Halkon "Was going to be in Turinakisa" tarina

[halko]

Iltaa vain kaikille. Tämä tarina oli tarkoituksena laittaa turinakisaan, mutta helmikuun lopulla olivat aivot niin tyhjän, että mitään jatkoa en keksinyt. Joten kisa sai jäädä. Laitan teille nyt kuitenkin esille minkälaista Scheissea olisi minulta tullut kisaan.

Eli kommentteja vaan tulemaan. Jatkan tätä sitten kun keksin jatkoa.

Turmion hetki



Satoi. Pisarat ropisivat pitkin nimettömän Keisarikuntalaisen kylän katua. Ulkona oli pimeää, kuu peittyi tummien pilvien alle. Pimeydestä huolimatta saattoi huomata jonkun kävelevän ulkona. Tai pikemminkin tuntea. Mies kulki tummassa kaavussa, väristä ei voinut saada selkoa. Huppu peitti miehen kasvot. Vasemmassa kädessään miehellä oli musta sauva ja oikeassa hän kantoi jonkinlaista kirjaa. Mies ei ollut yksin, tarkoilla silmillä saattoi huomata varjojen liikkuvan katoilla ja kujilla hänen ympärillään. Oli hetkensä. Oli hetki jolloin kaikki lähiseudun asukkaat lukittautuivat taloihinsa, hetki jolloin Kuolleenkarkotuksen kylän ihmiset kykkivät talojensa nurkassa peloissaan. Oli Turmion hetki.

Prologi

Tarinat kertovat miehestä, joka saapui Keisarikuntaan kun Magnus oli vielä vallassa. Mies oli voimakas velho. Hän tunsi kuitenkin houkutusta voimiin joiden mahtia hän ei ymmärtänyt. Häntä kiinnosti neljän Tuhoavan Voiman mahti.
Hän vaelsi syvemmälle ja syvemmälle kaaoksen syövereihin.

Mitä seuraavaksi tapahtui? Siitä ei puhu mikään tarina mitä miehestä on kerrottu. Arvailuja on useita, mutta ne kaikki ovat toinen toistaan typerämpiä. Vain yhden totuuden sai tarinoista selville. Jotain se mies teki, jotain joka sai jumalat raivostumaan. Miehen asunto tuhoutui tulipaloon joka oli syttynyt sen sisältä ja sammunut kun asunto oli raunioina. Miehen ruumista ei löytynyt, useimmat uskoivat miehen päässeen karkuun. Sitten miehen vaatteet ja jotain hänen tavaroistaan löytyi Rauhankoto-kylän lähettyviltä. Muutama viikko vaatteiden löydön jälkeen kylässä alkoi tapahtua asioita jotka saivat koko kylän varpailleen. Kuolleiden ihmisten väitettiin kävelevän öisin kadulla ja ihmiset tunsivat jonkun olevan heidän vieressään vaikka siinä ei näkynyt mitään. Tapahtumat huipentuivat Kauhun yöhön, jolloin ruumiit nousivat haudoistaan ja sudet alkoivat etsiä saalista kylästä.
Epäkuolleiden johtajana vaikutti olevan mies jonka iho oli palanut tunnistamattomaksi. Mies näytti olevan voimakas velho. Kylä kuitenkin teki asian joka vaikutti mahdottomalta ja kukisti epäkuolleet. Ritari André von Machdin iski kuoloniskun kuolleiden johtajaan. Tapauksen jälkeen ritarista tuli kylän paroni, ja kylä nimettiin uudestaan Kuolleenkarkotukseksi ja kylä eli rauhallisesti useita vuosia. Rauha ei kuitenkaan ole koskaan lopullinen, ja pian outoja asioita alkoi tapahtua uudestaan. Tällä kertaa henget ja epäkuolleet olivat entistäkin aggressiivisempia

Myöhään ulkona

Haudankaivaja Jacob lopetteli päivän urakkaansa. Kolme ihmistä hän oli joutunut hautamaan yhdessä päivässä, kaksi niistä oli lapsia. Jacob iski lapionsa multaan ja jätti sen siihen pystyyn. Hän katsoi hautakiveä joka oli tuotu haudalle aikaisemmin päivällä.

Robert
Elit lyhyen mutta kauniin elämän
Isäsi, äitisi, isoveljesi ja kaverisi jäävät
Kaipaamaan sinua
Rakkaudella nyt ja ikuisesti
Perheesi

Jacobin huono olo pahentui entistäkin huonommaksi. Mikä voisi tehdä tällaista? Kuka olisi tarpeeksi julma viedäkseen lapsen elämän? Kuka olisi tarpeeksi julma aiheuttaakseen vuosien surun perheelle ja lapsen ystäville?

Kellot saivat Jacobin hätkähtämään. Kirkon kellot soivat keskiyön merkiksi. “Ei, ei”, haudankaivaja alkoi sopertamaan ja juoksemaan kohti hautausmaan porttia. Hän oli myöhässä. Hän ei saisi olla ulkona keskiyön jälkeen.

Avoin portti oli muutaman metrin päässä Jacobista. Hän ehti jo toivoa päässeensä pälkähästä. Mutta ei.
Voimakas tuulenpuuska sai hänet melkein kaatumaan. Voimakas tuuli paiskasi myös portin kiinni. Mies ei kuitenkaan luovuttanut, vaan yritti kiivetä yli parimetrisistä muureista. Tuuli vahvistui. Jacob vilkaisi olkansa yli. Hän näki miehen mustassa kaavussa kävelevän häntä kohti. “Ulkona keskiyön jälkeen? Etkö tiedä kuinka typerää se on?”, mies puhui aluksi rauhoittavasti. “Olet ulkona Turmion hetken aikana, ulkona MINUN hetkenä. Olet minun nyt”, miehen ääni ja sen sävy muuttui valtavasti, nyt sävy oli pahantahtoinen ja ääni oli suoraan helvetistä.
Jacob kipusi muurinharjalle ja laskeutui toiselle puolelle. Sitten hän aloitti juoksun uudestaan. “Sinulla ei ole pakotietä!”, huuto kaikui hänen takaansa. Mies ei välittänyt, hän vain juoksi.

Hautausmaa oli parinsadan metrin päässä kylästä, joten kylän muurit olivat pian Jacobin kohdalla. Hän pysähtyi, tasasi hengitystään ja jatkoi juoksuaan. Turva oli niin lähellä, niin lähellä.
Pian hän kuitenkin tajusi kuinka kaukana se loppujen lopuksi olikaan. Itse asiassa niin kaukana, että hän ei pääsisi sinne ikinä. Hän tajusi sen, kun näki liikettä metsässä. Susia juoksi tielle hänen eteensä. Jacob huusi, toivoen kylän kaartin kuulevan huudon.
Elettäkään ei näkynyt kylän suunnalta.
Hikipisarat noruivat pitkin Jacobin poskia. Hän ei ollut valmis kuolemaan, hän ei vain ollut.
Yksi susista hyökkäsi. Jacob ei halunnut kuolla. Sudet hampaat upposivat syvälle miehen jalkaan. Hän huusi kovempaa, ei pelosta vaan tuskasta. Hän kaatui maahan. Toinen susi loikkasi maassa makaavan miehen päälle ja pisti hampaansa tämän kurkulle. Hampaat pureutuivat yhteen. Mies valahti veltoksi. Oli hiljaista.