Kaksi kohtaloa - Tarinakisatarina 2009

[Kolmastoista]

Laitetaanhan nyt tämä tännekin kaikkien luettavaksi, jos joku ei tuolta tarinakisaketjusta tätä vielä bongannut.

Tässä samalla minulla on erinomainen tilaisuus kommentoida hieman itsekin omaa tarinaani, sekä vastailla noihin kisan arvosteluihin.
Olin itse omaan sijoitukseeni ihan tyytyväinen verrattuna siihen, miten kökköiseltä tarinani näin jälkeenpäin tuntuu. Kirjoitusasuun ei parannettavaa juuri edelleenkään olisi, mutta juonellisesti tästä olisi voinut tehdä jotain paljon mielenkiintoisempaa tai valita vain monipuolisemman ja kiinnostavamman idean.
Nyt suoraviivainen juoni söi tehoa tarinalta, josta olisi yllättävämmillä käänteillä ja erisuuntaisella juonella saanut varmasti paljon mielenkiintoisemman. Osaltaan tähän johti toisaalta myös pituusraja, jonka vuoksi jouduin tiivistämään alkuperäistä suunnitelmaani melkoisesti. Runsaskuvailuinen teksti vie aina paljon tilaa pienelläkin määrällä tapahtumia, enkä ikinä muista sitä suunnitellessani rajallisen pituista turinaa.
Toisaalta itse pidin tarinani hahmoista, ja erityisesti Jinaniin ehdin jo kiintyä. Jospa tässä vielä jonkinlaista takaumaa hänen historiastaan kirjoittelisin, mistä sitä tietää. Oli myös mukavaa vaihtelua kirjoittaa masiinasta kliseisen fantsun sijaan, suuhun jäi sellainen maku että tästä voisi kirjoittaa toistekin.
Kokonaisuutena kuitenkaan en ollut liian tyytyväinen itseeni. Ensi kerralla harkitsen ideaani paremmin ja ajoissa, enkä kirjoita tekstiä parissa illassa valmiiksi ja postaa kisaan. Näin sanon ainakin nyt, ensi vuonna taas sitten istun päätteen ääressä viimeisenä iltana kirjoittamassa.

Kiitoksia kaikille arvosteilleille kommenteista, on mukavaa saada rakentavaa palautetta välillä, sekä myös kiva nähdä, että kirjoitustyylistäni tykätään ainakin jossain määrin, vaikka juoni nyt olikin vähän mitä oli :3
Jotain pientä voisin noihin kuitenkin vielä kommentoida. Varoitus! Sisältää pientä spoilerinpoikasta, hyppää suoraan tarinan otsikolle jos haluat lukea sen ensin!

@Drakojan: Näin jälkeenpäin luettuna tuosta Amerin lopusta sai ehkä turhankin antautuvan kuvan, mutta toisaalta jotain tuollaista hain ihan tarkoituksellakin. Fluffillisesti Menoth kuitenkin on ainoa jumala, joka selkeästi vaikuttaa maan päällä, eikä ole ennenkuulumatonta että vihollisetkin polvistuisivat hänen palvelijoidensa edessä. Olisin voinut kuitenkin ehkä selkeämmin tuoda esiin jumalanpelon, jota tuossa tilanteessa hain, näin jälkiviisaasti ajatellen. Nyt sitä ei kyennyt tuosta kuin ehkä rivien välistä lukemalla löytämään. Mielipidekysymys siis, itse näen aivan mahdollisena, että Amer halvaantuisi pelosta nähdessään jumalan, jota hetki sitten oli pilkannut, nostavan palvelijansa kuolleista surmaamaan hänet. Ymmärrän toisaalta hyvin, mikäli joku ei nähnyt asiaa samalla tavoin, varsinkaan ottaessani huomioon tilanteen epäselvyyden.
Edit: Ja tosiaan, Menothin aseman selittäminen IK:n jumalten keskuudessa voisi myös auttaa ymmärtämään Amerin pelkoa. Menoth on luojajumala ja vastuussa kuolevaisten sielujen kohtalosta. Näinollen Amerin tajutessa olleensa väärässä uskonsa kanssa epätoivon tunne olisi varmastikin ollut valtava. Kuvitelkaa itsenne kieltämässä julman, säälimättömän jumalan olemassaolo ja seuraavalla hetkellä ymmärtävänne tämän olennon todella olevan olemassa ja kuolemanjälkeisen elämänne olevan sen käsissä. En usko, että itse ainakaan pystyisin toimimaan järkevästi sellaisessa tilanteessa.

@Iron-Father: Kiitoksia rakentavasta palautteesta. Itseänikin näin jälkeenpäin tosiaan harmittaa tuo juonen taistelupainotteisuus, mutta liian myöhäistä jo. Ensi kerralla mietin ajoissa :)

@Kanitsia: Nuo kuvailut syövät tosiaan kyllä tilaa muulta tarinalta, mutta toisaalta tuo on kirjoitustyyli, jonka tunnen omimmakseni. Näen itse tarinan sieluni silmin selkeästi, ja pyrin kuvailemaan sen myös lukijalle mahdollisimman elävänä. Se vain tuppaa viemään niitä rivejä, mutta mielestäni se on sen arvoista.

Kaikille yhteisesti: Kiitoksia vielä arvosteluista kaikille, ja onnea kirjoittamiseen jatkossakin.

Nyt sitten alkuhöpinän jälkeen itse tarina.

Kaksi kohtaloa

Tumma savupatsas leijaili harsomaisena pienen maalaiskylän yllä navakan etelätuulen hajoittaessa harmaat riekaleet ja kantaen ne mukanaan kauempana siintäviä kukkuloita kohti. Viimeiset liekit ahmivat vielä rasahdellen laitimmaisten talojen puurakenteita, mutta suurin osa kylästä oli jo tuhkaisina raunioina.
Kylän itälaidalla kohosi pieni mäennyppylä, jolla oli sijainnut pieni hautausmaa ja kirkko. Nyt hiljalleen laskevan auringon säteet heijastelivat murskattujen värilasi-ikkunoiden sirpaleista, jotka hohtivat kirkkaina pisteinä kirkon liekkien mustuttamien kivirakenteiden keskeltä.
Samaiset säteet valaisivat myös groteskin näyn, joka oli vallannut entisen rauhan ja toivon tyssijan. Hautausmaan laitaan oli pystytetty kymmeniä julmia, metallisia laitteita, joista jokaisessa riippui ketjujen varassa piinapenkin kaltaisesti sidottu alaston ihmisruumis. Ketjujen toisissa päissä riippui suitsukeastioita, joiden valkoiset savunhahtuvat leijailivat tuulen mukana täyttäen alueen huumaavalla tuoksullaan. Välillä hiljaisuuden rikkoi ketjun narahdus tai kivunvoihkaisu, mutta useimmat kyläläisistä olivat jo kuolleet.
Kirkon pihalla, poltetussa ja tuhotussa puutarhassa, seisoi joukko luunvalkoisiin ja punaisiin kankaisiin verhoutuneita ihmisiä, kylän tuhon toimeenpanijat; Tusina raskaasti haarniskoituja eksemplaariritaria miekoin, kilvin ja varsijousin aseistautuneena, kasvot täyskypärien peitossa. Nämä jumalansa uskolliset palvelijat seisoivat rauhallisen ryhdikkäästi aloillaan, odottaen selvästi jotain. Näiden ympärillä seisoskeli joukko julman jumalansa fanaattisia kannattajia tulipommeineen, osa keskustellen keskenään matalalla äänellä, osa pitäen ruokataukoa ja osa rukoillen laidemmalla.
Tästä joukosta hieman erillään seisoi vielä neljä uhkaavaa hahmoa: Massiiviseen, monimutkaisen näköiseen panssariin pukeutunut nuori mies kahdenkäden miekka kevyesti yhdessä rautaiseen kouraan hansikoidussa kädessään. Puvun selkään kiinnitetyn höyrykattilan savupiipuista nousi tasainen harmaa savuvana liittyen kahteen suurempaan.
Kostajaksi ja Lunastajaksi nimetyt höyryvoiman ja taikuuden symbioosista voimansa saavat sotarobotit seisoivat isäntänsä kummallakin puolella hiljaisina, sydäntulen kohistessa niiden höyrykattiloissa ja paksun savun noustessa savupiipuista. Kostaja piteli käsissään raskastekoista hilparia ja siunattua kilpeä, jonka pyhä voima löisi lähestyvän vihollisen taaksepäin. Otsalleen sille oli kiinnitetty kirkon mystikkojen taidonnäyte, sotavelhon voimaa kanavoiva laite. Lunastaja kantoi toisessa kourassaan metallista, teräväreunaista nuijaa, toinen käsi taas oli korvattu laitteella, joka ampuisi raketteja kylväen tulista kuolemaa vihollisen niskaan.
Sotavelhon ja tämän henkivartijoiden takana seisoi muiden ritareiden kanssa samankaltaiseen panssariin suojautunut pitkä, tummaihoinen mies. Ornamentein koristellun kypärän maski peitti tämän kasvot suurimmaksi osaksi näkyvistä, mutta sen takaa katselevat ruskeat silmät tarkkailivat ympäröivää näkymää kylmän viileästi. Haarniskoidut kädet lepäsivät ristikkäin rintakehällä pyhien miekkojen, eksemplaariritarien veljeskunnan tunnusmerkkien, roikkuessa huotrissaan selkäpuolella.
Tämä mies oli Abd'Al Jinan, yksi veljeskunnan pappissotureista, yksi neljästäkymmenestäkahdeksasta siunatusta. Hän oli omistanut elämänsä luojajumala Menothin palvelemiselle ja tämän lakien toteuttamiselle maan päällä aina viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Jo seitsemäntoista vuotta Jinan oli toiminut tehtävässään, lukemattomien vääräuskoisten veri oli jo virrannut hänen miekkojensa terillä. Tämäkin kylä oli vain yksi monista, eikä sen kohtalo merkinnyt miehelle mitään muuta kuin jälleen yhtä mahdollisuutta vahvistaa uskoaan luojaansa.
Abd'Al aisti veljiensä ja sisartensa uskon ympärillään, lämpimän siteen jokaisen heistä välillä. Yhteisen uskon välityksellä he kaikki olivat yhtä, herransa Menothin ase, jolla maailman vääräuskoiset kukistettaisiin. Yksikään joukon jäsenistä ei epäröinyt, ei pelännyt. Heidän kohtalonsa oli jumalan käsissä, eikä varmempaa ohjausta voinut kenellekään luvata.
Pappissoturin mietteet eivät näkyneet millään tavoin tämän ulkokuoressa. Ilme oli kylmän laskelmoiva ja ruskeat silmät tarkkailivat kiinteästi kylän länsipuolella kohoavien rinteiden huippuja. Hän tiesi, että heidän täytyisi vain odottaa. Hän tunsi, että se oli jumalan tahto.
Jinanin katse kiinnittyi siniseen häilähdykseen kukkuloiden huipulla, ja pieni, lähes tunteeton hymy levisi hänen huulilleen. Jälleen kerran Herra oli ollut oikeassa.
”He ovat täällä.”, hän totesi kääntämättä katsettaan sotavelhoon.

* * *

Metalli kalahteli metalliin ja sora rahisi saappaanpohjien alla, kun kirkkaansinisiin panssareihin ja univormuihin pukeutuneet sotilaat nousivat kukkulan huipulle luoden katseensa poltettuun kylään laaksonpohjalla. Suuri sininen lippu, jota koristi kuparinsävyinen kotkaa esittävä kuva-aihe, liehui navakassa tuulessa joukkojen yllä.
Pian koko joukkue oli noussut mäen huipulle ja järjestäytynyt rivistöön. Kaksikymmentäneljä sotilasta päästä varpaisiin panssaroituna, raskaat, erikoisen näköiset kahdenkädenmiekat käsissään. Yksikään heistä ei sanonut sanaakaan, mutta kaikki tiesivät, mitä toiset ajattelivat.
Amer oli yksi heistä, valtionsa eliittisotilas, joka kantoi taistelussa mukanaan teknologian taidonnäytettä, miekkaa, joka laitteistonsa avulla varautui sähköisesti saaden salamat tanssimaan sen terällä ja iskemään viholliseen. Hän oli taistellut useilla taistelukentillä, mutta siltikään hän ei kyennyt hyväksymään tai ymmärtämään tuhoa, jonka näki edessään. Kasvot vihan vääristäminä hän katseli näkymää, puristaen miekkansa kahvaa rystyset valkeina. Pian hänen katseensa löysi rangaistut kyläläiset ja sen jälkeen myös ne, jotka tämän kaiken olivat saaneet aikaan. Sydämensä pohjasta hän vannoi, että nuo terroristit kuolisivat tänään joka ikinen.
Joukon komentaja antoi käskyn edetä, ja rivistö lähti liikkeelle, marssiaskelten rasahdellessa kivikkoisessa rinteessä.

* * *

Alhaalla kylänraunioissa oli kuolemanhiljaista. Abd'Al Jinan asteli varovaisesti mustuneen, puoliksi sortuneen kivirakennuksen nurkalle ja siitä avoimemmalle kadulle miekkansa valmiina käsissään, muiden eksemplaariveljien seuratessa perässä. Vihollissotilaat olivat olleet nopeampia kuin meniitit olivat odottaneet ja avoimen, määrällisesti ylivoimaista joukkoa suosivan kenttätaistelun sijaan he joutuivat leikkimään tätä hengenvaarallista kuurupiiloa kylän kaduilla. Omaa tai toveriensa kohtaloa pappi ei pelännyt, olihan heille varattu erityissija kuolemanjälkeisessä maailmassa, mutta häviämisen mahdollisuutta hän ei hyväksynyt. Hän ei aikonut pettää jumalaansa.
Räjähdys kajahti jossainpäin kylää pappissoturista etelään, ja sitä seurasi huudettuja rukouksia Menothille, kivunkarjaisuja ja aseiden iskuja asetta vastaan. Vaistomaisesti Jinan suuntasi ääniä kohti kiihdyttäen vauhtinsa kävelystä kevyeen juoksuun. Äänistä ei voinut erehtyä, uskonkumppanit tulipommeineen olivat löytäneet vihollisen.
Ritarit ehtivät juosta muutaman rakennuksen ohi kun ukkosenjyrähdys halkoi ilmaa, vaikka taivas oli kirkas, ja taistelun äänet vaimenivat. Jinan tunsi sydämessään, kun elämä hänen veljissään äänten suunnalla hiipui ja heidän välisensä side katosi kuoleman korjatessa satonsa. Viha kuohahti ritaripapin sisällä ja hän lisäsi vauhtia rynnäten seuraavalle kadulle.

* * *

Amer kirosi itsekseen nykäistessään salamoivan teränsä irti yhä nytkähtelevästä, vaaleaan kaapuun kietoutuneesta ruumiista. Nuo kirotut paskiaiset olivat löytäneet heidät aivan liian pian. Nyt he seisoivat avoimella kadulla ilman minkäänlaista suojaa tai etulyöntiasemaa ja koko vihollisjoukko suuntasi varmasti suoraan heidän luokseen. Soturi ei kyennyt uskottelemaan itselleen, että tulipommin ääni ei olisi kuulunut halki kylän ja kertonut selkeää sanomaansa siitä, että heidät oli löydetty. Kaiken lisäksi yhden fanaatikon onnekas heitto oli surmannut kaksi taistelijaa, ja vienyt kolmannelta silmät. Kirotut sirpaleet.
Hiljaa huokaisten Amer ryhdistäytyi ja asettui varoasentoon kuullessaan useammasta suunnasta kaikuvat juoksuaskeleet. Nopea vilkaisu ympärilleen kertoi hänelle, että muutkin olivat valmiina taisteluun. Silmänsä menettänyt sotilas, Pontius, oli siirretty suojaan viereisen rakennuksen raunioihin, ja parikymmentä jäljelläolevaa soturia asettautuivat rivistöön Amerin ympärille. Sininen lippu liehui heidän yllään ja salamat hyppivät miekkojen terillä ja panssarien pinnalla.
'Jos kuolen, ainakin kuolen taistelussa', Amer ajatteli ja nosti miekkansa nähdessään joukon valkopunaisia ritareita ryntäävän esiin nurkan takaa kauempana kadulla.

* * *

”Menothin puolesta, veljeni!”, Abd'Al Jinan karjaisi jatkaessaan juoksua kohti sinipanssaristen vihollisten rivistöä. Hän ei katsonut taakseen juostessaan, mutta kuuli muiden seuraavan häntä.
Joka askeleella vihollisrivistö lähestyi ja ritari nosti miekkansa iskuvalmiuteen kiihdyttäen vauhtiaan vielä entisestään. Joka askeleella raskaat saappaat jysähtivät maata vasten, kantaen uskonsoturia kohti vihollisten miekkoja.
Silmäkulmassaan Jinan näki salaman välähtävän ja eksemplaariritarin kaatuvan. Yhden ritareista varsijousen vasama puolestaan iskeytyi syvälle vihollissotilaan olkapäähän. Sotahuutoja ja rukouksia karjuttiin joka puolella, ja tapahtumat hyökyivät kohti keskipistettään, sinistä rivistöä poikittain avoimella kadulla. Ritaripappi henkäisi vielä viimeisen rukouksensa jumalalleen, ennen kuin heilautti pyhän teränsä ensimmäiseen iskuun.

* * *

Loikatessaan sivuun miekaniskun tieltä ja torjuessaan toisen väistimellään sitoen aseen omaansa vasten Amer tunsi olevansa jälleen elementissään. Tämä oli hänen ammattinsa ja vaikka se olikin hengenvaarallinen, se oli kuitenkin sitä, minkä hän parhaiten osasi. Miekkamies painoi salamoivaa teräänsä eteenpäin, vääntäen vihollisritarin miekkaa hitaasti tieltään, lukiten katseensa tiukasti toisen silmiin kypärän sisällä.
Nuo silmät siis ovat yhden niistä tunteettomista murhaajista, jotka olivat surmanneet sadoittain viattomia siviilejä uskonsa vuoksi, Amer mietti vääntäen toisen miekkaa sivuun lihaksen pullistellen ja hampaat irvessä. Salamat loikkivat toisen miekan kautta tämän ruumiiseen, ja vähitellen mies tunsi toisen vastustuksen heikentyvän. Missä on tuon nuoren miehen niinkutsuttu ”usko” nyt, kun vastassa onkin vahvempi vihollinen? Eikö suuri ja mahtava jumala pelastanutkaan palvelijoitaan?, Amer virnisti ivallisesti ja pyöräytti sulavalla liikkeellä miekkansa terän toisen suojauksen yli upottaen salamoivan kärjen ritarin rintapanssarin ja kypärän väliseen rakoon. Rikin ja palaneen lihan löyhkä levisi ilmaan ja sähköshokeista nytkähtelevä ruumis vajosi polvilleen ja siitä maahan kyljelleen.
Surmattuaan ritarin Amer asettui takaisin varoasentoon yrittäen saada nopeaa kokonaiskuvaa taistelusta. Yritys osoittautui kuitenkin toivottomaksi; Puolustuslinja oli murtunut sekasortoiseksi käsikähmäksi, jossa ystävät ja viholliset olivat sekoittuneet. Parinkymmenen metrin päässä kaksi eksemplaariritaria hakkasivat ryhmän lipunkantajan maahan, sinisen kotkalipun huojahtaessa ja kaatuessa hitaasti tuhkan ja veren värjäämälle kadulle. Edempänä kadulla sinertävä salama halkoi ilmaa kaataen paikalle saapuneita fanaatikkoja. Jossain takanapäin kaikui räjähdys.
Amer käännähti kannoillaan peläten, että joku yrittäisi hänen kimppuunsa takaapäin, mutta tajusi että niin omia kuin vihollisiakin oli joka puolella; Ainoa mahdollisuus olisi yrittää eteenpäin, pyrkiä pääsemään ystävien lähelle. Kiroten kaikki jumalat kadotukseen hän lähti puolijuoksua kohti kahta muuta ryhmänsä sotilasta, jotka taistelivat kahdella miekalla iskuja ympärilleen jakelevan ritarin kanssa. He olivat pahasti alakynnessä ja jokaisella askeleella Amer tajusi entistä selvemmin, ettei ehtisi avuksi ajoissa, mutta silti hän itsekään syytä ymmärtämättä jatkoi lähemmäs.
Ritari jakeli iskuja ympärilleen tappavan tehokkaasti pitkien, oudon keveiltä näyttävien miekkojen välähtäessä sokaisevan valkoisena joka iskulla. Amerin ja kolmikon välissä ollessa enää parikymmentä juoksuaskelta toinen sinipukuisista sotilaista yritti epätoivoisesti torjua yläkautta tulevan iskun miekallaan, mutta valkoinen valo välähti, miekka räsähti poikki kuin risu ja laskeutuva terä murskasi sotilaan kypärän. Pään sisältö roiskahti laajassa kaaressa ympäriinsä, ja pisaroita putoili lähemmäs ryntäävän Amerinkin päälle. Sulavalla liikkeellä ritari kääntyi toisen sotilaan puoleen pakottaen tämän perääntymään henkensä edestä kohti satelevien iskujen tieltä Ameria kohti.
Askel askeleelta Amer hidasti vauhtiaan, kunnes pysähtyi aloilleen katsellen kuinka ritaripappi löi sotilaan suojauksen kevyesti sivuun ja upotti toisen miekkansa terävällä iskulla hartiapanssarin läpi, lähes halkaisten onnettoman sotilaan torson kahtia. Vielä ruumiin lyyhistyessä ritari asteli eteenpäin sen yli, ruskeiden silmien katsellessa Ameria kylmän arvioivasti.
Vielä hetki sitten Amerin sisällä kiehunut taistelun kiihko muuttui hiljalleen kurkkua kuristavaksi peloksi. Kylmä hikipisara valui hänen otsalleen, ja hän nielaisi yrittäen saada hermonsa kuriin. Nyt oli aika näyttää, mihin hän pystyisi. Miekan kylmä, sähkövirrasta värähtelevä kahva tuntui rauhoittavalta käsissä, ja hammasta purren Amer kohotti katseensa kohdaten ruskeat silmät ja valmistautui taistelemaan henkensä edestä.

* * *

Abd'Al Jinan asteli tappamansa sotilaan ruumiin yli katsellen yksinäistä sotilasta, joka kävi kamppailuaan pelkonsa kanssa valmistautuakseen kohtaamaan hänet. He ovat kuin uhrilampaita. Pelkäävät, mutta silti alistuvat kohtaloonsa. Kiinnittämättä sen enempää huomiota ympärillä riehuvaan taisteluun Jinan kohotti miekkansa ja hyökkäsi Amerin kimppuun heilauttaen valkoisena hehkuvan terän kaaressa miehen päätä kohti.
Jälleen yksi onneton sielu Menothin huomaan.

* * *

Ensimmäisen iskun syöksyessä kohti Amer nosti miekkansa vaistomaisesti, pysäyttäen hohtavan terän muutaman tuuman päähän kasvoistaan. Miehen kämmenet turtuivat iskun voimasta ja hänen miekkansa terään jäi tuuman syvyinen lovi, mutta välkähtelevät salamat puolestaan hyppäsivät Abd'Al Jinanin miekkaan ja kulkivat sitä pitkin hänen käsivarsiinsa, horjauttaen pappia askeleen taaksepäin.
Silmäkulmastaan Amer näki toisen miekan heilahtavan kohti hänen kylkeään, mutta loikka taaksepäin pelasti hänet kärjen ainoastaan raapaistessa rintapanssarin pintaa. Iskua seurasi useita samanlaisia lisää, ja soturi joutui perääntymään yrittäen epätoivoisesti saada miekkansa jokaisen iskun tielle.
Lopulta valkohehkuisen kuoleman sade kuitenkin hellitti, ja Amer perääntyi sydän takoen ja hengitys rahisten ymmärtämättä itsekään, miten oli saattanut selvitä lähes naarmuitta ensimmäisestä kohtaamisesta. Miekan terä oli lovilla ja joka puolella kehoa oli pieniä, kipeitä naarmuja, mutta yksikään isku ei ollut päässyt perille asti. Hetkeksi maailma tuntui rauhoittuvan hiljaiseen suvantoon, kumpikin taistelija tasasi hengitystään iskujenvaihdon jälkeen.
Enää Amer ei kuitenkaan ollut peloissaan, kuten hetki sitten. Niin pelottavalta kuin ritari oli viileän tunteettomuutensa ja itsevarmuutensa ansiosta näyttänytkin, hän oli kuitenkin vain ihminen. Nyt monien taisteluiden veteraani tiesi mitä odottaa ja miten siihen vastata. Kuristava pelko oli muuttunut tutuksi adrenaliinin aikaansaamaksi jännitykseksi, eikä mies enää epäillyt, etteikö kykenisi voittamaan tätä taistelua.
Pian rauhaisat sekunnit olivat ohi, ja ritari hyökkäsi jälleen miekkoineen Ameria kohti. Tällä kertaa soturi kuitenkin oli tilanteen tasalla, ja perääntyi mukana pyrkien ottamaan edun pidemmästä miekastaan. Miekat välähtelivät ja metalli valitti, mutta Amer piti Abd'Alin aloillaan, päästämättä tätä iskuetäisyydelle mutta jaellen itse nopeita pistoja ja antaen salamoiden heikentää vastustajaansa joka torjunnalla.
Vaaka oli heilahtanut puolelta toiselle.

* * *

Abd'Al Jinanin halveksunta vastustajaansa kohtaan oli muuttunut vihaksi. Tuo vääräuskoinen surkimus kehtasi vastustaa häntä, oikeudentuojaa. Irvistäen kivusta jälleen yhden salaman iskiessä miekasta hänen kehoonsa ritaripappi hyökkäsi entistä voimakkaammin Ameria kohti pyrkien pääsemään tuon miekankärjen ohi ja iskemään miekkansa uhrilampaan vartaloon.
Samassa koko ympäröivä maailma räjähti täyteen tulta ja korviasärkevää melua. Kivenkappaleita lenteli ympäriinsä kolahdellen haarniskoihin ja raapien paljaan ihon naarmuille. Jinan huudahti hämmästyksestä ja heittäytyi taaksepäin maahan suojaten päätään käsivarsillaan. Savun ja pölyn seasta hän erotti Amerin epäselvän hahmon juoksevan raunioiden sekaan ja katoavan näkyvistä.
Lunastaja oli murskannut viereisen rakennuksen viimeisen pystyssäolevan seinän rynnätessään sen läpi ja kylvi nyt tuhoa väkijoukkoon raketeillaan. Korviahuumaava jyminä peitti kaikki muut äänet pienten rakettien syöksähdellessä paksun savuvanan peräänsä piirtäen toinen toisensa perään sotakoneen vasemmasta kädestä, ja kumeaääniset räjähdykset sinkosivat kiveä, pölyä ja ruumiinkappaleita ilmaan.
Kiroten kehnoa tuuriaan Jinan ponnisti itsensä taas pystyyn ja lähti kiertämään kauemman kadun kautta sinne suuntaan, mihin Amer oli kadonnut. Suomatta vilkaisuakaan tappotantereelle, jossa Lunastaja teurasti eloonjääneitä vihollisia ruumiiden ja veren peittämällä kadulla, hän juoksi rakennusten varjoihin tarkkaillen mahdollisia vihjeitä siitä pelkurista, joka oli karannut hänen käsistään viime hetkellä.
Sen vääräuskoisen typeryksen sielu uhrataan vielä pyhälle Menothille käsieni kautta, Abd'Al vannoi itselleen ja jumalalleen pyyhkien räjähdyspölyn pois pyhältä symboliltaan rintapanssarin pinnassa ja harppoen eteenpäin raunioiden keskellä.

* * *

Taistelun äänet vaimenivat nopeasti useampien rakennusten jäädessä Amerin ja verisen kadun välillä. Korviahuumaava melu vaihtui vähitellen painostavaan hiljaisuuteen, taistelun äänien kaikuen kaukaisina raunioiden takaa.
Henkäisten syvään mies sammutti miekkansa, joka hiljeni räsähtäen. Nyt hänen täytyisi vain päästä pois kylästä meniittien huomaamatta ja hän voisi matkata lähimmälle varuskunnalle varoittamaan tuhoajajoukon koosta.
Kevyesti ja mahdollisimman hiljaisesti astellen soturi lähti etenemään katua pitkin kohti kylän laitaa. Vaikka yhtäkään elävää olentoa ei näkynyt, painostava tunne tarkkailusta hermostutti Ameria. Jokainen rasahdus sai hänet jäykistymään ja puristamaan aseensa kahvaa tiukemmin. Hän oli täysin varma siitä, että oli ainoa eloonjäänyt; Paikalle saapunut sotakone oli varmasti tappanut muut. Ajatus ei ollut piristävä.
Amer jähmettyi kesken askeleen. Kulman takaa oli kuulunut metallinen kilahdus. Jos se on vihollinen, olen mennyttä. Voiko se edes olla muuta kuin vihollinen? Ei kukaan meistä voinut selvitä äskeisestä, ja kyläläisetkin ovat varmasti kuolleita jok'ikinen. Mitä helvettiä minä nyt teen?, hän mietti kuristavan pelontunteen palatessa jälleen.
Vähitellen miehen hengitys kuitenkin tasaantui tosiasioiden kirkastuessa tälle. Tuonne on pakko mennä, mitään muuta ei ole tehtävissä. Syteen tai saveen.
Sulkien silmänsä hetkeksi Amer käynnisti miekkansa, ja kirpeä, sähköinen haju levisi taas ilmaan sinertävien räsähdysten myötä. Hän veti vielä kerran syvään henkeä, ja astui sitten seuraavalle kadulle.

* * *

Abd'Al Jinan kiirehti kadulta toiselle vilkuillen ympärilleen ja pitäen miekkansa valmiina. Vaikka kaduilla olikin hiljaista, oli paenneen sotilaan löytäminen osoittautunut vaikeammaksi kuin hän oli odottanut; Tuon saama etumatka oli tehnyt tehtävänsä.
Pappissoturi ei kuitenkaan hätäillyt, vaan jatkoi rauhallisesti seuraavalle kadulle. Syvällä sydämessään Jinan tunsi olonsa turvalliseksi, vaikka tiesikin, että jossain samoilla kaduilla liikkui mies, joka halusi varmasti tappaa hänet. Jumala johdatti häntä, eikä hän voinut eksyä. Tuo paennut sotilas joutuisi hänen käsiinsä ennemmin tai myöhemmin ja sitten Menoth saisi uhrinsa.
Abd'Al harppoi punatiilisen varastorakennuksen raunioiden viertä eteenpäin, kunnes saapui kahden pienemmän kadun risteykseen, jossa kääntyi edelleen samojen raunioiden viertä oikealle. Vasta astuttuaan muutaman askeleen ritari tajusi, että kadulla lojuvan romukasan takana seisoi sinihaarniskainen hahmo salamamiekkoineen selkä häneen päin.
Löysinpäs sinut viimein, Jinan hymähti astellen sen enempää varomatta eteenpäin, valmistautuen tappamaan viimeisen vääräuskoisen. Sitten hän jähmettyi aloilleen, jääden tuijottamaan toista hahmoa, joka seisoi vastapäätä sinihaarniskaista.
Sotavelho seisoi raunioiden varjossa pää vajonneena, transsinkaltaisessa tilassa. Hän ohjaa sotakoneitaan eikä tiedä, että vihollinen lähestyy muutaman metrin päässä, Abd'Al tajusi purren hampaansa yhteen. Alati kasvava inho vastustajaansa kohtaan kohosi entistäkin suuremmalle tasolle. Tämä ei ainoastaan ollut vääräuskoista roskaväkeä, vaan aikoi vieläpä tappaa oikeuden ja lakien jumalan palvelijan pelkurimaisesti takaapäin.
”Tule ja kohtaa kuolemasi, vääräuskoinen!”, Jinan karjaisi Amerille ja ryntäsi tätä kohti miekat koholla.

* * *

Kuullessaan huudon Amer käännähti ympäri, kiroten mielessään paljastumistaan. Hetki vain, ja hän olisi kyennyt surmaamaan vihollisten johtajan ja torjumaan koko uhan omin käsinsä. Näemmä kohtalo oli kuitenkin päättänyt toisin.
”Sinäkö kutsut minua vääräuskoiseksi, terroristi? Sinä, joka murhaat viattomia niinkutsutun uskosi vuoksi etkä suostu noudattamaan lainvoimaisen hallitsijasi lakeja?”, soturi vastasi ääni kihisten tuskin pidäteltyä raivoa. Samalla hän nosti aseensa ja kohdisti kärjen kohti Abd'Alin kasvoja.

* * *

Pappisritari pysähtyi muutaman metrin päähän Amerista mulkoillen tätä halveksuvasti. Pitäen miekkansa itsensä ja vastustajansa välissä valmiina torjumaan mahdollisen hyökkäyksen hän asteli viistosti vasemmalle, pyrkien kiertämään sotavelhon ja sotilaan väliin suojaamaan komentajaansa. Samalla hän vastasi sotilaalle ylimieliseen, itsevarmaan sävyyn: ”Sinä luulet tietäväsi paremmin, luulet olevasi oikeassa. Mutta tiedätkö, mitä sinun oikeamielinen hallitsijasi teki meille, jumalamme rauhanomaisille palvelijoille aikoinaan? Sanooko Sulin kaupunki sinulle mitään? Te riistitte meiltä oikeutemme, ajoitte meidät autiomaahan uskomme tähden. Jumalamme kuitenkin antoi meille autiomaan aarteet, tehden suunnitelmanne tyhjäksi. Nyt olemme palanneet, ja otamme itsellemme sen, mikä meille oikeudella kuuluu. Eikö teidänkin lakinne oikeuta ottamaan takaisin sen, mikä teiltä on ryöstetty?”

* * *

Se oli viimeinen pisara. Tuo kiihkouskovainen sekopää kuvitteli todella olevansa täysin oikealla asialla ja väitti kaiken sen, mitä Cygnarin uljas valtio oli saanut aikaan, olevan vääryyttä.
”Etkö näe, millaisessa harhassa elät? Kuvittelet palvelevasi 'jumalaasi', kuvittelet sen oikeuttavan sinut tekemään mitä vääryyttä tahansa. Murhaat, poltat ja kidutat olemattoman jumalasi vuoksi. Olet mielipuoli!”, Amer huusi ritaripapille ja ryntäsi tätä kohti nostaen miekkansa iskuun.

* * *

Kuullessaan Amerin jumalanpilkan Jinan näki punaista. Karjaisten jumalansa nimen kovaan ääneen hän syöksyi sotilasta kohden torjuen ylhäältä kaartuvan iskun vasemmalla kädellään ja viiltäen samalla kohti toisen vatsaa toisella miekalla.
Iskun voima väänsi lähestulkoon miekan ritarin kädestä ja sinihehkuiset salamat tekivät käden tunnottomaksi, mutta myös hänen iskunsa osui maaliinsa pirstoen panssarilevyn ja viiltäen syvän haavan toisen kylkeen. Tumma veri punasi sinisen kankaan.

* * *

Amer henkäisi tuskasta tuntiessaan miekan pureutuvan kylkeensä, mutta ei hellittänyt otettaan miekasta vaan käänsi sen uuteen iskuun. Teräs välähti, miekat kirskahtivat yhteen, salamat räsähtelivät ja taistelijat horjahtivat jälleen kauemmas toisistaan.
Enää et murhaa yhtäkään viatonta, hullu!, soturi ajatteli raivoissaan ja astui eteenpäin pyöräyttäen miekkansa pistoon kohti ritarin rintakehää. Kyljen haava tykytti tuskallisesti, mutta siitä hän ei välittänyt. Jinanin surmaaminen oli nyt kaikki kaikessa.

* * *

Abd'Al torjui toisen iskun helposti, mutta salamat iskivät taas terän kautta hänen käsiinsä saaden hänet lähes pudottamaan miekkansa tuskasta. Jatkaen torjuntansa liikerataa hän pyörähti kauemmas vastustajastaan saadakseen hetken aikaa hengähtää.
Tuo vääräuskoinen on typerys. Kuvitteleeko hän todella voittavansa Menothin valitun, hänen aseensa maan päällä? Sitä voittoa en hänelle tule suomaan. Olen luvannut hänen sielunsa jumalalle oman ja tovereideni henkien kautta, enkä petä herraani.
”Herrani, anna minulle voimaa.”, Jinan kuiskasi ja loikkasi eteenpäin heilauttaen miekkansa kohti sinihaarniskaista soturia, jumalanpilkkaajaa. Samalla hetkellä Amer astui eteenpäin ojentaen miekkansa pistoon.
Aika tuntui hidastuvan hetkeksi. Abd'Al Jinanin silmät laajenivat tuskasta tämän syöksyessä suoraan Amerin ojentamaan miekkaan. Salamat räsähtelivät ja ritarin ruumis nytkähti loikan liike-energian viedessä miekanterän yhä syvemmälle Jinanin rintakehään. Pistävä rikinkatku levisi ilmaan ja verta purskahti ritarin huulille maskin takana.
Turruttava, polttavan kylmä tunne levisi Abd'Alin rintakehästä joka puolelle hänen ruumiiseensa. Kipu poltti kaiken muun mennessään, ja hitaasti ritari vajosi taaksepäin miekan liukuessa ulos tämän rintakehästä verisenä. Yhä miekkojensa kahvoja puristaen pappissoturi kaatui selälleen tuhkaiseen maahan syvänpunaisen veren värjätessä valkeat kaavut värillään ja levitessä lammikoksi maahan tuhkan ja rakennusromun sekaan.
”Jumalani...”, Jinan henkäisi heikosti ja väräjävästi.

* * *

Turtana käsittämättömän käänteen jälkeen Amer seisoi verinen miekka käsissään katsellen ritarin kuolemaa. Tämä oli loikannut suoraan hänen miekkaansa ja surmannut itsensä. Soturi ei voinut ymmärtää, miten onni oli kääntynyt näin hänen puolelleen.
Pudistaen päätään selvittääkseen ajatuksensa Amer kuitenkin asteli eteenpäin ruumiin yli. Tämä ei ollut vielä ohi; Sotavelho oli yhä transsissaan ja kylä täynnä vihollisia. Hänen täytyisi surmata velho ja paeta sitten kiireesti kukkuloille. Sanoma tapahtuneesta täytyisi saada pian varuskuntaan.
Hitaasti veteraani käveli sotavelhon luo, miekka valmiina mikäli tämä sattuisi heräämään. Keskittyneisyydessään häneltä jäi kuitenkin huomaamatta rahiseva hengenveto ja metallin rasahdus takanaan.

* * *

Tuska. Polttava tuska koko ruumiissa. Hitaasti Abd'Al Jinan pakotti silmänsä auki, vaikka valo poltti niitä vielä tuskallisemmin kuin tuli, joka hänen rintakehässään paloi. Kivun liekit olivat puhdistaneet hänet, antaneet hänen elämälleen vielä viimeisen tarkoituksen Menothin pyhänä aseena.
Kädet vapisten ritari nousi niiden varassa polvilleen ja siitä hitaasti pystyyn. Polttava kipu sumensi hänen aistinsa ja hän tunsi viileän ilman ja kuuman veren virtaavan rintakehässään olevassa aukossa. Miekkojensa kahvoja puristaen hän asteli kuitenkin hitaasti eteenpäin, kohti selkänsä kuolleeksi luulemalleen ritarille kääntänyttä Ameria.
”Käänny tapaamaan kohtalosi”, Abd'Al kähähti sotilaalle rahisevalla, jo haudantakaisella äänellä.

* * *

Amer käännähti ympäri kauhun puristaessa hänen kurkkuaan ja jähmettäen hänen ajatuksensa. Ritari seisoi hänen takanaan miekkoineen, rintakehä verestä mustana, kaiken järjen mukaan jo kuolleena. Sotilas oli itse tuntenut miekkansa uppoavan aina läpi asti toisen rinnasta. Ei kukaan voinut selvitä sellaisesta haavasta. Ei kukaan paitsi jumala...
Kauhu täytti Amerin silmät kyyneleillä, ja miekka putosi hänen hervottomista käsistään ontosti kumahtaen maahan. Hitaasti hän painoi päänsä, ymmärtäen ettei mitään ollut enää tehtävissä.

* * *

”Pyhä Menoth, ota uhrini vastaan”, Abd'Al kähähti ja heilautti miekkojaan risteävissä kaarissa, leikaten Amerin pään siististi harteilta valkoisen valon välähdyksessä. Sotilaan ruumis lysähti maahan ja pää kieri kauemmas raunioihin. Vannoin henkeni kautta ojentavani tämän vääräuskoisen sielun sinulle, Herrani. Ota se siis vastaan henkeni myötä.
Hitaasti koko maailma pimeni pappisritarin silmissä tämän lyyhistyessä polvilleen ruumiin eteen ja kaatuessa siitä surmaamansa sotilaan ruumiin päälle. Rintakehän haavasta virtaava veri sekoittui kaulantyngästä pulppuavaan. Hiljaisuus lankesi taas raunioiden keskelle.

[Iron-Father]

Minä pidin tässä tarinassa oikeastaan tästä sinun kirjoitustyylistäsi. Kuten jo arvosteluissa totesin, itse tarina olisi voinut olla monipuolisempi, mikä olisi varmasti nostanut sijoitustasi. Pitäisi kai lukea sinun aiempiakin tuotoksia saadakseni paremman käsityksen tyylistäsi, mutta ainakin tämän tekstin perusteella uskoisin että pystyt kirjoittamaan paljon laajemminkin. Henkilökohtaisesti olisin toivonut sinun tarinasi sijoittuva korkeammalle, sillä se oli kuitenkin kerronnaltaan kisan parhaimmistoa.