Tarinakilpailu 2009 - Näky

[Iron-Father]

Kun kukaan ei ole vielä uskaltanut laittaa tuotoksiaan tarinat ja novellit alueelle, otin kunnian laittaa tämän ensimmäisenä tännekkin esille. Tuolla tarinakilpailussa tämä onkin jo vilkkunut jonkin aikaa, mutta ihan kiva saada tämä muallekkin näkyviin. Eli jos nousee mielipiteitä tai ajatuksia tekstin tiimoilta niin nostakaa esille. Ja kiitos vielä kaikille äänestäneille ja WHAM:lle kisojen järjestämisestä. Eli tällä siis ansaittiin tänä vuonna ensimmäinen sija:

----------------------------------------------------------------------------------------------------

Isku pureutui lihaani ja räjähdyksen paineaalto iski säälimättömästi, kuin jäseniäni irti repivä jättiläinen. Ilma oli hetkessä täyttynyt lentävistä kappaleista, jotka viilsivät ihoani ja pureutuivat kasvoihini. Rutina kertoi kylkiluitteni katkeamisesta ja murskaava paino puristi rintakehääni. Huusin, mutta en kuullut ääntäni. Pian tunsin vajoavani kylmään pimeyteen. Aika liukui ohitseni ja yö veti minut syliinsä. Jokin liikkui tuon pimeyden keskellä. Tunsin sen kylmyyden ihollani ja jäisen henkäyksen kasvoillani. Aivan kuin musta varjot olisivat saartaneet minua valmiina iskemään kyntensä lihaani. Ikuisuus lähestyi, mutta sitten jokin kiskoi minua jälleen ylöspäin. Lämpö levisi jälleen jäseniini nähdessäni tuon valon pimeyden keskellä. Aivan kuin säteilevä enkeli olisi astunut yön keskelle.

***

“Jan? Kuuletko minua?” Otin tukea kivikaiteesta estääkseni itseäni lyyhistymästä. Joku piti minua pystyssä horjuessani tajuttomuuden partaalla. Käsi silitti hiuksiani ja siveli hellästi poskeani. Maailma oli palaamassa ympärilleni virotessani hitaasti näystä. Tunsin taas lämpimän tuulenvireen kasvoillani. Linnut lauloivat puiden oksilla ja aallot liplattivat rauhallisesti rantakiviä vasten jossain alapuolellani. “Kate? Oletko se sinä?” Rauhallinen tytönääni vastasi viereltäni: “Kyllä se olen minä. Voit avata silmäsi.” Kirkas auringonpaiste sai minut siristämään silmiäni ja maa allani tuntui vieläkin hieman epävakaalta. Eteeni avautui kuitenkin idyllinen järvimaisema jossa kaikki oli taas kuten pitikin. Ainoa mekaaninen ääni tässä paratiisissa oli hävittäjien humina jossain kaukaisuudessa.

Järviseudut olivat yksi niistä ihmeistä, joita ei uskoisi enää olevan olemassa niin lähellä pääkaupunkia ja sen massiivisia teräs- ja betonikomplekseja. Tämä maa oli kallista, etenkin näinä aikoina. Sukumme olivat lähettäneet meidät kesähuvilalle jo muutamaa päivää aikaisemmin. Muut seuraisivat perässä laitettuaan asiat kuntoon. Viimeisin kriisi oli saanut monet varuilleen ja kaikki halusivat ulos kaupungeista. Ristiriidat imperiumin edustajien kanssa eivät olleet harvinaisia, mutta tavallisesti asioiden oli tapana rauhoittua aina ajan kanssa. Tällä kertaa ilmassa oli kuitenkin pelon ilmapiiri, joka ei voinut olla vaikuttamatta ihmisiin. Viikko sitten imperiumin alukset olivat liukuneet planeetan kiertoradalle ja taisteluristeilijät olivat asettuneet uhkaavaksi varjoksi pääkaupungin ylle. Näinä aikoina kukaan ei ollut varma tulevaisuudesta ja minullakin olivat jäljellä enää aavistukseni. Katselin kesäistä maisemaa ja yritin parhaani mukaan selkeyttää ajatuksiani. Kate katsoi minua kysyvästi ja koitti lukea merkkejä kasvoiltani. “Jan? Mikä se oli? Taasko kohtauksiasi?”

Nojasin yhä raskaasti kivipalkkiin enkä vastannut. Kate kääntyi pois: “Se oli siis taas niitä..” Nyökkäsin hiljaa. Kate oli jo arvannut mistä oli kyse. Vilkaisin tyttöä koittaen yhä rauhoittua näystä. Kylkeni tuntui olevan tulessa: “Sitä on vaikea ymmärtää. Se tuntuu aina siltä kuin todella olisin siellä.” Vilkaisin taas Kateen: “Ymmärrätkö mitä tarkoitan?” Näin huolen tytön siroilla kasvoilla ja kaduin heti sanoneeni mitään: “Ei sinun oikeasti tarvitse huolehtia. Ne tulevat ja menevät. Se ei ole oikeasti vaarallista.” Puristin köpelösti tytön kättä. Se oli väärää kokoa minun omaan verrattuna. Olisin hämmästynyt jos Kate olisi rauhoittunut niin helposti. Hän tunsi minut ehkä liiankin hyvin: “Nuo kohtaukset ovat vaarallisia… Sinäkin tiedät sen!” Huokaisin ja näin sivusilmälläni hänen tarkkailevan minua. Hätkähdin sillä tytön vihreät silmät olivat täynnä huolta. “Sinun näyistäsi pitäisi ilmoittaa jonnekin. Minua pelottaa enemmän se mistä kohtaukset ovat peräisin.” Kate totesi huolestuneesti.

Käänsin katseeni pois. Tämä keskustelu ei tulisi viemään mihinkään. Olin jo tottunut siihen. Elämäni oli aina ollut yhtä peittelyä. Vanhempani olivat halunneet pitää minut turvassa ja heillä oli siihen keinonsa. Isä hallitsi sen työskennellessään kaiken lahjonnan ja korruption sydämessä hallintolaitoksessa. Halusin pitää Katen sen kaiken ulkopuolella. Ehkä hän salaa aavisti mistä oli kyse muttei koskaan tuonut sitä ilmi. Ehkä hän ei halunnutkaan tietää. Kaikki oli paljon helpompaa kun kyse olisi vain “kohtauksista“. Yritin vieläkin selitellä: “Ei minulla ole enää hätää. Osaan jo varautua noihin. Näyistä ei ole ollut vaaraa enää pitkään aikaan.” Loin Kateen niin vakuuttavan ilmeen kuin vain taisin, eikä se ollut kovin paljon.

Katselimme hetken aikaa hiljaa toisiamme. Olisin halunnut vain ottaa hänet syliini, mutten tehnyt sitä. Käänsin katseeni pois ja Katherine teki samoin, mistä seurasi nolostunut hiljaisuus. Humina sai pääni taas soimaan. Hävittäjät ylittivät meidät matalalta. En ollut vielä täysin toipunut kohtauksestani ja meteli ei parantanut oloa lainkaan. Armeijan läsnäololle ei nykyoloissa voinut mitään, se oli vain pakko kestää kunnes kriisi ratkeaisi. Kate sanoi jotain, mutten kuullut mitä. Kääntyessäni häntä kohden näin ainoastaan huulten liikkuvan. Aivan kuin kaikki äänet olisivat äkkiä liuenneet tuohon ylimaalliseen huminaan. Silmäkulmistani näin varjojen levittäytyivät ympärilleni. Maailma sumentui kunnes ainoa selvä kohta oli Katen kasvot. Ne olivat kuin kynttilä pimeässä huoneessa. Sitten tuokin valopiste liukui pois. Aivan kuin jäiset kynnet olisivat repineet minut kohti syvyyksiä.

***

Leijun jossain korkealla. Hävittäjäpommikoneet liukuvat ohitseni kylväen kuolemaa alla levittäytyvään kaupunkiin. Pimeys oli vaihtunut tuhansiin uusiin valoihin. Yö oli täynnä värejä ja välähdyksiä. Pommien räjähdyksien nostattamat tulipalot olivat kuin vuotavia haavoja kuolevassa ruumiissa. Kaupungin haavoittunut keho veti viimeisiä henkäyksiään värähdellen jokaisesta sen lihaa repivästä iskusta. Iskut pureutuivat syvälle kaupungin sydämeen lennättäen kuumaa syösten kipinöitä ja savukiehkuroita kohti taivaita. Valovasamat täyttivät taivaan ilmapuolustuksen käydessä omaa taisteluaan taivaista. Kaiken aikaa tykistöpommitus riepotteli kaupunkia. Talot luhistuivat kuin korttitalot ja ihmiset paloivat hengiltä tulimyrskyissä. Tämäkin oli vain häivähdys heräävästä pedosta. Imperialistinen sotakoneisto oli valmiina haukkaamaan kaupungin leukoihinsa kuin heräävä peto.

Pommikoneiden jälkeen seurasi toinen aalto. Näiden koneiden lastiruumat täynnä rynnäkköjoukkoja, jotka valmistautuivat hajottamaan vihollisen selustan. Kavisvaa auki repimistään haavoista. Pilvenpiirtäjät nousivat tulisina pilareina liekehtivien katujen ylle upungin keskustan ylle päästyään koneiden lastiruumat liukuivat auki päästäen sisässään olleet maahanlaskujoukot vapaaseen pudotukseen kohti kapinallislinjoja. Adeptus Astartes oli myös täällä. Laskeutumisaluksista pudottautuessaan raskaasti haarniskoidut jääkärit liisivät hyppyrepuillaan katujen yllä kuin suuret mustat korpit. Mustat pilvet riippuivat myös alhaalla. Niiden välistä paljastui pimeys johon katsominen tuntui siltä, kuin olisi tuijottanut suoraan mustaan aukkoon. Aivan kuin taivaaseen olisi repeytynyt märkivä haava, josta satoi tulikuumaa visvaa maahan. Salamat ja tykinammukset paljastivat kauhean näkymän aina uudestaan ja uudestaan antamatta haavojen sulkeutua. Näytti siltä kuin kuolema olisi asettunut kaupungin ylle seuraamaan pystyttämäänsä näytelmää. Hänen viestintuojansakin olivat jo matkalla. Pilvien joukkoon ilmestyi liekehtiviä laskeutumiskapseleita, jotka jättivät tulisia vanoja taivaankannelle.

Kaartin maahyökkäys lähti vyörymään eteenpäin laskeutumiskapseleiden ilmestyttyä pilviin. Mekanisoidut joukot iskivät kuin rautanyrkki kapinallisten linjaan. Kapinallisten linja ei kestäisi tätä vyörytystä. Imperialistien etujoukot vyöryivätkin pian jo pääteitä pitkin kohti keskustaa. Keihäänkärjen jäljessä seurasivat jalkaväkipataljoonat. Sota näytti nyt kaikista katkerimman puolensa armeijan aloittaessa puhdistuksen. Ihmiset ryntäsivät ulos palavista taloista vain tullakseen surmatuksi kaduilla. Tiet täyttyivät ruumiista taistelun edetessä. Hurme virtasi katuja pitkin värjäten kivetykset purppuraisiksi. Varjot olivat vallanneet tämän kaupungin. Pimeys vyöryi jälleen ylleni. Tunsin sen hyytävän otteen sydämessäni. Kylmyys jääti sieluani varjon kurottautuessa minua kohden.

***

Kate tuki minua jotten olisi luiskahtanut kiviaidan yli alla olevaan rantakivikkoon. Nojasin aitaan ja puristin Katen kättä. Tunsin hengitykseni rahisevan ja kipu kouristeli kylkeäni. Sain vain vaivoin pidettyä itseni kasassa kaidetta vasten. “Pysy tajuissasi. Lähdenkö hakemaan apua?” Koitin tasata hengitystäni Katen silittäessä hiuksiani. Hän puhui huolestuneeseen sävyyn: “Sinä et ole todellakaan kunnossa! Älä valehtele minulle!” Katseeni hapuili yrittäessä tavoittaa Katen kasvot ja tunsin sanojeni takeltelevan: “Rauhoitu… Ei tässä ole mitään.” Kate huokasi ja katsoi minuun närkästyneesti: “Mitä sinä näit?” Käännyin Katea kohden kykenemättä peittämään hämmästystäni. Olin kuin ällikällä lyöty näin suorasta kysymyksestä. Katen vihreät silmät vastasivat tiukasti katseeseeni. Hän tuntui lukevan minua kuin avointa kirjaa. Huokasin ja pyyhkäisin vaalean hiussuortuvan tytön kasvoilta. “Näin sotaa.” Kate katsoi silmiini. Aivan kuin hän olisi aavistanut mitä olin kertomassa: “Oliko se lähellä?” Käännyin takaisin kohti järvimaisemaa kykenemättä kohtaamaan tytön katsetta: “Pelkään niin… ”

Oli outoa kun huomasi toisen tietävän sinusta enemmän kuin osasit arvatkaan. Minä pystyin katsomaan ihmisten sisimpään, mutta Katen kohdalla kyse ei ollut siitä. Hän osasi lukea ihmistä sanan todellisessa merkityksessä. Tiesinhän minä että hänellä oli omat aavistuksensa. Kate katseli minua hetken ja antoi sitten tiukan halauksen: “En minä aio kertoa siitä kenellekään hölmö.” Koitin saada aikaan joitain vastaukseksi, mutta puheeni takertui kurkkuuni. Katherine irrotti minut otteestaan ja katsoi sitten hymyillen: “En minä ystävääni paljastaisi.” Painoin pääni. Olin jo kauan halunnut olla enemmän. Sydämeni kärsii siitä, mutta aiheuttaisin hänelle vain pahaa. En voinut vetää Katea siihen pimeyteen joka sielussani asui. Näin jälleen liekit silmissä. Tunsin varjon kosketuksen sydämessäni. Olisin halunnut kertoa hänelle siitä kaikesta, mutten pystynyt.

Sen sijaan lähdimme kävelemään pitkin rantatietä. Aurinko ja järveltä käyvä kesätuuli saivat ahdistuksen heltiämään. Minua kalvoi kuitenkin outo tunne. Aivan kuin jotain olisi jäänyt tietoisuuteni ulkopuolelle, varjoksi alitajuntaan. Lopulta sain kuitenkin painettua kauhut pois mielestäni kesäisessä paratiisissa. Ahdistus hellitti myöskin otettaan. Puut havisivat hiljaa ympärillämme ja linnut lauloivat oksilla. Järvellä souteli kalastajia pienissä veneissään, jollaisia en tiennyt enää olevan edes käytössä. Sieltä täältä pilkisti esiin pieniä kesäasuntoja, joita oli rakennettu aivan rannan tuntumaan kallioille ja puiden siimekseen. Katsoin Katherinea tuntien äkkiä suunnatonta hellyyttä tuota nuorta naista kohtaan.

Muistan kuinka tapasimme ensimmäisen kerran vapausjuhlan marsseissa. Seisoimme tien vastakkaisilla puolilla armeijan esittäytyessä ihmisille. Kansa katsoi hurmiossa, kun rivistö toisensa jälkeen harmaa-asuisia sotilaita marssi heidät editseen. Kenttätykkejä, konekiväärejä ja kranaatinheittimiä vedettiin laveteilla joukkueiden rinnalla. En tietenkään seurannut kulkuetta. Outo herkkäkasvoinen tyttö oli noussut heti silmiini väkijoukosta. Hän oli uskomattoman kaunis. Aivan kuin enkeli, joka oli saapunut pimeyden keskelle. Hänen silmänsä loistivat ilosta hänen nauraessa ystäviensä kanssa. Osa tytöistä vilkuili minua kohden mutten välittänyt heistä. Olin kuin lumottu ja kaikki tuntui silloin epäolennaiselta.

Jalkaväkipataljoonat marssivat ohitsemme ilman että katseeni olisi värähtänytkään. Armeijan siirtyessä kohti raskaampia kalustoa tyttö katsoi minuun kysyvästi. Hän muotoili huulillaan kysymyksen: “Mikä sinun nimesi on?” Vereni kuohui, mutta pidin itseni hallinnassa. Vastasin rauhallisesti: “Janos. Mikä sinun?” Tytön kalpeille kasvoille nousi sievä hymy: “Katherine.” Tytöt kikattivat, mutta Kate ei yhtynyt nauruun. Hän kuiskasi jotain joukkiota kohden ja tytöt hiljenivät. Sitten hän käänsi katseensa taas minuun. Aika menetti merkityksensä. En kiinnittänyt enää mitään huomiotani marssiin. Nuo vaaleat kasvot olivat ainoa asia mitä näin. Ne olivat kuin valo pimeän tunnelin päässä. Mutta sekin liukui pois. Aivan kuin muisto olisi karannut pois tieltäni sitä mukaa kun koitin tavoitella sitä takaisin. Virta imi minut mukaan jäätävään virtaan ja pian luiskahdin jälleen laidan yli…

***

Muisto liukeni sivuun kuin avautuva esirippu. Sen takaa minulle avautui uusi näkymä. Sotilasorkesteri oli vaihtunut tykistön kuolonrytmiin. Sotilaat marssivat pitkin pommitettuja katuja rautaisessa tahdissa. Liekit nousivat rakennusten ikkunoista ja savu sumensi ilman. Ilma oli täynnä kipinöitä ja kekäleitä jotka tuuli nosti ilmaan palavista rakennuksista. Sieltä täältä kuului laukaussarjoja ja niitä seuraavia kiljahduksia sotilaiden teloittaessa ihmisiä. Tässä helvetin esikartanossa näkyvyys oli onneton ja haju pöyristyttävä. Oli käsittämätöntä miten kukaan täysissä sielunvoimissa oleva pystyi toimimaan noissa olosuhteissa. Kuitenkin sotilaat jatkoivat marssiaan kohti keskustaa. Harva heistä enää jaksoi huomioida ympäristöään. Kadulla makasi kasapäin ruumiita. Väestö oli koottu riveihin ja ammuttu niille sijalleen kotiensa eteen. Ruumiit oli sitten jätetty paikalleen jälkijoukon vaivoiksi. Iskujoukoilla ei ollut aikaa jäädä pinoamaan vainajia, saati sitten toimittamaan niitä pois taisteluiden ollessa yhä käynnissä. Miehet joutuivat vain sulkemaan silmänsä tältä näyltä. Täällä ympäristöstä irtaudutaan jotta selvittäisiin seuraavaan päivään. Tehtävät täytyisi saada suoritetuksi, se oli pääasia. Eteenpäin, aina vain eteenpäin. Niin on helpompi. Sota turruttaa sotilaan. Kuin demoni joka syö ihmistä sisältäpäin, se repii sielua palasiksi kappale kerrallaan.

Jostain kantautui elämän ääni joka ei tuntunut kuuluvan tuohon paikkaan. Pienen lapsen hentoinen itku, johon kukaan ei reagoinut paitsi yksi. Hän oli niitä jotka eivät vielä olleet kasvaneet kiinni sotaan ja turtuneet sen kauhuista. Ehkäpä se oli hänen kirouksensa. Jos nuorukainen olisi tiennyt sen, olisi hän vain jatkanut matkaansa. Sellaiset ihmiset kuten hän eivät selviä pitkään tässä maailmassa. Mies kuitenkin erkaantui ryhmästään etsiäkseen äänen lähdettä. Ensiksi hän ei nähnyt lasta, mutta lopulta hän arveli korvakuulolla löytäneensä oikean ruumisröykkiön. Kasan reunalla makasi kammottavaan kuolinkouristukseen vääntynyt nainen. Vainajan luo päästyään nuorukainen meinasi antaa ylen. Luoti oli halkaissut naisen pään, jonka sisältö näytti olevan osittain seinällä ja osin asfaltilla. Aivojen kudosnesteet olivat levinneet kadulle, kuin harmaaksi hunnuksi pään ympärille. Nainen suojasi kuitenkin sylissään arvokasta lastia. Sotilas väänsi kangistuneet kädet nyytin ympäriltä ja nosti sen syliinsä. Sen sisästä paljastui hysteerisesti itkevä vauva. Nuorukainen tunsi olevansa hieman eksyksissä. Hän ei ollut koskaan tullut toimeen pienten lasten kanssa. Sotilaskoulutuksessakaan ei oltu otettu tällaisia tilanteita huomioon. Kaartilaisia oli vain kielletty ottamasta missään tilanteessa kontaktin pettureihin. Luettiinko myös pieni lapsi harhaoppiseksi?

Kun nuorukainen oli kömpelösti rauhoittanut lapsen itkun. Hän kapaloi tämän maastohuiviinsa tietäen, että lapsen saaminen turvaan tulisi olemaan haastavaa. Sotilas lähti kuitenkin kulkemaan katua pitkin nyytti sylissään tietämättään juuri mitä oli tekemässä. Mihin hän muka lapsen laittaisi? Eihän täällä ollut edes ketään hengissä. Nuorukainen ei ollut ehtinyt ottaa montakaan askelta, kun hän näki yllättäen liikettä sivultaan. Hän oli juuri nostamassa asettaan, kun varjosta astui esiin tyttö. Tämä purskahti itkuun nähdessään vauvan sotilaan sylissä: “ANIL!” Tyttö juoksi kaartilaisen luo ja otti lapsen syliinsä. Sotilas ohjasti hänet sivukadulle, jottei parivaljakkoa oltaisi havaittu kadulta. “Sinä pelastit siskoni. Kiitos! Kiitos!” Tyttö puristi lasta sylissään ja antoi tälle suudelman toisensa jälkeen. Hän kuitenkin vakavoitui nopeasti: “Missä äiti on? Näitkö häntä? Hän oli Anilin kanssa kotonamme.” Nuorukainen pyöritti päätään. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Maailmasta oli juuri kadonnut viimeinenkin järki. He olivat lähteneet tuomaan järjestyksen tähän maailmaan, mutta saaneet aikaan tämän. Mikä oli oikeasti antanut oikeutuksen tähän kaikkeen? Oliko se keisari? Vaiko oikea usko? Miten voimme selitellä tekoja, jotka tuottavat sellaista kärsimystä? Sotilas painoi katseensa ja tyttö ymmärsi merkit. Äiti ei tulisi takaisin. Vauva alkoi taas itkeä. Tyttö koitti puhua rauhoittavalla äänellä, mutta hänen sanansa murtuivat. Hän silitti lapsen päätä ja yritti peittää kyyneleensä.

Tulenvire loi kadulla leijuvasta savusta pyörteitä, jotka nousivat kohti taivasta. Katu paljasti häivähdyksen sodan luomasta kaaoksesta. Sotilas oli muuttunut rauhattomaksi ja tarkkaili tien suuntaan. Hänen poistuminen oli jo varmasti huomattu ja etsinnät oli siinä tapauksessa aloitettu “Sinun täytyy lähteä. Täällä ei ole turvallista.” Hän kääntyi taas tyttöä kohden ja kaivoi taisteluliiveistään energiakapselipakkauksen. Tyttö ja lapsi tarvitsisivat niitä paljon enemmän kuin hän: “Nyt ota nämä ja yritä päästä ulos kaupungista.” Hän hoputti tyttöä tämän yrittäessä sanoa jotain vastaukseksi: “Vauhtia tai he löytävät teidät.” He olivat kuitenkin jo myöhässä, sillä tien suunnalta lähestyi jo kasvava kaartilaisjoukko. Kauhukseen nuorukainen tunnisti joukosta mustanpuhuvan upseerin. Mitään ajattelematta hän tyrkkäsi tytön liikkeelle ja huusi: “Nopeasti! Juokse!” He ryntäsivät pakoon sivukadulle juuri kun polttavanhohtoiset ammukset alkoivat viiltää ilmaa heidän ympärillään. Nuorukainen päässyt pitkällekään, kun ammus pureutui hänen reiteensä. Hän parahti tuskasta ja kaatui kolisten asfalttiin. Epätoivoisesti hän yritti vieläkin päästä liikkeelle, mutta se oli jo myöhäistä. Ilma rätisi kuumuudesta, kun laserammukset iskivät nuorukaista selkään. Veri purskahti sotilaan suusta ja hän lysähti vatsalleen. Sitkeästi nuorukainen yritti vielä sanoa jotain. Lopulta hän sai aikaiseksi vain kuiskauksen joka katosi tuuleen: “Juokse…” Sitten tappava ammus lävisti miehen sydämen, polttaen tiensä kehon läpi ja pureuten lopulta asfalttiin.

Toinen joukkue oli jo kiertänyt tien päähän. Miehet olivat asettuneet asemiin hämärän kadun varrelle sätkää poltellen. Tämä oli liian helppoa. Jotkut varmistivat aseitansa odotellessaan vihollista. Kun juoksuaskeleet sitten vihdoin kantautuivat kaartilaisten korviin, heitä odotti yllätys. Tieltä juoksi pieni tyttö sylissään maastoväritteinen nyytti. Miehet katsoivat toisiinsa silmiään pyöritellen. Tehtävä oli kuitenkin tehtävä. Aseiden vihdoin noustessa, tyttö huomasi liian myöhään juosseensa ansaan. Hetken aikaa katu värjäytyi purppuranpunaiseksi välähdysten täyttäessä ilmaa. Sitten pimeys nieli kaiken.

***

“Rauhoitu. Ei hätää. Rauhoitu.” Huusin tuskasta ja värisin kuin horkassa. Äskeinen näky oli ollut liikaa. Puristin kivipalkkia ja oksensin. Kirkaisut ja palavan lihan ääni piirtyivät yhä selvinä mielessäni. “Minä en halunnut tätä!” Nyyhkytin ja koitin saada oksennusrefleksin hallintaani. Hieman rauhoituttua nostin katseen Kateen: “Miksen saa niitä näkyjä pois silmistäni.” Kate puristi minut tiukasti itseään vasten. ”Ei hätää. Ota nyt rauhallisesti. Kyllä me saadaan tämä ratkaistuksi.” Hän silitti päätäni ja katsoi minuun hellästi: “Tuo oli vain yksi vaihtoehto.” En jaksanut pitää itseäni enää koossa. Kylkeni kipu oli voimistunut kestämättömäksi ja nojasin vain Kateen ja kiviaitaan. Hän talutti minut takaisin ranta-asunnolle ja jätti minut istumaan terassille, josta aukeni kaunis näköala järvelle päin. Äiti oli aina istunut siinä kun minä ja muut lapset olimme leikkineet rannassa sotaa.

Palattuaan Kate halasi minua ja antoi tabletin sekä vesilasin. Join veden mutta tabletin laitoin taskunpohjalle. Sivusilmäyksellä näin hänet tarkkailemassa minua. Olin näkevinäni jälleen huolen hänen silmistään. Hänestä huokui myös jokin muu tunne. Hellyyskö ehkä? Muistan hänen silmänsä jo ensitapaamiseltamme. Havahtuessani asfaltista, näin ensimmäisenä edessäni nuo smaragdisilmät. Kate oli kumartunut ylleni kohtauksen jälkeen kuin suojeleva enkeli. Olin jo aiemmin tiennyt kohtauksen tulevaksi yleisössä seisoessani, mutten halunnut lähteä. Silloin olisin vain kadottanut hänet. Viimeinen asia minkä muistan romahtaessani maahan oli tuo hentorakenteinen tyttö, ylittämässä katua taisteluvanuja uhmaten. Vaununkomentajat olivat huutaneet kirouksia tytön syöksyessä tankkien eteen. Hän oli kuitenkin jotenkin välttänyt telojen alle murskaantumisen ja päässyt turvallisesti kadun yli. Nytkin noista vihreistä silmistä huokui sama huoli ja hellyys, kuin silloin ensimmäisellä kerralla. “Tiedäthän… Olen vain huolissani...” Kate sanoi.

Jokin liikkui takanani. Hätkähdin ensin mutta sitten huomasin kyseessä ollen vain varjon kiviseinässä. Kate katsoi minuun kysyvästi. Naurahdin: “Ei mitään. Säikähtelen vain omaa varjoani.” Hymyni kuitenkin hyytyi, kun näin että varjossa todellakin oli jotain outoa. Haukoin henkeäni, kun sitten vihdoin näin sen. Varjo nosti hitaasti oikeaa kättään ikään kuin tervehdykseksi. Se näytti koostuvan pelkistä varjoista. Minulla oli outo tunne, että jos koskisin siihen olisin vajonnut olennon mukana samaan pimeyteen. Varjo ojensi kätensä ja ymmärsin sen osoittavan minua. Sitten se avasi suunsa ja kuiskasi jäätävällä äänellä: “Ikuisuus lähestyy… Avaa silmäsi…”

***

Taistelu oli edennyt keskustan palatsialueelle. Entisten kortteleiden tilalla oli enää tulessa mustuneita metallipalkkeja ja palaneiden talojen luurankoja. Siellä täällä makasi hiiltyneitä ruumisröykkiöitä juoksuhautojen ja hiekkasäkkien seassa. Itse palatsimuurit olivat säilyneet jokseenkin ehjinä. Tämän tuhon keskeltä nousivat linnoituksen muurit kohti taivaita, kuin läpipääsemätön musta vuorenseinämä. Kapinallisten viimeinen linnoitus oli kuin valli, jota vasten laineet olivat iskeytyneet ja murtuneet kerta toisensa jälkeen. Muurien edustoille olivat syntynyt kuoleman vyöhykkeet, joilta kaikki rakennukset olivat pyyhkiytyneet pois jäätyään raskaan pommituksen alle. Kapinalliset olivat pystyneet ylläpitämään puolustustaan viimeiseen pisteeseen asti muurien suojissa. Nyt tuon rakennuskompleksin kestävyys oli ääripisteessään.

Tykistö iski kaikki voimansa noita massiivisia panssareita päin. Taivaalta satoi tulta linnapalatsin sisäosiin, jonka räjähdykset ja tulipalot valaisivat öistä taivasta. Näin sieluni silmin kuinka vapaaehtoiset koittivat sammuttaa noita tulipaloja. Monet heistä kuolivat liekeissä. Linnoituksen tykistöpatteristojen laulu kaikui tänne asti. Piiput olivat jo menettäneet muotonsa ja sulaneet kuumuuden takia. Moni suurista haupitseista oli räjähtänyt toimintahäiriön takia. Tykistötulelle oli kuitenkin suuri tarve, sillä Imperialistit keskittivät yhä enemmissä määrin vapautuvia joukkojaan noita muureja vastaan. Pimeät varjot peittivät kauhun kenttää. Oma varjonikin oli seurannut minua tännekin. Tunsin sen katselevan minua pimennoista, vaikken kunnolla pystynytkään paikantamaan sen olinpaikkaa. Paine rinnassani voimistui ja tunsin kivun vihlaisevan kylkeäni. “Tule esiin, mikä ikinä oletkin!”: Pyörähdin kannoillani ja koitin löytää olennon katseellani. Seisoin hetken hiljaa koittaen kuunnella sen liikettä ympäristöstäni. Odotettuani hetken kuulematta mitään jatkoin matkaani.

Tieni sortuneiden rakennuksien ja metalliromun keskellä kävi hitaasti. Kranaatteja satoi taivaalta jakaen kuolemaa hyökkäävien joukkojen niskaan. Näkymä oli järkyttävä pommien nostattaessa betonilohkareita ja asfaltinpaloja kaikkialla ympärilläni. Tiesin kuitenkin ettei minulla ollut mitään todellista vaaraa. Aivan kuin olisin ollut vain sivustakatsojana jossain helvetillisessä performanssissa. Lähestyessäni palatsilinnoituksen portteja saavuin lopulta ei-kenenkään-maalle. Täällä vasaraniskut tuntuivat kovimpina, kun hyökkäykset ja vastahyökkäykset vuorottelivat läpi päivien. Kaartilaisten ja kapinallisten ruumiit peittivät mattona maata. Kompuroin yli tämän kuolonkentän koittaen välttää antamasta ylen. Kaikkialla leijui kalman katku mätänevien ruumiiden hajotessa paikoillaan. Monet olivat ilmeisesti lojuneet niillä paikoillaan jo useita päiviä. Vainajien iho oli muuttunut vaalean kellertäväksi ja heidän kehonsa olivat vääristyneet irvokkaisiin muotoihin. Joidenkin vatsa oli paisunut vastenmielisesti auringossa. Erilaiset hajottajat olivat vallanneet ruumiiden lihan ja madot kalvoivat jo monia. Nämä otukset eivät tehneet eroa lojaalistien ja separatistien välillä. Tässä paikassa molemmat mätänivät vieri vieren samassa liassa ja saastassa.

Hyökkääjät olivat edenneet tulen tuhoamien aukioiden reunoille, josta he tulittivat kevyellä tykistöllä palatsimuureja. Paksujen muurien pintaosat olivat pahasti kärsineet jatkuvasta tulituksesta, mutta muinainen rakennustekniikka oli kuitenkin kestänyt. Kaikkein kestävimmät rautaseokset muurin sydämessä tukivat rakennetta, pitäen rakennuksen kasassa. Pommitus oli taistelun pitkittyessä muuttunut yhä rajummaksi ja kapinalliset olivat kärsineet murskaavia tappioita. Kaupunki oltiin menetetty, ja sen mukana yhteys ulkomaailmaan. Kapinallisten rintaman sorruttua kaarti oli saanut vihdoin mahdollisuuden keskittää joukkonsa palatsimuureja vastaan. Pääkatuja pitkin vyöryi jatkuvana virtana joukkoja valmiina iskemään linnoituksen portteja vastaan. Tällä portilla käytäisiin lopullinen taistelu, joka tulisi päättämään tämän sodan.

Jäätävä ääni puhui takanani: “Kotikaupunkisi…” Käännyin ääntä kohden. Vieressäni seisoi tuon sama varjo-olento jonka olin nähnyt unissani jo vuosien ajan. Sama olento joka oli tavoitellut sydäntäni jäätävillä sormillaan. Aina olento oli joutunut perääntymään valoa, jolla olin ajanut sen takaisin pimentoihin. Nyt olento seisoi vihdoin elävänä edessäni ja sen sanat olivat kuin käärme, joka kiertyi saaliinsa ympärille: “Kuten näet, kaikki mitä rakastat tulee katoamaan.” Varjo lähti kiertämään minua: “Se ei ole kaukana. Tiedät sen itsekin. Oikeastaan sinun täytyisi vain avata silmäsi ja nähdä.” Peräännyin muutaman askeleen. Pyöritin päätäni ja koitin ymmärtää noiden sanojen merkityksen: “Mitä sinä tarkoitat?” Varjo päästi raakkuvan äänen mikä sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Tajusin että olento nauroi: “Kyllä sinä tiedät. Et vain halua nähdä sitä.” Varjo kiersi minua kuin susi saalistaan: “Rakas Katherinesi… Hänhän on yksi niistä…” Sitten se pysähtyi kasvojeni eteen ja sanoi kylmällä äänellä: “Mikset vain avaa silmiäsi. Voisit ehkä yllättyä.”

***

Painoin pääni käsiini. Humina oli voimistunut korvissani ja maailma ympärilläni väreili. Näky liukeni jälleen sumuun ja yksinäinen valopiste ilmestyi tuon pimeyden keskelle. Lopulta sumu väistyi valon tieltä ja rantaterassin muodot rakentuivat taas ympärilleni. Oli jälleen lämmin kesäpäivä ja minä seisoin kesäasuntomme terassilla Katen kanssa katsellen järvelle. Katherinen piirteet vahvistuivat hitaasti, aivan kuin sumu olisi hälventynyt ympäriltäni. Suloinen tuuli hiveli ihoani. Jokin tuossa paikassa oli kuitenkin pielessä. En uskaltanut kääntää päätäni, mutta tiesin varjo olevan siellä. Silmäkulmastani näin mustan hahmon nojailemassa kivikaiteeseen. “Voisit pelastaa hänet, jos vain suostuisit antamaan mitä haluan.” Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin kun varjo käänsi tyhjät silmäkuoppansa minua kohden: “Voisimme olla voimakkaita…” Katherine seisoi paikoillaan eikä reagoinut keskusteluun. Aivan kuin hän olisi jäätynyt kesken liikkeen. Huokasin hiljaa: “Mitä sinä haluat?” Varjo loikkasi lähemmäksi kuin saaliista tavoitteleva peto. “Olet vahva! Tiedän sen koska olen jo nähnyt sen. Avaa sielusi minulle niin yhdessä voisimme olla jumala!” Sitten varjo kuiskasi: “Minä tarvitsen vain kodin ruumiistasi. Yhdessä voisimme pelastaa rakkaasi…” Tunsin vihan nousevan sisimmästäni: “Demoni!” Varjo naurahti ja huitaisi ilmaa: “Minulle on aivan sama mitä nimeä käytät.” Sitten se jatkoi kylmällä äänellä: “Kunhan vain saan tahtomani vastauksen.” Painoin kasvoni pelon kalvaessa rintaani. Kipu kyljessäni vahvistui ja pedon sanat olivat herättäneet ahdistuksen sielussani. Henkeni höyrysi olennon seisoessa vierelläni. Tunsin jonkun koskettavan olkapäätäni. “Jan?” Käännyin ja näin Katen vihdoin havahtuneen transsistaan.

Ilma lämpeni, mutta minulla oli yhä tunne että en ollut aivan selvillä kaikesta. Ihan kuin edessäni olisi verho, joka esti minua näkemästä selvästi. En tiennyt johtuiko se näystäni, mutta pelkäsin Katen puolesta. Pelkäsin pedon sanoja sillä tiesin niissä olevan totuuden kipinä. Vaikkei demoni pystynytkään läpäisemään puolustustani, se oli varmasti selvillä näyistä, jotka olin nähnyt. Tiesin ettei suojani ollut läpäisemätön. Kate huomasi että jokin vaivasi minua. Hän kiersi kätensä ympärilleni ja vilkuili kasvojani: “Kaunista. Olisin halunnut tämän kestävän pitempään.” Kyynel valui hänen kasvojensa poikki. Tunsin palan nousevan kurkkuuni: “Pitääkö sinun lähteä?” Tyttö huokasi: “Sinä tiedät kyllä. Sinun täytyy avata silmäsi. Ja se sinun täyttyy tehdä pian.” Hän siveli hetken kipeää kylkeäni, ennen kuin painoi päänsä rintaani vasten: “Olisin halunnut sinun sanovan sen minulle ennen kuin lähden.” Kyyneleet juovittivat Katen kasvoja, kun hän taas nosti katseensa. Varjo oli myös paikalla myrkyllisine sanoineen: “Sinun täytyy hyväksyä tarjoukseni jos haluat pitää hänet.” Kate katsoi minuun anoen: “Älä suostu sanoi se mitä tahansa!” Hän painoi päänsä otsaani vasten ja jatkoi: “Säästä sielusi minulle, sillä minä haluan sen kokonaan. Odotan mieluummin sinua, kuin menetän sen josta välitän.” Sitten hän irtaantui minusta. Käveli pois ja valo nieli hänet. Kirkkaus sai silmäni vuotamaan ja maailma väreili valosta. Sitten maa katosi altani ja tunsin liukuvani pois.

***

“Tämä yksi hengittää.” Kuulin äänen pääni vierestä. Askeleet lähestyivät minua pysähtyen lopulta viereeni. Sitten kuulin jonkun puhuvan: “Joo se on hengissä. Koita saada ukko virkoamaan ja lähdetään. Meitä tarvitaan muuallakin. Sitä paitsi tämä kerros täyttyy kohta savusta.” Kyljen kipu oli noussut aivan uusiin sfääreihin ja säteili muuallekin kehooni. Avasin silmät ja näin ylleni kaartuvan betonisen huoneen, jonka seinät olivat mustuneet liekeistä. Kipu vihloi rintaani hengittäessä. Minulta oli varmasti murtunut kylkiluita. Koitin puhua mutta sain aikaan vain kuiskauksen: “Mitä tapahtuu?” Toinen miehistä, lääkintämies, oli kumartunut ylleni ja koitteli kylkeäni: “Bunkkeriinne osui kranaatti. Olet ollut tajuttomana hyvän aikaa. Sirpaleet ovat viiltäneet kylkenne auki ja koitan tyrehdyttää verenvuodon.“ Nostin itseni istualleni miehen estelyistä huolimatta. Vasen kylkeni oli veren mustaama ja takkini riekaleina. Bunkkerin pääty oli kokonaan romahtanut ja betonilohkareita oli lentänyt pitkin huonetta. Kaikkialla oli ruumiita eikä missään näkynyt liikettä. Pelko heräsi sisälläni nähdessäni tuon hävityksen ympärilläni. Katsoin lääkintämiestä ja kysyin hataralla äänellä: “Missä Kate on?” Mies ei vastannut vaan loi minuun oudon myötämielisen katseen. Tarrasin lääkintämiestä rinnuksista ja huusin käheästi: “Missä on Katherine!” Mies vääntäytyi helposti irti heikosta otteestani ja perääntyi muutaman askeleen: “Me emme tunne ketään Katherinea… Olen pahoillani…”

Koitin nousta, mutta kaaduin takaisin maahan jalkojen pettäessä altani. Lääkintämies oli mennyt toverinsa kanssa takaisin tarkistamaan huoneessa lojuvia ruumiita. Miesten käydessä vainajia läpi he veivät myös heidän arvotavaransa, rahapussit ja henkilökortit. Ruumiiden joukossa oli pääosin pommituksilta suojaan kuljetettuja siviilejä. Siis enimmäkseen naisia ja lapsia. Annoin katseeni lipua huoneen poikki. Huomioni kiinnittyi yhteen vainajista ja tunsin sydämeni pysähtyvän. Hän makasi vähän matkan päässä minusta. Kömmin tytön luokse ja käänsin hänet hellästi ympäri. Tukiessani tytön pään käsieni varaan tunsin pehmeän kohdan hänen niskassaan. Jotain pehmeää valui sormilleni lävitse. Aluksi mikään ei näyttänyt olevan vialla. Hän näytti levolliselta aivan kuin tyttö olisi vain nukkunut. Silmät kuitenkin kertoivat totuuden. Katherine katsoi ohitseni kaukaisuuteen tyhjin silmin ja tiesin ettei hän ollut enää luonani. Katseeni sumentui kyynelistä puristaessani hänet rintaani vasten: “Kate… Ei…”

Tiesin jo mitä tulisi pian tapahtumaan. Tiesin mitä minun täytyisi tehdä, näin sen selvänä mielessäni. Murskaavasta kivusta huolimatta nostin Katen syliini. Tunsin huimauksen aaltojen kulkevan ylitseni ja pelkäsin että romahtaisin maahan ennen kuin pääsisin liikkeelle. Jos niin kävisi en pääsisi ylös enää uudestaan. Veri pulppusi silpoutuneesta kyljestäni, mutten välittänyt. Silläkään ei ollut enää mitään väliä. “Menkää ulos”, sanoin hiljaa lääkintämiehelle. Sotilaat katsoivat minuun kysyvästi. Lääkintämies tuijotti vuoroin minuun, vuoroin sylissäni makaavaan ruumiiseen: “Mitä sinä teet?” Loin häneen murskaavan katseen ja käskin uudestaan: “Menkää ulos. Jatkakaa matkaa. Tähän kerrokseen osuu pian uusi kranaatti.” He katsoivat minuun kummastuneina, mutta tottelivat jokseenkin ripeästi käskyäni. Toinen sotilaista totesi käytävälle päästyään toverilleen: “Mutantti…”

Lähdin kulkemaan kohti seinässä avautuvaa aukkoa ja pelkäsin jo muutaman askeleen jälkeen pyörtyväni. Hammasta purren jatkoin kuitenkin matkaa. Kate oli yllättävän kevyt, aivan kuin pieni lapsi. En muistanutkaan kuinka hentoinen hän oli ollutkaan. Varjo katseli puuhaani nurkasta, jonne se oli asettunut seuraamaan tilanteen kulkua. Muut eivät olleet ilmeisesti edes tiedostaneet sen läsnäoloa. Olento kysäisi minulta kuin ohimennen: “Mitä sinä luulet tekeväsi? Ajattelitko tuosta olevan jotain apua?” En vastannut, sillä keskityin silloin vain ja ainoastaan seuraavaan askeleeseeni. Jokainen metri kohti seinässä avautuvaa aukkoa oli yhtä taistelua. Varjo kuitenkin jatkoi ilkeällä äänellään: “Et sinä saa autettua häntä enää. Jos et suostu sopimukseen menetät hänet… Kuulitko!?” Olennon ääni oli yllättäen saanut huolestuneen sävyn ja tiesin se koittavan herättää huomiotani.

Kapusin sortuneiden lohkareiden yli ja tunsin jo kylmän ulkoilman kasvoillani. Varjo ei halunnut päästää minua niin helpolla, sillä se tiesi mitä olin tekemässä. Äkkiä demoni oli ilmestynyt eteeni. Sen ääni oli ystävällinen ja se puhui lempeästi: “Minun kanssani voit tuoda hänet takaisin. Ymmärrätkö? Haluan vain auttaa.” Näin nyt selvästi demoniset piirteet varjojen takaa. Näin olennon eläimelliset kasvot sekä sen otsasta ja niskasta kaartuvat sarvet. Demonin hyytävät silmät mitätöivät mitkä tahansa ystävälliset sanat mitä se lausui, niistä ei huokunut mitään muuta kuin pahantahtoista laskelmointia. Kaulassaan olento kantoi mustaa metalliketjua, jonka päässä kiilteli muutoksen merkki. Seisoin demonin kanssa vastakkain ja se päätti rikkoa hiljaisuuden: “Mitä sinä siis sanot?” Sen suulle kaartui epämiellyttävä hymy. Katsoin olentoa suoraan kylmiin silmiin ja astuin aivan sen kasvojen alle: “Painu helvettiin!”

Peto kiljahti raivosta. Otin viimeiset askeleeni sen takana avautuvaan pimeyteen. Näin ylläni punaisena liekehtivän taivaan, joka satoi sisuksistaan tulta ja liekkejä kuin avoimena vuotava haava. Palavat kapselit syöksyivät taivaan halki kuin meteoriittiparvet. Tämän kaamean yötaivaan alla kapinalliset odottivat lopullista iskua. Katherinen ei enää tarvinnut odottaa, sen olin päättänyt. Kuulin jo kranaatin ujelluksen korvissani, kun vihdoin sanoin sen mitä minun olisi pitänyt sanoa jo kauan aikaa sitten: “Rakastan sinua.”

Ja sitten uusi välähdys… Ikuisuus on nyt.

[Veripallo]

Katos, sain kunnian ylistää tätä ekana. Koska väsyttää, teen sen tosi nopeasti:

Tämä novelli on minusta aivan törkeän kaunis julmalla tavallaan ja oiekasti ahmin päivälliseni hetkessä alas jotta pääsisin jatkamaan sen lukemista. Tarina oli kammottava ja surullinen ja nosti tunteet pintaan. Hyvää työtä, ansaittu voitto.

['Neljäviitonen]

Täytyy kyllä myöntää, että olet erinomaisen tarinan kirjoittanut. Voitto tuli oikeaan osoitteeseen.
Tarinan loppu vain oli hieman... haikea.

[Barnabas]

Loistavaa työtä! Muutamia kirjoitusvirheitä onnistuin löytämään. Eiköhän voitto tullut sinulle ansaitusti, vaikken ole muita kilpailutöitä jaksanut/ehtinyt lukemaan.

[Iron-Father]

Lukihäiriö on nähtävästi vienyt taas veronsa. Korjailen niitä sieltä kunhan ehdin. Kiitos huomautuksesta.

[Rebs]

Oikein loistava tarina (kuten sanoin jo tarinakisa arvosteluissa) ja omasta mielestäni paras. Ansaittu voitto sinulle kyllä... miksen minä osaa kirjoittaa näin hyvin?

[Andy the great]

oh oh. Siinä oli muuten hieno tarina, kouraisi syvältä. Hyvää työtä.

[Rebs]

Oli pakko lukea tämä uudestaan. Tämä on upea tämä on niin helvetin hyvä tämä on vain...Tästä pitäisi tehdä sotussa legenda joka jokaisen jäsenen pitäisi lukea!

[Manualintelligence]

Jumantsuikka, tuli tippa linssiin. Ei kirjaimellisesti ihan, mutta helvetin hieno oli.