Hyökkäys Athel loreniin.

[Ursos]

Aikani kuluksi päätin rustata jotain tulevasata taistelusta kaverieni kanssa. Eli pistäkää asiallista kommentia ( eli ei "tää on tyhmä").
Haukkua saa, mutta kehutkaan eivät ole pahitteeksi. Joo ja jää kesken, jatkoa on tulossa jos piditte.

Silmäpuoli Skitch kyyhötti turvallisessa piilopaikassaan, valtavan ja haisevan maanalaisen tunnelin katossa olevassa rei´ssä. Joka puolella ilmassa leijui saastakiven ihanainen tuoksu ja seinästä olevien tiilien välistä tihkui etovan näköistä vihreää limaa, joka maahan tippuessaan alkoi höyrytä ja sihistä. Tunnelissa oli niin pimeää ja sumuista, että jopa tavallisen skavenin olisi ollut vaikea nähdä eteensä, mutta Skitch ei ollut tavallinen skaven. Hän oli jo pienestä penikasta lähtien nöyrästi ja ylpeästi palvellut eshiinin salamurhiin erikoistuneessa klaanissa. Hän oli jo vuosia hionnut jo valmiiksi tarkkoja skavenien aistejaan yhä paremmiksi ja tappavammiksi ja oli elämänsä varrella johtanut lukuisia kilpailijoita ja sotapäälliköitä tuhoonsa, joko tappavan tikarinsa tai oveluutensa avulla. Hän oli ollut pakahtua ylpeydestä kun yksi kahdestatoista mestari salamurhaajasta oli lopulta vihkinyt hänet eshiinin klaanin salamurhaajaksi. Mutta tänään Skitch ei ollut täällä sarvirotan selän takana suorittamassa ”poliittisten kilpailijoiden poistoa”. Ehei tänään hän oli täällä suorittamassa pelkkää vähäpätöistä vakoilu tehtävää. Hänen karvansa nousivat pystyyn kun ihmisolennon raskaat askeleet alkoivat kuulua hänen korviinsa. Ne kuuluivat lännestä, aivan kun hänen nerokkaat aivonsa olivat päätelleet jo tunteja sitten. ”Voi kuinka ylivertaisia skavenit olivatkaan muihin rotuihin verrattuna”, Skitch ajatteli. Hän pystyi jo täältä asti tarkasti havaitsemaan ihmisolennon koko olemuksen, mutta ihmisolento tuskin edes aavistaisi Skitchin kyyhöttävän katossa! Taas yksi todiste skavenien ylivertaisuudesta! Ihmisolento raahautui lähemmäksi tunnelia ja Skitch pystyi aistimaan sen olemuksensa jo lähes kokonaan. Hengityksen, käsien liikkeen, sydämen lyönnit…Skitch oli vähällä tippua piilopaikastaan ja päästää ilmoille pelon hajua, kun hän äkisti tajusi asian. Ihmisen sydän ei lyönyt! Miten se oli mahdollista? Oliko tässä ihmisolennossa jotakin mitä hänen tarkat aistinsa eivät havainneet? Ihmisolennon lähestyessä Skitch keskittyi yhä enemmän mystisen ihmisolennon analysoimiseen. Väri katosi Skitchin naamalta ja hän alkoi hikoilla, kun hän vihdoinkin ymmärsi asioiden todellisen laidan. Ihmisolento oli jo kuollut! Hän kamppaili pitääkseen pelkorauhasensa kurissa ja porautui yhä syvemmälle lähestyvän ihmisolennon olemukseen ja kauhukseen hän tajusi, että ihmisolento oli paljon voimakkaampi, kun mikään mihin hän oli koskaan aikaisemmin uransa aikana törmännyt. Tämä ihmisolento suorastaan uhkui mustaa magiaa ja voimaa jonkalaista Skitch ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut. Kuinka hän ei ollut huomannut olennon olemusta aikaisemmin? Hän oli antanut omana itsevarmuutensa sokaista hänen lähes täydelliset aistinsa! Kauhuissaan hän tajusi, että tämä ihmisolento aisti varmasti tälläkin hetkellä hänen täydellisen skavenmäisen muotonsa kyyhöttävän katonrajassa. Ja miten sitten tapahtuisi, kun ihmisolento löytäisi hänet? Hänen esimiehensä ei varmastikaan olisi tyytyväinen ja rangaistus taatusti sen mukainen. Hänen pelkorauhasensa olivat räjähtää ja hiki valui vuolaana hänen karvojaan pitkin. Nopeasti Skitch päätteli, että tilanne vaatisi taktista perääntymistä, jotta muut skaven klaanit voisivat hyödyntää hänen tappavia taitojaan tulevaisuudessa. Ei olisi hänen vikansa, jos hänen esimiehensä ei saapuisi tähän tunneliin ajoissa ja sovittu tapaamishetki oli ollut jo viisi saastakivinaksahdusta sitten. Eshiinin klaani oli tunnettu täsmällisyydestään! Skitch oli juuri pudottautumassa alas katolta, kun hänen herkät aistinsa huomasivat toiset lähestyvät askeleet. Näissä askeleissa oli tasapainoa, ryhtiä ja eleganttisuutta. Skavenien askelia! Skitch kirosi itsekseen, kun hän tajusi, että nyt oli liian myöhäistä paeta.

Loitsulaulaja Fairfax seisoi kahden valtaisan tammen varjossa ja tuijotti lasittuneella katseella eteenpäin.
”Mitä nyt” kysyi hänen vieressään seisova päästä varpaisiin asti tatuoitu sotatanssija.
”Myrsky on nousemassa” vastasi Fairfax kylmästi.

[halko]

Itse asiassa erittäin hyvää tekstiä. Pakko jäädä odottelemaan jatkoa

[Nomad]

Ihan hyvää on.

Kappalejaot helpottaa lukemista huomattavasti.

[Da Big Boss]

Jep, kappalejaot olisivat toisivat selveyttä tarinaan. Ja hyväähän luettavaa tämä oli, ei ole mitään kamalaa valittamista. Plussaa huumorista :)

[Andy the great]

Kirjoitin tämän vahingossa viimeksi pikkuveljeni käyttiksellä, joten tässä olen nyt omana ULJAAANA itsenäni. Mutta pitemmittä puheitta toinen osa.

Hyökkäys Athel loreniin osa 2
Loitsukutoja Fairfax käveli tyynesti ja tasaisesti metsän siimeksessä, ja pysähtyi aina silloin tällöin nuuhkimaan metsän raikasta ja magian täytteistä ilmaa. Jokainen nuuhkaisu kertoi tämän alueen historiasta ja puista enemmän kuin tuhat sanaa. Aivan kuin olisi lukenut kokonaisen historian kirjan sekunnin murto-osissa. Fairfax haroi harmaita ja oksien koristelemia hiuksiaan hellästi kädellään ja siirtyi sen jälkeen silittämään olkapäällään somasti kyyhöttävää ja turkoosina hohtavaa metsän henkeä. Joka puolella hänen ympärillään avautui lukuisien todella vanhojen tammien verkosta jota ympäröivät tiheästi kasvavat ruusunmarja puskat joiden marjat olivat värjäytyneet kesän saatossa kirkkaan oransseiksi. Lehdet havisivat tuulessa ja kaikki näytti päällisin puolin hyvältä, mutta Fairfax tiesi, että puut itkivät, kovemmin kuin koskaan.
”Nämä puut kituvat” sanoi Fairfax tyynellä äänellä, ja kyynel vierähti hänen silmästään poskelle. Metsän henki, aivan, kun vaistomaisesti aistivansa haltian tuskan, alkoi silittää Fairfaxia korvasta.
”Vai niin” vastasi ääni puiden latvustoista ja pitkä ja ketterä sotatanssija laskeutui alas puusta niin sulavin liikkein, että tämä näytti leijuvan ilmassa. Hän laskeutui kevyesti tömähtäen maahan välttäen kaikki oksat ja kasvit jotka olisivat voineet satuttaa hänen paljaita ja sulavia jalkapohjiaan. Sotatanssija oli koristellut itsensä kokonaan vihreillä hohtavilla tatuoineilla, jotka kiertelivät hänen vartaloaan kuin oksat ja yhdistyivät hänen rintakehässään olevaan isoon tatuoituun kukkaan jonka terälehdet hohtivat eriverisinä. Sotatanssijan vyössä roikkuvat legendaariset kujeilun jumalan Loecin miekat jotka nekin hohtivat aavemaista vihreää valoa. Tässä sotatanssijassa oli kuitenkin myös jotain muuta joka erotti hänet muista kaltaisistaan. Hän oli peittänyt silmänsä kokonaan vihreällä liinalla joka esti häntä näkemästä yhtikäs mitään. Tosin eihän muutenkaan nähnyt mitään, hän oli sokea.
”Kärsimys on juurissa” inahti Fairfax itku kurkussa, ”siksi sitä ei näe”
Sotatanssija Carsh-heirs naksutti niskaansa vasemmalle ja sanoi ”tiedän, Loec kertoi”
”Jokin nakertaa niitä, jokin saastainen ja iljettävä” Fairfax jatkoi ”se saavuttaa pian tavoitteensa se haluaa kiveä, sitä on massoittain maan alla”.
Carsh-heirs nyökäytti ymmärryksen merkiksi ja totesi ”sitten meidän on parempi jatkaa matkaa, Seshbandin kuuluisiin halleihin on vielä pitkä matka”
Ja niin nämä kaksi kumppania jatkoivat matkaansa metsän siimekseen

Silmäpuoli Skitch roikkui katosta ja painautui sitä vasten niin hyvin kuin pystyi ja yritti parhaansa mukaan peittää itsensä kahdelta alapuolella neuvottelevalta henkilöltä. Skitch toivoi, että hänen musta kaapunsa ja saastakivi sumu tekisi hänestä täysin näkymättömän ja, että nuo kaksi henkilöä eivät vain sattuisi katsahtamaan ylös.
Toinen heistä oli hänen toimenantajansa, kirskeen klaanin saastakivi mekaanikko Irs kirskuttaja. Skitch oli tuntenut hänet heti, kun tämä oli ollut kävelemässä itäistä tunnelia pitkin tähän saliin. Hänen täydelliset aistinsa eivät olleet taaskaan erehtyneet!
Nytkin hän erotti saastakivi sumun keskeltä kirskeen klaanin mekaanikon täydellisesti. Tämän toinen käsi oli hätäisesti amputoitu ja sen tilalle oli julmasti tungettu kaksi saasta terää, jotka aina välillä päästivät ilmoille kipinä suihkun ja toivat valoa pimeään tunneliin. Se ei tosin hämmästyttänyt Skitchiä, hän tiesi, että monet kirskeen klaanin mekaanikot vaihtoivat mielellään käsiänsä kaiken maailman hilavitkuttimiin vahvistaakseen tappavia loitsujaan ja pamauttaakseen vihollisensa atomeiksi. Kirskuttajan oikeanpuoleinen silmä oli korvattu saastakivellä, tosin sekään ei erityisesti hämmästyttänyt Skitchiä, hän tiesi, että tämäkin oli varsin yleinen tapa mekaanikkojen keskuudessa. Tässä mekaanikossa oli kuitenkin myös jotakin hyvin epätavallista ja Sktichin mielestä jopa hiukan hämmentävää.
Mekaanikko oli tunkenut selkäänsä kultaisen tangon, joka kulki tarkasti hänen selkäraanansa pitkin aina hännän kohdalle asti, josta sitten tunkeutui ulos hänen jalastaan, joka märki pahasti. Tanko oli koristeltu sarvirottaa ylistävin riimuin ja sen sisään oli upotettu ympyrän muotoiseksi hiottuja saastakiviä, jotka epäilemättä aiheuttaisivat pian kantajassaan jonkinlaisia mutaatioita. Tanko ulottui hänen selästään olevasta märkivästä haavasta pitkälle ilmaan ja se teki mekaanikosta jonkinlaisen ukkosen johdattimen. Tanko antoi mekaanikosta myös epätasapainoisen kuvan ja kävellessään tämä heiluikin puolelta toiselle, aivan kuin hän olisi ottanut hiukan liikaa saastakivi nuuskaa.
Mukanaan mekaanikolla olla myös kaksi henki vartijaa ja yksi orja. Orjan osa oli mitä ilmeisimmin kaikkein vähäpätöisin, joka ei hämmästyttänyt Skitchiä lainkaan, hän oli itsekin käyttänyt aikoinaan elävää orjaa hammasharjana. Kunnes hän oli vahingossa kerran harjannut liian lujaa…Mutta ei tämänkään orjan osa ollut kaksinen, se joutui ilmeisesti kantamaan isäntänsä saastakivi pistoolia likaisella ja repaleisella tyynyllä joka oli luultavasti revitty jostakin ihmisolioiden asumuksesta vuosia sitten. Ja kun orja ei joutunut kantamaan mestarinsa pistoolia se toimi hänelle elävänä tuolina. Itse asiassa se teki niin tälläkin hetkellä, ja Skitch toivoi, että kirskuttajan paino katkaisisi orjan selkärangan hetkenä minä hyvänsä.
Kaksi muuta skavenia toimivat hänelle ilmeisesti pelkkinä henkivartioina ja heillä molemmilla oli vyöllään saastakivi pistoolit ja käyrät sekä tylsät miekat.
Skitch oli kuitenkin paljon enemmän huolissaan toisesta neuvottelevasta osapuolesta.
Skitch värisi, kun hän vain ajattelikin tätä kuollutta otusta. Se oli pitkä, vähintään 200 rotan hammasta ja kauttaaltaan valkoinen. Sen silmät hohtivat kuin kaksi punaista sumulyhtyä ja Skitch arveli, että ne eivät olleet saastakivi korvikkeita. Olennon ympäröi myös todella vahva mustan magian aura joka täytti koko tunnelin kuin joukko tuholaiseläimiä. Olennolla ei myöskään ollut yhtään henkivartijaa, eli se oli joko itse niin voimakas, ettei se tarvinnut niitä, tai sitten se ei vain halunnut näyttää pelkoa skavenin edessä. Skitch arveli, että ensimmäinen vaihtoehto oli oikein, eikä se tehnyt hänen oloaan yhtään rauhallisemmaksi. Skitch yritti pitää pelon hajun sisällään ja rukoili sarvirotan suojelusta.

Lordi Andyel istui puisessa tammituolissaan uupuneen näköisenä, pitkät mustat hiukset silmillä ja vaaleanvihreän vaatteet kauniisti hohtavina. Hän ei tiennyt mitä hänen osalleen metsästä oli tapahtumassa, kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Viikko sitten kaikki hänen suk-joukkiossaan olivat aistineet sen samaan aikaan, noin viikko sitten puut olivat alkaneet kuolla. Kaikki tiesivät sen, joka ikinen oli tuntenut sen heti, mutta kukaan ei tiennyt mistä johtui ja se huolehti häntä kaikkein eniten.
Ensin olivat alkaneet kuolla ruusupensaat, niiden marjat menettivät värinsä ja oksat muuttuivat harmaiksi ja kuolivat. Sitten tauti oli levinnyt tammiin ne kärsivät samoista oireista ja ikään kuin kuolivat sisältäpäin ja kaatuivat sitten valtavasti rymisten. Andyeliä hävetti. Hänen tehtävänsä oli suojella metsää ja hänen kansaansa, se oli hänen ainoa velvollisuutensa eikä hän pystynyt edes siihen.
Mutta äkillinen huuto kuitenkin katkaisi hänen synkät mietteensä ja hän nosti päätään.
”Herrani!” ilmoitti juuri sisään astunut niittyvartija, ”sotatanssija Cars-heirsh lumihiutale ja loitsukutoja Fairfax ovat saapuneet”

[Andy the great]

Jeee! Jatkoa! Ja pistäkää vain kommenttia, kyllä minä kritiikin kestän.

Hyökkäys Athel loreniin osa 3
Irs kirskuttaja katsoi vihreällä saastakivi silmällään tunnellista hitaasti pois laahustavaa olentoa, olento oli inhottava, mutta myös merkittävä kirskeen klaanin täydellisen loistavan suunnitelman onnistumiselle.
Heidän oli määrä hyökätä haltioden asuttamaan metsään kahden päivän päästä, eivätkä hänen väliaikaisesti pienet, mutta loistavat joukkonsa pystyisi vastustamaan heiveröisten haltioden puollustusta.
Metsästä kerottiin myös monia pelottavia tarinoita. Eräs Irsin tuntema ruttopappi oli kertonut hänelle puista, jotka olivat murskanneet tautien klaanin voimakkaat joukot, jotka olivat olleet matkalla Bretonniaan levittämään taas jotakin monista haisevista ja tappavista sarvirotan siunaamista taudeistaan.
"Hah, eläviä puita" Irs naurahti ja sylkäisi samalla suustaan paksun klöntin haisevaa vihreää limaa orjansa päälle. Orja parkaisi kivusta, kun vihreä lima osui sen turkille ja alkoi polttaa sen ihoaan. Lima alkoi sihistä ja orja jatkoi surkeaa piipttämistään ja vetäytyi tunnelin nurkkaan nuolemaan haavojaan, mutta varoi samalla pudottamasta mestarinsa kiiltävää ja arvokasta pistoolia.
"Hah eläviä puita" tuhisi Irs vielä uudelleen, "pelkurimaisen epäonnistuja skavenin palturi puheita!". Irs hihitti ajatellessaan rangaistusta jonka ruttopappi oli luutavasi saanut kolmentoista neuvostolta, epäonnistumisensa johdosta.
Silti Irs ei halunnut ottaa mitään riskejä, ruttopapin tarina oli vain yksi monista metsään liittyvistä myyteistä jotka kiersivät skavenien keskuudessa kuin kulkutaudit, eivätkä useimmat näistä myyteistä ylistäneet skavenien mahtipontista voittoa metsän asukeista.
Irs paistatteli tulevan voittonsa säihkeessä, oi mikä määrä saastakiveä sen metsän alla lymysikään.
Sen saastakivi määrän avulla hän voisi ostaa mitä ikinä haluaisi ja hankkia niin paljon joukkoja ja orjia kuin sarvirotta sallisi! Metsään perustettaisiin kaivos jossa saastakiveä louhittaisiin vielä vuosienkin päästä ja orjien surkea piipitys ja saastakiven haju täyttäisivät ilman.
Metsää kaadettaisiin kuin heinää ja haltia-otusten sieluja uhrattaisiin sarvirotalle läjäpäin ja ne anoisivat armoa skaven valoittajiltaan.Ja kaikkea valvoisi hän, Irs kirskuttaja, saastakivi keisari, metsän alistaja, kirskeen klaanin pelastus!
Voi kuinka hän rakastikaan sotaa ja erityisesti siitä tulevaa mainetta ja kunniaa.
Hänen onnekseen saastakivi esiintymä sijaitsi juuri metsän rajalla, hänellä ei nimitäin ollut mielenkiintoa tunkeutua syvemmälle metsään ja tuskinpa hänen pelkurimaiset joukkonsa edes suostuisivat seuraamaan häntä sinne.Kuin ihmeen kaupalla Irs oli sattumalta tavannut vampyyri-otuksen, jolla oli myös sama päämärä.
Se oli ollut epäilyttävää, liiankin epäilyttävää, mutta kirskeen klaanin aina niin toimivat koneet olivat havainneet metsän maanalla suuret määrät saastakiveä, eivätkä kirskeen klaanin koneet koskaan erehtyneet.He olivat juuri äsken neuvotelleet tunteja metsän tuhoavasta täydellisestä sotasuunnitelmastaan, ja olivat lopulta päässeet sopimukseen, siitä mitä kukin tekisi milloinkin taistelun tiimellyksessä.Irsillä ei tosin ollut minkäänlaista aikomusta jakaa kunniaa vampyyri-otuksen kanssa, siksi hän oli palkannut eshiinin klaanin salamurhaajan ja...
Irs värähti, kun hän tajusi, että eshiinin klaanin salamurhaaja ei ollut vieläkään ilmaantunut sovittuun tapaamispaikkaan, tähän tunneliin. Ehkä se oli myöhässä? Se ajatus raivastutti Irsiä, kirskeen klaanin mekaanikot olivat tunnetusti täsmällsiä, eikä hänellä ollut aikomustakaan jäädä odottamaan mitään eshiinin klaanin hulivili veijaria!
Tai ehkäpä salamurhaaja oli ottanut hatkat? Ehkäpä se oli aistinut vampyyri olennon valtavat voimat ja päättänyt, että olisi parempi vetäytyä kuin ottaa paljastumisen riski. Irs kirosi, hän käveli nurkkaan kohti pelkäävän näköistä orjaa, hän nosti tyynyllä lepäävän pistoolin käteensä ja ampui orjan pään tohjoksi.
Tästä eshiini klaani saisi maksaa, heidän takiaan Irs oli menettänyt luotettavan ja täysi toimintakykyisen orjan! Irs alkoi hermostuneesti jyrsiä häntäänsä ja alkoi miettimään sotasuunnitelmaa joka pyyhkäisisi eshiinin klaanin pois maanpäältä.
Silloin Irs näki sen, täysin mustaan kaapuun sonnustautunut skavenin putosi katosta suoraan hänen eteensä.
Irs säikähti niin, että erehtyi upottamaan hampaansa liian syvälle häntäänsä ja keltapunaista räkämäistä verta alkoi valua hänen hännästään."Saavuin niin kuin pyysitte oi valtiaista vahvoin" salamurhaaja vikisi.
Irs oli sokaistua raivosta, mutta hän hillitsi itsensä, hän tarvitsi tätä saastaista salamurhaajan retaletta, toistaseksi.
"Niinpä teit" vastasi Irs vihaisesti ja mulkaisi salamurhaajaa halveksuvasti. "Kai tiedät mikä on tehtäväsi"
"Kyllä, kyllä oi koneenasentajista kekseliäin" salamurhaaja piipitti, "mutta kaikella kunnioituksella tuo olento...eh...en tiedä.. voinko..."
Irs huokaisi juuri tällaista pelkurimaista käytöstä hän oli odottanut eshiinin klaanin edustajalta. Hän kaivoi panssarinsa kätköistä pienen violetin puulaatikon.
"Siinä, käytä tätä", Irs vikisi ja ojensi laatikon skavenille.Skavenin silmät laajentuivat kun hän avasi laatikon ja tutkiskeli sen sisältöä. Laatikko sisälsi vain yhden esineen, puisen naulan.
"Iske sydämeen" Irs sanoi ja hänen silmänsä hohti vihreää valoa.
"Kyllä, kyllä oi mahtavuuksista mahtavin" ja salamurhaaja kumarsi niin syvään kuin suinkin pysytyi.
"Kiinnostaisiko sinua muutama ylimääräinen saastakiviplootu" sanoi Irs ja hänen mielessään muotoutui uusi loistava suunnitelma.
"Tietenkin, tietenkin oi keksijöistä kelvollisin!"
"Hyvä minulla on sinulle vielä toinenkin tehtävä" Irs paljasti mädät ja vihreän rään likaamat hampaansa ja hymyili.

[Andy the great]

Ja tässä hyvä herrasväki neljäs osa! (jos nyt ketään enää kiinnostaa).

Hyökkäys Athel loreniin osa4

Leo von Viherä käveli tyytyväisesti hymyillen pitkin vihreän saastakivi sumun täyttämää tunnelia, suunnitelma oli mennyt paremmin kuin edes hän olisi osannut odottaa.
Skavenin pölvästi oli uskonut kaiken minkä hän suustaan oli päästänyt, pian hän saisi itselleen voimat joista muut vampyyrit osaisivat vain uneksia. Hänen tikarin pituiset hampaansa välähtivät vihreässä valaistuksessa, kun hänen suunsa vääntyi vielä leveämpään hymyyn.
Hänen kasvonsa olivat maidonvalkoiset ja kapeat, ikään kuin sydämen muotoiset, silmät hohtivat pimeässä veren punaista valoa ja hän piti yllään mustaa pääkallo kuviolla koristeltua haarniskaa. Lukuisat pienet lepakot lentelivät hänen ympärillään ja piipittivät jatkuvasti, tehden aina välillä hurjia syöksyjä maahan vain noustakseen ilmaan juuri ennen maahan törmäämistä. Leo von Viherä hykerteli, hän oli onnekas olento, epäilyttävän onnekaskin. Hän oli vain muutama kuukausi sitten tavannut mustahuppuisen miehen, joka oli kertonut hänelle esineestä joka makasi jossain tuon kirotun metsän rajalla, vain odottaen löytäjäänsä.
Mestari Heinrich Kemlerin sauva, esine jonka avulla hän voisi koota massiivisia armeijoita eläviä kuolleita ja ottaa mitä hän ikinä haluaisi, keisarikunta vapisisi hän valtavan mahtinsa kourissa ja muut valtakunnat kumartaisivat hänen rajattomia voimiaan. Mies oli kertonut myös saastaisista rottaihmisistä jotka aikoivat valloittaa tuon samaisen metsän, jokin oli saanut heidät uskomaan, että sen uumenissa muhisi valtavat määrät saastakiveä. Leo tuhahti, koko suunnitelma oli absurdi, hän tiesi liiankin hyvin , että metsän valloittaminen oli lähes mahdotonta, saati sitten ,että sen uumenissa olisi ollut saastakiveä.
Hän irvisti, hän halveksui suuresti näitä muka nerokkaita rottaihmisiä, hänelle ne olivat vain surkeita kätyreitä jotka ostaisivat hänelle lisää aikaa, kallista aikaa jonka hän käyttäisi sauvan etsimiseen.
Sitä paitsi kaikki oli aivan liian epäilyttävää, se mustahuppuinen oli tiennyt asioita, joista hänellä ei ollut aavistustakaan, Heinrich Kemlerin sauva, skavenit, kaikki oli loksahtanut paikoilleen liiankin hyvin.
Leo astui ulos haisevasta luolasta aukealle niitylle, heinäsirkat sirittivät siellä täällä ja hän antoi koko olemuksensa kylpeä täysikuun valossa. Leo tunsi mustan energian syvällä sisimmässään, se nosti hänet ilmaan ja täytti hänen jokaisen solunsa ja atominsa. Maasta nousi ensimmäinen kuolleen ihmisen käsi.

Lordi Andyel käveli uupuneena kohti makuuhuonettaan, hän oli pukeutunut parhaimpiinsa, pronssiseen kypärään josta nousi kaksi valtavaa peuran sarvea. vaaleanvihreään viittaan joka oli koristeltu lehdillä ja oksilla sekä rintapanssariin jonka itse Ariel oli siunannut taikavoimillaan. Se oli perhekalleus, ja kulkenut isältä pojalle jo kuuden sukupolven ajan.
Tämä päivä oli tuntunut lohduttavalta, aivan kuin se olisi ollut kynttilä, tuomassa valoa muuten niin pimeään huoneeseen. Päivä oli alkanut huonosti, niittyvartijat olivat aamulla tuoneet hänelle lisää huonoja uutisia kaatuvista ja kuolevista puista ja hän oli arvellut, että mikäli tämä tahti jatkuisi hänen osaansa metsää ei enää pian olisi ja hänen suk-joukkionsa kuolisi sen mukana. Mutta sitten he olivat saapuneet, loitsukutoja Fairfax ja sotatanssija Cars-heirsh olivat saapuneet hänen avukseen. Andyel oli nopeasti pukeutunut parhaimpiinsa ja vastaanottanut vieraansa asianmukaisella tavalla. He olivat juhlineet koko päivän, syöneet ja juoneet parhaita haltia ruokia ja viinejä mitä hänen halleistaan oli löytynyt, Cars-heirsh ja hänen sotatanssija ryhmänsä olivat jopa esittäneet hänelle heidän kuuluisan tuhannen tikarin tanssinsa.
Lopuksi hän oli kysynyt Fairfaxiltä metsän kohtalosta. “Sen on vielä ….epäselvää, mutta älä pelkää niin kauan, kun minä olen täällä, näille puille ei tapahdu mitään pahaa” Fairfax oli vastannut.
Se oli helpottanut hänen oloaan suunnattomasti ja nyt hän vaappuikin puoli humalassa kohti sänkyään. Andyel kaatui sängylleen ja nukahti heti.

Silmäpuoli Skitch säksätti vihaisesti joukkiolleen viemäri vipeltäjiä ja osoitti sormellaan kohti valtavaa tammea. Heiltä oli kestänyt ikuisuuksia päästä tänne asti ja he olivat jo valmiiksi myöhässä aikataulustaan. Skitch ei halunnut viettää yhtään enempää aikaa tässä kirotussa metsässä kuin olisi pakko, hän aisti sen mahdin eikä se selvästikään pitänyt näistä pienistä häiriköistä, se saattaisi murskata heidät hetkenä minä hyvänsä.
Heitä oli vain kymmenen viemäri vipeltäjää ja hän, ja Skitch arveli ettei se välttämättä riittäisi koko metsän vastustamiseen. Hän paljasti hampaansa ja osoitti uudelleen kohti öistä metsää ja massiivista puuta.
Viemäri vipeltäjät tihrustivat silmiään ja pälyilivät kohti pimeää metsää, hetken kuluttua he vaihtelivat epäuskoisia katseita ja katsoivat avuttomasti Skitchiä joka sihisi takaisin. Skitchin täytyi kyllä myöntää, että puu ei näyttänyt alkuunkaan minkäänlaiselta oviaukolta haltia-otusten asumukseen, itse asiassa näytti hänestä vain tylsältä tavalliselta puulta jossa ei näkyisi olevan minkäänlaista suuaukkoa.
Skitch vilkaisi vielä kerran ryppyistä keltaiselle pergamentille piirrettyä sekavaa karttaa, joka oli täynnä skavenien harakanvarpaita muistuttavia kirjaimia ja muste tahroja, ja varmistui siitä, että kyseessä todellakin oli oikea puu. Hän kaivoi mustan kaapunsa uumenista kirskeen klaanin kehittelemät saastakivi lasit, ja pani ne silmilleen. Sen jälkeen hän painoi lasien sivussa olevaa nappia, linssit ikään kuin tunkeutuivat ulos laseista ja tämän jälkeen ne näyttivät jonkinlaisilta lasien ulokkeilta.
Hetken aikaa Skitch näki vain pelkkää epäselvää eri vihreiden sävyjen myrskyä ja Skitch ehti jo luulla, että tämäkin kirskeen klaanin keksintö oli epäonnistunut surkeasti, mutta sitten värit asettuivat paikoilleen.
Skitch hymyili, hän erotti kaikki haltia-otusten sisäänkäynnit. Skitch säksätti hetken viemäri vipeltäjille ja antoi sitten käskyn edetä. 11 mustaa hahmoa katosi öiseen metsään.

Lordi Andyel heräsi. Hän katseli hetken epäuskoisen näköisenä ympärilleen. Kaikki hänen huoneessaan vaikutti tavalliselta, yö pöytä oli siellä missä piti ja sen päällä oli vesikannu täynnä kristallin kirkasta vettä, hänen vaatekaappinsa nojasi seinää vasten ja peili roikkui siellä missä pitikin. Silti Andyel tunsi olonsa epävarmaksi, jopa hiukan ahdistuneeksi. Hän nousi sängyltään ja tajusi vasta sitten ,että hän piti yhä päällään siunattua haarniskaansa. Andyel kirosi itsekseen ja tunsi suunnatonta häpeää, hän oli häpäissyt tärkeimmän perhe kalleutensa. Hän asetti haarniskansa, miekkansa ja kypäränsä sängylle ja katsahti peiliin.
Andyel repäisi käsiinsä sängyllä lojuvan miekan ja kääntyi salamannopeasti ympäri iskien samalla miekkansa varjoista hypänneen vihollisensa sydämeen. Verta roiskui Andyelin päälle, kun hänen vihollisensa upposi hypyn voimasta syvälle hänen miekkaansa, olennon silmät pyörähtivät ympäri ja se jäi roikkumaan elottomana Andyelin miekkaan. Andyelin suu aukesi kauhusta ja inhosta, kun hän tajusi mikä vihollinen oli
“Skaveneita” hän sylkäisi ja irrotti rottaihmisen elottoman ruumin miekastaan, tämä mätkähti inhottavasti rysähtäen lattialle ja ruumin epäpuhdas veri alkoi tahria lattiaa.
Toinen viemäri vipeltäjä syöksyi varjoista Andyelin kimppuun kahden hehkuvan veitsen kanssa.
Andyel väisti helposti ensimmäisen iskun ja sivalsi miekallaan kohti skavenin kättä, skaven ei ehtinyt väistää hyökkäystä ja sen käsi sinkoutui toiselle puolelle huonetta. Verta suihkusi skavenin kädentyngästä ja skaven alkoi kirkua epäinhimillisellä äänellä, se yritti estää veren suihkuamisen toisella kädellään ja kouristeli. Andyel sivalsi vaivattomasti miekallaan skavenin päähän ja se upposi syvälle murtaen rottaihmisen kallon, hän vetäisi miekan takaisin ja skaven kaatui kuolleena maahan.
Andyel katsoi hätäisesti ympärilleen ja näki yhä useamman rottaihmisen ilmaantuvan varjoista, hän tajusi ettei hän voisi mitenkään pärjätä yksin niitä kaikkia vastaan.
Hän huusi apua ja paniikki alkoi kasvaa hänen sisällään, ei vastausta.
Andyel huusi uudestaan yhä kovemmalla äänellä, ei vastausta. Olivatko nuo kaaoksen sekasikiöt tappaneet hänen uskolliset miehensä?
Hän ei kuitenkaan ehtinyt miettimään asiaa sen pidemmälle, kun kaikki skavenit jo hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Ensimmäinen isku tähdättiin kohti hänen kaulaansa ja hän kyykistyi väistäen hyökkäyksen juuri ja juuri ja sivalsi tämän jälkeen vastustajansa molemmat jalat poikki, skaven kaatui lattialle kirkuen ja sätkien hillittömästi. Seuraavan iskun Andyel sai kohti vatsaansa, ¨mutta hän torjui sen nopealla miekan sivalluksella, vain iskeäkseen salamannopeasti seuraavan skavenin kurkkuun.
Andyel ei ehtinyt kääntyä ja kiljaisi tuskasta, kun kylmä veitsenterä iskeytyi hänen selkäänsä takaapäin.
Hänen tasapainonsa alkoi pettää, ja jalat alkoivat vapista, ja hän kaatui rusahtaen maahan.
Andyelin viimeinen näky oli tummien varjojen pakeneminen hänen huoneestaan.

[Irs Kirskuttaja]

Hieno tarina, saapa nähdä miten loppujen lopuksi käy...
Hyvin kirjoitettu, muutamia virheitä, muttei se haittaa, koska tämä ei ole kuitenkaan mikään koulun ainekirjoitus.
Odotan innolla jatkoa.

[Waterfall Dragon]

Tarinan juoni on kyllä törkeän hyvä. Ei vain jaksa odottaa jatkoaa =)

[Andy the great]

Viides osa, nauttikaa jos pystytte.

Hyökkäys Athel loreniin osa 5

Sotatanssija Cars-heirsh katsoi maassa sätkivää skavenin yläruumista, jonka jalat oli katkaistu. Hänen kasvonsa olivat täynnä inhoa, halveksuntaa ja suunnatonta vihaa, hänen rintakehässään oleva tatuoitu kukka hohti ilkeää veren punaista valoa. Skaven kiemurteli tuskaisesti maassa, se yritti epätoivoisesti sätkien päästä pakoon vihaista sotatanssijaa. Cars-heirsh asetti hitaasti jalkansa skavenin pään päälle, skaven alkoi sätkiä epäinhimillisellä nopeudella ja huitoi käpälillään ympäri huonetta aivan kuin etsien jonkinlaista ihme pelastusta. Cars-heirsh painoi jalkaansa hitaasti skavenin pään päälle ja nojasi siihen sitten koko painollaan. Skaven päästi ilmoille kimakan tuskan huudon, kun sen silmät pullistuivat uloskuopistaan ja sen pää hajosi kasaksi inhottavaa mössöä, lähettäen suihkuavaa mustaa verta joka suuntaan.
Cars-heirsh kirosi, hän kirosi näitä saastaisia kaaoksen sekasikiötä jotka olivat tappaneet lordi Andyelin ja tämän henkivartijat, hän kirosi kaikkia kaaoksen jumalia jotka olivat luultavasti luoneet nämä epäinhimilliset sarvirotan palvojat, mutta eniten hän kirosi itseään. Kuinka hän oli voinut antaa tämän tapahtua?
Kuinka hän ei ollut aistinut näitä saastaläjiä ajoissa? Cars-heirsh potkaisi vihaisena erään toisen kuolleen skavenin päätä, ja se sinkoutui toiselle puolelle huonetta, rysähtäen vastenmielisesti siellä sijaitsevaan tammiseen vaatekaappiin. Hän käänsi katseensa Fairfaxiin, joka tutki huolestuneen näköisenä Andyel ruumista.
“Saatoimme tulla liian myöhään, teen mitä voin.” vastasi Fairfax Cars-heirshin kysyvään katseeseen.
Cars-heirsh kirosi uudelleen, mutta päätti kääntää vihansa edessä olevaan taisteluun.
Hän tiesi, että skavenit olivat nopeita vipeltäjiä, mutta edes skavenit eivät kykenisi pakenemaan metsästä näin lyhdeässä ajassa, varsinkin, kun metsä oli nyt luultavasti kääntynyt niitä vastaan.
“Tee parhaasi”, sanoi Cars-heirsh, ja kääntyi Fairfaxin puoleen “me lähdemme metsästämään.

Silmäpuoli Skitch juoksi paniikissa eteenpäin öisessä metsässä. Hän hikoili kuin hullu, ja ensimmäistä kertaa vuosiin hän antoi pelon hajun virrata vapaasti lävitseen.
Hänen vierellään juokseva viemäri vipeltäjä ulvoi kivusta, kun lukuisat piikikkäät juuret lävistivät hänen jalkansa ja repivät hänet maahan armottomasti ruoskien.
Silmäpuoli Skitch oli varma, että hän kuolisi tähän kirottuun metsään, tämä oli vain ja ainoastaan sen kirotun, säälittävän mekaanikon syytä, hän yritti selvästi päästä hänestä eroon likaamatta omia käpäliään!
Valtava oksa iskeytyi hänen edellään juoksevan vipeltäjään vatsaan heittäen tämän ilmaan loivassa kaaressa avuttomasti kirkuen, kohti öistä metsää. Pienet erivärisinä hohtavat olennot olivat ahdistaneet erään skavenin maahan ja upottivat nyt hampaitaan sen kurkkuun, yksi pienistä olennoista sylkäisi ikävän näköistä vihreänä hohtavaa happoa skavenin silmiin ja tämä parahti kivusta ja alkoi huitoa veitsellään epätoivoisesti ympärilleen, yrittäen surmata pieniä ahdistelijoitaan.
Vaikka Skitch ja viemäri vipeltäjät kuinka yrittivät löytää takaisin kololle josta he olivat saapunet maan pinnalle, he eivät siinä onnistuneet. Itse asiassa Skitchistä alkoi tuntua siltä, että he kiersivät ympyrää, aivan kuin koko metsä olisi kääntynyt heitä vastaan.
Skitch kiljaisi kauhusta, jostain metsän uumenista alkoi kuulua torven soittoa, haltia-otukset olivat heidän perässään! Skitch käänsi päätään taaksepäin ja hänen silmänsä laajenivat pelosta ja paniikista.
Vain muutaman kymmenen metrin päästä hänestä, päästä varpaihin asti tatuoidut haltia-otukset silpoivat vaivattomasti kirkuvan viemäri vipeltäjän epämääräiseksi kasaksi verta ja sisäelimiä. Haltia-otuksia oli noin kuusi ja ne kaikki näyttivät liikkuvan vaivattomasti tanssahdellen öisessä metsässä, välttäen kaikki kivet, oksat tai muut asiat jotka olisivat voineet vahingoittaa heidän silkinpehmeitä ja sulavia jalkapohjiaan. Joukkoa johti selvästi eräs muita kookkaampi ja sulavalinjaisempi haltia-otus joka oli peittänyt silmänsä vaaleanvihreällä siteellä ja hänen paljaaseen rintakehäänsä oli tatuoitu verenpunainen kukka joka nyt hohti aavemaista valoa yölliseen metsään.
Skitch kirosi ja kääntyi ympäri, silloin hän näki sen, kolo!
Skitchin päässä sekoittuivat paniikin, kauhun, toivon, pelastumisen ja kuoleman tunteet ja hän lähti sekopäisesti hoiperrellen juoksemaan kohti koloa, joka veisi hänet takaisin skavenien maanalaiseen tunneli verkostoon ja pois tästä kirotusta metsästä.
Skitch juoksi kohti koloa se oli vain muutaman kymmenen metrin päästä, ajatukset pelastuksesta täyttivät hänen mielensä ja hän alkoi nauraa maanisesti lähestyessään koloa, enää muutama metri…
Skitchin jalka tömähti maasta nousseeseen puun juuren, hänen tasapainonsa alkoi horjua ja hän huitoi käsillään ilmaa, mutta se oli turhaa, avuttomasti piipittäen Skitch kaatui kuono edellä maahan.
Skitch kirkui kuin sekopäinen sika, hän yritti nousta pystyyn mutta juuret ja aluskasvillisuus kietoutuivat hänen käpäliensä ja jalkojensa ympärille kuristaen ja nauliten hänet maahan. Jos hän vain ylettyisi veitseensä…
Skitch kamppaili kasveja vastaan pelon siivittämin voimin ja hän onnistuikin nostamaan päänsä ylös, vain nähdäkseen haltia-otusten teurastavan viimeisen hänen viemärivipeltäjistään, ne olivat vain enää kymmenen metrin päästä hänestä.
Jokin niksahti Skitchin päässä. Hän alkoi huitomaan ja pyörimään maassa ja hän huusi kovempaa kuin koskaan ennen. Hänen sydämensä hakkasi kuin patarumpu ja pelon hajua ja hikeä sinkoutui joka puolelle, hän löi, potki, puri ja kynsi henkensä edestä ja hänen onnistukin kuin ihmeen kaupalla irtautua kasvien otteesta. Skitch nousi jaloilleen ja juoksi minkä käpälistään pääsi kohti pelastavaa koloa. Hän tunsi haltia-otukset, ne olivat aivan hänen kannoillaan, jos hän vain pääsissi sisälle koloon hän olisi turvassa, haltia-otukset eivät mahtuisi siitä sisään. Hän tunsi miekan lähestyvän kaulaansa ja Skitch heitti itsensä uhkarohkeaan syöksyyn kohti koloa.
“Kuolema jäniksille!”, Skitch huusi ilman mitään erityistä syytä, ja hän sukelsi koloon kadoten sotatanssijoiden näköpiiristä.

[Andy the great]

Jatkoa. Tämä Irsin puhe on sitten kopioitu lähes kokonaan hellsing sarjakuvassa esiintyvän herr majorin puheesta, tämän ei ole tarkoitus loukata ketään true hellsing fania. Ja tämä saattaa olla joidenkin mielestä vähän sellainen "tylsempi osa", mutta seuraavassa osassa on sitten vihdoinkin vähän enemmän actionia.

Hyökkäys Athel loreniin osa 6

Irs kirskuttaja seisoi valtavalla puisella korokkeella ja silmäili ylpeänä alhaalla seisovaa valloitus armeijaansa. Valtavat määrät klaanirottia seisoivat siisteissä riveissä keihäät tanassa ja kilvet vasemmissa käsisään. Valtavat rottaogret mylvivät kärsimättömän näköisinä ja ne hakkasivat käsiään yhteen aivan kuin aistien edessä olevan veren vuodatuksen. Toinen rottaogreista oli kokonaan likaisten siteiden peitossa ja sen selästä tunkeutui esiin joukko luisia likaisia piikkejä, kun taas toinen oli paiseiden ja haavaumien ympäröimä, sen paiseet sykkivät luonnottomasti ja rottaogren toinen käsi olikin vain läjä hitaasti sykkiviä paiseita.
Oikealla saastan ja lian ympäröimät ruttomunkit tiirailivat tilannetta hulluilla ja lepraisilla paiseiden peittämillä kasvoillaan. Kaikki ruttomunkit olivat ruskean lian peitossa ja Irs olikin nähnyt niiden ennen tätä kokoontumista kierivän sekopäisesti omissa jätöksissään. Kaikki ruttomunkit yskivät hillittömästi ja kukaan muu skaven ei uskaltanut lähestyä ruttomunkkeja, sillä kaikki tiesivät, että tautien klaanin kulkutaudeilla oli ikävä tapa levitä myös muihin skaveneihin.
Irs paistatteli hetken tulevan voittonsa valossa ja aloitti sitten puheensa.
“Skaven veljet, minä pidän sodasta” aloitti Irs ja antoi katseensa kiertää hiljaisessa tunnelissa,
“Skaven veljet, minä pidän sodasta oikein kovasti” Irs vikisi.
“Skaven veljet, minä RAKASTAN SOTAA!”. Irs karjui niin kovaa, kun kurkusta lähti
“Minä rakastan holokaustia, salamasotaa, teurastusta, puolustusta, piiritystä, läpi murtautumista, perääntymistä ja sodan raivoamista!”
“Niityillä, merellä, aavikolla kaduilla, vuorilla, tundralla, taivaalla, suolla, metsässä ja linnoissa!”
“Minä rakastan jokaista tapaa jolla sotaa voi käydä, tämän säälittävän maailman myrskyissä!”
Yllättyneen näköiset skavenit vaihtoivat epäuskoisia katseita, he eivät olleet tottuneet näkemään kirskeen klaanin mekaanikkoa, näin itsevarmana.
“Minä rakastan saasta konekiväärien helvetillistä ääntä, kun ne laukeavat kaikki samanaikaisesti, pumpaten läjän luoteja vihollisen etulinjoihin.” “Sydämeni tanssii, kun näen vihollisen kaatuvan maahan epäinhimillisesti kirkuen ja sätkien konekiväärien täysosumien voimasta”
“Rakastan sitä, kun valtaisa saastasalama kanuuna, laukeaa täydellä teholla ihmis-olioiden höyrytankin kylkeen, jättäen siitä jäljelle vain epämääräisen läjän metallia.” “Rintaani nousee lämmin tunne, kun panikoivat sotilaat nousevat ulos tankin romuista vain tullakseen taistelusta seonneiden orjien teurastamiksi”
“Rakastan sitä, kun meidän massiivinen jalkaväkemme jyrää vihollisen säälittävän vähälukuisen keihäsmuodostelman jalkoihinsa.” “Se liikuttaa minua suuresti, kun muistelen uuden orjan hakkaavan paniikissa jo valmiiksi kuollutta vihollista yhä uudestaan ja uudestaan.”
“Voin vain vaivoin hillitä itseni, kun mietin vihollisten pelosta vääristyneitä ja itkuisia kasvoja, kun tärvellyksen klaani rahaa heidät maanalle heidän hulluihin kokeisiinsa.” “Rakastan sitä. kun vanki rääkyy kivusta, kun tärvellyksen sarvirotalle pyhittämät kokeet vihdoinkin tuottavat tulosta.”
“Muistan jopa kerran saastaliekinheittimien sytyttäneen palamaan kokonaisia ihmis-olioiden kaupunkeja.” “Muistan yhä kuinka ihmis-oliot hyppivät epätoivoisesti alas talojensa katolta välttääkseen heidän ruumiitaan nuoleskelevia liekkejä.”
“Rakastan sitä, kun bretonialaiset maalaiset ryhtyvät sisäiseen kapinaan.” “Se on hyvin, hyvin surullista, kun kylät joita heidän olisi pitänyt puolustaa kuolemaan asti poltetaan maan tasalle ja siellä asuvat penikoijat ja penikat teurastetaan armotta.”
“Minä rakastan sitä, kun ruttomunkit hyökkäävät hulluuden siivittämin voimin kääpiö-otusten kilpivalliin tappaen, silpoen ja teurastaen kaiken heidän eteensä tulevan.” “Rakastan sitä kun, kääpiöt lähtevät pinkomaan karkuun etulinjasta, sillä tiedän, että se on heille nöyryytyksen huippu.”
“Skaven veljet!!”
“Mitä te toivotte?”
“Minä toivon sotaa, toivon näkeväni sodan joka on itsensä helvetin veroinen.”
“Mutta mitä te toivotte?”
Joka puolella tunnelia skavenit alkoivat kimittää ja kirkua yhteen ääneen korviavihlovan orkesteri kuoron lailla.
“SOTAA, SOTAA, SOTAA, SOTAA, SOTAA!!”
Skitchin silmillä paistoi hulluus. Hän oli valanut näihin Skaveneihin sotahenkeä jonkalaista muissa saman kaltaisissa armeijoissa näki vain harvoin. Huomenna taisteltaisiin, satoi tai paistoi.
Yhdellä ainoalla teepannun vislausta muistuttavalla äänellä Irs kirskuttaja antoi käskyn hyökätä.

[xchilloutx]

Hyvä juoni :) Jaksotusta olisi vain voinut parantaa lukemisen helpottamiseksi :D

[Andy the great]

Jatkoa, toivottavasti pidätte.

Hyökkäys Athel loreniin osa 7

Ruttopappi Niirsk löyhkähdys tutkiskeli maanalaista luolaansa, jossa hänen apupappiensa sarvirotalle pyhittämät rituaalit tuottivat jälleen haluttua tulosta. Arpien ja paiseiden peittämä ruttomunkki viskasi jo 12:sta kerran luolan keskellä sijaitsevaan valtavaan kuiluun joukon kuolleita oksia ja kasveja, jotka olivat kaikki maidon valkean värisiä. Kuilun pohjalla oleva oksennusta muistuttava liemi alkoi kuplia hitaasti ja vaaleanvihreää saastaista kaasua purkautui sen sisuksista, päästäen ilmoille vatsankurinaa muistuttavan äänen, joka kaikui kovaäänisesti ympäri luolaa ajaen lukuisat ruttomunkit yskänpuuskiin ja oksennuskohtauksiin.
Niirsk oli tyytyväinen, nämä muinaiset ja pyhät rituaalit ajaisivat pikkuhiljaa nuo kirotut yläpuolella kasvavat puut kuoleman partaalle, antaen Irs kirskuttajan valloitusarmeijalle edes jonkinlaisen mahdollisuuden, sillä Niirsk tiesi, että mikäli puut kuolisivat, niin myös metsässä asustelevat henget eivät pystyisi manifestoitumaan kiinteään muotoon, poistaen näin yhden valloitusarmeijan suurimmista uhista. Niirsk kuitenkin tiesi myös sen, että pienikin virhe rituaalissa voisi johtaa heidän omaan tuhoonsa ja niinpä hän kävikin joka päivä henkilökohtaisesti varmistamassa, että kaikki rituaalien osa-alueet toteutettiin oikealla ja asianmukaisella tavalla. Niirskin vierailuille oli myös toinenkin syy, hän itse nimittäin piti yllä rituaalin maagista elementtiä ja esti näin koko muinaisten voimien romahtamisen heidän niskaansa. se melkein veikin hänen viimeisetkin voiman rippeensä, mutta Irs oli maksanut hänelle hyvin eikä hän aikonut pettää kirskeen klaanin mekaanikkoa, ainakaan vielä.
Niirsk avasi lepraisilla ja mädillä sormillaan likaisen ja saastaisen kirjan, jonka kanteen oli painettu valtavan sarvipäisen rotannaama, kirja oli kokonaan keltaisten märkivien paiseiden peitossa jotka sykkivät hiljaisesti kumahdellen ja samalla sinkauttaen keltaista töhnää sisuksistaan.
Niirsk painoi tyytyväisenä keskisormensa erään valtaisan paiseen päälle ja painoi paisetta allaspäin poksauttaen sen kasaksi paksua keltaista töhnää, joka tahri hänen koko sormensa. Ilmeisen tyytyväisenä tapahtuneeseen Niirsk nosti sormensa huulilleen ja nuoli kaiken liman suuhunsa inhasti maiskutellen.
Niirskin silmät kääntyivät ympäri ja hänen suustaan alkoi pulputa verta ja oksennusta, vieraat sanat joita hän ei itsekkään tuntenut täyttivät hänen mielensä ja Niirsk alkoi rääkyä, heiluen ympäriinsä hullun lailla, räkien ja oksennellen jokapuolelle.
Niisk tunsi kuinka hänen sielunsa jätti hänen ruumiinsa ja nousi ilmaan. Hän näki magian tuulet selkeästi kuin saastakiven vehnäpelolla ja Niirsk tunsi olonsa täydellisen sairaaksi, kun tuhansien tautien ja sairauksien tunteet täyttivät hänen sielunsa. Hän katseli sielunsa silmillä kuinka viimeinen ruttomunkki valmistautui heittämään lastinsa kuolleita oksia valtavan rotkon loputtomiin sisuksiin ja samalla saattaen tämän pyhän rituaalin päätökseen. Tämä olisi kaikista vaikein vaihe, kun oksat sekoittuisivat hänen allaan lepäävään pyhään liemeen rituaali voisi helposti karata hallinasta, mikäli hän ei pystyisi pitämään magian tuulia kurissa, jolloin kaikki sujuisi mutkattomasti. Ruttomunkki nosti läjän oksia ilmaan ja alkoi kiljua epämääräisiä ylistyksiä sarvirotalle, Niirsk valmistautui.
Silloin Niirsk näki jotakin, mitä hän tiesi, että muut eivät pystyisi näkemään. Valtava valon hohde oli melkein sokaista hänet, kun magian tuulet muuttivat suuntiaan ja paljastivat Niiskille elegantin hahmon joka käveli häntä kohti kirkkaan valoryöpyn saattelemana.
“Haltia-otus!”, Niirsk älähti, ja huomasi, että haltia-otus aikoi selvästi muuttaa magiantuulia hänelle epäsuotuisaan suuntaan.
Niirsk alkoi välittömästi rääkyä vastamanausta, mutta huomasi pian sen olevan turhaa, haltia-otus oli selkeästi häntä voimakkaampi.
“Rituaali!” Niirsk muisti äkisti ja kääntyi ympäri vain nähdäkseen ruttomunkin viskaavan viimeisetkin oksat rotkoon hillittömästi kirkuen.
“EIIII, EIIIIIII!”, Niirsk huusi, vaikka hän tiesi vallan hyvin, että tässä tilassa hänen huutonsa menivät kuuroille korville.
Haltia-otus käytti tilaisuutta hyväkseen ja iski Niirskiä valkoisella salamalla kaataen Niirskin sielun maahan valtaisalla voimalla ja Niirsk menetti lopullisesti hallinnan magiantuulista sekä omasta sielustaan.
Viimeiset oksat molskahtivat kuplivaan oksennusta muistuttavaan lietteeseen ja se alkoi savuta, mutta toisin kuin viime kerroilla liemi alkoi nyt muuttaa väriään verenpunaiseksi ja kohota hitaasti ylöspäin yhä kiihtyvällä vauhdilla.
Niirsk katsoi avuttomana, kun magiantuulet muuttivat muotojaan yhä epäloogisemmiksi ja villeimmiksi kadottaen haltia-otuksen hänen näkyvistään ja iskien hänet samalla hänen fyysiseen ruumiiseensa.
Niirsk fyysinen ruumis kaatui iskun voimasta taaksepäin ja hän räpytteli hetken hämmentyneenä silmiään, kunnes koko tilanteen kauheus valkeni hänelle.
Syvästä rotkosta suihkusi ulos valtavalla voimalla sarvirotan siunaamaa lietettä, jota suihkusi rotkon luota pakenevien ruttomunkkien päälle, sytyttäen ne palamaan ja sorruttaen samalla luolaa jonka sisällä he kaikki olivat. Kaikki oli yhtä sekasortoa, Suurin osa Niirskin ruttomunkeista oli liekeissä ja loput pinkoivat pakoon hullun lailla, yrittäen välttää pyhää lientä joka voisi pian osoittautua heidän kuolemantuomiokseen.
Niirsk pällisteli hetken tilannetta ja nousi sitten haparoiden pystyyn.
Niirsk lähti pinkomaan minkä käpälistään pääsi ja mietti miten olisi parasta informoida Kirskuttajaa tästä pienestä takaiskusta.

Paroni Leonger Lefring ratsasti luotettavien ritariensa kanssa lähellä metsän reunaa. Miehet eivät olleet tottuneet ratsastamaan näin lähellä metsää ja Leonger pystyi melkein aistimaan miesten keskuudessa leijuvan epävarmuuden, kukaan bretonialainen ei mielellään viettänyt aikaa metsän läheisyydessä, varsinkaan näin keväällä, kun villi metsästys riehui vapaana.
Ritarit saapuivat perille päämääräänsä ja heidän eteensä aukeni näkymä synkästä metsästä jonka puut ulottuivat kymmenien metrien korkeuteen, monet puista olivat selkeästi satoja vuosia vanhoja ja niiden oksat olivat täynnä lintuja jotka tuijottivat ritareita täysin liikkumatta. Heidän oikealla puolellaan maasta kohosi valtaisa harmaa kivi, joka oli koristeltu mystisillä riimuilla, joista suurin osa tosin katosi alus-ja köynnöskasvillisuuden alle.
“En pidä tästä”, sanoi Leongerin oikealla puolella ratsastava ritari, “aivan liian hiljaista, ei kuulu edes tuulen huminaa”.
Leongerinkin täytyi myöntää ettei hänkään erityisesti nauttinut tilanteesta ja hän aavistelikin että pian saattaisi tapahtua jotakin kamalaa. Mutta käsky oli käsky, eikä yksikään ritari edes ajattelisi poikkeavansa käskyistä jotka oli on antanut itse kuningas Leoncoeur, Bretonnian oikea ja pyhitetty hallitsija. Siitä lähtien, kun levottomat kuolleet olivat alkaneet kylvää tuhoa Quennelissä sijaitseviin kyliin jokainen ritari oli määrätty tarttumaan aseisiin. Leonger itse oli määrätty tänään tiedustelutehtäviin, ikävä kyllä hänen ja hänen ritariensa tiedustelu reitti kulki juuri tämän kirotun metsän läheisyydessä.
Ritarit valmistautuivat kääntymään poispäin metsästä, kun Leonger yhtäkkiä nosti kätensä pystyyn pysähtymisen merkiksi.
“Seis!”, huusi Leonger ääni täynnä voimaa ja auktoriteettia.
Jokainen ritari vetäisi suitsistaan nopeasti ja ritarit pysähtyivät kaikki, aivan metsän reunan tuntumaan.
“Mitä nyt?” kysyi Leongerin vierellä ratsastava ritari nousten samalla ratsunsa satulasta, aivan niin kuin kaikki muutkin ritarit.
“Ssssh!” suhahti leoonger ja suuntasi katseensa kohti niittyjä, joista he olivat ratsastaneet metsän reunalle. Leonger riisui kypäränsä ja sen alta paljastuivat voimakkaat, neliön muotoiset kasvot joita korostivat vielä hänen tuuheat ruskeat viiksensä sekä kirkkaan siniset silmät.
Leonger seisoi hievahtamatta paikoillaan, ja hänen kasvonsa kurtistuivat epäuskoiseen ilmeeseen, kaikkialla oli täysin hiljaista.
Yksi ritareista astui Leongerin vierelle ja kuiskasi, “nyt minäkin kuulen sen”.
Niityiltä alkoi kantautumaan epämääräisiä ääniä, hevoset alkoivat hirnahtelemaan hermostuneesti ja ne hakkasivat kavioitaan maahan selvästi pelokkaina.
Leongerin kasvot valahtivat kalpeiksi, kun hän tajusi mitä niityiltä marssi heitä kohti.
Valtavia joukkoja ihmisen kokoisia rottia marssi eteenpäin neliö muodostelmissa epäinhimillisellä nopeudella, jokainen heistä oli varustettu keihäällä ja puisella rikkinäisellä kilvellä sekä jonkinlaisella ruostuneella haarniskalla, joka tuskin auttaisi juurikaan mitään voimakasta iskua vastaan, mutta saattaisi silti tarjota vähäpätöistä suojaa kantajalleen.
Sekopäisesti käkättävä joukko saastan värisiin kaapuihin pukeutuneita ihmisrottia kipitti eteenpäin jättäen jälkeensä vanaa epämääräistä ulosteen ja oksennuksen sekoitusta, joka näytti aina silloin tällöin vaihtavan suuntaa, alkaen elää omaa elämäänsä.
Kaksi viisi metristä, kaameasti mutatoitunutta rottaa mylvivät äänellä, joka muistutti lähinnä ukkosen jylinää ja niiden takana kyyristelevät rottaihmiset ruoskivat näitä armottomasti, ajaen ne yhä kiihtyvään vauhtiin ja äänekkäämpiin huutoihin.
Joukko rikkinäisiä luurankoja laahusti hitaasti eteenpäin päästellen äänettömiä huokauksia ja kaatuen tasaisin väliajoin maahan, vain noustakseen pystyyn pimeiden voimien ansiosta yhä uudelleen ja uudelleen.
Kyyryselkäiset olennot kävelivät eteenpäin ja sihisivät uhkaavasti, paljastaen joukkoja veitsen teräviä hampaita ja vääristyneitä verisiä kieliä, jotka maistelivat ilmaa nopeasti heiluen.
Valtaisa ruumiita täynnä oleva vaunu vyöryi eteenpäin epämääräisten ruumiiden vetämänä, sen sisuksista työntyi esiin koroke josta mustahuppuinen olento ohjasi epäpyhän vaununsa suuntaa valtaisan ruoskansa avulla. Vaunuun oli kiinnitetty kello joka soidessaan päästi ilmoille helvetillisen äänen, ajaen kauhua yhä syvemmälle Leongerin sydämeen.
“Lady meitä auttakoon…” kuiskasi Leonger ja kääntyi nopeasti ympäri.
“Nopeasti, jokainen mies ratsaille, vauhtia nyt!” Leonger karjui ja ritarit tekivät työtä käskettyä.
Vihollisia oli liikaa, aivan liikaa vain viidelle ritarille, mutta Leongerillä ei ollut aikomustaan luovuttaa, hän ei voisi pettää kuningasta, vaimoaan, saati sitten lapsiaan. Jos he pystyisivät rynnäköimään kohti vihollislinjan heikointa kohtaa, he saattaisivat pystyä murtautumaan siitä läpi ja päästä varoittamaan kuningasta tästä uudesta kammottavasta uhasta. Mahdollisuudet olivat häviävän pienet, mutta heidän oli pakko onnistua, Leonger ajatteli tyttäriensä hymyileviä kasvoja ja tämä ajatus antoi hänelle voimaa.
Ritarit ratsastivat muodostelmaan ja nostivat peitsensä tanaan.
“LADYN, KUNINKAAN JA QUENELLSIN PUO…!” Leonger ei ehtinyt saattaa lausettaan loppuun, kun hänen oli jo väistettävä valtavaa puuta joka oli kaatua hänen päälleen.
Ei, ei puu, Leonger ajatteli ja hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä lautasien kokoisiksi.
Valtava puu käveli hänen ohitseen ja murisi uhkaavasti niityiltä lähestyville vihollisilleen, aivan kuin se ei olisi edes huomannut Leongeriä ritareineen, puu oli satoja vuosia vanha, kenties tuhansia ja se oli muodostanut vahvasta rungostaan itselleen kaksi tornin paksuista jalkaa, ja myös kaksi valtavaa kättä.
Lukuisat eriväriset otukset lentelivät kävelevän puun ympärillä, vaihtaen muotojaan silmänräpäyksessä ritarista lohikäärmeeksi, neidosta hirviöksi, yksisarvisesta pegasokseksi ja moniin muihin muotoihin joita Leongerin silmä ei ehtinyt seurata.
Kävelevän puun takaa niitylle ilmestyi joukko puisia naisia, jotka nauroivat kylmää sydämetöntä naurua, joka oli täynnä ikivanhaa vihaa. Monilla heistä oli oksista muodostuneita piikikkäitä käsiä ja sinisinä hohtavia kaiverruksia, jotka antoivat näistä olennoista Leongerille yhä vain häiritsevämmän kuvan.
Joukkoja elegantteja jousimiehiä marssi ulos metsän uumenista ja silloin ymmärrys iski Leongeriin kuin rautainen vasara.
“Metsän väki….”, sanoi Leonger ja haukkoi henkeään.

Irs kirskuttaja katsoi kauhuissaan, kun metsän uumenista tunkeutui ulos yhä enemmän ja enemmän puisia nauravia olentoja, jotka eivät selvästikään halunneet ottaa skaveneja avosylin vastaan.
Ruttopappi oli kyllä maininnut hänelle rituaalin epäonnistumisesta, mutta tämä oli myös vakuuttanut Irsin siitä, että kaikki ei ollut mennyt täysin hukkaan ja, että rituaali oli asettanut suuriman osan metsää puolustuskyvyttömäksi. Jos nämä kaikki oliot olivat vain murto-osa metsän puolustuksista niin Irsiä hirvitti ajatus metsän koko mahdista ja hän kiitti sarvirottaa siitä, että tautien klaanin rituaalit olivat onnistuneet edes jotenkuten.
Irs nielaisi syvään ja valmisti itsensä edessä olevaan taisteluun.

Loitsu kutoja Fairfax tuijotti lähestyvää armeijaa silmät täynnä suunnatonta inhoa ja halveksuntaa.
Nämä saastaiset olennot olivat ensin murhanneet lordi Andyelin ja sen jälkeen vielä yrittäneet saastuttaa osan Athel lorenin pyhistä puista, onneksi Fairfax oli kuitenkin aistinut rottaihmisten rituaalit ajoissa ja rientänyt estämään heidän likaiset seremoniansa, täyttäen samalla lupauksensa lordi Andyelille.
Rotta ihmiset lähestyivät haltioiden linjoja jo yhä kiihtyvällä nopeudella, mutta haltiat olivat muuntaneet taistelukentän heille sopivaksi ja niinpä Skavenit joutuivat tunkeutumaan heitä kohti vain yhdestä pienestä pullonsuusta.
Ensimmäiset Skavenit ilmestyivät Faurfaxin näköpiirin ja hän valmistautui taikomaan heidät läjäksi tomua.

[Gessi]

Oikein mukavaa luettavaa. Tapahtumien kuvailu on hyvää eikä teksti "töki". Odotan jatkoa :)

[Andy the great]

Hey, long time no see!
Päätin väsätä vähän pitemmän osan, niin voin nyt lopettaa se kierosti jännittävään kohtaan.
Taistelu yrittää myötäillä sitä "oikeaa" taistelua jonka kävin ystävieni kanssa (olin welffi pelaaja xD), tosin olen myös lisännyt kaikkea omaa.
No kuitenkin, kiitos niille, jotka jaksoivat kärsivälisesti odottaa!

Hyökkäys Athel Loreniin osa 8

“Pelkurit, raukkikset, ektoplasmat, bassi basuukit, takaisin linjaan ja taistelkaa kuin todelliset skavenit!, huusi Irs kirskuttaja joukolle klaanirottia, jotka juoksivat hänen ohitseen panikoiden ja levittäen pelon hajua jokapuolelle. Irs kirskuttaja vetäisi pistoolinsa vyöltään ja ampui epämääräisen klöntin saastakiveä kohti pakenevia klaanirottia ja pistoolista ulos sinkoutunut tomu sai hänet yskimään keltapunaista räkämäistä verta.
Pistoolin ammus tärähti erään klaanirotan otsaan, sinkauttaen mustaa vertaa taivaalle ja saaden klaanirotan kaatumaan maahan hiljaisesti vikisten, muut klaanirotat eivät kiinnittäneet tähän epäonniseen skaveniin juurikaan huomiota ja jatkoivat hurjaa pakoaan niittyjen yli huutaen, “hajaantukaa!, hän ei voi ampua meitä kaikkia”!!
Irs kirskuttaja tajusi raivoissaan, että se oli totta ja hän alkoikin ampumisen sijaan järsiä hermostuneesti häntäänsä, vikisten samalla jotain epämääräistä kilpailijoista ja petturuudesta.
Nuo pelkurimaiset klaanirotat olivat paenneet heti, kun ensimmäiset nuolet olivat kaataneet suurimman osan heidän yksiköstään, jättäen jäljelle vain raukkamaisia pelkureita, jotka eivät halunneet jakaa tovereidensa kohtaloa. Haltia-otukset olivat toistaiseksi olleet voitokkaita, mutta taistelu saattaisi kääntyä mihin suuntaan hyvänsä. Toisella puolella taistelukenttää toinen yksikkö klaanirottia oli viimeinkin pääsyt valtaisan puumiehen kimppuun ja Irs toivoi, että edes noin valtaisa otus ei pärjäisi klaanirottien massiivisia lukumääriä vastaan. Haltia-otuksilla oli myös muita ongelmia, heidän kenraalinsa oli loihtiessaan epäonnistunut surkeasti ja maagiset energiat olivat purkautuneet hänen päälleen vaaleanpunaisena aaltona ja haltia-otus oli vain vaivoin onnistunut saamaan ne takaisin hallintaansa, ja tämänkin jälkeen hän oli selvästi heikommassa tilassa, kuin taistelun alussa. Irs hätkähti, kun hänen korviinsa kantautui pelottava sotahuuto jostakin päin taistelutannerta.
Valtavilla haukoilla ratsastavat lihaksikkaat haltiaotukset syöksyivät hänen oikealla puolellaan metsään juuttuneiden rottaogrejen kimppuun, hyökkäys oli niin nopea ja yllättävä. että rottaogret ohjastavat ruoskilla aseistautuneet Skavenit joutuivat paniikin valtaan ja alkoivat kirkua epämääräisiä käskyjä valtaville suojateilleen, ruoskien näitä samalla hillittömällä vimmalla .
Rottaogret mylvivät ja huitoivat käsillään villisti ympäriinsä, yrittäen iskeä ahdistelijoitaan koko massallaan ja voimallaan, mutta haltiat olivat kuitenkin ketterämpiä ja taitavampia kuin rottaogret ja torjuivat terävillä keihäillään näiden hyökkäykset helposti sivuun samalla, kun valtaisat haukat raatelivat niitä verille terävillä kynsillään.
Rottaogre päästi ilmoille häiritsevän kimakan äänen, kun haltian koristeltu keihäs upposi syvälle sen polveen, poksauttaen samalla siinä sijaitsevan vaaleanpunaisen paiseen ja se räjähti keihään päälle epämääräisenä sekoituksena keltaista rasvaa ja mustanpunaista verta.
Rottaogre ulvoi tuskasta ja huitaisi pitkällä amputoidussaan kädessä sijaitsevalla metallitangolla, suoraan kohti haltian silkinpehmeää vartaloa, haltia oli kuitenkin nopea ja väisti iskun yhdelle ainoalla nopealla liikkeellä, iskien samanaikaisesti keihäänsä rottaogren märkivään käteen, upottaen aseensa syvälle sen saastaisen lihaan, salamannopeasti haltia kiskaisi aseensa takaisin irrottaen samalla rottaogren käden tämän olkapäästä.
Haltian kotka upotti nokkansa rottaogren olkapäähän ja repäisi siitä ulos jättiläismäisen kimpaleen lihaa, samalla, kun sen kynnet raatelivat rottaogren vatsaa. Rottaogre kiljui sekopäisesti tuskasta aasin hirnuntaa muistuttavalla äänellä, mutta kuollessaankin se taisteli kivun siivittämin voimin surmaajiaan vastaan ja yhdellä voimakkaalla liikkeellä se puraisi haukan pään irti ja verta suihkusi repeytyneestä kaula-aukosta kuin suihkulähteestä. Haukan ruumis nyki hetken ja irrotti sitten otteensa rottaorgresta ja kaatui maahan, murskaten ratsastavan haltian ruumiinpainonsa alle.
Kädetön rottaogre päästi ilmoille oksennuksen ääntä muistuttavan voiton örvellyksen ja kaatui sitten kuolleena maahan.

Leo von Viherä tarkasteli taistelukenttää yhä kasvavan raivon ja ärtymyksen valassa. Vaikka hän kuinka etsi hän ei tarkoista aisteistaan huolimatta pystynyt paikantamaan sitä yhtä ainoaa esinettä jonka vuoksi hän oli ryhtynyt tähän kuolettavaan peliin, Henrich Kemlerin sauva.
Eikä siinä vielä, kaikki hänen liittolaisensa skavenit olivat selkeästi mitään saamattomia pelkureita, hän oli täynnä inhoa katsonut, kuinka ensimmäisten rottaihmisten moraali oli särkynyt ja nämä olivat pinkoneet karkuun häntä koipien välissä, eikä heidän johtajansa ollut runsaista yrityksistään huolimatta saanut heitä kääntymään takaisin.
Ja kaiken tämän kurjuuden teki sietämättömäksi se, että yksi haltiamaageista esti lähes kokonaan hänen mahtavat loitsunsa ja niinpä uusien joukkojen herättäminen tuli lähes mahdottomaksi.
Tilannetta oli kuitenkin tasoittanut se, että haltiamaagi oli epäonnistunut eräässä loitsussaan ja makasi nyt maassa täysin puolustuskyvyttömänä, kun joukko sekopäisesti kirkuvia paiseiden peittämiä skaveneita ryntäsi häntä kohti, likaiset veitset ja lippu korkealle kohotettuna, myös haltiaa vielä hetki sitten puolustaneet sotatanssijat olivat ajautuneet taisteluun nopeasti liikkuvien kuolleiden henkien kanssa. Sotatanssijat olivat aluksi luulleet taistelua helpoksi, mutta tämä luulo oli kuitenkin pian osoittautunut vääräksi, kun heidän miekkansa eivät tehneet minkäänlaista jälkeä eläviinkuolleisiin, jotka nyt heiluttelivat viikatteittaan katkaisten erään sotatanssijan pään.
Ruttomunkit lähestyivät haltiaa hälyttävällä vauhdilla ja Leo hymyili, kun hän näki haltian nousevan pystyyn puisen sauvansa varassa, jonkinlaiseen kyyryiseen seisoma asentoon.
Haltia oli väsyneen näköinen, hänen kasvonsa olivat vitivalkoiset ja silmäaluset tummanmustat, haltian vaatteet olivat repeytyneet ja hiki valui vuoluuna pitkin hänen tuskaisia kasvojaan, koko haltian ruumis oli täynnä pieniä verisiä haavaumia jotka vuotivat kirkkaanpunaista verta.
Skavenit olivat vain muutaman metrin päästä haltiasta ja tämä nousi vaivaantuneen näköisesti pystyyn ja huusi, “haaste, taistele minua vastaan jos pystyt senkin verinen räkänokka!”.
Sanat tulivat haltian suusta nopeasti tiuskaistuna mutta silti harmonisesti värähdellen, niin, että jokainen sana oli tasapainossa edellisen kanssa.
Ruttomunkit jatkoivat hullua juoksuaan vielä hetken ennen, kuin he ymmärsivät mistä oli kysymys ja sen tajuttuaan he pysähtyivät nopeasti ja käänsivät uteliaana katseensa vampyyriin.
Leollakin kesti hetken aikaa tajuta mistä oli kyse ja hetken ajan hän tuijotti väsynyttä haltiaa puoliksi huvittuneena ja puoliksi epäuskoisena.
Lopulta Leo kuitenkin otti miekkansa tupeestaan ja hymähti, “jos haluat kuolla.”
Leo lähti kävelemään hitaasti kohti haltiaa miekka uhkaavasti vaakatasossa ja kasvoillaan ylimielinen ilme.
Väsynyt haltia suoristi selkänsä ja lausui ilmaan yhden ainoan pehmeän sanan, joka tanssahteli Leon korvassa kuin koristeellisesti pulppuava suihkulähde.
Hetkessä alkoi haltian ulkomuoto nopeasti muuttua, vaatteet repeytyivät palasiksi kasvavan lihasmassan alla ja harmaakarva alkoi peittää haltian yhä kasvavaa ruumista, nenä muotoutui kuonoksi ja hampaat kasvoivat pitkiksi ja teräviksi, pehmeät kädet muuttuivat rujoiksi tassuiksi ja Leo von Viherä huomasi seisovansa täysikasvuisen harmaakarhun edessä.
Leo kuitenkin jatkoi rauhallista kävelyään aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut ja valmistautui kohtaamaan tuon jättiläismäisen karhun taistelussa.
Karhu nousi kahdelle jalalle ja päästi ilmoille korvia huumaavan karjaisun, maa tömähti sen jalkojen alla, kun se laskeutui takaisin maahan ja lähti rynnistämään Leota kohti.
Leo nosti miekkansa nopeasti puolustusasentoon ja hymyili sadistisesti.

Sotatanssija Car-heirsh tanssi mielipuolisesti kuoleman tanssiaan sivaltaen miekoillaan nopeammin, kuin silmä ehti seurata, Loecin miekat hohtivat vihreinä hänen käsissään ja ne olivatkin ainoat aseet jotka näyttivät tehoavan näihin aavemaisiin viikatemiehiin, jotka olivat harventaneet hänen sotatanssija joukkoaan jo kahdella.
Kaikista voitoistaan huolimatta Cars-heirsh tiesi, että haltiat olivat menettämässä otettaan taistelusta, dryadit olivat juuttuneet taisteluun luurankojen ja valtavan zombien vetämän vaunun kanssa, Fairfax puolestaan taisteli epätoivoisesti vampyyria vastaan ja ryhmä raskaasti haarniskoituja haudan vartijoita lähestyi uhkaavasti ryhmää tienvartijoita jotka ampuivat kuolettavia nuoliaan näitä kohti, ainoastaan valtaisa puumies näytti olevan täysin immuuni kivulle ja se murskasikin skaveneita yhä kasvavan raivon vallassa. Voitto oli saavutettava nopeasti tai muuten sitä ei tulisi laisinkaan.
Viikatemies heilautti viikatettansa alaspäin mutta Cars-heirsh torjui sen helposti ja iski salamannopeasti takaisin murskaten vastustajansa kallon.
“Vai ruvetaan sitä ihan uhoamaan, täältä pesee ja kovasti!”, naurahti Cars-heirsh mielipuolisesti hymyillen ja hyökkäsi kohti seuraavaa mustahuppuista hahmoa, joka sai torjuttua sai hänen hyökkäyksensä juuri ja juuri.
Viikatemies yritti nopeaa vastaiskua, mutta Cars-heirsh väisti sen liukkaasti kuin käärme ja upotti molemmat miekkansa syvälle olennon kaapuun ja tämä päästi ilmoille äänettömän huokauksen.
Olento heilautti viikatettaan halkaistakseen Cars-heirshin kahtia, mutta tämä oli jokaista liikettä aina askeleen edellä ja hyppäsi ilmaan väistäen kuolettavan iskun ja sivalsi olennon pään irti.
Hetkessä aavemainen viikatemies hajosi vain kasaksi tomua josta kuolleenhenki pääsi vihdoinkin vapauteen.
Cars-heirsh laskeutui sulavasti maahan ja tiiraili sitten hetken ympärilleen uusien vihollisten toivossa, mutta näki pettymyksekseen ympärillään vain omia sotatanssijoitaan.
“Siinäkö kaikki?”, hän tuhahti kärsimättömästi, mutta nopeasti hänen kasvoilleen palasi se sama hullunkiilto kuin taistelussa.
“Ja nyt pieksemään pierupökäleitä!”, huudahti Cars-heirsh mielipuolisesti ja lähti tanssimaan kohti ruttomunkkeja.

Paroni Leonger Lefring ratsasti luotettavien ritariensa kanssa kohti luurankojen sivustaa peitset tanassa ja kilvet valmius asennossa.
Leonger ja hänen ritarinsa olivat koko tämänhetkisen taistelun ajan vain pällistelleet tilannetta koomamaisessa tilassa, kykenemättä tekemään selkeitä päätöksiä, kaikki oli tapahtunut niin nopeasti.
Mutta nyt Leonger oli täysissä voimissaan ja varma siitä, etteivät ilkeät metsän henget olleet tulleet tappamaan heitä, pikemminkin päinvastoin, nämä olivat kuitenkin nyt pulassa ja luurangot jyräsivät hitaasti mutta varmasti näitä vastustavat metsän henget maan tasalle, ellei sivustasta sitten saapuisi yllättävää apua.
Ritarit olivat enää vain muutaman kymmenen metrin päästä luurangoista ja jokainen ritari laski peitsensä vihollisen tasolle.
“PITÄKÄÄ MUODOSTELMA, QUENNELSSIN, KUNINKAAN JA LADYN PUOLESTA!!”, karjui Leonger ja ritarit iskeytyivät täydellä voimalla luurankojen sivustaan.
Leongerin peitsi murskasi välittömästi ensimmäisen luurangon keskivartalon kasaksi tomua ja luun sirpaleita, hänen hevosensa tuhosi toisen luurangon lihaksikkailla jaloillaan samassa rytäkässä ja ritarit tunkeutuivat yhä syvemmälle vihollisten linjoihin.
Luurankojen keskittyminen herpaantui hetkeksi tämän yllätyshyökkäyksen ansiosta ja silloin dryadit iskivät. Dryadit silpoivat, repivät ja hakkasivat luurankoja sellaisella vimmalla, että Leongerin oli vaikea uskoa silmiään, dryadit nauroivat kylmästi jokaisen tapponsa jälkeen ja yhä enemmän luurankoja alkoi hajota kasaksi valkoista tomua ja luunsirpaleita.
Leonger murskasi luurankoja nopeasti ja tehokkaasti sitä mukaan, kun niitä asettui hänen tielleen, hänen ritarinsa tekivät hyvää työtä mutta heidän rynnäkkönsä alkoi menettää tehoaan ja lukuisat luurangot alkoivat ympäröimään heitä, asettaen ritarit hankalaan asemaan.
Vaikka ritarit kuinka tappoivat, he eivät pystyneet raivaamaan tietään ulos yhä vain kasvavasta vihollismassasta ja Leonger tajusi kauhuissaan, että viholliset eivät suinkaan vähentyneet heidän ympäriltään, päinvastoin nämä vain lisääntyivät ja onnistuivat jo pudottamaan ensimmäisen ritarin ratsultaan. Ritari putosi maahan äänekkäästi rysähtäen ja onnistui vielä nousemaan horjuen pystyyn, mutta hänestä ei ollut juurikaan vastusta massiiviselle joukolle vihollisia jotka nopeasti teurastivat hänet.
Yhä kasvavan epätoivon vallassa Leonger katsahti taakseen ja tajusi silloin mistä vihollisten jatkuva lisääntyminen johtui. Valtavan zombien vetämän ruumisvaunun päällä seisova mustahuppuinen olento kohdisti ohuilla harmailla käsillään mustia energioita läjään pirstoutuneita luurankoja, jotka nopeasti kiinnittyivät takaisin hajonneisiin raajoihinsa ja nousivat pystyyn taistellakseen mestarinsa vihollisia vastaan vielä viimeisen kerran.
Leonger tajusi, että mikäli he aikoivat voittaa tämän taistelun olisi heidän ensin tuhottava tuo epäpyhä olento, joka jälleen nosti esiin uuden joukon luurankoja ja valmistautui jo manaamaan esiin seuraavaa.
Dryadit silpoivat tietään eteenpäin kiinnittäen luurankojen huomion näihin muutamaksi sekunniksi ja silloin Leonger tajusi saaneensa mahdollisuuden.
“LADYN PUOLESTA!!”, karjaisi Leonger ja potkaisi hevosensa rynnäkköön kohti vaunua.
Ensimmäiset luurangot hän tappoi helposti muutamalla sulavalla liikkeellä ja loput murskautuivat hänen ratsunsa jalkoihin, kun tämä pääsi juoksu vauhtiin, toivon pilkahdus iski hänen sydämeensä ja Leonger päätti ettei hän epäonnistuisi.
Leonger oli nyt vapaa vihollisista ja käänsi hevosensa kohti vaunua. hevonen hirnahti ja nousi kahdelle jalalle mutta Leonger sai nopeasti sen nopeasti hallintaansa ja kuiskutteli rauhallisesti tämän korvaan, “otahan rauhallisesti,.. kyllä me yhden tuolloisen aina pieksemme…”. Leonger potkaisi ratsunsa rynnäkköön ja tämä lähti juoksemaan kohti vaunua.
Vaunua ohjaava mustahuppuinen olento käänsi katseensa Leongeriin ja päästi jonkinlaisen yskäystä muistuttavan äänen ja heilautti tämän jälkeen nopeasti valtavaa ruoskaansa, ruoska oli musta ja täynnä ilkeän näköisiä myrkkypiikkejä, jotka hohtivat vaaleanvihreää aavemaista valoa tehden ruoskasta vieläkin hirveämmän näköisen.
Leonger ei ehtinyt reagoida hyökkäykseen mitenkään ja ruoska kietoutui nopeasti hänen ratsunsa etujalan ympärille joka hirnahti kivusta, kun piikit upposivat syvälle sen lihaan, nopealla liikkeellä olento vetäisi ruoskasta irrottaen hevosen jalan, kaataen sen ja Leongerin verisessä rytäkässä. Leonger sinkoutui satulastaan taaksepäin ja iskeytyi maahan kovalla ryminällä.
Leonger iski päänsä kypäränsä etuosaan ja hänen näkökenttänsä alkoi hämärtyä, hän yritti nousta pystyyn mutta ei voinut, hän tunsi ainoastaan hänen päässään jomottavan kivun ja väsymyksen.
Leongerin viimeinen näky oli hänen viimeisen ritarinsa putoaminen ratsunsa selästä.

Leo von Viherä taisteli harmaakarhua vastaan nopeasti, taitavasti ja armottomasti. Jokainen hän iskuistaan oli kuolettavan tarkka ja hän väisteli taidokkaasti karhun iskuja ja iski sitten takaisin salamannopeasti. Karhulla oli ruumissaan jo useita pistohaavoja mutta, hän itse oli lähestulkoon haavoittumaton, eikä tuntenut ruumiissaan minkäänlaista väsymästä.
Karhu huitaisi hänen päätään kohti valtavalla kourallaan, mutta Leo väisti iskun kyykistymällä ja survaisi kahdella jalalla seisovaa karhua nivusiin, tämän jälkeen hänen onnistui nousta vielä pystyyn ja sivaltaa karhua rintakehään jolloin tämä päästi äänekkään tuskankarjahduksen.
Leo väisti kaksi samanaikaista iskua kääntymällä sulavasti ympäri ja iski tämän jälkeen miekan syvälle karhun vatsaan, verta roiskui hänen kasvoilleen tuoreesta haavasta ja hän nuoli sen kaiken sadistisesti hymyillen.
Yhtäkkiä Leo kuitenkin pysähtyi, hänen silmänsä tuijottivat tyhjänä eteenpäin ja hänen ilmeensä oli mitäänsanomaton ja hämmästynyt, aivan, kun hän olisi juuri kuullut jonkun järkyttävän uutisen joka hänen olisi ollut vaikea uskoa todeksi. Leon suu värisi äänettömästi ja hän alkoi änkyttämään “ku….ku… kusetusta?” . Karhu käytti tilaisuutta hyväkseen ja läimäisi Leoa täydellä voimalla kasvoihin, Leo sinkoutui iskun voimasta muutaman metrin päähän ja rysähti maahan, kuka tahansa ihminen olisi kuollut iskusta, mutta Leo ei ollut ihminen.
Leo makasi veren tahrimassa ruohikossa hetken täysin liikkumattomana, kunnes hänen ruumiinsa alkoi omituisesti hytkyä ja Leo hihitteli itsekseen, “hiihihih..se on kusetusta….hihii..KUSETUSTA!!”.
Leo nousi pystyyn ja koko hänen olemuksensa oli täynnä suunnatonta vihaa, pitkät ruskeat hiukset olivat puoleksi valahtaneet hänen kasvoilleen ja hänen suustaan valui siisti verivana, Leon silmät hehkuivat verenpunaisina ja hänen ympärilleen ilmestyi kuin tyhjästä valtava joukko pieniä mustia piipittäviä lepakoita jotka lensivät hänen yläpuolelleen peittäen auringon Leon näkyvistä.
“PELKKÄÄ KUSETUSTA!!”, karjui Leo ja hyökkäsi karhun kimppuun sokean raivon vallassa.

Ruttopappi Niirsk löyhähdys tiiraili tilannetta hermostuneesti ruttomunkki yksikkönsä takaa ja pureskeli likaisia kynsiään mielipuolisen näköisenä.
Vaikka pyhän rituaalin ylläpitäminen veikin lähes kaikki hänen voimansa, hän oli tyytyväinen, että sen taikavoimat vaikuttivat jopa näinkin hyvin onnettomuuden jälkeen, Niirsk tunsi vangittujen metsänhenkien suunnattomat lukumäärät hänen ympärillään, sekä niiden ylenpalttisen vimman päästä pois vankilastaan ja tuhota nämä metsän häpäisijät, Niirsk lausui rukouksen, että niin ei kävisi. Heidän edessään joukko jousipyssyillä aseistautuneita haltia-otuksia oli joutunut taisteluun vampyyri-otuksen herättämien zombien kanssa ja vaikka haltiaotukset taistelivat taidokkaasti näitä vastaan, zombien lukumäärä alkoi kallistaa voittoa heidän puollelleen ja Niirsk hykerteli tyytyväisenä, voitto olisi pian heidän, tai siis oikeastaan hänen, olihan hän tehnyt kaikkein vaikeimman työn joten kunnia voitosta kuului selvästi hänelle ja sen vuoksi Niirsk olikin palkannut salamurhaajan Irsin perään ja..
Niirsk hätkähti, ruttomunkkien etulinjoista alkoi kuulua epämääräistä kirkunaa ja lukuisia ruumiinosia lensi korkealle ilmaan ja ne lässähtivät hänen päälleen levittäen Niirskin ympärille haisevaa limaa ja tummanpunaista verta. Niirsk oli vähällä päästää ilmoille pelon hajua, kun hän tajusi, että ruumiinosat kuuluivat hänen ruttomunkeilleen.
Niirskin silmät revähtivät auki ja hänen viiksikarvansa alkoivat väpättämään epätasaisesti, muutama paise hänen kuononsa päältä poksahti ja niiden limaiset sisukset alkoivat valumaan kohti hänen likaista suupieltään. Niirsk oli täysin halvaantunut verisestä näystä, joka aukeni hänen eteensä, tatuoidut haltia-otukset silpoivat hänen ruttomunkkejaan, kuin ne olisivat olleet läjä vastasyntyneitä kiljuvia penikoita jotka eivät vielä pystyisi taistelemaan vihollisiaan vastaan, haltia otukset liikkuivat niin nopeasti, että Niirskin oli mahdotonta seurata jokaista näiden esittämää tappavaa liikettä, joista jokainen irrotti jälleen jonkun uuden saastaisen ruumiinosan ruttomunkilta.
Niirsk heräsi todellisuuteen ja kääntyi ympäri juostakseen karkuun yhä lähestyvää kuolemaa, hänen pelkorauhasensa olivat räjähtämispisteessä ja Niirsk kompasteli omiin jalkoihinsa yrittäessään päästä juoksuvauhtiin ja hän kompuroi eteenpäin kumaraisessa asennossa sekavassa tilassa.
Niirsk parkaisi kivusta, kun hän tunsi kylmän miekan lävistävän kurkkunsa, hetken Niirsk tunsi ruumissaan suunnatonta kipua, mutta sitten kaikki pimeni ja hänen sielunsa kuului sarvirotalle.

Irs kirskuttaja huitoi ruosteisella miekallaan hätäisesti ympäriinsä, valtaisilla haukoilla ratsastavat haltia-otukset olivat tappaneet loputkin rottaogreista ja hyökänneet sen jälkeen hänen ja hänen henkivartioittensa kimppuun. Henkivartijoista ei ollut, ollut Irsille juurikaan apua sillä nämä olivat pinkoneet karkuun heti haukkojen ilmestyessä näköpiiriin ja Irssin oli täytynyt ampua molempien päät tohjoksi. Irssin iskut torjuttiin jälleen helposti ja haltia iski takaisin tarkasti ja terävästi murskaten Irssin rintakehässä sijaitsevan super-ladatun saastakivi vitkuttimen, se säkenöi hetken vihreitä salamoita ja Irssin turkki nousi pystyyn jännitteestä, joka kulki pitkin hänen vartaloaan saaden hänet menettämään tasapainonsa ja hytkymään holtittomasti. Haukka hyökkäsi Irssiä kohti pitkillä kynsillään, mutta tämä sai torjuttua hyökkäyksen saastaterillään ja laukaisi nopeasti pistooliinsa kohti haltiaa.
“Kuole saastainen haltia-otus, kuole!!”, kirkui Irs ja painoi pistoolin liipaisinta, mutta sen sijasta, että pistooli olisi laukaissut saastakiven kohti haltiaa sen perä poksahti ja sinkautti kuulan Irssin naamalle.
Irs rääkyi epäinhimillisesti kivusta, hänen kasvoihinsa oli uponnut kasa saastakiveä, joka höyrysi vihreää haisevaa kaasua, iho kiven ympärillä oli kivuliaasti palanut ja siitä tihkui ulos keltapunaista räkämäistä verta, tehden Irssin kasvoista vieläkin hirvittämän näköiset.
Irs kaatui maahan oudon metallisesti kalahtaen, hänen käpälänsä tarrautuivat tiukasti nurmikkoon kiinni, ja hän avasi silmänsä avautuivat hämmästyksestä vielä viimeisen kerran.
“E…Ei…voi..ol..la.”, vikisi Irs, kun hän näki lukemattomien uusien dryadien juoksevan nauraen ulos metsästä.
Niirsk on kuollut, oli hänen viimeinen selkeä ajatuksensa.
Leo von Viherä oli huonossa kunnossa, hänen haarniskansa oli palasina, musta viitta oli riekaleina, miekka oli katkennut keskeltä kahtia, hän oli täynnä lukuisia syviä haavoja ja metsästä häntä kohti juoksi kokoajan uusia dryadeja.
“Me häviämme…”, kuiskasi Leo ja käänsi katseensa karhuun joka kierteli häntä uhkaavasti muristen.
Sauvaa ei ollut. Se oli fakta ja se, että häntä oli törkeästi kusetettu, muuta kuka ja miksi?
Aistiessaan asioiden oikean laidan Leo oli lähes välittömästi antautunut sokean raivon valtaan ja hyökännyt karhun kimppuun holtittomasti, välittämättä laisinkaan seurauksista.
Hän katui sitä nyt, hänen harkitsematon hyökkäyksensä oli antanut haltialle mahdollisuuden kääntää sen häntä vastaan ja pieksemään hänestä ilmat pihalle, ja nyt hän oli häviämässä.
Leo vannoi, että joku hän päivä hän vielä…
Leon silmät välkähtivät kirkkaan punaisina, hän kääntyi nopeasti ympäri ja näki vihdoinkin kohteen johon purkaa koko kasautunut raivonsa, Leon kasvot vääristyivät suunnattomasta vihasta ja hänen suunsa vääntyi irvistykseen paljastaen joukon veitsenteräviä hampaita.
Keskellä taistelukenttää seisoi kaikessa hiljaisuudessa sama huppupäinen mies, joka oli “paljastanut” hänelle sauvan sijainnin, ja samalla julistanut itselleen kuolemantuomion sillä Leo oli nyt vihainen, hyvin vihainen.
Leo päästi ilmoille kylmän naurahduksen ja valmistautui hyökkäämään häntä kusettaneen miehen kimppuun.
“Sydämen nielijä..”, sanoi joku vapisevalla äänellä, Leo katsoi oikealle puolelleen ja näki hämmästyksekseen haltiamaagin seisovan vain muutaman metrin päästä hänestä pelokkaan näköisenä.
Haltia ei ollut enää karhun muodossa, sen sijaan hän oli täysin alasti ja vapisi kauttaaltaan, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pelontäytteiset, hänen ruumiinsa oli täysin valkea ja pieni vana verta valui ulos hänen nenästään, Leo oli näkevinään haltiansilmäkulmassa kyyneleen.
“Sydämen nielijä…”, toisti haltia uudestaan ja hänen silmänsä olivat nauliutuneet mustahuppuiseen mieheen, “kuolema muinaisilta ajoilta…”
Leo turhautui täysin hän oli niin täynnä tätä typerää metsän väkeä ja heidän iänikuisia arvoituksiaan, että hän olisi jopa voinut viettää kokonaisen päivän auringonvalossa. Leo hyökkäsi uskomattomalla nopeudella kohti mustahuppuista vihollistaan ja päästi ilmoille mahtipontisen sotahuudon. Leo oli vain muutaman metrin päästä kohteestaan, kun yhtäkkiä hänen päänsä oli räjähtää, lukemattomat erilaiset tunteet räjähtivät hänen tajuntaansa valtavana ryöppynä, Leo muisti asioita jotka oli halunnut unohtaa, hän muisti asioita, kauheita ja hienoja kokemuksia, purema, verenjuonti, tuska, nautinto, kaikki tunteet sekoittuivat hänen mielessään niin pahasti, että hän luuli jo lopullisesti kuolleensa, häntä sattui joka paikkaan, mutta silti Leo tunsi olonsa täydelliseksi.
Leo von viherä kaatui avuttomana maahan.

Fairfax katsoi eteensä pelonsekaisin tuntein.
Olento oli torjunut vampyyrin hyökkäyksen helposti, tosin se ei hämmästyttänyt Fairfaxia lainkaan, hän tiesi mitä tuon mustan hupun alle kätkeytyi ja se oli aikeissa paljastaa todellisen olomuotonsa.
Ensin kaavusta tunkeutui esiin kaksi kaviosta jalkaa, sen jälkeen paljastui pää, se oli epäpyhä ja perverssi, kaksi vinoa keltaista silmää tuijotti suoraan Fairfaxiin, otsaa koristi siihen upotettu taivaansininen jalokivi ja kasvojen sivuilta tunkeutui esiin kolme paria valtavia sarvia.
Suu oli täynnä tikarimaisia hampaita ja ulkona roikkui pitkä lila kieli, jonka päässä pieni suu maisteli ilmaa nopeasti vääntelehtien.
Pää oli lähinnä teräväpäisen soikion muotoinen ja olio oli sitonut sen ympärille eräänlaisen itsekidutus vyön jonka piikit upposivat syvällä sen lihaan joka sykki vaaleahkonpinkin värisenä, koko kuva kasvoista oli vääristynyt ja epäinhimillinen ja Fairfax haukkoi henkeään kauhistuneena.
Lopulta mustahuppuinen mies halkesi kahtia ja olio nousi koko majesteettiseen pituuteensa, se oli vähintään kymmenen metriä pitkä ja ihonväri oli jotakin lilan ja vaaleanpunaisen väliltä.
Olio oli puolialasti ja vaikka sen kasvot olivat antaneet kuvan miespuolisuudesta oli sillä kaksi jalokivin koristeltua rintaa, sen lihakset olivat näkyvät ja lukuisten piikikkäiden vöiden vuoksi tiukalla ja ne pullistuivat joistakin epämääräisistä kohdista ulospäin luoden koko vartalosta erittäin häiritsevän kuvan.
Olennolla oli neljä valtavaa kättä, joista kaksi päättyi valtaviin piikikkäisiin saksiin ja yksi piti kädessä valtaisaa hopeista miekkaa joka oli koristeltu kultaisin riimuin ja pinkeillä maalauksilla, ympäri kaikkia käsiä oli lukuisia erilaisia kaulakoruja ja rannerenkaita, joihin oli upotettu mitä erikoisempia ja kirjavampia jalokiviä.
Olennolla oli koristeellinen lannevaate, johon oli upotettu lukuisia mustia ja tavallisia helmiä, keskellä lannevaatetta komeili yksi neljästä kaaosjumalien tunnuksista joka oli veistetty pinkistä jalokivestä, se hohti vaaleanpunaista valoa ympärilleen ja lukuisten kadotettujen kasvot huutelivat äänettömiä kirouksiaan maailmalle alati vaihtuvina ja muuttuvina.
Olento päästi ilmoille kimeän, korviavihlovan kirkaisun ja niitylle alkoi ilmestyä lukuisia vaaleanpunaisena sykkiviä portaaleja.
Fairfax seisoi salaisuuksien vartijan edessä.

[Waterfall Dragon]

Tuo kusetusta juttu ei oikein sovi tuollaiseen tarinaan. Muuten kyllä mahtavaa tekstiä, mutta oliko brettejä taistelussa vain yksi yksikkö?
Ei jaksa odottaa jatkoa =)

[Andy the great]

Brettejä ei ollut laisinkaan :( Lisäsin ne vain tuomaan sellaista "ihmismäistä" näkökulmaa tarinaan. Ja olet oikeassa kusetus, juttu ei oikein sopinut muuten niin "dramaattiseen taistelu kohtaukseen".
Yritän välttää tuollaisia tyhmyyksiä tulevaisuudessa.

[enrico]

Hyvä tarina kieltämättä.............=)

[Andy the great]

Hyvät lukijat.
Seuraavan osan oli tarkoitus viimeinen, nyt kuitenkin mielessäni alkoivat pyöriä uudet ideat ja juonikuviot joten pitäisikö minun:

1) Lopettaa tarina seuraavaan osaan eeppisesti ja aloittaa uuden 40k tarinan rustaamista.
2) Jatkaa tätä tarinaa tämänkin osan jälkeen jolloin ystävämme pääsevät jatkamaan seikkailuaan.

Pistäkää siis oma mielipiteenne tänne niin vaikutatte suuresti lopputulokseen, ja kaikenlainen muukin kommenti on aina tervetullutta.

[Waterfall Dragon]

jatka tätä, jatka tätä, jatka tätä, jatka tätä, jatka tätä, jatka tätä, jatka tätä kun tämä on vain niin hyvää ja mukavaa luettavaa =) ja olisi törkeää jättää tarina tuollaiseen kohtaan