitään järkeä? Näemme sotaa kaikkialla. Luemme loistavista taisteluista, mahtavista sotasankareista, taktiikoista joita kuuluisissa sota-operaatioissa käytettiin. Se on vain osa totuutta. Tiedän että sota aiheena on joillain planeetoilla muuttunut osaksi hupia, jota tarjotaan kauniisti paketoituna elokuvissa, peleissä ja viihteessä. Kuitenkaan, miettiikö kukaan sitä tietoisuuden ylittävää järjetöntä kärsimystä sen kaiken taustalla. Sitten näin ohi ajettaessa joukkohaudan täynnä pikkulapsien ruumiita. Käänsin kasvoni enkä enää halunnut ajatella mitään. Olin imetty tyhjiin. Kykenemätön mihinkään pohdintaan tai ajatteluun. Tein kuten viihteellistyneiden varoissaan olevien planeettojen ihmiset. On helpompi olla ajattelematta. Sulkea asia pois mielestämme. Eihän asia meitä koske. Ei meidän tarvitse nähdä niitä ruumiskasoja ja kuolleitten lastensa ääressä itkeviä äitejä sodan takana. Ja jos joudumme, se on liian kaukainen asia koskettaakseen meitä.

Mitä taas tulee valinnanvapauden rajallisuuteen? Valinnanvapautemme rajautuu täysin mitättömiin seikkoihin, kuten siihen, mikä olisi halvin ruokavalinta tänä perjantaina kun käyn kaupassa. Valinnanvapauteen vaikuttavat siis sinällään täysin mitättömät asiat, kuten ettei tililläni ole juurikaan rahaa. Planeetan mittapuulla nämä ovat täysin mitättömiä asioita. Emme voi valinnanvapaudella vaikuttaa todellisiin ongelmiin, kuten käynnissä oleviin sotiin ja joukkomurhiin. Tämän lisäksi sodanvastaisuus tuntuu nykypäivänä olevan jopa jotenkin epäkorrektia.

Pääsimme taistelualueelle kolmantena päivänä. Maankolkka oli mäkistä ja ennen kiertoratapommituksia se oli ollut metsien peittämä. Olin nähnyt kuvia tästä kotini tiedotusvälineistä. Kaikkialla oli korostettu, miten korruptio oli tuhonnut planeetan. Petturit olivat palvoneet pimeitä voimia, jotka olivat köyhdyttäneet sen pinnan. Torpedoiden ja tykistöpatteristojen jättämät kraatterit siellä täällä kertoivat aivan erilaista totututta. Ja taivaanrannasta kuului jatkuvasti tuo uhkaava ukkosen jymy.

Maa oli täynnä pieniä kaupunkeja ja kyliä, jotka toimivat kapinallisryhmien tukipisteinä. Pettureiden aseistus oli jokseenkin heikkoa. Puutetta heillä oli luultavasti kaikesta. Kaartilla on taas kaikkea. Aseita, panoksia tykistöä ja tarvittaessa saamme tulitukea kiertoradalta. Ainoa mitä kapinallisilla on, olivat paremmat asemat linnoitetuissa kaupungeissa, joukkoylivoima ja heidän aatteensa. Olin matkalla nähnyt myös vankijoukkoja joita kuljetettiin kohti inkvisition pystyttämiä tuhoamisleirejä. Eräs kapinallinen oli napannut vartiosotilaalta kranaatin, ja hypännyt se kädessään päin tilannetta seuraavaa kaartilaisupseeria. Kapinallisen viimeinen huuto oli: “Eläköön vapaus!!!” Tämän jälkeen kranaatin räjähdys pysäytti saattueemme hetkeksi, ennen kuin pääsimme taas jatkamaan matkaamme. Näin vielä lavalta käsin, kun joku upseeri repi pikkulapsen äsken itsensä räjäyttäneen petturin vaimon käsistä. Ajoneuvomme takana seuraavana tankki peitti näkymän, mutta kuulin kaksi laukausta. Niin absurdia. Niin järjetöntä. Mutta sotahan on järjetöntä.

[Iron-Father]

Tämä on oikeastaan tarinan alkupätkä. En halunnut postata kaikkea paatosta välittömästi, sillä en oikein tiedä minkälaisen vastaanoton tämäntyyppinen teksti täällä vastaanottaa. Kiitos kommenteista etukäteen. Katsottavaksi jää mikä on teidän mielipide tekstistäni.

[Iron-Father]

Iltaan mennessä saavuimme kohtaamispisteelle, johon huoltojoukot olivat pystyttäneet väliaikaisia asumuksia saapuville joukoille. Eturintaman taisteluiden aiheuttama jymy oli kasvanut jatkuvaksi ukkoseksi ja mustat pilvet täyttivät mustan horisontin. Ilmapiiri oli odottava ja kohtaamiemme näkyjen vuoksi täynnä ahdistusta. Ahdistusta, jota miehet yrittivät karkottaa kertomalla karskeja tarinoitaan. Ja kun he käänsivät kasvonsa ryhmästään heidän kasvoiltaan kuvastui kipu ja pelko. Taisteluvaunut, kuljetuslavat ja telatykit jyrisivät pitkin maastoa kuin suuret rautaiset pedot irtautuessaan saattueletkoistaan. Ilma oli täynnä käskyjä, metallipetojen kolinaa, moottoreiden ääntä, savua ja pölyä. Kuljetusvaunumme ja muut tankit liikkuivat maastoon, jonka osaksi mekanisoidut joukot ne yllättävän nopeasti muuttuivat.

Kun sanoin uskovani ihmisen pohjimmaiseen vapauteen, puhuin totta. Tämä johtuu perimmäisestä uskostani ihmisen vastuuseen teoistaan. Jos valinnan vapaus olisi vain seurausta kausaalisuhteista ja persoonastamme, vastuu katoaisi vapauden kanssa jonnekin syy-seuraus suhteiden viidakkoon. Toimisimme ympäristön vaikuttamina, persoonallisuutemme ohjaamana, tilanteen pakottamana ja viettiemme viemänä. Jokainen lapsentappaja, raiskaaja ja ryöstömurhaaja voisi syyttää teostaan omaa persoonaansa ja sitä miten tapahtumat olivat vain väistämättä johtaneet tähän. Hänellä ei ollut mahdollisuutta vaikuttaa, kaikki johtui vain psykologiasta ja deterministisestä maailmastamme. Ilman vapautta, ei meillä olisi mahdollisuutta valita hyvän ja pahan väliltä ja olisimme vain ympäristömme heittopusseja. Ihminen ei olisi velvollinen olemaan vastuussa mistään, sillä hänet on pakotettu toimimaan niin kuin hän toimii.

En pitänyt ryhmästämme. Ryhmänjohtajamme, tuo nuori kersantti oli tavallinen Imperiumin propagandan kasvatti. Voin arvailla vain hänen taustojaan. Hän oli varmasti syntyjään sotilasperheestä päätellen iästään ja jo saavuttamastaan arvosta. Hänet oli lähetetty nuorena armeijaan varttumaan ja hankkimaan siitä elämäntehtävänsä, kuten miehet häntä ennen. Massiivisen odotusten taakan alle muserrettu nuori mies. Oikeastaan emme olleet tämän miehenalun kanssa niinkään erilaisia. Hän tosin oli omaksunut perheensä vaikutteet. Kritiikittömän Imperiumin palveluksen, kunnioituksen kuolematonta keisaria kohtaan ja murtamattoman velvollisuudentunteen. Minä pystyin näkemään itsessäni vain jälkiä kahdesta viimeisimmästä. Muu ryhmämme koostui tunteettomista, tai ne taitavasti piilottavista Imperiumin aivopesemistä nuorista miehistä. Kaksi ryhmämme jäsentä oli nauranut kiitäessämme irvokkaasti vääntyneiden ruumiiden täyttämien röykkiöiden ohi. Kuunnellessani näiden kahden naureskelua tunsin samaan aikaan suurta inhoa ja suurta surua. Mitä pimeää ihmismielessä asuu, että se voi muuttua siksi pahuudeksi, jota näin kaikkialla ympärilläni.

Nuoria miehiä jotka oli laitettu liian suuriin kenkiin. Siinä minä ainakin osasin samaistua muihin ryhmäni jäseniin. Karskeista puheistaan ja tunteettomasta käytöksestä huolimatta tiesin, että matka oli jo jättänyt jälkensä suurimpaan osaan miehistä. “Petturit ansaitsevat sen”, eräs sotamies mutsi kävellessään sisään telttaamme. Toinen kuolleille kapinallisille nauranut mies oli kuullut sotamiehen sanat ja innostui nyt meluamaan omaa mielipidettään asioista. Kuuntelin hiljaa nurkassa tuota tuttua litaniaa: “Totta! Se oli oikein niille kaaoksen saastoille. Kuka tietää mitä pääkaupungin suurpapit näinäkin öinä kuiskailevat pimeyden ruhtinaille. Kapinalisille ei koskaan saa antaa periksi. Tässä tilanteessa tunteet pitää jättää sivuun, muuten kaaoksen siemen jää kasvamaan ihmisten sydämiin, purkautuakseen lopulta meidän kaikkien silmille.” Monet ryhmämme sotilaista nyökyttelivät kaartilaisen sanoille. Joku miehistä huikkasi perältä: “Kaikki petturit pitäisi polttaa!”

En jää kuuntelemaan. Kohtaan mieluummin kylmän kostean iltailman. Pimeän taivaan ilman lintujen laulua. Meteli teltassa jatkui. Miehet ovat innostuneet. He herättelevät tappomieltä, vaikkeivät tajunneet olevansa yhtä eksyneitä, kuin lampaat ilman paimenta. Jossain kaukana kuuluu telaketjujen kolinaa. Kaukaista tykistötulta jossain pohjoisessa. Sytytän röökin ja jään katsomaan sairaanväristä taivaanrantaa. Jossain kaukana lyövät salamat. Jymy kuulostaa kuin kaukana jättiläiset iskisivät ja hieroisivat kalliolohkareita toisiaan vasten.

“Kapinalliset ovat epätoivoisia.” Käännyin katsomaan teltasta tulijaa. “Älä säikyttele, on muutenkin hermot pinnassa”, sanoin ja sytytin Mestarille tupakan. Laskeuduimme toisen polven varaan katsomaan väriään vaihtavaa taivaanrantaa. Äsken punainen taivas oli muuttunut tummanvioletiksi ja nyt mäkien takaa ilmestyi myrkynvihreitä värisävyjä, jotka levisivät pitkin taivaanrantaa kuin suurten käärmeiden ruumiit. “Mitä tarkoitat kun sanot että he ovat epätoivoisia”, kysyin. Mestarin tupakanhehkun valaisemat kasvot olivat kuin kiveä ja niistä kuvastui suru. Hetken mietittyään hän vastasi yhdellä sanalla: “Demoneita.” Haukoin henkeäni punnitessa kuulemaani. “Mutta luulin että tämä on samanlainen sota kuin aina kapinallisten kohdalla. He syyttävät aina separatisteja kaaokseen kääntymisestä ja pimeyden ruhtinaiden palvonnasta. Eikö tämä olekaan samanlaista sotaa kuin ne kaikki? Ovatko he todella vajonneet pimeyteen kuten väitetään?” Minä luotin mestariin. Luotin tähän mieheen jo silloin kun näin hänet ensimmäistä kertaa, kun miehet jaettiin ryhmiinsä avaruuslaivassa. Hän oli huokunut sellaista rauhaa ja tyyneyttä, jota en ollut vielä siihen asti kenessäkään kohdannut. En tiennyt hänen oikeaa nimeään. Kaikki kutsuivat häntä vain “mestariksi”. En tiennyt mistä nimi oli peräisin, mutta suuriksi hämmästyksekseni jopa kaartilaisupseeristo käskytti häntä lempinimellä.

Rauhallisella äänellään mestari vastasi: “He ovat suunniltaan pelosta, kapinalliset tietävät että voitoistaan huolimatta he ennen pitkää häviävät sodan. Jääkärit ovat jo vallanneet systeemin uloimman kehän. Kuulithan sinä uutiset leiriytyessämme. He eivät enää näe toivoa.” Olin kiihtynyt kuullessani mitä tuon synkän taivaanrannan takana eturintamassa tapahtui. Kuvittelen olennot, joita vastaan miehet juuri tälläkin hetkellä taistelivat kaivautuneena väliaikaisiin asemiinsa, rukoillen tykistötulen riittävän petojen pysäytykseen. “Mutta eivätkö he sitten ole juuri niin pahoja kuin meille on kerrottu? Eihän maailmankaikkeudessa ole mitään muuta niin absoluuttisen pahaa kuin kaaos ja sen seuraajat!” Mestari hymähti nakatessaan vielä palavat tupakan maahan: “He eivät usko enää voittoon. Juuri samat johtajat, jotka ovat vannoneet meille pettureiden pahuutta, ovat ajaneet kapinalliset juuri niihin kauheisiin tekoihin, joista he näitä syyttävät. Kaikki ei oikeasti ole niin mustavalkoista, kuin meille halutaan väittää. Ei ole absoluuttista hyvää tai pahaa. Kaikelle voi nähdä syynsä. Kuitenkin valintamme ovat ne jotka todellisuudessa määräävät tulevaisuuden suunnan.”

Mietin hiljaa mestarin sanoja katsellen yhä taivaanrantaa. Harmaat pilvet olivat väistyneet taivaalta paljastaen mustan tyhjyyden yllämme. Pohjoisen taisteluiden yllä lepäsi tumma ukkosrintama, kuin musta muuri estämässä meitä jatkamasta matkaa. Kaukaisuudesta tykistöpatteristojen laulu alkoi vahvistua, enteillen kuolemaa. Vilkaisin mestaria. Hän oli vanhempi kuin ryhmäni miehenalut. Hän oli kuitenkin edelleen nuori mieheksi. Mietin mitä noiden synkkien kasvojen takana piileksi. Tiesin että mestari oli pakko-otettu kaartiin. Olin nähnyt symbolin mitä hän kantoi kaulassaan. Tiesin nimittäin kyseisen planeetalla jolla ihmiset usein kantoivat tuota uskonsa symboliaan kaulassa. Olin myös kuullut, mitä tuolle planeetalle oli tapahtunut. Maan hallinto oli taannoin joutunut ristiriitoihin Inkvisition kanssa. Heitä oli syytetty harhaoppisuudesta ja keisarinuskon pettämisestä. Syytteet planeetan hallinto oli kovin sanoin kieltänyt. Muutamaa kuukautta myöhemmin olivat inkvisition mustat alukset lipuneet planeetan kiertoradalle, ja tätä nykyä planeetta oli Ordo Malleuksen valvonnassa. Riitojen taustalle ovat ilmeisesti kätkeytyneet planeetan pitkäaikainen rauhansanoma ja Imperiumiin kohdistettu kritiikki.

“Mutta miten voimme vaikuttaa kaikkeen tähän”, sanoin huitaisten kättäni taivaanrannan suuntaan: “Kaikki on niin tuskallisen pielessä tässä elämässä. Ja valinnanvapaus… Miksi edes puhua siitä… Emme me pienet ihmiset saa kuitenkaan vaikutettua mihinkään valinnoillamme. Mitä valinnanvapautta se sellainen on. Seuraan tuota taivaanrantaa tietäen, että ihmiset kuolevat. Siellä ihmiset teurastavat ihmisiä. Mitä hyötyä on siitä että meille on suotu valinnanvapaus, jos emme saa käytettyä sitä?” Mestari nyökkäsi hiljaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän alkoi taas puhumaan: “Siinähän se on. Vapautemme valita on äärettömän rajoittunutta. Tämä rajallisuus ei tarkoita ettemme voisi käyttää valinnanvapautta. Kuka on sanonut ettemme voisi valinnoillamme tehdä myös jotain hyvää? Mitä minä käyttäisin vertauskohtana… Tiedätkö sen vanhan sadun paratiisista ja käärmeestä? Varmasti tiedät. Jos pohdimme omaa valinnanvapauttamme, voimme aina selittää ilkeitä tekojamme siten, ettemme olisi kuitenkaan voineet vaikuttaa suuriin vaikuttimiin ilmiön takana. Samalla tavalla voimme sanoa tehneemme pahat teot tilanteen pakosta. Joku vahvempi käski meitä toimimaan ja me toimimme. Tämä henkilö tietenkin sai käskyn korkeammalta taholta ja niin edelleen. Me delegoimme vastuun seuraavalle portaalle. Voisin näin todeta, että ei se ollut minun syy että tapoin satoja ihmisiä, minut käskettiin tekemään niin enkä voinut muutakaan. Käärmesadun opetus on sama. Aatami syyttää omenan syönnistä Eevaa ja Eeva käärmettä. Itse omena ei ollut niinkään suuri rikkomus kuin vastuun kieltäminen.”

Katsoin hämmentyneenä mestaria, joka oli hänkin kääntynyt minua kohden. “Ihminen on kaikissa tilanteissa vastuussa omista valinnoistaan. Tämä on painava taakka ja sitä on vaikea noudattaa. Sinä voit tietenkin olla toista mieltä. Minä kuitenkin uskon vakaumuksellisesti, että asiat ovat näin kuten sanoin.” Nousin hämmentyneesti ylös polveltani ja asettelin seuraavan kysymykseni: “Mutta eikö se tarkoita sitä, että jos ihminen on joka tapauksessa vastuussa teoistaan, kuuluisi hänen ennemmin kuolla, kuin tuottaa itse pahaa?” Mestari käveli vierelläni teltan ovelle ja virnistäen totesi: ”Mitä sinun vastuuntuntosi sanoo. Sanani minä sinulle sanon ovat tilanteemme huomioonottaen erittäin vaarallisia. Toinen asia minkä tiedän, on meidän on pian valittava kahdesta reitistä joko se helpompi, tai se kaikista tuskallisin".

[Drakojan]

Upeaa kuvailua ja hiukan syvempää pohdintaa. Pakko tunnustaa, että suurin osa meni ohi, mutta toisen osan Mestarin ja päähenkilön keskustelu herätti ajatuksia ja oli helposti tajuttava.

Tämä on mielestäni ehkä kaikista lähinnä normaalin kaartilaisen ajatusmaailmaa. Astarteet ovat Astarteita, mutta kaartilaiset todellakin ovat vain pieniä ihmisiä jotka yrittävät hallita omaa maailmaansa ja elämäänsä.

Oletko harkinnut kirjailijan uraa?

[Rebs]

Paras tarina tähän mennessä sotussa, rakastan tätä, tekee mieli repiä oma tarinani kappaleiksi

[Ilkeapikkuperkele]

Todella mainiota tarinan kerrontaa! Toivottavasti jatkoa siunaantuu.

[Iron-Father]

Jes, joku jaksaa lukea työstöni tuloksia. ;) Kivaa että tulee palautteesta. Positiiviset kommentit toivatkin huomattavasti lisäintoa loppuosien hiomiseen. En oikeastaan oikein osaa kirjoittaa sodasta. Sota ei kyllä nytkään itseasiassa päässyt aivan pääosaan, vaikka kyseistä aihetta aikalailla käsittelenkin. Pyrkimys olisi herättää ajatuksia ja miettimään esiin heitettyjä kysymyksiä. Kiitos kuitenkin vielä kommenteista. Koitan todellakin saada noita loppupätkiä kasaan. Itse sotimisvaiheet ovat jotenkin ongelmallisia kirjoitukselleni. Aina kun olen yrittänyt saada jotain ulos, ne takkuavat. En vain saa ulos kaikkea niinkuin sen haluaisin. Ainainen pulmakivi. Jotenkin vaikeaa ilmaista kaikkea mitä haluaisin niinkuin haluaisin. Mutta antaapa olla. Pysykää linjoilla.

Muuten Drakojanille vastaukseksi: Oikeastaan olen, mutta minulla ei luultavasti koskaan olisi siihen vaadittavaa tahdonlujuutta / luovuutta. Kaikki kunnia niille jotka oikeasti kykenevät kirjoittamaan sen menestysromaanin ja elättämään itsensä työnsä ohessa.

[Musta Katsastaja]

Luin tarinan kerran. Sitten toisen kerran. Ja vielä kolmannen kerran.

Onnittelut osaltani, luultavasti paras tarina sotussa.

Erityisesti minuun teki vaikutuksen tuo syvempi pohdinta, jota en ainakaan itse muista pahemmin nähneeni täällä aiemmin (jos on, laittakaa toki linkkiä), ja näkökulma yksinkertaisen (tai no yksinkertainen ja yksinkertainen kun vertaa ystäväämme ja muuta ryhmää :D) kaartilaisen tasolta. Lisäksi keskustelu mestarin ja ystävämme välillä oli yksinkertaisesti hieno.

Jatkoa!!

[Hammer_p1ru]

Jes, joku jaksaa lukea työstöni tuloksia. ;) Kivaa että tulee palautteesta. Positiiviset kommentit toivatkin huomattavasti lisäintoa loppuosien hiomiseen. En oikeastaan oikein osaa kirjoittaa sodasta. Sota ei kyllä nytkään itseasiassa päässyt aivan pääosaan, vaikka kyseistä aihetta aikalailla käsittelenkin. Pyrkimys olisi herättää ajatuksia ja miettimään esiin heitettyjä kysymyksiä. Kiitos kuitenkin vielä kommenteista. Koitan todellakin saada noita loppupätkiä kasaan. Itse sotimisvaiheet ovat jotenkin ongelmallisia kirjoitukselleni. Aina kun olen yrittänyt saada jotain ulos, ne takkuavat. En vain saa ulos kaikkea niinkuin sen haluaisin. Ainainen pulmakivi. Jotenkin vaikeaa ilmaista kaikkea mitä haluaisin niinkuin haluaisin. Mutta antaapa olla. Pysykää linjoilla.

Muuten Drakojanille vastaukseksi: Oikeastaan olen, mutta minulla ei luultavasti koskaan olisi siihen vaadittavaa tahdonlujuutta / luovuutta. Kaikki kunnia niille jotka oikeasti kykenevät kirjoittamaan sen menestysromaanin ja elättämään itsensä työnsä ohessa.

Koita. Oikeesti. Noilla skillzeillä se on vähintään hyvää, ja loistavan tekstin seassa et vaan voi mennä metsään. Yritä. Pliis... oo kiltti mähän oon sun paras (tuntematon netti) kaveri.. Cmoon.

[Kolmastoista]

Mahtavaa, en voi sanoa muuta. Tässä on sellaista tekstiä, josta on oikeasti jo vaikea löytää parannettavaa. Jos jostain pienestä haluaisin nillittää, kysyisin, lukevatko kaartilaiset Raamattua, mutta toisaalta sekin sopi oikein hyvin tarinaan. Onnitteluni, olet varmastikin sotun tällä hetkellä paras kirjoittaja, ja se, huomioon ottaen sotun nykyisen tason, on yhä erittäin alimitoitettu arvostuksenosoitus tälle.
Erityisen vaikuttavaa oli tosiaan tuo päähenkilön pohdinta, sekä tämän ja "mestarin" keskustelu. Tunnelma oli todella voimakas, ja hahmon asemaan pystyi samaistumaan täysin. Tämän lukeminen oli hieno kokemus.
Mikäli sotun tarinakisaa tänä vuonna järjestetään, voisin laittaa pääni pantiksi että pystyt helposti voittamaan sen.
Ei muuta, suurin osa on jo sanottu. Jatkoa odotellessa,
- Kolmastoista

[Häkä-Ässä]

Jo ennen kuin luin pidemmälle, ärsyttää tuo kaartilaisen, naamallaan pellolla kuolemassa, tietoviisaus. Kovin paljon on oppinut sotilaalle turhaa tietoa. Jos tätä tiedon määrän syytä voisi mitenkään selvittää? Vai lukeeko se ehkä jossain lopussa..?

[Kolmastoista]

Jo ennen kuin luin pidemmälle, ärsyttää tuo kaartilaisen, naamallaan pellolla kuolemassa, tietoviisaus. Kovin paljon on oppinut sotilaalle turhaa tietoa. Jos tätä tiedon määrän syytä voisi mitenkään selvittää? Vai lukeeko se ehkä jossain lopussa..?

Maailmassa on paljon tietoa, ja aina löytyy melkeinpä kaikista yhteiskuntaluokista niitä, jotka tietävät paljon. Omasta mielestäni ainakaan tuossa ei ollut mitään epäuskottavaa, päinvastoin juuri tuollaiseksi kuvittelisin keskivertoa älykkäämmän, omaa kohtaloaan pohtivan kaartilaisen.

[Iron-Father]

Telaketjut hakkasivat vasten asfalttikivetystä. Tankit vyöryivät esiin sumusta kuin vaeltavat aaveet. Kuulosti kuin haadeksen sotavaunut olisivat jyrisseet yli maan helvetinhurttien vetäminä. Aamu oli noussut aivan liian varhain leirissä. Maastopuku, liivit ja sirpalehaarniska olivat olleet nihkeän kosteat viileän yön jäljiltä. Unisena olin käynyt huoltojoukkojen teltalla, missä tunteellinen vetoomukseni oli tuottanut tulokseksi hieman kylmää pesuvettä. Raastoin kasvojani kovakouraisesti bensiininkatkuisella vedellä, kuin pyrkien repimään jotain irti itsestäni. Huuhdellessani pesuainetta tunsin, kuin olisin yrittänyt samalla pestä pois pelkoani, suruani ja syyllisyydentunnettani. “Mihin karkasi järki?” Havahduin jälleen Chimerassa. Muutama sotilas loi minuun outoja katseita tankissa. Huomasin taas uppoutuneeni pohdintaani ja vahingossa puhuneeni ääneen. Matkan kulku oli jäänyt minulta täysin huomioimatta. Aivan kuin olisin kulkenut unessa. Ehkä niin olinkin ollut, ken tietää? Valtavaksi kasvanut saattueemme kulki läpi sodan repimän sumuisen maan. Päätiellä letka oli kasvanut lähialueiden läpi kulkevien joukkojen liittyessä siihen. Kokonaiset prikaatit olivat liikkeellä. Tiesin jo nyt, kyseseessä ollut vain pieni operaatio.

Saattue jyrisi ohi väliaikaisparakkien ja maastoon levittäytyneiden tykistöpatteristojen. Joukot olivat liikkeellä massoittain, ja tie vei kohti etulinjaa. Taistelukentän läheisyys alkoi myös näkyä ympäristössä. En voinut olla huomaamatta jatkuvasti vastaamme tulevia kuljetusajoneuvoja täynnä haavoittuneita ja kaatuneita. Siellä täällä kohosi maasta pieniä talorykelmiä. Osa rakennuksista oli sortuneita, vaikkakin suuri osa oli kuin ihmeen kaupalla säilynyt koskemattomana. Siellä täällä asfalttiin oli repeytynyt pommien aiheuttamia kuoppia, ja myös palaneiden ajoneuvojen hiiltyneet luurangot kertoivat omaa synkkää tarinaansa alueella käydyistä taisteluista. Ohitimme hätäisesti rakennetun bunkkerilinjan ja vähintään kolme linjaa pikaisesti kaivettuja juoksuhautoja. Kaikki olivat hylättyjä. Useimmat bunkkerit olivat romahtaneet tulituksessa ja siellä täällä murtuneessa puolustuslinjassa makasi kuolleita kapinallissotilaita. Eturintama oli vaihtunut täällä todella tiuhaan muutaman päivän aikana. Valtavat sähkölinjat kulkivat pitkin mäkisiä peltoja tien kummallakin puolella. “He varmaan haluavat katkaista petturien sähkönjakelun.” Joku tankissa totesi. Arvaus ei kai ollut aivan väärä. Missä olimme kulkeneetkin, suuret sähkölinjat olivat iskeneet aina silmään maastosta. Olin jo aiemmin huomauttanut kulkevamme aivan niiden suuntaisesti. Nyt linjat olivat yhtyneet jättiläismäisiksi johdoiksi, jotka mutkittelivat käärmemäisesti pitkin laaksoja ja mäkiä. Aivan kuin lähestyisimme kaiken lähtöpistettä. Jonkin alkulähdettä.

Asutuksen merkit alkoivat näkyä yhä selvemmin. Varastohalleja, teollisuusrakennuksia ja pieniä asuintaloja alkoi ilmestyä aamusumusta. Lopulta vastaan liukui yhä suurempia rakennuksia. Vanhat rei’ille tulitetut kerrostalot toivat minulle mieleen jättiläismäiset juustonkannikat, jotka olivat kasvaneet eteemme suoraan asfaltista. En voinut olla miettimättä kaupungin asukkaita. Missä olivat ihmiset? Oli synkkää ajatella, kuinka paljon he olivatkaan saaneet jo kärsiä. Kuinka paljon kuolleita? Kuinka paljon kodittomia? Tummista mietteistäni minut havahdutti kersanttimme, joka laski päänsä tähystysaukosta: “Saavumme kohta kaupungin eteläpuolelle. Tässä ei ole mitään kiirettä. Ainakaan vielä. Tämä puoli on otettu omien haltuun yön aikana.” Nuori kersantti katsoi meitä tummilla silmillään tarkistaen ryhmänsä, ennen kuin nousi tähystyslaitteiden luo. Lindel, mikä miesten mukaan oli kersanttimme nimi, suoritti nyt ensimmäistä johtotehtävää. Miesten puheiden mukaan nuorelle upseerille oli auennut mahdollisuus sotilasuraan syntyperänsä vuoksi. Nuoren miehen suku oli huhupuheiden mukaan peräisin Cadianilta. Kersantti Lindelin isä oli kuuleman mukaan kenraali, joka oli kunnostautunut sektorilla käydyissä sodissa. Tietenkin täytyi huomioida että kyseessä olivat vain huhupuheet. Kersantin sanat olivat aiheuttaneet sen, että ryhmä alkoi tähystellä ympäröivää urbaania maisemaa ampuma-aukoistaan. Kapeat raot rajasivat näkökenttää, joten kukaan ei saanut juuri selkeää kuvaa sijainnistamme. “Ovat näköjään räimineet tykistöllä aikamoisesti yön aikana.”

Tankit olivat hiljentäneet vauhtia metelin vähentämiseksi. Katu jota pitkin kuljimme oli katastrofaalisessa tilassa. Telat päästivät kirskuvaa ääntä taloista pudonneiden betonimurikoiden murskautuessa niiden alle. Kone nytkähteli puolelta toiselle sen vyöryessä yli kranaatinkuoppien ja kiviröykkiöiden. Pääkatu oli totaalisesti tuhottu. En harmikseni pystynyt näkemään ampuma-aukostani kuin korkeiden rakennusten alimmat kerrokset. Toisen kerroksen ikkunoista kuitenkin näki, kuinka korkealle liekit olivat lyöneet yöllä. Seiniin oli repeytynyt ammottavia aukkoja, joista osasta nousi vieläkin tummia savupatsaita. Suurimmat tulipalot olivat kuitenkin jo hiljalleen sammumassa. Alakerrosten kauppahuoneistot olivat täydellisesti tuhoutuneet. Pommit olivat paiskanneet kauppojen tuotteita hujan hajan pitkin katua. Siellä täällä joukossa makasi kuolleita ihmisiä, paikoin röykkiöittäin. Tankkien moottoreiden aiheuttamat ilmavirrat saivat hiiltyneiden lehtisten palaset leijailemaan ilmassa, kuin suuret mustat perhoset. Kauhea näky oli jollaintapaa epätodellinen.

Näen tämän kaiken kuin heijastuksena. Kuljin kaiken sen poikki, mutten itse ollut paikalla. Se Mies joka rynnäkkötankissa istui oli joku aivan muu. Olin jo sulkenut mieleni kaikelta tältä pimeydeltä. Matkamme kauhut olivat jo jotenkin turruttaneet minut. Kaikki se suru ja epätoivo olivat tuhonneet jotain sisimmästäni ja sulkeneet tiettyjä portteja sielussani. Jokin raja sisimmässäni oli jo ylitetty. Pelkäsin, mitä seuraavat päivät pitäisivät sisällään. Milloin lopullinen raja tulisi vastaan? Olin yrittänyt päästä irti kauheasta aavistuksesta. Tunsin, että tämä aamupäivä toisi vielä jotain karmeaa tullessaan. Aamulla herätessäni en ollut halunnut nähdä punaisen horisontin ja taivaalle nousevien savupatsaiden taa. Sisälläni puhui ääni, joka kertoi tekojemme vääryydestä. Uskon valinnanvapauteen. Valintani oli tehdä velvollisuuteni. Mihin tämä valinnanvapaus olikaan minut vienyt? Tuskaan ja suruun. Ja tämän jälkeen kuolemaan? Toden totta, minne olikaan karannut järki? Syyllisyydentunne oli luikerrellut salakavalasti mieleeni. Se iski kimppuuni mestarin sanojen muodossa. Mitä tekisinkään, kun valinnanhetkeni vihdoin saapuisi?

Aamulla ryhmätelttaa kootessamme olin huomannut viimeyöllisten myrskypilvien ajautuneen kauemmaksi pohjoiseen. Ainakaan meidän ei tarvinnut ajaa päin tuota mustaa muuria, joka oli vielä eilen levittänyt tumman kämmenensä reitillemme. Värisin kun muistelin pilvipeitteistä taivasta. Tummamyrkylliset käärmemäisesti luikertelevat värit ja salamoiden iskut tuntuivat nyt kaukaiselta muistolta. Etenkin kun olin kävellyt hetken tuossa kauniina nousseessa aamusumussa, joka oli levittäytynyt hunnun lailla maan ylle. Edellisilta oli nyt kuin painajaisuni, joka oli yön aikana kaamealla tavalla luikerrellut uniisi, mutta jota et enää osannut palauttaa mieleesi. Toinen asia mikä tänään oli muuttunut oli se, että nautin nyt ensimmäistä kertaa miesten keskustelusta. Miehet olivat muuttuneet kulkiessaan kohti kohtalonhetkeään. He olivat muuttuneet avoimemmiksi. Ihmisten puhe palautti minut todellisuuteen. Se eräällä tapaa osoitti, että oli muutakin kuin nuo kauhut jotka heijastuivat silmiini metalliarkkumme ulkopuolelta. Maailma oli yhä tuolla jossain kaukana pimeyden takana. Ja ehkä siellä jossain oli myös iloa.

“Tuo tuossa on poikani, ja tämä tässä on tyttäreni. Eivätkö ole kauniita lapsia?” Edessäni istuvat harteikas kiharapäinen mies esitteli ylpeästi kuvia vierellään istuvalle parivaljakolle. Miehen kasvot kuvastivat pelkkää iloa ja hellyyttä hänen kertoessa tyttärestään ja tämän isoveljestä. Huomasin miten hymy levisi minunkin kasvoilleni nähdessäni tämän kikkarapään kursailemattoman hellyyden lapsiaan kohtaan. “Baltistalla on komea katras kotonaan odottamassa” eräs kaartilainen totesi vierelläni. “Niin Kartis. Ja kaunis neito ikävöimässä”, totesi Baltista naurahtaen. Kartis hymähti. Hän oli ystävälliset kasvonpiirteet omaava pieni mies, joka oli herättänyt huomion puheliaisuutensa vuoksi. Kartis oli jo avaruuslaivassa ehtinyt tutustua puoleen pataljoonan sotilaista ja hän oli omassa ryhmässään jo kaikille tuttu. Kartis keskusteli jostain Baltistan vierellä istuvan kaksikon kanssa. Nämä kaksi nuorukaista olivat kaksoset Lenos ja Meidos. Kun Lenos oli lähetetty palvelukseen, oli Meidos päättänyt seurata perässä, vaikka olisikin saanut vapautuksen opiskelujensa vuoksi. Nuorukaisten yhdennäköisyys oli hämmentävän suuri. Heillä oli myös erikoinen tapa täydentää toistensa lauseita. Nytkin Lenos jatkoi veljensä lausetta: “ Heti toisena koulutuspäivänämme päätimme vaihtaa tunnuslaattoja keskenämme. Koulutusupseerit eivät huomanneet mitään. Kuvitelkaa miten me meinasimme kuolla nauruun iltapäivään mennessä.” Meidos jatkoi tähän: “No niin! Ainakin sinä meinasit. Nimittäin MINÄ sain kärsiä SINUN rangaistustasi!” Lenos ei pystynyt pitää naamaansa peruslukemissa ja Lenos jatkoi: “Sinun olisi pitänyt joutua siihen siivoushommaan. Tietäisit nyt mistä puhut.” Baltista katsoi kiinnostuneena parivaljakkoa ja kysyi: “Oletteko te muuten identtisiä? Muistutatte todellakin hitosti toisanne.” Baltistan kysymykseen Meidos vastasi myöntävästi, mutta molemmat kuitenkin täsmensivät hieman: “Mutta kaikki sanovat minua kuitenkin meistä siksi komeammaksi.” Chimera oli alkanut hidastamaan vauhtiaan. Miesten keskustelu loppui kaikkien pyrkiessä tähystämään ulos metalliarkusta. Lopulta vaunu pysähtyi kokonaan. “Nyt kaikki ulos! Saatte hetken jaloitella.”

Hyppäsimme ulos tunkkaisesta tankista ja aloimme liikuttelemaan matkasta puutuneita raajojamme. Ryhmänjohtajamme seurasi perässämme: “Napatkaa vaikka energiapatukka ja useampi kofeiinitabletti niin saatte vähän energiaa. Minä menen kuulemaan tehtävänannon.” Tämän sanottuaan Lindel lähti ja jätti meidät venyttelemään jänteitämme. Sytytin tupakan ja käännyin mestarin puoleen: “Mitähän tämä nyt tuo tullessaan.” Mestari joka oli sytyttänyt itselleen sikarin kääntyi katsomaan tien suuntaan: “Paljon ruumiita, se on ainakin varma. Sinuna olisin varovainen. Tästä ei tule tulemaan helppoa. Ne jotka päättävät eivät juuri kursaile iskeä meitä suoraan leijonankitaan.” Katsoin mestaria vino hymy kasvoillani: “Mistä tuon sait?” Mestari hymähti ja nosti pitkää sikariaan: “Pitäähän kuolemaantuomitunkin saada täyttää viimeinen toiveensa.”

Tykistö oli aloittanut murskaavan keskityksen. Vihollisen puolustusta yritettiin murjoa todenteolla alas. Vielä kaupungin reunalle saapuessamme jyrinä oli ollut ajoittaista. Nyt tulitus oli jatkuvaa ja kranaattien räjähdykset olivat muuttuneet helvetilliseksi orkesteriksi. Miehet söivät eväitään tässä jyrinässä. Jotkut koittivat keskustella, mutta todellista ilmapiiriä nostattavaa jutustelua ei juuri saatu aikaan. Pian joukkueenjohtajat saapuivatkin ryhmänjohtajat mukanaan. Pitkä arpinaamainen upseeri huusi joukkueemme heti aluksi riviin. “Vihollinen on menestyksekkäästi saarrettu omalle kaupunginpuoliskolleen 34:nen ja 56:nen divisioonan toimesta. Kaupunkia on ilmeisesti tyhjennetty petturien toimesta viimeyön vastahyökkäyksen epäonnistuttua. Tiedustelujoukot ovat havainneet kuljetusajoneuvoja kulkemassa poispäin kaupungista aamuyöstä. Vastarinta tulee siis olemaan heikkoa. Pakokauhu on alkanut ottaa valtaa pelkurillisten pettureiden joukossa!” Miehet päästivät riemuhuudon ja useat nyökyttelivät hyväksyvästi päätään. Jotkut kuitenkin näyttivät pettyneiltä: “Osa pirulaisista pääsi käsistämme…” Luutnantti jatkoi puhettaan ja joukkue hiljeni: “Tänään me tulemme tekemään kunniakkaita tekoja. Kaksi mekanisoitua pataljoonaa, mukaan lukien omamme, ovat ottamassa haltuun keskimmäisen sillan ja päätien, joka kulkee keskustan hallintorakennuksille. Toiset kaksi pataljoonaa etenevät länsi- ja itä-siltojen yli. Olemme siis iskemässä vihollisen kimppuun koko prikaatin voimin!” Miehet päästivät jälleen iloisia huudahduksia. Upseeri ei ollut vielä kuitenkaan lopettanut asiaansa: “Kaupunkia reunustaville mäille on sijoitettu runsaasti joukkoja, jotka seuraavat perässämme. Meidän täytyy vain saavuttaa sillanpääasema joen pohjoispuolelta. Ryhmänjohtajat ovat saaneet erikseen toimintaohjeensa. Taistelkaamme tänään horjumatta Imperiumin puolesta! Älköön teoissamme näkykö pelkuruus eikä heikkous! Älkää antako armoa, älkääkä sääliä. Taistelkaamme tänään kuolemattoman KEISARIN kunniaksi ja pitäkäämme hänen nimensä kieltemme päällä! Tuhotkaa petturi ja polttakaa vääräuskoinen!”

Moottoreiden jyrähtäessä käyntiin ympärillämme tunsin niskavillojeni nousevan pystyyn. Nyt se siis alkaa… Ensimmäinen koetus. En tiedä oliko kyseessä juuri propagandan taakka, vaiko konservatiivinen kasvatukseni. Oli asian laita miten tahansa jostain alitajunnastani nousi pintaan ajatus, että juuri nyt arvoni tultaisiin punnitsemaan. Ansaitsenko kantaa sotilassuvun nimeä samalla tavoin kuin vaikkapa veljeni? Toisaalta mielessäni puhui myös toinen ääni. Mihin tämä kunnia olikaan heidät vienyt… Sisälläni oli ristiriita. Minun täytyi painaa epävarmuuteni sivuun Chimera nytkähtäessä liikkeelle. “Taistele tai pakene…” Hengitykseni kiihtyi adrenaliini virratessa suoniini.

Tankkiletka jyrisi pian sillalle. Kyseinen kivisilta oli vanhempi, kuin korkeateknologinen rakennusarkkitehtuuri sen ympärillä. Se oli varmasti vanhempi kuin kukaan paikallinen pystyi muistamaan. Ehkä suurin osa kaupungin asukkaista koki se kivikaarten olleen olemassa aina. Mustuneet kivilohkareet olivat nähneet hallitsijoiden vaihtuvan ja aikojen muuttuvan. Ne olivat katsoneet ikuisuutta silmiin ja selvinneet siitä uuteen päivään. Nyt se joutuisi seuraamaan oman planeettansa rappion ja sen väestön tuhon. Näin tähystysaukosta sillan jykevät reunat ja sen takana nopeana virtaavan mustan veden. Kersantti laski jälleen päänsä tähystystornista: “Olemme kaupungin puoliskot erottavalla sillalla. Letkan etummaisena kulkevat taisteluvaunut raivaavat meille tietä. Saamme myös tykistöltä tulitukea. Älkää jännittäkö, hyvin tämä menee. Aina sanotaan että ensimmäinen taistelu on se pahin.” Kuulin nuoren upseerin äänestä kalskahtavan epävarmuuden. Ilmapiiri oli muuttunut jännittyneen odottavaksi. Myös muut olivat huomanneet muutoksen kenraalin äänessä. “Pyrimme siis jatkamaan matkaamme keskusaukiolle saakka, jos on mahdollista. Sitten teidät puretaan Chimerasta. Sinne pystymme asettumaan tukeviin asemiin, mistä kykenemme jatkamaan hyökkäystä eteenpäin.”

Kersantin puhuessa tankkiletka liukui hitaasti yli kivisillan. Mestari, joka oli kuunnellut hiljaa upseereiden ohjeita, totesi nyt sanoiksi sen, mitä kaikki muutkin ajattelivat: “Lieneeköhän se niin läpihuutojuttu kuitenkaan. Taitaa tulla kohta astetta kuumemmat paikat…”

Ja niin me kuljimme eteenpäin. Kohti kuolemaa tai ikuista elämää. Me vastentahtoiset tuhontuojat metallisissa ruumisarkuissamme. Vapaaehtoisina vangittuina näihin rautapetoihin. Yhteiskunnan uhrausten ruumiillistumat ja kunniamerkit. Kuinka kurinalaisesti kulkien me etenimmekään. Nyt myöhemmin pohtiessani, voisin hyvinkin käsitellä taistelua sotilaallisin termein. Voisin kuvata joukkojen liikkeitä. Miesvahvuuksia, vastustajan rintamamuodostusta. Toisaalta voisin kertoa sankaritarinan. Tämä olisi kertomus urheasta rynnäköstä tulimuuria vasten. Kertomus sankarisotilaista, jotka kävivät rynnäkköön keisarinsa nimeä huutaen. Tarina peräänantamattomuudesta ja kunniasta… Mutta mitä tämä tarina tosiasiassa kertoisi? Kaikki kauhea on niin helppoa kääriä kauniiseen pakettiin ja koristella lopuksi. Sinun ei tarvitse nähdä kuin silmähivelevä pintakerros, ja olla kärsimättä inhottavia tosiasioilta. Yritämme suojata itseämme todellisuudelta, koska emme halua käsitellä pahaa. Suurin osa sankareistammekin on pohjimmiltaan tappajia ja murhaajia. Emme vain näe heitä mahtipontisen ulkokuoren takaa. Olemmeko itsekkään sen parempia kuin nuo sankarihahmoksi kuvatut joukkomurhaajat? Sellaisia henkilöitähän me kunnioitamme ja ihannoimme.

Ihmisarvo on kuollut. Kauan eläköön ihmisarvo! Tästä eteenpäin annoimme henkemme muiden päätösten varaan. Olimmeko me juuri niitä, jotka luokiteltiin “hyväksyttäviksi menetyksiksi“? Juoksutettiinko meitä kohti välttämätöntä kuolemaa? Ihmisarvo oli kadotettu, mutta silti otin vastaan velvollisuuteni. Se on minun vapauteni. Vapauteni juosta rohkeasti vastaanottamaan luodin keuhkoon, toisen sydämeen. Sitä kutsuttiin kunniakkaaksi uhraukseksi. Eikö sekin ole jotain jota arvostamme? Mutta mitä meidän ihanteemme todellisuudessa pitävät sisällään? Kuolleita tyttäriä, poikia, isiä ja äitejä. Onko tämä todella se suunta, johon haluamme kulkea? Minne karkasikaan järki? Mekin olimme kulkemassa kohti henkilökohtaista maailmanloppua. Kohti tuota pimeää paikkaa, joka vaanii pimeimmissä painajaisissa. Ja pian meidät oltaisiin iskettävä suoraan helvetin tulisille porteille kohtaamaan lunastajamme…

[Iron-Father]

End of Part One

Lukihäiriöisenä puhtaaksikirjoitus voi olla harvinaisenkin tuskallista... Valmista liuskaa tulee ulos ikävystyttävän hitaasti. :P Aiempaan keskusteluun haluaisin todeta, että turha sitä perus rivimiestäkään on aliarvioida. Miksei tavallisellakin perusmeikäläisellekkin voisi kertyä tietoutta ja elämänviisautta? Ja kaikkiin sotilaspropagandakaan ei pure, joten aikaa jää omallekkin pohdiskelulle. Varmasti kuka tahansa sodassaolija pohtii, ovatko vastaanotetut käskyt todella ettisesti oikein?

[Drakojan]

Taas aika pirun loistavaa. Heitit vain aika pahan cliffhangerin. :P

Kuvailu oli taas aivan mahtavaa, ja sait aikaan todella hyvän tunnelman. Ja oikeasti laittaa ajatuksia liikkeelle, yritä tätä myös jonkun muunkin lajin näkökulmasta joskus, jooko? :)

[Iron-Father]

Taas aika pirun loistavaa. Heitit vain aika pahan cliffhangerin. :P

Kuvailu oli taas aivan mahtavaa, ja sait aikaan todella hyvän tunnelman. Ja oikeasti laittaa ajatuksia liikkeelle, yritä tätä myös jonkun muunkin lajin näkökulmasta joskus, jooko? :)

Näinhän tässä taisi käydä. ;)
Kiitos jälleen palautteesta. Muiden lajien näkökulmaan laajentaminen tuntuu minusta vaikealta ajatusmaailman vuoksi. On vaikea pohtia mitä Tau:n tai Eldarin mielessä liikkuu. Etenkin kollektiivisessa kulttuurissa elävän fire warriorin sielunmaailmaan upputuminen kuulostaisi minusta aikalailla haastavalta projektilta. Sisältöön vaikuttaisi negatiivisesti myös se fakta, että kaikissa roduissa haluamme oikeastaan nähdä osan itseämme. Jos joku on lukenut Stanislav Lemin teoksia, on hän pohtinut samaista teemaa omissa teoksissaan. Erilaisuus pelotta ihmistä ja oikeastaan se mitä etsimme avaruudesta on oma itsemme.

[Iron-Father]

Räjähdys järisytti maata. Kumea jyske oli terästänyt aistimme ja kaikki koittivat vielä viimehetkellä tarkistaa varusteittaan ja kokeilla remmiensä pitävyyttä. Metallin kirskunta ja pirstoumisesta kertovat äänet yhtyivät räjähdyksiin ja miesten tuskanparahduksiin. Jossain aseetkin aloittivat laulunsa. Olimme pysähtyneet paikoillemme ja paha aavistus hiipi mieleeni. “Mitä helvettiä siellä tapahtuu?” Miehet pyörivät paikoillaan koittaessaan nähdä mitä oli tapahtumassa edellämme. Tähystysreiät rajasivat ilkeästi näkökenttää. Minun, kuten muidenkin, oli täysin mahdotonta nähdä ampuma-aukoista eteenpäin. Ainoa mikä antoi meille aavistuksia tapahtumista oli laukausten vaihto, konekiväärien jyske ja miesten huudot. “Siellä palaa nyt vyötä”. Baltista totesi. Tankkimme nytkähti liikkeelle ja kääntyi viistosti vasemmalle. Kylkiämme suojamassa olleet kaartilaisryhmät juoksivat nyt ohitsemme kohti taistelun ääniä. Näin oikealta sivustaltamme, että muutkin panssarit olivat koittaneet pyöriä parempiin asemiin. Vieressämme olevat taistelutankki ampui kanuunallaan. Tykinlaukaus tärisytti meidänkin vaunua. Ajoneuvot olivat ahtaasti pakkautuneena kapealle tieosuudelle, jossa korkeat rakennukset nousivat kummallakin puolella. Aivan kuin paksut uhkaavat muurit olisivat kaartuneet yllemme. Kauempana edeltäpäin näkyivät jo tummat savupilvet. “Voi perse… Siellä menee omia”. Koitin epätoivoisesti nähdä, mitä oli tapahtumassa. Räjähdys seurasi toistaan ja osa niistä kuului jo huomattavasti lähempää. Kuulin kuinka metallinpalaset kolahtelivat vaunumme pintaan. Vai olivatko ne ammuksia? “Miksemme liiku eteenpäin?”

Äkkiä Lindel loikkasi alas tähystystornistaan ja nappasi oman aseen telineestä: “Nyt heti ylös! LIIKETTÄ!” Miehet pomppasivat ylös vetäen visiireitään alas. “Ei ole aikaa säästettävissä! Luukut auki, nyt heti! ULOS! ULOS!” Tämän jälkeen kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Olin juuri astumassa ulos Kartiksen perässä, kun maa katosi altani. Samalla pirstoutumisen ääni viilsi ilmaa. Jokin työnsi minua eteenpäin ja räjähdyksen ääni löi korvani lukkoon. Polttava aalto iski selkääni ja maailma pirstoutui silmissäni. Ilma täyttyi savusta, liekeistä sekä irtonaisista metallipaloista ja tunsin jonkin viiltävän minua syvälle poskeeni. Koitan huutaa, mutta rintakehääni pusertava paino esti sen työntäen ilman ulos keuhkoistani. Lopulta kylmä maa iski minua vastaan, yhtä murskaavana ja säälimättömänä kuin rautanuija. Tuntui kuin olisin ottanut vastaan laivaston nyrkkeilijältä koukun toisensa jälkeen, suoraan palleaan...

Asfaltti imi siis loputkin hapet keuhkoistani ja salpaannutti hengitykseni. Hetken aikaa näin pelkästään mustaa. Tunsin vajoavani pimeään kaivoon ja aika tuntui ikuisuudelta. En tiedä kuinka pitkään makasin, kun aloin taas virkoamaan. Ilmeisesti ei ollut kulunut kuin muutamia sekunteja, sillä pieniä metallinpalasia kolahteli vieläkin niskaani. Minusta ne sekunnit olivat kuitenkin tuntuneet tunneilta. Ilma kulki taas keuhkoissani ja ympäristön äänet palata himmeinä korviini, paitsi että kaikki tuntui tulevan jostain kaukaa. Läheltäni kuului miesten huutoja. Räjähdys vavisutti maata, mutta sen äänen kuulin jostain sermin takaa. Koitin ottaa käsilläni tukea maasta, mutta epäonnistuin yrityksessäni ja lysähdin taas naamalleni asfalttiin. Kesti taas hetki, ennen kuin sain kerättyä voimaa uuteen yritykseen. Tällä kertaa päätin edetä rauhallisemmin. Koitin nostaa päätäni, ja napsautin samalla kypärästä ryhmäradion päälle. Suhinan ja rätinän joukosta kaikua kersantti Lindelin kireäksi muuttunut ääni: “Kuulevatko kaikki? Suojautukaa tien vasemmalle puolelle. Olemme joutuneet väijytykseen! Toistan! Olemme joutuneet väijytykseen!” Otin käsilläni tukea asfaltista. Koitin hitaasti hilata ruumistani ylemmäs saadakseni näkyviin, mitä ympärilläni tapahtui.

“Täällä kersantti Lindel!” Nuoren upseerin ääni murtui hänen huutaessaan radioon: “Kutsun ryhmää kokoon tien oikealla puolella. Huudan nyt teitä nimillä. Vastatkaa kaikki minulle sijaintinne. Missä ovat Gabe ja Mihail? Tarvitsemme raskasta kk:ta. NYT!” Raotin silmiäni. Visiirilasi mikrotekniikkoineen oli hajonnut sirpaleiksi syöksyessäni asfalttiin. Ainakin se oli suojannut kasvojani ja ottanut vastaan osan iskusta. “Gabe täällä. Mihail ei selvinnyt. Kartis koittaa Mestarin kanssa saada konekiväärin ulos chimerasta. Tarvitsemme tulitukea täällä! Meitä ammutaan kaikista suunnista! Toistan, tarvitsemme tulitukea!”

Laukaukset nostattivat kivensiruja maasta. Uusi räjähdys järisytti maata ja päälleni varisi betonin ja asfaltin paloja. Maailma oli hajonnut riekaleiksi ympärilläni. Kaiken tämän näyttämönä oli maanpäälliseksi helvetiksi muuttunut tieosuus. Tankit saivat suoria osumia kaikilla puolillani ja miehet yrittivät puskea ulos palavista kuljetusvaunuistaan. Näkymättömissä pysyttelevät vihollisen konekiväärit ampuivat hengiltä kokonaisia joukkueita yläpuolisista ikkunoista. Helvetti oli ryöstäytynyt valloilleen ja kuolema kulki katuja pitkin satoaan keräten. Hapuilin asettani. Radiosta kaikui rätinän keskeltä uusi karheampi ja kovempi ääni. “Täällä kenraali Rosnak. Olemme joutuneet väijytykseen. Ryhmänjohtajat ja joukkueenjohtajat. Radiotaajuutemme ovat paljastuneet viholliselle. Petturit ovat täysin selvillä suunnitelmistamme. Sulkekaa yleinen kanava ja käyttäkää vain ryhmäradioita.” Rätinä peitti kenraalin seuraavat sanat, mutta onnistuin saamaan osasta selvää: “Kootkaa ryhmänne ja taistelkaa urheasti keisarin puolesta! Onnea matkaan miehet. Jos kaadumme, me emme kaadu turhaan! Kauan eläköön imperiumi! KEISARIN PUOLESTA!”

Saan vihdoin otteen aseestani ja iskin sen maahan tueksi. Väänsin itseni puolimakaavaan asentoon asettani vipuvartena käyttäen. Tuhannet pienet vasarat hakkaavat ohimoani ja sirpaleiset kuvat pyörivät silmissäni. Onnistuin kuitenkin jotenkin ryömimään tuhoutuneesta rynnäkkövaunusta lentäneen metalliromun suojaan ammusten kimpoillessa ympäriltäni. Sillä hetkellä uskoin hyvin varmasti kuolevani. Lindelin ääni kaikui jälleen ryhmäradiossa: “Missä kaksoset ovat? En näe heitä.” Nostin päätäni koittaen nähdä ryhmämme sijainnin. Chimeramme keula oli räjähtänyt ulospäin menettäen samalla täysin alkuperäisen muotonsa. Ammuskoteloiden räjähdys oli repinyt irti niin tykkitornin kuin osan kattolevyistäkin. Lähelläni makasi kyljellään mies, jonka pää oli murskautunut lentävästä metalliromusta. Miehen rinnan läpi oli työntynyt paksu metallipalkki ja hänen kasvonsa olivat ruhjoutuneet täysin tunnistamattomiksi. Meinasin antaa ylen nähdessäni kuolleen miehen pään, tai mitä siitä oli enää jäljellä. Verisessä sohjossa makaava mies puristi yhä kädessään valokuvanippua.

Kaksosten ääni rätisi vihdoin yhteysradiossa: “Me olemme vasemmalla puolellanne.” Tähän toinen kaksosista jatkoi: “Saimme pelastettua muutaman ammuskotelon mukanamme. Antakaa meille suojatulta niin tulemme sinne.” Koitin löytää katseellani vihollisemme. Ainoastaan suuliekit paljastivat kokoharmaisiin pukeutuneet kapinallissotilaat tummista ikkunoista. Siellä täällä näkyi kuitenkin myös pilkahduksia liikkeestä. Sain ainakin näkemästäni perusteella vaikutelman varteenotettavasta kapinallisjoukosta. Kapinalliset olivat asettuneet hyviin asemiin tutussa kaupungissaan. Odottamaan meitä ja tuhoamaan meidät. Painauduin jälleen maahan raketin iskeytyessä viereeni. Räjähdys vavisutti katua. Pirstoutuvan metallin ääni riipi korvia, minkä jälkeen pöly ja savu täyttivät ilman. Pian myös miesten tuskanhuudot yhtyivät yleiseen meteliin. Ammus oli varmasti osunut kuljetusvaunuun. Radio alkoi taas puhua: “Tietääkö joku missä Baltista on? Näkikö kukaan häntä? Entä Heart? Oliko hän Mestarin mukana?”

“Baltista on kuollut!” huusin yhteysradiooni. Toisessa päässä syntyi hiljaisuus. Kun Lindel taas puhui, hänen äänensä oli muuttunut. Aivan kuin se olisi värissyt hänen puhuessaan: “Mitä? Oletko tosissasi… Heart! Missä sinä olet? Onko sinuun osunut?” Koitin nostaa päätäni metallipalkkien takaa, mutta minuun tähdätty laukaussarja kolahteli välittömästi edessä olevaan peltiin. En tiedä johtuiko se Baltistasta vaiko omasta surkeasta tilanteestani, mutta tunsin omankin ääneni murtuvan: “Ei minuun ole osunut. Joo… Baltista kuoli.” Mieleeni palasi, miten olin tuntenut jonkun työntävän minua eteenpäin pyrkiessäni ulos tankista. Sen oli täytynyt olla Baltista. Hän oli kuollut yrittäessään saada minut pois tuhoutuvasta vaunusta. “Minuun ei ole sattunut, mutta olen helppo nakki tuolta ylhäältä sihtaaville. En pääse täältä avoimella tiellä ellen saa jotain apua!”

Meistä oli tullut kausaaliketjujen uhreja. Meidät oli syösty helvettiin ja nyt meidän oli kohdattava sen kauhut. Viimeinenkin viattomuus oli menetetty. Nyt oli jäljellä enää sota ja kuolema. Painauduin maahan kranaattien iskeytyessä katuun. Ilma täyttyi lentävistä asfalttipaloista jotka iskeytyivät jalkakäytävään, tai maahan heittäytyneiden kaartilaisten niskaan. Viholliset olivat alkaneet pommittamaan katua. Kirosin mielessäni. Varmasti heillä oli tykistön lisäksi kevyitä kranaatinheittimiä jossain lähikaduilla tai näissä viereisissä rakennuksissa. Me olimme liian helppoja saaliita. Rynnäkkömme oli pysähtynyt jo ennen kuin oli kunnolla ehtinyt alkuunkaan. Meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Ei tässä taistelussa. Tiesin sen jo nyt. Painauduin tiukemmin katuun sirpaleen viiltäessä vasenta olkapäätäni. Mieleeni hiipi ahdistava ajatus, että ehkä päällystökin oli tiennyt tämän iskiessään meidät hyökkäykseen. Kuten Mestari oli sanonut, meidät oli ollut helppo syöstä leijonan kitaan.

Jossain lähelläni omiemme konekkivääri oli aloittanut tulituksen. Yksinäinen ääni kuulosti jotenkin lohduttomalta kaiken sen kaaoksen keskellä. Jossain kauempaa ääneen yhtyi muitakin. Kaartilaiset alkoivat vihdoin järjestäytyä vastarintaan. Rauhallinen ääni puhui korvaani kranaattien yhä iskeytyessä tienpintaan. “Katso tänne ylös.” Koitin nostaa päätä, mutta uusi räjähdys sai minut taas painautumaan tienpintaan. “Se olen minä. Voit nostaa pääsi.” Vedin henkeä ja nostin hitaasti katseeni. Näin mestarin kumartuneena ylleni. “Pääsetkö itse ylös, vai joudunko minä kantamaan sinua?” Mestari virnisti ja nosti päätään kurkatakseen metalliromun yli. Heitintuli oli vihdoin hieman laantunut ympärillämme. “Gabe ja Kartis saivat niittäjän kuntoon. He antavat nyt tulitukea perääntyville joukoille. Ne kaksi kyllä auttavat meidät muun ryhmän luo. Pari muutakin joukkuetta on ilmeisesti päässyt jonkinlaisiin asemiin.” Mestari nousi toisen polvensa varaan. “Alahan nyt tulla. Pääsemme kyllä heidän luokseen yhdessä. Pääsinhän minäkin tähän saakka, ja vielä tuollaisessa myräkässä.”

Huomasin pian juoksevani Mestarin perässä. Näin joukkojemme aseiden suuliekit miesten tulittaessa epätoivoisesti vastapäisen rakennuksen ikkunoita. Tunsin paineaallot ja kuulin kuinka polttavat ammukset suhahtelivat ohitsemme. Ryhmämme oli kahden tuhoutuneen tankin suojissa. Joku huusi ja huitoi meitä juoksemaan heitä kohden. Niittäjän ammukset humahtelivat ylitsemme, kuin tulenhehkuiset vasamat, ja sen suuliekki opasti meitä oikeaan suuntaan. Ryhmästämme vasempaan omien raketinheitinryhmä laukaisi aseensa. Ylitsemme suhahtava ohjus jätti ilmaan tummanharmaan savuvanan ja räjähti kumeasti takanamme. Loikkasin mestarin perässä hajonneen chimeran taakse vihollisen ammusten napsahdellessa jalanjäljillemme. Tulenlieskat läivät ilmaan raketin osumakohdasta. Liekit levisivät kerroksen läpi silmänräpähdyksessä rikkoen jäljellä olevat ikkunat ja lennättäen sisustusta alas kadulle. Räjähdyksen seurauksesta rakennuksesta murtui suuria palasia, jotka rysähtäen romahtivat tienpintaan murskaten kaiken alleen jääneen. Pudonneiden kappaleiden synnyttämä tummanharmaa pölypilvi laajentui ja piilotti kadun alleen. Kuin armelias kämmen, se peitti sotilaiden näkökentän luomallaan tomuverholla.

[Barnabas]

Törkeän hyvää matskua... Jälleen!

Sanoit, että sinulla on vaikeuksia kuvata taisteluja. Minusta kuvailu oli loistavaa ja onnistuin uppoutumaan tarinaan. Ainoa mikä häiritsi, niin se oli tuo "Raskas niittäjä". Tiedän, että on välillä vaikea keksiä mitään järkeviä nimiä, joten katson läpi sormien.

[Drakojan]

Taistelu toimii, myöskin. Miten niin ongelmaa? Loistava tunnelma ja koko ajan jännitti mitä seuraavaksi käy.

[Redeye]

Aivan loistavaa tavaraa! Taistelussa oli uskomattoman intensiivinen tunnelma, ei tällaista kerrontaa löydy monesta kaupallisestakaan julkaisusta. Itse taistelun tapahtumat sopivat hyvin kaartin henkeen: Mekanisoitu hyökkäysjoukko joutuu väijytykseen, kiitos kaartin surkean taktisen johdon. Ei voi mitään, kyseessä on sotavasaran paras tarina/novelli niin taistelussa kuin sen ulkopuolellakin. Ensimmäinen osa oli sotun mittapuulla jotain täysin uskomatonta, mutta itse koin taisteluosuuden vieläkin paremmaksi! Anteeksi jos hehkutin liikaa, mutta koin sen tarpeelliseksi.