Myrskyn Sola 3 - Vihdoin ja viimein tämäkin loppu

[Rotten sound]

Hautakuningas ja jätti puhuivat keskenään väittellen mitä tehdä. Samassa kummatkin kuulivat huudon ja katsoivat häkin toiselle puolelle, jossa peikko lähti juoksemaan heitä kohtaan. Jätti väisti nopeasti sivulle, mutta onneton hautakuningas jäi peikon massan alle lentäen häkin kaltereita vasten. Luitten pirstoutumista kuullui ja hautakuningas jäi maahan makamaan luokaantuneena katsoen kahden suuren pedon taistelua keräten voimia. Jätti aloitti hyökkäämisen lyöden monta murskaavaa iskua peikon naamaa tehden tästä veristä muussia, mutta peikko kesti iskut. Irtuetuen taistelusta naama murskaantuneena Heimir pyyhkäisi kasvojaan ja katsoi kättään, joka oli verisen mönjän peitossa ruveten huutamaan kivusta hän aloitti oman hyökkäyksen. Torjuen tulevaa iskuja hän käänsi päänsä nopeasti katsomaan toveriansa, mutta samalla hän tunsi suuret hampaat kaulassaan, jotka raatelivat lihanpaloja pois. Hädissään hakaten peikon päätä ja yrittäen päästä irti purennasta lopulta tarkka potku haarojen väliin ja massiivinen lyönti nenään lennättivät vastustajan kaltereihin.
Jääden puristamaan suurta avohaavaa kaulassaan jääden katsomaan vastustajaansa huomaten peikon pään alkavan parantua pikkuhiljaa. Samassa jätti putosi maahan pitäen kaulaan, josta oli purtu lähes puolet pois.

Hautakuningas jäi makamaan maahan murtuneitten jalkojen vuoksi alkaen taikomaan kohti peikkoa, mutta taijat kimposivat peikon nahasta pois, joka lähestyi pikku hiljaan murhaava katse silmissä. Viimeinen asia mitä hän näki oli peikon jalka lähestyen hänen naamaa kohti. Ilkeä rusahtelu kuullui hautakuninkaan luista, kun luut murtuivat peikon painon takia yksi kerrallaan.

[El Capitan]

Ohhoh, kun tuli heikkoa tekstiä. Menkööt kuitenkin, olkoon vaihtelua muuten loistokkaille fluffeilleni :). Maanpäällä ollaan muuten aika hiljaa.

Helvetin jatkot.

Viimeisenkin häkin avauduttua, suuri kokoinen henkilö nousi istuimestaan seisomaan. Pieni valonkaje heijastui hänen suuresta, mustasta, piikkejä täynnä olevasta haarniskasta, joka peitti hänet kokonaan. Hengitys tuli hänen kypäränsä raoista höyrynä ulos hänen astuessa muutaman askeleen pois istuimensa luota. Demonit ja muut kätyrit hänen edestään tekivät tilaa nopeasti liikkumalla sivummas tai kokonaan huoneesta pois. Hän katsoi selvinneitä ottelioita tarkasti. Loukkaantunut ihminen, heikko haltia ja voimakas, mutta osumaa herkästi ottava peikko. He kolme olivat selviytyneet hengissä ja ansainneet paikkansa elää kohdatakseen seuraavat testit ja hirvitykset, mitä heidän polulleen vielä tulisi vastaan.

Henkilö ei sanonut pitkään aikaan mitään vaan pelkästään katseli heitä. Hetken päästä hän vilkaisi oikealle puolelleen ja osoitti kädellään Earathariania ja Heimriä, toisella Nicolettea ja Gabrielia, jonka muutama demoni oli käynyt hakemassa huoneeseen. Melkein heti osoittamisen jälkeen muutama demoni juoksi jonkun heistä luokse ja tarttui kiinni. Osa yritti vastustella, mutta siitä ei ollut mitään apua. Demonit olivat liian voimakkaita ja saivat hetkessä rimpuilijat aisoihin. Saatuaan kaikista hyvät otteet, henkilö teki lähtöään huoneesta jälleen sanomatta mitään. Muutama demoni karjaisi ja pian he alkoivat yhtenä väkenä kulkemaan pois huoneesta.

Oloni oli heikko. Päähäni koski ja tuntui siltä, kuin olisin nukkunut viikkoja. Hieroin käsilläni kasvojani ja yritin avata silmiäni. Kaikki näytti hyvin epäselvältä hetken aikaa, mutta pian alkoi näkö palautumaan normaaliksi. Samassa olokin koheni huomattavasti. Hetken aikaa aloin jo iloita, mutta alkaessani katsomaan ympäristöäni, huomasin, että oli jälleen suljetussa tilassa. Neljää puista seinää ympärilläni, yksi ovi ja joku muu istumassa lattialla seinää vasten samaan tapaan kuin minä. ”Miksen huomannut häntä heti?” kysyin itseltäni ja jostain syystä katsoin vasemmalle puolelleni. Näin jotain, jotain ihmeellistä ja sellaista, jota tulisin tarvitsemaan. Varusteita.

-----------------------------------

Njooh, tällä kertaa ollaankin vain kaksistaan huoneessa. Heimir ja Earatharian huoneessa yksi ja kakkosessa kuhertelee Nicolette ja Gabriel. Kukin saa ottaa sitten 50p taikakamoja itselleen, tavallisille kamoille ei ole muuta rajaa kuin mounttikielto. Niin joo ja samoja taikakamoja ei saa ottaa, millä aloitti pelin. Jos ei muista kamojaan, niin minulta voi udella.

Päättäkää itse, tappeletteko vai ette. Sitten kun suostutte lähtemään joko yksin tai kimpassa pois, niin jatketaan.

[Ilkeapikkuperkele]

Erathanian katsoi peikkoa, joka oli hänen kanssaan samassa huoneessa. Tämä suuri iljettävä olento oli enään hänen tiellään vapauteen helvetistä. Hän meni varusteiden luo ja kaappasi itselleen mustan panssarin ja suuren hilparin. Hän asettui peikon eteen huutaen voimakkaasti: "Jos asetut tielleni tapan sinut välittömästi! Ymmärrätkö? Nähtävästi suuri kokosi ei ole yltänyt pääsi sisälle!" Erathanian katsoi peikkoa silmiin ja puristi hilparinsa vartta. Peikolla olisi kokoa ja voimaa, mutta hänellä nopeutta ja taitoa. Taistelusta tulisi helppo.
"Senkin madonsyömä iljetys! Tule kohtamaan pyövelisi!" Erathanian jatkoi karjumista yrittäen saada peikon tekemään ensimmäisen liikkeen.

[Justus]

Metsästäjät tuijottivat silmiään hämmästyneesti räpytellen sisään syöksynyttä vampyyriä ja tätä seurannutta kaunista neitokaista. Lopulta eräs metsäläisistä, suuri ja parrakas ukko, keräsi rohkeutensa ja avasi sanaisen arkkunsa:
"Petojen perään emme teitä kykene ohjaamaan, mutta itse olemme juuri lähdössä rämeille suoelukoita saalistamaan. Eikä sitä koskaan tiedä mitä perkeleitä suon synkistä vesistä nousee päivänvaloon, joten olette kyllä tervetulleita liittymään seuraan."
"Me tulemme. Koska mahdamme lähteä?" Xalaia huikkasi Tharanin olkapään yli.
"Kuten sanoin, olimme juuri viimeistelemässä valmistautumisiamme. Ja koska te niitä petoja halusitte jahdata, jätämme ne teidän huoleksenne. Mikäli me jotain kohtaamme, minä ja mieheni lähdemme suosiolla käpälämäkeen. Käykäämme siis matkaan"

Matka kohti rämeitä alkoi. Karskina sakkina metsästäjät eivät vaivanneet itseään parin lisäjäsenen eriskummallisuudesta, vaan toivottivat nämä tervetulleiksi. Sateesta huolimatta matkatunnelma oli pirteä metsästäjien ja Tharanin vaihdellessa tarinoita ja turinoita jos jonkin moisia. Vampyyri ei voinut kuin hymyillä näiden resuisten reissumiesten kokemuksille, arvellessaan yli puolien siitä olevan puhdasta palturia. Tarinoita kertoillessa ja kuunnellessa matka kuitenkin taittui leppoisasti ja pian edessä siinsivätkin rämeiden pystyyn mädäntyneet puut salamyhkäisen usvan syleilyssä.

Astellessaan usvan hämyiseen huomaan seurueen leppoisa jutustelu vaimeni hermostuneeksi kuiskailuksi. Kaikkialta kuului epäilyttävää ääntelyä vailla paikallistettavaa lähdettä. Epämääräistä mässähtelyä, kurinaa ja jos jonkin moista surinaa. Ilmassa leijui kuvottava mädäntynyt löyhkä, eikä mikään tuntunut auttavan sietämään tuota kuvottavaa hajua. Taitavien jäljittäjien opastuksella seurue kuitenkin vältti petolliset suonsilmät pysytellen verrattaen lujalla pohjalla. Kastuneilta saappailta kukaan ei kuitenkaan voinut välttyä. Hermostuneesti jousiaan puristaen he matelivat eteenpäin, kunnes...

[Rotten sound]

Nostaen maasta yhden käden kirveen ja hehkuvan amuletin Heimir katsoi vieressään olevaa haltiaa, joka rupesi räksyttämään. Alkaen nauramaan Heimir sanoi "Anna olla haltia lähdetään mättämään muita tämän jälkeen voidaan ruveta hakkamaan toisiamme."
Potkaisten ison puuoven auki Heimir astui sisään pimeään käytävään ja huusi "Noh tuletko vai jäätkö sinne mököttämään?"

[Ookami_Tez]

Nickolette piteli kipeää kättään kääntäen katseensa selvästikkin helvetin herraan, joka oli noussut ylös. Nickolette nousi ylös puristaen loukkaantunutta kättään. "Löydätkö sinä tästä nautintoa?!" Miksi et anna meille rauhallista ja kunniallista kuolemaa meille kaikille. Me ansaitsemme sen!" Nickolette huusi tuolle pelon ruumiillistumalle. Nickolette ei aikoisi perääntyä tässä asiassa. Kuitenkin tuo olento jätti Nickoletten huutelut omaan arvoonsa jatkaen omia tekemisiään. Pian Nickolette huomasi itsensä olevan kahden erittäin maalaiselta näyttävän miehen kanssa. Demonit pakottautuivat tämän ympärille varustaakseen tämän. Nickolette tunsi kuinka yksi demoni otti tämän kädestä kiinni ja väänsi sitä aiheuttaen Nickoletten kirkaisun kivun mennen läpi ruumiin. Pian Nickolette huomasi kuinka hänen päälleen oli puettu erittäin turmiollisen näköinen tumma haarniska monien piikkien koristamana. Veren haju irtosi haarniskasta. Kipeä käsi oli vieläkin kipeä, mutta sen ympärillä oleva haarniska oli jäykkä sopivaan puolustus asentoon ja sen päällä oli erittäin suuri metallinen tornikilpi, joka sekin oli piikkien koristama. Käteen Nickoletille oli survottu isokokoinen bastardi miekka, joka oli musta demonin verestä Nickolettin käytettyä sitä Demoneihin, jotka häntä varustivat. Nickolette katsoi miestä. "Minulla ei ole syytä taistella kanssasi. Joten älä aloita sellaista. Minulla on täällä vain yhdelle asiaa ennen kuin voin lähteä lepoon." Nickolette sanoi Gabrielille kääntäen selkänsä tälle nostaen miekkansa ja osoittaen Saakulia. "Sinä. Minä en enää suostu olemaan narrina sinulle. Jos kykenit tuomaan minut tänne toit varmasti myös Mikaelin. Sinä päästät Mikaelin tästä kärsimyksen kodista tai minä tulen ja kaadan sinut!" Nickolette uhkasi pitäen miekkaansa ylväästi pystyssä. Nickolette ei aikonut mennä Saakulin pillin mukaan vaikka se saattaisi hyvinkin olla hänen viimeinen tekonsa, koska hän ei tiennyt millaiselle hirviölle hän oli selkänsä juuri kääntänyt.

[Executioner]

Gabriel nousi ylös lattialta ja pudisti päätään rivakasti selvittääkseen sumuista, särkevää tajuntaansa. Hän katseli ympärilleen varovaisena, ja huomasi sitten ihmisnaisen, joka sanoi hänelle jotain utuisella äänellä, ennen kuin kääntyi ympäri, ääni täynnä uhmaa. Talonpoikaisvaatteisiin pukeutunut Gabriel hymähti ja hieroi jomottavaa otsaansa. Miksi häntä aina lyötiin? Maailma oli niin julma ja katala paikka. Mies nousi ylös ja katsoi naista uudelleen.. mies tunnisti hänet. Se ritarityttönen kylästä, Nickolette. Gabriel murahti tyytyväisenä ja laski kätensä rauhoittelevasti naisen olkapäälle.

"Nickolette, Nickolette.. neito hyvä, rauhoitu. Olisi äärimmäisen suuri menetys raadella joku kaltaisesi kauneuden perikuva. Ei, minulla on parempi idea! Taistelkaamme yhdessä tiemme vapauteen! Käytkö rinnallani pahuutta ja turmiollisuutta vastaan, neito kaunis kuin aamurusko?" Gabriel lausui sanat hunajaa tihkuvalla, äärimmäisen ystävällisellä ja lämpimällä äänellä, katsoen Nickolettea syvälle silmiin. Herrasmieshuijari virnisti naiselle riippumatta tämän vastauksesta ja ponkaisi kauemmaksi tanssahtelevin, pirtein askelin.

"Noniin! Mitä täältä löytyy? Hmm, miekka, kirves, kilpi.. hah, turhaa roinaa", Gabriel Anquillian tokaisi ja heitti ketjukuulan puolihuomaamattomasti huoneen nurkkaan. "Jospa teemme itsellemme uuden oven pois täältä?", Gabriel kysyi ovela pilke silmissään. Miehen kurkusta nousi matala murina, jonka Gabriel lopetti kuin seinään ja naurahti Nickolettelle. "Mennäänkö?"

[El Capitan]

Niin, Tez ja Exe näyttäisi pelaavaan tiiminä, mutta mitä Rotten ja Perkele tekee? Toinen uhoaa ja toinen tarjoaa auttavaa kättä, mutta mikä on lopputulos? Vastausta odotellessa jatketaan muiden puuhia...

Tharanin & Xalaian mettäreissu.

… seuruetta johtava mies nosti oikean kätensä ja pysähdytti seurueen matkan niille sijoilleen. Kukaan ei vielä tiennyt miksi he olivat pysähtyneet näin äkisti, mutta mikään muu syy siihen tuskin olisi kuin sopivan saaliin löytäminen. Tharan ja Xalaia eivät mietiskelleet sormi suussa mitä tehdä vaan näyttivät halunsa osallistua metsästykseen toimimalla juuri samalla tavalla kuin metsästäjät. Silloin kun he menivät makuulle juttelemaan keskenään, hekin menivät ja pitivät huolen siitä, että tiesivät mitä tehdä seuraavaksi. Kauaakaan ei kestänyt kunnes he alkoivat etsimään hyvää suojaa hieman takana olevilta puilta, jotta he kykenisivät liikkumaan suojassa ja huomaamatta niin lähelle saalista kuin he ikinä vain pystyivätkään.

Xalaia ja Tharan eivät kuitenkaan olleet vielä kovin perillä siitä, ketä he olivat saalistamassa, koska metsästäjät kutsuivat sitä ”Isoveljeksi”. Heille kuitenkin ystävällinen muita nuorempi mies kertoi, että kylän asukkaat uskovat, että saalis kykenisi kuulemaan pitkänkin matkan takaa mitä sanottiin. Se kuuli, se muisti ja se kosti. Siksi oli kiellettyä metsästäjien suunnitelmia ja kostaisi heille sen tähden, koska he yrittivät surmata sen. ”Isoveli” oli pelkkä peitenimi, jolla metsästäjät kutsuivat väijymäänsä saalista.

Nuorin mies joukosta sai kunnian yrittää sen kaatoa ensin, koska tämä reissu oli hänelle miehuuskoe. Hänelle annettiin jo hyvissä ajoin jousi, jonka nuolten terät poika tarkisti huolellisesti. ”Isoveljen” tulisi tappaa yhdellä ainoalla iskulla ja mahdollisimman nopeasti, jotta se ei kärsisi mitään ylimääräisiä kipuja. Tämän takia oli hyvin tärkeää, että nuolten kärjet olivat hyvin teroitettuja, jotta se pystyisi lävistämään sydämen nopeasti. Tharan näytti tässä vaiheessa hyvin pettyneeltä, että hän ei saisi nähtävästi tällä kertaa olla suureksi avuksi, mutta näytti kuitenkin aina häntä kohti katsottuna iloiselta, että poika saisi rohkeutta tekoonsa.

Röhkintää alkoi jo kuulumaan ja pienten kuivuneiden oksien halkeilua kun miehet lopulta pysähtyivät paikoilleen. He katsoivat varovasti puskien ja puiden ohitse ”Isoveljeä”, joka osoittautuikin massiiviseksi pahkasiaksi. Se oli yksin täällä ja haljenneen sarven perusteella se oli hävinnyt taistelun joku päivä sitten ja erkaantunut muista näköjään. Erek niminen mies katsoi sikaa kauan aikaa silmät pyöreinä. Se oli upean sian näköinen ja siitä riittäisi ruokaa pitkäksi aikaa. Pelkkä kuvittelu siitä juhlasta, minkä sian kotiin tuominen toisi mukanaan, sai hänen silmänsä vettymään vanhojen muistojen vuoksi, jolloin hän oli itse tässä miehuuden kokeessa.

Poika lähti etsimään hyvää paikkaa ampumaan Erekin kanssa. Muut jäivät paikoilleen ja tulisivat nopeasti apuun, jos ”Isoveli” päättäisi tehdä jotain äkillistä kuten hyökätä heidän kimppuun. Massalle se ei kuitenkaan pärjäisi ja se vain saisi sen lähtemään karkuun. Parempi sekin kuin kuollut metsätoveri. Tharan alkoi hieman turhautumaan tähän hitauteen. Hän olisi voinut mennä vaikka yksin tuota karjua uhmaamaan ja kaatanut sen melkein vaivatta. ”Pelkkä sikahan se on, ei se vampyyrille pärjää”, hän ajatteli ja kääntyi ympäri. Xalaia hänen vieressään katsoi hetken aikaa häntä kohti ja ihmetteli, miksei hän seurannut karjun kaatamista, mutta omapa on asiansa. Häntä kiinnosti nähdä, miten poju pärjäsi ensimmäisellä metsäreissullaan.

Muiden seuratessa karjun kaatamista, Tharan katsoi itsepäisesti toiseen suuntaan. ”Tässä kestäisi vielä kauan aikaa ennen ampumista.”, hän sanoi itsekseen ja huokaisi. Hän kuitenkin pian alkoi siristelemään silmiään ja jopa meinasi nousta seisomaan. Xalaia kuitenkin huomasi nopeasti kuinka Tharan selvästi näki jotain tuolla takana eikä oikein tahtonut uskoa silmiään, mutta seisomaan hän ei saisi nousta. ”Isoveli” voisi nähdä hänet ja juosta tiehensä. Saatuaan Tharanin takaisin maahan Xalaia kuiskasi hänelle pari valittua sanaa, mutta kuulessaan, että Tharan oli nähnyt jonkun vaalea hiuksisen, hoikan ja kauniin tytön, joka oli pukeutuneena valkoiseen mekkoon, Xalaia alkoi ihmettelemään. Tyttö oli kuulemma juossut kirkuen pakoon jotakuta mustaan kaapuun pukeutunutta miesjoukkiota, mutta Xalaia eikä kukaan muukaan ollut kuullut yhtään mitään kirkumista.

-------------------------------------------------------------------------

Jäädäänkö kattelemaan karjun kaatoa vai katotaanko, näkikö tylsistynyt Tharan oikein?

[Ookami_Tez]

Nickolette katsoi maalaismiestä hieman kummaksuen. Tässä oli pakko piillä jotain miten muuten maalaismies olisi tälläiseen turnaukseen lähtenyt. Nickolette epäili miehen sulavaa kieltä, mutta kaiken näköinen apu tässä tilanteessa auttaisi. "Joten miten pääsemme täältä eteenpäin? Ajatuksia?" Nickolette kysyi katsoen maalaiseen jättäen tämän kaunistelevat sanat omaan arvoonsa olihan hän aviossa oleva nainen tai no riippuen siitä mitä Mikael tällä hetkellä oli.

Eli Demonien läpi vaan yrittämään onnea ulospääsyn löytämisessä.

Edit: Tulipa löyhää tekstiä, ja pyytelen anteeksi väsymystä huonoa ymmärrystäni että kirjoittelin puuta heinää tuossa läjän verran.

[Justus]

Päätään pudistaen Tharan viittasi Xalaian seuraamaan ja lähti hiljalleen rämpimään poispäin metsästäjistä. Liejun poikki ääneti liukuen kaksikko poistui paikalta häiritsemästä saaliin ja saalistajien näytelmää. "Turha heitä on häiritä. Ei heissä ole miestä tähän haasteeseen" pohti Tharan mädäntyvän maaperän tahriessa hänen vaatteidensa viimeisetkin puhtaat sopukat.
Ryömittyään mielestään riittävän etäälle vampyyri nousi liejusta haltian varjostaessa liikkeitään. "Minne olemme matkalla?" kuiskasi Xalaia.
"Pelastamaan nämä räsyiset metsämiehet varmalta kuolemalta" kuului haudanvakava vastaus "Heillä ei olisi mahdollisuuttakaan, mikäli nuo näkemäni olennot pääsisivät yllättämään heidät. Helvetti! Ei heillä olisi edes minimaalista mahdollisuutta, vaikka itse onnistuisivat yllättämään ne. Enkä minä usko sinun epäkäytännöllisen oikeudentuntosi antavan sinulle koskaan anteeksi, jos et olisi pyrkinyt estämään sitä. Joten valmistaudu! Meidän osuutemme tässä näytelmässä on juuri alkamaisillaan..."

____________________

Sammakon nuolemisesta aiheutuneiden harhanäkyjen perään vaan!!! Katotaan mihin suonsilmään sitä onnistutaan sukeltamaan ryntäilemällä kummitusten perään.

[Executioner]

"Lady Nickolette, odottakaa ja katsokaa. Pyydän teitä kuitenkin olemaan kirkumatta, sillä vaikka äänenne on kuin tuhannen enkelin laulua, korkeat äänet aiheuttavat minulle päänsäryn", Gabriel virnisti poikamaisesti ja naksautteli rystysensä. Hän ojensi kätensä sivuilleen, sormet harallaan, työntäen rintakehäänsä eteenpäin.

Matala, petomainen murina kantautui miehen kurkusta. Äkkiä, kouristuksenomaisella eleellä, Gabriel Anquillian kyyristyi, vetäisi kätensä vasten rintaansa ja sulki silmänsä. Kun hän räpsäytti luomensa taas auki, olivat suklaanruskeat, hilpeät silmät kadonneet, ja tilalla oli kaksi kullankeltaista, susimaista viirua. Paksu turkki työntyi läpi miehen ihosta, tämän hoidetut, viilatut kynnet venyivät rosoisiksi raatelukynsiksi ja kasvot kuonoksi. Ikenistä puhkesi liuta veitsimäisiä hampaita, joilla olisi voinut repiä mieheltä käden irti olkapäästä. Muodonmuutosprosessin lopuksi Gabriel oli muuttunut keskimittaisesta, hymyilevästä hurmurista yli kaksimetriseksi, harmaaturkkiseksi tappokoneeksi, joka silmäili huonetta tarkasti.

"Nyt. Mennään. Uusi ovi", Gabriel murisi, ääntäen sanat juuri ja juuri ymmärrettävästi.

Capu saa sitten kirjoittaa eteenpäin miten jaksaa.

[Ookami_Tez]

Nickolette katsoi muodon muutosta silmät pyöreinä astellen poispäin tuosta olennosta. Sitten Nickolettelle tuli mieleen ilta jolloin mies poltettiin roviolla. Nickolette ja Mikael eivät menneet katsomaan sitä ja Nickolette ei ollut mieheen katsonutkaan, mutta tämä oli varmaankin sama mies. "Sinä olet siis se, joka paloi niissä kirotuissa liekeissä." Nickolette sanoi saatuaan hieman sydämmen lyöntejään kuriin. Nickolette piti kilven valmiina ja nosti miekan parempaan asentoon. "Mennään." Nickolette totesi odottamatta erityisesti vastausta tuolta eläimelliseltä muodolta enää.

Noin, josko nyt tuli vähän parempaa tekstiä ja paremmin paikkaansa pitävää. Eli Kapun käsissä tämä nytten.

[The Chosen of Waagh]

Archelo jäi puhelemaan kirkonmiehen kanssa joksikin aikaa ja tuli siihen tulokseen, että hänen hyvitystyönsä voisi tulla erittäin kalliiksi...se vaatisi hänen henkensä ainakin kerran, ellei jopa hänen sieluaan, mutta olisihan se yhtä hyvä tapa kuolla kuin mikä tahansa muukin. Hän polvistui purppuraviitan eteen miekat esiin vedettynä ja lattiaa vasten painettuna, ajatellen raukeasti siunausten kaikuessa hänen ympärillään. Hän oli aikeissa huiputtaa pahuuden ruumiillistumaa, ja silti hänen huulillaan tanssi pienoinen hymy. Mitä menetettävää hänellä muka olisi? Donovic olisi turvassa maan päällä, hänen komppaniansa jatkaisi ilman häntäkin, ja hänen perheensä oli hylännyt hänet tyystin. Nyt hänen olisi tehtävä tämä... sekä henkilökohtaisista että muistakin syistä. Archelo ei ollut koskaan erityisesti uskonut kohtaloon, mutta nyt hän tunsi sen nykivän itseään. Hän nosti katseensa lattiasta viimeisten siunausten kaikuessa, nähden Donovickin kohottavan miekkansa kaksin käsin, ja kuiskasi hymy huulillaan: "Täältä tullaan, kohtaloni".

[Ilkeapikkuperkele]

Erathanian katsoi peikkoa hölmistyneenä, eikö se aikoisikaan taistella? Hänenkin mahdollistuudet päästä helvetistä pois olisivat paremmat peikon kanssa ja hän voisi jälkeen päin lyödä peikon arenalla ja passittaa sen takaisin helvetin tuliin. Peikon kääntäessä selkänsä Erathanian kumminkin huomasi tilaisuudensa koittaneen. Kohottaen mustan hilparinsa hän syöksyi kohti peikkoa samalla huutaen "Sinun apuasi en tarvitse täältä päästäkseni! Saat jäädä tänne mistä olet tullutkin!"

[Justus]

Tharanin ja Xalaian seikkailu, Part 1: Tapahtumia suolla

Kirkuntaa kuului jälleen. Tällä kertaa lähempää, selvemmin ja Xalaiakin kuuli sen tällä kertaa. Kirkunta oli kimeä ja pelokas ja sitä seurasi vihaiset huudot, jotka kuulostivat aivan metsästäjien huudoilta. ”Ota se kiinni, ammu häntä” ja muita samankaltaisia huutoja kuului kerta toisensa jälkeen, joita yleensä huudetaan juuri metsällä ollessa saaliin juostessa henkensä edestä karkuun. ”Tässähän pitäisi jo kiiruhtaa.”, tuumi Tharan liikkuessa yhä nopeampaa Xalaian kiitäessä kintereillään.

Juostessaan yli mättäiden ja puun kiemurtelevien juurien Tharan huomaa silmäkulmastaan yhden noista kaapuihin verhoutuneista miehistä. Mies katsoo muualle, joten Tharan käyttää tilaisuuden hyödykseen ja syöksyy hahmoa kohti. Tarttuessaan miestä olkapäästä kiinni, hän tajuaa miehen olevan aivan liian ohut ja kevyt. Samassa koko komeus lyyhistyy kokoon, eikä Tharanille jää muuta kuin kaapu käteen. Ennen kuin hän ehtii hämmästellä ilmiötä enempää, kuuluu kauhistunut kirkaisu uudelleen, läheltä. Tharan paiskaa kaavun maahan ja viilettää eteenpäin veitsi tupesta vedettynä.

Pian Tharanin ja Xalaian edessä levittäytyy uhkaava näytelmä. Kaksi synkkää miestä viehättävän, apua huutavan neidon yllä. Vampyyrin ja haltian astellessa toinen miehistä vetää kaapujensa kätköistä esiin kirja mumisten sanoja joista kaksikko ei saa selvää. Astellen itsevarmasti keskelle tilannetta Tharan murahtaa: "Riittää! Mitä ikinä täällä tapahtuukin se loppuu nyt!!!"

----

[El Capitan]

Maanpäällä jotkut laiskottelevat aika mukavasti. Ennen seuraavaa viikonloppua, kaikki menee warp zonesta toiseen päivään. Muutama päivä siis aloittaa duuninsa.

Nicoleten ja Gabrielin matka Helvetissä

Plip. Plop. Plip. Plip.

Vettä tippui käytävän katon läpi lattiaan, jonne oli jo kerennyt muodostumaan muutamia lammikoita. Hitaasti astellen eteenpäin kookas peto ja nainen kävelivät kaikessa rauhassa eteenpäin etsien jostain valonlähdettä pimeään käytävään. Seinällä kyllä näkyi olevan soihtuja, mutta tulta niissä ei ollut palamassa. Nicolette kekseliäänä neitokaisena päätti kääntyä ympäri ja palasi huoneeseen, mistä he olivat heränneet ja alkoi tarkemmin katsomaan ympärilleen. Susi tuli käytävästä hänen perässään huoneeseen, mutta ei oikein ollut mukana, minkä ihmeen takia he olivat tänne palanneet. Hänhän kuitenkin oli susi. Olento, joka saalistaa hämärässä ja siksi omaisi hyvän pimeänäön, jonka avulla he pystyisivät kulkemaan käytävää pitkin heikossakin valaistuksessa. Nicolette kuitenkin näytti itsekin haluavan nähdä, mihin he kulkivat ja siksi oli palannut tähän huoneeseen etsimään jotain hyödyllistä.

Huoneesta ei kuitenkaan ollut toiveiden toteuttajaksi ja mitään syttyvää lattialankkuja lukuun ottamatta ei löytynyt. Niihin vain pitäisi saada kipinä, joka olisi tarpeeksi kuuma sytyttämään lankun palamaan. Ensiksi kuitenkin lankku piti saada irti lattiasta ja sen Gabriel osasi hoitaa vaivatta. Voimakkaana petona hän tarttui lankuista kaksin käsin kiinni ja vähän muristen hänen verisuonensa tulivat esiin paksulle nahalle. Lankku tuntui olevan todella hyvin kiinni, mutta sudella oli voimaa sen irti repäistäkseen. Lankun ollessa kannettavassa muodossa, enää tarvittiin vain kipinä.

Nicolette kekseliäänä naisena keksi muutaman tempun saada lankku syttymään. Jollain terävällä esineellä tai kärjellä kovaa kiveä vasten, jonka tunnelin seinämät, ilmeisesti kalliotako ne olivat, tarjosivat. Lukemattomista yrityksistä huolimatta, minkään laista kuumaa kipinää ei saatu aikaiseksi. Monia minuutteja kului myös toisen puunpalan hankaaminen lankkua vasten. Mikään ei tuntunut onnistuvan ja huomatessaan naisen alkavan puhumaan hänen arvollensa sopimattomalla tavalla Gabriel otti puheekseen hänen pimeänäkönsä. Turhautunut Nicolette katsoi sutta halveksuva ilme kasvoillaan ja alkoi voivottelemaan, että asia olisi pitänyt ottaa aikaisemmin esille.

Nicolette pysyi tiiviisti Gabrielin takana heidän kulkiessaan pimeää käytävää eteenpäin. Mitä pidemmälle he pääsivät huoneesta, sitä pimeämmäksi käytävä tuli. Aina välissä molempien jalka osui vesilammikkoon saaden kenkänsä tai karvansa kosteiksi, mutta kumpikaan heistä ei pahemmin niistä välittänyt. Gabrielille oli melkein se ja sama oliko hänen jalkansa kostea vai ei ja Nicolette yritti pitää itsensä Gabrielin lähettyvillä, koska hän ei nähnyt käytävässä kovinkaan kauas. Juuri kun käytävä alkoi tuntumaan loputtomalta, edestä paistoi kirkas valo suoraan kohti. Niin kirkas, että molempien piti siristellä silmiään ja laittaa kätensä suojaamaan niitä, jotta se ei häikäisisi heitä tai sokeuttaisi lopullisesti. He alkoivat kävelemään eteenpäin hyvin hitaasti, mutta vaikutti siltä kuin tuo valo olisi tullut heitä kohti. Hetkeä myöhemmin he olivat päässeet valon luokse ja he eivät nähneet ympärillään mitään muuta kuin valkeaa. Kirkasta valkoista.

Valkoinen kuitenkin alkoi haihtumaan hiljalleen pois ja sen tilalle tuli vihreää. Vihreä väri kuitenkin johtui siitä, että he olivat yhtäkkiä metsän keskellä. Lintujen laulua kuului ja lähettyvillä virtasi koski. Molemmat heistä pyörivät ympyrää paikoillaan katsoen ympäristöä ja heidän kummakseen, he eivät nähneet missään enää tuota käytävää, jossa he olivat hetki sitten olleet. Korkealla taivaalla kuitenkin oli kirkkaan sininen taivas, joka oli lähes pilvitön. Metsä oli puiden perusteella havumetsää ja tuossa lähettyvillä oli hiekkainen tie. Ei mikään metsäpolku vaan ihan kelpo tie, jonka varmaan joku on rakentanut tänne. Mutta kuka ja miksi? Kaikista kummallisinta oli, että tiellä oli tiekyltti selkeällä kielellä kirjoitettuna. Vasempaan osoittavassa nuolessa luki ”kylä” ja oikealle osoittavassa ”hautuumaa”.

-----------------------------------------------

Minne mennään?

[Ookami_Tez]

Nickolette joutui pettymään omiin erämaa taitoihinsa. Olihan hän kuitenkin elänyt suurimman osan elämästään hienossa kartanossa vähintään yhden hovineidon avustamana, joten tälläiset hommat eivät olleet hänen vahvuutensa. Kulkien tuon pedon takana Nickolette alkoi luottaa olentoon enemmän uskaltuen koko ajan lähemmäs sitten valo paistoi käytävän päästä. Nickolette nosti miekkaa pitelevän kätensä suojaamaan siristettyjä silmiä ja he olivat saapuneet jonkinlaiseen metsään. Käytävä josta he tulivat oli kadonnut samassa. "Emme voi olla vielä maan päällä. Tämä on varmaan jonkinlainen temppu." Nickolette epäili. Miksi he olisivat näin helposti päässeet pois jos tässä ei olisi jotain kepuli konsteja kyseessä. Nickolette käveli tielle kumartuen maahan nostaen maata koskettaen sitä. Se tuntui normaalilta. Nickolette katsoi kylttejä. Ensimmäinen houkutus oli tietenkin kylä, mutta jos tämä olisi jotain temppuilua niin se johtaisi varmaankin pahempaan vaaraan. "Jos olemme matkalla takaisin maan päälle ehdottaisin että Hautausmaa olisi siihen paras vaihtoehto. Mitä mieltä sinä olet?" Nickolette kysyi nousten pystyyn katsoen sitten susimaisen otuksen suuntaan kysyvästi.

[Executioner]

Gabriel vilkaisi Nicoletteä ja nyökkäsi naiselle. Susimuotoinen keikari kohotti katseensa tähtiin ja nuuhki ilmaa, kuin yrittäen paikallistaa mahdolliset viholliset ympäristöstä. Ei mitään. Gabriel ei pitänyt tästä, ei ollenkaan.

Ihmissusi lähti kulkemaan kohti Nickoletten ehdottamaa hautausmaata, kävellen susimaisesti etukumarassa, neljällä raajalla. Metsässä hän oli kotonaan, tämä oli hänen aluettaan, hänen petomaisen puoliskonsa koti. Susi hänessä tahtoi juosta, mutta Gabriel hillitsi itsensä tämän kerran ja pysyi lähellä bretonnialaista, pysähtyen vähän väliä kuuntelemaan, nuuhkimaan ilmaa ja tarkkailemaan ympäristöä.

[Justus]

Tharanin ja Xalaian seikkailu, Part 2: Selittelyjä


-------

Tharanin huudosta toinen miehistä käännähtää ympäri heilauttaen kaapunsa alta kaksi miekkaa esiin. Hän ei kuitenkaan hyökkää, vaan jää puolustuskannalle. Tyttö tajuaa mahdollisten apuvoimien saapuneen ja syöksyy Tharanin jalkoihin roikkumaan apua rukoillen, mikä saa Xalaian nyrpistämään nenäänsä. "Häivy!" tokaisee miekoin varustautunut mies "Tämän naisen kuolema on Jumalan tahto!"
"Miksi? Mistä häntä syytetään ja mitä todisteita teillä on?!" Tharan tokaisee vihamielisesti pidellen veistään valmiina edessään.
Kirjaa pitelevä hahmo laskee huppunsa paljastaen munkin tonsuurinsa sanoen:
"Tämä nainen on demonien kanssa veljeilevä murhaaja. Yksi Kirotuista ja Jumalan sanansaattajana minun velvollisuuteni on tuomita hänet kuolemaan"
"Hän on sydänjuuriaan myöten paha. Manipuloiva, mutoaan muuttava huora! Todellisuudessa hän on karmaiseva näky, mutta musta magia mahdollistaa tämän petollisen lutkan silmiä hivelevän kauneuden. Mutta se on pelkkää valhetta ja hänen on kuoltava!" vaahtosi miekkamies silkan inhon paistaen läpi silmistään.

Xalaia kuitenkin puuttui puheeseen silmäillen mustasukkaisesti Tharanin jalassa roikkuvaa kaunista tyttöä:
"Ehkä meidän pitäisi kuunnella heitä. Kaikki ei aina ole miltä näyttää, ja Jumalan miehinä he ovat oikeutetulla asialla"
Vilkaisten mustasukkaista kumppaniaan Tharan polkaisee jalassaan roikkuvan tytön kauemmas sanoen kylmästi:
"Nimenomaan. Mistä me tiedämme mitä täällä tapahtuu? Yhden sana toista vastaan. Eivät he välttämättä edes ole Jumalan miehiä, vaan ovatkin itse näitä demoneihinsekaantuvia mustan magian paskiaisia. Joten kysyn uudelleen: Mitä todisteita teillä tästä on? Mikäli te pystytte vakuuttamaan minut hänen syyllisyydestään, voin vaikka itse viiltää hänen kurkkunsa auki. Syytön kunnes toisin todistetaan!" iski Tharan takaisin mulkoillen miekkamiestä vihamielisesti. Hän ei lainkaan pitänyt näistä fanaatikoista. Tullessaan polkaistuksi kauemmas ja kuullessaan Tharanin kylmät sanat tyttö koitti pinkaista pakoon, mutta Xalaia sai napattua tämän kaataen ja pidellen tämän rähmällään liejussa.

Tällöin munkki astelee lähemmäs Tharania aloittaen sepittämään täynnä epäilyttäviä aukkoja olevaa tarinaa miehestä, joka paljasti näiden Kirottujen todellisen luonteen ja tarkoitusperät. Kuulemma tuo mies sitten keräsi kokoon pyhän seurueen, jonka tehtävänä oli metsästää Kirottuja.
"Kaunis tarina, mutta se ei selitä miksi te epäilette tätä tyttö Kirotuksi" Tharan tokaisi halveksuen. Huteralta vaikuttava tarina vain vahvisti hänen epäilyksiään.
Munkin tarinointi jatkui kertomuksella heidän seurueestaan, jonka kimppuun Kirottu hyökkäsi. Kuulemma he ehkä haavoittivat olentoa ajaen sen pakosalle. Kirottu pakeni luolaan, jonka toiselta suuaukolta löydettiin tämä tyttö pakoon juoksemassa.
Tharan ei voinut kuin pudistaa päätään epäuskoisena ja mutista: "Ei helvetti mitä sekopäitä"

-------

[El Capitan]

Earatharian vs Heimir

Heimir ei kerinnyt edes kääntymään haltian puoleen tämän uhotessa jotain kovaan ääneen, kun tunsi jonkin osuvan hyvin lujaa hänen selkäänsä. Se osui ja tunkeutui hetkessä hyvin syvälle hänen lapaluidensa väliin saaden hänet laskemaan toisen polvensa maahan ja karjumaan kivusta. Haltiaan luottaminen oli selvästi ollut virhe ja hän sai maksaa siitä suuresti. Nauraen ilostaan haltia veti hyvissä ajoin hilparinsa pois hänen sisältää ja otti takapakkia väistäen peikon iskut, joilla se selvästi yritti vain saada hänet pois luotaan.

Heimir nousi seisomaan hoiperrellen ja kääntyi katsomaan haltiaa, joka katsoi häntä omahyväinen hymy kasvoillaan. Selässä oleva haava kuitenkin oli liian syvä ja pahoin vuotava, että Heimir itsekin tiesi, että olisi ajan kuluessa kuollut ellei saisi vuotoa tyrehtymään. Hän oli itse asiassa jo niinkin huonossa kunnossa, että hänen näkönsä oli alkamassa sumentumaan ja pää tuntui raskaalta. Häntä heikotti ja jalat olivat pettää alta. Peikon voivotellessa huonoa oloaan se yritti pysyä vaivoin pystyssä, Earatharian nauroi. Häntä ilahdutti ja samalla häiritsi se, että peikko oli ollut näinkin helppo voitettavaksi hänelle. Hän oli selviytynyt ilman mitään haavoja tähän asti, joka ilahdutti häntä, mutta taistelia hänen sisällään vaati kunnon taistelua ja tämä ei sitä ollut. Earatharian kuitenkin päätti kuunnella suojeluvaistoaan ja pysyi kaukana peikosta kunnes tämä oli kaatunut maahan ja kuolisi veren hukkaan.

Heimirissä kuitenkin vielä puhkui elämä jotenkuten ja hän ei näyttänyt mitään innostusta luovuttaa näin helposti. Hän halusi satuttaa haltiaa jollain tapaa, mutta liikkeistään hän oli liian hidas ja epävarma, että hän ei koskaan saisi ketterää ja kunnossa olevaa haltiaa kiinni. ”Tarvitsen apujoukkoja”, hän tuumi ja osoitti käsillään maata. Earatharian alkoi ihmettelemään, mitä peikko alkoi tekemään. Näytti aivan siltä kuin hän olisi yrittänyt saada jotain ilmestymään eteensä tai nousemaan maasta ylös. ”Taikuuttako?” hän mietti. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja Heimir alkoi karjumaan vihaisena. Hyvin vihaisena. Hän karjui kovaa ja pitkän aikaa niin kauan, kunnes hänen keuhkonsa tyhjenivät ja ääni alkoi kuulumaan heikolta. Keuhkonsa tyhjennettyä, Heimir tunsi olonsa hyvin heikoksi ja kaatui maahan. Hän hengitti raskaasti ja äänekkäästi. Earatharian kuitenkin piti vielä hetken aikaa etäisyyttä peikkoon, mutta huomatessaan, että se ei pystyisi edes nousemaan enää jaloilleen seisomaan saatika edes istumaan, hän tiesi, että pian peikko olisi entisensä. Hän voisi joko odottaa peikon kuolemaa tai mennä viimeistelemään hänet itse.

----------------------------------

Eipä tullut tuota enempää. Ottelu oli muutenkin naurettavan lyhyt. Vain kolme osumaa tarvittiin peikon kaatamiseen. Perkele voi sitten päättää, antaako peikon kitua ja kuolla pois vai meneekö viimeistelemään.