***2012 EDIT alkaa***
Nostan tämän tarinani kuolleista, ja tarjoan siihen vihdoin, lähes kolmen vuoden tauon jälkeen jatkoa. Viime viestin jälkeen olen käynyt armeijan, lisännyt osaamistani kytkoo fluffissa ja muutenkin ehkä vähän viisastunut, joten tajuan nyt kuinka paljon tässä on pörrövirheitä ja muutenkin sotilaallisesti järjettömiä asioita. Yritän kuitenkin pelastaa sen mitä on pelastettavissa, ja kirjoittaa jatkoa fiksummin fluffeihin sopien, kuitenkaan rikkomatta tarinan alkuperäistä tyyliä.
***2012 EDIT päättyy***
Tervehdys kunnioitetut sotavasaran kriitikot!
Totean nyt itseni seonneeksi, sillä kaammottavan inspiraation tyrmäämänä kirjoitan ihan vapaaehtoisesti tarinaa, mikä on vastoin kaikkia minun tapoja. Jos kävis niin että tässä alla olevassa tekstissä on jotain luettavan arvoista niin ajattelin ehkä kirjoittaa eteenpäinkin ja piirtää pari tarinaan liittyvää kuvaa (tässä ku on vain prologi).
Joka tapauksessa pahoittelen mahollisia kirjoitus- ja kielioppivirheitä, sekä fingelskaa mitä tekstissä saattaa olla. Rakentava kritiikki on tervetullutta.
Esinäytös
Komissaari eversti Sirimung Voch katsoi nyrpeästi seinäikkunan läpi toisessa huoneessa istuvaa miestä, sitten Kenraali Tallmannia. Kenraali oli pitkä ja vaikuttava mies. Hänen jo valkoiseksi muuttunut lyhyt tuuhea parta oli hyvin hoidettu ja miehen harmaissa pienissä silmissä paloi päättäväisyyden liekki. Miehen vasenta poskea koristi paksu arpi, jonka huhuttiin tulleen jonkun tuntemattoman eldar noidan terästä.
”Minua ärsyttää suuresti se, että te näytätte välittävän enemmän miestesi kun keisarikunnan hyvinvoinnista, kenraali”, hän tokaisi hieman äkäisempään sävyyn kuin oli tarkoittanut.
”Ihmiskunta on minulle tärkeämpi kuin yhdenkään miehen, naisen, sotilaan tai siviilin elämä arvon komissaari eversti, niin kuin me molemmat tiedämme”, kenraali vastasi yhtä vakavana kuin aina. ”Minusta vain luutnantti Ina palvelee keisaria paremmin elossa kuin kuolleena”, hän lisäsi.
Molemmat upseerit kääntyivät katsomaan syytettyä miestä toisessa huoneessa. Fridanian 51. rykmentin seitsemännen jalkaväkikomppanian ylipäällikkö luutnantti Jager Ina istui tuolissaan kasvot tyyninä ja selkä suorassa odottaen tuomiotaan. Kaikki syytteet, puolustukset ja todisteet oli jo käyty läpi, ja komissaarin piti päättää Inan kohtalosta.
Luutnantin komppania oli syyllistynyt vihollisen paon auttamiseen toisen Nauris VI sodan lopputaisteluissa. Seitsemännen komppanian tehtävä oli ollut tuhota xenojen ja petturien kaikki anti-panssari ja ilmatorjunta asemat planeetan pääkaupungin, Nar’riksen itälaidassa sektorissa E25-49, jotta keisarillisen laivaston pommikoneet ja Brimlockin 89. panssarirykmentti saisi vapaan tien tärkeämpiin kohteisiin kaupungin keskustassa. Ei vankeja. Inan komppania oli suoriutunut tehtävästä armottoman tehokkaasti minimitappioilla, mutta luutnantti oli sitten vastustanut suoraa käskyä ja antanut xeno- ja petturisiviilien paeta vapaasti Taun evakuoidessa planeetan.
Vochia ärsytti koko tämä oikeudenkäynti. Hän ei ollut mikään typerä mies, ja hän tiesi että kenraali oli oikeassa. Jos luutnantti ei olisi typeränä jakanut armoa niille jotka vain keisari voi armahtaa, häntä ylennettäisiin luultavasti tällä hetkellä kapteeniksi ja hän ottaisi vastaan honorifica imperialis kunniamitallin.
”Keisarin laki ei tunne armoa” hän sylkäisi suustaan. ”En voi päästää Inaa rangaistuksetta.”
”Mitä ajattelette? Tallman kysyi.”
”Luutnantti voisi palvella rangaistus legioonissa, komissaari ehdotti. Käsitykseni mukaan kolmastoista on taas päässyt eroon miehistään”
”Arvon eversti komissaari, mitä eroa olisi vain luutnantin teloittamisessa ja hänen lähettämisessä Schaefferin alaisuuteen? Hän palvelee parhaiten keisaria johtamalla miehiään.”
Voch hiljeni. Häntä alkoi pikkuhiljaa turhautua todenteolla. Hetken hän oli jo päättämässä että Ina vietäisiin saman tien kiväärien eteen. Se ei olisi väärin, luutnanttihan oli syyllinen, ja siten Voch pääsisi eroon koko sopasta. Mutta toisaalta hän ei voinut syrjäyttää kenraalin huomioita. Hän mietti pitkään mitä tekisi kiittäen samalla keisaria, ettei Fridanian rykmenteillä ollut juuri mitään yhteyttä inkvisition tai ecclesiarchyn kanssa. Vähintä mitä hän kaipasi juuri nyt, oli joku kirottu pappi saarnamassa hänelle keisarin tahdosta.
Lopulta komissaari eversti tuli päätökseen. Hän kertoi kenraalille Inan tuomion, kääntyi nopeasti ympäri ja poistui paikalta. Kenraali Tallman katsoi vielä viimeisen kerran luutnanttiaan toisesta huoneesta, ennen kuin meni tämän luo kertoakseen tälle Vochin päätöksen. Luutnantti ei pitäisi kuulemastaan, mutta ymmärtäisi kyllä. Mikä tärkeintä, kenraalin mielestä, luutnantti olisi yhä hänen alaisenaan, ja taistelisi yhä 51. rykmentin miehien ja naisien kanssa, vaikka tekisikin niin hieman erinlaisessa tehtävässä.
[40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 5 (23.02.12)
[40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 5 (23.02.12)
Viimeksi muokannut Veripallo, To 23.02.2012 02:18. Yhteensä muokattu 7 kertaa.
Hän on puhunut.
Lt. Inan puhdistus: Luku 1
[murinaa & tuhinaa] Näyttää siltä että ei ollut lukemisen arvoista :(
NO! Ihan sama. Koska olen suomalainen, ja varmaan koska olen päästäni vialla, aion jääräpäisesti jatkaa. Prologithan ovat muutenkin niin pieniä ja turhia että niistä ei voi päätellä mitään.
Se rakentava setti otetaan edelleen vastaan avosylin, ja miksei muukin kommentti...
Luku 1
Poika silmäili ja tutki kalliota joka kohosi hänen tiellään, etsien parasta kiipeämiskohtaa. Hän oli myöhässä kotiinpaluu ajasta, ja vain kallio seisoi uhmakkaana hänen edessään. Toki poika olisi voinut kiertää sen, mutta häneltä menisi siihen useita kymmeniä minuutteja, ja äiti olisi jo nyt raivoissaan hänen päästessään kotiin. Loppupelissä oli siis vain yksi vaihtoehto.
Kallio ei näyttänyt helposti kiivettävältä. Vaikka siinä oli paljon halkeamia joista saisi jalan ja käden sijoja, se oli täynnä sammalta, mutaa ja likaa. Sääkin oli poikaa vastaan, päivällä oli satanut rankasti joten kallio olisi erittäin liukas.
Mikään näistä seikoista ei horjuttanut pojan päättäväisyyttä. Hän lähti kapuamaan ylöspäin. Kiipeäminen oli uuvuttavaa työtä, ja poika oli jo valmiiksi väsynyt vietettyään päivän suolla rämpien. Lisäksi happi oli tällä korkeudella melko ohutta, joten lihakset joutuisivat koville. Aivan tavalliset olosuhteet Fridanialla!
Ensimmäiset metrit sujuivat leikiten. Kallio ei kohonnut tässä vielä kovin jyrkästi. Kohta hän jo kuitenkin joutui ponnistelemaan päästäkseen ylöspäin. Sopivia kädensijoja ei oikein löytynyt, sillä päästyään korkeammalle poika huomasi hänen että alhaalla valitsemansa reitti oli liian liukas. Jos hänen ote kirpoaisi, alhaalla odottaisi ikävä kivulias alastulo. Pari metriä vielä, ja pojan kotikaupunki näkyisi. Silloin pojan jalka lipsahti ja sydän hyppäsi sekunnin murto-osaksi kurkkuun. Hänellä oli kuitenkin vankka ote kallioon ja hetken päästä hän seisoi tukevasti kalliota vasten odottaen sykkeen palautumista.
Sitten matka jatkui. Viimeiset vedot eivät olleet niin rankkoja kuin poika oli odottanut, ja voitonriemuissaan hän nousi huipulle tarkastellen näkymää.
Hänen koti kaupunkinsa muutama kerroksiset talot levittivät ikkunoistaan himmeää valoa alueelle. Sen takana kohosivat vuoret, joiden takana sotilaat harjoittelivat ja jossa robottimiehet valmistivat hurjia laitteita suurissa tehtaissa. Jokaisen Fridanialaisen miehen piti palvella armeijassa. Koulutus alkoi viisitoista vuotiaana. Pojan aika tulisi kuuden vuoden päästä. Hän ei malttanut odottaa!
Takana levisi upea näkymä suomaille. Aurinko oli kuitenkin jo laskeutunut, joten seuraavan 16 tunnin aikana ei tulisi näkymään muuta kuin mustanharmaa, sumun peittämä puunlatvojen meri. Pilviä ei ollut taivaalla, poika huomioi. Kuun sirppi piirsi suuren sinisen kaaren tummaan tähtitaivaaseen.
Välähdys! Poika siristi silmiään kuunsirpin viereen. Oliko se ollut tähdenlento? Hän ei ollut varma, koska ei ollut koskaan nähnyt sellaista. Sitten se tuli taas. Selvä kirkas valopallo leimahti taivaalla ja katosi sitten. Sen oli pakko olla tähdenlento! Äiti oli kertonut että kun näkee sellaisen saa toivoa jotain. Poika toivoi että saisi pian nähdä millaista sotilaan työ oli…
Hän ei silloin tiennyt, että tulisi katumaan sitä toivetta koko loppuelämänsä.
Valopalloja ilmestyi lisää. Niitä oli neljä kappaletta, hehkuivat siinä koristaen taivasta. Poika lähti juoksemaan kotiin. Äidille pitäisi näyttää ennen kun ne katoaisivat! Koti ei ollut kovin kaukana, joten ehkä hän ehtisi ennen kuin tähdenlennot katoaisivat. Sitten alkoi kuulua huminaa. Humina yltyi hitaasti jyrinäksi. Poika katsoi juostessaan ylös ja huomasi tähdenlentojen vetävän palavaa pyrstöä perässään. Ne tulivat koko ajan kohti.
Poikaa alkoi pelottaa. Hän tajusi nyt että nuo taivaankappaleet eivät voineet olla tähdenlentoja. Tähdenlennot eivät tippuneet ihmisten päälle! Hän tuli kadulle jonka varrella hänen koti oli. Ihmisiä oli tullut ulos katsomaan mistä jyrinä tuli. Äiti oli heidän joukossaan.
Siinä samassa palavat kivet osuivat maahan. Ikkunoita pirstoutui kaikkialla heidän ympärillään tärähdyksen voimasta. Uupumuksen takia poika kaatui viereistä seinää vasten ja otti siitä tukea pysyäkseen pystyssä. Hän katsoi maahan tippunutta nyt savuavaa kiveä, joka oli kadun varrella noin sadan metrin päässä. Se päästi avautuessaan sarjan välähdyksiä, ja samantapaisen äänen kun sotilaiden suihkukoneet pitivät! Ihmiset kirkuivat ja juoksivat taloihin piiloon. Poika huusi äitiä. Samassa kivestä sinkoutuneet esineet törmäilivät seiniin ja ihmisiin, jotka räjähtivät kovan pamauksen kanssa. Yksi ammus osui pojan yläpuolelle, kaataen koko seinän. Poika laittoi kädet pään suojaksi, sulki
silmänsä ja kiljui äitiä.
Seinä kaatui. Muutaman sekunnin ajan poika ei nähnyt mitään eikä kuullut muuta kuin vyöryvien kivien jyrinän. Kumma kyllä häneen ei sattunut. Kun jyrinä vihdoin lakkasi, hän kuuli etäisesti tuskan huutoja. Hänen oli vaikea saada happea, ilma oli täynnä tomua.
Poika avasi yskien silmänsä. Pieni rako kivirykelmissä antoi katsoa ulos ja tarjosi raitista ilmaa. Jollain ihmeen kaupalla kaatuneen seinän sisään oli jäänyt pojan kokoinen tila. Hän ei mahtunut liikkumaan siinä juuri ollenkaan, korkeintaan vaihtaa hiukan jalkojen ja pään asentoa.
Raosta poika näki ulos kadulle. Näky sai kyyneleet nousemaan hänen silmiin. Kadulla olevat ihmiset makasivat joko liikkumattomina maassa ja tai kiemurtelivat tuskissaan. Heidän ihonsa olivat palaneet mustiksi ja punaisiksi, ja monet olivat räjähdyksissä menettäneet jalan tai käden. Kaikkialla oli tuskaa, ilmassa leijui tomua ja savua. Katu haisi palaneelle, vaikka poika ei sitä paikkansa takia juuri haistanut.
Savun keskellä ryhmä valtavia miehiä hölkkäsi päättäväisesti. Poika ei nähnyt heitä kunnolla, mutta heidät pystyi selvästi toteamaan ihmisiä suuremmiksi ja pidemmiksi. Aina kun jättiläisten eteen osui vielä elossa oleva ihminen, yksi heistä pysähtyi, nosti suuren kiväärinsä ja ampui kerran. Kaukaaltakin poika erotti kammottavan selvästi verijanan jonka räjähtävä ammus heitti ilmaan, ja kuinka uhri nytkähti rajusti maata vasten viimeisen kerran.
Jättiläiset etenivät täsmällisesti katua pitkin. Poika pystyi nyt erottamaan ne paremmin. Ne olivat ihmisen muotoisia, mutta olivat päästä varpaisiin ison paksun keltaisen panssarin alla. Nyt hän tiesi keitä hyökkääjät olivat! Äiti oli usein pelotellut että avaruus jalkaväki tulee ja vie tuhmat lapset. Siitä hän muistikin äidin, ja rupesi heti etsimään tätä katseellaan. Kauhukseen poika löysi tämän vain 20:en metrin päästä itsestään. Äiti oli saanut osuman räjähteen sirpaleesta vatsaan, ja hänen mekkonsa oli verestä punainen. Hän yritti päästä jaloilleen, ja paeta armottomia keltaisia miehiä. Poika tunsi miten pelko valtasi hänen jokaisen solun. Hän ei uskaltanut tehdä mitään, pysyi vain liikkumattomana hiirenhiljaa ja katsoi peläten pahinta.
Äiti oli vain kymmenen metrin päässä kun sotilas tuli hänen kohdalleen.
”Äiti! poika vaikeroi”.
Kivääri kohosi…
”Ei”…
***
”Ei!” Jager Inan silmät rävähtivät auki. Hän tunsi kylmää hikeä otsallaan ja selässä. Syke oli korkealla. Hän nousi sängylleen istuma-asentoon ja tarkasti etteivät muut olleet heränneet. Hän huomasikin olevansa yksin. Varaa että joku olisi kuullut hänen huutonsa ei ollut, sillä Jalo 44:n warppimoottorien tasainen humina peitti äänet melko hyvin. Vaikka avaruudessa ei ollut päivää ja yötä, oli rykmenteillä tarkat säännöt nukkuma ja hereillä oloajoille.
Ina sulki silmänsä ja hengitti pari kertaa syvään, karistaen painajaiset mielestään. Sitten hän puki saappaat ylleen ja lähti ulos hytistään. Käveleminen auttoi unohtamisessa! Määränpääkseen hän otti rivimiesten tarvehuoneen. Upseerien puhtaampi vastaava oli kyllä heti nurkan takana, mutta Ina käytti mieluummin rivimiesten vessaa parista syystä. Ensinnäkin sinne olisi pitempi matka kävellä, toiseksi hän halusi elää samalla tavalla kuin miehet. Hänelle oli jotenkin tärkeää tuntea ne, keitä hän lähetti taisteluihin kuolemaan.
Kävellessään Ina mietti kenraali komissaari eversti Vochin hänelle antamaa rangaistusta. Fridanian 51. rykmentti oli kärsinyt hyvin vähän Nauriksessa, joten jossain korkealla päätettiin että se jättäisi lomat väliin ja vastaisi Nelminskin avunhuutoon. Saavuttuaan 7. komppanian johto siirtyisi jollekin toiselle, ja Ina johtaisi erikoisryhmää joka suorittaisi salaoperaatioita vihollislinjojen takana. Tehtävän yksityiskohtia ei ollut vielä paljastettu.
Inaa puistatti ajatus että joku toisen komppanian ääliö ottaisi hänen miehet komentoonsa, mutta hän yritti nähdä asiat kenraali Tallmanin näkökulmasta. Siinä mielessä rangaistus vaikutti sopivalta. Jos tehtävä onnistuisi, siitä olisi luultavasti hyötyä ihmiskunnalle, ja Ina saisi anteeksi rikoksensa. Jos hän taas epäonnistuisi ja kuolisi, mikä oli odotettavaa, niin mikään sota ei kaivannut muutamaa miestä. ”Parempi vaihtoehto kuin suora teloitus”, hän tuumi.
Sitten hän tuli perille. Inalla ei ollut tarvetta käydä tyhjentymässä, mutta hän pesi mielellään hien pois kasvoiltaan. Hän muuttikin mielensä ja irvisti kun huomasi vessan hanasta tulevan veden olevan melkein ruskean väristä. Laivasto ei tosiaan osannut pitää huolta kalustostaan! Hän katsoi peilikuvaansa. Hänen silmänsä olivat prikulleen samanlaisen vihreät kuin äidillä, tosin Jagerilla ei ollut yhtä kauniita ripsiä. Hiilenmusta lyhyt tukka oli yhdessä sotkussa, ja parta oli taas päässyt kasvamaan hiukan huolimattomasti. Hän oli aikeissa ajaa sen, mutta muisti sitten että veitsi oli jäänyt hyttiin.
Painajainen palasi taas hänen mieleensä. Ina huokaisi. Oli selvää että avaruus jalkaväki oli tuolloin laskeutunut tekemään jotain tehtävää, ja he olivat vain tappaneet jokaisen joka osui heidän tielleen. Mitä nuo super sotilaat olivat tarkalleen ottaen tehneet ja miksi oli kuitenkin Inalle mysteeri. Aina kun hän koitti ottaa asiasta selvää, hän joutui nopeasti luovuttamaan. Oli kuin koko tehtävää ei olisi koskaan ollutkaan Fridanialla tuolloin 19 vuotta sitten. Inan arvaus oli että inkvisitio oli pistänyt koko operaation sensuurin taakse.
Ina oli niin ajatuksiinsa uppoutunut, ettei huomannut lähtevänsä vessasta. Hän ei myöskään huomannut lähestyvien askelten ääniä. Niinpä hänelle oli täysi yllätys kun jokin törmäsi häneen nurkan kohdalla. Refleksinä Ina melkein löi vastaantulijaa, mutta vain melkein. Hän selvitti päänsä ja katsoi kuka kehtasi olla jalkeilla nukkuma-aikana. Se oli kersantti Mirana Naen, yksi Inan oman plutoonan nuorista tarkk’ampujista.
”Anteeksi sir! nainen sanoi ottaen hädissään asennon.”
”Ja mitäs helvettiä sinä täällä tähän aikaan seikkailet?” Ina kysyi enemmän uteliaana kuin vihaisena tarkastellen sotilasta. Mirana näytti enemmän siviililtä kuin sotilaalta, hän tuumi. Varsinkin silloin kun Miranalla ei ollut taisteluasua päällään, jolloin oli meikein mahdotonta erottaa sotilaita toisistaan. Hänen punaiset hiukset oli sidottu nutturalle pään taakse. Kasvonpiirteet olivat pehmeät ja silmät suuret ja ruskeat. Se mitä Ina ihmetteli, oli miten ihmeessä nainen onnistui pysymään puhtaana ja tuoksumaan hyvälle, vaikka Fridanian rykmenteissä peseytyminen oli äärimmäisen harvinaista herkkua.
”Menossa tarvehuoneeseen, sir!” kersantti vastasi muodolliseen tapaan, katse ylhäällä. Ina mietti hetken vastausta. Tarvehuoneessa käyminen oli kiellettyä nukkuma-aikana, mutta toisaalta Ina ymmärsi, että naiselle vessassa käyminen oli varmasti kiusallista, sotilaslaivoissa kun ei ollut kuin yleisiä vessoja.
”Äh hyväksytään, lepo vaan,” Ina sanoi tajutessaan että Mirana seisoi jäykkänä kuin tolppa niin että kädet melkein tärisivät. Ilmeisesti hätä oli hirmuinen, tai sitten hän vain pelkäsi rankaisua sääntöjen rikkomisesta.
”Kiitti luti”, Mirana sanoi rentoutuen. ”Mitäs itse teet täällä tavallisten miesten alueella?” hän kysyi.
”Öh, partioin jotta sinun kaltaiset kurittomat saataisiin kiinni tietenkin,” Ina vastasi nopeasti. Hän ei halunnut kertoa oikeaa syytä. Kukaan ei seuraisi johtajaa joka itki öisin painajaisten takia. Hän tajusi myös että oli juuri sanonut ilmiselvän valheen. Miksi ihmeessä upseeri vartioisi yöllä pelkissä yövaatteissa ja saappaissa?
”Jaha no jos niin sanot luti,” Mirana sanoi kulmakarvat koholla. ”Minä jatkan sitten matkaa, jos sallit?”
”Joo mene vain.” Ina olisi voinut antaa kersantin ilmi, mutta hänestä Miranan syy oli ihan reilu. Lisäksi hän olisi joutunut silloin selittämään mitä itse oli yöllä tehnyt käytävillä.
Mirana lähti. Ina jatkoi nopein askelin takaisin hyttiinsä ja meni saman tien takaisin punkkaan. Hänen pitäisi saada unta, sillä huomenna olisi henkisesti raskas päivä. He poistuisivat warpista, ja valmistautuisivat laskeutumiseen Nelminskiin. Lisäksi hän saisi kuulla tehtävänsä yksityiskohdat, mikä tarkoitti tapaamista rykmentin johdon kanssa. Ina ei pitänyt komissaari eversti Vochin läheisyydestä. Ehdottomasti pahinta oli kuitenkin, että hän joutuisi kertomaan miehilleen uutisen, ettei johtanut enää heitä rintamalla. Hän oli kuitenkin ollut 7. komppanian johdossa useamman vuoden, ja tunsi olonsa kuin sen isäksi.
Pitkän murehtimisen jälkeen luutnantti vaipui uneen.
NO! Ihan sama. Koska olen suomalainen, ja varmaan koska olen päästäni vialla, aion jääräpäisesti jatkaa. Prologithan ovat muutenkin niin pieniä ja turhia että niistä ei voi päätellä mitään.
Se rakentava setti otetaan edelleen vastaan avosylin, ja miksei muukin kommentti...
Luku 1
Poika silmäili ja tutki kalliota joka kohosi hänen tiellään, etsien parasta kiipeämiskohtaa. Hän oli myöhässä kotiinpaluu ajasta, ja vain kallio seisoi uhmakkaana hänen edessään. Toki poika olisi voinut kiertää sen, mutta häneltä menisi siihen useita kymmeniä minuutteja, ja äiti olisi jo nyt raivoissaan hänen päästessään kotiin. Loppupelissä oli siis vain yksi vaihtoehto.
Kallio ei näyttänyt helposti kiivettävältä. Vaikka siinä oli paljon halkeamia joista saisi jalan ja käden sijoja, se oli täynnä sammalta, mutaa ja likaa. Sääkin oli poikaa vastaan, päivällä oli satanut rankasti joten kallio olisi erittäin liukas.
Mikään näistä seikoista ei horjuttanut pojan päättäväisyyttä. Hän lähti kapuamaan ylöspäin. Kiipeäminen oli uuvuttavaa työtä, ja poika oli jo valmiiksi väsynyt vietettyään päivän suolla rämpien. Lisäksi happi oli tällä korkeudella melko ohutta, joten lihakset joutuisivat koville. Aivan tavalliset olosuhteet Fridanialla!
Ensimmäiset metrit sujuivat leikiten. Kallio ei kohonnut tässä vielä kovin jyrkästi. Kohta hän jo kuitenkin joutui ponnistelemaan päästäkseen ylöspäin. Sopivia kädensijoja ei oikein löytynyt, sillä päästyään korkeammalle poika huomasi hänen että alhaalla valitsemansa reitti oli liian liukas. Jos hänen ote kirpoaisi, alhaalla odottaisi ikävä kivulias alastulo. Pari metriä vielä, ja pojan kotikaupunki näkyisi. Silloin pojan jalka lipsahti ja sydän hyppäsi sekunnin murto-osaksi kurkkuun. Hänellä oli kuitenkin vankka ote kallioon ja hetken päästä hän seisoi tukevasti kalliota vasten odottaen sykkeen palautumista.
Sitten matka jatkui. Viimeiset vedot eivät olleet niin rankkoja kuin poika oli odottanut, ja voitonriemuissaan hän nousi huipulle tarkastellen näkymää.
Hänen koti kaupunkinsa muutama kerroksiset talot levittivät ikkunoistaan himmeää valoa alueelle. Sen takana kohosivat vuoret, joiden takana sotilaat harjoittelivat ja jossa robottimiehet valmistivat hurjia laitteita suurissa tehtaissa. Jokaisen Fridanialaisen miehen piti palvella armeijassa. Koulutus alkoi viisitoista vuotiaana. Pojan aika tulisi kuuden vuoden päästä. Hän ei malttanut odottaa!
Takana levisi upea näkymä suomaille. Aurinko oli kuitenkin jo laskeutunut, joten seuraavan 16 tunnin aikana ei tulisi näkymään muuta kuin mustanharmaa, sumun peittämä puunlatvojen meri. Pilviä ei ollut taivaalla, poika huomioi. Kuun sirppi piirsi suuren sinisen kaaren tummaan tähtitaivaaseen.
Välähdys! Poika siristi silmiään kuunsirpin viereen. Oliko se ollut tähdenlento? Hän ei ollut varma, koska ei ollut koskaan nähnyt sellaista. Sitten se tuli taas. Selvä kirkas valopallo leimahti taivaalla ja katosi sitten. Sen oli pakko olla tähdenlento! Äiti oli kertonut että kun näkee sellaisen saa toivoa jotain. Poika toivoi että saisi pian nähdä millaista sotilaan työ oli…
Hän ei silloin tiennyt, että tulisi katumaan sitä toivetta koko loppuelämänsä.
Valopalloja ilmestyi lisää. Niitä oli neljä kappaletta, hehkuivat siinä koristaen taivasta. Poika lähti juoksemaan kotiin. Äidille pitäisi näyttää ennen kun ne katoaisivat! Koti ei ollut kovin kaukana, joten ehkä hän ehtisi ennen kuin tähdenlennot katoaisivat. Sitten alkoi kuulua huminaa. Humina yltyi hitaasti jyrinäksi. Poika katsoi juostessaan ylös ja huomasi tähdenlentojen vetävän palavaa pyrstöä perässään. Ne tulivat koko ajan kohti.
Poikaa alkoi pelottaa. Hän tajusi nyt että nuo taivaankappaleet eivät voineet olla tähdenlentoja. Tähdenlennot eivät tippuneet ihmisten päälle! Hän tuli kadulle jonka varrella hänen koti oli. Ihmisiä oli tullut ulos katsomaan mistä jyrinä tuli. Äiti oli heidän joukossaan.
Siinä samassa palavat kivet osuivat maahan. Ikkunoita pirstoutui kaikkialla heidän ympärillään tärähdyksen voimasta. Uupumuksen takia poika kaatui viereistä seinää vasten ja otti siitä tukea pysyäkseen pystyssä. Hän katsoi maahan tippunutta nyt savuavaa kiveä, joka oli kadun varrella noin sadan metrin päässä. Se päästi avautuessaan sarjan välähdyksiä, ja samantapaisen äänen kun sotilaiden suihkukoneet pitivät! Ihmiset kirkuivat ja juoksivat taloihin piiloon. Poika huusi äitiä. Samassa kivestä sinkoutuneet esineet törmäilivät seiniin ja ihmisiin, jotka räjähtivät kovan pamauksen kanssa. Yksi ammus osui pojan yläpuolelle, kaataen koko seinän. Poika laittoi kädet pään suojaksi, sulki
silmänsä ja kiljui äitiä.
Seinä kaatui. Muutaman sekunnin ajan poika ei nähnyt mitään eikä kuullut muuta kuin vyöryvien kivien jyrinän. Kumma kyllä häneen ei sattunut. Kun jyrinä vihdoin lakkasi, hän kuuli etäisesti tuskan huutoja. Hänen oli vaikea saada happea, ilma oli täynnä tomua.
Poika avasi yskien silmänsä. Pieni rako kivirykelmissä antoi katsoa ulos ja tarjosi raitista ilmaa. Jollain ihmeen kaupalla kaatuneen seinän sisään oli jäänyt pojan kokoinen tila. Hän ei mahtunut liikkumaan siinä juuri ollenkaan, korkeintaan vaihtaa hiukan jalkojen ja pään asentoa.
Raosta poika näki ulos kadulle. Näky sai kyyneleet nousemaan hänen silmiin. Kadulla olevat ihmiset makasivat joko liikkumattomina maassa ja tai kiemurtelivat tuskissaan. Heidän ihonsa olivat palaneet mustiksi ja punaisiksi, ja monet olivat räjähdyksissä menettäneet jalan tai käden. Kaikkialla oli tuskaa, ilmassa leijui tomua ja savua. Katu haisi palaneelle, vaikka poika ei sitä paikkansa takia juuri haistanut.
Savun keskellä ryhmä valtavia miehiä hölkkäsi päättäväisesti. Poika ei nähnyt heitä kunnolla, mutta heidät pystyi selvästi toteamaan ihmisiä suuremmiksi ja pidemmiksi. Aina kun jättiläisten eteen osui vielä elossa oleva ihminen, yksi heistä pysähtyi, nosti suuren kiväärinsä ja ampui kerran. Kaukaaltakin poika erotti kammottavan selvästi verijanan jonka räjähtävä ammus heitti ilmaan, ja kuinka uhri nytkähti rajusti maata vasten viimeisen kerran.
Jättiläiset etenivät täsmällisesti katua pitkin. Poika pystyi nyt erottamaan ne paremmin. Ne olivat ihmisen muotoisia, mutta olivat päästä varpaisiin ison paksun keltaisen panssarin alla. Nyt hän tiesi keitä hyökkääjät olivat! Äiti oli usein pelotellut että avaruus jalkaväki tulee ja vie tuhmat lapset. Siitä hän muistikin äidin, ja rupesi heti etsimään tätä katseellaan. Kauhukseen poika löysi tämän vain 20:en metrin päästä itsestään. Äiti oli saanut osuman räjähteen sirpaleesta vatsaan, ja hänen mekkonsa oli verestä punainen. Hän yritti päästä jaloilleen, ja paeta armottomia keltaisia miehiä. Poika tunsi miten pelko valtasi hänen jokaisen solun. Hän ei uskaltanut tehdä mitään, pysyi vain liikkumattomana hiirenhiljaa ja katsoi peläten pahinta.
Äiti oli vain kymmenen metrin päässä kun sotilas tuli hänen kohdalleen.
”Äiti! poika vaikeroi”.
Kivääri kohosi…
”Ei”…
***
”Ei!” Jager Inan silmät rävähtivät auki. Hän tunsi kylmää hikeä otsallaan ja selässä. Syke oli korkealla. Hän nousi sängylleen istuma-asentoon ja tarkasti etteivät muut olleet heränneet. Hän huomasikin olevansa yksin. Varaa että joku olisi kuullut hänen huutonsa ei ollut, sillä Jalo 44:n warppimoottorien tasainen humina peitti äänet melko hyvin. Vaikka avaruudessa ei ollut päivää ja yötä, oli rykmenteillä tarkat säännöt nukkuma ja hereillä oloajoille.
Ina sulki silmänsä ja hengitti pari kertaa syvään, karistaen painajaiset mielestään. Sitten hän puki saappaat ylleen ja lähti ulos hytistään. Käveleminen auttoi unohtamisessa! Määränpääkseen hän otti rivimiesten tarvehuoneen. Upseerien puhtaampi vastaava oli kyllä heti nurkan takana, mutta Ina käytti mieluummin rivimiesten vessaa parista syystä. Ensinnäkin sinne olisi pitempi matka kävellä, toiseksi hän halusi elää samalla tavalla kuin miehet. Hänelle oli jotenkin tärkeää tuntea ne, keitä hän lähetti taisteluihin kuolemaan.
Kävellessään Ina mietti kenraali komissaari eversti Vochin hänelle antamaa rangaistusta. Fridanian 51. rykmentti oli kärsinyt hyvin vähän Nauriksessa, joten jossain korkealla päätettiin että se jättäisi lomat väliin ja vastaisi Nelminskin avunhuutoon. Saavuttuaan 7. komppanian johto siirtyisi jollekin toiselle, ja Ina johtaisi erikoisryhmää joka suorittaisi salaoperaatioita vihollislinjojen takana. Tehtävän yksityiskohtia ei ollut vielä paljastettu.
Inaa puistatti ajatus että joku toisen komppanian ääliö ottaisi hänen miehet komentoonsa, mutta hän yritti nähdä asiat kenraali Tallmanin näkökulmasta. Siinä mielessä rangaistus vaikutti sopivalta. Jos tehtävä onnistuisi, siitä olisi luultavasti hyötyä ihmiskunnalle, ja Ina saisi anteeksi rikoksensa. Jos hän taas epäonnistuisi ja kuolisi, mikä oli odotettavaa, niin mikään sota ei kaivannut muutamaa miestä. ”Parempi vaihtoehto kuin suora teloitus”, hän tuumi.
Sitten hän tuli perille. Inalla ei ollut tarvetta käydä tyhjentymässä, mutta hän pesi mielellään hien pois kasvoiltaan. Hän muuttikin mielensä ja irvisti kun huomasi vessan hanasta tulevan veden olevan melkein ruskean väristä. Laivasto ei tosiaan osannut pitää huolta kalustostaan! Hän katsoi peilikuvaansa. Hänen silmänsä olivat prikulleen samanlaisen vihreät kuin äidillä, tosin Jagerilla ei ollut yhtä kauniita ripsiä. Hiilenmusta lyhyt tukka oli yhdessä sotkussa, ja parta oli taas päässyt kasvamaan hiukan huolimattomasti. Hän oli aikeissa ajaa sen, mutta muisti sitten että veitsi oli jäänyt hyttiin.
Painajainen palasi taas hänen mieleensä. Ina huokaisi. Oli selvää että avaruus jalkaväki oli tuolloin laskeutunut tekemään jotain tehtävää, ja he olivat vain tappaneet jokaisen joka osui heidän tielleen. Mitä nuo super sotilaat olivat tarkalleen ottaen tehneet ja miksi oli kuitenkin Inalle mysteeri. Aina kun hän koitti ottaa asiasta selvää, hän joutui nopeasti luovuttamaan. Oli kuin koko tehtävää ei olisi koskaan ollutkaan Fridanialla tuolloin 19 vuotta sitten. Inan arvaus oli että inkvisitio oli pistänyt koko operaation sensuurin taakse.
Ina oli niin ajatuksiinsa uppoutunut, ettei huomannut lähtevänsä vessasta. Hän ei myöskään huomannut lähestyvien askelten ääniä. Niinpä hänelle oli täysi yllätys kun jokin törmäsi häneen nurkan kohdalla. Refleksinä Ina melkein löi vastaantulijaa, mutta vain melkein. Hän selvitti päänsä ja katsoi kuka kehtasi olla jalkeilla nukkuma-aikana. Se oli kersantti Mirana Naen, yksi Inan oman plutoonan nuorista tarkk’ampujista.
”Anteeksi sir! nainen sanoi ottaen hädissään asennon.”
”Ja mitäs helvettiä sinä täällä tähän aikaan seikkailet?” Ina kysyi enemmän uteliaana kuin vihaisena tarkastellen sotilasta. Mirana näytti enemmän siviililtä kuin sotilaalta, hän tuumi. Varsinkin silloin kun Miranalla ei ollut taisteluasua päällään, jolloin oli meikein mahdotonta erottaa sotilaita toisistaan. Hänen punaiset hiukset oli sidottu nutturalle pään taakse. Kasvonpiirteet olivat pehmeät ja silmät suuret ja ruskeat. Se mitä Ina ihmetteli, oli miten ihmeessä nainen onnistui pysymään puhtaana ja tuoksumaan hyvälle, vaikka Fridanian rykmenteissä peseytyminen oli äärimmäisen harvinaista herkkua.
”Menossa tarvehuoneeseen, sir!” kersantti vastasi muodolliseen tapaan, katse ylhäällä. Ina mietti hetken vastausta. Tarvehuoneessa käyminen oli kiellettyä nukkuma-aikana, mutta toisaalta Ina ymmärsi, että naiselle vessassa käyminen oli varmasti kiusallista, sotilaslaivoissa kun ei ollut kuin yleisiä vessoja.
”Äh hyväksytään, lepo vaan,” Ina sanoi tajutessaan että Mirana seisoi jäykkänä kuin tolppa niin että kädet melkein tärisivät. Ilmeisesti hätä oli hirmuinen, tai sitten hän vain pelkäsi rankaisua sääntöjen rikkomisesta.
”Kiitti luti”, Mirana sanoi rentoutuen. ”Mitäs itse teet täällä tavallisten miesten alueella?” hän kysyi.
”Öh, partioin jotta sinun kaltaiset kurittomat saataisiin kiinni tietenkin,” Ina vastasi nopeasti. Hän ei halunnut kertoa oikeaa syytä. Kukaan ei seuraisi johtajaa joka itki öisin painajaisten takia. Hän tajusi myös että oli juuri sanonut ilmiselvän valheen. Miksi ihmeessä upseeri vartioisi yöllä pelkissä yövaatteissa ja saappaissa?
”Jaha no jos niin sanot luti,” Mirana sanoi kulmakarvat koholla. ”Minä jatkan sitten matkaa, jos sallit?”
”Joo mene vain.” Ina olisi voinut antaa kersantin ilmi, mutta hänestä Miranan syy oli ihan reilu. Lisäksi hän olisi joutunut silloin selittämään mitä itse oli yöllä tehnyt käytävillä.
Mirana lähti. Ina jatkoi nopein askelin takaisin hyttiinsä ja meni saman tien takaisin punkkaan. Hänen pitäisi saada unta, sillä huomenna olisi henkisesti raskas päivä. He poistuisivat warpista, ja valmistautuisivat laskeutumiseen Nelminskiin. Lisäksi hän saisi kuulla tehtävänsä yksityiskohdat, mikä tarkoitti tapaamista rykmentin johdon kanssa. Ina ei pitänyt komissaari eversti Vochin läheisyydestä. Ehdottomasti pahinta oli kuitenkin, että hän joutuisi kertomaan miehilleen uutisen, ettei johtanut enää heitä rintamalla. Hän oli kuitenkin ollut 7. komppanian johdossa useamman vuoden, ja tunsi olonsa kuin sen isäksi.
Pitkän murehtimisen jälkeen luutnantti vaipui uneen.
Hän on puhunut.
Re: [40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 1
Hyvää tekstiä, mutta joitakin yhdyssanavirheitä löytyi. Eipä tuosta mitään erityisempää kommentoitavaa löydy, mukava luettavaa, notta jatkoa tulemaan vain!
Jos on päätä myöten kusessa, kannattaa pitää suu kiinni
Minkä nuorena varastaa, sen vanhana omistaa
Hyvää yritetään, mutta priimaa pukkaa
Minkä nuorena varastaa, sen vanhana omistaa
Hyvää yritetään, mutta priimaa pukkaa
Re: [40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 1
No niin, minäkin sain tämän nyt sitten luettua :)
Ihan ensimmäiseksi, tykkäsin. Tarina rakentuu kivasti, ja koko ajan jää hirvittävä halu lukea lisää. Asioita pidetään pimennossa ja paljastellaan taitavasti. Juoni on tähän mennessää muutamia fluffivirheitä lukuunottamatta oikein sujuva.
Toisaalta taas yhdyssanavirheitä ja muutamia erikoisia mokia lauseen rakenteessa löysin, mutta nuo kyllä jäävät kokonaisuuden varjoon.
Oikein hyvä siis :)
Ihan ensimmäiseksi, tykkäsin. Tarina rakentuu kivasti, ja koko ajan jää hirvittävä halu lukea lisää. Asioita pidetään pimennossa ja paljastellaan taitavasti. Juoni on tähän mennessää muutamia fluffivirheitä lukuunottamatta oikein sujuva.
Toisaalta taas yhdyssanavirheitä ja muutamia erikoisia mokia lauseen rakenteessa löysin, mutta nuo kyllä jäävät kokonaisuuden varjoon.
Oikein hyvä siis :)
Diogenes kirjoitti:Mutta on ne ajat muuttuneet ... muistan sen ketjun missä IRIAD oli ketjun huonoin vitsi, ja nyt kaikki muut ovat niitä vitsejä IRIADiin verrattuna :P
Re: [40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 1
Oi, vastauksia! Eikä Nazgúlia tarvinnut edes kiristää toisilla forumeilla! Kiitos paljon.
Kiva että tykkäsitte, pelkäsin jo melkein että olen kirjoittamisessa ihan toivoton tapaus. Kakkos luku etenee pirun nihkeesti lähinnä kahesta syystä mitkä on aika helppo luetella:
1) Kaikki inspiraatio menee sinne kauammas tarinaan eli tuntuu vähän siltä ku pakottais itteään eteempäin ja...
2) ...Luin Rauta-faijan teokset.
No mutta kohta alkaa hiihtoloma niin ehtii silloin kirjoitella, joten ehkä saan silloin jotain julkaistavaa aikaiseksi. Saa nähä.
Kiva että tykkäsitte, pelkäsin jo melkein että olen kirjoittamisessa ihan toivoton tapaus. Kakkos luku etenee pirun nihkeesti lähinnä kahesta syystä mitkä on aika helppo luetella:
1) Kaikki inspiraatio menee sinne kauammas tarinaan eli tuntuu vähän siltä ku pakottais itteään eteempäin ja...
2) ...Luin Rauta-faijan teokset.
No mutta kohta alkaa hiihtoloma niin ehtii silloin kirjoitella, joten ehkä saan silloin jotain julkaistavaa aikaiseksi. Saa nähä.
Hän on puhunut.
Re: [40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 1
Hyvää tekstiä, komppaan edellisiä, aika paljon yhdys sana virheitä mutta kun ne karsit pois niin hyvää tulee. Luen ehdottomasti loputkin kun (ei jos, kun >:D) kirjoittelet lisää.
Re: [40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 1
Jipii, kakkosluku on vohdoin valmis, ja ennätyksellisen pitkä siitä tuli minun mittapuulla!
Pahoittelen jälleen kaikkia kirjoitus- yhdys-sana (ja kai näkäkin on lisättävä) fluffi-virheitä. Fakta on se, että minula on dyslexia, eli ilman siunattua wordiä mikään minun kirjoittamani ei olisi lukemakelpoista, mutta ei sekään kaikkea saa aina korjattua. Koittakaa siis kestää.
Itsekritiikkiä pistän sen verran että tämä ei minun mielestä onnistunut niin hyvin kuin aiemmat osat, jotenkin jäi kitkerä maku suuhun. Toivottavasti olen kuitenkin ainoa joka on sitä mieltä :P
Luku 2
Ina ei ehtinyt nukkua kauan. Jalo 44:n herätystorvet ja koneistojen kalina herättivät jokaisen miehen ja naisen kyydissä kun hän poistui warpista. Sen jälkeen kuuluttajissa käskettiin jokainen sotilas ilmoittautumaan omille asemilleen.
Ina nousi ylös hieroen silmiään. Hän puki ylleen univormunsa ja pisti sotilasmyssynsä päähän. Sekä kauluksessa että lakissa oli ommeltu paksu valkoinen pystyraita jonka päältä kulki punainen rengas, joka oli Fridanian rykmenteissä merkki luutnantin arvolle. Sitten hän sitoi asevyönsä, ja kaivoi lokerostaan plasma pistoolin ja hänen ehkä merkittävimmän aseensa, voimapuukon. Vaikka plasma aseilla oli inhottu epäluotettavuuden maine, niin tämä pistooli ei ollut koskaan pettänyt Inaa, vaikka hänellä oli ollut se jo kauan. Hän tosin käytti sitä äärimmäisen harvoin, vain absoluuttisen pakon tarpeessa. Veitsi taas oli ollut kovassa käytössä koko Inan uran aikana, ja nyt kun hän piteli sitä käsissään hän huomasi kuinka tulevien taistelujen odottamisen kiihko taas nousi hänessä. Puuko oli kuin osa häntä itseään. Sen kahva sopi täydellisesti hänen käteensä tuloksena lukemattomista kerroista jolloin hän oli sitä puristanut.
Pidellessään nyt tuota asetta Ina naurahti hiukan miettiessään mikä uskomaton tuuri hänellä oli ollut kun vielä seisoi siinä. Hän muisteli kaikkia koetuksia joihin hän oli vuosien varrella joutunut, varsinkin ensimmäistä sotaansa, ensimmäistä taisteluaan. Mikä pelkuri olinkaan silloin, hän mietti. Käydessään läpi kaikkia taisteluja hän tuli siihen päätökseen että ensimmäinen oli ollut kaikista pahin, ja että juuri sen hän muisti parhaiten. Luultavasti jokainen sotilas tunsi samoin.
Monet varmaan selittäisivät Inan selviytymisen sillä että Keisari oli siunannut hänet. Inalle Keisari oli kuitenkin aika etäinen käsite ja mysteeri. Jos oikeasti oli olemassa pyhä jumala, joka suojeli ihmiskuntaa kultaiselta valtaistuimelta ja toi valoa muuten pimeään universumiin, niin miksi sitten oli sotia ylipäätänsä? Miksi hän antoi lukemattomien miljoonien kärsiä päivittäin? Ja mikä vielä tärkeämpää Inan mielestä, miksi Keisarin seuraajat ja pyhät valitut vainusivat enemmän ihmiskuntaa itseään kuin ulkopuolisia uhkia? Hän oli monesti kuullut miestensä kertovan, kuinka olivat tunteneen Keisarin läsnäolon selvittyään kiperästä tilanteesta. Inasta se oli kummallista, hän ei ollut koskaan tuntenut mitään sellaista. Monilla maailmoilla Keisari oli niin tärkeä, että jokainen arkipäivän askare tehtiin hänen nimissään. Inalle Keisaria ei ollut, tai ainakaan hän ei ollut pyhä. Mutta mikä sitten oli hänelle pyhää? Ina päätti miettiä sitä myöhemmin, jos koskaan, ja lähti huoneesta.
Normaalisti hän olisi suunnannut seitsemännen komppanian luo, mutta tällä kertaa hänen määränpää olisi ylimmän komennon tilat. Matkalla hän törmäsi moniin sotilaisiin jotka kiirehtivät asemilleen, peläten myöhästymisen seurauksia. Ina ei kuitenkaan kiirehtinyt. Mitä korkeammalle arvoasteikossa mentiin, sitä vähemmän tarvitsi hoppuilla.
Muutamien minuuttien kävelyn ja harhailun jälkeen Ina löysi määränpäänsä. Jalo 44:llä komentohuone oli sillalla. Paikalla olivat laivan kapteeni jonka nimeä Ina ei tiennyt, kourallinen laivan miehistöä, kenraali Tallman komentoryhmineen, komissaari eversti Sirimung Voch, ja joku Deparmento Munitorumin byrokraatti. Ina ilmoittautui, ja astui sitten kenraalin pyynnöstä sisään.
Sillalta oli upea näkyvyys avaruuteen, hän huomioi. Suuresta ikkunasta hän näki heidän aluksensa sisarlaivan, Jalo 34:n, joka kuljetti Fridanian 6. rykmenttiä, sekä muodostelman saattajalaivoja, jotka olivat kuitenkin niin kaukana että oli mahdotonta erottaa niiden yksityiskohtia. Suoraan edessä näkyi pieni hohtava pallo, jonka Ina oletti olevan Nelminsk.
Luutnantti meni päälliköitten luo, jotka tarkastelivat holograaffista karttaa Nelminskin pinnasta. Ina kumartui nähdäkseen paremmin. Nelminsk oli pieni maailma, jopa pienempi kuin pyhä Terra mihin kaikki verrattiin, ja monta kertaa pienempi kuin Fridania. Nelminskissä oli vain yksi maanosa, mutta se peitti suurimman osan planeetan pinnasta. Sen pohjoisosaan oli rakennettu planeetan ainoa giganttinen kaupunki, jossa lähes koko planeetan populaatio asui. Muu manner näytti olevan joko tyhjää autiomaata tai savannista vuoristoa. Varsinkin kaupungin ympärillä olevat maat näyttivät karuilta, ja Ina ei voinut olla ihmettelemästä miksi Nelminskiläiset olivat asettuneet juuri sinne? Keskipäiväntasaajan alue näytti olevan trooppisen sademetsän peitossa. Hiukan samantapaista kuin kotona, hän tuumi.
Kenraali rupesi selostamaan tilannetta planeetalla: ”Seitsemäntoista vuotta sitten Nelminskissä syttyi sisällis-sota. Osa planeetan väestöstä julisti Keisarin epäpyhäksi kuvitteelliseksi hahmoksi, jota inkvisitio ja ecclesiarchy käyttävät verukkeena saadakseen oikeudet korruptoituneisiin tarkoitusperiinsä. Deparmentto Munitorum ei välittänyt mitenkään, ja Nelminskiläiset taistelivat planeetan uskollisuudesta. Lojaalistit olivat aluksi voittoisia, mutta kapinalliset ottivat sitten käyttöön kauan sitten kielletyt ydinaseet.” Se selittääkin asutetun alueen kammottavan ulkomuodon, Ina tuumi.
”Voimasuhteiden vaaka kääntyi rajusti kapinallisten puolelle”, kenraali jatkoi. ”Nelmiskin uusi hallitus julisti kohta planeetan itsenäiseksi ihmiskunnan asuttamaksi maailmaksi. Tähän Deparmento Munitorum reagoi, ja Nelmisk julistettiin välittömästi sortuneeksi kaaoksen palvontaan. Käsky tuli lähettää imperiumin kaartin armeija lojaalistien avuksi, jotta Keisarin pyhä valta saataisiin takaisin. Ensimmäiset rykmentit saapuivat noin vuosi sitten”. Ina huomasi Deparmento Munitorumin byrokraatin mulkoilevan kenraalia happaman näköisenä, eikä ihme. Kenraali oli selostanut tilanteen puolueettomalta näkökannalta, ja lisäksi hän oli rivien välissä kritisoinut keisarikunnan järjestelmää.
Tallman jatkoi: ”Siitä huolimatta että vihollisemme ovat kärsineet ydinsodan seuraukset, joka on tuhonnut lähes puolet planeetasta, he ovat panneet odotettua pahemmin hanttiin. Nelminsk on 15 vuodessa noussut tuhkasta! Sen omat tehtaat valmistavat vapaustaistelijoille jatkuvasti sotakalustoa, ja vapaaehtoisia liittyy tuhansittain armeijaan, jota johtaa ennen Keisarille uskollisuuttaan vannoneita kenraaleja. Liittolaistemme eteneminen on pysähtynyt viidakkoihin, satojen kilometrien päähän kaupungin laidoilta”. Byrokraatti ei ollut tyytyväinen, mutta piti suunsa kiinni. Hän olisi tietysti halunnut kuulla sanoja kuten ”petturit” tai ”pyhäinhäväisijät” vapaustaistelijoiden sijaan. Inaa hymyilytti hiukan, mutta hän päätti pysyä vakavana.
”Kaiken tämän pitäisi muuttua nyt. Fridanian 6. ja 51. rykmenttien lisäksi on avuksemme tulossa vielä kaksi täysin panssaroitua rykmenttiä tässä kuussa, mikä nostaisi kaartin miesvahvuutta melkein 60 prosentilla. Vihollinen joutuisi kohtaamaan melkein kaksinkertaisen ylivoiman. Nelmiskin odotetaan kaatuvan alle vuodessa”.
Ina huomasi nyt Vochin naulinneen katseensa häneen, mikä teki hänen hiukan hermostuneeksi. Hän ei ollut varma mitä komissaari everstin päässä liikkui, mutta hän päätti pysyä tyynenä. Ehkä Voch ei ollut vielä tehnyt päätöstään siitä mitä mieltä hän Inasta oli.
”Sinun tehtäväsi luutnantti, ” kenraali sanoi, ”on koota ryhmä miehiä komppaniastasi, jotka lennätetään vihollislinjojen taakse. Paikannatte sekä tilaisuuden tullessa tuhoatte petturien asettamia tukikohtia. IT-asemia, Ruoka- ja vesivarastoja, tykistöpesäkkeitä jne. Kaikki mitä saat selville voi pelastaa 51. miesten henkiä. Jatkatte matkaanne viidakon läpi pohjoiseen kunnes saavutte kaupungin rajalle, jolloin saatte uusia käskyjä. Kysyttävää?”
”Millaista puolustus-strategiaa vihollinen käyttää?” Ina kysyi. Mihin kannattaa varautua?”
”No kuulemamme perusteella vihollinen yrittää lyödä suoraan meidän taistelutahtoomme. Kun olemme asemissa, vihollinen soveltaa iske – pakene – sodankäyntiä. Kun me etenemme, he perääntyvät ja moukaroivat meitä pitkän matkan tykistöllä piilotetuista asemista. Kun etenemisemme pysähtyy, tai kun olemme heille suotuisissa asemissa, he hyökkäävät voimalla ja armotta. He tuntevat maansa hyvin ja ovat siksi askeleen edellä. Teillä pitäisi kuitenkin olla tehtävässänne yllätyksen etu.”
”Hmm, entä kuinka hyvin Nelmiskiläiset ovat varustautuneet? Pettureiksi melko hyvin, olettaisin?”
”Kyllä” kenraali sanoi. ”Kuten jo kerroin, heillä on omia tehtaita jotka valmistavat heille aseita. Kuulemiemme raporttien perusteella vihollisella on varsinkin suuri määrä pitkän kantaman aseita ja kevyitä ajoneuvoja. Perus-sotilaat kantava sitten mitä kantavat. Vielä jotain kysyttävää?”
”Kyllä kenraali” Ina sanoi. ”Koska luovun seitsemännestä ja kuka ottaa paikkani?”
Komissaari eversti vastasi tähän: ”Kapteeni Gilheim 8. komppaniasta, sitten kun laskeutuminen on suoritettu loppuun”. Vochin äänensävy ja ilme jolla hän vastasi, kertoi Inalle tämän haluavan nähdä hänen reaktion.
Ina tunsi kapteeni Gilheimin, ja arvasi miksi komissaari oli valinnut juuri hänet. Kyseinen upseeri oli noussut korkeaan suosioon ylipäällikköjen keskuudessa. Kapteenilla oli maine, ettei hän epäröinyt hetkeäkään lähettää alaisensa suoraan taisteluun jossa heillä ei ollut juuri mitään mahdollisuutta selvitä. Juuri sellaista komentamista komissaarit ja Keisarin fanaatikot rakastivat, ja juuri sellaista Ina inhosi. Luutnantille miehet olivat ystäviä ja perhe, ja hän katsoi heidän terveytensä ensisijaisena, vaikka sotilaan vastuu velvoittikin häntä usein tekemään vaikeita päätöksiä. Uutinen inhotti äärettömästi, mutta Ina onnistui pitämään kasvonsa lukemattomina, ja kohtaamaan komissaarin katseen.
Kenraali antoi Inalle luvan poistua, minkä hän ilomielin tekikin. Päästyään ulos sillalle vievältä hissiltä hän kuitenkin pysähtyi punnitsemaan kuulemaansa. Kaaosta ja pettureita, hän mietti. Jälleen kerran taistelemme toisiamme vastaan. Jotenkin hän oli osannut odottaa sitä. Ironia oli puuttunut kokonaan jos vastassa olisi ollut xenoja. Lisäksi tehtävä suututti Inaa. Vaikka hän jollain ihmeen kaupalla selviäisikin ja onnistuisi paikantamaan muutaman aseman, hyöty olisi minimaalinen riskiin nähden. Inasta se oli turhaa miesten haaskausta, mutta minkäs sille teki?
Ina veti syvään henkeä ja lähti sitten ruokatiloja kohti, jossa 7. komppania tällä hetkellä lounasti. Oli aika kertoa huonot uutiset.
***
Ylikersantti André Grieg tunki ruokaa suuhunsa tukehduttaakseen suuttumuksensa. Tosin sotilaspuuro jota Jalo 44:llä tarjottiin, ei suoriutunut tehtävästä kovin hyvin. Päinvastoin, ruuan kamala maku vain pahensi Griegin olotilaa.
Yksi vuosi! hän kirosi ajatuksissaan. Yksi saakuli vuosi jäljellä, ja ne perkeleet lähettävät saman tien uudelle rintamalle ilman lomia! Grieg oli palvellut armeijassa pienestä pojasta lähtien, ja nähnyt ensimmäisen taistelunsa jo yli 15 vuotta sitten, mikä oli standardi palveluaika Fridanian rykmenteissä. Nauriksen jälkeen hän oli ollut varma, että hänen ja luutnantin sodat olivat vihdoinkin ohi. Usein lomat kestivät sotien jälkeen ainakin pari vuotta, minkä aikana koulutettiin uusia miehiä paikkaamaan menetetyt.
Grieg pakotti vielä pari lusikallista alas ja katseli sitten ympärilleen. Jalo 44:n ruokatilat olivat pahimmasta päästä mitä laivastolla oli tarjolla. Seinät olivat ruosteessa, ilmastointi ei toiminut ja paikka haisi hänestä kirjaimellisesti paskalta. Ruokakin oli pahaa jopa kaartin mittapuulla. Grieg ei halunnut edes tietää mistä kamalasta keisarikunnan kolkasta se oli peräisin. Vastapäätä häntä istui joukko vastavärvättyjä nuoria poikia, jotka innokkaina rakensivat tarinaa siitä miten he murskaisivat vihollisen. Kaikki se pahensi sotaveteraanin mielialaa.
Typerykset, Grieg mutisi mielessään nuorukaisille. Vielä nuokin tajuaisivat, ettei sota ole sellaista sankareiden hommaa, jota sotapropaganda heille kertoi koulutuksen aikana. Hän oli itse nähnyt sotaa sen verran, että tiesi millaista se oikeasti oli: Likaista ja armotonta, jossa yksilö- ja ihmisarvot unohdettiin kokonaan. Sotaan mennään taistelemaan komentajien käskystä milloin mikäkin asian tai aatteen puolesta, mutta lopulta sitä päätytään taistelemaan vaan oman hengen edestä!
Vastapään nuorukaiset keskeyttivät hänen ajatukset. ”Hei kessu! Sähä oot tuntenu lutin pisimpään kaikist, eikö?” Yksi heistä kysyi.
Grieg katsoi nuorukaiseen kulmakarvat kohoten. ”Miksi sinä sellaisesta välität?” hän kysyä töksäytti takaisin.
”Nokun sähä oot melkein yhtä legenda kuin luti. Huhutaan että te tapasitte jossain taistelus ja ootte ollu kavereit siit saakka.” Nuorukaiset vaikuttivat innokkailta kuulemaan lisää.
Taas tämä, Grieg mietti. Enkös ole kertonut sitä tarinaa niin monta kertaa että löytyisi edes joku muu jolta kysyä? Ylikersantti kääntyi katsomaan vieressään istuvia tovereiltaan tukea etsien. Hänen ja luutnantin toinen pitkäaikainen kumppani, Juri Trekovski, hymyili vain takaisin. Eikä Freud Brackista ja Rob Marakovistakaan ollut mitään apua, he jopa nojautuivat pöydän yli lähemmäs kuulaakseen paremmin.
Grieg mulkoili heitä. Saakelin petturit, tehän olette jo kuulleet sen! Eikä se sitä paitsi ole edes kiinnostava tarina. Hän kääntyi takaisin nuorukaisiin päin. Jokainen nojautui pöydän yli häntä kohti, kasvoillaan typerän näköinen hymy. Grieg kuvitteli miten nuo hymyt hyytyisivät tulevina päivinä. Vaikka hän ei mikään raakalainen ollut, niin mielikuva noista pojista itkemässä jossain ojassa sai hänet hymyilemään. Vastavärvätyt tietenkin kuvittelivat hymyn tarkoittavan hänen suostumista, ja siksi hän yllättyi kun he hurrasivat.
”Ääh, hyvä on” Grieg sanoi. ”Mutta kuolleen äitini haudan nimeen, tämä saa olla viimeinen kerta.” Hän joi ensin hiukan vettä ennen kuin aloitti.
”Okei. Olimme Tarudian aurinkokunnassa 33. Rykmentin kanssa harjoittelemassa sodankäyntiä erilaisille maastoille kun Fridanialla. Minä olin kolmetoista vuotias, Jager oli siis kaksitoista.”
”Mutta koulutushan alkaa vast kun ollaan viistoista!” Yksi nuorukaisista keskeytti.
”Helvetti poika, haluatko sinä kuulla tämän vai et?” Grieg huusi! Se sai vastavärvätyt hiljaisiksi ja Jurin, Freudin ja Robin melkein nauramaan.
”Siis” Grieg jatkoi vetäen syvää henkeä. ”Olimme kaksitoista ja kolmetoista. Kuuluimme Fridanian 4. Lapsikomppaniaan, koska olimme kummatkin orpoja.”
”Hä? Oliks luti orpo?” sama nuorukainen kysyi.
Griegin kämmen iskeytyi voimalla pöytään. Hän sulki silmänsä, painoi päänsä ajas ja laski kymmeneen vetäen samalla hitaita hengenvetoja, ennen kuin jatkoi taas. Jatkossa nuorukainen tajusi olla hiljaa.
”Kyllä, olimme orpoja. Itse en saanut tuntea vanhempiani. Luutnantin isä kaatui jossain, ja hänen äitinsä kuoli kun hän oli yhdeksän. Siispä armeija kasvatti meidät. Olimme kolmatta viikkoa harjoittelemassa paikallisessa kaupungissa. Oli pirun upea ja kirkas päivä. Kouluttajamme, kersantti Hurnov piti meidän toiminnassa periaatteessa lähes koko ajan. Meidän ryhmämme piti olla kaikkein menestyksekkäin eikä mikään muu kelvannut. Ai että minä vihasin häntä silloin.” Grieg piti taukoa saadakseen juoda vettä.
”No sitten tuli hälytys. Kaikki yksiköt meidän alueella käskettiin välittömästi länteen kaupungin laidalle. Me luulimme kaikki että se oli vain osa harjoitusta. Valitettiin jokainen kun jouduttiin juoksemaan kaikissa varusteissa neljä kilometriä. Tykistöt ulvoivat koko ajan, mutta kukaan meistä ei tietenkään tajunnut että nyt ne ampuivat oikeita ammuksia oikeaa vihollista kohti. Luulimme että jopa erään talon sortuminen vasemmalla puolellamme toisella kadulla oli osa harjoitusta. Epäilystä tietysti oli ilmassa, mutta olimme lapsia emmekä uskaltaneet sanoa mitään komentajia vastaan. Kessu tietysti hoki koko ajan että nyt on tosi kyseessä, mutta niin se oli sanonut harjoituksissakin. Vasta siinä vaiheessa kun pääsimme kaupungin laidalle, homma selvisi meille!”
”Meneillään oli valtava örkkien suurhyökkäys. Jotenkin xenojen laivat olivat onnistuneet pujahtamaan Tarudian puolustusten läpi, ja laskeutuneet planeetalle. Nyt ne hyökkäsivät tundran poikki järkyttävän massiivisissa aalloissa. En ole eläessäni kuullut mitään pahempaa kuin noitten hirviöiden suurhyökkäysten aiheuttama melu. Hyökkäys oli jo kestänyt kaksikymmentä minuuttia kun pääsimme sinne. Vaikka ne joutuivat ylittämään yli kilometrin avointa maastoa, meidän moukaroidessa niitä kaikella mitä meillä oli, niin ne vain jatkoivat tulemista. Ne olivatkin jo lähestymässä ensimmäisiä asemiamme. Ilmatila oli kokonaan niiden hallussa, joka puolella lensi niitten koneita.”
”Minua pelotti aivan sairaasti. Halusin vain kääntyä ympäri ja juosta takaisin, mutta en uskaltanut. Kessu määräsi meidät juoksemaan juoksuhautoihin ja hakeutua varastoille vaihtamaan harjoitusaseet oikeisiin.”
Grieg piti taas taukoa. Kaikki hänen lähellä olivat hiljentyneet kuuntelemaan.
”No mehän juostiin. Piti ylittää sata metriä ennen takimmaisia juoksuhautoja. Joka puolella kavereitamme juoksi vahvistamaan puolustuslinjoja. Sekä Fridanialaisia että Tarudialaisia. Jaloistani oli kadonnut kokonaan tunto kun käytin viimeisiä voimiani tuon pätkän juoksemiseen. En päässyt kuitenkaan sinne saakka. Xenojen lentokoneet tekivät nimittäin syöksyn meidän yli. Konekiväärien luodit ja pommit satoivat niskaamme. Edessäni juossut poika sai osuman olkapäähänsä. Hänen koko käsivarsi lensi voimalla minua päin, hänen itsensä kaatuen maahan ulvoen. Muistan vieläkin hänen verensä maun suussani. Se oli liikaa, ja syöksyin lähimpään pommin tekemään kuoppaan suojaa varten. Sain seurakseni Jagerin ja erään vanhemman pojan kituvan ylävartalon. Siellä me sitten tavallaan tutustuttiin kunnolla. Kumpikaan ei uskaltanut tehdä mitään. Olimme kummatkin käpertyneet sikiöasentoon koittaen olla niin pieniä kuin mahdollista. Olin kadottanut harjoitusaseeni joten suojasin käsilläni päätäni, luutnantti puristi asettaan sylissään. Hän parkui ja itki kokoajan äitinsä perään. Se vanhempi poika koitti varmaan pyytää meiltä apua, mutta suuhun pulppuavan veren takia hän ei saanut sanotuksi mitään ymmärrettävää. Siinä me vain maattiin, katsottiin vierestä hänen kitumista. Joskus hän palaa vainoamaan minua unissani, vaikka siitä on jo 16 vuotta.”
”Koko ajan meidän ympärillämme sodittiin. Meidän tykistö ulvoi kilpaa örkkien putoavien pommien kanssa. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä edessä tapahtui. Toisinaan joku kranaatti osui lähelle suojaamme heittäen multaa ja soraa niskaamme. Joka hetki odotin että joku pommi tippuisi siihen missä olimme ja kaikki loppuisi. Se tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka jälkeenpäin saimme tietää sen kestäneen vain pyöreät kaksi tuntia. Sittenkään kun pommit olivat lakanneet tippumasta, ja xenojen pakenevien ajoneuvojen äänet vaimenivat hitaasti, emme uskaltaneet liikkua. Vanhempi poika oli jo kuollut, vaikken muistanut missä välissä. Kuollut mätäevä liha haisee muuten aivan sietämättömälle! Jager oli lopettanut huutamisen, mutta hoki yhä jatkuvasti äitiä. Keräsin rohkeuteni ja otin hänestä kiinni. Se sai hänet lopettamaan. Yritin kysyä jos meidän pitäisi katsoa ylös mutta ääneni murtui heti. Lopulta sain kuitenkin kysyttyä. Jager ei vastannut, joten päätin pysyä alhaalla.”
”Sitten kessumme löysi meidät. Hän oli raivoissaan meille koska olimme pelkureita. Hän tempaisi minut ylös kuopasta ja läimäytti minua kasvoihin, ja teki sitten saman Jagerille. Me kaksi olimme ryhmiemme ainoat eloonjääneet. Näky taistelutantereelle oli karu. Tundra jonka poikki xenot olivat hyökänneet, oli muuttunut mudan ja kuolleiden peittämäksi liejuksi. Kymmeniä ellei satoja ajoneuvoja paloi. Savua nousi joka puolella korkealle taivaalle pitämään pilville paikkaa. Meikäläisiä kuolleita ja haavoittuneita vietiin sadoittain ajoneuvoilla pois rintamalta. Joukoillamme ei tuntunut olevan minkäänlaista järjestystä. Jotkut komentajat yrittivät järjestää miehiä uusiin ryhmiin, toisten käskiessä heitä tekemään töitä puolustuksen vahvistamiseksi.” Tässä vaiheessa nuorukaisten ilmeet olivat jo vaihtuneet innokkaista vakavan synkiksi.
”Rangaistukseksi pelkuruudesta meidät pistettiin yöksi vartioon. Kumpaakin meistä väsytti ja päivän tapahtuman kauhistuttivat meitä. Emme puhuneet paljoa toisillemme, mutta silti välillämme oli muodostunut jokin sanomaton side. Ei ehditty seistä siinä kuin puoli tuntia niin joku meitä tarkkaavaisempi jo hälytti vihollisen lähestymisestä. Painauduimme juoksuhautaa vasten ja yritimme kurkkia jos näkisimme jotain. Oli liian pimeää että näkisimme niitä, mutta kova melu kertoi hyvin että ne olivat siellä, ja tulossa voimalla päälle. Aikuiset tulivat kiireellä ympärillemme miehittämään raskaampia aseita ja odotimme käskyä avata tulen. Se oli melkein pelottavampaa kuin päivällä kuopassa, odottamassa kaiken alkamista. Jager ei edes ylettynyt näkemään juoksuhaudan yli joten hän vain tärisi vierelläni. Katsoimme toisiimme nyökäten. Parempaan emme silloin pystyneet.”
”Sitten valoraketteja lensi tundran ylle paljastaen xenot valkoisen valon heijastukseen. Jostain kuului komentajan huuto ”TULTA”! Olin lähellä kuuroutua satojen aseiden alkaessa sylkeä ammuksia lähestyvää vihollista kohti. Tykistömme aloitti jälleen valittavan ulvontansa. Hoin itselleni että minun on ammuttava, että juuri tähän minut on koulutettu. En kuitenkaan ehtinyt kohottaa kivääriäni tai tähdätä kunnolla kun pelko jo valtasi minut xenojen vastatessa tuleen. Vaikka meillä oli suoja, ja vihollinen eteni avomaastossa, oli heillä ainakin viisinkertainen ylivoima. Syöksyin Jagerin viereen alas kun tankin ammus räjähti edessäni. Ja siinä taas olimme, kaksi aikaansaamatonta pelon valtaamaa lasta keskellä tulitaistelua. Aikuiset taistelivat hurjina ympärillämme. Komentajat huusivat tauotta käskyjä, yrittäen herättää taisteluhenkeä miehiin. Radiomiehet lähettivät ja vastaanottivat tauotta uusia viestejä. Meikäläisiä kaatui säännöllisesti, joko sirpaleen tai luodin osumasta.”
”Jossain sen kaiken keskellä menetin tietoisuuteni todellisuudesta. En oikein tuntenut enää mitään. Hetken erottuvat suuliekkien hämärästi valaisemat hahmot näyttivät kaikki epätodellisilta. En kuullut yhtään mitään, kaikki tuntui tapahtuvan hidastettuna. Jagerkin taisi tuntea samoin, koska yhtäkkiä emme istuneetkaan siinä enää tekemättöminä maassa toisiamme tuijottaen. Jager osoitti olkani yli huutaen jotain, mutten kuullut sanoja. Käännyin ympäri nähdäkseni vieressä olleen konekivääriä käyttäneen sotilaan kaatuvan haavoittuneena. Ajattelematta mitään nousin kuolemaa tekevän miehen päälle ja tartuin konekiväärin. Miehen päällä seisoen pystyin näkemään hyvin tundralle, vaikka oli mahdotonta erottaa selvästi vihollisia pimeydestä. Jager tuli viereeni ammusmieheksi. Vedin syvään henkeä ja painoin liipaisimen pohjaan huutaen. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä osuinko yhtään mihinkään, tulitin vain sinne päin missä suuliekkejä välähteli. Jatkoin huutamista vielä senkin jälkeen kun panokset loppuivat. Vasta kun Jager ravisteli minua tulin järkiini.”
Grieg piti taas taukoa miettiäkseen miten jatkaisi. Hän oli tahattomasti paisutellut hieman tarinaa sieltä täältä, mutta antanut silti pojille melkoisen realistisen kuvan tapahtuneesta. Mikä tärkeintä kuitenkin Griegin mielestä, hän oli pelästyttänyt nuorukaiset kunnolla.
Hän oli juuri aikeissa jatkaa kun salissa huudettiin ”Upseeri kannella!” Kaikki salissa olijat nousivat seisomaan, nuoret salaman nopeasti, veteraanit hitaammin. Luutnantti Jager Ina tuli saliin. ”Lepo vaan” hän sanoi kävellen paikkaan josta hänet kuultaisiin selvästi. 7. komppania istui alas kuuntelemaan ylipäällikköään.
Ina selosti tilanteen Nelminskissä samalla tavalla kuin kenraali Tallman oli hänelle tehnyt. Grieg kuunteli tarkasti joka sanan. Pettureita… No ainakaan vihollinen ei ole mikään arvaamaton alien. Ihmiset sopivat hyvin vihollisiksi Griegille. Kaikki oli reilumpaa, kun kummallakin osapuolella olisi samat tarpeet ja tavoitteet. Nauris VI:ssa oli ollut kamalaa ennen keisarikunnan läpimurtoa Nar’rikseen. Yksi Fridanian rykmenttien vahvuuksista oli se, että miehet olivat hyvin varustettuja ja panssaroituja keisarin kaartin mittapuulla, mutta siitä ei ollut mitään apua taun edistynyttä teknologiaa vastaan.
Kun luutnantti oli valmis, kuului salissa pientä muminaa. Kaikki hiljenivät kuitenkin nopeasti, sillä Ina seisoi yhä paikallaan.
”Vielä yksi asia” hän sanoi. ”Kuten varmaan tiedätte, korkeat herrat ylhäällä eivät oikein pitäneet teoistamme Nauriksessa. Kun laskeutumisemme on valmis, luovun seitsemännen komppanian johdosta. Kapteeni Giheim ottaa paikkani” Mitä!? Grieg ei uskonut korviaan. Monet muutkin osoittivat mieltään protestoimalla ja kiroamalla kenraali Tallmannin. Kun kaikki lopulta hiljenivät, luutnantti jatkoi.
”Seitsemäs komppania on saanut harteilleen vaarallisen tiedustelu tehtävän vihollislinjojen takana, jota minä tulen johtamaan. Kysyn siis teiltä jos löytyy vapaaehtoisia tulemaan mukaani?” Voi-juma-lauta, Griegin päivä oli lopullisesti pilattu. Hän katsoi Juriin päin. Mies näytti siltä kuin olisi saanut iskun ukkosvasarasta takaraivoonsa. Nuorukaiset eivät oikein näyttäneet tietävän miten asiaan pitäisi suhtautua, joten he vaihtelivat hermostuneina asentojaan tuoleissa. No, minä en ainakaan aio jäädä Gilheim idiootin komennettavaksi. Grieg nousi seisomaan.
”Olen käytettävissänne, sir” hän sanoi. Ina nyökkäsi vastaukseksi, ettei mikään vähempi olisi kelvannut. Sitten kymmeniä muita otti Griegiltä esimerkkiä. Luutnantti näytti hermostuvan tästä. Ilmeisesti hän ei aikonut ottaa mukaansa kymmenittäin sotilaita. Pienen harkinnan jälkeen hän valitsi mukaansa Griegin lisäksi kymmenen muuta sotilasta, kaikki veteraaneja joko Inan omasta plutoonasta tai muita hänen hyvin tuntemia miehiä, sekä hänen oman komentoryhmänsä, johon Grieg, Juri, ja Feud kuuluivat.
Kun tämä oli tehty, Ina puhui taas komppanialleen: ”Hyvä, te kaikki tiedätte mitä tehdä. Laskeutuminen alkaa muutaman tunnin sisällä joten suosittelen että menette valmistautumaan. Älkää tuottako kapteeni Gilheimille tai rakkaillenne Fridaniassa pettymystä.” Sitten hän poistui rivakasti paikalta. Griegkin nousi lähteäkseen, mutta yksi nuorukaisista pysäytti hänet.
”Hei, öööm” hän sanoi epäröiden. ”Mite se taistelu Tarudiassa päätty? Mite ajoitte ne pois?”
Grieg katsoi kylmästi nuorukaista silmiin. ”Emme ajaneet. Kolmantena päivänä ne tekivät läpimurron ja tunkeutuivat kaupunkiin, seitsemäntenä päivänä me evakuoimme sen minkä ehdimme. 4. lapsikomppaniasta selvisi 26 hengissä, ja Fridanian 33. rykmenttiä ei enää ole.” Hän lähti jättäen järkyttyneen nuorukaisen sulattelemaan uutista.
Pahoittelen jälleen kaikkia kirjoitus- yhdys-sana (ja kai näkäkin on lisättävä) fluffi-virheitä. Fakta on se, että minula on dyslexia, eli ilman siunattua wordiä mikään minun kirjoittamani ei olisi lukemakelpoista, mutta ei sekään kaikkea saa aina korjattua. Koittakaa siis kestää.
Itsekritiikkiä pistän sen verran että tämä ei minun mielestä onnistunut niin hyvin kuin aiemmat osat, jotenkin jäi kitkerä maku suuhun. Toivottavasti olen kuitenkin ainoa joka on sitä mieltä :P
Luku 2
Ina ei ehtinyt nukkua kauan. Jalo 44:n herätystorvet ja koneistojen kalina herättivät jokaisen miehen ja naisen kyydissä kun hän poistui warpista. Sen jälkeen kuuluttajissa käskettiin jokainen sotilas ilmoittautumaan omille asemilleen.
Ina nousi ylös hieroen silmiään. Hän puki ylleen univormunsa ja pisti sotilasmyssynsä päähän. Sekä kauluksessa että lakissa oli ommeltu paksu valkoinen pystyraita jonka päältä kulki punainen rengas, joka oli Fridanian rykmenteissä merkki luutnantin arvolle. Sitten hän sitoi asevyönsä, ja kaivoi lokerostaan plasma pistoolin ja hänen ehkä merkittävimmän aseensa, voimapuukon. Vaikka plasma aseilla oli inhottu epäluotettavuuden maine, niin tämä pistooli ei ollut koskaan pettänyt Inaa, vaikka hänellä oli ollut se jo kauan. Hän tosin käytti sitä äärimmäisen harvoin, vain absoluuttisen pakon tarpeessa. Veitsi taas oli ollut kovassa käytössä koko Inan uran aikana, ja nyt kun hän piteli sitä käsissään hän huomasi kuinka tulevien taistelujen odottamisen kiihko taas nousi hänessä. Puuko oli kuin osa häntä itseään. Sen kahva sopi täydellisesti hänen käteensä tuloksena lukemattomista kerroista jolloin hän oli sitä puristanut.
Pidellessään nyt tuota asetta Ina naurahti hiukan miettiessään mikä uskomaton tuuri hänellä oli ollut kun vielä seisoi siinä. Hän muisteli kaikkia koetuksia joihin hän oli vuosien varrella joutunut, varsinkin ensimmäistä sotaansa, ensimmäistä taisteluaan. Mikä pelkuri olinkaan silloin, hän mietti. Käydessään läpi kaikkia taisteluja hän tuli siihen päätökseen että ensimmäinen oli ollut kaikista pahin, ja että juuri sen hän muisti parhaiten. Luultavasti jokainen sotilas tunsi samoin.
Monet varmaan selittäisivät Inan selviytymisen sillä että Keisari oli siunannut hänet. Inalle Keisari oli kuitenkin aika etäinen käsite ja mysteeri. Jos oikeasti oli olemassa pyhä jumala, joka suojeli ihmiskuntaa kultaiselta valtaistuimelta ja toi valoa muuten pimeään universumiin, niin miksi sitten oli sotia ylipäätänsä? Miksi hän antoi lukemattomien miljoonien kärsiä päivittäin? Ja mikä vielä tärkeämpää Inan mielestä, miksi Keisarin seuraajat ja pyhät valitut vainusivat enemmän ihmiskuntaa itseään kuin ulkopuolisia uhkia? Hän oli monesti kuullut miestensä kertovan, kuinka olivat tunteneen Keisarin läsnäolon selvittyään kiperästä tilanteesta. Inasta se oli kummallista, hän ei ollut koskaan tuntenut mitään sellaista. Monilla maailmoilla Keisari oli niin tärkeä, että jokainen arkipäivän askare tehtiin hänen nimissään. Inalle Keisaria ei ollut, tai ainakaan hän ei ollut pyhä. Mutta mikä sitten oli hänelle pyhää? Ina päätti miettiä sitä myöhemmin, jos koskaan, ja lähti huoneesta.
Normaalisti hän olisi suunnannut seitsemännen komppanian luo, mutta tällä kertaa hänen määränpää olisi ylimmän komennon tilat. Matkalla hän törmäsi moniin sotilaisiin jotka kiirehtivät asemilleen, peläten myöhästymisen seurauksia. Ina ei kuitenkaan kiirehtinyt. Mitä korkeammalle arvoasteikossa mentiin, sitä vähemmän tarvitsi hoppuilla.
Muutamien minuuttien kävelyn ja harhailun jälkeen Ina löysi määränpäänsä. Jalo 44:llä komentohuone oli sillalla. Paikalla olivat laivan kapteeni jonka nimeä Ina ei tiennyt, kourallinen laivan miehistöä, kenraali Tallman komentoryhmineen, komissaari eversti Sirimung Voch, ja joku Deparmento Munitorumin byrokraatti. Ina ilmoittautui, ja astui sitten kenraalin pyynnöstä sisään.
Sillalta oli upea näkyvyys avaruuteen, hän huomioi. Suuresta ikkunasta hän näki heidän aluksensa sisarlaivan, Jalo 34:n, joka kuljetti Fridanian 6. rykmenttiä, sekä muodostelman saattajalaivoja, jotka olivat kuitenkin niin kaukana että oli mahdotonta erottaa niiden yksityiskohtia. Suoraan edessä näkyi pieni hohtava pallo, jonka Ina oletti olevan Nelminsk.
Luutnantti meni päälliköitten luo, jotka tarkastelivat holograaffista karttaa Nelminskin pinnasta. Ina kumartui nähdäkseen paremmin. Nelminsk oli pieni maailma, jopa pienempi kuin pyhä Terra mihin kaikki verrattiin, ja monta kertaa pienempi kuin Fridania. Nelminskissä oli vain yksi maanosa, mutta se peitti suurimman osan planeetan pinnasta. Sen pohjoisosaan oli rakennettu planeetan ainoa giganttinen kaupunki, jossa lähes koko planeetan populaatio asui. Muu manner näytti olevan joko tyhjää autiomaata tai savannista vuoristoa. Varsinkin kaupungin ympärillä olevat maat näyttivät karuilta, ja Ina ei voinut olla ihmettelemästä miksi Nelminskiläiset olivat asettuneet juuri sinne? Keskipäiväntasaajan alue näytti olevan trooppisen sademetsän peitossa. Hiukan samantapaista kuin kotona, hän tuumi.
Kenraali rupesi selostamaan tilannetta planeetalla: ”Seitsemäntoista vuotta sitten Nelminskissä syttyi sisällis-sota. Osa planeetan väestöstä julisti Keisarin epäpyhäksi kuvitteelliseksi hahmoksi, jota inkvisitio ja ecclesiarchy käyttävät verukkeena saadakseen oikeudet korruptoituneisiin tarkoitusperiinsä. Deparmentto Munitorum ei välittänyt mitenkään, ja Nelminskiläiset taistelivat planeetan uskollisuudesta. Lojaalistit olivat aluksi voittoisia, mutta kapinalliset ottivat sitten käyttöön kauan sitten kielletyt ydinaseet.” Se selittääkin asutetun alueen kammottavan ulkomuodon, Ina tuumi.
”Voimasuhteiden vaaka kääntyi rajusti kapinallisten puolelle”, kenraali jatkoi. ”Nelmiskin uusi hallitus julisti kohta planeetan itsenäiseksi ihmiskunnan asuttamaksi maailmaksi. Tähän Deparmento Munitorum reagoi, ja Nelmisk julistettiin välittömästi sortuneeksi kaaoksen palvontaan. Käsky tuli lähettää imperiumin kaartin armeija lojaalistien avuksi, jotta Keisarin pyhä valta saataisiin takaisin. Ensimmäiset rykmentit saapuivat noin vuosi sitten”. Ina huomasi Deparmento Munitorumin byrokraatin mulkoilevan kenraalia happaman näköisenä, eikä ihme. Kenraali oli selostanut tilanteen puolueettomalta näkökannalta, ja lisäksi hän oli rivien välissä kritisoinut keisarikunnan järjestelmää.
Tallman jatkoi: ”Siitä huolimatta että vihollisemme ovat kärsineet ydinsodan seuraukset, joka on tuhonnut lähes puolet planeetasta, he ovat panneet odotettua pahemmin hanttiin. Nelminsk on 15 vuodessa noussut tuhkasta! Sen omat tehtaat valmistavat vapaustaistelijoille jatkuvasti sotakalustoa, ja vapaaehtoisia liittyy tuhansittain armeijaan, jota johtaa ennen Keisarille uskollisuuttaan vannoneita kenraaleja. Liittolaistemme eteneminen on pysähtynyt viidakkoihin, satojen kilometrien päähän kaupungin laidoilta”. Byrokraatti ei ollut tyytyväinen, mutta piti suunsa kiinni. Hän olisi tietysti halunnut kuulla sanoja kuten ”petturit” tai ”pyhäinhäväisijät” vapaustaistelijoiden sijaan. Inaa hymyilytti hiukan, mutta hän päätti pysyä vakavana.
”Kaiken tämän pitäisi muuttua nyt. Fridanian 6. ja 51. rykmenttien lisäksi on avuksemme tulossa vielä kaksi täysin panssaroitua rykmenttiä tässä kuussa, mikä nostaisi kaartin miesvahvuutta melkein 60 prosentilla. Vihollinen joutuisi kohtaamaan melkein kaksinkertaisen ylivoiman. Nelmiskin odotetaan kaatuvan alle vuodessa”.
Ina huomasi nyt Vochin naulinneen katseensa häneen, mikä teki hänen hiukan hermostuneeksi. Hän ei ollut varma mitä komissaari everstin päässä liikkui, mutta hän päätti pysyä tyynenä. Ehkä Voch ei ollut vielä tehnyt päätöstään siitä mitä mieltä hän Inasta oli.
”Sinun tehtäväsi luutnantti, ” kenraali sanoi, ”on koota ryhmä miehiä komppaniastasi, jotka lennätetään vihollislinjojen taakse. Paikannatte sekä tilaisuuden tullessa tuhoatte petturien asettamia tukikohtia. IT-asemia, Ruoka- ja vesivarastoja, tykistöpesäkkeitä jne. Kaikki mitä saat selville voi pelastaa 51. miesten henkiä. Jatkatte matkaanne viidakon läpi pohjoiseen kunnes saavutte kaupungin rajalle, jolloin saatte uusia käskyjä. Kysyttävää?”
”Millaista puolustus-strategiaa vihollinen käyttää?” Ina kysyi. Mihin kannattaa varautua?”
”No kuulemamme perusteella vihollinen yrittää lyödä suoraan meidän taistelutahtoomme. Kun olemme asemissa, vihollinen soveltaa iske – pakene – sodankäyntiä. Kun me etenemme, he perääntyvät ja moukaroivat meitä pitkän matkan tykistöllä piilotetuista asemista. Kun etenemisemme pysähtyy, tai kun olemme heille suotuisissa asemissa, he hyökkäävät voimalla ja armotta. He tuntevat maansa hyvin ja ovat siksi askeleen edellä. Teillä pitäisi kuitenkin olla tehtävässänne yllätyksen etu.”
”Hmm, entä kuinka hyvin Nelmiskiläiset ovat varustautuneet? Pettureiksi melko hyvin, olettaisin?”
”Kyllä” kenraali sanoi. ”Kuten jo kerroin, heillä on omia tehtaita jotka valmistavat heille aseita. Kuulemiemme raporttien perusteella vihollisella on varsinkin suuri määrä pitkän kantaman aseita ja kevyitä ajoneuvoja. Perus-sotilaat kantava sitten mitä kantavat. Vielä jotain kysyttävää?”
”Kyllä kenraali” Ina sanoi. ”Koska luovun seitsemännestä ja kuka ottaa paikkani?”
Komissaari eversti vastasi tähän: ”Kapteeni Gilheim 8. komppaniasta, sitten kun laskeutuminen on suoritettu loppuun”. Vochin äänensävy ja ilme jolla hän vastasi, kertoi Inalle tämän haluavan nähdä hänen reaktion.
Ina tunsi kapteeni Gilheimin, ja arvasi miksi komissaari oli valinnut juuri hänet. Kyseinen upseeri oli noussut korkeaan suosioon ylipäällikköjen keskuudessa. Kapteenilla oli maine, ettei hän epäröinyt hetkeäkään lähettää alaisensa suoraan taisteluun jossa heillä ei ollut juuri mitään mahdollisuutta selvitä. Juuri sellaista komentamista komissaarit ja Keisarin fanaatikot rakastivat, ja juuri sellaista Ina inhosi. Luutnantille miehet olivat ystäviä ja perhe, ja hän katsoi heidän terveytensä ensisijaisena, vaikka sotilaan vastuu velvoittikin häntä usein tekemään vaikeita päätöksiä. Uutinen inhotti äärettömästi, mutta Ina onnistui pitämään kasvonsa lukemattomina, ja kohtaamaan komissaarin katseen.
Kenraali antoi Inalle luvan poistua, minkä hän ilomielin tekikin. Päästyään ulos sillalle vievältä hissiltä hän kuitenkin pysähtyi punnitsemaan kuulemaansa. Kaaosta ja pettureita, hän mietti. Jälleen kerran taistelemme toisiamme vastaan. Jotenkin hän oli osannut odottaa sitä. Ironia oli puuttunut kokonaan jos vastassa olisi ollut xenoja. Lisäksi tehtävä suututti Inaa. Vaikka hän jollain ihmeen kaupalla selviäisikin ja onnistuisi paikantamaan muutaman aseman, hyöty olisi minimaalinen riskiin nähden. Inasta se oli turhaa miesten haaskausta, mutta minkäs sille teki?
Ina veti syvään henkeä ja lähti sitten ruokatiloja kohti, jossa 7. komppania tällä hetkellä lounasti. Oli aika kertoa huonot uutiset.
***
Ylikersantti André Grieg tunki ruokaa suuhunsa tukehduttaakseen suuttumuksensa. Tosin sotilaspuuro jota Jalo 44:llä tarjottiin, ei suoriutunut tehtävästä kovin hyvin. Päinvastoin, ruuan kamala maku vain pahensi Griegin olotilaa.
Yksi vuosi! hän kirosi ajatuksissaan. Yksi saakuli vuosi jäljellä, ja ne perkeleet lähettävät saman tien uudelle rintamalle ilman lomia! Grieg oli palvellut armeijassa pienestä pojasta lähtien, ja nähnyt ensimmäisen taistelunsa jo yli 15 vuotta sitten, mikä oli standardi palveluaika Fridanian rykmenteissä. Nauriksen jälkeen hän oli ollut varma, että hänen ja luutnantin sodat olivat vihdoinkin ohi. Usein lomat kestivät sotien jälkeen ainakin pari vuotta, minkä aikana koulutettiin uusia miehiä paikkaamaan menetetyt.
Grieg pakotti vielä pari lusikallista alas ja katseli sitten ympärilleen. Jalo 44:n ruokatilat olivat pahimmasta päästä mitä laivastolla oli tarjolla. Seinät olivat ruosteessa, ilmastointi ei toiminut ja paikka haisi hänestä kirjaimellisesti paskalta. Ruokakin oli pahaa jopa kaartin mittapuulla. Grieg ei halunnut edes tietää mistä kamalasta keisarikunnan kolkasta se oli peräisin. Vastapäätä häntä istui joukko vastavärvättyjä nuoria poikia, jotka innokkaina rakensivat tarinaa siitä miten he murskaisivat vihollisen. Kaikki se pahensi sotaveteraanin mielialaa.
Typerykset, Grieg mutisi mielessään nuorukaisille. Vielä nuokin tajuaisivat, ettei sota ole sellaista sankareiden hommaa, jota sotapropaganda heille kertoi koulutuksen aikana. Hän oli itse nähnyt sotaa sen verran, että tiesi millaista se oikeasti oli: Likaista ja armotonta, jossa yksilö- ja ihmisarvot unohdettiin kokonaan. Sotaan mennään taistelemaan komentajien käskystä milloin mikäkin asian tai aatteen puolesta, mutta lopulta sitä päätytään taistelemaan vaan oman hengen edestä!
Vastapään nuorukaiset keskeyttivät hänen ajatukset. ”Hei kessu! Sähä oot tuntenu lutin pisimpään kaikist, eikö?” Yksi heistä kysyi.
Grieg katsoi nuorukaiseen kulmakarvat kohoten. ”Miksi sinä sellaisesta välität?” hän kysyä töksäytti takaisin.
”Nokun sähä oot melkein yhtä legenda kuin luti. Huhutaan että te tapasitte jossain taistelus ja ootte ollu kavereit siit saakka.” Nuorukaiset vaikuttivat innokkailta kuulemaan lisää.
Taas tämä, Grieg mietti. Enkös ole kertonut sitä tarinaa niin monta kertaa että löytyisi edes joku muu jolta kysyä? Ylikersantti kääntyi katsomaan vieressään istuvia tovereiltaan tukea etsien. Hänen ja luutnantin toinen pitkäaikainen kumppani, Juri Trekovski, hymyili vain takaisin. Eikä Freud Brackista ja Rob Marakovistakaan ollut mitään apua, he jopa nojautuivat pöydän yli lähemmäs kuulaakseen paremmin.
Grieg mulkoili heitä. Saakelin petturit, tehän olette jo kuulleet sen! Eikä se sitä paitsi ole edes kiinnostava tarina. Hän kääntyi takaisin nuorukaisiin päin. Jokainen nojautui pöydän yli häntä kohti, kasvoillaan typerän näköinen hymy. Grieg kuvitteli miten nuo hymyt hyytyisivät tulevina päivinä. Vaikka hän ei mikään raakalainen ollut, niin mielikuva noista pojista itkemässä jossain ojassa sai hänet hymyilemään. Vastavärvätyt tietenkin kuvittelivat hymyn tarkoittavan hänen suostumista, ja siksi hän yllättyi kun he hurrasivat.
”Ääh, hyvä on” Grieg sanoi. ”Mutta kuolleen äitini haudan nimeen, tämä saa olla viimeinen kerta.” Hän joi ensin hiukan vettä ennen kuin aloitti.
”Okei. Olimme Tarudian aurinkokunnassa 33. Rykmentin kanssa harjoittelemassa sodankäyntiä erilaisille maastoille kun Fridanialla. Minä olin kolmetoista vuotias, Jager oli siis kaksitoista.”
”Mutta koulutushan alkaa vast kun ollaan viistoista!” Yksi nuorukaisista keskeytti.
”Helvetti poika, haluatko sinä kuulla tämän vai et?” Grieg huusi! Se sai vastavärvätyt hiljaisiksi ja Jurin, Freudin ja Robin melkein nauramaan.
”Siis” Grieg jatkoi vetäen syvää henkeä. ”Olimme kaksitoista ja kolmetoista. Kuuluimme Fridanian 4. Lapsikomppaniaan, koska olimme kummatkin orpoja.”
”Hä? Oliks luti orpo?” sama nuorukainen kysyi.
Griegin kämmen iskeytyi voimalla pöytään. Hän sulki silmänsä, painoi päänsä ajas ja laski kymmeneen vetäen samalla hitaita hengenvetoja, ennen kuin jatkoi taas. Jatkossa nuorukainen tajusi olla hiljaa.
”Kyllä, olimme orpoja. Itse en saanut tuntea vanhempiani. Luutnantin isä kaatui jossain, ja hänen äitinsä kuoli kun hän oli yhdeksän. Siispä armeija kasvatti meidät. Olimme kolmatta viikkoa harjoittelemassa paikallisessa kaupungissa. Oli pirun upea ja kirkas päivä. Kouluttajamme, kersantti Hurnov piti meidän toiminnassa periaatteessa lähes koko ajan. Meidän ryhmämme piti olla kaikkein menestyksekkäin eikä mikään muu kelvannut. Ai että minä vihasin häntä silloin.” Grieg piti taukoa saadakseen juoda vettä.
”No sitten tuli hälytys. Kaikki yksiköt meidän alueella käskettiin välittömästi länteen kaupungin laidalle. Me luulimme kaikki että se oli vain osa harjoitusta. Valitettiin jokainen kun jouduttiin juoksemaan kaikissa varusteissa neljä kilometriä. Tykistöt ulvoivat koko ajan, mutta kukaan meistä ei tietenkään tajunnut että nyt ne ampuivat oikeita ammuksia oikeaa vihollista kohti. Luulimme että jopa erään talon sortuminen vasemmalla puolellamme toisella kadulla oli osa harjoitusta. Epäilystä tietysti oli ilmassa, mutta olimme lapsia emmekä uskaltaneet sanoa mitään komentajia vastaan. Kessu tietysti hoki koko ajan että nyt on tosi kyseessä, mutta niin se oli sanonut harjoituksissakin. Vasta siinä vaiheessa kun pääsimme kaupungin laidalle, homma selvisi meille!”
”Meneillään oli valtava örkkien suurhyökkäys. Jotenkin xenojen laivat olivat onnistuneet pujahtamaan Tarudian puolustusten läpi, ja laskeutuneet planeetalle. Nyt ne hyökkäsivät tundran poikki järkyttävän massiivisissa aalloissa. En ole eläessäni kuullut mitään pahempaa kuin noitten hirviöiden suurhyökkäysten aiheuttama melu. Hyökkäys oli jo kestänyt kaksikymmentä minuuttia kun pääsimme sinne. Vaikka ne joutuivat ylittämään yli kilometrin avointa maastoa, meidän moukaroidessa niitä kaikella mitä meillä oli, niin ne vain jatkoivat tulemista. Ne olivatkin jo lähestymässä ensimmäisiä asemiamme. Ilmatila oli kokonaan niiden hallussa, joka puolella lensi niitten koneita.”
”Minua pelotti aivan sairaasti. Halusin vain kääntyä ympäri ja juosta takaisin, mutta en uskaltanut. Kessu määräsi meidät juoksemaan juoksuhautoihin ja hakeutua varastoille vaihtamaan harjoitusaseet oikeisiin.”
Grieg piti taas taukoa. Kaikki hänen lähellä olivat hiljentyneet kuuntelemaan.
”No mehän juostiin. Piti ylittää sata metriä ennen takimmaisia juoksuhautoja. Joka puolella kavereitamme juoksi vahvistamaan puolustuslinjoja. Sekä Fridanialaisia että Tarudialaisia. Jaloistani oli kadonnut kokonaan tunto kun käytin viimeisiä voimiani tuon pätkän juoksemiseen. En päässyt kuitenkaan sinne saakka. Xenojen lentokoneet tekivät nimittäin syöksyn meidän yli. Konekiväärien luodit ja pommit satoivat niskaamme. Edessäni juossut poika sai osuman olkapäähänsä. Hänen koko käsivarsi lensi voimalla minua päin, hänen itsensä kaatuen maahan ulvoen. Muistan vieläkin hänen verensä maun suussani. Se oli liikaa, ja syöksyin lähimpään pommin tekemään kuoppaan suojaa varten. Sain seurakseni Jagerin ja erään vanhemman pojan kituvan ylävartalon. Siellä me sitten tavallaan tutustuttiin kunnolla. Kumpikaan ei uskaltanut tehdä mitään. Olimme kummatkin käpertyneet sikiöasentoon koittaen olla niin pieniä kuin mahdollista. Olin kadottanut harjoitusaseeni joten suojasin käsilläni päätäni, luutnantti puristi asettaan sylissään. Hän parkui ja itki kokoajan äitinsä perään. Se vanhempi poika koitti varmaan pyytää meiltä apua, mutta suuhun pulppuavan veren takia hän ei saanut sanotuksi mitään ymmärrettävää. Siinä me vain maattiin, katsottiin vierestä hänen kitumista. Joskus hän palaa vainoamaan minua unissani, vaikka siitä on jo 16 vuotta.”
”Koko ajan meidän ympärillämme sodittiin. Meidän tykistö ulvoi kilpaa örkkien putoavien pommien kanssa. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä edessä tapahtui. Toisinaan joku kranaatti osui lähelle suojaamme heittäen multaa ja soraa niskaamme. Joka hetki odotin että joku pommi tippuisi siihen missä olimme ja kaikki loppuisi. Se tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka jälkeenpäin saimme tietää sen kestäneen vain pyöreät kaksi tuntia. Sittenkään kun pommit olivat lakanneet tippumasta, ja xenojen pakenevien ajoneuvojen äänet vaimenivat hitaasti, emme uskaltaneet liikkua. Vanhempi poika oli jo kuollut, vaikken muistanut missä välissä. Kuollut mätäevä liha haisee muuten aivan sietämättömälle! Jager oli lopettanut huutamisen, mutta hoki yhä jatkuvasti äitiä. Keräsin rohkeuteni ja otin hänestä kiinni. Se sai hänet lopettamaan. Yritin kysyä jos meidän pitäisi katsoa ylös mutta ääneni murtui heti. Lopulta sain kuitenkin kysyttyä. Jager ei vastannut, joten päätin pysyä alhaalla.”
”Sitten kessumme löysi meidät. Hän oli raivoissaan meille koska olimme pelkureita. Hän tempaisi minut ylös kuopasta ja läimäytti minua kasvoihin, ja teki sitten saman Jagerille. Me kaksi olimme ryhmiemme ainoat eloonjääneet. Näky taistelutantereelle oli karu. Tundra jonka poikki xenot olivat hyökänneet, oli muuttunut mudan ja kuolleiden peittämäksi liejuksi. Kymmeniä ellei satoja ajoneuvoja paloi. Savua nousi joka puolella korkealle taivaalle pitämään pilville paikkaa. Meikäläisiä kuolleita ja haavoittuneita vietiin sadoittain ajoneuvoilla pois rintamalta. Joukoillamme ei tuntunut olevan minkäänlaista järjestystä. Jotkut komentajat yrittivät järjestää miehiä uusiin ryhmiin, toisten käskiessä heitä tekemään töitä puolustuksen vahvistamiseksi.” Tässä vaiheessa nuorukaisten ilmeet olivat jo vaihtuneet innokkaista vakavan synkiksi.
”Rangaistukseksi pelkuruudesta meidät pistettiin yöksi vartioon. Kumpaakin meistä väsytti ja päivän tapahtuman kauhistuttivat meitä. Emme puhuneet paljoa toisillemme, mutta silti välillämme oli muodostunut jokin sanomaton side. Ei ehditty seistä siinä kuin puoli tuntia niin joku meitä tarkkaavaisempi jo hälytti vihollisen lähestymisestä. Painauduimme juoksuhautaa vasten ja yritimme kurkkia jos näkisimme jotain. Oli liian pimeää että näkisimme niitä, mutta kova melu kertoi hyvin että ne olivat siellä, ja tulossa voimalla päälle. Aikuiset tulivat kiireellä ympärillemme miehittämään raskaampia aseita ja odotimme käskyä avata tulen. Se oli melkein pelottavampaa kuin päivällä kuopassa, odottamassa kaiken alkamista. Jager ei edes ylettynyt näkemään juoksuhaudan yli joten hän vain tärisi vierelläni. Katsoimme toisiimme nyökäten. Parempaan emme silloin pystyneet.”
”Sitten valoraketteja lensi tundran ylle paljastaen xenot valkoisen valon heijastukseen. Jostain kuului komentajan huuto ”TULTA”! Olin lähellä kuuroutua satojen aseiden alkaessa sylkeä ammuksia lähestyvää vihollista kohti. Tykistömme aloitti jälleen valittavan ulvontansa. Hoin itselleni että minun on ammuttava, että juuri tähän minut on koulutettu. En kuitenkaan ehtinyt kohottaa kivääriäni tai tähdätä kunnolla kun pelko jo valtasi minut xenojen vastatessa tuleen. Vaikka meillä oli suoja, ja vihollinen eteni avomaastossa, oli heillä ainakin viisinkertainen ylivoima. Syöksyin Jagerin viereen alas kun tankin ammus räjähti edessäni. Ja siinä taas olimme, kaksi aikaansaamatonta pelon valtaamaa lasta keskellä tulitaistelua. Aikuiset taistelivat hurjina ympärillämme. Komentajat huusivat tauotta käskyjä, yrittäen herättää taisteluhenkeä miehiin. Radiomiehet lähettivät ja vastaanottivat tauotta uusia viestejä. Meikäläisiä kaatui säännöllisesti, joko sirpaleen tai luodin osumasta.”
”Jossain sen kaiken keskellä menetin tietoisuuteni todellisuudesta. En oikein tuntenut enää mitään. Hetken erottuvat suuliekkien hämärästi valaisemat hahmot näyttivät kaikki epätodellisilta. En kuullut yhtään mitään, kaikki tuntui tapahtuvan hidastettuna. Jagerkin taisi tuntea samoin, koska yhtäkkiä emme istuneetkaan siinä enää tekemättöminä maassa toisiamme tuijottaen. Jager osoitti olkani yli huutaen jotain, mutten kuullut sanoja. Käännyin ympäri nähdäkseni vieressä olleen konekivääriä käyttäneen sotilaan kaatuvan haavoittuneena. Ajattelematta mitään nousin kuolemaa tekevän miehen päälle ja tartuin konekiväärin. Miehen päällä seisoen pystyin näkemään hyvin tundralle, vaikka oli mahdotonta erottaa selvästi vihollisia pimeydestä. Jager tuli viereeni ammusmieheksi. Vedin syvään henkeä ja painoin liipaisimen pohjaan huutaen. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä osuinko yhtään mihinkään, tulitin vain sinne päin missä suuliekkejä välähteli. Jatkoin huutamista vielä senkin jälkeen kun panokset loppuivat. Vasta kun Jager ravisteli minua tulin järkiini.”
Grieg piti taas taukoa miettiäkseen miten jatkaisi. Hän oli tahattomasti paisutellut hieman tarinaa sieltä täältä, mutta antanut silti pojille melkoisen realistisen kuvan tapahtuneesta. Mikä tärkeintä kuitenkin Griegin mielestä, hän oli pelästyttänyt nuorukaiset kunnolla.
Hän oli juuri aikeissa jatkaa kun salissa huudettiin ”Upseeri kannella!” Kaikki salissa olijat nousivat seisomaan, nuoret salaman nopeasti, veteraanit hitaammin. Luutnantti Jager Ina tuli saliin. ”Lepo vaan” hän sanoi kävellen paikkaan josta hänet kuultaisiin selvästi. 7. komppania istui alas kuuntelemaan ylipäällikköään.
Ina selosti tilanteen Nelminskissä samalla tavalla kuin kenraali Tallman oli hänelle tehnyt. Grieg kuunteli tarkasti joka sanan. Pettureita… No ainakaan vihollinen ei ole mikään arvaamaton alien. Ihmiset sopivat hyvin vihollisiksi Griegille. Kaikki oli reilumpaa, kun kummallakin osapuolella olisi samat tarpeet ja tavoitteet. Nauris VI:ssa oli ollut kamalaa ennen keisarikunnan läpimurtoa Nar’rikseen. Yksi Fridanian rykmenttien vahvuuksista oli se, että miehet olivat hyvin varustettuja ja panssaroituja keisarin kaartin mittapuulla, mutta siitä ei ollut mitään apua taun edistynyttä teknologiaa vastaan.
Kun luutnantti oli valmis, kuului salissa pientä muminaa. Kaikki hiljenivät kuitenkin nopeasti, sillä Ina seisoi yhä paikallaan.
”Vielä yksi asia” hän sanoi. ”Kuten varmaan tiedätte, korkeat herrat ylhäällä eivät oikein pitäneet teoistamme Nauriksessa. Kun laskeutumisemme on valmis, luovun seitsemännen komppanian johdosta. Kapteeni Giheim ottaa paikkani” Mitä!? Grieg ei uskonut korviaan. Monet muutkin osoittivat mieltään protestoimalla ja kiroamalla kenraali Tallmannin. Kun kaikki lopulta hiljenivät, luutnantti jatkoi.
”Seitsemäs komppania on saanut harteilleen vaarallisen tiedustelu tehtävän vihollislinjojen takana, jota minä tulen johtamaan. Kysyn siis teiltä jos löytyy vapaaehtoisia tulemaan mukaani?” Voi-juma-lauta, Griegin päivä oli lopullisesti pilattu. Hän katsoi Juriin päin. Mies näytti siltä kuin olisi saanut iskun ukkosvasarasta takaraivoonsa. Nuorukaiset eivät oikein näyttäneet tietävän miten asiaan pitäisi suhtautua, joten he vaihtelivat hermostuneina asentojaan tuoleissa. No, minä en ainakaan aio jäädä Gilheim idiootin komennettavaksi. Grieg nousi seisomaan.
”Olen käytettävissänne, sir” hän sanoi. Ina nyökkäsi vastaukseksi, ettei mikään vähempi olisi kelvannut. Sitten kymmeniä muita otti Griegiltä esimerkkiä. Luutnantti näytti hermostuvan tästä. Ilmeisesti hän ei aikonut ottaa mukaansa kymmenittäin sotilaita. Pienen harkinnan jälkeen hän valitsi mukaansa Griegin lisäksi kymmenen muuta sotilasta, kaikki veteraaneja joko Inan omasta plutoonasta tai muita hänen hyvin tuntemia miehiä, sekä hänen oman komentoryhmänsä, johon Grieg, Juri, ja Feud kuuluivat.
Kun tämä oli tehty, Ina puhui taas komppanialleen: ”Hyvä, te kaikki tiedätte mitä tehdä. Laskeutuminen alkaa muutaman tunnin sisällä joten suosittelen että menette valmistautumaan. Älkää tuottako kapteeni Gilheimille tai rakkaillenne Fridaniassa pettymystä.” Sitten hän poistui rivakasti paikalta. Griegkin nousi lähteäkseen, mutta yksi nuorukaisista pysäytti hänet.
”Hei, öööm” hän sanoi epäröiden. ”Mite se taistelu Tarudiassa päätty? Mite ajoitte ne pois?”
Grieg katsoi kylmästi nuorukaista silmiin. ”Emme ajaneet. Kolmantena päivänä ne tekivät läpimurron ja tunkeutuivat kaupunkiin, seitsemäntenä päivänä me evakuoimme sen minkä ehdimme. 4. lapsikomppaniasta selvisi 26 hengissä, ja Fridanian 33. rykmenttiä ei enää ole.” Hän lähti jättäen järkyttyneen nuorukaisen sulattelemaan uutista.
Hän on puhunut.
Re: [40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 1
Siis tämähän on ihan parhautta.
Re: [40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 1
Hienoa tekstiä. Eip tähän muuta voi sanoa (alkaa käydä toistumaan päin tämä lause...)
Jos on päätä myöten kusessa, kannattaa pitää suu kiinni
Minkä nuorena varastaa, sen vanhana omistaa
Hyvää yritetään, mutta priimaa pukkaa
Minkä nuorena varastaa, sen vanhana omistaa
Hyvää yritetään, mutta priimaa pukkaa
Re: [40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 1
Dodiih, ois jatkoa taas tulossa. Olkaa hyvät.
Luku 3
Ina istui telttansa vieressä penkillä nauttien muhennos ateriaansa tarkastellen samalla rykmentin järjestäytymistä. Laskeutumisen kolmas päivä oli meneillään ja näytti siltä, että työ saataisiin tänään valmiiksi.
Luutnantilla oli harvinaisen hyvä päivä! Vihollinen ei ollut tehnyt mitään yrityksiä estääkseen Fridanian joukkojen laskeutumista, mitä hän iloitsi suuresti. Lisäksi hän oli heti ihastunut Nelmiskiin. Lämpötila oli parikymmentä astetta, ja maisemat olivat kerrassaan upeat. Vihreitä pyöreitä vuorenhuippuja näkyi minne ikinä katsoi, ja laskeutumispaikaksi valitun laakson reunaa koristeli kimalteleva vesiputous. Muutamia pyöreitä valkoisia pilviä leijaili taivaalla. Ja mikä parasta, Nelminskin ilmakehässä oli runsaasti happea, jotain mitä Fridanialla oli suhteessa neljänneksen vähemmän kuin Pyhällä Terralla.
Tuntui mahdottomalta ajatukselta että täällä käytiin sotaa. Toki laskeutumisalue oli ilmiselvä sotilastukikohta, ja selviä jälkiä Nelmiskiläisten yrityksistä häiritä keisarikunnan joukkoja laskeutumisen aikana näkyi. Vaikka tukikohta oli ollut koskematon useita kuukausia, niin kaikkia ohjusten ja pommien tekemiä kuoppia ei ollut vielä paikattu. Tällaiset tukikohdat olivat Inalle kuitenkin yhtä hyviä kuin mikä tahansa koti. Paikka olisi ollut hänestä paratiisi, jos vain taustalta saisi pois laskeutumisen aiheuttaman melun.
Ina oli tietysti tietoinen siitä että muutaman tunnin päästä heidän operaationsa alkaisi, mikä tarkoittaisi mukavuuksien loppuvan. Hän ei kuitenkaan antanut ajatuksen häiritä. Luutnantti aikoi nauttia niistä tunneista jotka hänellä vielä oli rentoutumiseen.
***
Kaikki Fridanialaiset eivät kuitenkaan rentoutuneet sillä hetkellä. Monet olivat jännittyneitä ja hermostuneita odotellessaan siirtymistä eturintamaan. Toiset olivat vihoissaan ärsyttävistä tehtävistä joita olivat saaneet, simputuksesta tai muista syistä. Yksi sellainen Fridanialainen oli Mirana Naen. Kersantti oli ehdottomasti halunnut mukaan luutnantti Inan tehtävään, mutta tämä ei ollut valinnut häntä joukkoonsa. Nyt hän marssi kiukkuisena ympäri leiriä miettien mitä tekisi. Ne jotka osuivat hänen tielleen, katsoivat parhaaksi väistää. vaikka Mirana oli sotilaaksi aika pieni ja hento, niin saattoi hän kiukkuisena olla yhtä pelottava kuin vihainen demoni.
Mirana marssi asevarastolle ja alkoi huoltaa tarkkuus kivääriään. Ampuminen olisi ollut parempi tapa tukahduttaa kiukkua, mutta se ei ikävä kyllä ollut sallittua kyseisellä hetkellä. Mitä helvettiä minä teen? Ainakaan en jää Gilheimin komentoon, se on varma! Miranan mielestä Kapteeni tiesi kuolemaa. Jos Gilheimillä ylipäätänsä oli aivot, hän ei ainakaan tiennyt miten niitä käytetään. Jos Miranan olisi pitänyt valita joko perunoitten kuorimisen Gilheimin komennosta, tai syöksymisen pommi sylissä Kauhun silmään Inan kanssa, hän olisi valinnut jälkimmäisen.
Minun on päästävä luutnantin mukaan, hän päätti. Ehkä hän voisi ylipuhua luutnantin ottamaan hänet mukaan. Hän lähti etsimään tätä.
***
Hän uiskenteli onnellisena vedessä. Kieppuminen ja pyöriminen tuntui mahtavalta jälleen. Hän veti ison kulauksen makeaa vettä, täyttäen keuhkot hapella. Odotas nyt? Enhän minä osaa hengittää vedessä! Hänen oli katsottava itseään. Upeat kultaiset suomut peittivät hänen kauniin, pitkän ja siron vartalon. Missä käteni ja jalkani ovat? Ei kun ai niin, minulla ei ole niitä koska olen merikäärme.
Nyt kun se oli selvää, hän pystyi taas keskittymään uimiseen. Hän päätti hypätä pinnalla koska se oli hänestä tosi kivaa. Hiukan vauhtia ja sitten ponnistus. Taivaalla näkyi kokonainen rykmentti sotilaita valmistautumassa lähtöön. Mitä ihmettä? Enhän minä ui vedessä, vaan VESIPUTOUKSESSA! Ja vielä pystysuoraan! Sitten hän muisti. Ai niin, minulla on siivet. Osaan lentää! Sitä piti heti kokeilla. Hän ponnisti uudestaan vesiputouksesta ja levitti siipensä. Hän lensi kieppuen ylös vesiputousta pitkin ja syöksyi sitten alas. Se oli mahtavaa!
Hän oli aikeissa tehdä sen uudestaan, mutta sitten jokin lensi häntä kohti mikä vei huomion. Se oli kaunis kimalteleva keijukainen. He rupesivat jahtaamaan toisiaan ilmassa. Vaikka hän oli nopeampi, oli keijukainen paljon pienempi ja ketterämpi joten hän ei saanut keijua kiinni. Keiju sanoi hänelle: ”Herra luutnantti, sir!” Häh? Mikä ihmeen luutnantti?
***
”Sir?” Ina hämmästyi kun keijukainen muutti yhtäkkiä muotonsa kersantti Mirana Naeniksi. Sitten hän tajusi nukkuneensa, ja harmistui tajutessaan heränneensä. Uni oli ollut mahtava, hän oli ollut erään Fridanialaisen myytin Ciranaga, kultainen merikäärme jolla on sudenkorennon siivet. Sama taruolento oli myös Fridanian rykmenttien oma symboli.
”Sir? Oletteko hereillä?” Mira kysyi jälleen. Ina räpytteli silmiään yrittäen selvittää päänsä. Hän katsoi Miranaan hetken ja nyökkäsi sitten.
”Mitä nyt, kersantti?” hän kysyi.
”Sinun on otettava minut mukaan tehtävääsi” nainen sanoi.
Ina nousi ylös venytellen ja katsoi taas Miranaan. ”Valkyre kantaa vain kaksitoista matkustajaa. Et mahdu mukaan” Hän sanoi tylysti ja tarkasteli sitten laskeutumista. Prosessi oli jo melkein valmis. Oho! Kuinka pitkään minä oikein nukuin? Ina katsoi Nelmiskin aurinkoon yrittäen verrata sen nykyistä paikkaa siihen, missä se oli ollut hän nukahtaessa, mutta tajusi sitten sen olevan turhaa. Hän ei tiennyt milloin nukahti, eikä hän oikeastaan tiennyt kuinka pitkä Nelmiskiläinen päivä oli. Ajantaju meni häneltä aina sekaisin avaruusmatkojen jälkeen.
”No vaihda minut johonkin toiseen. Sinun on pakko!” Mirana anoi nojaten Inaa kohti. Ina nousi ylös ja lähti kävelemään ase varastoja kohti. Hän oli aluksi pitänyt siitä, että kaunis kersantti oli tullut hänen puheilleen, mutta nyt kun hän näki mihin se johti, keskustelu ei enää kiinnostanut. ”Ja kerrohan” Ina sanoi kävellen yhä, ”miksi minun pitäisi valita juuri sinut ennen ketä tahansa muuta?”
”Tarvitset tarkk’ampujan!” Mirana sanoi heti pysyen luutnantin kintereillä.
”Rob Makarov on loistava tarkk’ampuja. Minulla on jo hänet, miksi sinä olisit parempi?”
Mirana ei luovuttanut. ”Pelastin henkesi Nauriksessa!” hän huusi.
Nyt Ina pysähtyi ja kääntyi naiseen päin epäuskoisena. ”Ai että pelastit? Missä vaiheessa muka?”
”Silloin kun olitte jumissa siinä yhdessä talossa ennen sitä AA-asemaa, mustatko? Teidän taaksenne oli hiipimässä ryhmä sellaisiin stealth pukuihin pukeutuneita sotilaita. Onneksenne minä kuitenkin näin ne ja sain pudotettua niitten komentajan, ja ne pakenivat.” Mirana hymyili ilmeisesti tyytyväisenä itseensä. Ina ei oikein tiennyt pitikö kersanttia uskoa. Vaikka naisen hymy vaikutti vilpittömästä ja hän tavallaan halusi uskoa kuulemaansa, niin olihan hän saanut Miranan kiinni sääntöjen rikkomisesta itse teossa. Nainen oli todistetusti hiippari, joten miksei myös valehtelija?
”No jos tuo on totta, niin kiitän sinua, kersantti” Ina sanoi. ”Anna kun maksan henkeni takaisin sinulle. Et tule mukaan” Miranan suu loksahti auki.
”Mutta…” hän vaikeroi.
”Kuules nyt” Ina sanoi kärsimättömästi. ”Et taida oikein tajuta millainen tämä tehtävä on luonteeltaan. Meidät käytännössä kuljetetaan vihollisen syliin ja jätetään sinne oman onnemme nojaan. Emme saa mitään tukea keneltäkään, joudumme pärjäämään niillä varusteilla mitä meillä on, yksin. Tämä on periaatteessa itsemurhatehtävä, enkä halua sinua mukaan. Nyt menet heti paikalla sinne minne kuulut äläkä häiritse minua enää, kersantti, tai seuraukset ovat vakavat.”
Mirana näytti niin happamalta että Ina melkein pelästyi. Hän kuitenkin vain seisoi paikallaan käsivarret suorina ja kädet nyrkissä, mulkoili Inaa pitkään, ja marssi sitten nokka pystyssä pois. Ina tuhahti ja lähti jatkamaan matkaa varastolle.
Naiset! Olen sotilas enkä mikään riivatun tossun alla oleva siviilipoika. Ina ei kuitenkaan antanut kersantin vaivata mieltään enempää.
Varasto ei ollut hänen teltastaan kaukana. Se oli väliaikaisesti siihen asetettu valtava metallinen laatikko, jossa nyt sattui olemaan ovet ja hyllyjä täynnä varusteita. Inalta ei mennyt kauan hänen henkikohtaisten tavaroiden löytämiseen. Hän rupesi pukemaan varusteita ylleen.
Fridanian rykmentit olivat melko epätavallisia muuhun keisarin kaartiin verrattuna. Itse asiassa Fridania itse oli melko harvinainen tapaus. Ina ei ollut mikään historian ekspertti, mutta hän tiesi suurin piirtein mistä se johtui. Kun Fridania oli tuhansia vuosia sitten kolonisoitu, se oli merkitty tavalliseksi keisarikunnan maailmaksi, joka tuottaisi keisarin kaartin rykmenttejä. Planeetalla havaittiin kuitenkin nopeasti suunnattomat mineraali- ja metallivarat sen korkeissa vuoristoissa, ja planeetan tarkoitus vaihdettiin tuottamaan sotakalustoa muiden maailmojen rykmenteille. Muutos ehti kuitenkin vasta alkaa, kun warppi myrsky puhkesi Fridanian aurinkokuntaan, ja siirtokunta eristyi 800 vuodeksi muusta universumista. Niinpä Adeptus Mechanicus rakensi Fridanialle valtavat tehtaat tuottamaan aseita ja varusteita, mutta samalla sinne syntyi oma ihmisten kulttuuri. Kun warppi myrsky loppui, oli Planeetta muuttunut normaalin keisarikunnan siirtokunnan ja tehdas maailman välimuodoksi.
Inkvisitio ei ollut kovin mielessään planeetan tilanteesta, mutta Deparmento Munitorum oli päättänyt Fridanian saavan pysyä sellaisenaan, kunhan sen uskollisuus pysyi todistetusti Keisarilla. Fridanian rykmentit olivat siis monella tavalla ainutlaatuisia. Adeptus Mechanikuksen läsnäolon takia planeetta tuotti kaiken, melko laadukkaan sotakalustonsa itse, pois lukien rynnäkkövaunut jotka tilattiin perinteisempään tapaan muualta. Rykmenttien tavat sotiakin olivat epätavallisia. Fridanialaiset erikoistuivat lähinnä soilla ja korkeissa vuoristoissa taistelemiseen, taikka yleisesti raskaassa ja vaativassa ympäristössä. Planeettansa heikon ilmakehän, ja rankan elinympäristön takia Fridanian väki oli ihmisten standardiin verrattuna paljon kestävämpiä. Siispä Fridanian sotilaat olivat hyvin raskaasti varustettuja taistelu olosuhteisiin nähden.
Nelmiskissä 51. rykmentti käyttäisi Fridanian standardi taistelu asua, joka oli suunniteltu heidän kotimaailmaansa varten. Alavaatteena käytettiin standardi univormua, joka oli kaksiosainen asu väritykseltään mudan, saven ja tummien kasvien värinen. Asun kuviointi oli suunniteltu häiritsemään silmää ja vääristämään sotilaan muotoa, vaikeuttaen kantajansa tähtäämistä. Asun kangas suojasi hyvin kylmyyttä, happoa, myrkkyjä ja mikä tärkeintä säteilyä vastaan. Tämän päälle tuli taisteluliivi, joka oli valmistettu jostain Inalle tuntemattomasta mineraali- ja kuituseoksesta. Sanottiin että se suojasi kantajaansa paremmin kuin tavanomaisempi teräsmuovista tehty panssari. Lisäksi suojaa antoi harmaat panssari osat, jotka peittivät sääret, polvet, olkapäät ja käsivarret. Päähän kuului painekypärä, joka pysäytti hyvin luoteja ja suojasi korvia nopeissa paine-nousuissa. Useimmat Fridanian rykmentit olivat näes koulutettuja laskureppujen käyttöön! Lisävarusteina käytettiin usein myös suojalaseja, jotka suojasivat silmiä pölyltä ja auttoivat hiukan pimeällä havaitsemiseen, sekä happilaitetta, mikäli taistelua käytiin vähähappisessa tai myrkyllisessä ympäristössä.
Kun Ina oli saanut panssarin päälleen, sitonut voimapuukkonsa vasenta rintaa vasten sekä varmistanut plasma pistoolin oikeaan reiteensä, hän rupesi keräämään muita varusteita. Aivan ensimmäiseksi hän otti ehdottomasti tärkeimmän laitteensa, käsitutkan. Tuo hänen käyttämä vanha kulunut käsitutka oli käynyt läpi Juri Trekovskin henkilökohtaisen käsittelyn, ja se kykeni havaitsemaan liikettä melkein kilometrin päästä. Ina arvosti tuota kyseistä laitetta jopa enemmän kuin hänen aseitaan. Kun se oli kiinnitetty puukon viereen, Ina kävi hakemassa kolme sirpale kranaattia ja kaksi melta pommia.
Sitten hän meni etsimään itselleen kivääriä. Upseerina Inalla oli pääsy harvinaisempiin aseisiin ja varusteisiin kuin tavallisilla sotilailla. Aluksi hänen katseeseen osui avaruus jalkaväen suosima bolt rynnäkkökivääri. Ase olisi tehokas vaihtoehto ihmisvihollisia vastaan, sillä räjähtävät ammukset jota se ampui, teki kamalaa tuhoa lihaan ja läpäisivät helposti kevyet suojat. Ina kuitenkin jätti sen ottamatta, sillä bolt kiväärillä oli paljon huonoja ominaisuuksia. Se oli iso ja raskas, ja vaikka Ina jaksaisi kyllä toimia sen kanssa, hän halusi silti pitää varusteensa niin kevyinä kuin mahdollista, ja lisäksi bolt aseet jumittuivat silloin tällöin. Lisäksi se piti ladata usein, sillä lippaaseen meni vain vaivattomat 20 ammusta, ja lippaat veisivät kamalasti tilaa.
Pitkän etsiskelyn jälkeen aseiden joukossa Ina päätyi hymyillen valitsemansa aseen kohdalle: Fridanialainen malli IV Laser kivääri, lyhennettynä FLK-IV. Tuossa aseessa oli kaikki Inan arvostamat ominaisuudet. Las aseet toimivat kaikissa olosuhteissa hyvin ja luotettavasti. Sen käyttämät standardi lipas akut olivat pieniä eivätkä painaneet paljoa. Kivääri itsekin oli kevyt, ja siinä oli tukki jonka pituutta pystyi säätämään, joten sillä oli helppo tähdätä. Malli IV ampui 20 megajoulen voimalla, joten yhdessä lippaassa riitti tehoa noin 40 laukaukseen. Aseen ainoa huono puoli oli vähäisempi teho, mutta Ina tiesi hyvin että ritsallakin pystyi tiputtamaan jättiläisen, jos tiesi mihin ampua.
Kun ase oli valittu, Ina meni täyttämään liivinsä pussit lippailla. Sitä tehdessään hänen katseeseensa osui laskureppu, joka nojasi seinää vasten. Tällä kertaa tuota melko raskasta ja kömpelöä laitetta ei kuitenkaan tarvittu, sillä ei ollut mitään järkeä hypätä korkealta kun alapuolella oli viidakko. Sitten hän kävi hakemassa repun, jossa hän säilyttäisi selviytymiseen tarvittavia varusteita, eli pää asiassa ruokaa ja vettä. Hän oli käskenyt jokaisen miehensä varustautumaan samalla tavalla, sillä kukaan heistä ei tiennyt kuinka kauan he olisivat omillaan. Reppuun Ina laittoi myös pienen generaattorin, jolla voitiin ladata loppuun kuluneet lippaat, sekä pienen laukun jossa oli hygienia tarvikkeita.
Kun kaikki tämä oli puettu päälle, Fridanialainen sotilas oli melkein valmis taisteluun, mutta vielä puuttui Rykmenttien merkittävin varuste. Ina meni omille tavaroilleen, ja kaivoi laatikkonsa pohjalta camir viittansa. Camir oli ainutlaatuista Fridaniassa valmistettua jostain omituisesta aineseoksesta kudottua kangasta, jolla oli hämmästyttävä kyky sulautua ympäristöönsä! Joissain muissakin maailmoissa käytettiin suojaväriä parantavia aineita, mutta missään muualla ei valmistettu camiria. Ina ei tiennyt tarkalleen miten se toimi, mutta Juri Trekovski oli selittänyt hänelle jotain siitä, että ympäristön pölyt ja muut pienet asiat tarttuivat sen pintaan. Kun camir viittaa kantava sotilas liikkui, vääristyi hänen muotonsa vielä enemmän jo alapuvun värityksen lisäksi. Jos sotilas pysyi kymmenen sekuntia paikoillaan, oli hän jo melkein näkymätön. Camir viitan, suojalasien himmeän punaisen kiilun, ja Fridanian maaston takia muut keisarikunnan väet olivat antaneet Fridanialaisille sotilaille lempinimen Suohaamut.
Camir viittaa voitiin pitää kahdella tavalla. Ensimmäinen oli kietoa se olkapäitten ympärille matkaviitan tavoin, jolloin viitan silmää häiritsevä ominaisuus oli parhaimmillaan. Toinen tapa oli, että camir kangasta sidottiin suoraan panssarin päälle, jolloin se ei päässyt haittaamaan sotilaan liikkumista. Useimmat, kuten Inakin, suosivat ensimmäistä tapaa. Paras olisi tietenkin ollut käyttää kumpaakin tapaa yhtäaikaisesti, mutta camirin valmistus oli sen verran kallista, että vain erikoistapauksessa sotilas sai kantaa sitä enemmän.
Inan oma viitta oli mennyt kovassa käytössä aivan riekaleiksi, joten hän kävi hakemassa itselleen uuden. Upseerina hän ei tarvinnut siihen erityistä lupaa. Kun viittakin oli päällä, luutnantti lähti varastosta ja suunnisti lentokenttää kohti, jossa heidän kyytinsä odotti operaation alkamista. Muut ryhmän jäsenet olivat luultavasti jo siellä, sillä nukkumisensa takia Ina oli varmasti hieman myöhässä.
Lentokenttä vei selvästi suurimman tilan koko tukikohdassa heti laskeutumislaiturien jälkeen. Siellä oli peräti kolme kiitorataa, sillä tämä oli ainoa keisarikunnan lentotukikohta koko Nelmiskissä. Tavallisesti väliaikaisia eturintama tukikohtia asetettiin joukkojen edetessä, mutta petturien pitkien kantamien aseiden takia se olisi pistänyt laivaston lentueet vaaraan niiden ollessa maassa. Niinpä lentokentälle oli tullut valtavan ahdasta Fridanialaisten laskeuduttua, sillä 51. rykmentillä oli käytössään kymmenittäin Valkyre kuljetus- ja Vulture taistelualuksia.
Inalta meni usea minuutti paikantaa heidän tehtävälleen varattu Valkyre, mutta lopulta hän näki useita täysvarustuksissa odottavaa sotilasta, ja suunnisti heidän luo.
Paikalla olivat jo lähes kaikki operaatioon osallistuvat. Inalle nousi tyytyväinen virne kasvoille kun hän huomasi miesten vallinneen huolella varusteensa. André Grieg ja sotamies Schtüb huolehtisivat ryhmän raskaasta tulituesta, Juri Trekovski käytti perinteisesti melta kivääriä ja toimi ryhmän radiomiehenä. Korpraali Nevski kantoi kevyttä kranaatin heitintä, ja oli täyttänyt liivinsä kaikilla mahdollisilla kranaateilla. Inasta Nevski otti aika ison riskin. Jos häneen osuisi, niin huonolla tuurilla siitä tulisi niin iso räjähdys, ettei miehestä jäisi mitään jäljelle. Muut sotilaat olivat sitten varustautuneet Inan tapaan FLK nelosella tai haulikolla. Freud Brack kantoi plasma kivääriä, mutta miehet luultavasti tulisivat pelaamaan noppaa siitä kuka milloinkin sai ”kunnian” pitää sitä. Yhdessä he voisivat pärjätä melkein mitä tahansa vihollista vastaan. Vain tarkk’ampuja Rob Marakov ja lääkintämies Mars Wienko puuttuivat.
”Missäs Wienko ja Marakov ovat?” Ina kysyi miehiltä.
”Tulossa varmaankin” Grieg vastasi. ”Tämä tuli muuten kenraali Tallmanilta” hän sanoi ojentaen Inalle pienen laukun. Ina otti sen vastaan ja katsoi sisältöä. Siellä oli kartta ja muutama kirjekuori. Ina ehtisi lukea ne heidän lentäessä.
Juri painoi kätensä kypärään korvaa vasten ja kuunteli tarkasti. ”Sir, päämajasta tuli viesti. Pilootit ovat matkalla ja operaatio alkaa heidän tultua.”
”Missä äiti Fridanian nimessä ne kaksi viipyvät” Ina tähyili kaikkialle. Onnekseen hän näki kaksi miestä tulevan juoksujalkaa heitä kohti, joiden oli pakko olla Wienko ja Marakov. Toisen kypärään oli nimittäin maalattu punainen risti, ja toinen oli päästä varpaisiin kietoutunut camiriin. Marakovilla oli suojalasit ja happinaamari jo yllään, joten hänet olisi ollut mahdotonta tunnistaa, elleivät he tienneet sen olevan hän.
”Anteeksi myöhästymisemme luutnantti” Wienkko pahoitteli heidän päästyään toisten luo. ”Piti tarkistaa Mar-Martin Nürnin tilanne, hänellä oli pahoinvointia.”
”Vai niin, no hyväksytään koska ehditte silti ajoissa” Ina vastasi ja kääntyi muiden puoleen. ”Okei miehet, polttakaas äkkiä viimeiset savukkeet, niin ei tarvitse pilottimme odotella meitä.” Sen sanomien oli kuitenkin täysin turhaa, sillä Ina oli onnistunut vahingossa valitsemaan ryhmän, josta kukaan ei polttanut. Tämä sai aikaan naurun miesten keskuudessa, ja Inakin hymähti hiukan.
Pilootit saapuivat kevyesti hölkäten. Jokaisella oli yllään samanlainen ala-asu kuin muillakin, muttei panssaria. Heidän isot painekypärät saivat heidät näyttämään naurettavan laihoilta joilla oli valtava pää, ainakin jalkaväen sotilaisiin verrattuna. He vain virnistivät sotilaiden nauruille, ja menivät paikoilleen. Neljä miestä asettui Valkyyreen, ja kaksi muuta miehittivät sen vieressä lepäävään Vulture taistelualuksen. Inan mieltä kevensi tieto siitä, että heillä olisi ainakin jotain tukea matkallaan, vaikkakin vain yksi Vulture.
”Selvä, eiköhän mennä paikoillemme” Ina sanoi miehille. Yksi toisensa jälkeen he kävelivät kuljetus aluksen takarampista sisään ja istuivat paikoilleen. Koska kenelläkään ei ollut selässään lasku reppua, penkeillä oli huomattavasti enemmän tilaa. Valkyressä istuminen oli kuitenkin kaukana mukavasta. Sen valmistajat eivät olleet katsoneet ilmastointia tarpeelliseksi, joten helteessä sen sisällä olisi ollut sietämättömän kuuma jopa ilman kaikkia varusteita ja panssareita, joita Ina miehineen kantoi.
Pilotit käynnistivät suihku moottorit, jotka alkoivat hitaasti lisätä kierroksiaan ja huutoaan. Kun he olivat saaneet kaikki tarkastukset valmiiksi, ohjaaja kysyi kaiuttimessa jos kaikki neidit olivat saaneet leveän takapuolensa mukavasti pakoilleen. Lähimpänä ohjaamoa istuva Freud Brack nosti peukalonsa välioven eteen.
Kun viestiketju pääsi ohjaajan luo, Valkyre nousi hitaasti maasta. Ina painoi seinässä olevaa nappia ja takaramppi sulkeutui hitaasti. Muut miehet avasivat sivulla olevat liukuovet, jotta matkustajat saisivat edes vähän apua kuumuutta vastaan. Nyt on sitten taas menoa, Ina mietti. Paikastaan hän ei nähnyt kovin hyvin ulos, mutta erotti hiukan saattaja Vulturen pyrstöstä, sekä tukikohdan, jonka lukuiset teltat ja rakennukset sujahtelivat nopeasti ohi.
Ja niin heidät lennätettiin tehtävään, joka luultavasti tulisi olemaan Inan viimeinen, ja vaarallisin johon hän ryhtyisi.
Luku 3
Ina istui telttansa vieressä penkillä nauttien muhennos ateriaansa tarkastellen samalla rykmentin järjestäytymistä. Laskeutumisen kolmas päivä oli meneillään ja näytti siltä, että työ saataisiin tänään valmiiksi.
Luutnantilla oli harvinaisen hyvä päivä! Vihollinen ei ollut tehnyt mitään yrityksiä estääkseen Fridanian joukkojen laskeutumista, mitä hän iloitsi suuresti. Lisäksi hän oli heti ihastunut Nelmiskiin. Lämpötila oli parikymmentä astetta, ja maisemat olivat kerrassaan upeat. Vihreitä pyöreitä vuorenhuippuja näkyi minne ikinä katsoi, ja laskeutumispaikaksi valitun laakson reunaa koristeli kimalteleva vesiputous. Muutamia pyöreitä valkoisia pilviä leijaili taivaalla. Ja mikä parasta, Nelminskin ilmakehässä oli runsaasti happea, jotain mitä Fridanialla oli suhteessa neljänneksen vähemmän kuin Pyhällä Terralla.
Tuntui mahdottomalta ajatukselta että täällä käytiin sotaa. Toki laskeutumisalue oli ilmiselvä sotilastukikohta, ja selviä jälkiä Nelmiskiläisten yrityksistä häiritä keisarikunnan joukkoja laskeutumisen aikana näkyi. Vaikka tukikohta oli ollut koskematon useita kuukausia, niin kaikkia ohjusten ja pommien tekemiä kuoppia ei ollut vielä paikattu. Tällaiset tukikohdat olivat Inalle kuitenkin yhtä hyviä kuin mikä tahansa koti. Paikka olisi ollut hänestä paratiisi, jos vain taustalta saisi pois laskeutumisen aiheuttaman melun.
Ina oli tietysti tietoinen siitä että muutaman tunnin päästä heidän operaationsa alkaisi, mikä tarkoittaisi mukavuuksien loppuvan. Hän ei kuitenkaan antanut ajatuksen häiritä. Luutnantti aikoi nauttia niistä tunneista jotka hänellä vielä oli rentoutumiseen.
***
Kaikki Fridanialaiset eivät kuitenkaan rentoutuneet sillä hetkellä. Monet olivat jännittyneitä ja hermostuneita odotellessaan siirtymistä eturintamaan. Toiset olivat vihoissaan ärsyttävistä tehtävistä joita olivat saaneet, simputuksesta tai muista syistä. Yksi sellainen Fridanialainen oli Mirana Naen. Kersantti oli ehdottomasti halunnut mukaan luutnantti Inan tehtävään, mutta tämä ei ollut valinnut häntä joukkoonsa. Nyt hän marssi kiukkuisena ympäri leiriä miettien mitä tekisi. Ne jotka osuivat hänen tielleen, katsoivat parhaaksi väistää. vaikka Mirana oli sotilaaksi aika pieni ja hento, niin saattoi hän kiukkuisena olla yhtä pelottava kuin vihainen demoni.
Mirana marssi asevarastolle ja alkoi huoltaa tarkkuus kivääriään. Ampuminen olisi ollut parempi tapa tukahduttaa kiukkua, mutta se ei ikävä kyllä ollut sallittua kyseisellä hetkellä. Mitä helvettiä minä teen? Ainakaan en jää Gilheimin komentoon, se on varma! Miranan mielestä Kapteeni tiesi kuolemaa. Jos Gilheimillä ylipäätänsä oli aivot, hän ei ainakaan tiennyt miten niitä käytetään. Jos Miranan olisi pitänyt valita joko perunoitten kuorimisen Gilheimin komennosta, tai syöksymisen pommi sylissä Kauhun silmään Inan kanssa, hän olisi valinnut jälkimmäisen.
Minun on päästävä luutnantin mukaan, hän päätti. Ehkä hän voisi ylipuhua luutnantin ottamaan hänet mukaan. Hän lähti etsimään tätä.
***
Hän uiskenteli onnellisena vedessä. Kieppuminen ja pyöriminen tuntui mahtavalta jälleen. Hän veti ison kulauksen makeaa vettä, täyttäen keuhkot hapella. Odotas nyt? Enhän minä osaa hengittää vedessä! Hänen oli katsottava itseään. Upeat kultaiset suomut peittivät hänen kauniin, pitkän ja siron vartalon. Missä käteni ja jalkani ovat? Ei kun ai niin, minulla ei ole niitä koska olen merikäärme.
Nyt kun se oli selvää, hän pystyi taas keskittymään uimiseen. Hän päätti hypätä pinnalla koska se oli hänestä tosi kivaa. Hiukan vauhtia ja sitten ponnistus. Taivaalla näkyi kokonainen rykmentti sotilaita valmistautumassa lähtöön. Mitä ihmettä? Enhän minä ui vedessä, vaan VESIPUTOUKSESSA! Ja vielä pystysuoraan! Sitten hän muisti. Ai niin, minulla on siivet. Osaan lentää! Sitä piti heti kokeilla. Hän ponnisti uudestaan vesiputouksesta ja levitti siipensä. Hän lensi kieppuen ylös vesiputousta pitkin ja syöksyi sitten alas. Se oli mahtavaa!
Hän oli aikeissa tehdä sen uudestaan, mutta sitten jokin lensi häntä kohti mikä vei huomion. Se oli kaunis kimalteleva keijukainen. He rupesivat jahtaamaan toisiaan ilmassa. Vaikka hän oli nopeampi, oli keijukainen paljon pienempi ja ketterämpi joten hän ei saanut keijua kiinni. Keiju sanoi hänelle: ”Herra luutnantti, sir!” Häh? Mikä ihmeen luutnantti?
***
”Sir?” Ina hämmästyi kun keijukainen muutti yhtäkkiä muotonsa kersantti Mirana Naeniksi. Sitten hän tajusi nukkuneensa, ja harmistui tajutessaan heränneensä. Uni oli ollut mahtava, hän oli ollut erään Fridanialaisen myytin Ciranaga, kultainen merikäärme jolla on sudenkorennon siivet. Sama taruolento oli myös Fridanian rykmenttien oma symboli.
”Sir? Oletteko hereillä?” Mira kysyi jälleen. Ina räpytteli silmiään yrittäen selvittää päänsä. Hän katsoi Miranaan hetken ja nyökkäsi sitten.
”Mitä nyt, kersantti?” hän kysyi.
”Sinun on otettava minut mukaan tehtävääsi” nainen sanoi.
Ina nousi ylös venytellen ja katsoi taas Miranaan. ”Valkyre kantaa vain kaksitoista matkustajaa. Et mahdu mukaan” Hän sanoi tylysti ja tarkasteli sitten laskeutumista. Prosessi oli jo melkein valmis. Oho! Kuinka pitkään minä oikein nukuin? Ina katsoi Nelmiskin aurinkoon yrittäen verrata sen nykyistä paikkaa siihen, missä se oli ollut hän nukahtaessa, mutta tajusi sitten sen olevan turhaa. Hän ei tiennyt milloin nukahti, eikä hän oikeastaan tiennyt kuinka pitkä Nelmiskiläinen päivä oli. Ajantaju meni häneltä aina sekaisin avaruusmatkojen jälkeen.
”No vaihda minut johonkin toiseen. Sinun on pakko!” Mirana anoi nojaten Inaa kohti. Ina nousi ylös ja lähti kävelemään ase varastoja kohti. Hän oli aluksi pitänyt siitä, että kaunis kersantti oli tullut hänen puheilleen, mutta nyt kun hän näki mihin se johti, keskustelu ei enää kiinnostanut. ”Ja kerrohan” Ina sanoi kävellen yhä, ”miksi minun pitäisi valita juuri sinut ennen ketä tahansa muuta?”
”Tarvitset tarkk’ampujan!” Mirana sanoi heti pysyen luutnantin kintereillä.
”Rob Makarov on loistava tarkk’ampuja. Minulla on jo hänet, miksi sinä olisit parempi?”
Mirana ei luovuttanut. ”Pelastin henkesi Nauriksessa!” hän huusi.
Nyt Ina pysähtyi ja kääntyi naiseen päin epäuskoisena. ”Ai että pelastit? Missä vaiheessa muka?”
”Silloin kun olitte jumissa siinä yhdessä talossa ennen sitä AA-asemaa, mustatko? Teidän taaksenne oli hiipimässä ryhmä sellaisiin stealth pukuihin pukeutuneita sotilaita. Onneksenne minä kuitenkin näin ne ja sain pudotettua niitten komentajan, ja ne pakenivat.” Mirana hymyili ilmeisesti tyytyväisenä itseensä. Ina ei oikein tiennyt pitikö kersanttia uskoa. Vaikka naisen hymy vaikutti vilpittömästä ja hän tavallaan halusi uskoa kuulemaansa, niin olihan hän saanut Miranan kiinni sääntöjen rikkomisesta itse teossa. Nainen oli todistetusti hiippari, joten miksei myös valehtelija?
”No jos tuo on totta, niin kiitän sinua, kersantti” Ina sanoi. ”Anna kun maksan henkeni takaisin sinulle. Et tule mukaan” Miranan suu loksahti auki.
”Mutta…” hän vaikeroi.
”Kuules nyt” Ina sanoi kärsimättömästi. ”Et taida oikein tajuta millainen tämä tehtävä on luonteeltaan. Meidät käytännössä kuljetetaan vihollisen syliin ja jätetään sinne oman onnemme nojaan. Emme saa mitään tukea keneltäkään, joudumme pärjäämään niillä varusteilla mitä meillä on, yksin. Tämä on periaatteessa itsemurhatehtävä, enkä halua sinua mukaan. Nyt menet heti paikalla sinne minne kuulut äläkä häiritse minua enää, kersantti, tai seuraukset ovat vakavat.”
Mirana näytti niin happamalta että Ina melkein pelästyi. Hän kuitenkin vain seisoi paikallaan käsivarret suorina ja kädet nyrkissä, mulkoili Inaa pitkään, ja marssi sitten nokka pystyssä pois. Ina tuhahti ja lähti jatkamaan matkaa varastolle.
Naiset! Olen sotilas enkä mikään riivatun tossun alla oleva siviilipoika. Ina ei kuitenkaan antanut kersantin vaivata mieltään enempää.
Varasto ei ollut hänen teltastaan kaukana. Se oli väliaikaisesti siihen asetettu valtava metallinen laatikko, jossa nyt sattui olemaan ovet ja hyllyjä täynnä varusteita. Inalta ei mennyt kauan hänen henkikohtaisten tavaroiden löytämiseen. Hän rupesi pukemaan varusteita ylleen.
Fridanian rykmentit olivat melko epätavallisia muuhun keisarin kaartiin verrattuna. Itse asiassa Fridania itse oli melko harvinainen tapaus. Ina ei ollut mikään historian ekspertti, mutta hän tiesi suurin piirtein mistä se johtui. Kun Fridania oli tuhansia vuosia sitten kolonisoitu, se oli merkitty tavalliseksi keisarikunnan maailmaksi, joka tuottaisi keisarin kaartin rykmenttejä. Planeetalla havaittiin kuitenkin nopeasti suunnattomat mineraali- ja metallivarat sen korkeissa vuoristoissa, ja planeetan tarkoitus vaihdettiin tuottamaan sotakalustoa muiden maailmojen rykmenteille. Muutos ehti kuitenkin vasta alkaa, kun warppi myrsky puhkesi Fridanian aurinkokuntaan, ja siirtokunta eristyi 800 vuodeksi muusta universumista. Niinpä Adeptus Mechanicus rakensi Fridanialle valtavat tehtaat tuottamaan aseita ja varusteita, mutta samalla sinne syntyi oma ihmisten kulttuuri. Kun warppi myrsky loppui, oli Planeetta muuttunut normaalin keisarikunnan siirtokunnan ja tehdas maailman välimuodoksi.
Inkvisitio ei ollut kovin mielessään planeetan tilanteesta, mutta Deparmento Munitorum oli päättänyt Fridanian saavan pysyä sellaisenaan, kunhan sen uskollisuus pysyi todistetusti Keisarilla. Fridanian rykmentit olivat siis monella tavalla ainutlaatuisia. Adeptus Mechanikuksen läsnäolon takia planeetta tuotti kaiken, melko laadukkaan sotakalustonsa itse, pois lukien rynnäkkövaunut jotka tilattiin perinteisempään tapaan muualta. Rykmenttien tavat sotiakin olivat epätavallisia. Fridanialaiset erikoistuivat lähinnä soilla ja korkeissa vuoristoissa taistelemiseen, taikka yleisesti raskaassa ja vaativassa ympäristössä. Planeettansa heikon ilmakehän, ja rankan elinympäristön takia Fridanian väki oli ihmisten standardiin verrattuna paljon kestävämpiä. Siispä Fridanian sotilaat olivat hyvin raskaasti varustettuja taistelu olosuhteisiin nähden.
Nelmiskissä 51. rykmentti käyttäisi Fridanian standardi taistelu asua, joka oli suunniteltu heidän kotimaailmaansa varten. Alavaatteena käytettiin standardi univormua, joka oli kaksiosainen asu väritykseltään mudan, saven ja tummien kasvien värinen. Asun kuviointi oli suunniteltu häiritsemään silmää ja vääristämään sotilaan muotoa, vaikeuttaen kantajansa tähtäämistä. Asun kangas suojasi hyvin kylmyyttä, happoa, myrkkyjä ja mikä tärkeintä säteilyä vastaan. Tämän päälle tuli taisteluliivi, joka oli valmistettu jostain Inalle tuntemattomasta mineraali- ja kuituseoksesta. Sanottiin että se suojasi kantajaansa paremmin kuin tavanomaisempi teräsmuovista tehty panssari. Lisäksi suojaa antoi harmaat panssari osat, jotka peittivät sääret, polvet, olkapäät ja käsivarret. Päähän kuului painekypärä, joka pysäytti hyvin luoteja ja suojasi korvia nopeissa paine-nousuissa. Useimmat Fridanian rykmentit olivat näes koulutettuja laskureppujen käyttöön! Lisävarusteina käytettiin usein myös suojalaseja, jotka suojasivat silmiä pölyltä ja auttoivat hiukan pimeällä havaitsemiseen, sekä happilaitetta, mikäli taistelua käytiin vähähappisessa tai myrkyllisessä ympäristössä.
Kun Ina oli saanut panssarin päälleen, sitonut voimapuukkonsa vasenta rintaa vasten sekä varmistanut plasma pistoolin oikeaan reiteensä, hän rupesi keräämään muita varusteita. Aivan ensimmäiseksi hän otti ehdottomasti tärkeimmän laitteensa, käsitutkan. Tuo hänen käyttämä vanha kulunut käsitutka oli käynyt läpi Juri Trekovskin henkilökohtaisen käsittelyn, ja se kykeni havaitsemaan liikettä melkein kilometrin päästä. Ina arvosti tuota kyseistä laitetta jopa enemmän kuin hänen aseitaan. Kun se oli kiinnitetty puukon viereen, Ina kävi hakemassa kolme sirpale kranaattia ja kaksi melta pommia.
Sitten hän meni etsimään itselleen kivääriä. Upseerina Inalla oli pääsy harvinaisempiin aseisiin ja varusteisiin kuin tavallisilla sotilailla. Aluksi hänen katseeseen osui avaruus jalkaväen suosima bolt rynnäkkökivääri. Ase olisi tehokas vaihtoehto ihmisvihollisia vastaan, sillä räjähtävät ammukset jota se ampui, teki kamalaa tuhoa lihaan ja läpäisivät helposti kevyet suojat. Ina kuitenkin jätti sen ottamatta, sillä bolt kiväärillä oli paljon huonoja ominaisuuksia. Se oli iso ja raskas, ja vaikka Ina jaksaisi kyllä toimia sen kanssa, hän halusi silti pitää varusteensa niin kevyinä kuin mahdollista, ja lisäksi bolt aseet jumittuivat silloin tällöin. Lisäksi se piti ladata usein, sillä lippaaseen meni vain vaivattomat 20 ammusta, ja lippaat veisivät kamalasti tilaa.
Pitkän etsiskelyn jälkeen aseiden joukossa Ina päätyi hymyillen valitsemansa aseen kohdalle: Fridanialainen malli IV Laser kivääri, lyhennettynä FLK-IV. Tuossa aseessa oli kaikki Inan arvostamat ominaisuudet. Las aseet toimivat kaikissa olosuhteissa hyvin ja luotettavasti. Sen käyttämät standardi lipas akut olivat pieniä eivätkä painaneet paljoa. Kivääri itsekin oli kevyt, ja siinä oli tukki jonka pituutta pystyi säätämään, joten sillä oli helppo tähdätä. Malli IV ampui 20 megajoulen voimalla, joten yhdessä lippaassa riitti tehoa noin 40 laukaukseen. Aseen ainoa huono puoli oli vähäisempi teho, mutta Ina tiesi hyvin että ritsallakin pystyi tiputtamaan jättiläisen, jos tiesi mihin ampua.
Kun ase oli valittu, Ina meni täyttämään liivinsä pussit lippailla. Sitä tehdessään hänen katseeseensa osui laskureppu, joka nojasi seinää vasten. Tällä kertaa tuota melko raskasta ja kömpelöä laitetta ei kuitenkaan tarvittu, sillä ei ollut mitään järkeä hypätä korkealta kun alapuolella oli viidakko. Sitten hän kävi hakemassa repun, jossa hän säilyttäisi selviytymiseen tarvittavia varusteita, eli pää asiassa ruokaa ja vettä. Hän oli käskenyt jokaisen miehensä varustautumaan samalla tavalla, sillä kukaan heistä ei tiennyt kuinka kauan he olisivat omillaan. Reppuun Ina laittoi myös pienen generaattorin, jolla voitiin ladata loppuun kuluneet lippaat, sekä pienen laukun jossa oli hygienia tarvikkeita.
Kun kaikki tämä oli puettu päälle, Fridanialainen sotilas oli melkein valmis taisteluun, mutta vielä puuttui Rykmenttien merkittävin varuste. Ina meni omille tavaroilleen, ja kaivoi laatikkonsa pohjalta camir viittansa. Camir oli ainutlaatuista Fridaniassa valmistettua jostain omituisesta aineseoksesta kudottua kangasta, jolla oli hämmästyttävä kyky sulautua ympäristöönsä! Joissain muissakin maailmoissa käytettiin suojaväriä parantavia aineita, mutta missään muualla ei valmistettu camiria. Ina ei tiennyt tarkalleen miten se toimi, mutta Juri Trekovski oli selittänyt hänelle jotain siitä, että ympäristön pölyt ja muut pienet asiat tarttuivat sen pintaan. Kun camir viittaa kantava sotilas liikkui, vääristyi hänen muotonsa vielä enemmän jo alapuvun värityksen lisäksi. Jos sotilas pysyi kymmenen sekuntia paikoillaan, oli hän jo melkein näkymätön. Camir viitan, suojalasien himmeän punaisen kiilun, ja Fridanian maaston takia muut keisarikunnan väet olivat antaneet Fridanialaisille sotilaille lempinimen Suohaamut.
Camir viittaa voitiin pitää kahdella tavalla. Ensimmäinen oli kietoa se olkapäitten ympärille matkaviitan tavoin, jolloin viitan silmää häiritsevä ominaisuus oli parhaimmillaan. Toinen tapa oli, että camir kangasta sidottiin suoraan panssarin päälle, jolloin se ei päässyt haittaamaan sotilaan liikkumista. Useimmat, kuten Inakin, suosivat ensimmäistä tapaa. Paras olisi tietenkin ollut käyttää kumpaakin tapaa yhtäaikaisesti, mutta camirin valmistus oli sen verran kallista, että vain erikoistapauksessa sotilas sai kantaa sitä enemmän.
Inan oma viitta oli mennyt kovassa käytössä aivan riekaleiksi, joten hän kävi hakemassa itselleen uuden. Upseerina hän ei tarvinnut siihen erityistä lupaa. Kun viittakin oli päällä, luutnantti lähti varastosta ja suunnisti lentokenttää kohti, jossa heidän kyytinsä odotti operaation alkamista. Muut ryhmän jäsenet olivat luultavasti jo siellä, sillä nukkumisensa takia Ina oli varmasti hieman myöhässä.
Lentokenttä vei selvästi suurimman tilan koko tukikohdassa heti laskeutumislaiturien jälkeen. Siellä oli peräti kolme kiitorataa, sillä tämä oli ainoa keisarikunnan lentotukikohta koko Nelmiskissä. Tavallisesti väliaikaisia eturintama tukikohtia asetettiin joukkojen edetessä, mutta petturien pitkien kantamien aseiden takia se olisi pistänyt laivaston lentueet vaaraan niiden ollessa maassa. Niinpä lentokentälle oli tullut valtavan ahdasta Fridanialaisten laskeuduttua, sillä 51. rykmentillä oli käytössään kymmenittäin Valkyre kuljetus- ja Vulture taistelualuksia.
Inalta meni usea minuutti paikantaa heidän tehtävälleen varattu Valkyre, mutta lopulta hän näki useita täysvarustuksissa odottavaa sotilasta, ja suunnisti heidän luo.
Paikalla olivat jo lähes kaikki operaatioon osallistuvat. Inalle nousi tyytyväinen virne kasvoille kun hän huomasi miesten vallinneen huolella varusteensa. André Grieg ja sotamies Schtüb huolehtisivat ryhmän raskaasta tulituesta, Juri Trekovski käytti perinteisesti melta kivääriä ja toimi ryhmän radiomiehenä. Korpraali Nevski kantoi kevyttä kranaatin heitintä, ja oli täyttänyt liivinsä kaikilla mahdollisilla kranaateilla. Inasta Nevski otti aika ison riskin. Jos häneen osuisi, niin huonolla tuurilla siitä tulisi niin iso räjähdys, ettei miehestä jäisi mitään jäljelle. Muut sotilaat olivat sitten varustautuneet Inan tapaan FLK nelosella tai haulikolla. Freud Brack kantoi plasma kivääriä, mutta miehet luultavasti tulisivat pelaamaan noppaa siitä kuka milloinkin sai ”kunnian” pitää sitä. Yhdessä he voisivat pärjätä melkein mitä tahansa vihollista vastaan. Vain tarkk’ampuja Rob Marakov ja lääkintämies Mars Wienko puuttuivat.
”Missäs Wienko ja Marakov ovat?” Ina kysyi miehiltä.
”Tulossa varmaankin” Grieg vastasi. ”Tämä tuli muuten kenraali Tallmanilta” hän sanoi ojentaen Inalle pienen laukun. Ina otti sen vastaan ja katsoi sisältöä. Siellä oli kartta ja muutama kirjekuori. Ina ehtisi lukea ne heidän lentäessä.
Juri painoi kätensä kypärään korvaa vasten ja kuunteli tarkasti. ”Sir, päämajasta tuli viesti. Pilootit ovat matkalla ja operaatio alkaa heidän tultua.”
”Missä äiti Fridanian nimessä ne kaksi viipyvät” Ina tähyili kaikkialle. Onnekseen hän näki kaksi miestä tulevan juoksujalkaa heitä kohti, joiden oli pakko olla Wienko ja Marakov. Toisen kypärään oli nimittäin maalattu punainen risti, ja toinen oli päästä varpaisiin kietoutunut camiriin. Marakovilla oli suojalasit ja happinaamari jo yllään, joten hänet olisi ollut mahdotonta tunnistaa, elleivät he tienneet sen olevan hän.
”Anteeksi myöhästymisemme luutnantti” Wienkko pahoitteli heidän päästyään toisten luo. ”Piti tarkistaa Mar-Martin Nürnin tilanne, hänellä oli pahoinvointia.”
”Vai niin, no hyväksytään koska ehditte silti ajoissa” Ina vastasi ja kääntyi muiden puoleen. ”Okei miehet, polttakaas äkkiä viimeiset savukkeet, niin ei tarvitse pilottimme odotella meitä.” Sen sanomien oli kuitenkin täysin turhaa, sillä Ina oli onnistunut vahingossa valitsemaan ryhmän, josta kukaan ei polttanut. Tämä sai aikaan naurun miesten keskuudessa, ja Inakin hymähti hiukan.
Pilootit saapuivat kevyesti hölkäten. Jokaisella oli yllään samanlainen ala-asu kuin muillakin, muttei panssaria. Heidän isot painekypärät saivat heidät näyttämään naurettavan laihoilta joilla oli valtava pää, ainakin jalkaväen sotilaisiin verrattuna. He vain virnistivät sotilaiden nauruille, ja menivät paikoilleen. Neljä miestä asettui Valkyyreen, ja kaksi muuta miehittivät sen vieressä lepäävään Vulture taistelualuksen. Inan mieltä kevensi tieto siitä, että heillä olisi ainakin jotain tukea matkallaan, vaikkakin vain yksi Vulture.
”Selvä, eiköhän mennä paikoillemme” Ina sanoi miehille. Yksi toisensa jälkeen he kävelivät kuljetus aluksen takarampista sisään ja istuivat paikoilleen. Koska kenelläkään ei ollut selässään lasku reppua, penkeillä oli huomattavasti enemmän tilaa. Valkyressä istuminen oli kuitenkin kaukana mukavasta. Sen valmistajat eivät olleet katsoneet ilmastointia tarpeelliseksi, joten helteessä sen sisällä olisi ollut sietämättömän kuuma jopa ilman kaikkia varusteita ja panssareita, joita Ina miehineen kantoi.
Pilotit käynnistivät suihku moottorit, jotka alkoivat hitaasti lisätä kierroksiaan ja huutoaan. Kun he olivat saaneet kaikki tarkastukset valmiiksi, ohjaaja kysyi kaiuttimessa jos kaikki neidit olivat saaneet leveän takapuolensa mukavasti pakoilleen. Lähimpänä ohjaamoa istuva Freud Brack nosti peukalonsa välioven eteen.
Kun viestiketju pääsi ohjaajan luo, Valkyre nousi hitaasti maasta. Ina painoi seinässä olevaa nappia ja takaramppi sulkeutui hitaasti. Muut miehet avasivat sivulla olevat liukuovet, jotta matkustajat saisivat edes vähän apua kuumuutta vastaan. Nyt on sitten taas menoa, Ina mietti. Paikastaan hän ei nähnyt kovin hyvin ulos, mutta erotti hiukan saattaja Vulturen pyrstöstä, sekä tukikohdan, jonka lukuiset teltat ja rakennukset sujahtelivat nopeasti ohi.
Ja niin heidät lennätettiin tehtävään, joka luultavasti tulisi olemaan Inan viimeinen, ja vaarallisin johon hän ryhtyisi.
Hän on puhunut.
Re: [40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 3 (24.02.09)
Jälleen melko paljon yhdyssanavirheitä. Lisäksi tavallisella rykmentillä ei pitäisi olla hallussaan boltteria, ja taisi olla vähän muitakin kummallisuuksia.. Mutta nyt kun valmistelut on saatu tehtyä, odotetaan sitä itse tehtävää. :D LISÄÄ!
Re: [40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 3 (24.02.09)
Joo kaveri luki toun läpi ennenkun postasin tänne ja selitti samaa noista yhdyssanoista :( Pääsevät mukaan kun wordini ei vielä osaa niitä havaita. En vaan näköjään osaa suomea...Drakojan kirjoitti:Jälleen melko paljon yhdyssanavirheitä. Lisäksi tavallisella rykmentillä ei pitäisi olla hallussaan boltteria, ja taisi olla vähän muitakin kummallisuuksia..
Bolterista puolustan itseäni vetoamalla tähän vielä toistaiseksi uusimaan IG codexiin, jossa officerit voivat amourysta valita itselleen boltterin yhdellä pojolla. Muiden kummallisuuksien kanssa joudutaan nyt vaan elämään, Imperiumi on kuitenkin niin valtava, että minusta ainakin on ihan mahdollista, että sieltä täältä voisi löytyä maailmoja kuten Fridania, jonka ainoa keisarikunan standardi siellä on siitä poikkeaminen ;)
Hän on puhunut.
Re: [40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 3 (24.02.09)
Yhdyssanavirheitähän ei tekstinkäsittelyohjelmat huomaa, kun se nimenomaan muodostuu kahdesta (tai kolmesta) erillisestä sanasta. Voit kirjoittaa laskuvarjohyppääjä TAI lasku varjo hyppääjä TAI laskuvarjo hyppääjä, ei wordi huomaa tuossa virheitä. Joitakin muita virheitä oli muun muuassa aseiden nimissä. Bolter ei ole bolt rynnäkkökivääri, vaan pelkkä Bolter tai Boltgun. Mutta olipahan mielenkiintoista fluffia kehitelty planeetalle ja nokkelasti selitetty tuo ihmeviitta. Lentokoneen/aluksen lentäjä ei muuten ole pilootti, vaan pilotti <-- häiritsi jostakin syystä. Muuten hyvää lukemista syntymäpäivänä, kun ei muuta tekemistä ole...
Jos on päätä myöten kusessa, kannattaa pitää suu kiinni
Minkä nuorena varastaa, sen vanhana omistaa
Hyvää yritetään, mutta priimaa pukkaa
Minkä nuorena varastaa, sen vanhana omistaa
Hyvää yritetään, mutta priimaa pukkaa
Re: [40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 4 (22.03.09)
Kirjoituslamasta on vihdoin päästy yli, ja tämäkin tarina saa vihdoin jatkoa. Yhdyssanavirheitä ja kummallisuuksia on taas luvassa, joten koittakaa asettaa se suvaitsevampi vaihde silmään jooko?
Luku 4
Useiden tuntien lentämisen jälkeen Fridanian 51. rykmentin 7. komppanian veteraanien tunnelma Valkyressä oli yllättävän hilpeä. He olivat lennollaan ohittaneet useampia toisten maailmojen rykmenttien leirejä ja tukikohtia, joita oli pystytetty viidakkoon. Kuljetus aluksen turbiini moottorien jylinän yli oli mahdotonta kuulla mitään, ellei sitten huutanut toiselle aivan läheltä. Juri Trekovski, joka oli varsinainen tekniikan ihmemies, oli kuitenkin järjestänyt hieman viihdettä miehille. Hän oli säätänyt itse parantelemansa radiolaitteen taajuuden niin, että miehet pystyivät kuuntelemaan kypärä radioittensa kautta lentäjien välistä viestintää. Pilottien keskustelun aiheet olivat selvästi poikkeavia maajoukkojen vastaavasta. Viestintä koostui lähinnä lapsellisesta roskapuheesta vailla mitään järkeä, sekä toistensa ja maajoukkojen harmittomasta haukkumisesta.
Juuri sillä hetkellä Valkyren miehistö kiisteli Vulturen pilottien kanssa siitä, mikä tapa laittaa lanttua tuottaisi parhaimman makuelämyksen. Useimmat miehet nauroivat ja pudistelivat päätään pilottien naurettaville jutuille. Luutnantti Jager Ina ei kuitenkaan kuunnellut heitä. Hänen vastuullaan oli näiden miesten henget ja tehtävän onnistuminen, joten hän käyttäisi jokaisen hetken hyväkseen kun he vielä istuivat koneessa hyödyttöminä matkustajina.
Niinpä hän istui ja tutki tarkasti päämajasta tulleen paketin sisältöä. Kartat jotka hänelle oli annettu, näyttivät melko tarkasti maaston jossa 51. rykmentin odotettiin taistelevan. Ne olivat luotuja Nelminkin yläpuolella olevan keisarillisen risteilijän Uskollisen ottamien kuvien perusteella, joten ne olisivat melko tarkkoja. Kartoista kuitenkin puuttui Inan harmiksi lähes kaikki sotilaallisesti tärkeät tiedot, missä vihollisia pitäisi olla ja kuinka paljon jne. Niihin oli vain piirretty yksinkertaisesti viiva, missä keisarin joukkojen etulinja suunnilleen meni. Kartalle oli kuitenkin onneksi merkitty heidän päätepysäkkinsä, joten heidän ei tarvinnut ihan ensimmäiseksi tarkistaa missä ihmeessä he olivat! Sademetsät ja vuoristot jossa taistelut käytiin, olivat melko hankala maastoista. Vuoriston takia reittejä oli vähän, joita suuret joukot voisivat käyttää, joten ei ollut mikään ihme että vihollinen oli onnistunut pysäyttämään etenemisen väijytyksillä. Lisäksi laaksot vuorten välissä olivat näköjään suon peitossa, joten rämpiminen hetkenkin vei helposti mieheltä voimat, mikä tietysti palveli vihollista, jonka piti vain odottaa, että keisarikunnan väsyneet miehet kävelevät paikoilleen.
Kartat urbaanialueesta olivat taas lähes hyödyttömät. Ne oli luotu jonkinlaisien laserkuvien pohjalle, koska alue oli jatkuvasti paksun mustan pilvikaton alla, joka oli muodostunut siihen ydinsodan aikana. Kuvista oli lähes mahdotonta saada mitään selvää, mutta niihin oli sentään kirjattu alueitten nimet ja kaikenlaisten merkittävien rakennusten sijainnit. Jos karttaan pysty luottamaan, olikin sitten aivan toinen asia.
Kirjekuorissa oli kaikenlaisia dokumentteja ja muiden tekemiä raportteja Nelminskistä ja vihollisen sota strategioista. Yksi hyvä tieto, jonka Ina löysi, oli että Nelminskin makea vesi oli juomakelpoista. Kartoista Ina löysi paljon puroja, joten vettä ei tarvitsisi hirveästi säästellä. Muuten löytyi melko vähän hyödyllistä tietoa, ainakaan sellaista mitä hän ei jo tiennyt. Ina löysi paljon muitten rykmenttien raportteja väijytyksistä joihin olivat joutuneet. Viidakko oli aluksi täysin hiljainen, ja sitten vihollinen hyökkäsikin yhtäkkiä kaamealla voimalla, usein lyhyen mutta tarkan ja tuhoisan tykistö keskityksen jälkeen. Muuten Nelminskiläisiä pidettiin näköjään primitiivisinä apinoina, jotka roikkuivat puissa ja löivät mielummin kivellä päähän kuin ampuisivat aseella. Kaikki tämä tietysti muistutti Inaa siitä, miten tärkeää oli pysyä näkymättömissä ja pitää yllätyksen etu heillä. Raporteissa ei mainittu juuri ollenkaan panssareiden käytöstä, vain muutamia kävelijöitä oli havaittu käytettävän. Sellaisia laitteita olisi kuitenkin ollut hölmöä lähettää viidakkoihin, joten Ina ei ollut vakuuttunut siitä että Nelmiskiläisillä ei ollut panssareita.
Lisäksi oli vielä yksi lappu jossa oli muutama yksityiskohta tehtävästä. Koska se oli huippusalainen, tehtävälle ei ollut annettu nimeä. Lapussa oli käsky olla käyttämättä radioliikennettä päämajan tai liittolaisten kanssa, paitsi vihollisaseman raportointia varten. Päämajassa ei haluttu ottaa sitä riskiä, että vihollinen salakuuntelisi heidän viestintäänsä ja pääsisi siten askeleen heidän edelleen. Lapussa oli myös koodinimi heidän ryhmälleen: ”Ciranaga”. Mikä sattuma! Ina virnisti muistaessaan päivällä näkemänsä unen.
Välttääkseen havaituksi joutumisen, Fridanian pilotit lensivät niin matalalla kuin uskalsivat. Inasta tuntui että he olivat joko älyttömän taitavia tai sitten hulluja. Rohkeita he ainakin olivat, se oli varmaa. Välillä hän oli tuntevinaan että he oikeasti hipaisivat jotakin puun latvaa.
Puolen tunnin tutkimisen, ja yhä vain levottomammiksi menneiden keskustelunaiheiden läpikäymisen jälkeen pilotti kuulutti kaiuttimeen:
”Okei maakravut, valmistautukaa jättämään äidin kohtu!” Se oli oudoin tapa verrata Valkyreä mitä Ina oli koskaan kuulut. ”Teillä oli onnea, meitä ei taidettu havaita” pilotti jatkoi. ”Puoli minuuttia kohteeseen!”
Ina ojensi kätensä ja painoi takaluukun avaamisnappia. Luukku aukesi hitaasti paljastaen tummien puun latvojen meren. Samalla suuri punainen lamppu syttyi sekä koneen matkustajatilan edessä että takana. Pilotti antaisi sotilaille luvan poistua muuttamalla valon vihreäksi. Ina tunsi kuinka adrenaliini nousi hänen vereensä, niin kuin se aina teki ennen hyppyä tai pudottautumista. Valkyre hidasti vauhtiaan ja teki rankan kaarroksen oikealle. Inan ja muiden piti ottaa katossa roikkuvista naruista tukea, etteivät kaatuilisi toistensa päälle. Kaarroksen jälkeen Valkyre kytki päälle VTOL-leijunta moodin päälle, ja liukui hitaasti puiden yli. Nyt Ina erotti kunnolla metsän heitän alapuolellaan. Suuret lehtipuut eivät kasvaneet kovin tiheään, ja niiden lehvistöjen alapuolella näkyi ruskeanharmaita vesilammikoita ja eksoottisia puskia. Vaikka aurinko ei ollut vielä edes kunnolla laskussa, oli puiden seassa jo aika paljon utua, joten näkyvyys alhaalla olisi huono.
Valkyre jäi leijumaan pienen aukion yläpuolelle, ja punainen valo muuttui matalan sireenin äänen saattelemana vihreäksi. Ina nousi ylös ja tiputti toisen takarampin vieressä olleen köyden alas. André Grieg teki samoin hänen viereiselle köydelle, kuten tehtiin myös sivuovien kohdalla. Ina tarttui köyteen, katsoi alas ja totesi että matkalla alas ei ollut esteitä, ja heilautti sitten itsensä köyden ympärille liukuen alas. Muut tekivät samoin hänen esimerkistään. Saman tien kun hänen jalkansa joustivat maata vasten, hän lähti juoksemaan pää kumarassa aukion reunalle, jottei seuraava alas tulia tippuisi hänen niskaansa. Vain parissa kymmenessä sekunnissa kaikki kaksitoista olivat poistuneet Valkyrestä, kolme jokaista köyttä kohden. Viimeisenä alas tiputettiin autokanuuna jota ylikersantti Grieg käyttäisi.
Muiden kokoontuessa hänen ympärilleen, Ina katseli kuinka köydet hinattiin ylös, ja Valkyre sekä heidän saattaja Vulture kääntyivät hitaasti ympäri lisäten nopeutta, ja aloittivat paluumatkan tukikohtaan. Jokainen heistä istui toisen polvensa varaan ja kuunteli katoavien suihkumoottorien jylinää.
Yhtäkkiä oli kammottavan hiljaista! Yleensä Valkyresta poistumisen jälkeen sitä löysi itsensä keskeltä tulitaistelua, taikka sitten ilmavirrat suhisivat korvissa vapaaputouksen takia. Nyt kaikki mitä he kuulivat, oli puiden hiljainen laulu, ja Inan oli pakko myöntää, että tuntien jälkeen suihkumoottorien jylinän keskellä tuo hiljaisuus oli aivan karmivaa. Jokainen heistä tajusivat myös mitä tuo hiljaisuus heille kertoi. He olivat yksin, viimeinen mahdollinen kyyti takaisin oli juuri kadonnut vuorten taakse. Heidän nykyisen paikan ja lähimpien liittolaisten välissä oli ainakin 80 kilometriä vihollisen hallitsemaa maata. Minkään tai kukaan ei tulisi auttamaan, he olivat omillaan. Jos he jäisivät kiinni, ei olisi paikkaa minne paeta.
Kun Ina oli sitä mieltä että jokainen oli saanut tarpeeksi aikaa miettimään sitä, hän levitti kartan maahan ja pyysi miestensä huomiota. ”Okei miehet katsokaa tänne. Me olemme suunnilleen tässä, tämän laakson keskellä. 51. rykmentti tulee luultavasti etenemään tätä reittiä tässä” hän selitti käyttäen sormeaan apuna. ”Meidän pitäisi siis tutkia tätä aluetta tässä, ja edetä sitten pohjoiseen kaupunkia kohti. Menemme ensin laakson poikki purolle joka on tuolla toisella puolella, ja matkaamme sitten tätä vuorta pitkin itään. Pitäkää silmänne ja korvanne hereillä, ja muistakaa että tärkeintä on pysyä poissa näkyvistä. Älkää koskaan avatko tulta ilman lupaani, ellei se ole aivan välttämätöntä! Ymmärsittekö?” Ina antoi katseensa kiertää. Veteraanit nyökkäilivät ja Grieg vastasi myöntävästi.
”Hyvä” Ina sanoi. ”Lähdetään sitten, minun johdollani!” Ina asetti suojalasinsa ja happinaamarin paikoilleen, muttei asettanut naamiota syöttämään puhdasta happea. Sitten hän kääntyi, kohotti kiväärinsä ja lähti määrätietoisesti kävelemään viidakkoon. Muut seurasivat hänen perässään, antaen Nelminskin suon niellä heidät.
***
Ensimmäinen päivä linjojen takana meni laakson poikki rämpimiseen ja puron löytämiseen vuorten reunalla. Toisena päivänä ryhmä Ciranaga kapusi vuorta pitkin ylös viidakoissa. Tämän aikana he eivät olleet nähneet mitään merkkiä vihollisen olemassaolosta. Kolmantena päivänä se kuitenkin muuttuisi. He olivat kavunneet vuoriketjun korkeammille alueille, ja vaelsivat nyt sitä pitkin itään päin, kuten Ina oli suunnitellut. Täällä korkealla puut kasvoivat vielä harvemmassa, eikä ollut ollenkaan sumua taikka vettä, joten oli helppoa kävellä ja näkyvyys oli mainio. Haittana oli kuitenkin polttava kuumuus, sillä vuorten päällä Fridanialaiset eivät saaneet varjoista ja vedestä suojaa aurinkoa vastaan.
Oli kutakuinkin keskipäivä. Pilviä ei ollut taivaalla lainkaan, ja aurinko paistoi. Maa tuntui ja tuoksui kuivalta. Kevyt tuuli suhisi miesten korvissa, ja silitti lempeästi kasvoja. Vaikka kaikki viittasi siihen että he olivat yksin, Ina ja miehet olivat kuitenkin varuillaan ja valmiina. Vuosien kokemus oli opettanut jokaiselle heistä, että kuolema saattoi vaania missä vain, odottamassa että joku varomaton kävelisi sen syliin.
Niinpä kaikki miehet heittäytyivät salaman nopeasti maahan kuullessaan raikuvat ohjusten laukaisu äänet. Inan ei tarvinnut kauan etsiä korvillaan äänen lähdettä kun hän jo näkikin kaksi ohjusta sinkoutuvan ilman halki etelään vetäen perässään tulista häntää. Ina vei kätensä laukulleen repien nopeasti kiikarinsa esiin, ja rupesi tähyilemään laukaisupaikkaa. Samassa kaksi ohjusta lisää laukaistiin puiden lomasta. Ensin yksi, ja heti perään toinen. Ina vei katseensa vuoririnteeseen josta ne olivat tulleet, muttei nähnyt muuta kuin puunlatvoja. Nelminskiläiset todella osasivat piilottaa asemansa! Vielä kaksi ohjusta ammuttiin, ja nyt Ina oli varma missä tukikohta suunnilleen oli. Hän ei kuittenkaan pystyisi merkitsemään sitä kartalle, joten heidän pitäisi mennä lähemmäs paikantamaan se. He ehtisivät tukikohdalle jo tänä iltana, jos oikaisisivat edessä olevat laakson poikki!
Inan mieli synkistyi hiukan kun hän kävi mielessään mitä ohjusten laukaisut tarkoittivat. Keisarikunnan vahvistukset oli vihdoin saatu rintamalle ja eteneminen oli taas alkanut. Nelminskiläiset vastaisivat tuleen tulella. Ina pystyi hyvin kuvittelemaan kuinka minuutin päästä ohjukset iskeytyisivät hänen liittolaistensa niskaan, tuhoten totaalisesti kaiken mikä niiden eteen osui. Hän kuitenkin karisti mielikuvat nopeasti mielestään ja antoi käskyt miehilleen. Heillä oli tehtävä tehtävänä eikä ajatuksissa harhailulle ollut sijaa. Fridanialaiset nousivat ylös ja lähtivät hiipimään alas rinnettä pitkin sumuiseen laaksoon.
***
Suohaamut lipuivat hitaasti pimeän sademetsän halki, aseet kohdistettuina menosuuntaan, valmiina ampumaan mikäli sumusta erottuisi lähestyviä vihollisia. Jokaisella askeleella he lähestyivät pettureita joita eivät nähneet tai kuulleet, jokaisella askeleella Fridanialaisten aistit herkistyivät, odottaen että vihollinen paljastaisi sijaintinsa.
Ina kulki ensimmäisenä, katse lipuen puskien, puiden ja kivikkojen välissä. Ellei hänen suuntavaistonsa pettänyt, he olisivat vain parin kilometrin päässä vihollisasemasta, joten petturit voisivat olla jo aivan heidän luonaan. Suon hiljainen humina ja tietoisuus vaaran läheisyydestä pistivät kokeneenkin veteraanin hermot koetukselle. Lopulta he saivat varoituksen.
Inan käsi nosti kätensä pystyyn ja laski sen sitten nopeasti alas merkiksi että pitäisi maastoutua, kun hänen käsitutkansa piipitti yhtäkkiä. Epämääräisesti erottuvat camiriin kietoutuneet hahmot sulautuivat nopeasti ympäristöön, niin että vain heidän hämärää punaista valoa hehkuttavat suojalasit erottuivat. Nämäkin kytkettiin pois päältä, ja oli kuin miehet olisivat hävinneet olemattomiin.
Ina vei hitaasti kätensä rinnalle, ja otti tutkan käteensä. Näytössä paljon pienen pieniä pisteitä jotka liikkuivat sinne tänne. Ne olivat tietenkin paikallisia eläimiä, mitä löytyi Nelminskin viidakoissa sangen paljon. Näytöllä oli kuitenkin myös toinen, paljon isompi piste, joka oli noin kolmen sadan metrin päässä ja lähestyi hitaasti heitä, tosin näytti siltä että se oli menossa hiukan heistä ohi. Liike oli liian pieni ollakseen panssarivaunusta, mutta liian iso ollakseen mikään ihminen tai muu tavanomainen humanoidi. Ehkä se oli sentinel kävelijä tavanomaisella partiolla.
Ina kääntyi sinne missä hänen miehensä olivat, vaikka hän ei oikein kunnolla nähnytkään heitä. ”Marakov, tänne” hän käski hiljaa viitaten kädellään. Kuului veden loisketta ja ilma näytti vääristyvän hiukan Tarkk’ampujan tullessa Inan luo. ”Näetkö tuon pisteen tuossa” Ina kysyi häneltä osoittaen sormellaan käsitutkan näyttöä. ”Mene katsomaan mikä se on ja tule takaisin tänne. Mitä ikinä teet, älä anna sen huomata sinua.” Sotilas ei sanonut mitään, nyökkäsi vain, kytki suojalasinsa päälle nähdäkseen paremmin, nousi ylös ja lähti matkaan. Marakov ei ollut edennyt edes kymmentä metriä kun hän oli jo hävinnyt sumuun.
Ina yritti seurata Marakovin etenemistä tutkastaan, mutta yksittäisten ihmisten seuraaminen oli todella vaikeaa. Tutkalla oli suunniteltu havaitsemaan isompia kohteita ja suurempia joukkoja. Niinpä hän ja muut joutuivat tyytymään vain odottamiseen. Oli hiljaista ja pimeää. Vesilammikko, jossa hän osittain makasi, kosteutti hänen asunsa, ja Inalle tuli melkein hiukan vilu. Kukaan 11 miehestä ei liikkunut, jokainen oli aivan paikoillaan hiiren hiljaa. Sekunnit muuttuivat minuuteiksi heidän odotellessa Marakovin paluuta. Odotus tuntui niin pitkältä, että Ina säikähti ja oli lähellä ampua vakoojansa kun tämä yhtäkkiä tuli takaisi varoituksetta. Markov laskeutui Inan viereen.
”Helvetti Rob, sano jotain ennen kuin hiivit tuolla tavalla päällemme. Olin lähellä ampua sinut.” Tarkk’ampuja vei päätään hiukan taaksepäin, aivan kuin olisi ollut hämillään tai yllättynyt luutnantin sanoista. Sitten hän kuitenkin nosti oikean kätensä, ja viestitti Inalle Fridanian sotilaiden viittomakielellä. Yksi kappale, iso, ei-ihminen, vaaraton.
”Ääh, kyllä sinä voit puhua Rob” Ina sanoi. ”Ei täällä lähistöllä ole ketään.” Tarkk’ampuja oli hetken paikoillaan, ja kohotti sitten vain olkia. Ina hämmentyi. Yleensä Rob oli hänen plutoonansa äänekkäimpiä miehiä, ja hän tajusi nyt, ettei tämä ollut sanonut sanaakaan koko tehtävän aikana. Eikä hän ollut riisunut happi naamariaankaan!
Sitten Inan katse osui hänen edessään olevan miehen käsiin, joissa lepäsi miehen tarkkuus kivääri. Kauhun sekä kiihkon tunne vyöryi Inaan oivalluksen myötä!
Varoittamatta luutnantti ponnahti seisaalleen ja potkaisi voimalla tarkk’ampujaa rintaan, niin että hän lennähti rajusti selälleen. Ennen kuin tämä oli ehtinyt ollenkaan toipua yllättävästä hyökkäyksestä, oli Ina jo tämän yllä, kiväärin piippu parin sentin päässä hänen ohimosta.
”Yksikin liike, ja olet kuollut” luutnantti lupasi kylmän vakavana.
”Mitä ihmettä?” Juri aloitti…
”Rob Marakov on vasenkätinen” Ina selitti. ”Tämä tässä on valehtelija.” Tämän kuullessaan miehet rävähtivät valppaiksi ja varuilleen. Trekovski ja Nevski tulivat Inan tueksi vartioimaan maassa makaavaa miestä, ja muut kääntyivät ympäri ja tähyilivät heidän ympärille, valmiina ampumaan mikäli vihollisia ilmestyisi.
Ina puhui vangille: ”Pidä kätesi niin että näen ne, ja riisu naamio kasvoiltasi, hitaasti!” Mies oli jähmettynyt paikoilleen. Hetken hän ja Ina tuijottivat toisiaan suojalasiensa läpi, ja Ina pystyi hämärästi erottamaan tummat silmät niitten takaa. Sitten vanki vei kätensä hitaasti happi naamarille. Pieni ilmanpaineen sujahdus kuului kun mies avasi naamion lukot. Happilaite väisty tieltä…
”Naen!?” Ina huusi hämmästyksestä niin että suu loksahti auki.
”Sortsi vaan luti” Mirana yritti virnistää humoristisesti mutta se näytti vain siltä kuin hän olisi ollut lapsi joka odottaa saavansa selkäsaunan.
”Mitä helvettiä sinä teet minun ryhmässäni?! Ja mitä ihmettä on tapahtunut Rob Marakoville?” Ina huusi unohtaen kokonaan varovaisuuden. Hän ei edes tajunnut että hän osoitti kersanttia yhä aseellaan ohimoon.
”Lisäsin suolenpuhdistusainetta hänen ateriaansa kun hän ei katsonut” nainen selitti anteeksi pyytävästi. ”Taitaa vasta nyt olla taistelukunnossa.”
”Voi pyhä Fridania!” Ina kääntyi ympäri suu yhä auki. Uutinen oli ollut kuin kiven isku takaraivoon. Hän käveli lammikkoon miestensä keskelle silmät pullottaen auki, koittaen tajuta mitä oikeastaan oli tapahtunut. Hän katsoi muihin. Miehet olivat kaikki nousseet seisomaan, muodostaen ringin hänen ympärilleen. Kukaan ei sanonut mitään, jotkut katsoivat toisiaan kysyvästi. Viimeisenä Inan katse osui Mars Wienkoon, lääkintämieheensä. ”Sinä!” hän sanoi raivoissaan marssien tämän eteen. ”Sinä tiesit tästä, etkö tiennytkin?” Lääkintämies näytti hätääntyneeltä, muttei uskaltanut perääntyä. Ina imitoi sangen huonosti Wienkoa: ”Pi-Pi-Piti tarkistaa Mar-Martin Nürnin tilanne, hänellä oli pa-pahoinvointia.” Ina kuulosti aivan lapselliselta, mutta kukaan ei uskaltanut nauraa. ”Ettei vain olisi ollut Mar-Mar-Markov joka oikeasti oli kipeä? HÄH?!” Ina huusi.
”Sir” lääkintämiehen ääni oli murtua.
”saakuli!” Ina kääntyi ja huusi nyt jokaiselle. ”Kun minä kysyin komppanialtani ketkä ovat vapaaehtoisia tähän tehtävään, 52 miestä nousi ylös! Tiedättekö miksi valitsin juuri teidät?” Miehet katsoivat toisiinsa tukea etsien. Ina jatkoi ennen kuin kukaan ehti vastata: ”Koska luulin että teihin voisin ensimmäisenä luottaa! Ja nyt, ennen kuin operaatio oli edes alkanut, minun lääkintämieheni”, Ina osoitti Wienkoa syyttävällä sormella, ”hänen jonka käsiin minun pitäisi ensimmäisenä luottaa oma henkeni, toimii minun selkäni takana!” Ina antoi katseensa taas kiertää ryhmässä. Hetken oli taas hiljaista ja ilmassa oli kireä tunnelma. Kukaan ei muistanut että pitäisi olla varuillaan, sillä Nelminskiläiset voisivat olla missä vain.
Ina kääntyi taas Miranaan päin ja marssi tätä kohti. ”Ja sinä!” hän sanoi osoittaen naista. Mirana otti muutaman askeleen taaksepäin luutnantin lähestyessä. ”Kun tämä on ohi, katson että joudut sotaoikeuteen! Tajuatko, kersantti?”
”Öh, kyllä sir” Mirana sanoi hiljaa.
”Eikö siellä aliupseeri koulussa opetettu ollenkaan sinulle kurista, häh? Luuletko että voit venytellä sääntöjä niin paljon kuin huvittaa, ja aina päästä pakoon vain hymyilemällä ja pyytämällä anteeksi? Emme ole siviilissä Fridanialla vaan Nelminskissä, sodassa! Täällä sinä noudatat esimiestesi käskyjä nurisematta, niin kuin kaikki muutkin! Jos jokainen olisi kuin sinä, meidän armeija hajoaisi anarkiaan! Mitä jos joku vihollinen näkisi nyt meidät? Nauraisivat varmaan täyttä kurkkua! Olet häpeäksi seitsemännelle komppanialle ja koko Fridanialle!” Ina lopetti huutamisen ja veti syvään henkeä. Mirana näytti melkein surulliselta. Muut tuijottivat heitä kahta paikoiltaan.
Kesti monta pitkää sekuntia ennen kuin Ina sai rauhoitettua itsensä ja vietyä huomionsa takaisin tehtävään. Hän sulki silmänsä ja kysyi Miranalta nyt rauhallisemmin: ”Mikä siellä oli?”
Tarkk’ampuja oli hetken vaiti ja vastasi sitten hiljaa katse maassa: ”Joku liskoeläin. Noin mukaalin kokoinen. Ei näyttänyt lainkaan vaaralliselta.”
”Selvä” Ina sanoi. ”Okei miehet, jatketaan matkaa. Brack, johdata sinä.” Sotilas nyökkäsi jäykästi ja lähti hiipimään eteenpäin. Muut seurasivat perässä, ja matka jatkui.
Puoli tuntia myöhemmin, auringon jo laskettua, Freud Brack viittasi muille mennä maahan heidän kavutessa pientä nyppylän rinnettä ylös. Ina laskeutui vatsalleen, ja ryömi nyppylän huipulle Brackin viereen.
”Taidetaan olla perillä,” kranaatinheitin mies sanoi ojentaen luutnantilleen kiikarit. Ina otti ne ja katsoi. He olivat pienen metsänaukea juurella, noin puolen kilometrin pituisella. Se oli kuin pikkuinen laakso vuoristorinteessä. Pohjoisessa metsiköt nousivat uhmakkaina taivasta kohden. Keskellä aukiota kohosi pieni kieleke, jota suojasi noin kuusi metriä korkea jyrkänne. Kielekkeelle näytti olevan vain kaksi reittiä: Pieni silta jyrkänteen pohjoispuolella, eli heistä katsottuna vasemmalla, sekä etelästä, jossa jyrkänne oli loivempi ja helposti kavuttavissa. Kielekkeen päälle oli selvästi asetettu isoja aseita jotka oli taitavasti naamioitu sulautumaan puiden ja kasvien joukkoon. Ina arvasi niiden olevan ohjus-alustoja, muttei voinut olla aivan varma. Heidän pitäisi joko hiipiä lähemmäs tai odottaa huomiseen jolloin olisi valoisaa. Ina päätti että jälkimmäinen vaihtoehto olisi parempi.
Hän kääntyi ryhmäänsä päin ja käski matalalla äänellä heidän levätä siinä missä olivat. Kolme miestä olisi vartiossa kerrallaan yhdeksän nukkuessa. Veteraaneja ei tarvinnut kahdesti käskeä. Jokainen hakeutui johonkin suojaisaan paikkaan ja koitti ottaa mahdollisimman mukavan asennon yrittäen saada unta. Camir viitat asetettiin peitoiksi, ei sen vuoksi että se olisi mitenkään lämmittänyt vaan koska siten nukkuva sotilas pystyi piilossa nukkuessaan.
***
Inan vahtivuoron aikana oli hiljaista. Luutnantti istui puunrunkoon nojaten, ja katseli turhautuneena ryhmänsä jäseniä. Eniten hänen katse kävi kersantti Naenin ja lääkintämies Wienkon kohdilla. Varsinkin Naen sai hänet ärtymään. Naista oli melkein mahdoton hahmotta camirin läpi, kun tämä oli nukkunut paikoillaan tunteja, mutta Ina pystyi silti kuvittelemaan hänet sikiöasennossa, rinta kohoillen ja laskien tasaisen hitaasti. Hän oli siinä niin viattoman ja huolettoman oloinen, että se näytti luutnantin silmissä melkein suloiselta, ja se vasta pahinta olikin! Kersantin piti hävetä, olla hermostunut ja katuva, niin kuin Wienko. Lääkintämies ei selvästikään saanut nukutuksi kunnolla. Hän vaihtoi alinomaa asentoa ja näytti hätkähtävän aika ajoin. Se sai Inan hiukan paremmalle tuulelle, vaikka hän ei halusikin että miehet olisivat täysissä voimissaan huomenna. Ainakin jotkut tiesivät milloin piti katua.
Grieg, joka oli myös vartiossa sillä hetkellä, hiipi Inan viereen.
”Kuules, yrittäisit antaa heille anteeksi” hän sanoi istuutuessaan toverinsa viereen. ”Puhuin Wienkon kanssa. Hän sanoi että kun hän sai tietää Marakovin tilasta, oli jo liian myöhäistä, että me oltiin jo lähdössä”
Ina katsoi ystäväänsä, ei suinkaan yllättyneenä siitä että Grieg tiesi mitä hän ajatteli. ”Hänen olisi silti pitänyt ilmoittaa minulle eikä piilotella tätä. Mirana ei olisi saanut tahtoaan läpi.”
”Totta, mutta mitähän siitäkin olisi seurannut? Aikamoinen soppa varmaan, kun sinä olisit ruvennut järjestelemään asioita kuntoon. Operaatio olisi myöhästynyt useilla tunneilla, ellei päivällä, ja Mirana on kuitenkin ihan yhtä hyvä kuin Marakov siinä mitä tekee. Älä nyt suutu Jager, mutta koitan nähdä tämän lekurin näkökulmasta.” Ina katsoi taas lääkintämieheen miettien tätä, muuta joutui lopulta vain hymyilemään Griegin sanoille, sillä tämähän oli aivan oikeassa. Oli hämmästyttävää kuinka hyvin he tunsivat toisensa.
”Ja sitä paitsi” Grieg jakoi nyt paljon huvittuneemmalla äänellä: ”Täytyyhän sinun myöntää että tuo tyttö on aika ovela.” Ina katsoin kulmakarvat koholla ystäväänsä. ”Tai siis” ylikersantti jatkoi, nyt jo taistellen ettei rupeasi nauramaan: ”Ulostuslääkettä muhennokseen. Juuri ennen kuin me lähetään! Kuvittele nyt Rob…” Griegin lause jäi kesken hänen revetessä hiljaiseen nauruun. Hän piteli vatsaansa ja kieri maassa, irvistellen melkein tuskallisen oloisesti. Inaakin rupesi hymyilyttämään, ja pian hänen mieleensä hahmottui kuva Marakovista pidättelemässä hätääntyneenä tarpeitaan kun pitäisi mennä lentokentälle ilmoittautumaan. Mielikuva kehittyi nopeasti päivän eteenpäin, tarkk’ampujan istuessa vessassa voivottelemassa olotilaansa muiden jo mentyä. Sitä Inakaan ei enää voinut vastustaa ja hänkin repesi nauruun. He kaksi nauroivat usean hilpeän mutta fyysisesti tuskallisen minuutin, koko ajan tapellen etteivät he herättäisi muita tai mikä pahemaa, paljastaisi heitä Nelminskiläisille, jotka olivat vain parin sadan metrin päässä.
Lopulta nauru hellitti, ja miehet pystyivät vakavoitumaan. Inan vatsalihaksiin sattui aivan kamalasti. ”Hyvä että olet täällä, André” hän sanoi aidosti vilpittömänä.
”Hei” Grieg vastasi vinosti hymyillen. ”Kuka hitto sitten pitäisi sinut elossa jos minä en olisi täällä?” hän sanoi taputtaen Inaa olalle. Ina ei voinut kuin hymyillä sille kysymykselle.
He vakavoituivat ja kääntyivät katsomaan muita. Hetken ajan kummatkin olivat hiljaa omissa ajatuksissaan. Sitten Grieg kysyi Inalta: ”Mitä luulet? Selvitäänkö me täältä hengissä?” Se tuli Inalle täysin yllättäen! Hän ei ollut juuri ajatellut asiaa tarkemmin, sitä että mitkä oikeasti olivat heidän mahdollisuutensa. Lisäksi kun kysymys tuli Andrélta, joka aina oli ollut heistä kahdesta se joka tuki toista, Ina meni aivan hämilleen.
”Miksi sinä nyt kysyt? Kaiken jälkeen mitä olemme kokeneet?”
”No katsos” Grieg sanoi etsien sanoja joita käyttäisi seuraavaksi. ”Viime loma-aikana, ennen kun meidät lähetettiin Naurikseen, tapasin erään henkilön kotona. Jane on hänen nimensä.” Grieg kaivoi taskustaan esiin pienen mustavalkoisen valokuvan, ja näytti sitä Inalle. Kuvassa oli noin kaksikymppinen suoratukkainen nainen, joka hymyili erittäin leveästi kameraa kohti. ”Kuva on otettu aika kauan sitten,” Grieg selitti selvästi innostuneena. ”Pari vuotta ennen kuin tapasimme. Se tekee kuusi vuotta.”
Ina katsoi taas Griegiin. ”Rakastatko häntä?” hän kysyi.
Mies nyökkäsi. ”Lupasin naida hänet jos vielä palaan Fridaniaan.”
”André! Mikset kertonut aikaisemmin että sinulla on nainen?” Ina kysyi nauraen.
Grieg vakavoitui. ”Olen koittanut olla ajattelematta häntä. Päätin että hoidan ensin palvelukseni alta pois. En halunnut haaveilla liikaa onnellisesta tulevaisuudesta ja perheestä, vaikka rakastankin häntä, kun voin kuolla kuitenkin käytännössä minä hetkenä hyvänsä. Se meni hyvin, kunnes…”
”Kunnes sota Nauriksessa loppui, ja luulit että pääset takaisin Fridaniaan” Ina päätti ystävästä lauseen tämän puolesta. Grieg nyökkäsi. Nyt oli Inan vuoro taputtaa Griegiä. ”Älä huoli, ystäväni” hän sanoi lämpimästi. ”Vaikka nuo petturit heittäisivät meidän niskaamme warpin kamalimmat hirviöt ja myrskyt, niin sinut me ainakin viedään täältä pois. Olen varma siitä.”
”Hah. No jos niin sanot luti” Grieg vastasi laittaen valokuvan pois. ”Meidän vartiovuoro taitaa loppua, menenkö herättämään seuraavat?”
”Mene vain” Ina sanoi. Hän meni takaisin nukkuma paikalleen ja kietoi camirin tiukemmin ympärilleen. Ennen kuin luutnantti nukahti, hän pelkäsi että oli antanut vanhalle ystävälleen liikaakin toivoa. Hän ei meinaan ollut ollenkaan varma siitä, mitä hän oli Griegille luvannut.
Luku 4
Useiden tuntien lentämisen jälkeen Fridanian 51. rykmentin 7. komppanian veteraanien tunnelma Valkyressä oli yllättävän hilpeä. He olivat lennollaan ohittaneet useampia toisten maailmojen rykmenttien leirejä ja tukikohtia, joita oli pystytetty viidakkoon. Kuljetus aluksen turbiini moottorien jylinän yli oli mahdotonta kuulla mitään, ellei sitten huutanut toiselle aivan läheltä. Juri Trekovski, joka oli varsinainen tekniikan ihmemies, oli kuitenkin järjestänyt hieman viihdettä miehille. Hän oli säätänyt itse parantelemansa radiolaitteen taajuuden niin, että miehet pystyivät kuuntelemaan kypärä radioittensa kautta lentäjien välistä viestintää. Pilottien keskustelun aiheet olivat selvästi poikkeavia maajoukkojen vastaavasta. Viestintä koostui lähinnä lapsellisesta roskapuheesta vailla mitään järkeä, sekä toistensa ja maajoukkojen harmittomasta haukkumisesta.
Juuri sillä hetkellä Valkyren miehistö kiisteli Vulturen pilottien kanssa siitä, mikä tapa laittaa lanttua tuottaisi parhaimman makuelämyksen. Useimmat miehet nauroivat ja pudistelivat päätään pilottien naurettaville jutuille. Luutnantti Jager Ina ei kuitenkaan kuunnellut heitä. Hänen vastuullaan oli näiden miesten henget ja tehtävän onnistuminen, joten hän käyttäisi jokaisen hetken hyväkseen kun he vielä istuivat koneessa hyödyttöminä matkustajina.
Niinpä hän istui ja tutki tarkasti päämajasta tulleen paketin sisältöä. Kartat jotka hänelle oli annettu, näyttivät melko tarkasti maaston jossa 51. rykmentin odotettiin taistelevan. Ne olivat luotuja Nelminkin yläpuolella olevan keisarillisen risteilijän Uskollisen ottamien kuvien perusteella, joten ne olisivat melko tarkkoja. Kartoista kuitenkin puuttui Inan harmiksi lähes kaikki sotilaallisesti tärkeät tiedot, missä vihollisia pitäisi olla ja kuinka paljon jne. Niihin oli vain piirretty yksinkertaisesti viiva, missä keisarin joukkojen etulinja suunnilleen meni. Kartalle oli kuitenkin onneksi merkitty heidän päätepysäkkinsä, joten heidän ei tarvinnut ihan ensimmäiseksi tarkistaa missä ihmeessä he olivat! Sademetsät ja vuoristot jossa taistelut käytiin, olivat melko hankala maastoista. Vuoriston takia reittejä oli vähän, joita suuret joukot voisivat käyttää, joten ei ollut mikään ihme että vihollinen oli onnistunut pysäyttämään etenemisen väijytyksillä. Lisäksi laaksot vuorten välissä olivat näköjään suon peitossa, joten rämpiminen hetkenkin vei helposti mieheltä voimat, mikä tietysti palveli vihollista, jonka piti vain odottaa, että keisarikunnan väsyneet miehet kävelevät paikoilleen.
Kartat urbaanialueesta olivat taas lähes hyödyttömät. Ne oli luotu jonkinlaisien laserkuvien pohjalle, koska alue oli jatkuvasti paksun mustan pilvikaton alla, joka oli muodostunut siihen ydinsodan aikana. Kuvista oli lähes mahdotonta saada mitään selvää, mutta niihin oli sentään kirjattu alueitten nimet ja kaikenlaisten merkittävien rakennusten sijainnit. Jos karttaan pysty luottamaan, olikin sitten aivan toinen asia.
Kirjekuorissa oli kaikenlaisia dokumentteja ja muiden tekemiä raportteja Nelminskistä ja vihollisen sota strategioista. Yksi hyvä tieto, jonka Ina löysi, oli että Nelminskin makea vesi oli juomakelpoista. Kartoista Ina löysi paljon puroja, joten vettä ei tarvitsisi hirveästi säästellä. Muuten löytyi melko vähän hyödyllistä tietoa, ainakaan sellaista mitä hän ei jo tiennyt. Ina löysi paljon muitten rykmenttien raportteja väijytyksistä joihin olivat joutuneet. Viidakko oli aluksi täysin hiljainen, ja sitten vihollinen hyökkäsikin yhtäkkiä kaamealla voimalla, usein lyhyen mutta tarkan ja tuhoisan tykistö keskityksen jälkeen. Muuten Nelminskiläisiä pidettiin näköjään primitiivisinä apinoina, jotka roikkuivat puissa ja löivät mielummin kivellä päähän kuin ampuisivat aseella. Kaikki tämä tietysti muistutti Inaa siitä, miten tärkeää oli pysyä näkymättömissä ja pitää yllätyksen etu heillä. Raporteissa ei mainittu juuri ollenkaan panssareiden käytöstä, vain muutamia kävelijöitä oli havaittu käytettävän. Sellaisia laitteita olisi kuitenkin ollut hölmöä lähettää viidakkoihin, joten Ina ei ollut vakuuttunut siitä että Nelmiskiläisillä ei ollut panssareita.
Lisäksi oli vielä yksi lappu jossa oli muutama yksityiskohta tehtävästä. Koska se oli huippusalainen, tehtävälle ei ollut annettu nimeä. Lapussa oli käsky olla käyttämättä radioliikennettä päämajan tai liittolaisten kanssa, paitsi vihollisaseman raportointia varten. Päämajassa ei haluttu ottaa sitä riskiä, että vihollinen salakuuntelisi heidän viestintäänsä ja pääsisi siten askeleen heidän edelleen. Lapussa oli myös koodinimi heidän ryhmälleen: ”Ciranaga”. Mikä sattuma! Ina virnisti muistaessaan päivällä näkemänsä unen.
Välttääkseen havaituksi joutumisen, Fridanian pilotit lensivät niin matalalla kuin uskalsivat. Inasta tuntui että he olivat joko älyttömän taitavia tai sitten hulluja. Rohkeita he ainakin olivat, se oli varmaa. Välillä hän oli tuntevinaan että he oikeasti hipaisivat jotakin puun latvaa.
Puolen tunnin tutkimisen, ja yhä vain levottomammiksi menneiden keskustelunaiheiden läpikäymisen jälkeen pilotti kuulutti kaiuttimeen:
”Okei maakravut, valmistautukaa jättämään äidin kohtu!” Se oli oudoin tapa verrata Valkyreä mitä Ina oli koskaan kuulut. ”Teillä oli onnea, meitä ei taidettu havaita” pilotti jatkoi. ”Puoli minuuttia kohteeseen!”
Ina ojensi kätensä ja painoi takaluukun avaamisnappia. Luukku aukesi hitaasti paljastaen tummien puun latvojen meren. Samalla suuri punainen lamppu syttyi sekä koneen matkustajatilan edessä että takana. Pilotti antaisi sotilaille luvan poistua muuttamalla valon vihreäksi. Ina tunsi kuinka adrenaliini nousi hänen vereensä, niin kuin se aina teki ennen hyppyä tai pudottautumista. Valkyre hidasti vauhtiaan ja teki rankan kaarroksen oikealle. Inan ja muiden piti ottaa katossa roikkuvista naruista tukea, etteivät kaatuilisi toistensa päälle. Kaarroksen jälkeen Valkyre kytki päälle VTOL-leijunta moodin päälle, ja liukui hitaasti puiden yli. Nyt Ina erotti kunnolla metsän heitän alapuolellaan. Suuret lehtipuut eivät kasvaneet kovin tiheään, ja niiden lehvistöjen alapuolella näkyi ruskeanharmaita vesilammikoita ja eksoottisia puskia. Vaikka aurinko ei ollut vielä edes kunnolla laskussa, oli puiden seassa jo aika paljon utua, joten näkyvyys alhaalla olisi huono.
Valkyre jäi leijumaan pienen aukion yläpuolelle, ja punainen valo muuttui matalan sireenin äänen saattelemana vihreäksi. Ina nousi ylös ja tiputti toisen takarampin vieressä olleen köyden alas. André Grieg teki samoin hänen viereiselle köydelle, kuten tehtiin myös sivuovien kohdalla. Ina tarttui köyteen, katsoi alas ja totesi että matkalla alas ei ollut esteitä, ja heilautti sitten itsensä köyden ympärille liukuen alas. Muut tekivät samoin hänen esimerkistään. Saman tien kun hänen jalkansa joustivat maata vasten, hän lähti juoksemaan pää kumarassa aukion reunalle, jottei seuraava alas tulia tippuisi hänen niskaansa. Vain parissa kymmenessä sekunnissa kaikki kaksitoista olivat poistuneet Valkyrestä, kolme jokaista köyttä kohden. Viimeisenä alas tiputettiin autokanuuna jota ylikersantti Grieg käyttäisi.
Muiden kokoontuessa hänen ympärilleen, Ina katseli kuinka köydet hinattiin ylös, ja Valkyre sekä heidän saattaja Vulture kääntyivät hitaasti ympäri lisäten nopeutta, ja aloittivat paluumatkan tukikohtaan. Jokainen heistä istui toisen polvensa varaan ja kuunteli katoavien suihkumoottorien jylinää.
Yhtäkkiä oli kammottavan hiljaista! Yleensä Valkyresta poistumisen jälkeen sitä löysi itsensä keskeltä tulitaistelua, taikka sitten ilmavirrat suhisivat korvissa vapaaputouksen takia. Nyt kaikki mitä he kuulivat, oli puiden hiljainen laulu, ja Inan oli pakko myöntää, että tuntien jälkeen suihkumoottorien jylinän keskellä tuo hiljaisuus oli aivan karmivaa. Jokainen heistä tajusivat myös mitä tuo hiljaisuus heille kertoi. He olivat yksin, viimeinen mahdollinen kyyti takaisin oli juuri kadonnut vuorten taakse. Heidän nykyisen paikan ja lähimpien liittolaisten välissä oli ainakin 80 kilometriä vihollisen hallitsemaa maata. Minkään tai kukaan ei tulisi auttamaan, he olivat omillaan. Jos he jäisivät kiinni, ei olisi paikkaa minne paeta.
Kun Ina oli sitä mieltä että jokainen oli saanut tarpeeksi aikaa miettimään sitä, hän levitti kartan maahan ja pyysi miestensä huomiota. ”Okei miehet katsokaa tänne. Me olemme suunnilleen tässä, tämän laakson keskellä. 51. rykmentti tulee luultavasti etenemään tätä reittiä tässä” hän selitti käyttäen sormeaan apuna. ”Meidän pitäisi siis tutkia tätä aluetta tässä, ja edetä sitten pohjoiseen kaupunkia kohti. Menemme ensin laakson poikki purolle joka on tuolla toisella puolella, ja matkaamme sitten tätä vuorta pitkin itään. Pitäkää silmänne ja korvanne hereillä, ja muistakaa että tärkeintä on pysyä poissa näkyvistä. Älkää koskaan avatko tulta ilman lupaani, ellei se ole aivan välttämätöntä! Ymmärsittekö?” Ina antoi katseensa kiertää. Veteraanit nyökkäilivät ja Grieg vastasi myöntävästi.
”Hyvä” Ina sanoi. ”Lähdetään sitten, minun johdollani!” Ina asetti suojalasinsa ja happinaamarin paikoilleen, muttei asettanut naamiota syöttämään puhdasta happea. Sitten hän kääntyi, kohotti kiväärinsä ja lähti määrätietoisesti kävelemään viidakkoon. Muut seurasivat hänen perässään, antaen Nelminskin suon niellä heidät.
***
Ensimmäinen päivä linjojen takana meni laakson poikki rämpimiseen ja puron löytämiseen vuorten reunalla. Toisena päivänä ryhmä Ciranaga kapusi vuorta pitkin ylös viidakoissa. Tämän aikana he eivät olleet nähneet mitään merkkiä vihollisen olemassaolosta. Kolmantena päivänä se kuitenkin muuttuisi. He olivat kavunneet vuoriketjun korkeammille alueille, ja vaelsivat nyt sitä pitkin itään päin, kuten Ina oli suunnitellut. Täällä korkealla puut kasvoivat vielä harvemmassa, eikä ollut ollenkaan sumua taikka vettä, joten oli helppoa kävellä ja näkyvyys oli mainio. Haittana oli kuitenkin polttava kuumuus, sillä vuorten päällä Fridanialaiset eivät saaneet varjoista ja vedestä suojaa aurinkoa vastaan.
Oli kutakuinkin keskipäivä. Pilviä ei ollut taivaalla lainkaan, ja aurinko paistoi. Maa tuntui ja tuoksui kuivalta. Kevyt tuuli suhisi miesten korvissa, ja silitti lempeästi kasvoja. Vaikka kaikki viittasi siihen että he olivat yksin, Ina ja miehet olivat kuitenkin varuillaan ja valmiina. Vuosien kokemus oli opettanut jokaiselle heistä, että kuolema saattoi vaania missä vain, odottamassa että joku varomaton kävelisi sen syliin.
Niinpä kaikki miehet heittäytyivät salaman nopeasti maahan kuullessaan raikuvat ohjusten laukaisu äänet. Inan ei tarvinnut kauan etsiä korvillaan äänen lähdettä kun hän jo näkikin kaksi ohjusta sinkoutuvan ilman halki etelään vetäen perässään tulista häntää. Ina vei kätensä laukulleen repien nopeasti kiikarinsa esiin, ja rupesi tähyilemään laukaisupaikkaa. Samassa kaksi ohjusta lisää laukaistiin puiden lomasta. Ensin yksi, ja heti perään toinen. Ina vei katseensa vuoririnteeseen josta ne olivat tulleet, muttei nähnyt muuta kuin puunlatvoja. Nelminskiläiset todella osasivat piilottaa asemansa! Vielä kaksi ohjusta ammuttiin, ja nyt Ina oli varma missä tukikohta suunnilleen oli. Hän ei kuittenkaan pystyisi merkitsemään sitä kartalle, joten heidän pitäisi mennä lähemmäs paikantamaan se. He ehtisivät tukikohdalle jo tänä iltana, jos oikaisisivat edessä olevat laakson poikki!
Inan mieli synkistyi hiukan kun hän kävi mielessään mitä ohjusten laukaisut tarkoittivat. Keisarikunnan vahvistukset oli vihdoin saatu rintamalle ja eteneminen oli taas alkanut. Nelminskiläiset vastaisivat tuleen tulella. Ina pystyi hyvin kuvittelemaan kuinka minuutin päästä ohjukset iskeytyisivät hänen liittolaistensa niskaan, tuhoten totaalisesti kaiken mikä niiden eteen osui. Hän kuitenkin karisti mielikuvat nopeasti mielestään ja antoi käskyt miehilleen. Heillä oli tehtävä tehtävänä eikä ajatuksissa harhailulle ollut sijaa. Fridanialaiset nousivat ylös ja lähtivät hiipimään alas rinnettä pitkin sumuiseen laaksoon.
***
Suohaamut lipuivat hitaasti pimeän sademetsän halki, aseet kohdistettuina menosuuntaan, valmiina ampumaan mikäli sumusta erottuisi lähestyviä vihollisia. Jokaisella askeleella he lähestyivät pettureita joita eivät nähneet tai kuulleet, jokaisella askeleella Fridanialaisten aistit herkistyivät, odottaen että vihollinen paljastaisi sijaintinsa.
Ina kulki ensimmäisenä, katse lipuen puskien, puiden ja kivikkojen välissä. Ellei hänen suuntavaistonsa pettänyt, he olisivat vain parin kilometrin päässä vihollisasemasta, joten petturit voisivat olla jo aivan heidän luonaan. Suon hiljainen humina ja tietoisuus vaaran läheisyydestä pistivät kokeneenkin veteraanin hermot koetukselle. Lopulta he saivat varoituksen.
Inan käsi nosti kätensä pystyyn ja laski sen sitten nopeasti alas merkiksi että pitäisi maastoutua, kun hänen käsitutkansa piipitti yhtäkkiä. Epämääräisesti erottuvat camiriin kietoutuneet hahmot sulautuivat nopeasti ympäristöön, niin että vain heidän hämärää punaista valoa hehkuttavat suojalasit erottuivat. Nämäkin kytkettiin pois päältä, ja oli kuin miehet olisivat hävinneet olemattomiin.
Ina vei hitaasti kätensä rinnalle, ja otti tutkan käteensä. Näytössä paljon pienen pieniä pisteitä jotka liikkuivat sinne tänne. Ne olivat tietenkin paikallisia eläimiä, mitä löytyi Nelminskin viidakoissa sangen paljon. Näytöllä oli kuitenkin myös toinen, paljon isompi piste, joka oli noin kolmen sadan metrin päässä ja lähestyi hitaasti heitä, tosin näytti siltä että se oli menossa hiukan heistä ohi. Liike oli liian pieni ollakseen panssarivaunusta, mutta liian iso ollakseen mikään ihminen tai muu tavanomainen humanoidi. Ehkä se oli sentinel kävelijä tavanomaisella partiolla.
Ina kääntyi sinne missä hänen miehensä olivat, vaikka hän ei oikein kunnolla nähnytkään heitä. ”Marakov, tänne” hän käski hiljaa viitaten kädellään. Kuului veden loisketta ja ilma näytti vääristyvän hiukan Tarkk’ampujan tullessa Inan luo. ”Näetkö tuon pisteen tuossa” Ina kysyi häneltä osoittaen sormellaan käsitutkan näyttöä. ”Mene katsomaan mikä se on ja tule takaisin tänne. Mitä ikinä teet, älä anna sen huomata sinua.” Sotilas ei sanonut mitään, nyökkäsi vain, kytki suojalasinsa päälle nähdäkseen paremmin, nousi ylös ja lähti matkaan. Marakov ei ollut edennyt edes kymmentä metriä kun hän oli jo hävinnyt sumuun.
Ina yritti seurata Marakovin etenemistä tutkastaan, mutta yksittäisten ihmisten seuraaminen oli todella vaikeaa. Tutkalla oli suunniteltu havaitsemaan isompia kohteita ja suurempia joukkoja. Niinpä hän ja muut joutuivat tyytymään vain odottamiseen. Oli hiljaista ja pimeää. Vesilammikko, jossa hän osittain makasi, kosteutti hänen asunsa, ja Inalle tuli melkein hiukan vilu. Kukaan 11 miehestä ei liikkunut, jokainen oli aivan paikoillaan hiiren hiljaa. Sekunnit muuttuivat minuuteiksi heidän odotellessa Marakovin paluuta. Odotus tuntui niin pitkältä, että Ina säikähti ja oli lähellä ampua vakoojansa kun tämä yhtäkkiä tuli takaisi varoituksetta. Markov laskeutui Inan viereen.
”Helvetti Rob, sano jotain ennen kuin hiivit tuolla tavalla päällemme. Olin lähellä ampua sinut.” Tarkk’ampuja vei päätään hiukan taaksepäin, aivan kuin olisi ollut hämillään tai yllättynyt luutnantin sanoista. Sitten hän kuitenkin nosti oikean kätensä, ja viestitti Inalle Fridanian sotilaiden viittomakielellä. Yksi kappale, iso, ei-ihminen, vaaraton.
”Ääh, kyllä sinä voit puhua Rob” Ina sanoi. ”Ei täällä lähistöllä ole ketään.” Tarkk’ampuja oli hetken paikoillaan, ja kohotti sitten vain olkia. Ina hämmentyi. Yleensä Rob oli hänen plutoonansa äänekkäimpiä miehiä, ja hän tajusi nyt, ettei tämä ollut sanonut sanaakaan koko tehtävän aikana. Eikä hän ollut riisunut happi naamariaankaan!
Sitten Inan katse osui hänen edessään olevan miehen käsiin, joissa lepäsi miehen tarkkuus kivääri. Kauhun sekä kiihkon tunne vyöryi Inaan oivalluksen myötä!
Varoittamatta luutnantti ponnahti seisaalleen ja potkaisi voimalla tarkk’ampujaa rintaan, niin että hän lennähti rajusti selälleen. Ennen kuin tämä oli ehtinyt ollenkaan toipua yllättävästä hyökkäyksestä, oli Ina jo tämän yllä, kiväärin piippu parin sentin päässä hänen ohimosta.
”Yksikin liike, ja olet kuollut” luutnantti lupasi kylmän vakavana.
”Mitä ihmettä?” Juri aloitti…
”Rob Marakov on vasenkätinen” Ina selitti. ”Tämä tässä on valehtelija.” Tämän kuullessaan miehet rävähtivät valppaiksi ja varuilleen. Trekovski ja Nevski tulivat Inan tueksi vartioimaan maassa makaavaa miestä, ja muut kääntyivät ympäri ja tähyilivät heidän ympärille, valmiina ampumaan mikäli vihollisia ilmestyisi.
Ina puhui vangille: ”Pidä kätesi niin että näen ne, ja riisu naamio kasvoiltasi, hitaasti!” Mies oli jähmettynyt paikoilleen. Hetken hän ja Ina tuijottivat toisiaan suojalasiensa läpi, ja Ina pystyi hämärästi erottamaan tummat silmät niitten takaa. Sitten vanki vei kätensä hitaasti happi naamarille. Pieni ilmanpaineen sujahdus kuului kun mies avasi naamion lukot. Happilaite väisty tieltä…
”Naen!?” Ina huusi hämmästyksestä niin että suu loksahti auki.
”Sortsi vaan luti” Mirana yritti virnistää humoristisesti mutta se näytti vain siltä kuin hän olisi ollut lapsi joka odottaa saavansa selkäsaunan.
”Mitä helvettiä sinä teet minun ryhmässäni?! Ja mitä ihmettä on tapahtunut Rob Marakoville?” Ina huusi unohtaen kokonaan varovaisuuden. Hän ei edes tajunnut että hän osoitti kersanttia yhä aseellaan ohimoon.
”Lisäsin suolenpuhdistusainetta hänen ateriaansa kun hän ei katsonut” nainen selitti anteeksi pyytävästi. ”Taitaa vasta nyt olla taistelukunnossa.”
”Voi pyhä Fridania!” Ina kääntyi ympäri suu yhä auki. Uutinen oli ollut kuin kiven isku takaraivoon. Hän käveli lammikkoon miestensä keskelle silmät pullottaen auki, koittaen tajuta mitä oikeastaan oli tapahtunut. Hän katsoi muihin. Miehet olivat kaikki nousseet seisomaan, muodostaen ringin hänen ympärilleen. Kukaan ei sanonut mitään, jotkut katsoivat toisiaan kysyvästi. Viimeisenä Inan katse osui Mars Wienkoon, lääkintämieheensä. ”Sinä!” hän sanoi raivoissaan marssien tämän eteen. ”Sinä tiesit tästä, etkö tiennytkin?” Lääkintämies näytti hätääntyneeltä, muttei uskaltanut perääntyä. Ina imitoi sangen huonosti Wienkoa: ”Pi-Pi-Piti tarkistaa Mar-Martin Nürnin tilanne, hänellä oli pa-pahoinvointia.” Ina kuulosti aivan lapselliselta, mutta kukaan ei uskaltanut nauraa. ”Ettei vain olisi ollut Mar-Mar-Markov joka oikeasti oli kipeä? HÄH?!” Ina huusi.
”Sir” lääkintämiehen ääni oli murtua.
”saakuli!” Ina kääntyi ja huusi nyt jokaiselle. ”Kun minä kysyin komppanialtani ketkä ovat vapaaehtoisia tähän tehtävään, 52 miestä nousi ylös! Tiedättekö miksi valitsin juuri teidät?” Miehet katsoivat toisiinsa tukea etsien. Ina jatkoi ennen kuin kukaan ehti vastata: ”Koska luulin että teihin voisin ensimmäisenä luottaa! Ja nyt, ennen kuin operaatio oli edes alkanut, minun lääkintämieheni”, Ina osoitti Wienkoa syyttävällä sormella, ”hänen jonka käsiin minun pitäisi ensimmäisenä luottaa oma henkeni, toimii minun selkäni takana!” Ina antoi katseensa taas kiertää ryhmässä. Hetken oli taas hiljaista ja ilmassa oli kireä tunnelma. Kukaan ei muistanut että pitäisi olla varuillaan, sillä Nelminskiläiset voisivat olla missä vain.
Ina kääntyi taas Miranaan päin ja marssi tätä kohti. ”Ja sinä!” hän sanoi osoittaen naista. Mirana otti muutaman askeleen taaksepäin luutnantin lähestyessä. ”Kun tämä on ohi, katson että joudut sotaoikeuteen! Tajuatko, kersantti?”
”Öh, kyllä sir” Mirana sanoi hiljaa.
”Eikö siellä aliupseeri koulussa opetettu ollenkaan sinulle kurista, häh? Luuletko että voit venytellä sääntöjä niin paljon kuin huvittaa, ja aina päästä pakoon vain hymyilemällä ja pyytämällä anteeksi? Emme ole siviilissä Fridanialla vaan Nelminskissä, sodassa! Täällä sinä noudatat esimiestesi käskyjä nurisematta, niin kuin kaikki muutkin! Jos jokainen olisi kuin sinä, meidän armeija hajoaisi anarkiaan! Mitä jos joku vihollinen näkisi nyt meidät? Nauraisivat varmaan täyttä kurkkua! Olet häpeäksi seitsemännelle komppanialle ja koko Fridanialle!” Ina lopetti huutamisen ja veti syvään henkeä. Mirana näytti melkein surulliselta. Muut tuijottivat heitä kahta paikoiltaan.
Kesti monta pitkää sekuntia ennen kuin Ina sai rauhoitettua itsensä ja vietyä huomionsa takaisin tehtävään. Hän sulki silmänsä ja kysyi Miranalta nyt rauhallisemmin: ”Mikä siellä oli?”
Tarkk’ampuja oli hetken vaiti ja vastasi sitten hiljaa katse maassa: ”Joku liskoeläin. Noin mukaalin kokoinen. Ei näyttänyt lainkaan vaaralliselta.”
”Selvä” Ina sanoi. ”Okei miehet, jatketaan matkaa. Brack, johdata sinä.” Sotilas nyökkäsi jäykästi ja lähti hiipimään eteenpäin. Muut seurasivat perässä, ja matka jatkui.
Puoli tuntia myöhemmin, auringon jo laskettua, Freud Brack viittasi muille mennä maahan heidän kavutessa pientä nyppylän rinnettä ylös. Ina laskeutui vatsalleen, ja ryömi nyppylän huipulle Brackin viereen.
”Taidetaan olla perillä,” kranaatinheitin mies sanoi ojentaen luutnantilleen kiikarit. Ina otti ne ja katsoi. He olivat pienen metsänaukea juurella, noin puolen kilometrin pituisella. Se oli kuin pikkuinen laakso vuoristorinteessä. Pohjoisessa metsiköt nousivat uhmakkaina taivasta kohden. Keskellä aukiota kohosi pieni kieleke, jota suojasi noin kuusi metriä korkea jyrkänne. Kielekkeelle näytti olevan vain kaksi reittiä: Pieni silta jyrkänteen pohjoispuolella, eli heistä katsottuna vasemmalla, sekä etelästä, jossa jyrkänne oli loivempi ja helposti kavuttavissa. Kielekkeen päälle oli selvästi asetettu isoja aseita jotka oli taitavasti naamioitu sulautumaan puiden ja kasvien joukkoon. Ina arvasi niiden olevan ohjus-alustoja, muttei voinut olla aivan varma. Heidän pitäisi joko hiipiä lähemmäs tai odottaa huomiseen jolloin olisi valoisaa. Ina päätti että jälkimmäinen vaihtoehto olisi parempi.
Hän kääntyi ryhmäänsä päin ja käski matalalla äänellä heidän levätä siinä missä olivat. Kolme miestä olisi vartiossa kerrallaan yhdeksän nukkuessa. Veteraaneja ei tarvinnut kahdesti käskeä. Jokainen hakeutui johonkin suojaisaan paikkaan ja koitti ottaa mahdollisimman mukavan asennon yrittäen saada unta. Camir viitat asetettiin peitoiksi, ei sen vuoksi että se olisi mitenkään lämmittänyt vaan koska siten nukkuva sotilas pystyi piilossa nukkuessaan.
***
Inan vahtivuoron aikana oli hiljaista. Luutnantti istui puunrunkoon nojaten, ja katseli turhautuneena ryhmänsä jäseniä. Eniten hänen katse kävi kersantti Naenin ja lääkintämies Wienkon kohdilla. Varsinkin Naen sai hänet ärtymään. Naista oli melkein mahdoton hahmotta camirin läpi, kun tämä oli nukkunut paikoillaan tunteja, mutta Ina pystyi silti kuvittelemaan hänet sikiöasennossa, rinta kohoillen ja laskien tasaisen hitaasti. Hän oli siinä niin viattoman ja huolettoman oloinen, että se näytti luutnantin silmissä melkein suloiselta, ja se vasta pahinta olikin! Kersantin piti hävetä, olla hermostunut ja katuva, niin kuin Wienko. Lääkintämies ei selvästikään saanut nukutuksi kunnolla. Hän vaihtoi alinomaa asentoa ja näytti hätkähtävän aika ajoin. Se sai Inan hiukan paremmalle tuulelle, vaikka hän ei halusikin että miehet olisivat täysissä voimissaan huomenna. Ainakin jotkut tiesivät milloin piti katua.
Grieg, joka oli myös vartiossa sillä hetkellä, hiipi Inan viereen.
”Kuules, yrittäisit antaa heille anteeksi” hän sanoi istuutuessaan toverinsa viereen. ”Puhuin Wienkon kanssa. Hän sanoi että kun hän sai tietää Marakovin tilasta, oli jo liian myöhäistä, että me oltiin jo lähdössä”
Ina katsoi ystäväänsä, ei suinkaan yllättyneenä siitä että Grieg tiesi mitä hän ajatteli. ”Hänen olisi silti pitänyt ilmoittaa minulle eikä piilotella tätä. Mirana ei olisi saanut tahtoaan läpi.”
”Totta, mutta mitähän siitäkin olisi seurannut? Aikamoinen soppa varmaan, kun sinä olisit ruvennut järjestelemään asioita kuntoon. Operaatio olisi myöhästynyt useilla tunneilla, ellei päivällä, ja Mirana on kuitenkin ihan yhtä hyvä kuin Marakov siinä mitä tekee. Älä nyt suutu Jager, mutta koitan nähdä tämän lekurin näkökulmasta.” Ina katsoi taas lääkintämieheen miettien tätä, muuta joutui lopulta vain hymyilemään Griegin sanoille, sillä tämähän oli aivan oikeassa. Oli hämmästyttävää kuinka hyvin he tunsivat toisensa.
”Ja sitä paitsi” Grieg jakoi nyt paljon huvittuneemmalla äänellä: ”Täytyyhän sinun myöntää että tuo tyttö on aika ovela.” Ina katsoin kulmakarvat koholla ystäväänsä. ”Tai siis” ylikersantti jatkoi, nyt jo taistellen ettei rupeasi nauramaan: ”Ulostuslääkettä muhennokseen. Juuri ennen kuin me lähetään! Kuvittele nyt Rob…” Griegin lause jäi kesken hänen revetessä hiljaiseen nauruun. Hän piteli vatsaansa ja kieri maassa, irvistellen melkein tuskallisen oloisesti. Inaakin rupesi hymyilyttämään, ja pian hänen mieleensä hahmottui kuva Marakovista pidättelemässä hätääntyneenä tarpeitaan kun pitäisi mennä lentokentälle ilmoittautumaan. Mielikuva kehittyi nopeasti päivän eteenpäin, tarkk’ampujan istuessa vessassa voivottelemassa olotilaansa muiden jo mentyä. Sitä Inakaan ei enää voinut vastustaa ja hänkin repesi nauruun. He kaksi nauroivat usean hilpeän mutta fyysisesti tuskallisen minuutin, koko ajan tapellen etteivät he herättäisi muita tai mikä pahemaa, paljastaisi heitä Nelminskiläisille, jotka olivat vain parin sadan metrin päässä.
Lopulta nauru hellitti, ja miehet pystyivät vakavoitumaan. Inan vatsalihaksiin sattui aivan kamalasti. ”Hyvä että olet täällä, André” hän sanoi aidosti vilpittömänä.
”Hei” Grieg vastasi vinosti hymyillen. ”Kuka hitto sitten pitäisi sinut elossa jos minä en olisi täällä?” hän sanoi taputtaen Inaa olalle. Ina ei voinut kuin hymyillä sille kysymykselle.
He vakavoituivat ja kääntyivät katsomaan muita. Hetken ajan kummatkin olivat hiljaa omissa ajatuksissaan. Sitten Grieg kysyi Inalta: ”Mitä luulet? Selvitäänkö me täältä hengissä?” Se tuli Inalle täysin yllättäen! Hän ei ollut juuri ajatellut asiaa tarkemmin, sitä että mitkä oikeasti olivat heidän mahdollisuutensa. Lisäksi kun kysymys tuli Andrélta, joka aina oli ollut heistä kahdesta se joka tuki toista, Ina meni aivan hämilleen.
”Miksi sinä nyt kysyt? Kaiken jälkeen mitä olemme kokeneet?”
”No katsos” Grieg sanoi etsien sanoja joita käyttäisi seuraavaksi. ”Viime loma-aikana, ennen kun meidät lähetettiin Naurikseen, tapasin erään henkilön kotona. Jane on hänen nimensä.” Grieg kaivoi taskustaan esiin pienen mustavalkoisen valokuvan, ja näytti sitä Inalle. Kuvassa oli noin kaksikymppinen suoratukkainen nainen, joka hymyili erittäin leveästi kameraa kohti. ”Kuva on otettu aika kauan sitten,” Grieg selitti selvästi innostuneena. ”Pari vuotta ennen kuin tapasimme. Se tekee kuusi vuotta.”
Ina katsoi taas Griegiin. ”Rakastatko häntä?” hän kysyi.
Mies nyökkäsi. ”Lupasin naida hänet jos vielä palaan Fridaniaan.”
”André! Mikset kertonut aikaisemmin että sinulla on nainen?” Ina kysyi nauraen.
Grieg vakavoitui. ”Olen koittanut olla ajattelematta häntä. Päätin että hoidan ensin palvelukseni alta pois. En halunnut haaveilla liikaa onnellisesta tulevaisuudesta ja perheestä, vaikka rakastankin häntä, kun voin kuolla kuitenkin käytännössä minä hetkenä hyvänsä. Se meni hyvin, kunnes…”
”Kunnes sota Nauriksessa loppui, ja luulit että pääset takaisin Fridaniaan” Ina päätti ystävästä lauseen tämän puolesta. Grieg nyökkäsi. Nyt oli Inan vuoro taputtaa Griegiä. ”Älä huoli, ystäväni” hän sanoi lämpimästi. ”Vaikka nuo petturit heittäisivät meidän niskaamme warpin kamalimmat hirviöt ja myrskyt, niin sinut me ainakin viedään täältä pois. Olen varma siitä.”
”Hah. No jos niin sanot luti” Grieg vastasi laittaen valokuvan pois. ”Meidän vartiovuoro taitaa loppua, menenkö herättämään seuraavat?”
”Mene vain” Ina sanoi. Hän meni takaisin nukkuma paikalleen ja kietoi camirin tiukemmin ympärilleen. Ennen kuin luutnantti nukahti, hän pelkäsi että oli antanut vanhalle ystävälleen liikaakin toivoa. Hän ei meinaan ollut ollenkaan varma siitä, mitä hän oli Griegille luvannut.
Hän on puhunut.
Re: [40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 4 (22.03.09)
Jes! Pitkästä aikaa hyvää luettavaa tälläkin foorumilla. Niitä yhdys sana virheitä löytyi edelleen, mutta muuten kieliopillisesti menee mielestäni tosi hyvin tämäkin tarina. Mutta ensi lukuun sitten enemmän taistelua, jooko?
Jos on päätä myöten kusessa, kannattaa pitää suu kiinni
Minkä nuorena varastaa, sen vanhana omistaa
Hyvää yritetään, mutta priimaa pukkaa
Minkä nuorena varastaa, sen vanhana omistaa
Hyvää yritetään, mutta priimaa pukkaa
Re: [40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 4 (22.03.09)
Juu, eipä tässä mitään rakentavaa kritiikkiä mitä ei ole jo annettu voi enää antaa, muuta kuin kirjoittele vain lisää. Hyvin ainakin odotusta osataan rakentaa.
Re: [40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 4 (22.03.09)
Hoihoi!
Kauan siinä meni (35 kuukautta ja päivä väsyneen miehen pikaisella päässälaskulla) mutta jatkoa on vihdoin tarjolla!! Alkuperäiset lukijat tuskin enää tätä ketjua seuraavat, enkä moiti siitä ketään. Ei mitään käryä mikä sai minut aikanaan lopettamaan tämän tarinan kirjoittamisen, mutta löysin sen hiljattain koneeni arkistoista, ja innostuin taas jatkamaan. Ompas jännä juttu, vaikka tarinassa on vaikka kuinka paljon hirvittäviä fluffimokia, niin se on minusta omaan vähäiseen kirjoitustasooni nähden ihan kelvollinen. :)
Joka tapauksessa, viides luku on enimmäkseen kirjoitettu vuonna 2009, ja viimeistelty tällä viikolla. Nähtäväksi jää, kuinka paljon settiä syntyy ennen seuraavaa taantumaa.
Enjoy:
Luku 5
Ilmassa leijuva savu tukahdutti Inaa ja sai tämän yskimään. Palavan puun, metallin ja lihan äänet täyttivät hänen korvansa. Hän ei voinut liikkua, valtavat kivilohkareet pitivät hänet paikoillaan. Kuumuus sai hänet huimaamaan. Taustalla palavat punaiset liekkimeret kamppailivat ikuista taisteluaan mustan, reunoja verhottavan pimeyden kanssa, joka yritti niellä hänet. Pimeys oli voitolla. Liekkien edessä vatsastaan haavoittunut nainen kamppaili päästäkseen eteenpäin. Hän nousi ensin kontilleen, otti sitten askeleen eteenpäin, nousi toisen polvensa varaan, otti toisen askeleen. Sitten hän sylki verta suustaan, ja kaatui takaisin maahan. Naisen punnertaessa taas ylöspäin astui liekkien keskeltä valtava, musta voimahaarniskaan pukeutunut hahmo. Kaikki näytti tapahtuvan hidastettuna. Sotilas saavutti määrätietoisin, pitkin askelein epätoivoista, Inan luo pyrkivää naista. Juuri kun kivääri kohosi, musta verho voitti, nielaisten kaiken.
Oli syvä hiljaisuus, sitten räjähtävä laukaus…
***
Ina hätkähti hereille. Laukaus kaikui yhä voimakkaana hänen korvissaan. Hän hieroi otsaansa kunnes unesta oli enää jäljellä paha jälkimaku, ja katsoi sitten missä oli. Hän totesi olevansa siinä mihin oli mennyt nukkumaankin. Jotenkin kaikki tuntui epätodelliselta, mutta Ina oli varma että herättyään kunnolla hän olisi taas oma itsensä. Hän karisti painajaisen mielestään, ja nousi ylös. Noin puolet ryhmä Ciranagasta oli vielä unessa, toiset puolet napostelivat sotilasmuonaa. Mirana makasi tähystyspaikalla, josta näki vihollistukikohtaan.
Ina kiipesi ylöspäin, meni sitten vatsalleen, ja ryömi loput matkasta ylös Miranan viereen. Naisella oli tarkkuus kivääri kädessään ja tarkkaili Nelminskiläisten asemaa sen kiikaritähtäimen läpi.
Ina kaivoi kiikarinsa esiin ja asetti ne silmiensä eteen. Aurinko oli nousemassa ja sumu hälvenemässä, joten tukikohtaan näki nyt paremmin. Ensimmäisenä Ina pisti huomiolle asealustat. Tukikodan läntisin, eli heitä lähimpänä oleva ase oli nelipiippuinen ’Hydra’ ilmatorjuntakonetykki. Kaksi muuta olivat hieman keisarikunnan standardista poikkeavia ’Manticore’ ohjusalustoja. Tukikohta oli suojattu kahdella konekivääri asemalla ja säkkivalleilla. Sen keskellä oli iso ammusvarasto ja pieni rakennus. Ina arvasi ammusvaraston olevan täynnä ohjuksia. Parkissa manticorien vieressä oli neljä sentinel kävelijää ja yksi chimera vaunu. Kaksi kävelijöistä oli aseistettu liekinheittimillä, kaksi muuta kantoivat suurta mekaanista kättä. Niiden tarkoitus oli ladata manticoret, kun ohjukset oli laukaistu.
Seuraavaksi Ina tarkasteli Nelminskiläisiä sotilaita. Hän laski nopeasti, että tukikohdassa pystyisi korkeintaan olemaan puoli joukkuetta, noin 30 miestä. Tällä hetkellä ulkona oli 11. Hetken tarkkailtuaan sotilaita Ina pystyi mielessään hahmottamaan, miltä näyttäisi täydessä taisteluvarustuksessa oleva Nelmiskiläinen. Hänellä olisi yllään yksinvärinen maastopuku, johon kuului housut ja takki ja jaloissaan ruskeat saappaat. Hän kantaisi muoviteräksestä valmistettuja polvisuojia, rintapanssaria ja yksinkertaista pyöreää kypärää suojaamaan sirpaleita vastaan. Aseistuksesta Ina ei ollut varma.
Kukaan tukikohdassa olevista nelminskiläisistä ei kuitenkaan ollut tällä tavalla varustautunut. Panssariosia eli ollut kuin muutamilla, ja kaikilla ei ollut edes kenkiä. Monet kantoivat huivia päänsä päällä, jotka oli koristeltu Inalle tuntemattomilla merkeillä. Aseet olivat mitä olivat, joillain oli las-kivääri, toisella metalliammuksia ampuva rynnäkkökivääri, kolmannella vain pistin vyöllään.
”Älä sitten vahingossakaan ammu”, Ina sanoi Miranalle muina miehinä.
”Enkö saisi edes kerran?” nainen kysyi kiusoittelevasti takaisin. Ina kääntyi katsomaan tätä aikeinaan viestittää katseellaan, ettei nyt ole vitsailun aika, etteikä hän ollun vielä unohtanut naisen temppua. Kun Mirana katsoi takaisin, hän hätkähti sitä kuinka lähellä he olivat toisiaan. Ina käänsi katseensa nopeasti tukikohtaan toivoen, ettei Mirana olisi huomannut sitä.
”Eivät ole ainakaan varusteilla pilattuja”, hän totesi kersantille.
”Taitavat olla aseet eturintamalla”, Mirana vastasi. ”Jos minulla olisi pulaa varusteita, sijoittaisin enemmän sinne missä taistellaan.”
”Samoin”, Ina vastasi.
”Noniin”, Mirana sanoi katsellen taas kiväärin tähtäimen läpi. ”Nyt taitaa tulla paikan pomo.” Ina tähysti kiikareillaan ja löysi miehen jota Mirana tarkoitti. Hän oli epäilemättä upseeri. Mies joka tuli ulos rakennuksesta oli noin kolmikymppinen, ja hänen kypäränsä oli koristeltu pyöreällä kultaisella mitalilla. Hänen liinavyönsä oli punainen, toisin kuin muiden kapinallisten käyttämät valkoiset vyöt. Vyöllä lepäsi pistooli ja kaarevateräinen miekka. Ina pisti merkille, että mies kantoi miekkaa huotrineen väärinpäin. Sen terä osoitti ylöspäin, toisin kuin useimmilla keisarin upseerien sapellit, joita kannettiin kaareva terä alaspäin.
Vihollisupseeri käveli keskelle harjannetta, sytytti tupakan ja siemaili sitä hetken, ja käveli sitten toisen manticoren luo ja ryhtyi rupattelemaan yhden sotilaan kanssa.
”Ohjeita?” Mirana kysyi.
”Jää tarkkailemaan”, Ina vastasi. ”Yritetään oppia vihollisestamme mahdollisimman paljon.”
”Sir, eikö meidän pitäisi ilmoitta kenraalille löydöstä?”
”Ja mitä kersantti ilmoittaisi?” Ina kysyi takaisin.
”No että olemme paikantaneet vihollisen ohjusaseman tietenkin!” nainen tivasi.
Ina tähysti asemaa kiikareillaan tehden mielessään laskelmia. Annettuaan tarkoituksellisesti naisen odottaa hetken, hän vastasi: ”Ilmoitan kenraalille kyllä aikanaan, mutta en vihollisen ohjusaseman paikantamisesta.” Hän ei vaivaantunut vastaamaan tarkk’ampujan pöllämystyneeseen katseeseen, vaan jatkoi: ”aion ilmoittaa meidän tuhonneen vihollisen ohjusaseman.”
***
Tuntia myöhemmin oli Mars Wienko korpraali Dan Nevskin kanssa tarkkailuvuorossa.
”Katso tuota rinnettä tarkkaan”, Nevski sanoi lääkintämiehelle leikittelevällä äänensävyllä, viitaten kielekkeelle johtavaa etelänpuoleista rinnettä. ”Sillä tuosta me molemmat aloitamme matkamme Keisarin luo.”
”Pah! Jos aiot tulla osutuksi, niin luuletko ettenkö minä teippaisi sinua kuntoon?” Wienko heitti takaisin. Molemmat olivat huumorin heitosta huolimatta tuimia. Luutnantti oli kertonut muulle ryhmälle päätöksestään hyökätä asemaa vastaan, eikä suostunut kuuntelemaan vastaväitteitä. Ainoat jotka eivät olleet vastustaneet ajatusta olivat ylikersantti Grieg ja kersantti Naen. Noh, Mars tiesi ettei André Grieg, luutnantin pitkäaikaisimpana ystävänä ja uskollisimpana alaisena ikinä vastustanut mitään Inan ajatusta avoimesti. Mitä Mirana taas ajatteli, sitä Wienko ei tiennyt.
”Luultavasti se hullu haluaa vain päästä ampumaan jotain”, Nevski vastasi naurahtaen Wienkon kysyessä tämän mielipidettä. Sitä Wienko ei epäillyt. Kersantti Mirana Naen pelotti häntä, ja veteraani oli liian kokenut kieltääkseen itseltään sitä. Kersantti Naen oli sotilaaksi liian hyvän näköinen, huhujen mukaan erehtymätön kiväärinsä kanssa ja enemmän kuin halukas käyttämään sitä joka tilaisuuden tullen. Lisäksi nainen oli sotilasarvossa häntä korkeammalla. Oli totta että yksi syy, miksi Wienko ei ollut antanut ilmi Naenia tämän ottaessa salaa Markovin paikan Inan ryhmässä oli ollut tilannetaju, mutta myös se, että Naen oli käskenyt häntä olla paljastamatta tätä. Ja vaikka Wienkoa hävetti myöntää asia, niin häntä pelotti vähemmän sotaoikeuden rangaistukset, kuin Miranan mahdollinen oman käden oikeus.
Siitä huolimatta oli Wienko iloinen juuri sillä hetkellä, että hullu tarkk’ampuja oli heidän mukanaan. He tulisivat hyökkämään tuohon asemaan aseinaan ainoastaan yllätys. Nelminkiläisillä olisi paremmat asemat, heitä olisi luultavasti enemmän, ja he puolustaisivat. Inalla olisi parasta olla loistava suunnitelma, sillä Fridanian kaartilaiset eivät olleet avaruusjalkaväkeä. Vaikka he onnistuisivatkin, niin Wienko epäili etteikö hän pääsisi tekemään sitä mihin hänet lääkintämieskurssilla koulutettiin.
***
Ryhmä ciranaga käytti vuorokauden tiedusteluun, jonka aikana Ina lähetti useita taisteliapareja eri puolelle laaksoa saadakseen paremman kuvan alueesta. Nelminskiläiset eivät ampuneet ohjuksia sinä päivänä, eikä Ina tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Sen sijaan chimera vaunu oli poistunut kokonaisen ryhmän kanssa iltapäivällä pohjoiseen, eikä se ollut tullut takaisin. Tämä rohkaisi Inaa hyökkäämään mahdollisimman aikaisin, ennen kuin tuo vaunu palaisi, mikäli mahdollista.
Auringonlaskun aikaan Ina kokosi ryhmänsä ympärilleen antaakseen hyökkäyskäskyn. Trekovski oli tarkkailussa, mutta hänen ei tarvinnutkaan kuulla muiden kanssa sitä, sillä radionkantajana hän olisi koko ajan Inan vierellä, ja saisi ohjeet erikseen. He olivat tähystäneet koko päivän asemaa, joten heillä oli nyt melko tarkka käsitys sen vahvuudesta.
”Okei sotilaat, kuunnelkaa” Ina käski tovereilleen. Hän otti voimapuukkonsa esiin, mutta ei kytkenyt sitä päälle, ja piirsi sillä maahan kuvaa samalla kuin puhui: ”Suoritamme yllätyshyökkäyksen tuohon asemaan, tehtävämme on tuhota nuo laukaisualustat ja ohjusvarasto. Jaamme ryhmämme kolmeen partioon. Operaatio suoritetaan kolmessa vaiheessa: ensimmäisessä vaiheessa partiot siirtymät asemiinsa joista suorittavat oman osuutensa toisessa vaiheessa, jossa tuhoamme vihollisen. Vaiheessa kolme asetamme meltaräjähteet kohteisiin ja poistumme paikalta. Kysyttävää tähän mennessä? Mirana”, Ina osoitti naista voimaveitsellään. Sinä muodostat yksin partion ’Silmä’. Tahdon sinut tuon aseman luoteispuolelle kiväärisi kanssa suojaamaan meitä. Tuonne vuorenrinteen alaharjanteille”, hän iski veitsensä maahan johon oli piirtänyt kehnon kartan alueesta. ”Onko lähiradiosi kunnossa? Hyvä. Andre, Schtub ja Wienko: olette partio ’nyrkki’.” Ina etsi sotilaat katseellaan ja varmisti, että miehet kuuntelivat. ”Siirrytte tälle harjanteelle laakson eteläpuolelle antamaan konetykillä tulitukea. Ylikersantti Grieg on partion johtaja. Loput tulevat minun mukaani, olemme partio ’kilpi’. Me hyökkäämme Nevskin savujen, Griegin konetykin ja Naenin tarkkuuskivärin suojin tätä rinnettä ylös ja tuhoamme vihollisen rynnäköllä. Kysyttäviä?”
Niitä ei ollut. Kaikilla oli käsitys siitä kuinka vahva vihollinen oli. Yksi upseeri, noin kaksi ryhmää kevyttä jalkaväkeä ja kaksi liekinheittimin varustettua kävelijää. Vaarallisin uhka olisi hydra-alusta; sen konetykit repisivät Fridanialaiset helposti palasiksi heidän hyvästä suojavarustuksesta riippumatta.
”Hyvä”, Ina sanoi asettaen voimaveitsensä takaisin huotraan. ”Aloitamme operaation ensimmäisen vaiheen keskiyönä, ja toisen vaiheen aamun koittaessa, vihollisen nauttiessa aamiaista. Kerätkää varusteet ja tarkistakaa että aseenne toimivat.” Ina kiersi ryhmäänsä antaen tarkempia henkilökohtaisia ohjeita muiden valmistautuessa. Heillä joilla ei ollut erikoistehtäviä, vetivät pitkää tikkua plasmakiväärin kunniasta. Sen sai sotamies Sven Brüning. Se ei tuntunut sotamiestä haittaavan. Päinvastoin, Brüning näytti tyytyväiseltä.
Mars Wienko tuli Inan puheille: ”herra luutnantti, miksi olen Nyrkissä enkä Kilvessä?” hän valitti. ”Teidän partio luultavimmin ottaa tappioita kuin meidän, enkä voi antaa teille ensiapua laakson toiselta puolelta.” Wienko puhui äänensävyllä, kuin sen olisi pitänyt olla itsestäänselvyys ja että Inan olisi pitänyt huomioida se.
”Pidän mieluummin lääkintämieheni yhdessä osassa”. Ina vastasi. Kun Wienko näytti aikovan esittää vastaväitteen, hän mulkaisi tätä ja jatkoi: ”Tästä ei tule mitään pitkää taistelua Mars. Jos kaikki menee oikein, tulette luoksemme heti kun tuo asema on hallussamme ja voit paikkailla meitä sitten. Jos jokin menee pieleen, luultavasti kuolemme kaikki. Pysyt Griegin vierellä. Onko selvä?” Lääkintämies nyökkäsi, mutta ei vaikuttanut tyytyväiseltä.
Aikanaan tuli keskiyö. Nelminskin ylle oli jälleen laskeutunut usvaa. Lähiradioiden toiminnat tarkastettiin viimeisen kerran ja Ina varmisti vielä jokaiselta, jos nämä muistivat oman roolinsa. Osa rukoili hiljaa keisaria. Ina ei puuttunut siihen, vaikka ei käsittänytkään mitä apua se toi. Kun kaikki oli jo kunnossa, ja aurinko laskeutunut lähes kokonaan, Ina antoi käsimerkein käskyn aloittaa operaation ensimmäinen vaihe. Partiot hajaantuivat omille teilleen ja usva nielasisi suohaamut yhden toisensa perään.
***
Mirana hiipi eteenpäin tarkkaillen ympäristöään valppaana kuin säikähtänyt kauris. Tämä oli ensimmäinen kerta Nelminskissä, kun häntä pelotti. Ei, ei pelottanut, nainen ajatteli, jännitti. Hän oli yksin, ei ainoastaan kaukana omista joukoista vaan erillään myös muusta ryhmästään, täysin yksin! Vaikka hän tiesi olevansa lähes näkymätön silmälle, tuo tietoisuus yksinäisyydestä teki hänen olonsa levottomaksi. Hän halusi päästä asemaansa pian, mutta käski itseään olemaan kärsivällinen. Ina oli antanut kaikille monta tuntia aikaa ensimmäiseen vaiheeseen, jotta havaituksi joutumisen vaara olisi kaikilla mahdollisimman pieni. Miranalla olisi siis monta tuntia aikaa siirtyä noin kaksi sataa metriä. Kiirettä ei ollut.
Eikä tarkk’ampuja kiirettä pitänytkään. Hän eteni yhdeltä puulta toiselle kerrallaan, ja jäi tähystämään ympärilleen joka kerta pysähdyttyään. Välillä nainen eteni ryömien vain metrin kerrallaan, jos seuraavalle puulle oli liian pitkä etäisyys. Se oli kärsivällisyyttä vaativaa toimintaa, ja Miranan ehdottomasti huonoin ominaisuus tarkk’ampujana. Matkan aikana hän kuuli kaksi viestiä radiossaan. Ensin ”Kilpi asemassa”, ja muutamaa minuuttia myöhemmin epäselvän ja häiriöityneen ”Nyrkki asemassa”, mikä tarkoitti että Nyrkki partio oli hänen radionsa kantaman rajamailla. Se tarkoitti myös, että muut odottivat vain häntä, mutta Mirana oli vasta puolessa välissä! Jos tämä olisi ollut hänen ensimmäinen tehtävä, hän olisi luultavasti noussut seisomaan ja kävellyt melkein perille saakka, ja ryöminyt vain viimeiset metrit ennen päämääräänsä. Eihän ohjusasemasta voinut nähdä missä hän oli, ja hänhän oli päästä varpaisiin camirin peitossa!
Kokemus oli kuitenkin opettanut Miranan tietämään paremmin, ja sen takia hän eteni kärsivällisesti, muutama metri kerrallaan. Ja onneksi tekikin, sillä toisella tunnilla, Miranan ollessa vielä kaukana asemastaan, ilmesty kuin tyhjästä kaksi poikaa hänen eteensä! He tulivat sumun läpi noin kahdenkymmenen metrin päässä hänestä ja kävelivät kohti, mutta eivät näyttäneet huomaavan häntä. Mirana jähmettyi täysin paikoilleen, kesken ryömimisen. Hänen kiväärinsä oli hänen kainalossaan, eikä hän pystyisi saamaan sitä ampumavalmiiksi ajoissa tai paljastumatta. Hän pystyi vain luottamaan pimeyden ja viittansa naamiointikyvyn pelastamaan hänet!
Nelminskiläiset eivät näyttäneet mitään valppauden merkkejä. He rupattelivat kielellään niitä näitä, ja tulivat vain kahden metrin päähän Miranasta. Vain toisella oli ase, primitiivisen näköinen pulttilukkokivääri, eikä kummallakaan ollut taisteluvarusteita. He näyttivät teineiltä, korkeintaan nuorilta aikuisilta. Mirana oli pitempi kuin kumpikaan heistä.
Sitten pojat riisuivat housunsa. Miranaa puistatti. Hemmetin kerettiläiset! Kuka kusee kaverinsa kanssa saman puun juurella? Onneksi olivat sentään puun sillä puolella, muuten he tyhjentyisivät hänen päälleen. Asetta kantava nelminskiläinen heitti jonkun vitsin, johon toinen vastasi kovaäänisellä naurulla ja taklaamalla toveriaan heidän yhä tehdessä tarpeitaan. Vitsiniekka horjahti niin, että hiukan virtsaa lensi Miranan niskaan, ja tämän kivääri tippui häneltä Miranan viereen. Mirana tunsi pulssinsa kohoavan ja pelon nousevan. Hän valmistautui taklaamaan poikaa, kun tämä älyäisi hänet nostaessaan aseensa. Häntä jännitti niin paljon, ettei häntä edes yököttänyt enää, vaikka hänen päälle oli virtsattu äskettäin.
Nelmiskiläinen tönäisi toveriaan kiukkuisesti, ja kiersi puun, astuen Miranan camir-viitan reunukselle. Mirana oli varma, että poika kuulisi hänen pulssinsa. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Eikä hän myöskään älynnyt Miranan makaavaan siinä! Nelminskiläinen nosti kiväärinsä ja kääntyi toveriaan kohti. Hän seisoi nyt Miranan pää jalkojensa alla, vieläkään tajuamatta että nainen makasi hänen alapuolellaan. Kumpikaan nelminskiläinen ei ollut vielä vetänyt housujaan ylös, aseettomalla oli ne yhä nilkoissaan. Mirana kuuli hänen yläpuolellaan seisovan lataavan aseensa, ja sitten uhoavat toverilleen. Hän ei nähnyt hänen yläpuolella seisovaa miestä, sillä hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan, peläten pienimmänkin liikkeen paljastavan hänet. Hän näki kuitenkin aseistamattoman nelminskiläisen, joka seisoi kädet ylhäällä ja housut alhaalla, mutta ei näyttänyt pelkäävän ystäväänsä vähääkään. Nainen pani merkille, että Nelminskiläinen mies oli varustettu paljon pienemmällä kalustolla kuin Fridanialainen.
Pojat uhosivat toisilleen pitkän tovin, mutta päätyivät lopulta kävelemään toistensa luo ja sovittamaan riitansa karhunsyleilyllä. Vasta sen jälkeen he vetivät housunsa ylös, ja kääntyivät lähteäkseen takaisin.
Mirana olisi nyt voinut ampua heitä selkään, mutta antoi heidän mennä. Jos tämä olisi ollut naisen ensimmäinen sota, hän olisi ampunut. Hehän sentään hitto vie kusivat päälleni! Mutta kokemus ja järki voittivat äkkipikaisuuden. Hän pääsisi kostamaan parin tunnin päästä.
Mirana jatkoi hidasta ryömimistään. Aurinko alkoi jo sarastaa, kun hän vihdoin saapui asemaansa. Hän etsi itselleen hyvän kohdan, jossa oli paljon näkösuojaa ja hyvä ampuma-ala vihollisasemaan. Löydettyään sen hän tähysti kiikaritähtäimensä läpi vihollistukikohtaa. Hänellä olisi hyvä linja ampua IT-alustaa, sekä ammusvaraston ja asuinrakennuksen etuovia ja ikkunoita. Naista hymyilytti.
Hän viestitti radiollaan Inalle: ”Silmä asemassa.”
***
”Kilpi sai”, Ina kuittasi. Hän oli seitsemän miehensä kanssa hyvin lähellä tukikohtaa, vain kymmenien metrien päässä puiden rajasta ja rinteen alapäästä. Tästä hän ei nähnyt kuin hydran piiput ja muutaman säkkivallin. Se ei kuitenkaan huolettanut, veteraania, hän luotti niihin sotilaisiinsa jotka näkivät tukikohtaan.
Ina viestitti radioon: ”Silmä, ilmoita kun vihollinen aloittaa aamiaisen, tai kun johtaja tulee ulos”. Hän sai saman tien kuittauksen Miranalta: ”Silmä”. Kukaan Kilpi partiossa ei puhunut, kaikki vain odottivat jännityksellä ja keskittyivät tulevaan tehtävään. Juri Trekovski yritti salakuunnella radiollaan nelminskiläisten viestiliikennettä. Ina sulki silmänsä ja yritti hahmottaa mielessään mitä kohteessa tapahtui. Kohta sinne pystytettäisiin aamiaislinjasto, ja viholliset asettuisivat jonoon hakemaan ruokaa. He tiesivät lähimpien vihollisten olevan ainakin 70 kilometrin päässä, vaaraa ei ollut. Oli kaunis aamu, joten paras paikka syödä olisi aurinkoisissa paikoissa, jonne Miranan tarkkuuskivääri ja Andrén konetykki osoittivat. Johtaja ottaisi ensimmäisenä ruokaa ja valitsisi parhaat palat, hän teki niin kaikissa vihollisen ruokailuissa eilenkin.
”Kilpi, Silmä”, Ina kuuli kypäräradiossaan Miranan kutsun.
”Kilpi”, Ina vastasi. Muu partio heräsi keskittymisestään. Nevski asetti ammuksen kranaatinheittimeensä, arvaten jo mitä seuraavaksi tapahtuisi.
”Ne ovat suloisessa jonossa, linjasto melkein pystyssä.” nainen viestitti.
”Onko johtaja ulkona?” Ina kysyi, samalla asettaen kiväärinsä varmistimen kertatulelle.
”Ei”, kuului tarkk’ampujan masentunut vastaus.
”Odottakaa”, Ina käski. Hän ei saanut kuittausta, mutta tiesi Miranan saaneen käskyn. Hän tiesi myös ettei nainen pitänyt siitä. Jonossa seisovat nälkäiset sotilaat olivat varmasti täydellisiä maalitauluja hänelle. Mutta kokenut luutnantti halusi sen punavöisen upseerin ensin pois pelistä. Hän vaikutti ainoalta, joka saattaisi reagoida nopeasti yllätyshyökkäykseen. Muut viholliset odottaisivat kyllä kiltisti jonossa.
Kului erittäin pitkä minuutti, jonka aikana Ina tarkisti käsitutkastaan, ettei alueelle ollut tulossa lisää vihollisia. Lopulta Mirana jatkoi radioviestiä, jota ei teknisesti oltu vielä ohjesäännön mukaisesti lopetettu: ”Nyt tuli iso herra ulos.”
”Kilpi sai”, Ina sanoi radioon. Tämän jälkeen hän näytti vapaalla kädellään käsimerkein saman käskyn kilvelle, jonka antoi radiolinjaan: ”Huomio ciranaga ryhmä. Vaihe kaksi, suorita.”
Adrenaliini alkoi kuohua Inan suonissa. Grieg kohotti kranaatinheittimensä ja jäi tähdäten odottamaan. Parin sekunnin kuluttua kuului, raikuva las-kiväärin laukaus, joka jäi kaikumaan laaksoon. Heti kuultuaan pamauksen laukaisi Grieg heittimensä. Hän ei jäänyt katsomaan sen lentoa, vaan latasi heti toisella ammuksella, ja laukaisi sen saman tien. Kummatkin olivat savuheitteitä, yksi rinteelle suojaamaan kilven etenemisen, toinen laakson toiselle puolelle hämäykseksi.
Ina antoi käsimerkin, ja kilpi partio lähti rivissä juoksemaan vihollista kohti, rinnettä ylös kielekkeelle. Kuului lisää tarkkuuskiväärin laukauksia, karmivan säännöllisin välein. Kilpi partion päästyä savulle alkoi Griegin konetykki laulamaan.
Juostessaan Ina pystyi kuvittelemaan painajaisen, jota yhä elossa olevat nelminskiläiset paraikaa elivät. Arkiaamu rintaman takana, ja yhtäkkiä johtajasi pään toinen puolisko räjähtää las-kiväärin osumasta, heittäen ilmaan verijanan. Tuon vihatun johtajan kärventyneen päänjämät ja veltto ruumis lysähtävät maahan. Hän oli se, joka tiesi aina vastaukset kaikkiin ongelmiin, ja nyt hän oli kuollut. Samassa edessäsi oleva pitkäaikainen palvelustoverisi kokee saman varoittamattoman kohtalon. Menet paniikkiin. Mistä meitä ammutaan? Seuraava ystävä kuolee. Tajuatte vihdoin laukausten tulevan vuorilta, joten haette suojaa säkkivallien takaa. Samassa teitä aletaan moukaroida konetykillä selkään. En saa mistään suojaa, minä kuolen! Ina oli käskenyt Griegin avata tuli vasta kun nelminskiläiset ottaisivat suojaa Miranan laukauksilta, jolloin heidän selkänsä paljastuisi nyrkki partiolle. Jos vihollinen oli kokematon, minkä hän uskoi tämän aseman huoltomiesten olevan, he olisivat paniikissa. Ina pystyi kuvittelemaan heidän kauhun.
He juoksivat savuverhon läpi ja olivat puolessa välissä rinnettä. Jaloissa alkoi jo painaa. Ina katsoi ympärilleen juostessaan. Hän näki takanaan oikealla Griegin konetykin suuliekit, veteraanin ampuessa määrätietoisesti toistuvia, lyhyitä sarjoja vihollisen asemiin.
Kaikki nelminskiläiset eivät kuitenkaan aikoneet kuolla ilman taistelua. Yhtäkkiä hydra heräsi eloon ja sen piiput kääntyivät kammottavan nopeasti etelään, ja se vastasi Griegin tuleen. Ina näki syrjäsilmällä, kuinka harjanne jonne nyrkki partio oli kaivautunut, peittyi tomuun ja pieniin räjähdyksiin neljän ilmatorjuntakonetykin vastatessa tuleen tulella. Griegin tulitus loppui eikä Ina voinut kuin toivoa sen johtuvan siitä, että he hakivat suojaa. Nevski ampui sirpalekranaatin hydraa kohti, mutta se ei saanut aikaan merkittävää vahinkoa. Sen sijaan hydran ampuja havaitsi nyt heidät, ja piiput kääntyivät heitä kohti.
”Suojaan!” Ina karjaisi samalla paiskaten itsensä rinnettä vasten koko painollaan. Muut seurasivat hänen esimerkkiään. Samassa Inan ympärillä alkoi räjähdellä, konetykkien moukaroidessa heidän sijaintiaan. Hänen kuuli useiden ammusten viuhuvan ylitseen, ja tunsi paineet joidenkin ammusten osuessa lähelle. Tulitus loppui kuitenkin melkein heti. Meni muutama hetki ennen kuin Ina tajusi vaaran olevan toistaiseksi ohi. Asejärjestelmän ampuja oli tietenkin paljastanut selkänsä Miranan tarkkuuskiväärille suuntaessaan aseen heitä kohti.
Hän kiitti onneaan, että tuo ase oli suunniteltu ilmatorjuntaan, eikä alamäestä hyökkäävän jalkaväen torjuntaan. Ina katsoi ympärilleen. Kuin ihmeen kaupalla kehenkään heistä ei ollut osunut lyhyeen sarjan aikana.
Hän potkaisi itsensä ylös ja lähti jatkamaan matkaa. Nuorempana äskeinen kokemus olisi paralysoinut hänet, mutta Ina oli monen sodan veteraani, ja löytänyt taisteluhurmansa. Hänen kaikki aistinsa olivat terävänä, ja kehossa tuli adrenaliini niin voimakkaasti, että hän löysi voimia joka askeleeseen, vaikka olikin juossut ylämäkeen täydessä taisteluvarustuksessa. Kun hän nousi kielekkeen päälle, Ina juoksi heti lähimmän säkkivallin luokse ja heittäytyi sen taakse suojaan. Muut tulivat kiireesti perässä. Heidän vieressään makasi yksi onnettomista nelminskiläisistä, joka oli kuollut Griegin konetykin tulenavaukseen. Hänen vartalonsa oli pahasti silppuuntunut, ja hänen verensä ja suolensa korsitelivat hiekkasäkkejä.
Ina tähysti vallin yli, ja havaitsi kolmen nelminskiläisen ryömivän vatsallaan hiekkasäkkien, varustelaatikoiden ja kuolleiden asetoveriensa seassa päärakennusta kohti. Hetkeäkään epäröimättä Ina kohotti kiväärinsä, tähtäsi taistelutähtäimen läpi ja ampui useita laukauksia kertatulella. Hän ehti kaataa kaksi ennen kuin kolmas tajusi vaaran. Nelminskiläinen kääntyi ampuakseen rynnäkkökiväärillään takaisin, mutta loput kilpi partion miehistä ampuivat hänet, ennen kuin tämä ehti laukaista asettaan. Mies sai useita osumia ja hän kärventyi miltei tunnistamattomaksi rajuista palohaavoista.
Ina, yhä taistelukiihkossa, lähetti radioon: ”Silmä ja nyrkki, tilanne!”
Mira vastasi ensin: ”Silmä, ainakin kolme vihollista yhä rakennuksessa.” Andrélla kesti hiukan pitempään vastata, ja hänen äänensä oli hengästynyt: ”Nyrkki, ei vihollishavaintoja, ei tappioita, pääaseen tila musta”.
”Selvä, odottakaa silmä ja nyrkki, loppu”. Konetykki oli siis saanut osuman hydran tulituksessa ja mennyt käyttökelvottomaksi! Ina ei tilassaan jäänyt kuitenkaan murehtimaan sitä vaan jakoi kilpi partiolle käskyt:
”Okei, nyrkki on poissa pelistä ja tuo rakennus on yhä putsattava. Juri, Freud ja Sven minun mukaani. Dan, kraanatteja ikkunoiden läpi tuohon rakennukseen. Loput, suojatkaa meidän eteneminen!” Hän nousi ylös ja heilautti itsensä vallin ylitse ja lähti määrätietoisesti etenemään kivääri koholla rakennusta kohti. Kuolleita tai kuolemaa tekeviä nelminkiläisiä oli koko pihan täydeltä. Inasta näytti siltä kuin heitä olisi paljon enemmän kuin mitä he olivat laskeneet, tosin se saattoi johtua siitä, että monelta oli raajoja ja muita ruumiinosia repeytynyt irti muusta vartalosta konetykin tulituksessa. Se oli karmiva näky muuten paratiisimaisessa nelminskin aamuauringossa, mutta Ina ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hänen täysi huomionsa oli rakennuksessa, jossa olisi vielä ainakin kolme vihollista, ja jonka sisälle lensi parasta aikaa painekranaatti Nevskin heittimestä. Se räjähti Inan tullessa rakennuksen kulmalle. Sisältä kuului valtava pamahdus joka sai Inankin korvat soimaan ja kaikki rakennuksen yhä ehjinä olevat ikkunat särkymään.
Sekään ei hidastanut kokeneitten sotilaiden etenemistä. Ina näytti käsimerkein järjestyksen, ja Fridanialaiset asettuivat jonossa seinää myötä oven viereen. Ina menisi sisään kolmantena, heti Brackin las-kiväärin ja Brüningin plasma-kiväärin perässä.
Ina antoi merkin, ja miehet toteuttivat monta kertaa harjoitellun (ja osalle heistä lähes yhtä monta kertaa toteutetun) kuvion. Juri siirtyi kärkeen, ja potkaisi sen mitä rakennuksen ovesta oli jälkellä sisään, jonka jälkeen hän heittäytyi seinää vasten pois muiden tieltä. Saman tien toiset ryntäsivät sisään aseet tanassa rakennukseen. Toiset ampuivat jo ennen kuin Ina pääsi sisälle. Hän tarkisti oman nurkkansa, ja totesi sen olevan tyhjä.
He olivat selvästi makuutuvassa. Sängyt oli tehty puusta, ja ne olivat menneet kaikki enemmän tai vähemmän hajalle painekranaatin räjähtäessä. Huoneen vasemmalla sivustalla oli yksi ovi, joka retkotti vain toisen saranansa varassa. Ina laski vihollisen ruumiit. Kaksi, tai oikeastaan vain puolitoista, sillä toinen nelminskiläinen oli saanut osuman plasma-kivääristä, ja hänen vasen kylki ja käsivarsi oli sulanut lähes olemattomiin. Ina löysi katsellaan hänen vasemman kämmenensä tuvan perukoilta. Sen nimettömässä oli sormus.
Veteraanit etenivät ilman käskyjä roikkuvan oven tasalle, ja sama kuvio toteutettiin seuraavan huoneen kanssa. Jälleen Brack ja Brüning avasivat tulen ennen kuin Ina pääsi sisään. Seuraavassa huoneessa oli huolestuttavampi näky. Huoneen perällä oli iso pöytä, jossa oli karttoja ja iso radiolaite. Pöytään nojaten makasi viimeinen nelminskiläinen. Hänen selässään oli ampumahaavoja, ja raajoissa paineen ja sirpaleiden aiheuttamia haavoja. Kuolleessa kädessään hän piteli radiolaitteen puhelinta, josta kuului kanavan toisessa päässä olevan vihollisen hätääntyneitä ja vihaisia kysymyksiä. Ina laski kiväärinsä.
”Juri, tarkista saatko tuosta irti mitään hyödyllistä, loput ulos”, hän käski huohottaen. Miehet nyökkäsivät ja ryhtyivät toteuttamaan käskyjä. Ina viestitti radioon ulos kävellessään: ”Nyrkki, tulkaa luokseni niin nopeasti kuin pystytte. Silmä, jatka.” Hän sai kuittaukset Griegiltä ja Naeniltä astuessaan aurinkoon.
Hän tuijotti ryhmänsä aikaansaamaa tuhoa. Miehet ampuivat juuri hengiltä viimeisen kituvan nelminskiläisen. Lähes kaksikymmentä nuorta miestä mätänivät kuolleina nurmessa, monet useammassa kuin yhdessä osassa. Koko paikka haisi verelle, ruudille ja palaneelle lihalle. Se oli ruma näky, ja vaikka Inan olikin myönnettävä nähneen pahempaa, niin tuon näyn katseleminen kuvotti häntä.
Tämä ei ollut mikään tulitaistelu. Se oli joukkomurha, tai pikemminkin teurastus. Kahdellatoista miehellä he olivat vallanneet tukikohdan, jota oli puolustanut kaksikymmentä. Sen tehokkuus oksetti Inaa. Hän yritti kuitenkin karistaa nuo tunteet mielestään ja muistutti itseään, että nämä miehet palvoivat kaaosta, tai olivat ainakin pettureita, vaikkeivät palvoisikaan. He saivat ansionsa mukaan. Niin kuin äiti sai astartesien teurastaessa kotikyläni? Ei! Ina moitti itseään sorruttua tunteiluun. Nyt ei ollut sellaisen aika.
Hän huusi kilpi partiolle: ”Selvä, suoritetaan operaation kolmas vaihe. Tahdon kaukolaukaistavat räjähteet ammusvarastoon, hydraan sekä noihin sentineleihin ja manticoreihin. Käyttäkään vihollisen räjähteitä jos niitä on. Ottakaa mukaanne kaikki tarpeellinen ampumatarvike ja ruoka jonka löydätte. Nyrkki partio tulee luoksemme etelästä, älkää ampuko heitä. Toimiin! Nopeinta mahdollista tahtia!”
Miesten juostessa tehtäviensä pariin Ina katsoi pohjoiseen, puisen sillan yli tielle, josta chimera oli poistunut eilen illalla. Tunteiluun ei todellakaan ollut varaa nyt. Heidän tulitaistelunsa oli varmasti kuulunut useiden kilometrien päähän.
Ja jossain sen radion toisessa päässä joku mietti nyt kuumeisesti, mitä tekisi Inan ja ciranaga ryhmän pään menoksi.
Kauan siinä meni (35 kuukautta ja päivä väsyneen miehen pikaisella päässälaskulla) mutta jatkoa on vihdoin tarjolla!! Alkuperäiset lukijat tuskin enää tätä ketjua seuraavat, enkä moiti siitä ketään. Ei mitään käryä mikä sai minut aikanaan lopettamaan tämän tarinan kirjoittamisen, mutta löysin sen hiljattain koneeni arkistoista, ja innostuin taas jatkamaan. Ompas jännä juttu, vaikka tarinassa on vaikka kuinka paljon hirvittäviä fluffimokia, niin se on minusta omaan vähäiseen kirjoitustasooni nähden ihan kelvollinen. :)
Joka tapauksessa, viides luku on enimmäkseen kirjoitettu vuonna 2009, ja viimeistelty tällä viikolla. Nähtäväksi jää, kuinka paljon settiä syntyy ennen seuraavaa taantumaa.
Enjoy:
Luku 5
Ilmassa leijuva savu tukahdutti Inaa ja sai tämän yskimään. Palavan puun, metallin ja lihan äänet täyttivät hänen korvansa. Hän ei voinut liikkua, valtavat kivilohkareet pitivät hänet paikoillaan. Kuumuus sai hänet huimaamaan. Taustalla palavat punaiset liekkimeret kamppailivat ikuista taisteluaan mustan, reunoja verhottavan pimeyden kanssa, joka yritti niellä hänet. Pimeys oli voitolla. Liekkien edessä vatsastaan haavoittunut nainen kamppaili päästäkseen eteenpäin. Hän nousi ensin kontilleen, otti sitten askeleen eteenpäin, nousi toisen polvensa varaan, otti toisen askeleen. Sitten hän sylki verta suustaan, ja kaatui takaisin maahan. Naisen punnertaessa taas ylöspäin astui liekkien keskeltä valtava, musta voimahaarniskaan pukeutunut hahmo. Kaikki näytti tapahtuvan hidastettuna. Sotilas saavutti määrätietoisin, pitkin askelein epätoivoista, Inan luo pyrkivää naista. Juuri kun kivääri kohosi, musta verho voitti, nielaisten kaiken.
Oli syvä hiljaisuus, sitten räjähtävä laukaus…
***
Ina hätkähti hereille. Laukaus kaikui yhä voimakkaana hänen korvissaan. Hän hieroi otsaansa kunnes unesta oli enää jäljellä paha jälkimaku, ja katsoi sitten missä oli. Hän totesi olevansa siinä mihin oli mennyt nukkumaankin. Jotenkin kaikki tuntui epätodelliselta, mutta Ina oli varma että herättyään kunnolla hän olisi taas oma itsensä. Hän karisti painajaisen mielestään, ja nousi ylös. Noin puolet ryhmä Ciranagasta oli vielä unessa, toiset puolet napostelivat sotilasmuonaa. Mirana makasi tähystyspaikalla, josta näki vihollistukikohtaan.
Ina kiipesi ylöspäin, meni sitten vatsalleen, ja ryömi loput matkasta ylös Miranan viereen. Naisella oli tarkkuus kivääri kädessään ja tarkkaili Nelminskiläisten asemaa sen kiikaritähtäimen läpi.
Ina kaivoi kiikarinsa esiin ja asetti ne silmiensä eteen. Aurinko oli nousemassa ja sumu hälvenemässä, joten tukikohtaan näki nyt paremmin. Ensimmäisenä Ina pisti huomiolle asealustat. Tukikodan läntisin, eli heitä lähimpänä oleva ase oli nelipiippuinen ’Hydra’ ilmatorjuntakonetykki. Kaksi muuta olivat hieman keisarikunnan standardista poikkeavia ’Manticore’ ohjusalustoja. Tukikohta oli suojattu kahdella konekivääri asemalla ja säkkivalleilla. Sen keskellä oli iso ammusvarasto ja pieni rakennus. Ina arvasi ammusvaraston olevan täynnä ohjuksia. Parkissa manticorien vieressä oli neljä sentinel kävelijää ja yksi chimera vaunu. Kaksi kävelijöistä oli aseistettu liekinheittimillä, kaksi muuta kantoivat suurta mekaanista kättä. Niiden tarkoitus oli ladata manticoret, kun ohjukset oli laukaistu.
Seuraavaksi Ina tarkasteli Nelminskiläisiä sotilaita. Hän laski nopeasti, että tukikohdassa pystyisi korkeintaan olemaan puoli joukkuetta, noin 30 miestä. Tällä hetkellä ulkona oli 11. Hetken tarkkailtuaan sotilaita Ina pystyi mielessään hahmottamaan, miltä näyttäisi täydessä taisteluvarustuksessa oleva Nelmiskiläinen. Hänellä olisi yllään yksinvärinen maastopuku, johon kuului housut ja takki ja jaloissaan ruskeat saappaat. Hän kantaisi muoviteräksestä valmistettuja polvisuojia, rintapanssaria ja yksinkertaista pyöreää kypärää suojaamaan sirpaleita vastaan. Aseistuksesta Ina ei ollut varma.
Kukaan tukikohdassa olevista nelminskiläisistä ei kuitenkaan ollut tällä tavalla varustautunut. Panssariosia eli ollut kuin muutamilla, ja kaikilla ei ollut edes kenkiä. Monet kantoivat huivia päänsä päällä, jotka oli koristeltu Inalle tuntemattomilla merkeillä. Aseet olivat mitä olivat, joillain oli las-kivääri, toisella metalliammuksia ampuva rynnäkkökivääri, kolmannella vain pistin vyöllään.
”Älä sitten vahingossakaan ammu”, Ina sanoi Miranalle muina miehinä.
”Enkö saisi edes kerran?” nainen kysyi kiusoittelevasti takaisin. Ina kääntyi katsomaan tätä aikeinaan viestittää katseellaan, ettei nyt ole vitsailun aika, etteikä hän ollun vielä unohtanut naisen temppua. Kun Mirana katsoi takaisin, hän hätkähti sitä kuinka lähellä he olivat toisiaan. Ina käänsi katseensa nopeasti tukikohtaan toivoen, ettei Mirana olisi huomannut sitä.
”Eivät ole ainakaan varusteilla pilattuja”, hän totesi kersantille.
”Taitavat olla aseet eturintamalla”, Mirana vastasi. ”Jos minulla olisi pulaa varusteita, sijoittaisin enemmän sinne missä taistellaan.”
”Samoin”, Ina vastasi.
”Noniin”, Mirana sanoi katsellen taas kiväärin tähtäimen läpi. ”Nyt taitaa tulla paikan pomo.” Ina tähysti kiikareillaan ja löysi miehen jota Mirana tarkoitti. Hän oli epäilemättä upseeri. Mies joka tuli ulos rakennuksesta oli noin kolmikymppinen, ja hänen kypäränsä oli koristeltu pyöreällä kultaisella mitalilla. Hänen liinavyönsä oli punainen, toisin kuin muiden kapinallisten käyttämät valkoiset vyöt. Vyöllä lepäsi pistooli ja kaarevateräinen miekka. Ina pisti merkille, että mies kantoi miekkaa huotrineen väärinpäin. Sen terä osoitti ylöspäin, toisin kuin useimmilla keisarin upseerien sapellit, joita kannettiin kaareva terä alaspäin.
Vihollisupseeri käveli keskelle harjannetta, sytytti tupakan ja siemaili sitä hetken, ja käveli sitten toisen manticoren luo ja ryhtyi rupattelemaan yhden sotilaan kanssa.
”Ohjeita?” Mirana kysyi.
”Jää tarkkailemaan”, Ina vastasi. ”Yritetään oppia vihollisestamme mahdollisimman paljon.”
”Sir, eikö meidän pitäisi ilmoitta kenraalille löydöstä?”
”Ja mitä kersantti ilmoittaisi?” Ina kysyi takaisin.
”No että olemme paikantaneet vihollisen ohjusaseman tietenkin!” nainen tivasi.
Ina tähysti asemaa kiikareillaan tehden mielessään laskelmia. Annettuaan tarkoituksellisesti naisen odottaa hetken, hän vastasi: ”Ilmoitan kenraalille kyllä aikanaan, mutta en vihollisen ohjusaseman paikantamisesta.” Hän ei vaivaantunut vastaamaan tarkk’ampujan pöllämystyneeseen katseeseen, vaan jatkoi: ”aion ilmoittaa meidän tuhonneen vihollisen ohjusaseman.”
***
Tuntia myöhemmin oli Mars Wienko korpraali Dan Nevskin kanssa tarkkailuvuorossa.
”Katso tuota rinnettä tarkkaan”, Nevski sanoi lääkintämiehelle leikittelevällä äänensävyllä, viitaten kielekkeelle johtavaa etelänpuoleista rinnettä. ”Sillä tuosta me molemmat aloitamme matkamme Keisarin luo.”
”Pah! Jos aiot tulla osutuksi, niin luuletko ettenkö minä teippaisi sinua kuntoon?” Wienko heitti takaisin. Molemmat olivat huumorin heitosta huolimatta tuimia. Luutnantti oli kertonut muulle ryhmälle päätöksestään hyökätä asemaa vastaan, eikä suostunut kuuntelemaan vastaväitteitä. Ainoat jotka eivät olleet vastustaneet ajatusta olivat ylikersantti Grieg ja kersantti Naen. Noh, Mars tiesi ettei André Grieg, luutnantin pitkäaikaisimpana ystävänä ja uskollisimpana alaisena ikinä vastustanut mitään Inan ajatusta avoimesti. Mitä Mirana taas ajatteli, sitä Wienko ei tiennyt.
”Luultavasti se hullu haluaa vain päästä ampumaan jotain”, Nevski vastasi naurahtaen Wienkon kysyessä tämän mielipidettä. Sitä Wienko ei epäillyt. Kersantti Mirana Naen pelotti häntä, ja veteraani oli liian kokenut kieltääkseen itseltään sitä. Kersantti Naen oli sotilaaksi liian hyvän näköinen, huhujen mukaan erehtymätön kiväärinsä kanssa ja enemmän kuin halukas käyttämään sitä joka tilaisuuden tullen. Lisäksi nainen oli sotilasarvossa häntä korkeammalla. Oli totta että yksi syy, miksi Wienko ei ollut antanut ilmi Naenia tämän ottaessa salaa Markovin paikan Inan ryhmässä oli ollut tilannetaju, mutta myös se, että Naen oli käskenyt häntä olla paljastamatta tätä. Ja vaikka Wienkoa hävetti myöntää asia, niin häntä pelotti vähemmän sotaoikeuden rangaistukset, kuin Miranan mahdollinen oman käden oikeus.
Siitä huolimatta oli Wienko iloinen juuri sillä hetkellä, että hullu tarkk’ampuja oli heidän mukanaan. He tulisivat hyökkämään tuohon asemaan aseinaan ainoastaan yllätys. Nelminkiläisillä olisi paremmat asemat, heitä olisi luultavasti enemmän, ja he puolustaisivat. Inalla olisi parasta olla loistava suunnitelma, sillä Fridanian kaartilaiset eivät olleet avaruusjalkaväkeä. Vaikka he onnistuisivatkin, niin Wienko epäili etteikö hän pääsisi tekemään sitä mihin hänet lääkintämieskurssilla koulutettiin.
***
Ryhmä ciranaga käytti vuorokauden tiedusteluun, jonka aikana Ina lähetti useita taisteliapareja eri puolelle laaksoa saadakseen paremman kuvan alueesta. Nelminskiläiset eivät ampuneet ohjuksia sinä päivänä, eikä Ina tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Sen sijaan chimera vaunu oli poistunut kokonaisen ryhmän kanssa iltapäivällä pohjoiseen, eikä se ollut tullut takaisin. Tämä rohkaisi Inaa hyökkäämään mahdollisimman aikaisin, ennen kuin tuo vaunu palaisi, mikäli mahdollista.
Auringonlaskun aikaan Ina kokosi ryhmänsä ympärilleen antaakseen hyökkäyskäskyn. Trekovski oli tarkkailussa, mutta hänen ei tarvinnutkaan kuulla muiden kanssa sitä, sillä radionkantajana hän olisi koko ajan Inan vierellä, ja saisi ohjeet erikseen. He olivat tähystäneet koko päivän asemaa, joten heillä oli nyt melko tarkka käsitys sen vahvuudesta.
”Okei sotilaat, kuunnelkaa” Ina käski tovereilleen. Hän otti voimapuukkonsa esiin, mutta ei kytkenyt sitä päälle, ja piirsi sillä maahan kuvaa samalla kuin puhui: ”Suoritamme yllätyshyökkäyksen tuohon asemaan, tehtävämme on tuhota nuo laukaisualustat ja ohjusvarasto. Jaamme ryhmämme kolmeen partioon. Operaatio suoritetaan kolmessa vaiheessa: ensimmäisessä vaiheessa partiot siirtymät asemiinsa joista suorittavat oman osuutensa toisessa vaiheessa, jossa tuhoamme vihollisen. Vaiheessa kolme asetamme meltaräjähteet kohteisiin ja poistumme paikalta. Kysyttävää tähän mennessä? Mirana”, Ina osoitti naista voimaveitsellään. Sinä muodostat yksin partion ’Silmä’. Tahdon sinut tuon aseman luoteispuolelle kiväärisi kanssa suojaamaan meitä. Tuonne vuorenrinteen alaharjanteille”, hän iski veitsensä maahan johon oli piirtänyt kehnon kartan alueesta. ”Onko lähiradiosi kunnossa? Hyvä. Andre, Schtub ja Wienko: olette partio ’nyrkki’.” Ina etsi sotilaat katseellaan ja varmisti, että miehet kuuntelivat. ”Siirrytte tälle harjanteelle laakson eteläpuolelle antamaan konetykillä tulitukea. Ylikersantti Grieg on partion johtaja. Loput tulevat minun mukaani, olemme partio ’kilpi’. Me hyökkäämme Nevskin savujen, Griegin konetykin ja Naenin tarkkuuskivärin suojin tätä rinnettä ylös ja tuhoamme vihollisen rynnäköllä. Kysyttäviä?”
Niitä ei ollut. Kaikilla oli käsitys siitä kuinka vahva vihollinen oli. Yksi upseeri, noin kaksi ryhmää kevyttä jalkaväkeä ja kaksi liekinheittimin varustettua kävelijää. Vaarallisin uhka olisi hydra-alusta; sen konetykit repisivät Fridanialaiset helposti palasiksi heidän hyvästä suojavarustuksesta riippumatta.
”Hyvä”, Ina sanoi asettaen voimaveitsensä takaisin huotraan. ”Aloitamme operaation ensimmäisen vaiheen keskiyönä, ja toisen vaiheen aamun koittaessa, vihollisen nauttiessa aamiaista. Kerätkää varusteet ja tarkistakaa että aseenne toimivat.” Ina kiersi ryhmäänsä antaen tarkempia henkilökohtaisia ohjeita muiden valmistautuessa. Heillä joilla ei ollut erikoistehtäviä, vetivät pitkää tikkua plasmakiväärin kunniasta. Sen sai sotamies Sven Brüning. Se ei tuntunut sotamiestä haittaavan. Päinvastoin, Brüning näytti tyytyväiseltä.
Mars Wienko tuli Inan puheille: ”herra luutnantti, miksi olen Nyrkissä enkä Kilvessä?” hän valitti. ”Teidän partio luultavimmin ottaa tappioita kuin meidän, enkä voi antaa teille ensiapua laakson toiselta puolelta.” Wienko puhui äänensävyllä, kuin sen olisi pitänyt olla itsestäänselvyys ja että Inan olisi pitänyt huomioida se.
”Pidän mieluummin lääkintämieheni yhdessä osassa”. Ina vastasi. Kun Wienko näytti aikovan esittää vastaväitteen, hän mulkaisi tätä ja jatkoi: ”Tästä ei tule mitään pitkää taistelua Mars. Jos kaikki menee oikein, tulette luoksemme heti kun tuo asema on hallussamme ja voit paikkailla meitä sitten. Jos jokin menee pieleen, luultavasti kuolemme kaikki. Pysyt Griegin vierellä. Onko selvä?” Lääkintämies nyökkäsi, mutta ei vaikuttanut tyytyväiseltä.
Aikanaan tuli keskiyö. Nelminskin ylle oli jälleen laskeutunut usvaa. Lähiradioiden toiminnat tarkastettiin viimeisen kerran ja Ina varmisti vielä jokaiselta, jos nämä muistivat oman roolinsa. Osa rukoili hiljaa keisaria. Ina ei puuttunut siihen, vaikka ei käsittänytkään mitä apua se toi. Kun kaikki oli jo kunnossa, ja aurinko laskeutunut lähes kokonaan, Ina antoi käsimerkein käskyn aloittaa operaation ensimmäinen vaihe. Partiot hajaantuivat omille teilleen ja usva nielasisi suohaamut yhden toisensa perään.
***
Mirana hiipi eteenpäin tarkkaillen ympäristöään valppaana kuin säikähtänyt kauris. Tämä oli ensimmäinen kerta Nelminskissä, kun häntä pelotti. Ei, ei pelottanut, nainen ajatteli, jännitti. Hän oli yksin, ei ainoastaan kaukana omista joukoista vaan erillään myös muusta ryhmästään, täysin yksin! Vaikka hän tiesi olevansa lähes näkymätön silmälle, tuo tietoisuus yksinäisyydestä teki hänen olonsa levottomaksi. Hän halusi päästä asemaansa pian, mutta käski itseään olemaan kärsivällinen. Ina oli antanut kaikille monta tuntia aikaa ensimmäiseen vaiheeseen, jotta havaituksi joutumisen vaara olisi kaikilla mahdollisimman pieni. Miranalla olisi siis monta tuntia aikaa siirtyä noin kaksi sataa metriä. Kiirettä ei ollut.
Eikä tarkk’ampuja kiirettä pitänytkään. Hän eteni yhdeltä puulta toiselle kerrallaan, ja jäi tähystämään ympärilleen joka kerta pysähdyttyään. Välillä nainen eteni ryömien vain metrin kerrallaan, jos seuraavalle puulle oli liian pitkä etäisyys. Se oli kärsivällisyyttä vaativaa toimintaa, ja Miranan ehdottomasti huonoin ominaisuus tarkk’ampujana. Matkan aikana hän kuuli kaksi viestiä radiossaan. Ensin ”Kilpi asemassa”, ja muutamaa minuuttia myöhemmin epäselvän ja häiriöityneen ”Nyrkki asemassa”, mikä tarkoitti että Nyrkki partio oli hänen radionsa kantaman rajamailla. Se tarkoitti myös, että muut odottivat vain häntä, mutta Mirana oli vasta puolessa välissä! Jos tämä olisi ollut hänen ensimmäinen tehtävä, hän olisi luultavasti noussut seisomaan ja kävellyt melkein perille saakka, ja ryöminyt vain viimeiset metrit ennen päämääräänsä. Eihän ohjusasemasta voinut nähdä missä hän oli, ja hänhän oli päästä varpaisiin camirin peitossa!
Kokemus oli kuitenkin opettanut Miranan tietämään paremmin, ja sen takia hän eteni kärsivällisesti, muutama metri kerrallaan. Ja onneksi tekikin, sillä toisella tunnilla, Miranan ollessa vielä kaukana asemastaan, ilmesty kuin tyhjästä kaksi poikaa hänen eteensä! He tulivat sumun läpi noin kahdenkymmenen metrin päässä hänestä ja kävelivät kohti, mutta eivät näyttäneet huomaavan häntä. Mirana jähmettyi täysin paikoilleen, kesken ryömimisen. Hänen kiväärinsä oli hänen kainalossaan, eikä hän pystyisi saamaan sitä ampumavalmiiksi ajoissa tai paljastumatta. Hän pystyi vain luottamaan pimeyden ja viittansa naamiointikyvyn pelastamaan hänet!
Nelminskiläiset eivät näyttäneet mitään valppauden merkkejä. He rupattelivat kielellään niitä näitä, ja tulivat vain kahden metrin päähän Miranasta. Vain toisella oli ase, primitiivisen näköinen pulttilukkokivääri, eikä kummallakaan ollut taisteluvarusteita. He näyttivät teineiltä, korkeintaan nuorilta aikuisilta. Mirana oli pitempi kuin kumpikaan heistä.
Sitten pojat riisuivat housunsa. Miranaa puistatti. Hemmetin kerettiläiset! Kuka kusee kaverinsa kanssa saman puun juurella? Onneksi olivat sentään puun sillä puolella, muuten he tyhjentyisivät hänen päälleen. Asetta kantava nelminskiläinen heitti jonkun vitsin, johon toinen vastasi kovaäänisellä naurulla ja taklaamalla toveriaan heidän yhä tehdessä tarpeitaan. Vitsiniekka horjahti niin, että hiukan virtsaa lensi Miranan niskaan, ja tämän kivääri tippui häneltä Miranan viereen. Mirana tunsi pulssinsa kohoavan ja pelon nousevan. Hän valmistautui taklaamaan poikaa, kun tämä älyäisi hänet nostaessaan aseensa. Häntä jännitti niin paljon, ettei häntä edes yököttänyt enää, vaikka hänen päälle oli virtsattu äskettäin.
Nelmiskiläinen tönäisi toveriaan kiukkuisesti, ja kiersi puun, astuen Miranan camir-viitan reunukselle. Mirana oli varma, että poika kuulisi hänen pulssinsa. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Eikä hän myöskään älynnyt Miranan makaavaan siinä! Nelminskiläinen nosti kiväärinsä ja kääntyi toveriaan kohti. Hän seisoi nyt Miranan pää jalkojensa alla, vieläkään tajuamatta että nainen makasi hänen alapuolellaan. Kumpikaan nelminskiläinen ei ollut vielä vetänyt housujaan ylös, aseettomalla oli ne yhä nilkoissaan. Mirana kuuli hänen yläpuolellaan seisovan lataavan aseensa, ja sitten uhoavat toverilleen. Hän ei nähnyt hänen yläpuolella seisovaa miestä, sillä hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan, peläten pienimmänkin liikkeen paljastavan hänet. Hän näki kuitenkin aseistamattoman nelminskiläisen, joka seisoi kädet ylhäällä ja housut alhaalla, mutta ei näyttänyt pelkäävän ystäväänsä vähääkään. Nainen pani merkille, että Nelminskiläinen mies oli varustettu paljon pienemmällä kalustolla kuin Fridanialainen.
Pojat uhosivat toisilleen pitkän tovin, mutta päätyivät lopulta kävelemään toistensa luo ja sovittamaan riitansa karhunsyleilyllä. Vasta sen jälkeen he vetivät housunsa ylös, ja kääntyivät lähteäkseen takaisin.
Mirana olisi nyt voinut ampua heitä selkään, mutta antoi heidän mennä. Jos tämä olisi ollut naisen ensimmäinen sota, hän olisi ampunut. Hehän sentään hitto vie kusivat päälleni! Mutta kokemus ja järki voittivat äkkipikaisuuden. Hän pääsisi kostamaan parin tunnin päästä.
Mirana jatkoi hidasta ryömimistään. Aurinko alkoi jo sarastaa, kun hän vihdoin saapui asemaansa. Hän etsi itselleen hyvän kohdan, jossa oli paljon näkösuojaa ja hyvä ampuma-ala vihollisasemaan. Löydettyään sen hän tähysti kiikaritähtäimensä läpi vihollistukikohtaa. Hänellä olisi hyvä linja ampua IT-alustaa, sekä ammusvaraston ja asuinrakennuksen etuovia ja ikkunoita. Naista hymyilytti.
Hän viestitti radiollaan Inalle: ”Silmä asemassa.”
***
”Kilpi sai”, Ina kuittasi. Hän oli seitsemän miehensä kanssa hyvin lähellä tukikohtaa, vain kymmenien metrien päässä puiden rajasta ja rinteen alapäästä. Tästä hän ei nähnyt kuin hydran piiput ja muutaman säkkivallin. Se ei kuitenkaan huolettanut, veteraania, hän luotti niihin sotilaisiinsa jotka näkivät tukikohtaan.
Ina viestitti radioon: ”Silmä, ilmoita kun vihollinen aloittaa aamiaisen, tai kun johtaja tulee ulos”. Hän sai saman tien kuittauksen Miranalta: ”Silmä”. Kukaan Kilpi partiossa ei puhunut, kaikki vain odottivat jännityksellä ja keskittyivät tulevaan tehtävään. Juri Trekovski yritti salakuunnella radiollaan nelminskiläisten viestiliikennettä. Ina sulki silmänsä ja yritti hahmottaa mielessään mitä kohteessa tapahtui. Kohta sinne pystytettäisiin aamiaislinjasto, ja viholliset asettuisivat jonoon hakemaan ruokaa. He tiesivät lähimpien vihollisten olevan ainakin 70 kilometrin päässä, vaaraa ei ollut. Oli kaunis aamu, joten paras paikka syödä olisi aurinkoisissa paikoissa, jonne Miranan tarkkuuskivääri ja Andrén konetykki osoittivat. Johtaja ottaisi ensimmäisenä ruokaa ja valitsisi parhaat palat, hän teki niin kaikissa vihollisen ruokailuissa eilenkin.
”Kilpi, Silmä”, Ina kuuli kypäräradiossaan Miranan kutsun.
”Kilpi”, Ina vastasi. Muu partio heräsi keskittymisestään. Nevski asetti ammuksen kranaatinheittimeensä, arvaten jo mitä seuraavaksi tapahtuisi.
”Ne ovat suloisessa jonossa, linjasto melkein pystyssä.” nainen viestitti.
”Onko johtaja ulkona?” Ina kysyi, samalla asettaen kiväärinsä varmistimen kertatulelle.
”Ei”, kuului tarkk’ampujan masentunut vastaus.
”Odottakaa”, Ina käski. Hän ei saanut kuittausta, mutta tiesi Miranan saaneen käskyn. Hän tiesi myös ettei nainen pitänyt siitä. Jonossa seisovat nälkäiset sotilaat olivat varmasti täydellisiä maalitauluja hänelle. Mutta kokenut luutnantti halusi sen punavöisen upseerin ensin pois pelistä. Hän vaikutti ainoalta, joka saattaisi reagoida nopeasti yllätyshyökkäykseen. Muut viholliset odottaisivat kyllä kiltisti jonossa.
Kului erittäin pitkä minuutti, jonka aikana Ina tarkisti käsitutkastaan, ettei alueelle ollut tulossa lisää vihollisia. Lopulta Mirana jatkoi radioviestiä, jota ei teknisesti oltu vielä ohjesäännön mukaisesti lopetettu: ”Nyt tuli iso herra ulos.”
”Kilpi sai”, Ina sanoi radioon. Tämän jälkeen hän näytti vapaalla kädellään käsimerkein saman käskyn kilvelle, jonka antoi radiolinjaan: ”Huomio ciranaga ryhmä. Vaihe kaksi, suorita.”
Adrenaliini alkoi kuohua Inan suonissa. Grieg kohotti kranaatinheittimensä ja jäi tähdäten odottamaan. Parin sekunnin kuluttua kuului, raikuva las-kiväärin laukaus, joka jäi kaikumaan laaksoon. Heti kuultuaan pamauksen laukaisi Grieg heittimensä. Hän ei jäänyt katsomaan sen lentoa, vaan latasi heti toisella ammuksella, ja laukaisi sen saman tien. Kummatkin olivat savuheitteitä, yksi rinteelle suojaamaan kilven etenemisen, toinen laakson toiselle puolelle hämäykseksi.
Ina antoi käsimerkin, ja kilpi partio lähti rivissä juoksemaan vihollista kohti, rinnettä ylös kielekkeelle. Kuului lisää tarkkuuskiväärin laukauksia, karmivan säännöllisin välein. Kilpi partion päästyä savulle alkoi Griegin konetykki laulamaan.
Juostessaan Ina pystyi kuvittelemaan painajaisen, jota yhä elossa olevat nelminskiläiset paraikaa elivät. Arkiaamu rintaman takana, ja yhtäkkiä johtajasi pään toinen puolisko räjähtää las-kiväärin osumasta, heittäen ilmaan verijanan. Tuon vihatun johtajan kärventyneen päänjämät ja veltto ruumis lysähtävät maahan. Hän oli se, joka tiesi aina vastaukset kaikkiin ongelmiin, ja nyt hän oli kuollut. Samassa edessäsi oleva pitkäaikainen palvelustoverisi kokee saman varoittamattoman kohtalon. Menet paniikkiin. Mistä meitä ammutaan? Seuraava ystävä kuolee. Tajuatte vihdoin laukausten tulevan vuorilta, joten haette suojaa säkkivallien takaa. Samassa teitä aletaan moukaroida konetykillä selkään. En saa mistään suojaa, minä kuolen! Ina oli käskenyt Griegin avata tuli vasta kun nelminskiläiset ottaisivat suojaa Miranan laukauksilta, jolloin heidän selkänsä paljastuisi nyrkki partiolle. Jos vihollinen oli kokematon, minkä hän uskoi tämän aseman huoltomiesten olevan, he olisivat paniikissa. Ina pystyi kuvittelemaan heidän kauhun.
He juoksivat savuverhon läpi ja olivat puolessa välissä rinnettä. Jaloissa alkoi jo painaa. Ina katsoi ympärilleen juostessaan. Hän näki takanaan oikealla Griegin konetykin suuliekit, veteraanin ampuessa määrätietoisesti toistuvia, lyhyitä sarjoja vihollisen asemiin.
Kaikki nelminskiläiset eivät kuitenkaan aikoneet kuolla ilman taistelua. Yhtäkkiä hydra heräsi eloon ja sen piiput kääntyivät kammottavan nopeasti etelään, ja se vastasi Griegin tuleen. Ina näki syrjäsilmällä, kuinka harjanne jonne nyrkki partio oli kaivautunut, peittyi tomuun ja pieniin räjähdyksiin neljän ilmatorjuntakonetykin vastatessa tuleen tulella. Griegin tulitus loppui eikä Ina voinut kuin toivoa sen johtuvan siitä, että he hakivat suojaa. Nevski ampui sirpalekranaatin hydraa kohti, mutta se ei saanut aikaan merkittävää vahinkoa. Sen sijaan hydran ampuja havaitsi nyt heidät, ja piiput kääntyivät heitä kohti.
”Suojaan!” Ina karjaisi samalla paiskaten itsensä rinnettä vasten koko painollaan. Muut seurasivat hänen esimerkkiään. Samassa Inan ympärillä alkoi räjähdellä, konetykkien moukaroidessa heidän sijaintiaan. Hänen kuuli useiden ammusten viuhuvan ylitseen, ja tunsi paineet joidenkin ammusten osuessa lähelle. Tulitus loppui kuitenkin melkein heti. Meni muutama hetki ennen kuin Ina tajusi vaaran olevan toistaiseksi ohi. Asejärjestelmän ampuja oli tietenkin paljastanut selkänsä Miranan tarkkuuskiväärille suuntaessaan aseen heitä kohti.
Hän kiitti onneaan, että tuo ase oli suunniteltu ilmatorjuntaan, eikä alamäestä hyökkäävän jalkaväen torjuntaan. Ina katsoi ympärilleen. Kuin ihmeen kaupalla kehenkään heistä ei ollut osunut lyhyeen sarjan aikana.
Hän potkaisi itsensä ylös ja lähti jatkamaan matkaa. Nuorempana äskeinen kokemus olisi paralysoinut hänet, mutta Ina oli monen sodan veteraani, ja löytänyt taisteluhurmansa. Hänen kaikki aistinsa olivat terävänä, ja kehossa tuli adrenaliini niin voimakkaasti, että hän löysi voimia joka askeleeseen, vaikka olikin juossut ylämäkeen täydessä taisteluvarustuksessa. Kun hän nousi kielekkeen päälle, Ina juoksi heti lähimmän säkkivallin luokse ja heittäytyi sen taakse suojaan. Muut tulivat kiireesti perässä. Heidän vieressään makasi yksi onnettomista nelminskiläisistä, joka oli kuollut Griegin konetykin tulenavaukseen. Hänen vartalonsa oli pahasti silppuuntunut, ja hänen verensä ja suolensa korsitelivat hiekkasäkkejä.
Ina tähysti vallin yli, ja havaitsi kolmen nelminskiläisen ryömivän vatsallaan hiekkasäkkien, varustelaatikoiden ja kuolleiden asetoveriensa seassa päärakennusta kohti. Hetkeäkään epäröimättä Ina kohotti kiväärinsä, tähtäsi taistelutähtäimen läpi ja ampui useita laukauksia kertatulella. Hän ehti kaataa kaksi ennen kuin kolmas tajusi vaaran. Nelminskiläinen kääntyi ampuakseen rynnäkkökiväärillään takaisin, mutta loput kilpi partion miehistä ampuivat hänet, ennen kuin tämä ehti laukaista asettaan. Mies sai useita osumia ja hän kärventyi miltei tunnistamattomaksi rajuista palohaavoista.
Ina, yhä taistelukiihkossa, lähetti radioon: ”Silmä ja nyrkki, tilanne!”
Mira vastasi ensin: ”Silmä, ainakin kolme vihollista yhä rakennuksessa.” Andrélla kesti hiukan pitempään vastata, ja hänen äänensä oli hengästynyt: ”Nyrkki, ei vihollishavaintoja, ei tappioita, pääaseen tila musta”.
”Selvä, odottakaa silmä ja nyrkki, loppu”. Konetykki oli siis saanut osuman hydran tulituksessa ja mennyt käyttökelvottomaksi! Ina ei tilassaan jäänyt kuitenkaan murehtimaan sitä vaan jakoi kilpi partiolle käskyt:
”Okei, nyrkki on poissa pelistä ja tuo rakennus on yhä putsattava. Juri, Freud ja Sven minun mukaani. Dan, kraanatteja ikkunoiden läpi tuohon rakennukseen. Loput, suojatkaa meidän eteneminen!” Hän nousi ylös ja heilautti itsensä vallin ylitse ja lähti määrätietoisesti etenemään kivääri koholla rakennusta kohti. Kuolleita tai kuolemaa tekeviä nelminkiläisiä oli koko pihan täydeltä. Inasta näytti siltä kuin heitä olisi paljon enemmän kuin mitä he olivat laskeneet, tosin se saattoi johtua siitä, että monelta oli raajoja ja muita ruumiinosia repeytynyt irti muusta vartalosta konetykin tulituksessa. Se oli karmiva näky muuten paratiisimaisessa nelminskin aamuauringossa, mutta Ina ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hänen täysi huomionsa oli rakennuksessa, jossa olisi vielä ainakin kolme vihollista, ja jonka sisälle lensi parasta aikaa painekranaatti Nevskin heittimestä. Se räjähti Inan tullessa rakennuksen kulmalle. Sisältä kuului valtava pamahdus joka sai Inankin korvat soimaan ja kaikki rakennuksen yhä ehjinä olevat ikkunat särkymään.
Sekään ei hidastanut kokeneitten sotilaiden etenemistä. Ina näytti käsimerkein järjestyksen, ja Fridanialaiset asettuivat jonossa seinää myötä oven viereen. Ina menisi sisään kolmantena, heti Brackin las-kiväärin ja Brüningin plasma-kiväärin perässä.
Ina antoi merkin, ja miehet toteuttivat monta kertaa harjoitellun (ja osalle heistä lähes yhtä monta kertaa toteutetun) kuvion. Juri siirtyi kärkeen, ja potkaisi sen mitä rakennuksen ovesta oli jälkellä sisään, jonka jälkeen hän heittäytyi seinää vasten pois muiden tieltä. Saman tien toiset ryntäsivät sisään aseet tanassa rakennukseen. Toiset ampuivat jo ennen kuin Ina pääsi sisälle. Hän tarkisti oman nurkkansa, ja totesi sen olevan tyhjä.
He olivat selvästi makuutuvassa. Sängyt oli tehty puusta, ja ne olivat menneet kaikki enemmän tai vähemmän hajalle painekranaatin räjähtäessä. Huoneen vasemmalla sivustalla oli yksi ovi, joka retkotti vain toisen saranansa varassa. Ina laski vihollisen ruumiit. Kaksi, tai oikeastaan vain puolitoista, sillä toinen nelminskiläinen oli saanut osuman plasma-kivääristä, ja hänen vasen kylki ja käsivarsi oli sulanut lähes olemattomiin. Ina löysi katsellaan hänen vasemman kämmenensä tuvan perukoilta. Sen nimettömässä oli sormus.
Veteraanit etenivät ilman käskyjä roikkuvan oven tasalle, ja sama kuvio toteutettiin seuraavan huoneen kanssa. Jälleen Brack ja Brüning avasivat tulen ennen kuin Ina pääsi sisään. Seuraavassa huoneessa oli huolestuttavampi näky. Huoneen perällä oli iso pöytä, jossa oli karttoja ja iso radiolaite. Pöytään nojaten makasi viimeinen nelminskiläinen. Hänen selässään oli ampumahaavoja, ja raajoissa paineen ja sirpaleiden aiheuttamia haavoja. Kuolleessa kädessään hän piteli radiolaitteen puhelinta, josta kuului kanavan toisessa päässä olevan vihollisen hätääntyneitä ja vihaisia kysymyksiä. Ina laski kiväärinsä.
”Juri, tarkista saatko tuosta irti mitään hyödyllistä, loput ulos”, hän käski huohottaen. Miehet nyökkäsivät ja ryhtyivät toteuttamaan käskyjä. Ina viestitti radioon ulos kävellessään: ”Nyrkki, tulkaa luokseni niin nopeasti kuin pystytte. Silmä, jatka.” Hän sai kuittaukset Griegiltä ja Naeniltä astuessaan aurinkoon.
Hän tuijotti ryhmänsä aikaansaamaa tuhoa. Miehet ampuivat juuri hengiltä viimeisen kituvan nelminskiläisen. Lähes kaksikymmentä nuorta miestä mätänivät kuolleina nurmessa, monet useammassa kuin yhdessä osassa. Koko paikka haisi verelle, ruudille ja palaneelle lihalle. Se oli ruma näky, ja vaikka Inan olikin myönnettävä nähneen pahempaa, niin tuon näyn katseleminen kuvotti häntä.
Tämä ei ollut mikään tulitaistelu. Se oli joukkomurha, tai pikemminkin teurastus. Kahdellatoista miehellä he olivat vallanneet tukikohdan, jota oli puolustanut kaksikymmentä. Sen tehokkuus oksetti Inaa. Hän yritti kuitenkin karistaa nuo tunteet mielestään ja muistutti itseään, että nämä miehet palvoivat kaaosta, tai olivat ainakin pettureita, vaikkeivät palvoisikaan. He saivat ansionsa mukaan. Niin kuin äiti sai astartesien teurastaessa kotikyläni? Ei! Ina moitti itseään sorruttua tunteiluun. Nyt ei ollut sellaisen aika.
Hän huusi kilpi partiolle: ”Selvä, suoritetaan operaation kolmas vaihe. Tahdon kaukolaukaistavat räjähteet ammusvarastoon, hydraan sekä noihin sentineleihin ja manticoreihin. Käyttäkään vihollisen räjähteitä jos niitä on. Ottakaa mukaanne kaikki tarpeellinen ampumatarvike ja ruoka jonka löydätte. Nyrkki partio tulee luoksemme etelästä, älkää ampuko heitä. Toimiin! Nopeinta mahdollista tahtia!”
Miesten juostessa tehtäviensä pariin Ina katsoi pohjoiseen, puisen sillan yli tielle, josta chimera oli poistunut eilen illalla. Tunteiluun ei todellakaan ollut varaa nyt. Heidän tulitaistelunsa oli varmasti kuulunut useiden kilometrien päähän.
Ja jossain sen radion toisessa päässä joku mietti nyt kuumeisesti, mitä tekisi Inan ja ciranaga ryhmän pään menoksi.
Hän on puhunut.
Re: [40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 5 (23.02.12)
Iskikö inspis ihan yöstä : D Ajattelin että pakkohan tässä on sunkin tekstit lukea kun kerta vaivauduit itse omani lukaisemaan, joten annetaas palaa.
Nuo 2009 kirjoitetut pätkät ovat vähän niin ja näin. Periaatteessa tarinassa ei ole mitään ongelmaa, vaan se kulkee ihan hyvin ja koska pidän paljon enemmän taka-alan seikkailuista kuin itse sotatilasta, niin voin vain kehua rakennetta, millä luot tätä erikoislaatuista IG-rykmenttiä.
Tosiasiahan on se, että yhdyssanoja en osaa lukea, mutta kirjoitusvirheitä tekstistä löytyy aika paljon. Lainausmerkkivirheistä nimivirheisiin, nimet vaihtelevat kirjaimella tai kahdella matkan varrella, joka siis on ihan vain huono asia. Luvussa 4 oli vielä erikoismäärä virheitä ja huolimattomuutta, aivan kuin sitä olisi kirjoitettu hirveällä kiireellä..
Noh... 09/12 versiossa ei oikeastaan ihan hirveästi muutosta. Suosittelen nimien ylös kirjoittaminen, jotta ne eivät vahingossa vaihdu tekstin aikana ja tallentaa kaikki muodot niistä wordiin niin, että jos se kirjoittaa väärin, niin word kertoo siitä.
En voi sanoa pitäväni Miranasta, koska vaikuttaa ärsyttävältä mulkulta, mutta tosiaan, sehän ei itsessään ole miinusta. Ärsyttää vaan : D
Sen sijaan, että tyydyt kuvaamaan painekranaatin tuhoamaa huoneistoa rumaksi, toivoisin oksettavan ällöttävää kuvaelmaa siitä veren ja ihmismössön määrästä mitä siellä on. Itse selitin pikkupojille ollessani oppaana panssarimuseossa, mitä tapahtuu vaunun sisällä olevalle jengille kun pelti läpäistään ihan mistä suunnasta tahansa. Järkyttynyt tuijotus suu auki sai aina hymyn huulille! Mutta enemmän kuvailua muutenkin. Vaikka kuvailua nyt jotenkin on tekstissä, niin pääasiassa näen sen enemmänkin asioiden selittämisenä, enkä niinkään kuvailuna. Toki 1. persoonasta kirjoitettu teksti rajoittaa kuvailua, muttei ole synti eikä vääryys muuttaa kertojaa kaikkitietäväksi tai pitää päähenkilöä metafiktiivisena hahmona, jotta kuvailu sujuisi mahdollisimman luontevasti ja solakasti niin ettei sitä huomaisisikaan tekstin lomasta.
Lähtökohdiltaan ihan viihdyttävä tarina tähän mennessä, joskin joissain kohdin sorruttu turhan yksinkertaisiin ja nopeisiin ratkaisuihin tarinan kannalta, mikä antaa huolittelemattoman kuvan siitä.
Ja miksi partioryhmälle ei kelpaa sentinel sademetsään? Miksi se on tuhottava!?
Nuo 2009 kirjoitetut pätkät ovat vähän niin ja näin. Periaatteessa tarinassa ei ole mitään ongelmaa, vaan se kulkee ihan hyvin ja koska pidän paljon enemmän taka-alan seikkailuista kuin itse sotatilasta, niin voin vain kehua rakennetta, millä luot tätä erikoislaatuista IG-rykmenttiä.
Tosiasiahan on se, että yhdyssanoja en osaa lukea, mutta kirjoitusvirheitä tekstistä löytyy aika paljon. Lainausmerkkivirheistä nimivirheisiin, nimet vaihtelevat kirjaimella tai kahdella matkan varrella, joka siis on ihan vain huono asia. Luvussa 4 oli vielä erikoismäärä virheitä ja huolimattomuutta, aivan kuin sitä olisi kirjoitettu hirveällä kiireellä..
Noh... 09/12 versiossa ei oikeastaan ihan hirveästi muutosta. Suosittelen nimien ylös kirjoittaminen, jotta ne eivät vahingossa vaihdu tekstin aikana ja tallentaa kaikki muodot niistä wordiin niin, että jos se kirjoittaa väärin, niin word kertoo siitä.
En voi sanoa pitäväni Miranasta, koska vaikuttaa ärsyttävältä mulkulta, mutta tosiaan, sehän ei itsessään ole miinusta. Ärsyttää vaan : D
Sen sijaan, että tyydyt kuvaamaan painekranaatin tuhoamaa huoneistoa rumaksi, toivoisin oksettavan ällöttävää kuvaelmaa siitä veren ja ihmismössön määrästä mitä siellä on. Itse selitin pikkupojille ollessani oppaana panssarimuseossa, mitä tapahtuu vaunun sisällä olevalle jengille kun pelti läpäistään ihan mistä suunnasta tahansa. Järkyttynyt tuijotus suu auki sai aina hymyn huulille! Mutta enemmän kuvailua muutenkin. Vaikka kuvailua nyt jotenkin on tekstissä, niin pääasiassa näen sen enemmänkin asioiden selittämisenä, enkä niinkään kuvailuna. Toki 1. persoonasta kirjoitettu teksti rajoittaa kuvailua, muttei ole synti eikä vääryys muuttaa kertojaa kaikkitietäväksi tai pitää päähenkilöä metafiktiivisena hahmona, jotta kuvailu sujuisi mahdollisimman luontevasti ja solakasti niin ettei sitä huomaisisikaan tekstin lomasta.
Lähtökohdiltaan ihan viihdyttävä tarina tähän mennessä, joskin joissain kohdin sorruttu turhan yksinkertaisiin ja nopeisiin ratkaisuihin tarinan kannalta, mikä antaa huolittelemattoman kuvan siitä.
Ja miksi partioryhmälle ei kelpaa sentinel sademetsään? Miksi se on tuhottava!?
"Sotun sääntö numero kahdeksan: Ignooraa Remos aina."
Re: [40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 5 (23.02.12)
Kiitos palautteesta!
Hmm, hyvää asiaa, pistän korvan taakse ja yritän ottaa oppia. :) Saattaa jopa olla, että olen tarkoituksellisesti kirjoittanut asiat lyhyesti, ettei yhestä luvusta tulisi liian pitkä (jotta vähemmän sakkia jotka avaavat sivun eivät lannistu ja luovuta nähdessään tekstin pituuden), mikä on tietenkin aivan järjetöntä. Nimet on kyllä listattu koneelle, joten jos tollasia virheitä löytyy..? noh kai se on uskottava, luen jatkossa tarkemmin ja useamman kerran läpi ennen julkaisua.
Miksi luutnantti ei tahtonut sentinelejä? Hyvä kysymys, ehkä hän pitää niitä kuitenkin liian meluisina ja helposti nähtävinä? Kuitenkin enemmän tunnusteluun tarkoitettuja vehkeitä, kuin varsinaiseen pitkän matkan tiedusteluun. Tai ehkä hän ei vain luota vihollisen kaluston laatuun? Tai ehkä hän vain teki harkitsemattoman päätöksen? Tai sitten kirjailijalla ei ole aivoja :D
PS: itse hajoaisin jos joutuisin tekemään Miranan kaltaisen henkilön kanssa yhteistyötä ;)
Hmm, hyvää asiaa, pistän korvan taakse ja yritän ottaa oppia. :) Saattaa jopa olla, että olen tarkoituksellisesti kirjoittanut asiat lyhyesti, ettei yhestä luvusta tulisi liian pitkä (jotta vähemmän sakkia jotka avaavat sivun eivät lannistu ja luovuta nähdessään tekstin pituuden), mikä on tietenkin aivan järjetöntä. Nimet on kyllä listattu koneelle, joten jos tollasia virheitä löytyy..? noh kai se on uskottava, luen jatkossa tarkemmin ja useamman kerran läpi ennen julkaisua.
Miksi luutnantti ei tahtonut sentinelejä? Hyvä kysymys, ehkä hän pitää niitä kuitenkin liian meluisina ja helposti nähtävinä? Kuitenkin enemmän tunnusteluun tarkoitettuja vehkeitä, kuin varsinaiseen pitkän matkan tiedusteluun. Tai ehkä hän ei vain luota vihollisen kaluston laatuun? Tai ehkä hän vain teki harkitsemattoman päätöksen? Tai sitten kirjailijalla ei ole aivoja :D
PS: itse hajoaisin jos joutuisin tekemään Miranan kaltaisen henkilön kanssa yhteistyötä ;)
Hän on puhunut.
Re: [40k] Lt. Inan puhdistus: Luku 5 (23.02.12)
Makarov, Marakov, Markov... jos en eilen ihan tuubassa ollut lukiessani tätä, niin tuo ainakin hyppelehti ärsyttävästi syliin. Sen lisäksi planeetan nimi ja planeetan asukkaat (-läiset) isot etukirjaimet vaihtelivat aktiivisesti ja tuo tarkk'ampuja on jotenkin outo, kirjoitetaanko se oikeasti niin?Veripallo kirjoitti:Nimet on kyllä listattu koneelle, joten jos tollasia virheitä löytyy..? noh kai se on uskottava, luen jatkossa tarkemmin ja useamman kerran läpi ennen julkaisua.
Välillä vähän nuo nimet pomppii silmille, eli taidat käyttää henkilöistä etunimi-sukunimi, sukunimi, etunimi ja sukunimi-etunimi yhdistelmiä? Ainoa joka jäi mieleen on luti, koska häntä kutsutaan koko aika vain "Lutiksi" tai "Inaksi" ja sitten se Miranna... Jos siis haluat, että henkilöt ovat tuttavallisia toisilleen ja puhuttelevat etunimellään, niin käytä myös muussa tekstissä etunimeä pääsääntöisesti tai sitten vain etunimi-sukunimi yhdistelmää. Ammatin käyttö nimen sijasta (lääkintämies) toimii vain jos sen nimen muistaa oikein, muuten on aikalaista hakuammuntaa.
Ja tosiaan, oman tekstin betaaminen on melko turhaa, mutta voihan sitä aina yrittää!
Totta tosiaan, minullahan ei ole oikeutta arvostella Jager Inan päätöksiä, mutta Lexicin sanoo, että Sentinel on mukavan hiljainen kaveri, johon saa ne camo nettingit ja kaikki.Lexicanum kirjoitti:They are fitted with advanced gyro-stabilizers to improve their balance, and their powerplants include noise-reduction technology for stealthy operation.
Manticoren ammuksilla on näemmä 30 kilsan kantama. Muutaman tantereen luutnantti varmaankin tietää sen, varsinkin jos on ollut pattereiden kanssa läheisessä tekemisessä aikaisemminkin. Ihmettelen siis, miksei hyötykäytä näitä seuraavaan kohteeseen. Vaikka tosiaan taisi tekstissä lukea että seuraavaan kohteeseen on 70km, niin 40km ajaen tankilla olisi varmasti mukavaa puuhaa. Varsinkin kun itsemurhamissiolla ovat matkassa. Paljonko siinä vaiheessa pikku perseily haittaa? Tai siis jos Ina nyt on ehdoton militantti-puritaani niin en yhtään ihmettelisi, jos se Mirana keksisi jotain.Lexicanum kirjoitti:The standard missile has an operational range of 30 kilometers.4
Tosiaan, kuten sanoinkin jo, en niinkään välitä taistelukohtauksien lukemisesta, koska ne yleensä eivät onnistu. Jopa suuri ja mahtava Dan Abnett sai minut pettymään niissä muutamissa Eisenhornin taistelukohtauksissa, koska ne eivät vain aina toimi. Sen sijaan, jos taistelukohtauksista jättää tarkoituksella lyhkäisiä, voisi kertoa, kuinka jengi kahlaa sitä varastoa lävitse, löytää kummaa kamaa (chaos-taint, anyone?!) ja niin edelleen. Pitäisin myös mielekkäänä, että sille kadonneelle Chimera-remmille järjestettäisiin ansa paikkaan, jotta saataisiin vankeja ja tietoa. Näinhän se taitaa edetä? Ja luutnantti kuitenkin voi tehdä ihan mitä tahansa, sillä korkeampaa auktoriteettia ei ole! Hän ei siis joudu vastaamaan käytännössä mistään mitä tekee, kun koko muu poppoo on vanhoja tuttuja (+ yks ärsyttävä lortto).
Dialogit myös ovat tärkeä osa. En väittäisi että dialogisi olisivat jotenkin erityisen teennäisiä tai tönkköjä, mutta jotain niistä puuttuu. Suosittelisin ja ehdottaisin kokeiluksi lisätä näitä kuvaustekstejä puheen jälkeen:
- ”Ohjeita?” Mirana kysyi. ---> ”Ohjeita?” Mirana kysyi näprätessään kiikaritähtäintään ja naksutellen varmistintansa edes takas.
Eipä tässä kai muuta.. : D
"Sotun sääntö numero kahdeksan: Ignooraa Remos aina."