Kuolleitten fluffi 5. Ostiumiin

[Lassek]

Laittas tämänkin tänne, kun sitä väsäsi ihan muutaman tunnin.

Käytin siis tätä hautakuningasarmeijan taustatarinana viimeisessä Joensuun turnauksessa käyttäen pohjana armeijalistan hahmoja, jotka olivat Khalidan figu lordina, perus muumiofigu, Rackhamin ratsastava Asura de Sarlath yhtenä pappina ja liitonarkin mukana tuleva pappi hierofanttina. Muutama nimistä on sanaleikkejä, yhdessä kannattaa osata venäjää ja pari vain tuntui foneettisesti sopivilta.

Teksti luottaa täysillä siihen, että lukija tietää keitä hautakuninkaat ovat ja mistä ne tulivat ja jättää kesken juuri siinä, missä seikkailut vasta todella alkavat, mutta sidonnaisuutensa vuoksi se annettaneen sille anteeksi.

Lopuksi oikolukiessa tuli vähän Silmarillionit mieleen. Muistelin, ettei firman oman fluffin hahmoja tai paikkoja saisi käyttää, mutta en oikeastaan jaksanut välittää.




RABAKHURU

Rabakhuru oli pieni sotilaskuvernementti, joka muodostettiin Khemrin 2. dynastian Rakaph II:n pohjoisten sotaretkien huoltoreiteille, rikkonaiseen ja karuun, vihernahkojen vaivaamaan maastoon. Valloitukset olivat pysyväluonteisia, ja alue ylennettiin suurfaaraon alaiseksi ruhtinaskunnaksi, jonka pääkaupungiksi tuli Hadam. Olosuhteista huolimatta Rabakhuru menestyi, ja raakalaishyökkäykset joka kerta torjuttiin vaikeakulkuista maastoa ja juonia avuksi käyttäen. Maata ei koskaan voinut sanoa rikkaaksi, ja sen asevoimat olivat aina kirjava joukko, joka koostui suureksi osaksi jalkaväestä. Silti harvalukuinen yläluokka pystyi elämään etelän suurten kaupunkien tapoja matkien eikä rahvas nähnyt kauheaa kurjuutta. Tässä jumalten määräämässä järjestyksessä elettiin miellyttävästi moni ihmisikä, ja maa nousi kukoistukseen ruhtinas Mitaraniset I:n ja ruhtinatar Rahenahnen hallitessa.
Mutta kukoistuksen keskelle saapui mullistus, kun moni mahtava Nehekharan kuningas nousi Khemrin ylivaltaa vastaan, ja suurfaarao Lahkashaz kukistettiin ja surmattiin nöyryyttävästi. Sekasorto ja valtatyhjiö houkuttivat monet jo nöyriksi opetetut raakalaiskansat uusille ryöstöretkille, eikä keskusvallalta tullut rajamaalle apujoukkoja. Mitaraniset ja Rahenahne olivat pystyviä ja pidettyjä hahmoja ja kaikkien alamaistensa kunnioittamia ja kumpikin suuri soturi, ja lukemattomien taistelujen ja vaikeuksien jälkeen he saivat vakautettua tilanteen, vaikka maa oli sen hintana raunioina; ja he ottivat omin neuvoin itselleen kuninkaan ja kuningattaren arvonimet eikä Rabakhurusta enää maksettu veroa Khemriin, koska yliherra oli pettänyt omat velvollisuutensa. Silti pidettiin ankarasti kiinni emämaan tavoista ja kulttuurista, koska vähäisimmätkin vaikutukset alemmilta kansoilta tahdottiin pitää visusti poissa.
Mitaraniset hallituskausi päättyi, kun Khemrin uusi suurkuningas Setep I ei sietänyt uppiniskaisuutta entisiltä provinsseilta, ja lähti suuren sotajoukon kanssa vaihtamaan Rabakhuruun ja muihin yritteliäihin rajamaihin alistuvammat hallitsijat. Jotkut nöyrtyivät taistelutta, toiset panivat tuloksetta vastaan, mutta Rabakhurun nääntynyt maa vastusti kuukausia Setepin armeijoja, ja sen sotilaat ja upseerit hankkivat itselleen kuolemattoman maineen. Suureksi onnettomuudeksi Mitaranisetin poika Sametketon sai lauluja innoittaneessa yöllisessä taistelussa surmansa arabilaisten salamurhaajien käsissä. Maan suurimman soturin ja kuninkaan silmäterän menetys katkaisi viimein rabakhurulaisten selän, ja maa alistettiin. Setep oli myös soturikuningas, ja suuresti vastustajansa vaikuttamana hän tarjosi tälle Hadamin ruhtinaallista valtaistuinta ja vasallin asemaa, mutta surun murtama Mitaraniset mielummin antoi muumioida itsensä sukuineen ja talonväkineen pyramidiin rakkaan poikansa muassa. Setep nimitti siis omaa sukuaan Rabakhurua hallitsemaan, mutta määräsi vihollisensa haudasta pidettävän hyvä huoli; Mitaranisetin suvun ruumispapit aivopestiin omalla noituudellaan ja lähetettiin muihin maailmankolkkiin, mutta tilalle tuotatettiin Suurfaaraon omista palvelijoista toisia, joiden hierofantti oli Sarkuk; tämä hoiti tehtäviään äärimmäisen säntillisesti.

Kaikkien muiden muumioiden tapaan myös Rabakhurun ainoaksi jäänyt kuningasperhe heräsi karuun elämän irvikuvaan Kuoleman herran valtakaudella, ja Ensimmäisen faaraon Settran luurankojoukot kävivät heidänkin hautoihinsa käsiksi raastaen heidät ulos ja vaatien alistumista. Aseet hyökkääjien käsistä vimmoissaan riistäen he ajoivat Settran sotilaat pois, mutta nämä ehtivät paetessaan tuhota kostoksi Rahenahnen ruumiin ja elinruukut. Jälleennäkeminen Sametketonin kanssa esti Mitaranisetia surmaamasta itseään uudelleen, ja hän vannoi perheen kolmen tärkeimmän jumalan nimeen ajavansa kaikkien muiden ruhtinaiden muumiot ja khemriläiset öykkärit maastaan lopulliseen tuonpuoleiseen, ja lähtevänsä itse maastaan ainoastaan kappaleina. Pappi Sarkuk alaisineen taipui hänen tahtoonsa muistaen Setepin kunnioituksen häntä kohtaan.
Siitä hetkestä lähtien Mitaraniset omistautui täysin Rabakhurun elävien kuolleiden alamaisten puolustamiseen ja sen vihollisten kaatamiseen, ja Sametketon hukutti mielensä pelkästään taisteluun ja verenvuodatukseen; ja kauhein julmuuksin tuhottiin monia Khemristä lähetettyjä kostojoukkoja, ja naapurissa eläneitä eläviä raakalaisia alistettiin ja alettiin sivistää, jotta heistäkin saataisiin tehokkaita sotilaita. Monia myös surmattiin ja liitettiin vahvistuksina kuolleisiin rykmentteihin. Synkällä tavallaan valtion irvikuva raaistuessaankin menestyi, ja Hadamiin kerääntyi suuri aarteisto. Yksioikoista sotilasvaltaa kuitenkin koettelivat toinen toistaan vaarallisemmat vihollisarmeijat, ja ne kuluttivat Mitaranisetin joukkoja ja joka kerta torjuntavoitto oli vaikeampien ponnistusten takana. Lopulta elävät joukot kapinoivat, koska heitä kohdeltiin usein kuin tykinruokaa, ja Hadamia päättäväisine mutta pienine varuskuntineen pääsi piirittämään moninkertainen ylivoima khemriläisiä, ja vuorille ajetut rabakhurulaisjoukot rukoilivat jumalilta ihmettä. Hävittyään ne eivät ansaitsisi ritarillisuutta, ja oli tunnettua, että koko sanakin oli Ensimmäiselle faaraolle outo.
Kuninkaan ja prinssin vaiteliaina miettiessä kohtaloaan leiritulella heidät yllätti vieras, viekas pappi nimeltään Hitri, joka kertoi olevansa emäntänsä, mahrakilaisen ruhtinattaren henkilökohtaisella asialla. Emännän nimeä kysyttäessä pappi vastasi sen olevan kuninkaan mielen mukainen, sillä hän oli Mitaranisetiin suuresti ihastunut tämän peräänantamattoman urhon maineen vuoksi, ja lupasi voida pelastaa tilanteen sillä ehdolla, että kuningas ottaisi hänet puolisokseen. Sametketon esteli, mutta vain hetken harkittuaan kuningas suostui ja käski morsiamensa nimeksi Rahenahne, eikä halunnut tietää tämän edellistä nimeä. Tällöin Hitri pyysi kuningasta hyökkäämään luottavaisin mielin piirittäjien selustaan seuraavana aamunkoittona.
Näin tapahtui, ja vihollisen takavartio lyötiin pakoon, ja sen leiri kääntyi hetkeksi sekasortoon, mutta pian piirittäjien ylivoimaiset reservit liikkuivat rabakhurulaisia kohti. Yhtäkkiä osa niistä kääntyi viirinsä vaihtaen omiaan vastaan ja saattoi ne epäjärjestykseen, ja Mitaranisetin sotavaunut käyttivät tilaisuuden hyväkseen. Yhdessä uusien liittolaisten kanssa elähtyneet rabakhurulaiset murskasivat ja hävittivät khemriläisarmeijan viimeiseen kalloon. Taistelun tuoksinassa Mitaraniset kohtasi uuden Rahenahneen, ja totesi hänet viisaaksi, urheaksi ja vahvaksi, ja viimeinenkin epäilys valinnan viisaudesta hälveni.
Riemuissaan pidettiin loisteliaat häät ja uusi hallitsijapari vietti keskenään seitsemän yötä, mutta varmuus väistämättömästä lopullisen tuhoisasta hyökkäyksestä haalisti heidän onneaan. Rahenahne kertoi silloin paljon matkailleen palvelijansa Hitrin kautta tietävänsä kaukaisesta maasta pohjoisessa, josta onnekas voisi saada omakseen mahtavaa taikuutta, pelottavia aseita tai merkillisiä voimia, joilla kenties kääntää tilanne edulliseksi.

Mitaraniset ymmärsi koitoksen epämääräisyyden mutta myös asemansa toivottomuuden, ja määräsi koottavaksi retkikunnan tuohon maahan Rabakhurun pystyvimmästä väestä. Pääjoukko olisi kuolleita, sillä he pystyvät marssimaan yöt ja päivät väsymättä. Kuningattaren hyvä tahto sai kapinoineet elävät alamaiset leppymään nähdessään kuninkaan naisen vaikutuksesta pehmentyneen, ja heistä pääasiassa koottiin puolustajat retkikunnan paluuseen saakka lukuunottamatta muutamia, jotka otettiin matkalle mukaan tiedustelijoiksi. Kuningas itse jäi valansa vuoksi hallitsemaan Hadamiin, ja Rahenahne, Sametketon, Sarkuk ja Hitri kävivät surumielisten jäähyväisten jälkeen joukkojensa johdossa tuntemattomalle tielleen.

{Ja tässä oli armeijalista.}

[Lassek]

Ei mulla mitään asiaa ollut, ihmettelin vaan, että onko lauseet liian pitkiä vai sanat liian vaikeita, kun ei tunnu herättävän kenenkään kiinnostusta? Olisi toivonut edes "Voisit ohentaa kuvailua" tai "aika smoothit juonenkäänteet". Heh.

[Kolmastoista]

Olin jotenkin joskus ohittanut tämän täysin. Todennäköisesti kiireessä/väsyneenä avannut, ja kuitenkin jäänyt lukematta, enkä myöhemmin kiinnittänytkään enää huomiota. Korjataanpas virhe nyt kuitenkin.

Nöyhdäksi oikein toimivaa tavaraa, ei mitään valittamista. Tarinana sinänsä ehkä hieman tylsähkö, teksti kun muistuttaa kovasti historiankirjoitusta. Tämä lienee kuitenkin tarkoituksellista, eikä tarkoituksen huomioon ottaen siitäkään voi valittaa. Kieliasu on hyvää, ei siitäkään valittamista.
Kaiken kaikkiaan siis oivaa tekstiä, loistavaa tarkoitukseensa. Ainahan on tietysti parannettavaa, mielenkiinnon kaappaaminen voisi tässä tehdä terää, mutta erittäin hyvä kokonaisuus kuitenkin.

Tulipas sekavaa tekstiä.

[Lassek]

Kiva jos kelpaa. Historiikkihan se nimenomaan on. En hakenut mitään proosan elkeitä, jotka olisivat tehneet pätkästä romaanin pituisen, koska kirjoitin tämän viimeisenä yönä ennen DL:ä.

Jooh. Lähtö tosissaan on kuiva kuin itäsaksalainen koulukirja... Siihen olisi voinut runoilla nostattavaa mietettä jos jonkinlaista, ja lukukokemus olisi heti varmasti miellyttävämpi.

Ehkäpä kirjoittaa erilliset alkusanat, kun on kirjoittanut tarinat yksityiskohtaisesti auki ja värkkää ne niteeksi...