No reason.
Toukokuu, 2509 kirjoitti:Tie oli jatkunut maileja sitten viime kyltin. Matkalaiset olivat kulkeneet ratsuinensa aamusta asti pysähtymättä. Jokainen oli tiennyt, että pian päästäisiin perille. Kolea päivä oli ollut seesteinen, taivas kuulas, ilma raikas ja helppoa hengittää. Talven viimeinen yritys takertua valloittavan kevään saaliiseen epäonnistui. Yön jälkeen maa saattaisi olla vielä kuurassa, ja lämpötila vain hieman pakkasen yläpuolella päivän tai pari, mutta viimeisen viikon lämpöaalto oli viimeinen naula arkussa - kesä tulisi viimein. Ruoho oli jo vihertämässä, ensimmäiset kukat puhkeamassa. Kevät voitti pohjoisen pakkasen taas. Pitkään sitä oli odoteltukin.
Kirkas sää ja auringon helotus oli uutta näillä tienoin. Yleensä tämä osa rannikosta tunnettiin tuulisena, pilvisenä ja alati sateisena. Nyt se kuitenkin sai sulavat lumikinokset hohtamaan, maan puhkeamaan eloon ja kovaksi tallatun maantien molemmin puolin kohoavat muutoin niin synkät kuusimetsät leimuamaan eloa ja lämpöä. Raikas rannikon tuuli otti matkalaiset vastaan villin leikkisänä, mutta tervetulleena. Se ei ollut enää talven pureva viima, vaan vastaanottava ja puiden oksistoissa ilakoiva ystävä. Se kantoi tielle asti meren suolaisen tuoksun, ja verkkaisesti etenevät ratsastajat saattoivat jo kuvitella lokkien raikuvan laulun.
He ohittivat maataloja, erään majatalon ja pian jokaiseen suuntaan erkanevat sivutiet lukemattomiin paikkoihin. Äidit huutelivat lapsiaan sisälle, ja savu tuprusi kaupungin muurien ulkopuolelle pystytettyjen talojen piipuista. Ruoan tuoksu levisi kovalle ja käytetylle soratielle asti. Matkalaiset saattoivat jo katsoa toisiaan rohkaistuneina ja hymyillä. Pitkä matka olisi pian ohi. Puuraja jäi kauas taakse, ja vain muutama mänty kohosi enää molemmille puolille aukeavan viljameren keskelle jääneillä saarekkeilla.
Ja siinä se oli! Aurinko laski kaupungin säihkyvien tornien vasemmalla puolella. He saapuivat kaupunkiin kaakosta päin, ja majesteettiset muurit tervehtivät heitä. Kaupungin jokainen viidestä tasanteesta kohosi aina edellistä korkeammalle portaittain, ja korkea muuri eristi jokaisen tasanteen alemmasta. Jokaisen muurin halkaisi samassa kohtaa railo, jonka pohjalla virtasi mereen laskeva Korpvirta - kymmenet toinen toistaan korkeammalla kohoavat sillat ylittivät railot, ja yhdistivät kiekkojen ja tasanteiden puoliskot toisiinsa. Se kaupunki ei nukkunut öisinkään, ja kun illan tullen ja pimeyden laskeutuessa vanhemmat kutsuivat lapsensa sisälle syömään illallista kaupungin ulkopuolella vaihtuivat tämän kaupungin asukkaat ja asiakkaat vain toisiin. Aurinko viipyi ja antoi kaupungin suuruuden, sen korkeimpien tornien ja muurien ja siitä sykkivän elämän kunnioittaa itseään - tai ehkä itse Aurinko viipyi vielä hetken värittäen verellään kaupungin purppuraksi ja kunnioitti sen suuruutta, niin harvoin se sai katsella sitä kaupunkia varjostavien sadepilvien takaa.
Varjot pitenivät. Matkalaiset nauroivat, halasivat toisiaan ja riemuitsivat. Päivien matka oli viimein päättynyt, ja kuinka paljon paremmassa säässä ja hienommalla mielellä he voisivatkaan päättää matkansa? Ravenhillin satamakaupunki toivotti heidät tervetulleiksi.
"Seis!" Käsky tuli vartiomiehen suusta. Portinvartijat, kolme univormuihin sonnustautunutta miestä, tukkivat viisikon tien.
"Nouskaa ratsuiltanne, olkaa hyvät, ja esittäkää asianne Ravenhilliin", keskimmäinen heistä komensi. Hänen oli vaikea saada äänensä kuuluviin. Ihmisten ja kääpiöiden huudot, puheensorina, rattaiden pyörien natina ja tuhannet muut äänet kaikuivat kivisessä tilassa. Ravenhillin uloimpien porttien käytävä oli seitsemisen metriä korkea - valtava ja pitkä halli. Kolme raskasta ristikkoporttia oli nostettuna ylös saumoissaan. Ne jakoivat pitkän tunnelin kolmeen osaan alas laskettuina. He olivat tulleet ajoissa. Aurinko laski nopeasti ja varjot pitenivät. Portit olisi suljettu pian.
Viisi ihmistä laskeutui ratsailta. Etumaisena kulkenut ojensi palvelijalleen nyökäten hevosensa suitset tälle, ja seurue astui lähemmäs.
"Iltaa, herra! Onneksi tulimme ennen illan hämärää - emme ehkä olisi jaksaneet matkustaa montaa päivää enempää. Näin koleaakin vielä, ja tähän aikaan keväästä!" Mies tervehti kaartin kapteenia hymyssä suin ja kädet levällään. Korea, sulin koristeltu hattu heilui tämän päällä hullunkurisesti.
"Nimi ja asianne, hyvä herra. Meillä on kiire", kaartin kapteeni oli jo vanha näihin hommiin, mutta elanto oli ansaittava jotenkin. Parrakas kapteeni huokasi sielunsa sisällä. Hänen kasvojaan koristi muutama vanha arpi, ja silmissä tuikki kokemus. Tulokas hätkähti kapteenin töykeää ja äkkipikaista sävyä.
"Nimenne ja asianne, olkaa hyvä! Sanoinhan, että meillä on kiire", kapteeni toisti sähähtäen ja huusi komennon jos toisenkin selkänsä taakse samanaikaisesti. Nuorempi kaartilainen palasi vartijoiden valaistusta syvennyksestä kirjoitusvälineet mukanaan. Tuolokas rykäisi harmissaan ja hieman häpeissään.
"Nimi, Arthur Denschloss. Mukanani kulkevat kaksi palvelijaani Ülo ja Hans, sekä herra ja rouva Magenpie. Kuten näette, he ovat varakkaita ja arvostettuja henkilöitä", tulokas esittäytyi, ja kumarsi hieman. Töykeän kapteenin asenteen ei tarvitsisi vaikuttaa hänen huoliteltuihin maneereihinsa. Mitä Magenpietkin ajattelisivat, jos hän alentuisi rahvaan tasolle, jota kaupungin kaarti, Sigmar heitä kuitenkin siunatkoon, ilmeisesti edusti.
"Koko nimet, pyydän", kapteeni vaati huokaisten, vilkaisemattakaan herra Denschlossiin. Hänen ajatuksensa vaeltelivat siihen, että pian portit suljettaisiin ja hän pääsisi pitkän päivän perästä kotiin lämmittämään talonsa. Ehkä hän pyytäisi tytärtään valmistamaan eilissä ostetun kanan ruoaksi. Kapteeni puraisi huultaan ja pakottautui ikävään tehtäväänsä.
"No, jo nyt on! Olemme kulkeneet pitkän matkaa tänään, ja jo rahvas meitä pidättelee heti ensimmäisellä pysähdyksellä! Teille riittäköön --", Arthur aloitti niin loukkaantuneella äänensävyllä kuin pystyi, ja heilutti kätensä ilmaan teatraalisesti hattu kiharan hiuspehkon päällä heiluen. Hän ei kuitenkaan päässyt lauseessaan pidemmälle, sillä kapteenin ärhäkän komentava äänensävy katkaisi esityksen siihen paikkaansa. Hän ei vaivautunut vilkaisemaan Arthuriin täyttäessään kaavaketta.
"Pyydän herraa olemaan hiljaa, ja huomioimaan, että voin jättää teidät seurueinenne myös ulos. Jos ette anna tietoja kuten kaikki muutkin, emme voi päästää teitä kaupunkiin. Ja Sigmar varjele, kuinka tahtoisinkin jättää teidät porttien ulkopuolelle, mutta virkani puolesta en voi. Ja ei, silläkään ei ole väliä, että olette vierailleet kaupungissa ennenkin. Kertokaa Sigmar suo koko seurueenne koko nimet ja ilmaiskaa tarkoituksenne kaupungissa ja voin päästää teidät eteenpäin, ja ehkä itsekin pääsen kotiin vielä tämän päivän puolella. Kaikki voittavat. No?"
Ulommaisin portti laskeutui jo rattaat ja ketjut natisten korviahuumaavasti, ja laskusilta kaupungin muureja kiertävän vallihaudan päällä nousi hitaasti. Näkökenttä ulos leviävään hämärään hävisi hetki hetkeltä, ja Arthur lannistui, mutta ei vahingossakaan antanut ymmärtää, että hänen kunniaansa olisi loukattu yhtään vähempää. Pian tunnelia valaisivat vain kymmenet soihdut ja sen päästä kajastava verenpunainen kajo.
"Myyntireissulle, selvä. Ja teillä on vakituinen varasto satamassa?" Kapteeni varmisti vielä viimeiset yksitysikohdat ja kirjoitti tottuneesti sekavan nimikirjoituksen lomakkeen alle. Miksi aina se viimeinen seurue saattoi olla se vaikein? "Kannattaa varoa kaupungissa. Yöaikaan saattaa tapahtua kaikenlaista", hän lisäsi, ja vilkaisi Magenpien pariskunnan huikean pröystäilevää asukokonaisuutta. Nuoren rouvan turkisviitta ja lukuisat korut, sekä matkalle hämmentävän tyylitelty kampaus enemmän kuin kiinnittivät huomion, ne suorastaan huusivat katsomaan naista ihaillen. Tai, säälien tai ahnehtien, riippuen katsojasta, näin kapteeni itsekseen mietti. Hänen miehensä ei jäänyt paljoa vaimostaan jälkeen. "Suosittelen kulkemaan vain paljon käytettyjä reittejä pitkin ja pukemaan päälle jotain vähemmän huomiotaherättävää."
"Kiitos, kapteeni, pidämme neuvosi mielessämme - osaamme kuitenkin, tiedoksenne vain, kulkea kaupungissa", Arthur sanoi ja varmisti, että kapteeni huomasi hänen katsovan tätä nenävarttaan pitkin. Samalla hän ajatteli itsekseen, että vaikka vain kapteenin ylimielisyyttä uhmatakseen he ottaisivat jonkun Arthurin niin hyvin tuntemista kiertoreiteistä. Ja eihän enää kolmannella tasanteella ryömisi kaiken maailman hunsvontteja ja hulttioita samoin kuin viidennen tason slummeissa!
Kapteeni jäi hetkeksi katsomaan viisikon perään. Ensin he jättäisivät ratsunsa johonkin lähelle portteja, ettei heidän tarvitsisi kuljettaa niitä pitkin kaupunkia. Pariskunta valittelisi kovaan ääneen sitä, että he joutuvat kulkemaan jalan, mutta edes sen verta tervettä järkeä heillä pitäisi olla, etteivät he lähtisi kulkemaan pitkin Ravenhillin täysiä katuja ratsain. Ja ennen aamua he olisivat mitä varmimmin luottaneet sokeasti siihen, että auringonlaskun kauniiksi punertava kaupunki ottaisi heidät vastaan avosylin, ja koko konkkaronkka löytyisi veitsi vatsassaan neljännen tason pimeiltä kujilta, joita oli lähes mahdoton välttää sen läpi kulkiessa, alastomina, rouva varmaan raiskattuna ja kaikki arvokas ryövättyinä. Mutta minkäs kapteeni asialle teki. Hänellä tai kaupunginkaartilla ei olle resursseja suojella jokaista, ja noihin ylimielisiin kalloihin ei saisi taottua kirveelläkään pientä terveen järjen häivää. Kapteeni viimeisteli lomakkeen, pudisti päätään ja aloitti ohjeiden karjumisen sinne tänne pitkin eteläportin käytävää. Portit piti saada suljettua loppuun ja kaikki koteihinsa.
