Iltatähti (giledit//25.7)

[Gilaelin]

No niin, koitetaanpas herätellä tarinointisuonta tälläkin suunnalla. Lomalla on aikaa kirjoittaa ja visioida enemmänkin ja sainpa päähänki kokeilla onneani täälläkin, kun vajaan viiden, Sotavasarassa viettämäni vuoden aikana en ole yhtään tarinaani foorumeille postannut.

Seuraava pätkä on lyhyehkö hetken intuitiosta vetäisty teksti joka saa luvan toimia prologina.

******
Iltatähti

Lumi oli peittänyt maan jo monta kuukautta sitten ja metsän valkoinen vaippa oli rikkumaton, luoden tunteen jostain suuresta ja avarasta. Kaikki oli hiljaa, eikä edes tuuli leikitellyt lumen peittämillä oksilla. Ainoastaan siellä täällä leijailevat lumihiutaleet uskalsivat uhmata maalauksenomaista liikkumattomuutta, joka tuntui pysäyttäneen koko todellisuuden seuraamaan yhtä, kenties täysin merkityksetöntä hetkeä. Hiutaleet olivat kuin pieniä tähtiä, jotka tanssivat alas yötaivaalta, jääden lepäämään puiden oksille ja maahan, peittäen alleen kaiken kuolleen ja ruman, tehden lumivaipasta entistäkin eheämmän. Ne olivat tähtien lapsia, jotka oli lähetetty kuolevaisten luo lohduttamaan, peittämään kaiken kuolleen ja ruman. Ne olivat tulleet tekemään tästä hetkestä täydellisen.

”Ne ovat kauniita, eivätkö vain”, mies henkäisi ja nojautui vasten vanhan, harmaan tammen runkoa, joka oli jäinen ja huurteessa kireästä pakkasesta. Miehen ääni värisi hänen puhuessaan ja täristen hän kietoi vihreän villaviittansa tiukemmin ympärilleen, käpertyen kokoon puuta vasten, kuin jokin metsän eläin, joka uinuu kiepissä, keskellä hankea.

Toinen mies istuutui hänen viereensä ja oli siinä hetken hiljaa, kuin miettien ystävänsä sanoja. ”En arvannut, että tiemme eroavat näin pian”, hän vastasi lopulta. ”Tiemme oli alunpitäenkin tuomittu katkeamaan”, hän jatkoi, vetäen huppunsa silmiensä eteen, jotta se peittäisi kyyneleet, jotka valuivat alas hänen poskiaan pitkin.

”Tiehän on vasta alussa”, viittaansa kääriytynyt mies sanoi väristen, hymynkareen noustessa kasvoille hetkeksi, ennen kuin kivun irvistys otti niistä vallan. ”Mikään tie ei ole tuomittu, ennen kuin se on lopussa ja Ishan kyyneleet, tämä tie ei ole lopussa, etkä saa lähteä takaisin. Muuten… muuten tällä ei ollut mitään merkitystä. Muuten tämä on vain yksi uusi surullinen tarina”, tämä jatkoi, tärinän yltyessä niin, että miehen oli purtava hampaansa yhteen, pitääkseen kehonsa hallinnan.

Huppupäinen mies käänsi katseensa pois toveristaan, kykenemättä seuraamaan vierestä tämän tuskaa. ”Entä jos kaikki loppuu kuitenkin surullisesti. Vielä ei olisi liian myöhäistä kääntyä takaisin. Joku saattaisi olla vielä odottamassa meitä. Me emme olleet viimeisiä”, hän sanoi.

Huohottaen ja vaivalloisesti, tärisevä mies kääntyi ystävänsä puoleen. ”Se, kuinka tarina päättyy, on sinun käsissäsi. Sinä voit vielä muuttaa kaiken, sinä voit vielä pelastaa sen, mitä verenperinnöstämme on jäljellä… pelastamalla … itsesi”, mies sanoi rahisten, tarraten kiinni kuumeisella voimalla toverinsa olkapäästä. ”Ne jotka jäivät, kaivavat omat hautansa niiden muurien taakse. Syntyvät, elävät ja kuolevat siellä, unohdettuina. He voisivat yhtä hyvin olla olematta. Maailma muuttuu ja pyyhkii heidät, meidät kaikki pois enemmin tai myöhemmin”, mies jatkoi, täristen nyt niin, että hänen toverinsa oli tartuttava häneen kiinni ja puristettava häntä itseään vasten, jotta hän ei olisi menettänyt tajuntaansa.

Huppupäinen mies olisi tahtonut sanoa jotain, väittää vastaan, pudistaa päätään, kertoa kuinka naiivi hänen ystävänsä oli ajatellessaan, että hän voisi muuttaa jotain. Ja silti, katsoessaan noita kivusta vääristyneitä kasvoja, hän ei kyennyt lausumaan noita sanoja. ”Älä ole, kuten he. Me emme kumpikaan ole kuten he”, mies hänen käsivarsillaan kuiskasi, kirkkaanpunaisen verivanan valuessa tämän huulilta. ”Sinun täytyy taistella, pelastaa se, mitä vielä voidaan pelastaa, eikä antaa periksi. Jos päätämme luovuttaa ja piiloutua niiltä, jotka aikovat tuhota meidät, voimme yhtä hyvin kuolla”, mies sanoi, hänen äänensä muuttuessa korinaksi. ”Minun vuokseni Iltatähti… tee se minun vuokseni. Älä heitä kaikkea hukkaan, älä…”, miehen pää notkahti taakse ja viimeinen henkäys nousi höyrynä tähtien peittämälle yötaivaalle ruumiin jäädessä makaamaan huppupäisen miehen käsivarsille.

Hetkeen mies ei liikkunut, vaan puristi ystävänsä ruumista itseään vasten. Sitten, hitaasti mies laski ruumiin takaisin nojaamaan tammenrunkoa vasten, kuin tämä olisi nukkunut siinä. Mies nosti kasvonsa kohti taivasta ja antoi pakkaslumen leijailla kasvoilleen, kyynelten jäätyessä kiinni hänen poskiinsa.

Mies katsoi vielä kerran ystävänsä ruumista ja kääntyi sitten, jättäen taakseen Nylwë Thalainin, viimeisen ja ainoan ystävänsä, kuuden petomiehen silvotut, vääristyneet ruumiit, kotinsa, menneisyytensä ja kaiken mikä hänelle oli kerran ollut rakasta. Pian viimeinenkin Laurelornin metsän puu oli jäänyt kauas hänen selkänsä taakse ja hänen edessään avautui maa joka oli hänelle vieras, tuntematon ja ehdottoman vihamielinen.

Jossain kaukana savu nousi ilmaan kylien savupiipuista, huokuen lämpöä kylmään yöhön. Jossain kaukana valot paloivat ja toivat turvaa. Jossain kaukana oli koti, paikka jota Cynathiel Iltatähti tulisi kaipaamaan.
******

[Drakojan]

Aika hyvää kuvailua, vaikka en nyt tiedä ovatko hahmot Helffejä, Welffejä vai ihmisiä. :D

Mutta jatka, luen kyllä loputkin.

[Gilaelin]

Minä ja Gilaelin päiviteltiin hieman Tarinaosaston nykytilannetta, ja päätettiin koettaa josko meillä riittäisi rahkeita ja tahdonvoimaa saada aikaan hieman parannusta. Postaamme kumpikin tarinan/tarinoita, jotka (toivottavasti) ovat hieman korkeammalla Tarinaosaston nykyisestä trollitasosta, ja samalla toivomme että inspaamme ihmisiä kirjoittamaan ihan oikeasti hyviä novelleja, joita tämä paikka ansaitsee ollakseen vakavasti otettava.

That be true =).

Katsotaan nyt mitä tästä tulee, yritystä ainakin on. Aloitin Iltatähden vuodenvaihteessa, mutta se jäi kesken yo-kirjoituksen, elämän ja yleisen inspiraation (alkoholin?) puutoksen takia. Nyt on kuitenkin oivasti aikaa ja toivon mukaan myös jaksamista jatkaa Cynathielin tarinaa, joka ei oikein ole vielä ehtinyt päästä edes alkuunsa. Seuraavassa on nyt vain a4 verran tekstiä, mutta onpahan jotain. Annos on pieni, mutta lisää seuraa perästä, jos diggaatte ;).

1. Waldbergin talvi

Ovi potkaistiin sisälle voimalla ja kolme miestä astui sisään huoneeseen. Otto Wolfesta tuntui, kuin askeleet olisivat olleet jättimäisen lekan iskuja vasten alasinta. Hän ei tiennyt missä hän makasi, mutta märkä tunne hänen allaan sai hänet arvelemaan, että hän makasi omassa oksennuksessaan tai virtsassaan. Hajun huoneessa täytyi olla kuvottava, mutta onnekseen Otto ei haistanut tällä hetkellä juuri mitään. Hän avasi silmänsä hiljalleen ja kiitti Sigmaria siitä, että huoneessa oli hämärää. Hän oli laittanut ikkunat säppiin illalla, hän muisti tehneensä niin. Hän ei olisi tahtonut muistaa illasta mitään, mutta tuskatuttava tietoisuus alkoi hiljalleen palata hänen mieleensä. Hän rukoili Sigmaria, että huoneeseen tulleet miehet tappaisivat hänet.

Hän muisti naisen; pienet rinnat, vaalea, koskematon iho, ehkä vielä lapsi. Tyttö olisi yhtä hyvin saattanut olla neitsyt. Otto ei muistanut. Oliko hän raiskannut tytön? Hän oli ennenkin tehnyt sellaisia asioita humalassa. Tyttö oli ottanut rahaa… ei, hän oli heittänyt tytölle kuparikolikon, koska ei ollut kestänyt tämän itkua. Sigmar antakoon anteeksi, hän oli ollut humalassa.

Otto tunsi, kuinka hänet nostettiin ryntäistä ylös. Hänen näkönsä oli sumea ja kehossa ei ollut voimaa liikkua. Mies joka nosti hänet maasta, oli jättimäinen. Lihakset olivat pullistuneet nukkavierun puuvillapaidan alla ja inho paistoi tämän kasvoilta. Otto tunsi rysähtävänsä seinää päin. Kipu säteili selästä vatsaan ja sai hänet yökkäämään. Hän muisti miehen: hän oli tavernan ulosheittäjä. Nyrkki iskeytyi Oton naamaan ja hän tunsi lämpimän veren kasvoillaan. Hän yritti sylkeä hakkaajansa kasvoille, mutta suu oli rutikuiva. Viisikymmentäviisi vuotta, Otto mietti. Nuorempana hän olisi kyennyt hakkaamaan miehen helposti, kaikki kolme. Nuorempana ja selvänä, ei krapulaisena vanhuksena.

”Herra Otto Wolfe”, ulosheittäjä sanoi, ääni täynnä ivaa. Otto tunsi silmäkulmansa turpoavan ja kivun päässään kovenevan. ”Suuri Otto Wolfe, pelottava ritari Otto Wolfe”, mies sanoi, iskien hänet jälleen kovasti päin seinää. ”Ennen olin paskoa housuuni, kun kävelit ohitseni, kääkkä”, ulosheittäjä nauroi. ”Että ihan vaikutusvaltainen noidanmetsästäjä ja että vielä ihan meidän Waldbergin kylässä”, mies jatkoi kahden muun nostaessa sisään potkaistu ovi takaisin saranoilleen ja kiinni. ”Morrin perse, olen aina vihannut teikäläisiä. Kaksinaamaiset siat, luulette olevanne parempia kuin meikäläiset. Olenkin tahtonut päästä annattelemaan teikäläisille ja nyt sinä pirulainen olet tehnyt ison virheen”, ulosheittäjä murisi. ”Menit sika raiskaamaan ja tappamaan rakkaan Ostnerin vieraan. Kaappasit tyttörukan kartanosta, raiskasit ja tapoit”, Otto saattoi kuulla inhon miehen äänessä.

Häntä oksetti. Oliko hän todella tappanut tytön? Hän ei ollut koskaan tehnyt sellaista, saati sitten murtautunut herttuan kartanoon. Luoja, se tyttö oli ollut kaunis. Sigmar antakoon hänelle anteeksi.

”Ostner käski meidän hoidella sut, vanhus”, ulosheittäjä sanoi. ”Ja sunlaiselle tämä ei tule olemaan nopeaa”.
Ovi lennähti auki uudelleen. Kuului laukaus ja Otosta tuntui, kuin hänen korvansa olisivat hajonneet sirpaleiksi. Toinen kahdesta miehestä, joka oli jäänyt oven luo, lennähti maahan, pidellen vatsaansa, joka vuosi tummaa verta lattialle. Otto tunsi katseensa sumenevan ja tajunnan katoavan. Hän ei enää nähnyt, mutta saattoi arvata keitä tulijat olivat. Kuului vielä yksi tuskainen huuto ja sitten Otto tunsi valahtavansa lattialle. Sitten joku nosti hänet olkapäälleen, mutta ei kovakouraisesti. Otto rukoili, että unohtaisi loputkin eilisestä illasta.
******

[Häkä-Ässä]

Oikein kiinnostavaa, hyväntuntuista alkua, vaikka näyttää vaivattomasti kirjoitetulta. Jos lisää saisi?

[Gilaelin]

Noin, nyt saatiin tekstiä eetteriin jo säädyllisempi pätkä =).

******

Lumi tempoili ilmassa, kovan tuulen nostattaessa tykkilunta kinoksista tanssimaan pieninä lumimyrskyn miniatyyriversioina pitkin tienpiennarta. Hevoset korskuivat ärtymystään huonosta säästä ja Wilhelmin oli kiskottava ohjaksista alituiseen pitääkseen ratsunsa syvän hangen peittämällä rantapolulla.

Näkyvyys oli todellakin kamala. Maailma kolmea metriä kauempana näytti valkoiselta helvetiltä, joka viskoi pieniä, teräviä tikareita hänen silmiinsä aina, kun hän yritti nostaa katsettaan tiestä. Kiroillen Wilhelm veti kaulalle valahtaneen punaisen villahuivin kasvojensa suojaksi.

Wilhelm Ritchenstein oli kahdenkymmenenneljän, nuorekkaan näköinen mies, johon naiset olisivat varmasti kiinnittäneet huomiota, jos hän olisi vain vaivautunut hymyilemään useammin. Vaaleat, kiharat hiukset kehystivät enkelinkasvoja. Wilhelm ei välittänyt sellaisesta. Hän ei ollut eläessään kertaakaan ollut naisen kanssa, vaikka tilanteita oli ollut tarjolla yllin kyllin. Naiset ahdistivat Wilhelmia.

”Keskellä ei mitään, kylän ulkopuolella. Jos sudet eivät syö kapteenia yöllä, saatan uittaa hänet avannossa ja jättää jäätymään”, tumma, kumea ääni kumisi vihlovan tuulen lävitse. Wilhelm kääntyi satulassa ja siristi silmiään, jotta terävät lumihiutaleet eivät olisi sokaisseet häntä.

Lukas Janhoff oli lähes koominen näky niissä jäätävissä olosuhteissa, joissa he ratsastivat Waldbergin kylää reunustavaa järvenrantaa pitkin, etsien nousevan epätoivon vallassa tuulensuojaa. Tummat takkuiset hiukset ja risuparta kehystivät kookkaan miehen kasvoja ja saivat hänet näyttämään turkiksessaan harmaakarhulta, joka röhnötti hevosen selässä. Lukas oli kunniakkaaseen keski-ikään päässyt metsästäjä Middenheimista, eikä Wilhelm matkoillaan kapteenin, Lukas ja edesmenneiden Johannin, että Gustavin - Morr heidän sielunsa pitäköön, kanssa kohdannut yhtä stereotypista middenheimilaista, kuin Lukas.

”Onko kapteeni tajuissaan”, Wilhelm huusi tuulen lävitse. Mies yritti turhautuneena kohdentaa katsettaan Lukasin hevosen selässä makaavaan myttyyn, joka oli Otto Wolfe, mutta ei saanut selvää, missä kunnossa kapteeni oli. Kun he olivat lastanneet tajuttoman kapteeninsa hevosen selkään, paetessaan kreivi Jacob Ostnerin vartioita, herra Wolfe oli vielä hengittänyt. Wilhelm toivoi hartaasti, että kapteeni hengitti yhä.

”Ei, mutta elossa hän on. Kapteeni haisee hirveälle jopa tässä myrskyssä ja jos hän oksentaa vielä kerran hevoseni lonkille, ripustan hänet raahautumaan mukana hevosen hännästä”, Lukas huusi takaisin. Middenheimilainen oli hetken hiljaa, kääntyessään katsomaan kapteeniaan, ja huusi sitten: ”Miehen pää vuotaa verta ja päätellen siitä, että hän hourii unissaan, hänellä on myös kuumetta”.

Wilhelm pudisti päätään ja kannusti pakkasesta tärisevää hevostaan liikkumaan nopeammin syvässä hangessa. Tuntui, kuin koko universumi olisi vihannut häntä tänään. Hän kirosi Nordlandin julmaa talvea, kirosi kirkkoa, joka oli lähettänyt heidät juuri tätä tehtävää suorittamaan, kirosi kapteeniaan, joka oli onnistunut hankkimaan heille porttikiellon Waldbergiin ensimmäisen yön jälkeen kahteen viikkoon, jonka he olivat nukkuneet oikean katon alla, eivätkä jossain Suuren metsän korvessa. Viimeiseksi hän kirosi itseään, sillä hän oli menettänyt malttinsa jälleen kerran ja tappanut miehen, joka ei ollut noita, ei rikollinen, eikä kultisti. Hän oli ampunut pistoolillaan tavernan ulosheittäjän, vaikka olisi voinut vain kolkata tämän. Wilhelm tiesi, että olisi kyennyt siihen. Ja silti hän oli ampunut tämän, ajaen Waldbergissa järjestystä ylläpitävän kreivi Ostnerin kaartin ajamaan heitä takaa kahta suuremmalla syyllä. Wilhelm päätti, että rukoilisi miehen sielun puolesta tänä iltana.

Tummanharmaat mäntyjen rungot alkoivat hiljalleen erottua valkoisen aavan keskeltä ja Wilhelm kiitti Sigmaria johdatuksesta ja veti ohjaksista pysäyttäen ratsunsa odottamaan Lukasia. ”Tehdään leiri metsän reunaan, rannalle. Kukaan ei seuraa meitä myrskyssä, joten piilotteluun ei ole syytä”, Wilhelm sanoi ääni käheänä jatkuvasta huutamisesta. ”Minä pystytän teltan. Hae sinä oksia kamiinaa varten, kapteeni on saatava nopeasti lämpimään”, Lukas sanoi, hypäten ratsunsa selästä ja upoten hankeen polviaan myöten.

”Entä mitä teemme huomenna?” Wilhelm kysyi, hypäten hänkin hankeen ja lähtien taluttamaan hevostaan tiheään kasvaneiden puiden välistä. ”Jos kapteeni on tajuissaan, hän kertoo meille. Toivottavasti hän osaa selvittää sotkun, jonka on järjestänyt”, Lukas sanoi synkästi. ”Ja jos hän ei ole tajuissaan?” Wilhelm tivasi. ”Siinä tapauksessa me lähdemme hemmettiin täältä. Etelässä pitäisi olla jokunen maalaisjunttien kyläpahanen, josta saamme muonitusta”, Lukas ärähti. ”Mutta Ostner…” Wilhelm aloitti. ”Juuri nyt me olemme rikollisia ja kreivi Ostner hirttää meidät, jos saa kiinni”, Lukas sanoi happamasti.

Tämä maailma on hullu paikka ja minä olen sen ainoa täysjärkinen ihminen, Wilhelm mietti katkerasti, sitoessaan hevosensa suitsia kiinni puuhun, lähteäkseen tarpomaan syvemmälle metsään kylmänä ja viluissaan.
******

Oli kesä. Aamun ensimmäiset auringonsäteet nousivat idästä, leviten puiden päälle, maalaten mannut kullanhohtoisiksi. Laurelornin metsä paistatteli lämpimässä kesäaamussa, lempeän tuulen tuudittaessa oksia, kuin tanssittaen niitä. Usva oli verhonnut laaksot, piilottaen katseilta elämän jonka tuo vanha, suuri metsä kätki sisäänsä, peittäen sisäänsä monet salaisuudet, joista ihminen ei ollut koskaan kuullut ja harva tulisi koskaan kuulemaan. Eräässä usvaisessa laaksossa lepäsi Tor Álfheimr.

Kaksi haltiaa kulki pitkin marmorikatua, joka hohti valkoisena vasten vasta nousseen auringon valoa. Samasta marmorista rakennetut talot vierustivat Tor Álfheimrin kaupungin kauppakatua, joka oli vielä auringonnousun aikaan tyhjä, lukuun ottamatta näitä kahta väljiin, valkoisiin pellavavaatteisiin ja vihreisiin viittoihin pukeutunutta miestä, jotka astelivat pitkin tuon muinaisen kaupungin katuja.

Toisen haltian hiukset olivat vaaleat ja hohtivat kultaisina aamuauringossa, joka paistoi magialla luodun usvan lävitse suoraan pienen haltiakaupungin kaduille. Haltian kasvot olisivat tuntuneet ihmisen silmissä iättömiltä, kenties jopa nuorilta, mutta tämän siniset silmät hohtivat ikää, viisautta, ja kenties myös aavistuksen verran väsymystä, jota tämä kunnioitettu miekkamestari ei olisi suostunut itselleen, saati muille myöntämään.

Finnálf Toëlfe oli vanha. Hän oli nähnyt 2750 kesää, opiskellut kuuluisassa Hoethin tornissa miekkamestarksi, taistellut Suuressa Sodassa Kaaosta vastaan, opettanut kahta Tor Álfheimrin kaupungin herraa taistelemaan ja nähnyt toisen näistä kuolevan. Hän oli henkilökohtaisesti organisoinut pienen kaupungin puolustusta melkein kuusisataa vuotta, sekä kouluttanut suurimman osan kaupungin pienestä sotajoukosta henkilökohtaisesti. Finnálf Toëlfe oli soturi.

Toinen haltia, Cynathiel Iltatähti oli Finnálfin oppilas, yksi lupaavimmista. Cynathielin pitkät, poninhännälle sidotut, korpinmustat hiukset loivat kontrastia hänen opettajansa vaaleaa kultaa hohtaviin hiuksiin, kuten myös hänen harmaat silmänsä, joiden katse tuntui aina lävistävän kylmästi kaiken, minne Cynathiel päänsä käänsi.

Cynathiel Iltatähti oli yksi Tor Álfheimrin kolmesta miekkamestarista. Ainoastaan hän ja Nylwë Thalain olivat osoittaneet tarpeeksi ymmärrystä, taitoa ja halua kaikista kaupungin sotilaista, jotta Finnálf oli suostunut kouluttamaan heidät taitamaan vanhoja Hoethin teitä. Ainoastaan he olivat tahtoneet viedä taitonsa niin pitkälle, ainoastaan he olivat tahtoneet olla täydellisiä.

Cynathiel oli vasta 214-vuotias, mutta silti hän oli jo ehtinyt saavuttaa ja kokea enemmän kuin monet muut. Kun Cynathiel oli ollut hyvin nuori, ei juuri sylivauvaa vanhempi, petomiehet olivat löytäneet tien lumouksin salattuun kaupunkiin, ryöstäen ja tuhoten kaiken minkä saivat käsiinsä. Sinä yönä moni, hyvin moni haltia oli kuollut. Cynathielin vanhemmat olivat kuolleet tuona yönä, kuten myös Nylwë Thalainin vanhemmat.

Tor Álfheimrissa huhuttiin, että tuona yönä vanhat haltiajumalat olivat kironneet Laurelornin metsän siimeksessä asustavat petomiehet, antamalla näiden kylvää oman tuhonsa siemenet. Petomiehet eivät olleet tappaneet, kenties välinpitämättömyyttään, Cynathiel Iltatähteä, eivätkä Nylwë Thalainia. Tuona yönä petomiehet olivat tehneet suuren virheen. Ne eivät olleet tappaneet kahta miekkamestaria, jotka eivät tulisi koskaan unohtamaan vanhempiensa kohtaloa. Cynathiel Iltatähti ja Nylwë Thalain olivat sotureita.

”Finnálf te tuin, lähdemme ensilumen sataessa”, Cynathiel sanoi, sanojen tullessa hänen suustaan hienoinen jännityksen väre mausteenaan. Finnálf ei kääntänyt katsettaan oppipoikaansa tämän puhutellessa häntä, vaan jatkoi matkaansa hiljaa kävellen. ”Tahtoisin siunauksesi matkallemme”, Cynathiel jatkoi, tuntien vaivautuneisuuden hiipivän varoittamatta hänen kurkkuunsa. Finnálf ei vastannut heti, vaan nosti kasvonsa kohti nousevaa aurinkoa ja antoi sen lämmön helliä kasvojaan. ”Te olette suunnitelleet tätä pitkään. Muistan, että puhuitte tästä kymmenen talvea sitten, sinä ja Nylwë”, vanha miekkamestari sanoi.

Cynathiel nyökkäsi. Finnálf oli kasvattanut hänet ja Nylwën, eikä kukaan Tor Álfheimrin salatussa kaupungissa tuntenut heitä, kuten Finnálf. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli uskaltanut mainita asiasta mestarilleen ja silti tämä tiesi siitä jo valmiiksi. ”On sääli, että kaksi tämän kaupungin parasta soturia jättää sen”, Finnálf sanoi. Hänen äänessään ei ollut ärtymystä, vaan se oli lempeä väritön itsensä, kuten aina ennenkin, kaikkien näiden vuosien ajan, jotka Cynathiel oli hänet tuntenut.

Pala tarttui nuoren miekkamestarin kurkkuun, sillä hän pelkäsi kovasti sitä, mitä tulisi seuraavaksi sanomaan. ”Tämä kaupunki on kuollut Finnálf te tuin. Se on kaunis… ehkä kaunein paikka maailmassa, mutta se on tyhjä. Tor Álfheimr on minulle rakas, mutta sydämeeni sattuu katsoa, kun se kuolee. Jokainen vuosi sen kadut ovat yhä hiljaisempia, jo nyt vain murto-osa marmorisista taloista ja torneista on asutettu. Tor Álfheimrista on tulossa aavekaupunki”, Cynathiel sanoi lopulta. Hän ei tahtonut katsoa mestariaan silmiin, sillä hän pelkäsi sitä, mitä tämän katse pitäisi sisällään.

Molemmat seisoivat hetken paikoillaan hiljaa, kunnes Finnálf vastasi: ”Ymmärrän hyvin, että sinulle ja Nylwëlle Salattu kaupunki merkitsee kuolemaa, se on vain luonnollista. Toivoin kuitenkin, että olisin kyennyt opettamaan teille kuinka nähdä toivon, joka ei ole vielä kuollut, saman toivon, jota olen vaalinut sydämessäni kasvattaessani teitä”.

”Uskon, että toivoa on yhä olemassa, mestari. En vain löydä enää osaani tämän kaupungin tarinasta, sen toivosta. Vaikka haava umpeutuisi vielä joskus, en kestä katsoa sen mätivän ja pelkään millaisen arven haava jättää jälkeensä. En usko, että Tor Álfheimr tulee koskaan olemaan entisen loistonsa veroinen”, Cynathiel sanoi sanojen takkuillessa ikävästi hänen kitalakeaan vasten.

Finnálf hymyili lempeästi ja pudisti päätään. ”Ei, se ei tule olemaan entisensä veroinen, mutta elämä jatkuu, se on tärkeintä. Prinssi Aelan on minulle kuin oma poika ja tiedän, että hänen johdollaan Tor Álfheimr ei tule kuolemaan” hän sanoi.

Kuin oma poika.

Nuo sanat saivat Cynathielin puremaan huultaan. ”Pelkään, ettei tässä kaupungissa ole enää mitään minulle”, Cynathiel sanoi ja tiesi valehtelevansa. Jos vain kerran, jos vain kerran Finnálf olisi…

”Sisällänne on palo. Näen sen sinun ja Nylwën silmistä. En voi estää teitä, sillä se olisi suuri virhe, mutta toivon todella että maailmalla on tarjota teille muutakin, kuin kuolemaa ja kärsimystä”, vanha miekkamestari sanoi. ”Maailma on unohtanut meidät, mutta niin olemme mekin unohtaneet maailman. Myös Laurelornin ulkopuolella on elämää ja kenties myös muita asur:ta”, Cynathiel sanoi. ”Muut ovat menneet jo”, Finnálf sanoi ja ensimäistä kertaa hyvin pitkään aikaan Cynathiel näki vanhuuden mestarinsa silmissä. ”Siitä me otamme selvää, lupaan sen mestari”, Cynathiel sanoi.

Finnáf hymyili, laski kätensä oppilaansa olkapäälle ja sanoi: ”Kun katson silmiisi, näen itseni nuorena. Olen varma, että suuri kohtalo odottaa sinua ja Nylwëä tuolla jossain. Se on kenties tuskan, veren ja surun takana, mutta se on siellä. Ja niin pitkään, kun sydämenne kaipaa sen kohtalon luokse, mikään suru ja murhe tässä maailmassa eivät ole suurempia, kuin se kaipaus”.

Kaksi haltiaa seisoi paikoillaan, kumpikin hiljaa. Cynathiel olisi tahtonut sanoa jotain, mutta ei kyennyt, ei uskaltanut. ”Mitä ikinä tapahtuukin Cynathiel, tahdon teidän tietävän, että olen ylpeä teistä molemmista”, Finnálf sanoi ja Cynathiel tiesi, ettei unohtaisi tätä hetkeä koskaan.

Finnálf vei kätensä pois oppilaansa olkapäältä ja hetki rikkoutui. ”Prinssi Aelan on kutsunut minut prinssin torniin syömään aamiaista kanssaan, joten minun pitää kiirehtiä”, hän sanoi.

”Kunnes taas tapaamme Cynathiel Iltatähti, hyvästi”, Finnálf sanoi ja kääntyi lähteäkseen.

”Kuin myös, hyvästi Finnálf Toëlfe”, Cynathiel sanoi.

Hyvästi isä.
******

Ovi oli lentänyt saranoiltaan ja mustunut. Tavernan katto oli paikoin romahtanut sisään ja seinät olivat hiilloksilla, missään ei ollut valoa ja kaiken kruunasi tuoreista ruumiista huoneeseen pinttynyt veren ja kalman haju. Paikka oli kuitenkin saanut kelvata, sillä se oli ensimmäinen kerta kahteen kuukauteen, kun Cynathiel Iltatähti oli saanut nukkua edes jonkinlaisen katon alla. Ulkona riehuva lumimyrsky tunki sisään avonaisesta ovesta, heittäen hiutaleita vihreään viittaansa käpertyneen, nukkuvan haltian kasvoille, saaden tämän heräämään.

Hänen luitaan kolotti ja kylmä tuntui hohkavan vasten hänen ihoaan. Väsyneesti kiroillen Cynathiel irrotti ithilmarista taotun rintahaarniskan päältään, jonka oli unohtanut riisua päältään, saavuttuaan aamulla tähän kylänraunioon valvottuaan kolme päivää ja yötä putkeen.

Kaikki oli ollut niin unenomaista siitä lähtien, kun hän ja Nylwë olivat lähteneet Laurelornista. Hän ei ollut puhunut kenenkään kanssa sen jälkeen, kun hänen ainoa ystävänsä oli kuollut. Ei puhetta, ei kontakteja, ainoastaan ikuinen lumisade ja kylmyys pian kokonaisen kahden kuukauden ajan.

Kenen kanssa hän olisi voinut puhua? Tämä maa, Elthin Arvan, jota nuoremmat rodut kutsuivat Wanhaksi Maailmaksi, oli ihmisten asuttama, ihmisten, jotka pelkäsivät ja karttoivat hänenlaisiaan. Kerran ja ainoastaan kerran hän oli uskaltautunut näyttäytymään eräässä pienessä maalaiskylässä, hänen kuivalihansa loputtua. Kun hän oli kävellyt ulos metsänsiimeksestä, maanviljelijät olivat katsoneet häntä pelokkaasti. Äidit olivat vieneet lapsensa sisälle ja lopulta yksi, erityisen likainen ja normaalia pahemmin haiseva viljelijä oli uhannut häntä talikolla, kutsunut pahaksi hengeksi ja demoniksi. Sen jälkeen hän oli kiertänyt ihmisasutukset kaukaa ja metsästänyt riistaa jousellaan. Elthin Arvanista oli tullut vihamielinen asurille.

Ulkona oli hämärää ja Cynathiel päätteli nukkuneensa lähes vuorokauden. Miekkamestari käveli hytisten tulisijan luo, kiertäen lattialle romahtaneen katon ja rojut, ja ryhtyi pinoamaan metsästä keräämiään oksia takkaan. Hän sytytti kuivat oksat tuluksillaan, kaivoi laukkunsa kätköistä palan leipää ja jäi istumaan rätisevän tulen eteen mutustaen leipää hiljaa suussaan.

Petomiesten lauma oli hyökännyt tähän kylään kaksi päivää sitten. Cynathiel tiesi sen, sillä hän oli seurannut tuota laumaa jo kuukausien ajan, ensin kaukaa ja etsien, sitten hiljalleen lähempänä ja nyt lopulta vain kahden päivän matkan päässä. Kun Cynathiel oli saapunut kylän raunioihin, oli se jo tuhottu täysin ja ryöstetty puhtaaksi. Hän ei ollut löytänyt eloonjääneitä, vaikka ei toisaalta ollut vaivaantunut heitä etsimäänkään liiemmin. Taverna oli kylän rakennuksista parhaiten säästynyt ja sen katto oli edes auttavasti kunnossa, joten Cynathiel oli valinnut sen yösijakseen. Hän oli raahannut tavernassa makaavat useat ruumiit ulos ja heittänyt ne lumihankeen, jossa ne eivät ainakaan haisseet.

Finnálf oli sanonut, että suuri kohtalo odotti Cynathielia ja Nylwëä. Cynathiel ei ollut nähnyt elämässään minkäänlaista kohtaloa viimeiseen kahteen kuukauteen, ei sen jälkeen, kun petomiehet tappoivat Nylwën. Päivät olivat seuranneet toisiaan ja ainoa tarkoitus, sekä suunta joka hänellä olivat jäljellä, olivat saman petomieslauman seuraaminen, joka oli hyökännyt heidän kimppuunsa Laurelornissa. Nylwën oli tappanut tuon sekasikiöiden lauman johtaja ja Cynathiel oli painanut tuon oinaanpäisen demonin kasvot mieleensä niin hyvin, että ne polttivat hänen silmiään öisin, unen pitkinä, tummina hetkinä. Syvä, eläimellinen karjaisu, joka oli saanut hänen sydämensä kylmenemään tuona yönä Laurelornissa, kantautui nyt hänen korviinsa unen ja valveen rajamailla, kutsuen häntä hämärissä, kaukaisissa paikoissa.

Cynathiel oli päättänyt seurata tuota ääntä, sillä se oli kaikki, mitä hänellä enää oli jäljellä. Hän ei halunnut palata enää takaisin Tor Álfheimriin, sillä hän ei voinut enää elää siinä illuusion kuplassa, johon kuoleva kaupunki itseään tuuditti. Ei enää, sillä Cynathiel oli nähnyt helvetin, joka vallitsi Tor Álfheimrin ulkopuolella. Hänen rakas ja tärkein ystävänsä oli kuollut, eikä hän nähnyt enää suurta kohtaloa edessään, jota oli niin kovasti kaivannut Laurelornissa. Nyt hän näki ja kuuli ainoastaan tuon oinaanpäisen hirviön, jonka oli vannonut tappavansa.

[serei]

Ihmiset on aika hiljaa, eli minä avaan suuni ja sanon hyvää tekstiä.

[Muutoksen tuoja]

*Katsoo näyttöään ja huomaa järkyttyneenä löytäneensä sotusta pitkän ajan jälkeen taas tekstiä mitä jaksaa tosissaan lukea.

Mukavan näköistä tekstiä ja pidin tunnelmasta, erityisesti kuvailu oli mukavan tuntuista. Onko jatkoa tulossa milloin?
Ja täytyy vielä sanoa että hienoa että jotkut vaivautuvat yrittää herättää tätä aluetta tosissaan :) kiitos siitä

[serei]

"Ja täytyy vielä sanoa että hienoa että jotkut vaivautuvat yrittää herättää tätä aluetta tosissaan :)"
Samat sanat.

[Gilaelin]

Nyt kun tähän rytmiin pääsi sisään, voisikin yrittää päivittää tätä tarinaa vähän useammin, kuin kerran kuudessa kuukaudessa ;)

******

Kun Otto seuraavan kerran heräsi, yö oli jo pitkällä, tai niin hän päätteli pitkistä varjoista, jotka kamiinan tuli heitti teltan seinustoille. Hänen näkökenttänsä oli sumea, mutta hän erotti Wilhelmin, joka istui kamiinan edessä ja tuijotti tapansa mukaan tyhjyyteen. Otto tunsi lämpimän villan päällään ja totesi, että hänet oli kiedottu peitteisiin.

Vanha mies tunsi, kuinka lämmin tunne täytti hänet. Se lähti liikkeelle jostain sydämen lähettyviltä ja levisi kaikkialle hänen särkeviin jäseniinsä. Pojat olivat pelastaneet hänet. Hän oli kyllä luottanut siihen koko ajan. Täytyihän hänen. Ei mikään ryhmä, varsinkaan sellainen jota hän johti, voinut toimia, jollei jokainen sen jäsen voinut luottaa siihen, että muut nostaisivat hänet ylös, mikäli hän kaatuisi.

Ja silti Otto oli jollain hänen oman ymmärryksensä ylittävällä tasolla yllättynyt. Hän oli tulossa vanhaksi ja alkoi tehdä virheitä, pahoja virheitä. Hänen virheidensä takia Johann ja Gustav olivat kuolleita. Ei häntä kukaan siitä syyttänyt ja jos totta puhutaan, Otto epäili, etteivät Wilhelm ja Lukas pitäneet kahden ystävänsä kuolemaa kapteeninsa syynä. Mutta Otto piti, ja vain se merkitsi hänelle itselleen. Ja nyt hän oli sotkenut asiat pahemman kerran, tehnyt virheen, joka voisi koitua heidän kaikkien kohtaloksi.

Ei! Hän ei antaisi sille perkeleelle sitä iloa. Ei Ostnerille, ei koskaan. Hän kykeni kuvittelemaan aivan liian selkeästi itsensä ja kaksi kumppaniaan seisomassa hirttosilmukka kaulassaan Waldbergin torilla, samalla kun kreivi Ostner poltti hurraavan väen edessä hänen ritariarvon kunniakirjansa ja noidanmetsästäjän lupakirjansa – viimeiset asiat, jotka olivat hänelle tärkeitä Lukasin ja Wilhelmin lisäksi.

Hän ei antaisi tapahtua mitään sellaista. Ei, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa, Otto päätti. Hän korjaisi vielä asiat. Täytyisi puhua, pyytää anteeksi ja kertoa pojille, että kaikki järjestyy vielä.

Otto yritti puhua, mutta hänen suunsa oli kuiva. Hän maistoi suussaan kuivan veren ja hien. Hän yritti ponnistella ääntä suustaan, mutta sai aikaan vain väsynyttä keuhkojen vinkumista. Ponnistus sai kivun lihaksissa kasvamaan polttavaksi, sekä tykytyksen takaraivossa korvia huumaavaksi. Hän tunsi hikoilevansa ja nousevan kuumeen tuudittavan häntä takaisin harhaisen unen maailmaan. Otto yritti epätoivoisesti taistella nousevan ahdistuksen vallassa pimeyttä vastaan, joka valtasi hänen näkökenttänsä ja syöksi hänet lämpimään maitoon.

Otto Wolfe vihasi unia. Niissä ihmisen sielu oli riisuttu alastomaksi ja jokainen sen salattu ja lukittu salpa oli avoinna. Unessa menneiden aikojen synnit palasivat eloon, eikä niitä voinut paeta.

Nuorena miehenä Otto oli ollut komea. Hänen silmänsä olivat olleet siniset ja kirkkaat, eivätkä syvällä kuopissaan, kuten nykyään. Hänen ihonsa oli ollut eläväinen, eikä harmaa ja hänen käsiensä ote oli ollut vielä lämmin. Silloin hänen kasvonsa olivat olleet sileät ja niillä oli usein asunut hymy. Ne olivat eri miehen kasvot, kuin rokonarpiset ja sään pieksämät raamit, joita Otto nykyään kantoi.

Otto oli unohtanut niin paljon, mutta se oli vain hyvä. Hän olisi tahtonut unohtaa kaiken. Varsinkin kaikki menneisyyden kauniit ja hyvät hetket, sillä ne aiheuttivat hänelle eniten tuskaa. Juuri nyt hän kuitenkin muisti kaiken kirkkaasti. Ehkä johtui paluusta tähän paikkaan, Otto ei osannut sanoa varmaksi. Ainoa asia mikä merkitsi, oli se, että juuri nyt hän muisti. Jopa kuumeisen unenkin lävitse Otto saattoi tuntea kyynelten virtaavan kasvoillaan.

24-vuotiaana Otto oli ollut menestyvä kauppias Marienburgissa, hyvän ja arvostetun maustekauppiasperheen kasvatti ja onnellisesti naimisissa. Hänen vaimonsa, Getrud oli ollut häntä kuusi vuotta nuorempi, enkelinkasvoinen nuori seurapiirinainen. Myöhempinä vuosinaankaan Otto ei muistanut nähneensä yhtä kultaisia hiuksia, kuin Getrudin hiukset. Yhdetkään toiset hiukset eivät vanginneet auringonvaloa kuten Getrudin palmikoidut kutrit.

Totta kai heidän liitossaan oli ollut ongelmansa, useimmissa oli. Heidän avioliittonsa, kuten niin monet muut Marienburgin porvariston avioliitot oli järjestetty. Kun Otto oli ollut 20, hänen isänsä oli esitellyt hänet Getrudille. He olivat tavanneet kolme kertaa vanhempiensa seurassa seurapiiri-illoissa, ja kun Otto oli täyttänyt 21, kihlaus oli julkistettu.

Häät oli pidetty elokuussa ja Otto muisti yhä, että se oli ollut hänen elämänsä kaunein päivä. Hän muisti sinisen, pilvettömän taivaan, joka laski tyyneen mereen. Hän muisti hymyilevän Sigmarin papin, muisti kaikki hymyilevät vieraat. Getrudilla oli ollut yllään vaaleanvihreä leninki ja hän oli ollut, kuin tarinoiden haltiatar. Otto oli ollut pukeutunut punaiseen sulkahattuun, kultakirjailtuun nahkaliiviin ja valkoisiin pussihousuihin.

Siitä päivästä asti Otto oli rakastanut Getrudia enemmän, kuin mitään muuta tässä maailmassa. Getrud oli aina ollut hänelle kiltti, jaksanut hymyillä, kun Otolla oli ollut vaikeaa, silittää hänen päätään ja olla hänen lähellään. Tuskin Getrud oli koskaan Ottoa rakastanut, mutta sitä Otto ei pitänyt ihmeenä. Totta kai hän oli toivonut, että Getrud olisi oppinut tuntemaan jotain muuta, kuin syvää ystävyyttä häntä kohtaan, mutta lopulta Otto oli päättänyt, että hän rakasti Getrudia senkin puolesta, mitä Getrudin olisi tullut rakastaa häntä.

Kun Otto oli täyttänyt 24, hänen isänsä oli lähettänyt hänet Nordlandiin, Waldbergin nopeasti kukoistusta kohti nousevaan kaupunkiin tekemään kauppaa ja sopimuksia kreivi Jacob Ostnerin kanssa. Ensin Otto oli ollut muuttoa vastaan, mutta lopulta hän ei tahtonut tehdä mieliharmia isälleen, eikä perheen kauppasuhteille. Lisäksi Getrud oli saamaan köhän ja yskätaudin aina keväisin, joten Otto päätteli, että ilmastonmuutos voisi tehdä hyvää tälle.

Oli ollut lokakuu, kun he olivat saapuneet Getrudin kanssa ensimmäisen kerran Waldbergiin. Vilkkaan, Middenheimiin vievän tien ja Reikkiin yhteydessä olevan, hyvät vesiyhteyden omaavan järven ansiosta Waldberg oli mitä parhaimmalla paikalla. Kaupungin muurit ja talot olivat vielä suurimmaksi osaksi uusia, eikä sen kaduilla haissut pinttynyt mädäntyneiden rakenteiden ja ulosteen haju. Kaikin puolin Waldberg oli ollut jo tuolloin hyvin kaunis ja viihtyisä kaupunki.

Otto oli nopeasti ja taidokkaasti sopinut hyvät välit ja yhteydet jokaiseen kaupungin merkkihenkilöön, joita Oton mieliksi ei ollut kovin monta. Itse kreivi Ostner oli ollut mitä miellyttävin henkilö. Heti kättelyssä luotettavan oloinen, kaupan ja rahan päälle ymmärtävä, hovikoodin tunteva kreivi oli tehnyt vaikutuksen nuoreen Ottoon, joka oli odottanut tekevänsä tuttavuutta jonkin Keisarikunnan perähikiän pusikoiden päällysmiehen kanssa.

Myös Getrud oli huomannut tämän. Marienburgin seurapiirejä kaipaavana hienostonaisena Getrud oppi nopeasti pitämään vinon ja kauniin hymyn omaavan kreivin seurasta, viettäen tämän kanssa useasti aikaa vailla aviomiehensä läsnäoloa. Otto ei pitänyt siitä, mutta hyväksyi sen, jopa niin hyvin, ettei koskaan maininnut asiasta Getrudille. Lopulta, mitä väliä sillä olisi ollut? Ainakin Getrudin öisin saamat itkukohtaukset olivat vähentyneet ja hän oli antanut silti huomiotaan aviomiehelleen. Lisäksi Otto ei ollut halunnut pilata kauppasuhteitaan sukunsa ja kreivi Ostnerin välillä.

Mutta kuten hyvin usein elämässä, suuret ja mullistavat tapahtumat tapahtuvat äkkiarvaamatta, kysymättä lupaa ja antamatta armoa. Otto muisti heränneensä sinä aamuna ovensa koputukseen. Noustessaan sängystä hän oli huomioinut, ettei Getrud ollut hänen vieressään, mutta siinä ei toisaalta ollut mitään epätavallista.

Ovella häntä olivat odottaneet kaksi Nordlandin sinikeltaiseen univormuun pukeutunutta hilparimiestä, joiden olkaimia olivat koristaneet kreivi Ostnerin sukuvaakunat. He olivat ilmoittaneet, että Getrud oli vangittu epäiltynä noituudesta ja että hän itse oli määrätty kreivi Ostnerin toimesta kotiarestiin, kunnes oikeudenkäynti oli saatu loppuun.

Siitä hetkestä eteenpäin Otto muisti vain joitain hetkiä. Hän muisti nähneensä seuraavan, ja viimeisen kerran Getrudin tämän hirttäjäisissä. Hän muisti itkeneensä. Koskaan, ei koskaan ollut hän uskonut, että Getrud oli ollut noita. Hän muisti kuinka hänet oli lähetetty pois Waldbergista ja kuinka hän oli vannonut monia vahvoja ja hirmuisia valoja. Hän muisti kuinka hän oli ostanut myöhemmin suurella osalla säästöistään ja sukunsa vaikutusvallasta itselleen paikan Sigmarin temppeliritariostossa.

Kaksikymmentäviisi vuotta oli kulunut ja hän oli metsästänyt oikeita noitia ja rikollisia, juuri sellaisia kuin kreivi Ostner, joka oli tappanut hänen Getrudinsa. Sillä varmasti miehen täytyi olla itse paitsi rikollinen, myös noita ja pimeiden voimien tuntija. Otto oli käyttänyt puolet elämästään rikollisten metsästämiseen, hiljentääkseen palavan vihan sisällään, mutta mikään, ei mikään ollut tähän asti ollut tarpeeksi. Vasta nyt, neljännes vuosisadan jälkeen, kun Sigmarin kirkko oli antanut hänelle salassa tehtävän ottaa selvää onko kreivi Ostner pimeiden voimien noita, oli Otto saanut horisonttiinsa näkyviin sen rauhan, jota oli niin kauan tavoitellut. Joka vuosi Waldbergin kylässä katosi ihmisiä keskitalven aikaan ja Sigmarin kirkko epäili kreivillä olevan sormensa mukana katoamisissa.

Otto oli myös juonut paljon. Juonut unohtaakseen ja unohtanut juodakseen taas lisää, aivan kuten edellisenäkin iltana. Vaikka Otto ei ollut antanut sen näkyä päällepäin, oli Waldbergiin palaaminen ollut hänelle liikaa. Asiaa ei ollut auttanut se, että kaikista maailman ihmisistä tavernan ulosheittäjä oli muistanut hänet, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ja nuorempana Otto ei ollut ollut kovinkaan säädyllinen suustaan alempia luokkia, kuten nimenomaista ovimikkoa puhutelleessaan.

Sinä iltana hän oli todellakin juonut. Hän muisti lopulta kävelleensä horjuen yläkertaan huoneeseensa, ja Sigmar paratkoon, hän oli avannut väärän huoneen oven. Miksi se tyttö ei ollut sulkenut oveaan?

Huoneessa ollut tyttö oli ollut yksin. Ehkä hänen äitinsä oli viettämässä iltaansa muualla ja komentanut tytön sänkyyn, tai ehkä tyttö matkusti yksin. Ei, tyttö oli ollut liian nuori siihen. Silloin Otto ei ollut miettinyt sitä, sillä silloin hän nähnyt vain Getrudin, joka oli palannut hänen luokseen kuolleista. Ne hiukset, tytön hiukset, ne olivat olleet kultaiset.

Tyttö oli ollut riisuutumassa nukkumaanmenoa varten. Hän muisti tämän vaalean ihon, pienet rinnat, aavistuksen törröttävät nännit. Hän oli paiskannut oven kiinni perässään ja horjunut tytön luokse, joka oli ollut liian shokissa ymmärtääkseen kiljua apua. Hän oli vain laittanut kädet kasvojensa ja rintojensa suojaksi ja kuiskannut peloissaan Otolle, että tämän tulisi lähteä.

Otto ei ollut kuullut tyttöä, eikä myöskään nähnyt tätä. Hän oli nähnyt vain Getrudin. Eikö se ollut loogista? Hän oli ollut poissa niin kauan. Totta kai heidän olisi kuulunut tavata näin, kaikkien näiden vuosien jälkeen, aivan kuin kauniissa saduissa.

Hän oli heittänyt tytön sängylle, hyväillyt tätä, lyönyt kun tyttö oli itkenyt ja lyönyt uudelleen, kunnes tyttö oli lopettanut itkemisen. Sitten hän oli rakastellut Getrudia, kuten nuorena, toisessa elämässä, toisessa todellisuudessa.

Lopetettuaan hän oli noussut ja kävellyt ovelle, sammumisen rajamaan alkaessa lähestymään. Hän oli heittänyt tytölle kolikon, astunut ulos huoneesta ja suunnannut omaan huoneeseensa.

Hän oli lähtenyt huoneesta.

Ne siat. Ne valehtelijat. Hän ei ollut tappanut tyttöä.

******

Lumimyrsky oli hellittänyt illan tummuessa ja juuri ennen auringonlaskua pilvet olivat kadonneet horisontin taakse, paljastaen punaisen kajon, joka nopeasti hukkui taivaanrantaan ja Maailmanselän vuorien taakse. Nyt taivas oli aivan pilvetön ja ensimmäisen iltatähden syttyessä taivaalle rikkumaton lumivaippa hohti valkoisena jalokivimerenä vasten Mannsliebin täyteläistä hohdetta.

Lukas tunsi mielensä rauhoittuvan sään mukana. Nyt, jos koskaan, hän tunsi taas olevansa kotona. Middenheimilainen antoi kylmän ilman hivellä rosoisia kasvojaan ja muisti taas kodin. Hän katsoi avaraa tähtitaivasta ja antoi mielensä taas kerran vaeltaa pohjoisilla erämailla, joiden siimeksissä hän oli metsästänyt nuorena isänsä kanssa. Pienet, yksinkertaiset asiat tekivät Lukas Janhoffin onnelliseksi ja juuri tällainen yö oli yksi niistä asioista.

Vaikka Lukas todella rakastikin elämäänsä maata kiertävänä noidanmetsästäjänä, oli hetkiä, jolloin hän kaipasi ainoastaan yksinkertaista metsämiehen elämää ja luonnon rauhaa. Kun hän metsästi kaurista varsijousensa kanssa, olivat vain hän, kauris ja hetki. Ei oikeaa, ei väärää, ei moraalia, eikä katumusta. Lukas ei kuitenkaan ollut pahoillaan siitä, millaista hänen elämänsä oli juuri nyt. Kaikista heikkouksistaan ja vääryyksistään huolimatta kapteeni ja Wilhelm olivat parhaat ystävät, jotka Lukas oli koskaan tuntenut.

Lukas todella välitti kapteenista. Tämä oli ollut hänelle suuri opettaja ja kuin toinen isä, sen jälkeen, kun hän oli menettänyt todellisen isänsä suurelle karhulle Kislevin rajamailla kymmenen vuotta sitten. Lukas toivoi kuitenkin, että kapteeni ymmärtäisi tekemänsä virheen ja antaisi heidän suunnata takaisin Altdorfiin ja myöntää vahinkonsa kirkolle. Varmasti he saisivat uuden tehtävän, sillä he olivat kuitenkin ansioituneita työssään, hyvin ansioituneita. Lukas kuitenkin pelkäsi, että kapteeni ei toimisi niin. Kapteenilla oli tapana ottaa tällaiset asiat henkilökohtaisesti ja jos Lukas oli ymmärtänyt kapteenin satunnaisista, humalaisista avautumisista mitään, Waldbergin katoamiset olivat kapteenille erityisen henkilökohtainen asia.

Lukas pudisti turhautuneena päätään, nosti oksapinon olalleen ja lähti tallomaan tietään takaisin joidenkin kymmenien metrien päässä sijaitsevaa telttaa kohti, josta hohkava lämpö ja valo olivat kuin kultainen piste keskellä synkkää, harmaansävyistä metsää. Lukas oli lähtenyt hakemaan lisää puita kamiinaan, jota hän yritti pitää mahdollisimman lämpimänä, sillä hän pelkäsi kapteenin ehtineen kärsiä heidän ratsastusmatkansa aikana hypotermiasta. Myös hevoset tarvitsivat tällä säällä lämmikettä. Hän oli sitonut niiden lieat kiinni aivan teltan vierestä nousevaan puuhun, jotta nekin saivat osansa lämmöstä.

Lukas toivoi sydämestään asti, että kapteeni parantuisi huomiseksi. Vaikka hän oli sanonut Wilhelmille, että he jatkaisivat matkaa, mikäli kapteeni ei toipuisi, hän tiesi, että kapteeni ei kestäisi sellaista. Ei tuossa kunnossa. Toisaalta taas, jos he joutuisivat jäämään, kasvaisi riski, että he saisivat kimppuunsa sinikeltaiset hilparimiehet.

Lukas tuhahti turhautuneesti ja lähetti rukouksen Sigmarille, jotta tämä katsoisi jälleen kerran eksyneiden lampaittensa perään. Lumi oli syvää ja vaikka Lukas yritti astua samoihin jälkiin, joita pitkin hän oli tullut, upposi hän kerta toisensa jälkeen reisiään myöten hankeen. Puhistessaan ja ähkiessään Lukas ehti hädin tuskin havaita pientä, helisevää ääntä, joka kuului hänen takaansa. Se oli ääni jossain hänen tietoisuutensa rajamailla, eikä hän ollut varma, oliko se ollut koskaan olemassa. Sitten tuli valo. Se lankesi lumihangen päälle hänen takaansa ja sai kinokset loistamaan vieläkin kirkkaampana.

Pelästyneenä middenheimilainen kääntyi, tiputtaen oksakasan maahan, vetäen samalla kirveen selkähuotrastaan suojakseen. Ensin kirkas, valkoinen valo häikäisi hänet kokonaan, eikä hän uskaltanut, eikä kyennyt liikkumaan, mutta lopulta hän alkoi hahmottaa siluetin himmenevää valoa vasten.

Hänen edessään seisoi, tai paremminkin leijui, sillä vain hänen sirojen, valkeiden kenkiensä kärjet koskettivat hankea, kaunein nainen, jonka Lukas oli koskaan nähnyt. Valo naisen ympärillä himmeni lämpimäksi hehkuksi vasten hänen alabasterin valkoista ihoaan.

Naisen hiukset olivat mustat, kuin korpin sulat ja ne hulmusivat tuulessa, jota ei ollut. Hänen sininen leninkinsä joka oli ohuinta silkkiä, olisi voinut olla kudottu suoraan taivaan sinestä, sen myötäillessä kauniisti hänen kehoaan. Nainen oli levittänyt kätensä korkealle sivuilleen ja hänen silmänsä olivat kiinni, kuin rukouksessa, joka oli osoitettu jollekin vanhalle, vahvalle jumalalle, jonka olemassaolon ihmiset olivat unohtaneet jo kauan sitten. Kun nainen sitten aukaisi mantelinmuotoiset silmänsä, ne olivat puhdasta jaden vihreää, joka tuntui lävistävän Lukasin sielun jokaista salatuinta ja piilotelluinta ajatusta ja haavetta myöten.

Lukas oli jäätynyt paikoilleen. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt hyökätä naisolennon kimppuun, juosta huutaen pakoon, vai esitellä itsensä. Hän ei todella tiennyt. Lukas nielaisi ja hänen kurkkunsa oli kuiva. Naisen tuijotus ei ollut vihamielinen, se oli rauhallinen, jopa rauhoittava, mutta samalla häiritsevän tietävä. Hän näkee suoraan sisimpääni, Lukas mietti ahdistuneena.

”Lukas Janhoff… olen eksyksissä ja minun on kylmä”, nainen sanoi. Hänen äänensä oli heleä ja melodinen, lähes laulua. Hän lausui reikinkieltä pehmeällä, kauniilla aksentilla, jota Lukas ei ollut koskaan kuullut, eikä tunnistanut.

”Kuinka tiedät nimeni?” Lukas kysyi. Hän yritti pitää äänensä tyynenä, mutta ei kyennyt peittämään varauksellisuutta, joka sävytti sitä. Nainen hymyili lempeästi ja vastasi: ”Se lukee pääsi päällä Lukas. Älä ole peloissasi, sillä onhan sinulle kerrottu, ettei metsänväki tee sinulle pahaa, jollet sinä satuta heitä. Sinä et ole satuttanut minua Lukas”.

”Noita, luet ajatuksiani…” Lukas aloitti, kunnes eräs tietty, hänen tähänastisessa elämässään täysin merkityksetön muisto tulvahti hänen tajuntansa pintaan vuosien takaa.

”Metsänväen kanssa on paras olla varuillaan. Ei niitä näe näinä päivinä paljon, mutta jotkin lammet, Shallyan taikka Taalin pyhät paikat, varsinkin lehdot saattavat olla niiden suojeluksessa”, isä oli sanonut. ”Ne eivät ole pahansisuista kansaa, mutta niitä ei pidä ärsyttää. Vanhan Josephin veli katosi nuorukaisena metsään, kun oli kaatanut merkillisen vanhan patsaan, joka ennen seisoi siimeksessä. Kun me metsästämme niillä seuduilla, jätämme aina karhun, taikka peuran nahan sen rikkoutuneen patsaan viereen, jotta metsänväki ei hurjistu”, isä oli kertonut. Lukas oli ollut silloin lapsi ja uskonut sen, mutta myöhempinä vuosina sillä ei ollut enää ollut hänelle merkitystä. Hän oli pitänyt sitä vain vanhojen miesten aikansa eläneenä tapana. ”Mutta jos olet metsänväelle hyvä, voivat he toteuttaa toiveesi. Sanotaan, että he osaavat muuttaa lehtiä kullaksi ja parantaa sairauksia”, hänen isänsä oli opettanut.

Lukas nielaisi uudelleen. Hän ei tiennyt tahtoiko hän ottaa riskin. Toisaalta, jos nainen olisi tahtonut tappaa hänet, tämä olisi jo varmasti tehnyt sen. Ainakin nainen vaikutti kykenevältä siihen. Ja lisäksi… niin, vaikuttihan se typerältä ja älyttömältä, mutta juuri nyt Lukas ei keksinyt parempaakaan. Joko kapteeni kuolisi, tai sinikeltatakit tappaisivat heidät kaikki. Tässä saattoi olla heidän häviävän pieni mahdollisuutensa.

”Kuka olet neito?” hän lopulta kysyi. ”Olen Ivelyn Ethanas te tuin Athel Toralien”, nainen vastasi. ”Ja mitä teette yksin metsässä keskellä yötä?” Lukas kysyi. Kysymys tuntui hänestä juuri niin tyhmältä, kuin miltä se kuulostikin hänen suustaan, mutta juuri sillä hetkellä hän ei keksinyt parempaakaan sanottavaa ja hän tahtoi pitää keskustelunsa yllä.

”Olen matkalla etelään. Oli muitakin, mutta he kaikki ovat menneet jo. Minä olen viimeinen”, nainen vastasi, äänessään syvää murhetta, joka sai Lukasin sydämen lyömään kovemmin tunteen täyttäessä hänetkin. ”Jalo neito, kapteenini, ystäväni on sairas. Meidän jatkettava matkaamme auringonnousun jälkeen, mutta pelkään, ettei hän kykene selviämään matkasta, ellei hän parannu”, Lukas sanoi. Ivelyn oli hetken hiljaa ja Lukas puri hammastaan. ”Olen nälkäinen ja kylmissäni, sillä lumimyrsky sai minut harhautumaan reitiltäni. Jos opastat minut majaasi, annat minulle ruokaa ja katon pääni päälle yöksi, parannan herrasi”, nainen sanoi. Lukas kumarsi naiselle niin hyvin, kuin osasi ja vastasi: ”Se olisi kunnia minulle, neito. Seuratkaa minua”.

He kulkivat hiljaa kohti leiriä ja vaikka Lukas oli yhä vaivaantunut, ei hän enää pelännyt Ivelynin seurassa. Jos nainen todella kykeni parantamaan kapteenin kuumeestaan vielä tänä yönä, täytyi kyseessä olla johdatuksen, joka johtui siitä, että Sigmar oli kuullut Lukasin rukoukset metsässä.

Kun he saapuivat teltan luo, hevoset heräsivät ja hirnuivat nähdessään Ivelynin. Niiden hirnunta ei ollut pelästynyttä, tai hermostunutta, vaan enemmänkin tervehdys, tai siltä se ainakin Lukasista kuulosti. Hän heitti oksakasan teltan oviaukon viereen ja raotti ovikangasta. ”Teidän jälkeenne neiti Ivelyn”, hän sanoi.

Ivelyn hymyili Lukasille valloittavasti ja lähti astelemaan kohti teltan oviaukkoa, mutta pysähtyi kuitenkin nähdessään Wilhelmin rynnistävän ulos teltasta. Mies pysähtyi teltan oviaukon eteen, tuijotti ensin Ivelyniä, sitten Lukasia ja sitten taas Ivelyniä. Suoni hänen otsalohkossaan alkoi pullottaa, hänen kasvonsa muuttuivat helakanpunaisiksi ja hänen silmänsä pullistuivat, hänen katseensa lukkiutuessa herkästi valkoista valoa hohtavaan naiseen. Liian myöhään Lukas ymmärsi, mitä oli tapahtumassa, eikä hän ehtinyt sanoa mitään, kun Wilhelm veti pistoolinsa esiin takkinsa alta, tähtäsi Ivelyniä, huusi: ”Kuole noita!”, ja laukaisi.

[Gilaelin]

Hei ihmiset kamoon, mie tahtoisin tietää mitä tästä tykätään ja ehkä saada myös himpun verran rakentavaa palautetta. Ns "trollitarinat" saavat täällä osakseen hirmuisen määrän huomiota ja kommentteja, joten olisin iloinen, jos siitä ehkä joutaisi osa tällekin tarinalle =).

******

Cynathiel Iltatähti tunsi sydämen hakkaavan rinnassaan. Sen lyönnit syöksivät verta hänen suoniinsa ja saivat miekkamestarin unohtamaan purevan kylmyyden, joka höyrysti hänen hengityksensä aamun kajoa enteilevään yöilmaan. Hänen hansikoidut kätensä puristuivat nyrkkiin, hän sulki harmaat, terävät silmänsä ja avasi ne uudelleen odottaen, oliko näky hänen edessään kadonnut. Se ei ollut.

Lumimyrskyn loputtua Cynathiel oli pakannut ne vähät tavaransa mitä hänellä oli mukanaan; olkalaukkunsa, vihreän viittansa, ithilmarista taotun suomuhaarniskansa, kahdenkäden ithilmarmiekkansa, sekä jousensa ja astellut ulos tavernan raunioista jatkamaan petomiesten seuraamista. Kaaoksen olennot tuskin olivat jatkaneet nekään matkaansa myrskyn aikana, joten Cynathiel oli päätellyt, ettei ollut menettänyt matkaa itsensä ja saaliinsa välillä.

Petomiesten jälkiä ei ollut erityisen vaikea seurata edes pimeässä lumimyrskyn jälkeen. Jopa ihmiset, joiden näkö oli haltian näkökulmasta täysin avuton, olisivat kiinnittäneet huomiota hakattuihin puunrunkoihin, sinne tänne heitettyihin, puhtaaksi kaluttuihin ihmisten luihin ja pientareelle jätettyihin, puoliksi syötyihin eläinten ruhoihin.

Cynathiel oli seurannut sotajoukon jälkiä kaksi kilometriä etelään, kunnes oli saapunut tähän nimenomaiseen lehtoon, jonka keskellä hän nyt seisoi. Nordlandin aarnioilla vallitsevat puut olivat mänty ja kuusi, mutta tämä pieni lehto oli koivujen täyttämä. Kesällä paikka olisi varmasti ollut kaunis, auringon valon värjätessä vihreän vehmaksen kultaiseksi, mutta nyt keskellä kevättalvea koivut näyttivät kuolleilta rangoilta, jotka törröttivät irvokkaasti kinosten keskeltä. Tässä paikassa Cynathiel oli löytänyt toiset jäljet.

Ne tulivat pohjoisesta, kuten hänkin, mutta kaartuen enemmän luoteeseen päin, muodostaen V:n muotoisen merkin Cynathielin oman reitin kanssa. Jäljet olivat tuoreet, ehkä vain puoli vuorokautta Cynathielia edellä. Kulkija oli törmännyt täällä miekkamestarin seuraamien petomiesten jälkiin ja jatkanut samaan suuntaan, etelää kohti, kuitenkin lähtien kiertämään kaakkoon päin, tehden viisaasti eroa suuntaan, jonne petomiesten sotajoukko oli jatkanut.

Nämä seikat nimenomaisissa jäljissä eivät kuitenkaan saaneet yksinäisen haltian adrenaliinia virtaamaan ja suonia kohisemaan hänen ohimoillaan. Sen saivat aikaan jälkien muoto ja huomaamattomuus. Kukaan muu, kuin hän tuskin olisi huomannut, tai löytänyt jälkiä päivällä, saati sitten pohjoisen talven hämärässä. Jäljet olivat vain mitä olemattomin painallus vastasataneen lumen päällä, kuin hento tuulenvire olisi siirtänyt kinosten päälle sataneita hiutaleita pois paikoiltaan. Askeleet olivat lyhyitä, jalat pienet ja hennot. Cynathiel laskeutui toisen polvensa varaan ja vahvisti jalanjäljen ääriviivat lumeen, ensin päkiä, sitten toinen.

Haltia oli kulkenut tästä ja hän oli matkalla etelään. Haltia, kuten Cynathiel, yksin kuten Cynathiel. Miekkamestari haroi tummia hiuksiaan ja puri huultaan. Jäljet hohtivat hopeisina vasten aamutähden tuiketta, kutsuen häntä. Cynathiel punnitsi ajatuksiaan, sitä oliko hänellä aikaa. Hän ei muistanut, milloin viimeksi oli puhunut oman kansansa jäsenelle, tai ylipäätänsä, milloin oli puhunut kenellekään. Yksi hänen omistaan oli myös yksin täällä jossain, keskellä uutta, vihamielistä maailmaa, kuten hänkin. Mutta hän oli vannonut kostavansa Nylwë Thalainin kuoleman.

Aamun kajon ensimmäiset haaleat värit pyrkivät hitaasti esiin Harmaavuorten takaa, kun Cynathiel valitsi tiensä.

******

Gautburgista ei selvinnyt ketään elossa, sen Gurtsum tiesi ja se vihastutti häntä. Se sai hänen verensä kiehumaan ja kuolan valumaan ärtymyksestä kiristyneiden huulten välistä. Olihan Gautburg ollut vain pieni kylä, mutta silti. Yksi ihmisen penikkakin olisi riittänyt. Hän oli henkilökohtaisesti vääntänyt niskat nurin elikolta, joka oli raiskannut ja syönyt viimeisen elossa olleen ihmisnaisen. Riista oli toki ollut huonoa viime aikoina. Säiden takia matkalaisia ei kulkenut kilometrien säteellä suurimpaan kaupunkiin, Waldbergiin ja se oli saanut hänen laumansa näkemään nälkää ja kurjuutta aina sen jälkeen, kun he olivat laskeutuneet Harmaavuorten rinteiltä maahan, jota ihmiset kutsuivat Nordlandiksi.

Nälkä ja kurjuus kuitenkin loppuisivat pian. Vaikka hänen sotajoukkonsa ei ollut suuri, se vuodattaisi verta pian itse Waldbergin kaduilla. Hän oli velkaa ihmislauman johtajalle enää yhden uhrin ja sen jälkeen hänen ja hänen laumansa tarvitsisi vain kävellä sisään Waldbergin palavista, romahtavista porteista. Tietenkin hän tiesi, ettei ihmislauman johtaja valehdellut. He molemmat olivat Prinssin palvelijoita ja heidän herransa oli täyttänyt heidän kummankin unensa näyillä, jotka kertoivat siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Waldberg palaisi, ihmisten laumanjohtaja saisi hänen avullaan viimeisetkin tarvitsemansa leikkikalut ja hän itse seisoisi suuren ruumiskasan päällä, verinen kirves kädessään, ja jumalat palkitsisivat hänen rohkeutensa mahtavilla lahjoillaan.

Gurtsum todellakin piti itseään jumalten valitsemana soturina. Hän oli reilusti yli kaksi metriä korkea, täyttä lihasta, harmaata turkkia, sekä teräviä hampaita. Hänen oinaansarvensa kiertyivät komeasti hänen hirviömäisen päänsä molemmin puolin, antaen hänen ulkonäölleen epätodellisen, demonisen sävyn. Kaksikymmentä vuotta hän oli pitänyt laumaa hallinnassaan ja kukistanut kaikki, jotka yrittäneet viedä hänen paikkansa häneltä. Hän oli johtanut laumansa taisteluun ja voittoon ihmisiä, jumalten sotureita ja vanhempia rotuja vastaan. Hänen mahtava, jumalten siunaama kirveensä Pedonkynsi oli juonut satojen vastustajien verta, eikä sen jano laantunut koskaan.

Lauman johtaja katsoi leirin elämää ympärillään ja oli hyvillään. Kaikkialla pedot teroittivat aseitaan, raastoivat lihaa ja verta Gautburgista varastamiensa eläinten ruhoista, uivat näiden sisäelimissä ja valmistautuivat tulevaan taisteluun. Kuusisataa petoa. Jokainen todellinen soturi, taistelija, joka oli arvoinen ollakseen Gurtsumin lauman jäsen.

Gurtsum käänsi katseensa itäistä taivasta kohti, jossa epätavallisen vaaleanpunainen aamurusko kajasti vuorten takaa, luoden mielikuvan paljastetusta lihasta. Gurtsum antoi pedonhymyn nousta kasvoilleen, paljastaen terävien, kellertävien hampaiden rivistön. Pian, hyvin pian hän tekisi kunniaa jumalalleen. Näyt hänen unissaan kävivät yö yöltä selvemmiksi ja todellisimmiksi, samalla kun kaikki enteet hänen ympärillään vahvistuivat. Pian olisi hänen aikansa astua legendojen joukkoon, saada nimensä laumakiveen, tulla muistetuksi ikuisesti. Ainut asia, mitä hän tarvitsi enää, oli viimeinen uhri ihmislauman johtajalle, jotta heidän vaihtokauppansa olisi täydellinen. Enää…

Ruutiaseen laukaus lävisti lempeän aamuhämärän terävänä räjähdyksenä, joka jäi hetkeksi kaikumaan ilmaan niin, että Gurtsumin saattoi tuntea resonoinnin tarkoissa korvissaan. Näin kaukana ääni ei enää ollut kova, mutta pedon korvat kuulivat saaliin pitkienkin matkojen takaa.

Ei kenties kuitenkaan liian kaukana.

Tämä se oli, tämä sen täytyi olla, Gurtsum mietti, tuntiessaan pulssinsa kiihtyvän. Tämä oli viimeinen merkki ja pian he olisivat matkalla kunniaan.

”Refnir!” laumanjohtaja karjui raivostuneen karhun äänellä ja sai valkeaturkkisen albiinopedon, jonka pää muistutti pukkia, juoksemaan luokseen lähes hätääntyneesti, sorkat lumessa pöllyten. ”Herrani?” Refnir kysyi, kumartaen arvokkaasti johtajalleen. ”Ota kahdeksan elikkoa mukaasi ja tuo minulle yksi noista typeryksistä, jotka ovat laukovat tuliluikuilla järven toisella puolella. Kulkekaa jäätä pitkin, etenette nopeasti”, Gurtsum ohjeisti. Refnir kumarsi uudelleen, perääntyi kunnioittavasti ja alkoi karjua ohjeita alaisilleen.

Gurtsum tarttui Pedonkynteen ja iski sen karjaisten viereiseen mäntyyn, jännityksen aiheuttaman adrenaliinipiikin vallassa, lähes kaataen puun. Virnistys nousi uudelleen pedon kasvoille. Glooria tulisi olemaan hänen.

[Jodi91]

Jaa-a, mistäs tässä aloittaisi... Ensinnäkin, kerronta on aivan loistavaa. Usean päähenkilön näkökulmat tuovat juoneen ihan erilaista jännitystä, arvaamattomuutta. Toisaalta se näin alussa tuntuu hieman sekavalta. Ehkä tarinan edetessä homma hieman selkenee vielä, mutta tällä hetkellä aikahypyt ja paikanvaihdokset tuntuvat vielä varsin etäisiltä, varsinkin kun tarinan paikkoja ei osaa sijoittaa toistensa yhteyteen mitenkään kovin konkreettisesti. Noh, jatko sitten paljastaa enemmän, en tiedä:D
Hahmot vaikuttavat kiinnostavilta, paikkojen, tunteiden yms. kuvailu toimii eikä tästä juuri tuon sekavuuden lisäksi moitittavaa löydy. Jatkoa odotellessa!

[Dark Elf69]

Hei ihmiset kamoon, mie tahtoisin tietää mitä tästä tykätään ja ehkä saada myös himpun verran rakentavaa palautetta. Ns "trollitarinat" saavat täällä osakseen hirmuisen määrän huomiota ja kommentteja, joten olisin iloinen, jos siitä ehkä joutaisi osa tällekin tarinalle =)

Teksti on kiinnostavaa eikä tyle tylsistymis vaiheita. Päähenkilöt ovat hyvin toteutettuja. Ei siitä voi paljon sanoa koska teksti on niin laadukasta =P

[kartza]

Ns "trollitarinat" saavat täällä osakseen hirmuisen määrän huomiota ja kommentteja, joten olisin iloinen, jos siitä ehkä joutaisi osa tällekin tarinalle =).

Ei niitäkään nyt mitenkään kommentoida, mutta tähän ei kyllä miinusta saa, vaikka syitä etsimällä etsii:

+teksti on selvälukuista, enkä kirjoitusvirheitä löytänyt
+kuvailu antaa selvän kuvan, missä mennään, miltä hahmot näyttävät ja millaisia ovat, sekä tuo tarinalle syvyyttä (toisin kuin omat trollaukseni a.k.a ilmeisen turha yritys tehdä luettavaa tekstiä)
+lukemastani päättelisin, että kuuluu figumaailmaan (miksiköhän...)
+jaksat ilmeisesti kirjoittaa tätä tarinaa, joka on hyvä, ettei tämä paikka huku pelkkiin kirjoitusvirheillä täytettyihin örvellyksiin.

no siinähän sitä jo olikin :)

[El Capitan]

No huh huh. Sain minäkin tämän luettua. Kiitosta kun odotit. Olenhan mie jo sanonut siulle jo ihan naamatusten kommentteja, mutta ei se estä täälläkin sanomista. Jos vaikka saisin lisättyä jotain, joka jäi sanomatta.

Vaikka tässä onkin ihan liikaa dialogia, se ei lainkaan minnuu häirinnyt, koska teksti, mitä tuli sen jälkeen, oli niin ihanaa luettavaa. Maan mainio kuvailusi loi lukemisenilon tunteen ja pystyi pitämään sen tekstin alkukappaleista aina viimeiseen lukuun saakka. Kovin useasti en jaksa kerralla lukea hirvittäviä määriä tekstiä, mutta huomasinpas yhdessä vaiheessa lukeneeni melkein tunnin verran hahmojesi menoa.

Itse hahmoista Cylanthiel (typotinko taas vaihteeksi?) on miulle vanha tuttu Myrskyn Solasta ja en pysty sanoin kuvaamaan, miten iloinen olen lukiessani hänestä lisää, koska olet saanut niin paljon syvyyttä areenan tapahtumissa hahmollesi, että olisi sääli, jos hän jäisi sen jälkeen unholaan. Tässä tarinassa C saa lisää eloa itseensä ja voimme myöhemmin nostalgian tunteissa palata tämänkin tarinan pariin.

Oli kesä. Aamun ensimmäiset auringonsäteet nousivat idästä, leviten puiden päälle, maalaten mannut kullanhohtoisiksi. Laurelornin metsä paistatteli lämpimässä kesäaamussa, lempeän tuulen tuudittaessa oksia, kuin tanssittaen niitä. Usva oli verhonnut laaksot, piilottaen katseilta elämän jonka tuo vanha, suuri metsä kätki sisäänsä, peittäen sisäänsä monet salaisuudet, joista ihminen ei ollut koskaan kuullut ja harva tulisi koskaan kuulemaan. Eräässä usvaisessa laaksossa lepäsi Tor Álfheimr.

Mie muuten copi-pastaan tämän ihan varmasti johonkin Solan fluffiin ennemmin tai myöhemmin.