Hyökkäys Athel loreniin.

[welfi]

Macigal teks! Siis nyt prkele jatkat tätä tai saat kuulla mitä tarkoitaa "kusetus". :)

[Andy the great]

Ihan vain selvennyksen vuoksi tähän tulee vielä pakosti yksi osa, tarkoitin vain, että pitäisikö minun jatkaa tarinaa vielä sen jälkeen, vai lopettaa se siihen osaan. (Nyt kuitenkin näyttää vahvasti siltä, että jatkan:D)

[Andy the great]

Jepsis! Ja tässä teille tosi eppinen osa jossa loppu on tosin vähän hutastu toun väsmyksen takia.
Ja jatkoa on tulossa vielä tämän osan jälkeen, yeah!:D

Hyökkäys Athel loreniin osa 9

Fairfax itki.
Kiiltävät helmimäiset kyynelkarpalot valuivat hänen pehmeitä poskiaan pitkin ja tippuivat sitten maahan kimaltelevien jalokivien kaltaisina. Fairfax oli taas metsässä, taas turvassa, taas kotona ja hänen isänsä katseli häntä tummanmustilla silmillään iloisena, mutta sammalla myös hieman huolestuneen näköisenä, pitkät harmaat hiukset siististi taakse kammattuna ja hänen sukunsa perintö kaulakoru niihin sidottuna.
“Mikä hätänä kultaseni?”, kysyi hänen isänsä häneltä rauhallisella ja vakaalla äänellä, “miksi itket?”
Fairfax ei tiennyt mitä sanoa, hän oli liian hämmentynyt ja sekaisin, kyyneleet alkoivat valumaan vuolaammin pitkin hänen poskiaan ja hän alkoi sopertamaan epäselvällä äänellä, “I….sä?, si..si…sinä…kuo..kuolit,… kääpiöt?”
Fairfaxin isä katsoi häntä uteliaana, aivan kun hän ei olisi lainkaan ymmärtänyt mistä tässä kaikessa oikeistaan oli kyse ja hän vastasi naurahtaen.
“Mitä sinä höpötät kultaseni? Minähän olen tässä?”
“I…sä..?”, nyyhkytti Fairfax yhä vain epäselvemmin ja purskahti hysteeriseen itkuun, “sinä..sinä…kuolit…?”
Fairfaxin isä näytti nyt todella huolestuneelta ja ojensi lihaksikkaan kätensä kohti Fairfaxia, “Fairfax, se olen minä, isäsi, etkö tunnista minua?”
Fairfax pyyhkii pehmeällä kädellään kyyneleitään ja katsoi avuttomana isäänsä.
“Se olen minä Fairfax isäsi, tartu käteeni sinulla ei ole mitään hätää, niin kauan, kun minä olen täällä”, sanoi Fairfaxin isä rauhallisella äänellä, mutta hänen mustat silmänsä olivat selvästi täynnä huolta ja surua.
Fairfax nyyhkytti hetken paikoillaan epävarman näköisenä, mutta ojensi sitten kättään varovasti eteenpäin.
“Fairfax..”
Fairfax hätkähti ja käänteli päätään hätääntyneesti ympäriinsä, oliko hän vain kuullut harhoja?
Hänen Isänsä seisoi edelleen hänen edessään kasvoillaan yhä sama huolestunut ja samalla surullinen ilme, hänen kätensä oli edelleen ojennettuna Fairfaxin suuntaan.
Fairfax vilkuili vielä muutaman kerran ympärillään ja nielaisi, hän ojensi tärisevää kättänsä jälleen kohti isäänsä
“Fairfax!!”
Tällä kertaa Fairfax oli varma ettei kuullut harhoja ja huusi heikolla särisevällä äänellä “kuka siellä?”.
“Tartu käteeni Fairfax”, sanoi hänen isänsä uudestaan, mutta tällä kertaa äänessä oli rauhallisuuden sijasta voimaa ja auktoriteettia, sekä melkeinpä vaativa sävy.
Faifax vilkuili ympärilleen hätääntyneesti, huone hänen ympärillään rupesi vääristymään ja hänen näkökenttänsä alkoi hämärtyä, Fairfaxin päähän iski vihlova kipu ja hän vajosi maahan päätään pidellen.
“Tartu käteeni nyt Fairfax!” huusi hänen isänsä hermostuneesti jostain sumun seasta, mutta Fairfax ei enää kuullut häntä, joka paikkaan koski ja hän oli vähällä pyörtyä.
“FAIRFAX!!”, huusi joku ja Fairfax heräsi karuun todellisuuteen.
Kylmä sade piiskasi hänen itkuntäytteisiä kasvojaan ja hän makasi pehmeän nurmikon päällä kylmästä täristen, mustat pilvet peittivät koko taivaan ja vaaleanpunaiset kirkuvat salamat syöksyivät ulos niiden seasta kuin käärmeet, iskien puita pirstoiksi ja sytyttäen nurmikon palamaan pinkeissä liekeissä, joka puolelta kaikui kylmää naurua ja epätoivoisia kirkunaa, hänen oikealla puolellaan seisova riimukivi oli haljennut keskeltä kahtia.
Fairfax nosti päätään kosteasta ruohikosta ja tajusi Cars-heirshin seisovan hänen ja salaisuuksien vartijan ojennetun saksi käden välissä, Cars-heirshin rintakehään tatuoitu kukka hohti ympärilleen pikimustaa valoa ja hänen kasvonsa näyttivät mielipuolisemmilta kuin koskaan.
“Cars-heirsh?” kysyi Fairfax ja nousi epävarmasti pystyyn heiluen ja täristen, hän ei vieläkään oikein tajunnut mistä oli kysymys.
“Uuu..Loec ei pidä tästä, Loec ei pidä tästä ollenkaan…” sanoi Cars-heirhs turhan kovaäänisesti ja nosti vihreänä hohtavat miekkansa pystyyn, “enpä ole ennen taistellut masturboivia masokisteja vastaan”.
Salaisuuksien vartija kirkaisi korviavihlovasti ja hyökkäsi Cars-heirshin kimppuun salamannopeasti, vaikka salaisuuksien vartija oli valtavan kokoinen se iski silti uskomattomalla nopeudella kaikilla neljällä kädellään ja Cars-heirshillä oli täysi työ kaikkien iskujen torjumisessa ja väistämisessä.
“Hä-hää, ohi meni!”, naurahti Cars-heirsh väistäessään sarjan nopeita ja monimutkaisia iskuja, salaisuuksien vartija hymähti ja Cars-heirsh tajusi liian myöhään seisovansa sen ojennetun käden edessä.
“Uuups” oli Carsh-heirshin viimeinen lausahdus ennen kuin salaisuuksien vartija napsautti hänet ilmaan verisen vanan saattelemana.
“Cars-heirsh!!” kirkaisi Fairfax ja vasta silloin hän heräsi kokonaan tilanteeseen ja sen äärettömään kauheuteen.
Kaunis niitty oli muuttunut maanpäälliseksi helvetiksi, joka puolella vaaleanpunaiset sykkivät portaalit sylkivät sisuksistaan mitä perverssimpiä olentoja, kauniita mutta samalla äärettömän rumia lilan värisiä naisia joiden kädet loppuivat valtaviin piikikkäisiin saksiin, useimmilla oli villejä irokeesimaisia kampauksia ja pehmeä tatuoitu iho sekä useampi pari paljaana olevia rintoja. Niitty kaikui kylmistä nauruista, kun nämä epäpyhät olennot ja puiset dryadit ottivat yhteen verisissä taisteluissa, jossa kumpikaan osapuoli ei halunnut osoittaa minkäänlaisia luovuttamisen merkkejä.
Isot ja laihat eriväriset kirkuvat olennot laukkasivat ympäri niittyjä ajaen takaa pakenevia niitty vartijoita, niiden päät muistuttivat lähinnä jonkinlaisen ötökän kasvoja jotka loppuivat pieneen ympyrän muotoiseen suuhun, josta pitkä käärmemäinen kieli maisteli ilmaa nopeasti heiluen. Näilläkin olennoilla oli kaksi saksiin loppuvaa kättä sekä pehmeä iho, joka oli kuitenkin yläpuolelta suomuinen, jokaisella olennolla oli myös neljä paria paljastettuja rintoja sekä ruumiin peräpäässä pitkä häntä joka päättyi valtavaan skorpionin pistimeen, kaikki liikkuivat nopeasti neljän jalkansa ansiosta ja ne repivätkin pakenevat niittyvartijat nopeasti palasiksi villisti kirkuen.
Joka puolelta kaikui kylmää naurua ja taistelun ääniä, Fairfax näki, että tästä taistelusta oli tulossa haltioiden kannalta teurastus.
Ja kaikkea johti Fairfaxin edessä seisova massiivinen olento, sen nimi oli sen omalla kielellä hxcvresawqe’ta, ihmisten ymmärrys ei riittänyt nimeämään sitä, kääpiöt kutsuivat sitä ajantuhoajaksi, ja haltiat sydämennielijäksi.
Fairfaxin ei tarvinnut arvailla olennon motivaatioita tähän hyökkäykseen, nautinto. Siitä koko tämä kaaoksen sekasikiö oli syntynyt, sitä varten se eli, se oli koko sen sairaan olemassaolon tarkoitus, jos ei olisi nautintoa, ei olisi sitäkään, sen jokainen hetki oli omistettu uusien nautintojen etsimisellä ja niistä nauttimiselle.
Epäilemättä se oli saanut koko tästä sairaasta tapahtumaketjusta runsaasti jonkinlaista perverssiä nautintoa, petos, kuolema, elämä, taistelu, pelko, kaikki oli sille vain nautintoa.
Fairfax katsoi tätä sairasta olentoa ja häntä yökötti, se oli jälleen ottanut hänen kuolleen isänsä hahmon ja tämä hymyili hänelle sadistisesti,.
“Mikä hätänä kultaseni”, sylkäisi olio hänen kasvoilleen vihaisen näköisenä, “sehän olen minä, isäsi!?”
Fairfax loi salaisuuksien vartijaan vielä viimeisen silmäyksen, hän päätti ettei antaisi näiden sairaiden vihollisten voittaa, ei nyt, ei koskaan.
Fairfax lausui yhden kauniin sanasen ja muuttui parveksi lentäviä valkoisia kyyhkysiä.

Yksinäinen lepakko kaarteli taivaalla keskellä kirkasta päivää etsien itselleen sopivaa laskeutumispaikkaa, alhaalla sijaitsevien linnan raunioiden keskeltä.
Lopulta se päätti laskeutua erääseen rikkoutuneeseen torniin, se oli valmistettu vahvasta graniitti kivestä joka oli pitänyt rapistuvaa tornia kassassa vielä näihinkin päiviin saakka, lukuisat köynnöskasvit peittivät sen paksuja seiniä, jättäen sen runkoon vain yhden ainoan avonaisen ikkunan, joka soi edes jonkinlaista valoa muuten täysin sysipimeään tunneliin.
Lepakko räpytteli siipiään villisti ja syöksähti sisään avonaisesta ikkunasta, mutta heti, kun se oli päässyt sisälle sen ulkomuoto alkoi muuttua.
Pienet siivet muuttuivat lihaksikkaiksi käsivarsiksi, niskakarvat pitkiksi ruskeiksi hiuksiksi ja pienet surkastuneet silmät suuriksi punaisina hohtaviksi paholaismaisiksi palloiksi.
Leo von Viherä oli kotona.
Pimeä tornikamari oli pääasiassa tyhjä lukuun ottamatta nurkassa seisovaa rikkinäistä sänkyä ja seinällä roikkuvaa pientä maalausta, joka esitti bretonnialaista viinitarhaa, joka puolella leijaili harmaata pölyä ja yksinäinen rotta kipitti nopeasti piipittäen piiloon lattianrakoon.
Leo ravisteli päätään niin, että pitkät ruskeat hiukset hulmusivat villisti ympäriinsä, hänen päätänsä kivisti vieläkin olennon hyökkäyksen jäljiltä ja Leota oksetti, hänestä tuntui, kun hänen mielensä olisi raiskattu olennon läheisyydessä ja hän alkoikin heiluen ja lähes tajuttomana taivaltaa kohti arkkuaan.
Tämä päivä oli tosiaan ollut surkea, ensin hän oli tajunnut petoksen, sitten hän oli melkein kuollut ja lopuksi hän oli vielä joutunut lentämään tänne asti kirkkaan päivänvalon alla, ainoa asia mikä piti hänet vielä kasassa oli kostonhimo rottaihmisiä ja puutonttuja vastaan.
Leon kasvot vääntyivät vihasta ja hän asteli portaille, jotka veisivät hänet syvemmälle ihastuttavaan pimeyteen.
Yhtäkkiä eräs varjoista hyppäsi salamanopeasti häntä kohti, Leo oli liian tokkurassa ja sekaisin torjuakseen hyökkäystä ja niinpä otus kaatoi hänet helposti maahan.
Leo rysähti maahan hyökkäyksen voimasta ja kirosi, mustapukeinen olento riehui hänen vatsansa päällä ja yritti parhaansa mukaan pitää Leon aisoissa.
“Senkin saasta! Ihan kuin minulla ei muu…”
Leon kiroaminen katkesi hänen suustaan ulos tulvivaan veri ryöppyyn ja tuskaiseen pistävään kipuun sydämessä, hänen silmänsä laajenivat kivusta ja hämmästyksestä, kun hän tajusi tilanteen vakavuuden, Leon sydämeen oli isketty puinen kiila.
“Miten sinä…”, ähki Leo vaivalloisesti, hän ei jaksanut taistella vastaan, hänen voimansa hiipuivat ja piinaava tuska alkoi hämärtää näkökenttää.
Leo tunsi kuinka olento hakkasi kiilaa villisti yhä vain syvemmälle hänen ruumiiseensa, jokainen uusi isku tuntui helvetilliseltä Leon koko vartalossa ja hän erotti olennon valmistautuvan viimeiseen armoniskuun.
Leo purskautti verta suustaan vielä viimeisen kerran ennen kuin kiila murskasi hänen sydämensä ja hän vaipui ikuiseen lepoon.
Tajuttuaan työnsä tehdyksi Silmäpuoli Skitch kipitti ulos tunnelista iloisesti vikisten.

Cars-heirsh heilautti miekkojaan nopeasti katkaisten jälleen erään demonittaren pään, se päästi suustaan epäinhimillisen kiljaisun ja hajosi kasaksi vaaleanpunaisia kituvia liekkejä, joista heijastui lukuisia tuskasta kiljuvia kasvoja.
Tämän takana odotellut demonitar hyökkäsi Cars-heirshin kimppuun nopeasti ja armotta, se sivalsi valtavalla saksillaan kohti Cars-heirshin päätä mutta tämä väisti iskun kääntymällä nopeasti ympäri ja potkaisemalla sen jälkeen demonitarta vatsaan täydellä voimalla.
Demonitar kaatui taaksepäin huojuen mutta se ei kuitenkaan menettänyt tasapainoaan ja välttyi
juuri ja juuri kaatumasta maahan, sen puolustus oli kuitenkin heikoimmillaan tuon muutaman sekunnin ajan ja se riitti Cars-heirshille, ja hän sivalsi demonittaren kahtia.
Mutta mitä enemmän Cars-heirsh ja dryadit tappoivat demoneita, sitä enemmän niitä tunkeutui ulos jäljellä olevista vaaleanpunaisina sykkivistä portaallista, ne olivat repeämiä todellisen maailman ja kaaoksen sairaan valtakunnan välillä, joka kerta, kun demoni tapettaisiin se palaisi takaisin sen helvetilliseen maailmaansa ja sieltä, ennemmin tai myöhemmin portaalin kautta takaisin tähän samaiseen veriseen taisteluun, se oli päättymätön kierre, joka lopulta ajaisi haltiat väistämättömään tappioon.
Fairfax oli heidän onnekseen onnistunut valtaisan puumiehen avustuksella sulkemaan jo kaksi viidestä portaallista, sillä aikaa, kun puumies keskittyi sen jaloissa pyörivien demonien säälimättömään murskaamiseen Fairfax sulki portaaleja puristamalla itsestään ulos viimeisetkin voiman rippeet, portaalien sulkeminen vei kuitenkin paljon Fairfaxin jo valmiiksi kuluneista voimista ja portaalien sulkemiseen kului seuraavalla keralla aina vain enemmän aikaa.
Tappaen jälleen yhden demonitarren Cars-heirsh oli taas hetken aikaa vapaa taistelusta ja havaitsi puumiehen ja Fairfaxin päässeen jo kolmannelle portaalille, puumies murskasi ja Fairfax loihti, mutta Cars-heirsh havaitsi myös jotain sellaista mitä muut eivät pystyneet näkemään, kaksi kaaoksen otusta laukkasi hirvittävällä nopeudella kohti Fairfaxiä, joka ei millään pystyisi nykyisessä tilassaan torjumaan noiden epäpyhien olentojen hyökkäystä…
Demonittaren kirkaisu herätti Cars-heirshin äkisti takaisin tilanteeseen, hän torjui tämän hyökkäyksen nopeasti alaspäin, pakottaen demonittaren kumartamaan alaspäin.
“Nyt tai ei koskaan..” ajatteli Cars-heirsh ja vaikka hänen rintakehässään olevaan salaisuuksien vartijan aiheuttamaan syvään haavaan koski sietämättömästi, hän ponnisti itsensä hyppyyn kumartuneen demonittaren pään avulla ja sinkautti itsensä ilmaan, hän laskeutui seuraavan demonittaren pään päälle ja ponnisti itsensä ilmaan ja laskeutui jälleen uuden demonin pään päälle ja uuden ja uuden ja uuden…
Tilanne oli niin yllättävä ja sekava, että demonittaret eivät ehtineet reagoida siihen juuri mitenkään, jotkut kurottelivat valtavilla saksillaan kohti Cars-heirshin nopeasti liikkuvaa hahmoa, mutta sekin oli enemminkin vain epätoivoista yrittämistä, eikä se hidastanut Cars-heirshin tahtia juuri lainkaan.
Laskeutuessaan rykmentin viimeisessä rivissä sijaitsevan demonin pään päälle Cars-heirsh ponnisti itsensä viimeiseen valtavaan loikkaan joka heittäisi hänet loihtivan Fairfaixin ja hyökkäävien demonien väliin, Cars-heirsh ei ollut varma riittäisivätkö hänen voimansa demonien taltuttamiseen, mutta hän ainakin aikoisi yrittää.
Cars-heirsh hyppäsi korkealle ja syöksyi kohti demoneita, hän ei kuitenkaan ehtinyt tajuta pilvien seasta syljettyä vaaleanpunaista salamaa joka iski häneen täydellä voimalla sinkauttaen hänet täysin päinvastaiseen suuntaan ja kaataen hänet maahan pahasti palaneena.
Cars-heirsh rysähti märälle nurmikolle täysin voimattomana ja kylmä sade sulki hänet syleilyynsä.

Yliluonnollinen sade piiskasi Fairfaxin paljasta ruumista ja haittasi hänen näkökenttäänsä portaalille.
Vaikka hän tunsi sen sairaiden voimien hitaasti hälvenevän häntä kalvoi tunne siitä, että porataleja oli yhä kaksi jäljellä ja hänen yhä hiipuvat voimansa eivät välttämättä riittäisi niiden sulkemiseen, ei, hän ei häviäisi, ei nyt, kun he olivat jo niin lähellä voittoa.
Kolmas portaali sulkeutui välähdyksenä punaista energiaa ja lukuisten tuomittujen tuskaisten kirkaisujen saattelemana.
Fairfax lysähti maahan ja pieni hymyn häivähdys käväisi hänen kasvoillaan, se kuitenkin katosi nopeasti hänen naamaltaan, kun hän näki kahden epämääräisen vaaleanpunaisen olennon laukkaavan kirkuen häntä kohti, ne olivat kaaoksen perverssejä olentoja ja Fairfaxilla ei tällä hetkellä yksinkertaisesti ollut voimia niiden torjumiseksi.
“Minä en jaksaa enää, Isha…anna anteeksi” nyyhkytti Fairfax, mutta pyyhki kuitenkin kyyneleet kasvoiltaan ja valmistautui kohtaaman loppunsa näyttämättä pelkoa näiden kaaoksen kauhujen edessä.
Kun olennot olivat enää vain noin kymmenen metrin päästä hänestä toinen niistä kaatui maahan hillittömästi kirkuen ja sätkien, Fairfax yllättyi ja pieni toivon pilkahdus käväisi hänen mielessään, hän pystyi juuri ja juuri erottomaan taistelusta selvinneiden tienvartijoiden hahmot sateelta, ne olivat epäilemättä kaataneet demonin tarkoilla nuolillaan, toivo pelastumisesta kuitenkin pyyhkiytyi nopeasti pois Fairfaxin kasvoilta, kun hän tajusi etteivät tienvartijat ehtisi ladata jousiaan ennen kuin toinen olento olisi repinyt hänet kappaleiksi.
Olento oli enää vain muutaman metrin päästä Fairfaxista, se on muoto oli niin sairas, kun ihmismieli vain voi olla ja sen kirkuna oli rikkoa Fairfaxin tärykalvot.
Olento oli juuri sivaltamaisillaan saksillaan Fairfaxin pään harteilta, kun pieni vaaleansininen valopallo ilmestyi sihisten sen eteen, valopallo muutti nopeasti muotoaan pieneksi lohikäärmeeksi ja sylkäisi suustaan joukon pieniä partaveitsen teräviä piikkejä jotka upposivat syvälle demonin pehmeään ihoon, sen molemmat silmät puhkesivat piikkien lävistäessä ne ja olento kirkui kahta kauheammin, heiluttaen samalla villisti kahta lihaksikasta saksipäätteistä kättään.
Fairfax oli hetken täysin pölmistynyt, tilanne oli ollut niin nopea, lopulta hän sai kuitenkin ähkäistyä pienelle metsänhengelle, “sinä…..missä sinä nysväsit silloin, kun sinua tarvittiin?”, Fairfax ei ollut nähnyt pikkuista maskottiaan sitten lordi Andyelin kuoleman.
Pikkuinen lohikäärme muutti muotoaan suloiseksi pikkuihmiseksi ja kohautti olkapäitään viekkaan näköisenä ja istahti tämän jälkeen Fairfaxin olkapään päälle.
Kituva demoni huitoi yhä villisti ympäriinsä, mutta se sai pian selkäänsä sarjan nuolia, jotka kaatoivat sen lopullisesti maahan, se katosi vaaleanpunaisen liekkimeren saattelemana.
Fairfax nousi huojuen pystyyn ja valmistautui kutsumaan puumiehen taistelemaan kanssaan seuraavan portaalin luokse, hän havaitsi sen kuitenkin pian mahdottomaksi, demonit olivat ilmeisesti päättäneet hankkiutua eroon tästä massiivisesta riesasta, lukemattomat demonit olivat ympäröineet puumiehen ja vaikka se kuinka murskasi näitä kaaoksen sikiöitä niitä oli yksinkertaisesti liikaa ja puumies ei pääsyt liikkumaan minnekään, myös salaisuuksien vartija lähestyi tätä uhkaavasti sihisten ja Fairfax tiesi ettei puumies kestäisi enää kauaa.
“Isha sinua suojelkoon.”, kuiskasi Fairfax ja aloitti vaivalloisen nilkuttamisen kohti seuraavaa portaalia.

Irs kirskuttaja mönki märässä nurmikossa eteenpäin tuskallisen hitaasti, saastakiven palanen hänen kasvoissaan poltti yhä kipeästi ja hän päästeli jatkuvasti ympärilleen kirottua pelonhajua, sade sai hänen turkkinsa tuntumaan äärimäisen epämukavalta eikä se vaikuttunut ainakaan positiivisesti ympäri hänen vartaloaan sijoitettuihin sähkölaitteisiin.
Irs kirskuttajaa sapetti, hänen joukkonsa olivat julmasti pettäneet hänet, hänen naamassaan oli läjä saastakiveä ja hänen henkensä riippui hiuskarvan varassa, Irssin onneksi häneen kiinnitytetty juurikaan huomiota, demoni-otukset ja haltia-otukset olivat aivan liian keskittyneitä taistelemaan toistensa kanssa , että he olisivat huomanneet yhtä pikkuriikkistä mönkivää skavenia.
Irs alkoi olla jo melko kaukana taistelun tuoksinasta ja hän hykerteli itsekseen, minkälaisen koston hän langettaisikaan kaikkien petturien päälle, kun hän vain pääsisi täältä elävänä pois.
Mustien pilvien seasta sinkoutui jälleen yksi vaaleanpunainen salama kohti Irssiä mutta hän sai väistettyä sen nopealla kierähdyksellä sivulle, salama iskeytyi nurmikkoon ja jätti jäljelle vain hiiltynyttä roskaa ja Irs huokaisi helpotuksesta.
“Jo viides kerta…”, vikisi Irs itsekseen ja jatkoi surkeaa ryömimistään, olisikohan mahdollista, että hänen laitteistonsa houkutteli salamoita?
Ei, ei sehän olisi täysin absurdia, Irs nauroi omalle ajatukselleen ja jatkoi matkaansa, ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun Irs jo huomasi olevansa jälleen hengenvaarassa, eräs demonitar oli ilmeisesti huomannut hänen pakoyrityksensä ja juoksi nyt kirkuen takaapäin häntä kohti.
Irs sai yllättäen kehoonsa lisä puhtia ja pinkaisi juoksuun kohti läheistä kukkulaa, hänellä ei olut harmainta hajuakaan minne hän oli matkalla, Irs vain halusi pakoon, ja nopeasti.
Irssin epäonneksi tämäkin pakoyritys loppui lyhyeen, kun hänen eteensä iskeytyvä salama sytytti hänen turkkinsa palamaan ja sai hänet juoksemaan rääkyen ympäriinsä, Irssin koneisto ei myöskään reagoinut tuleen erityisen hyvin ja se räjähteli ja poksahteli vihreissä välähdyksissä lähettäen Irssin hurjiin ilmalentoihin.
Irs menetti viimeisetkin rippeensä ajan ja paikan tajusta ja syöksyi yhtenä räjähtelevänä möykkynä kohti kukkulan reunaa ja onnistui kompastumaan vielä pikkiriikkiseen kiveenkin, Irs menetti tasapainonsa ja hän alkoi pyörimään kukkulaa alas kuin väkkärä johon on sekoitettu, tulta, räjähdyksiä ja kirkuvaa skavenia.
Lopulta Irs lässähti kukkulan alapuolella sijaitsevaan syvään vesilätäkköön ja räjähti ilotulitusmaisessa eri värisenä loistavassa posahduksessa ja hänen koneistonsa rippeet ja palavat turkin palaset sinkoutuivat ympäri maita ja mantuja.

Fairfax hikoili, hänen päätänsä kivisti demonien läsnäolo ja tämän portaalin sulkeminen oli lähellä ajaa hänet hulluuteen ja ikuiseen kadotukseen, Fairfax kuitenkin pystyi juuri ja juuri pitämään ajatuksensa kasassa ja jälleen yksi portaali katosi aikaa halkovana välähdyksenä.
“Enää yksi, enää yksi…”, huohotti Fairfax itselleen ja katsoi kuinka häntä parinkymmenen metrin päässä suojelleet viimeiset dryadit pilkottiin kasaksi polttopuuta.
Fairfax katsahti taakseen ja näki kauhukseen, että myös ikiaikainen puumies oli kaatunut demonien mahdin edessä, tosin kovalla hinnalla, puumies oli murskannut lähes kaikki häntä ahdistelleet demonit ja ainoastaan muutama kylmästi naurava demonitar ja pahasti haavoitettu salaisuuksien vartija seisoivat yhä pystyssä, ne käänsivät katseensa Fairfaxiin ja aloittivat nopean juoksun häntä kohti.
Myös viimeinen portaali laukoi sisuksistaan yhä vain lisää demoneita ja Fairfax olisi muutaman minuutin kuluttua täysin piiritetty, he häviäisivät, kaikki ne elämät, jotka oli annettu tämän kirotun taistelun takia olisivat pian hukkaan heitetyt, ja vaikka Fairfax tiesi, että enemmin tai myöhemmin demonit katoaisivat tahtomattakin takaisin omaan helvetilliseen valtakuntaansa, hän kykeni kuvittelemaan minkälaista tuhoa ne ehtisivät korruptoivilla voimillaan aiheuttamaan metsälle, vahinkojen korjaamiseen menisi vuosisatoja, ellei enemmänkin ja Fairfax ei aikonut sallia sitä.
“Ei me emme häviä nyt…” mutisi Fairfax ja tajusi olevansa lähes ainoa eloonjäänyt koko taistelukentällä.
“Ehkä sitten voisit nousta pois nenäni päältä…”, sanoi ääni hänen alapuoleltaan.
Fairfax katsahti alaspäin ja tajusi seisovansa jonkun haltian kasvojen päällä, haltia oli niin pahasti palanut ja verillä, ettei Fairfax aluksi tunnistanut häntä.
“Cars-heirsh!!”, kirkaisi Fairfax ja kumartui tukemaan haavoittuneen sotatanssijan niskaa käsillään.
“Cars-heirsh…mitä, mitä sinulle on käynyt?”
“Slaanesh pieraisi päälleni.” naurahti Cars-heirsh ja nousi vaivalloisesti nousemaan.
Fairfax katsoi kuoleman vakavasti haavoittunutta sotatanssijaa huolestuneena, ja kysyi, “pystykö varmasti taistelemaan?”
Cars-heirshin kasvot muuttuivat äkisti pohtivan näköiseksi ja hän oli hetken vaiti, lopulta hän kuitenkin vastasi terävästi, “en.”.
Cars-heirsh kaatui tajuttomana märälle nurmikolle.
Fairfax kyyristyi ja yritti turhaan herätellä voipunutta sotatanssijaa, huomattuaan sen hän päätti keskittää viimeisetkin voimansa portaalin sulkemiseen, joka puolelta Fairfaxia lähestyi valtava demonien meri ja hän veti syvään henkeä.
Fairfax aloitti viimeisen portaalin sulkemisen.

Paroni Leonger Lefric tuli äkisti tajuihinsa, hän tunsi kylmän sateen haarniskaansa vasten ja ukkosen jyly kaikui hänen korvissaan, hänen otsaansa kivisti ja seisomaan nouseminen oli harvinaisen vaivalloista, Leongerin haarniskassa oli lukuisia naarmuja puhumattakaan hänen vartalostaan, joka paikkaa kivisti ja häntä oksetti.
Leonger heitti kypäränsä päästään ja tajusi seisovansa keskellä helvettiä, tai siltä se ainakin vaikutti, valtava joukko kirkuvia naisia ja ties mitä perverssejä otuksia rynnisti suoraan häntä kohti kylmästi nauraen ja kirkuen, katsahtaessaan taaksensa hän näki yhden ainoan alastoman haltia naisen mumisevan kauniita ja tanssahtelevia sanoja, joita hän ei pystynyt ymmärtämään, mystinen energia alkoi ympäröimään haltiaa ja tämän sanat voimistuivat huutamiseksi.
Leonger tajusi tilanteen mahdottomuuden, mutta hänen omatuntonsa ja ritarisäädöksensä ei sallinut jättää naista pulaan ja niinpä hän asettui miekkansa kanssa puolustamaan selkeästi hädässä olevaa neitoa.
“Ei hätää neiti, minä suojelen teitä”, sanoi Leonger haltialle ja tämä kääntyi katsomaan häntä.
“Tekisitkö todella niin?” sanoi haltia pehmeällä äänellä ja käänsi kauniit kasvonsa kohti Leongeria.
“Tietenkin” sanoi Leonger hieman pröystäilevästi “se on minun tehtäväni”
Haltia kääntyi kohti Leongeria ja tämän alaston ruumis sai Leongerin punastumaan ja hämilleen.
“Sinä haluat minua, etkö haluakin?” kysyi haltia mitäänsanomattomalla äänellä ja hän ojensi kättään kohti Leongeria.
“Äh.. tuota ne.. neiti minä…”, änkytti Leonger ja yritti kääntää katseensa pois haltiasta.
Haltia painoi alastoman ruumiinsa Leongeriin ja leikitteli käsillään Leongerin hiuksilla, “ota minut..” kuiskasi haltia Leongerin korvaan ja painoi silkinpehmeän ihonsa yhä vain kovemmin kiinni Leongeriin.
Leonger käänsi katseensa haltiaan, tämä oli niin kaunis viattomine kasvoineen ja lasinkirkkaina silmineen, kai hän nyt voisi.. hän kuolisi muutenkin ja…
Yhtäkkiä jokin välähti ikään kuin haltian lävitse, ja tämän kasvot vääristyivät tuskasta, Leonger päästi kauhuissaan irti haltiasta, kun tämän pää sinkoutui ilmaan verisenä purkauksena.
Leonger perääntyi henkeään haukkoen taaksepäin, kun kaunis haltia muuttui hetkessä valtavaksi vastenmieliseksi kaaoksen olennoksi joka kirkui korviavihlovasti ja piteli käsillään perversseihin kasvoihinsa ilmestynyttä syvää haavaa.
“Saisit kiittää minua” sanoi ääni Leongerin vasemmalla puolella ja hän kääntyi katsomaan hänen vieressään seisovaa pahasti haavoittunutta haltiaa. haltian iho oli lähes kokonaan palanut ja tämä oli peittänyt silmänsä verisellä siteellä, hiukset olivat puoliksi kärähtäneet ja se antoi haltiasta melko koomisenkin kuvan, haltian ruumis oli lukuisten haavaumien peitossa ja rintakehässä oleva kukka hohti ympärilleen mustaa valoa.
“Se yritti syödä sinut, joten Cars-heirsh vähän sivalsi sitä”, sanoi sama haltia Leongerille.
Leonger katsoi vielä hetken tuskasta kirkuvaa valtaisaa demonia ja käänsi katseensa sitten lukemattomiin nopeasti lähestyviin demoneihin.
Haltia nosti miekkansa pystyyn ja hihitti “nyt tapellaan.”
Leonger ja Cars-heirsh asettuivat suojaksi loihtivan Fairfaxin ympärille ja verilöyly alkoi.

Fairfax keskittyi täysin valtavien maagisten energioiden hallintaan, pienikin virhe ja hän olisi vainaa ja he kaikki mennyttä, onnistuminen ja he olisivat kaikki turvassa.
Fairfax kanavoi erivärisiä maagisia energioita sormiensa ja muinaisten sanojen turvin, hän oli kuitenkin väsynyt, hyvin väsynyt ja jotkut maagiset lonkerot alkoivat jo karata hänen hallinnastaan.
“Totelkaa nyt..”, kirosi Fairfax ja pani yhä enemmän voimaa erään tietyn aallon torjumiseen, se oli kuitenkin virhe, panostus antoi kahden muun aallon karata paikaltaan ja Fairfaxin voimat alkoivat hiipua.
“Pysykää, pysykää”, mutisi Fairfax ja yritti vielä viimeisen kerran työntää maagisia energioita takaisin järjestykseen.
Se ei onnistunut.
Valtaisat maagiset energiat tunkeutuivat syvällä Fairfaxin mieleen ja kaikenlainen järjestys maagisista energioista katosi, Fairfax tunsi päässään suunnatonta kipua ja pinkit salamat tanssivat hänen ympäri kääntyneiden silmiensä ympärillä, kun portaalin valtavat maagiset energiat kääntyivät Fairfaxin voimia vastaan ja raatelivat hänen mielensä riekaleiksi.
Fairfax oli epäonnistunut.

Cars-heirsh aisti heti, että Fairfax oli epäonnistunut, hän ja Leonger kaatuisivat pian vihollismassan alle ja metsästä tulisi demonien temmellyskenttä, mutta sitä hän ei vielä sallisi ei niin kauan, kun hän vielä eläisi.
Cars-heirsh väisti kolmen demonin samanaikaiset hyökkäykset vaivalloisesti ja iski sen jälkeen miekkansa erään kurkun läpi, hänelle ei ollut aikaa jäädä ihastelemaan työnsä tulosta, kun jo kolme uutta hyökkäystä suunnattiin Fairfaxia kohti ja hän joutui jälleen torjumaan hyökkäykset taitavasti kahden miekkansa avulla.
Cars-heirsh tiesi, että hän ei kestäisi tätä tahtia enää kauaa ja lausui viimeiset hiljaiset rukouksensa Ishalle ja Kurnoukselle.
Cars-heirshin korviin kantautui äkisti epämääräistä tuskaista rääkymistä ja hän käänsi katseensa hetkeksi ylöspäin, hän havaitsi taivaalla jonkinlaisen palavan ja kirkuvan möykyn, joka putosi suoraan heitä kohti, Cars-heirshile ei jäänyt aikaa selvittää mikä se oli, kun hänen piti jo väistää se.
Kirkuva palava ja salamapurkauksina räjähtelevä Skaven laskeutui suoraan heidän keskelleen ja pomppi ympäriinsä kipinäpurkausten saattelemana, aina välillä se pysähtyi hetkeksi tärisemään paikoillaan ja toisinaan se taas sinkoutui villisti eri suuntiin ajaen hämmentyneitä demoneita hiukan kauemmaksi Cars-heirshsistä.
Cars-heirsh hymyili ja kiitti Loecia tästä viimeisestä viihteestä.

Fairfax havaitsi vääristymän portaalin rakenteessa, hän ei tiennyt mikä sen aiheutti, luultavasti jokin ulkopuolinen tekijä, mutta tällä hetkellä se ei olisi voinut Fairfaxia vähempää kiinnostaa, vääristymää antoi hänelle tilaisuuden jota ei toista kertaa tulisi ja Fairfax aikoi käyttää sen.
Fairfax kokosi viimeisetkin maagisen mahtinsa rippeet ja paiskasi ne kaikki kohti epäjärjestyksessä olevia aaltoja.
Ne järjestäytyivät, aika palasi viimeinkin normaaliksi ja portaali katosi vihdoinkin maailmasta.
Fairfax hymyili, hän voisi viimeinkin levätä rauhassa.

Leonger ei voinut uskoa silmiään.
Aika näytti hidastui hänen ympärillään, demonit liikkuivat kuin hidastuksessa ja joka puolella oli täysin hiljaista, aivan kuin maailmanloppu olisi käsillä.
Demonit päästelivät vielä hetken äänettömiä huokauksiaan ja sitten, vaaleanpunainen välähdys halkoi taivasta, aika palasi normaaliksi, yliluonnollinen myrsky katosi, demonit olivat poissa ja metsä oli taas pelastettu.

Cars-heirsh seisoi metsän reunassa, lähes koko hänen ruumiinsa oli siteiden peitossa ja parantavien taikojen vahvistama, siitä huolimatta Cars-heirsh tiesi, että hän kantaisi näitä arpiaan vielä kuolin päiväänsä saakka.
Häntä ei kuitenkaan juurikaan kiinnostanut hänen oma tilansa, vaan Fairfaxin.
Taistelusta oli kulunut jo viikko, ja Fairfax oli nukkunut koko sen ajan ruususen unta, edes vahvimmat haltiamaagit eivät pystyneet ennustamaan hänen tulevaa tilaansa ja monet pelkäsivät pahinta, Cars-heirsihillä ei kuitenkaan ollut aikomustakaan luopua toivosta.
Cars-heirsh kuuli askeleita ja käänsi katseensa niiden suuntaan, häntä kohtaan tepasteli juuri uudeksi Seshbandin suk-joukkion lordiksi nimitetty haltia, lordi Andash.
Tämä haltia oli jonkinlaista kaukaista sukua Andyelille ja niinpä hän oli saanut myös tämän suk-joukkion johtajuuden, Cars-heirsh kuitenkin tiesi, että tämä haltia oli aivan liian nuori johtajan tehtäviin.
“Parempi pakata laukkusi”, huusi Andash Cars-heirshille.
“Miksi näin?”, huusi Cars-heirsh takaisin.
“Me lähdemme bretonniaan!!”

[Irs Kirskuttaja]

Loppu hyvin kaikki hyvin. :) Etenkin skavenien kannalta...

[Recnamorcen]

jatkoa kaivataan jo nyt. Hienoa tekstiä.

[welfi]

Hyvän päätöksen teet kun jatkat tätä!
Tuossa alussa oli vähän vaikea hahmottaa tilannetta, mutta loppua kohden selveni.
Keep up your good work.

[Andy the great]

No alun oli tarkoituskin olla vähän sellainen "mitäs ihmettä?". Mutta ehkä ammuin vähän yli, ken tietää?

[Andy the great]

Jess, jatkoa :p
Vaihteeksi tämmöinen vähän rauhallisempi osa, toivottavasti pidätte!

Hyökkäys Athel loreniin osa 10

Fredrick das Omen katseli ulos bretonnialaisen linnan koristellusta ikkunasta.
Hänen huoneensa oli valtava, kauniit maalaukset brettonnialaisten ritarien urotöistä koristelivat sen vahvoja keltaisiksi maalattuja graniitti seiniä, valtava verhottu tamminen sänky oli sijoitettu huoneen keskelle, sen päällä lepäsi silkkinen taivaansininen peitto ja kaksi vähintään yhtä kaunista kultatupsuista pehmeää tyynyä, lattialla levitetty matto loisti myöskin samaisissa sinissä väreissä kuin sängyn peitteet, mutta sen lukuisat monimutkaiset orjantappuraa muistuttavat kuvioinnit olivat vertaansa vailla.

Kaikkein näiden hienouksien lisäksi huone suorastaan pursusi useita erilaisia ikivanhoja antiikki esineitä, valtava kullattu vaatekaappi, vuosia sitten valmistettu kasvi kaiverruksilla koristeltu yöpöytä, kaksi jykevää, vahvasta puusta valmistettua tuolia ja olipa joku vielä onnistunut tunkemaan pienen marmorisen bretonnialaista jumalatarta esittävän suihkulähteenkin hänen sänkynsä viereen, jotta hän voisi heti ensimmäiseksi aamulla noustessaan pestä kasvonsa.
Fredrick olisi tietenkin pärjännyt vallan hyvin ilman kaikkia näitä hienouksia, itse asiassa ne saivat hänet tuntemaan olonsa varsin epämukavaksi, Fredrick oli keisarikunnassa köyhälistöperheessä asuessaan tottunut huomattavasti vaatimattomampiin oloihin, mutta ei hän näistä krumeluureista kehdannut kieltäytyäkään.
Fredrick huokaisi ja jatkoi tyhjäkatseisena tuijotteluaan ulos ikkunasta, hänen silmänsä jotka olivat joskus olleet kastanjan ruskeat ja täynnä elämää, olivat nyt harmaat ja elottomat, myös hänen ennen mustat hiuksensa ja pulisongit olivat saamassa päälleen tylsän harmaata sävyä, sota oli jo viidentoista pitkän ajan vuoden kuluttanut Fredrickin vahvaa ja lihaksikas vartaloa ja sekin oli nyt vain varjo entisestä ylväästä itsestään.
Fredrick olisi tavallisesti pitänyt päällään likaista ja osaksi repeytynyttä yksinkertaista, paitaa sekä useaan otteeseen paikattuja ja repaleisia housuja, molemmat vaateparret oltiin värjätty hänen kotiprovinssinsa strilandin värein, jossa hän oli toiminut kapteenina jo viisitoistavuotiaasta asti.
Mutta nyt hänen, päälleen oltiin suorastaan pakotettu hänen mielestään täysin naurettavat pussihousut ja täysin typerä valkoisen ja punaisen värinen pyöreähihainen paita, kaiken kruunasi hänen päässään keikaroiva pyöreähkö hattu johon oli työnnetty kolme valtaisaa kirjavaa sulkaa, jotka olivat Fredrickin mielestä naurettavia, sekä myöskin äärimmäisen epämukavia.

Fredrick oli taistellut kodistaan koko aikuisikänsä, jo viisitoista ikuisuudelta tuntuvaa vuotta hän oli jatkuvasti ajanut pelätyt kaaoksen demoni legioonat ulos stirlandista yhä uudestaan ja uudestaan, näiden vuosien aikana hän oli harjaantunut loistavaksi miekkailijaksi ja hänen hermonsa ja strateginen älynsä olivat hioutuneet lähes täydellisiksi, mutta vastaavasti nämä vuodet olivat myös kuluttaneet häntä rankasti, Fredrickin kasvot olivat kalpeat ja kuluneet, arpia risteili ympäri hänen ruumiissaan ja hän näytti ikäistään huomattavasti vanhemmalta.
Hänen ajattelutapansa oli myös runsaasti muuttunut vuosien saatossa, siinä missä hän oli ennen nähnyt piristävän pikku kahakan kaaoksen pölvästejä vastaan, hän näki nyt epätoivoa, kuolemaa ja ikuista mahdottomuutta voittaa kaaos, siltikin jos otettiin huomioon kaikki se mitä Fredrick oli elämässään nähnyt ja kokenut hän oli sangen järjissään oleva ja positiivinen sekä iloinen mies, ja juuri näiden ominaisuuksien takia oli keisari päättänyt lähettää Fredrickin bretonnialaisten avuksi.

Noin kaksi viikkoa sitten olivat bretonnialaiset joutuneet jatkuvien kaaoksen demonien aiheuttamien hyökkäysten kohteeksi, portaaleja kaaoksen valtakunnan ja oikean maailman välillä aukesi ja sulkeutui jatkuvasti ympäri bretonniaa, demonit tunkeutuivat ulos niistä kuin joukko vesikauhuisia tuholaiseläimiä, teurastivat, polttivat ja tuhosivat kaiken mitä käsiinsä saivat ja katosivat tämän jälkeen sinne mistä tulivatkin äänettömästi ulvoen.
Myös demonien lisäksi, lukuisia muita kaaoksen kauhuja oli marssinut tuhoamaan brettonnialaisia kyliä ja kaupunkeja, synkistä läpipääsemättömistä metsistä sairaat olennot ilmestyivät tappamaan ja tuhoamaan kaikkea mikä oli tavalliselle ihmiselle arvokasta tai rakasta, kaaoksen pedot, puoliksi ihmistä ja puoliksi eläintä.
Nämä epämuodostuneet olennot syöksyivät ulos metsästä vähintäänkin yhtä raivokkaasti kuin, demonit ja jättivät jälkeensä jopa enemmän tuhoa ja kuolemaa.
Ilmiö oli niin laaja ja hyökkäykset niin satunnaisia, että bretonnialaisten oli yksinkertaisesti mahdotonta levittää joukkojaan järkevästi ja niinpä he olivat lähinnä tyytyneet lähettämään pieniä armeijoita tiedusteluretkille, josta ne palasivat joko takaisin tyhjin käsin, tai sitten eivät ollenkaan.
Epätoivoisina bretonnialaiset olivat kääntyneet pohjoisen naapurinsa keisarikunnan puoleen ja pyytäneet apua, ikävä kyllä keisarikunnan resurssit olivat jo valmiiksi lujilla örkki sotalordi Gromur rautapään järjestämän massiivisen Waaghin! ansiosta ja niinpä keisari oli pystynyt lähettämään valtakunnastaan bretonnialaisten avuksi vain yhden miehen jolla oli viidentoista vuoden kokemus demonien tuhoamisesta, Fredrick das Omenin.

Fredrick ei ollut bretonniassa oleskelunsa aikana saanut aikaan juurikaan mitään, kaikki ritarit suhtautuivat häneen varauksella ja epäilevästi, ritarit eivät olleet “halunneet vaivata” häntä sotaneuvotteluillaan ja niinpä Fredrickin osa oli tähän asti ollut lähinnä ateriointiin osallistuminen ja satunnaisten demoneihin liittyvien neuvojen antaminen, ja Fredrick viettikin suurimman osan ajastaan huokaillen hiljaisesti huoneessaan miettien vaimoaan ja lastaan.
Helena, hänen vaimonsa oli harvinaisen kaunis nainen stirlandissa punertavine hiuksineen ja pisamineen, ja niinpä Fredrick oli ollut lievästi sanoen onnellinen, kun tämä oli vastannut myöntävästi hänen kosintaansa, vain vuosi tämän jälkeen hänen vaimonsa oli vielä synnyttänyt hänelle pienen pojankin, poika oli Fredrickin kaiken ylpeyden aihe ja hän piti tästä niin hyvää huolta kuin suinkin osasi ja opetti tätä myös parhaansa mukaan, Fredrick oli nimennyt poikansa Otoksi hänen oman isänsä mukaan.
Fredrick rakasti Helenaa ja Ottoa suunnattomasti, mutta vasta jouduttuaan näin kauas heistä, hän tajusi kuinka paljon he todella merkitsivät hänelle ja Fredrick päätti, että heti kotiin päästyään hän ostaisi naapurin leipomasta viimeisillä rahoillaan perheellensä kermaisen mansikkakakun jota he voisivat sitten kaikki yhdessä popsia läheisen kukkulan laella, aurinko paistaisi täydeltä terältä, nurmikko ja kukat heiluisivat kevyesti hennossa tuulen vireessä ja Otto potkisi nahkaista palloaan ympäriinsä ja katsoisi häntä kohti kirkkailla taivaansinisillä viattomilla silmillään ja huutaisi “Isä katso minä osaan, minä osaan!”
Fredrick hätkähti äkisti ulos haaveistaan, kun jykevään tammioveen koputettiin terävästi, hän kirosi itsekseen ja lähti laahustamaan kohti ovea vihaisesti mutisten “mitä ne @&%+!! nyt haluavat, eihän vielä ole ruoka-aika?
Koputus jatkui jatkumistaan ja yltyi yhä kovaäänisemmäksi ja ärsyttävämmäksi, Fredrick riuhtaisi oven vihaisesti auki ja karjui lähes täydellisellä bretonnian kielellä, “ JOO, JOO, EN MINÄ MIKÄÄN KUURO OLE!!”.
Fredrickin yllätykseksi oven takana ei seisonutkaan hänen tavallinen hienosti pukeutunut huonepalvelijansa, vaan likainen, punastunut ja säikähtäneen näköinen linnan työläinen, joka nieleskeli ankarasti.
- ”Anteeks, anteeks!”, puhui maalainen hermostuneesti, “en mie siua halunnu suututtaa, en kuul yhtään, anteeks iha hirmusast!”

-” No kerro sitten asiasi” sanoi Fredrick hämmentyneenä ja katsoi maalaista suoraan sen pikkuruisiin silmiin.

-” Kuul ny o pirumerassa! Ny o semonne et aijai, ajai, ny o oikei perskutarallaa..emmä tiiää mi mä sanoisi, nii hämmentää tää juttu, perskutarallaa…

-” Jospa keskittyisit oleelliseen…?”

-” Juu, juu! Kyl mä siua koht valasen, miä e vaa meinaa keksii mieten mä sen
paiskaisin….,perskutarallaa,…kuule en mäkään sit eka uskonu, voiks sie? Et oikkeesti miten se o mahollist? Miä kysyn sult miten se o mahollist?

- ”Mikä niin?”, tivasi Fredrick maalaiselta kärsimättömänä.

Maalainen löi kätensä otsaan ja naurahti, “Miähä yks pölkkypää oon ku en sulle viel kertonu, anteeks kovast…perskutarallaa…o vaa niin uskomato juttu….perskutarallaa…ei siet joka päiv nääkkää, ei himputtin himputti…

-“Mitä ei näe…?” ,sihisi Fredrick hampaittensa välistä.

-” Ai mit ei nää? Ny sä vast vitsin murjas…perskutarallaa….ne o kuule ny tääl, ne o tääl perskutarallaa…kyl täst riittää viel lapenlapille kertomist, kyl riitää…perskutarallaa…pietäs viel semottii hankiikkii…tyttö rintamal vähän hiljast ollu, sanoo et miä oon tylsä, voik siä uskoo…perskutarallaa,… kuulemma jauhan ain samaa koiranpaskee, voik sie uskoo?

-” MITÄ ON TAPAHTUNUT!?”

- ” Anteeks vaa kauheest, anteeks, miä tasin taas vähä puhhee läpiäpääheni….perskutarallaa…anteeks iha oikeest en miä millään pahall, iha oikeest….perskutarallaa…täi mennee iha kokona hämilleen, kyl miä tai vähä vajaa olla ku en miä saa ees viestii perill, kyl miä vähä vajaa oo…perskutarallaa …kytl oon..kyl pitäs jotakin tehä et en näin vajaa ois…

“KERRO MITÄ ON TAPAHTUNUT!!”

-Juu, juu, ei kuul huutaa tartte, ei tartte…kyl miä vähemmälläki ymmärrän…perskutarallaa…huutamine sattuuki mun koravii nii kamalast ja….perskutarallaa!, miähä eksyn iha kokonaa aiheest oo miä kyl yks pölvästi..kyl miä oon…perskutarallaa ja viel…

Fredrick tarttui pientä maalaista niskasta, nosti tämän rujosti ilmaan kasvojensa tasolle ja sihisi “mitä…on…tapahtunut!!”.
Maalainen rimpuili hätäisesti ja huusi “Mettän väki o tääl. mettän väki! Iha tos linnan takapihal”.
Fredrick päästi sätkivän maalaisen otteestaan ja tämä inisi vaivalloisesti maahan tömähtäessään, Fredrick sen sijaan suuntasi askeleensa kohti linnan massiivista takapihaa.

[Veripallo]

Aika viihdyttävää kamaa kyllä... Miksi muuten painat entteriä joka virkkeen päätteeksi? Ja muutenkin, aika pitkiksi venyvät nuo virkkeet muutenkin, ei haittaisi yhtään jos vähän enemmän esiintyisi pisteitä pilkkujen paikoille.

Nomutta joo, suosittu tarinaniekka kyllä kestää kritiikkiä. Hyvää kamaa, tykkäsin.

[enrico]

Eikös das omen meinaa pahaa ennettä latinaksi=).

[Andy the great]

Oikeastaan saksaksi. :D

[Andy the great]

Jepsis! Jatkoa on taas täällä pitkän odotuksen jälkeen, joskin hirmuisen vähän:(
Osaa syynä tähän mainittakoon lukuisat valtakunnaliset kokeet, joihin lukeminen vie melkoisesti aikaa, juttua tule siis hetken aikaa vähän harvemmin.
Joten tässä teille pientä purtavaa.

Hyökkäys Athel Loreniin osa 11

Cars-heirsh ja Andash ratsastivat sisään linnan pihaan johtovasta valtaisasta puuportista, jonka oli avannut heille likainen, punainen ja hätäilevä ihminen.
Pihalle saavuttuaan heidän eteensä aukeni varsin epämiellyttävä näky, lukuisat saastan ja lian peittämät ihmiset nilkuttivat pitkin mutaista pihamaata erilaisten askareiden kimpussa, useimmilla ei ollut päällään juuri muuta kuin valkoinen lakana, joka oli likaantunut ja repeytynyt vuosien saatossa ja kulunut lähes käyttökelvottomaksi. Monet ihmisistä olivat pieniä, punaisia ja pyöreähköjä, mutta silti selkeästi aliravittuja ja puutteessa eläviä, useat kantoivat likaisissa kehoissaan myös monia epämuodostumia ja ylimääräisiä sormia ja varpaita, jotka törröttivät ulos milloin mistäkin mädäntyneestä ja märkivästä ruumiinosasta.

Kaikki he kuitenkin jähmettyivät sillä punaisella minuutilla, kun Andash ja Cars-heirsh saapuivat pihalle, useimmat pudottivat kantamansa astiat ja ruukut rämisten mutaan ja pysähtyivät niille sijoilleen, mutta osa kuitenkin lähti kipittämään kohti linnan pääovea niin nopeasti kuin paksuista, likaisista kintuistaan pääsivät ja liikkuen yhtä sulavasti kuin täi tervassa.
Andash ja Cars-heirsh ohjasivat hevosensa kohti linnan puista ovea, pälyilevien katseiden ja hiljaisen supinan saattelemana.

“En pidä tästä…” kuiskasi Andash varovasti ja yritti samalla parhaansa mukaan vältellä pelokkaiden maalaisten katseita, “nämähän elävät, kuin eläimet”.
Cars-heirsh kohautti välipitämättömästi olkapäitään ja he molemmat jatkoivat hiljaista ratsastustaan mutaisen pihamaan poikki, herättäen hevostensa sulavilla liikkeillä yhä enemmän hermostusta ja hämmennystä, kuiskailevien maalaisten keskuudessa.

Äkisti linnan pääovi paiskautui auki ja ulos asteli mahtipontisen torvi soolon saattelemana, kiiltävään haarniskaan sonnustautunut ritari. Ritari antoi tutkailevan katseensa kiertää säikähtäneiden maalaisten keskuudessa, ritarin vieressä kyyristeli pieni hätääntynyt maalainen joka kiskoi tätä jatkuvasti jalasta ja osoitti lihavalla sormellaan suoraan kohti Cars-heirshiä ja Andashia. Ritari kääntyi maalaisen osoittamaan suuntaan ja siinä samassa tämän kasvot valahtivat valkeiksi ja ylimielinen ilme vaihtui nopeasti pelokkaaseen irvistykseen, ritari kyyristyi vapisten pienen maalaisen tasolle ja tiuskaisi jotain, maalainen nyökkäsi raivokkaasti vastaukseksi ja heristi haltioihin osoittavaa sormeaan yhä vaan innokkaammin.
Ritari nousi hitaasti ylös ja päästi ilmoille äänekkään huokauksen ja kohensi ryhtiään, ritari aloitti välinpitämättömän näköisen marssin kohti haltioita ja tiiraili taivaalle mielenkiintoinen ja punoittava ilme kasvoillaan. Ritari ei kuitenkaan huomannut maasta ulospäin törröttävää paksua juurta ja niinpä ritarin jalka töksähti tähän äänekkäästi kolahtaen ja ritari menetti hillittömästi käsillään huitoen ja huutaen tasapainonsa ja lässähti naama edellä likaiseen mutaan
Andash ja Cars-heirsh vaihtoivat huvittuneen näköisiä katseita, kun ritari nousi kompuroiden ja ähkien pystyyn vain liukastuekseen uudestaan vetiseen mutaan ja toistaen saman prosessin yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta ritari kuitenkin onnistui vääntämään itsensä Andashin ja Cars-heirshin luokse ja nosti itsensä pystyyn käyttämällä avukseen läheisen aidan tukipilaria, likainen ja haiseva ritari rykäisi hermostuneesti muutamankerran, suoristi punastellen itsensä ja julisti juhlallisesti.

“Tervetuloa oi uljas metsänväki, minun nimeni on Leol….”
“Esittelyt ovat tarpeettomia”, sanoi Andash ennen kuin ritari ehti lopettaa lauseensa “käsittääksemme tämä on Lordi Leonardon linna, olisiko mitenkään mahdollista tavata hänet?”
Ritari hämmentyi keskeyttämisestään hetkeksi ja raapi niskaansa yrittäen samalla vältellä haltioiden katseita.
“No… tuota… mistä minä tiedän, että ette ole tulleet tänne vain surmaamaan lordiamme”, mutisi ritari hiljaisella särisevälle äänellä, tämä olisi selvästikin halunnut olla missä tahansa muualla.
“Myönnän, että olemme käyneet monta monituista sotaa teidän rotuanne ja kansaanne vastaan ja, että teillä on syytä epäillä meitä”, sanoi Andash rauhallisella äänellä. “Siltikin tarkoitusperämme ovat tällä kertaa vain hyviä, pyydänkin siksi, että ohjaisitte meidät mahdollisimman nopeasti lordinne luo, täällä me hukkaamme vain kalisarvoista aikaa.”

Ritari näytti nyt entistä hämmentyneemmältä ja puntaroi hätäisen näköisenä erilaisia vaihtoehtoja, lopulta tämä kuitenkin huokaisi kyllästyneenä, “hyvä, on seuratkaa minua”.
Ritari viittasi kädellään kohti linnan ovea ja aloitti vaivalloisen askelluksensa kohti linnan ovia samalla, kun Cars-heirsh ja Andash seurasivat hiljaa perässä.

[serei]

Luin tätä yhdeksän osaa putkeen, ennen en ole tykännyt minkään sortin kirjoista tai novelleista oikeasti. Pakko sanoa, loistavaa tavaraa, vaikka en osaa arvostella millään lailla.Tuntuu siltä, että kovin moni ei saa aikaiseksi hyvää tarinaa demoneista, epäkuolleista, skaveneista ja ihmisistä kuudella päähenkilöllä... x)

[Andy the great]

Luin tätä yhdeksän osaa putkeen, ennen en ole tykännyt minkään sortin kirjoista tai novelleista oikeasti. Pakko sanoa, loistavaa tavaraa, vaikka en osaa arvostella millään lailla.Tuntuu siltä, että kovin moni ei saa aikaiseksi hyvää tarinaa demoneista, epäkuolleista, skaveneista ja ihmisistä kuudella päähenkilöllä... x)

Kiitos pelastit muuten ankean päiväni :)

[Andy the great]

Jes jatkoa!!
Kamaa on taas melkoisen vähän, mutta koittakaa jaksaa ja anteeksi kaikille brettipelaajille, kai tosta jalojen bretonnialaisten dissaamisesta on vain tullut huono tapa...

Hyökkäys Athel loreniin osa 12

Fredrick työnsi voimakkaasti pois tieltään jo kolmannen pientä tammi ovea pällistelevän uteliaan maalaisen. Maalainen iskeytyi vaivailoisesti vikisten linnan kovaan kiviseinään ja päästi ilmoille korvia vihlovan rääkäisyn, Fredrick tuhahti ja jatkoi kimmastunutta kävelyään kohti puista ovea jonka tiesi johtavan linnanlordin suureen neuvotteluhuoneeseen.

Fredrick tönäisi oven auki mahtipontisesti kahdella kädellään ja ovet iskeytyivät graniittiseiniin valtavalla voimalla aiheuttaen kovaäänisen rysähdyksen, Fredrick tiiraili eteensä aukeavaa näkymää tulisenraivon vallassa. Täysin harmaan huoneen keskellä lepäsi valtava puinen pöytä jonka ympärille oli kokoontunut joukko haarniskoituja ritareita, jotka nyt katsoivat Fredrickiä hämmästyneen näköisinä, pöydälle oli levitetty runsaasti sekalaisia karttoja, osa oli uusia ja vielä kirkkaanvalkoisen värisiä, mutta suurin osa oli jo aikansa eläneitä, repaleisia ja kellertäviä. Myös seinät oltiin ripustettu täyteen kehystettyjä, koristeellisia karttoja, jotka ainakin Fredrickin tietojen mukaan kuvasivat osia eripuolelta brettoniaa, kartat oltiin valmistettu huolella ja koristeellisiksi ja normaalisti Fredrick olisi jäänyt ihastelemaan niiden kauneutta pitkäksikin aikaa, mutta nyt hänen silmänsä olivat nauliintuneet kohti kahta pöydän päässä istuvaa epänormaalia henkilöä.

“Haltioita”, lausui Fredrick äänettömästi ja hänen kasvonsa muuttuivat kirkkaanpunaisista vitivalkoisiksi. Toinen haltioista istu rennosti tuolillaan paljaat jalat pöydän päällä ja yllään ivallinen virne, tämä oli peittänyt silmänsä kuluneella kirkkaanvihreällä liinalla ja tatuoinut itsensä lähes kokonaan kasveja esittävillä kiemurtelevilla tatuoineilla, jotka päättyivät hänen rintakehäänsä tatuoituun sinistä valoa hohtavaan kukkaan. Toinen haltioista näytti huomattavasti vakavammalta ja istui kumppaninsa vieressä katse naulittuna erääseen pieneen kuluneeseen karttaan, pitkät mustat hiukset olivat valahtaneet lähes kokonaan haltian kasvojen eteen, joten Fredrickin oli vaikea tarkastella niitä tarkemmin.
Yksi Ritareista oli jo ilmeisesti toipunut Fredrickin teatraalisesta sisääntulosta ja teki nyt hätäisiä kummaruksia hänen suuntaansa.

“Fredrick das omen!”, karjui ritari hiukan vaivaantuneella äänellä, “Meille on suuri kunnia, että olette saapuneet tä…”.
“TURPA KIINNI”, karjui Fredrick takaisin ja vihan puna alkoi palata hänen kasvoilleen.
“Täällä te vain pidätte näitä teidän kissanristiäisiänne ilman, että edes kerrotte minulle mitä on tekeillä!”
“Mitä minä edes teen täällä Sigmarin selän takana, ensin karjutte apua, kun hukkuvat siat ja sitten, kun viimeinkin saatte apua niin suljette sen ulos, kuin vesikauhuisen eläimen!”
“Miksi minä olen täällä!?. Minulla on perhe ja…”
Ritari teki haarniskoiduilla käsillään rauhoittavia liikkeitä ja puhui maireasti, “nyt, nyt rauhoittukaas vähän, me lähetimme jo kolme tuntia sitten erään palvelijan hakemaan teitä, pitääkin vähän ruoskittaa sitä, kun ei viel…”
“Haistakaa paska! Kunniallista kansaa muka, sallikaa minun nauraa! Muuta te ette tee, kun virheitä ja sitten syytätte niistä avuttomia maalaisia ja ruoskitte heidät verille! Teissä ei ole mitään kunniallista, te ette tarvitse demonieksperttiä vaan hullujenhuonetta!!”
Sen sanoessaan useat ritarit hätkähtivät tuoleillaan ja eräs nousi seisomaan paiskaten samalla kypäränsä voimalla maahan, ritari puuskutti äänekkäästi ja hänen kasvonsa olivat violetin väriset, ritari asteli Fredrickin luo ja läimäisi tätä haarniskoidulla kädellään suoraan poskelle. Fredrick kaatui iskun voimasta rysähtäen maahan ja hänen nenästään pursusi verta.

“Kuinka sinä julkeat…” sihisi ritari ja nosti Fredrickin kädellään seinää vasten, Fredrick ähki ja yritti sekavassa tilassaan turhaan irrottaa ritarin tiukkaa ja kylmää otetta kurkustaan.
“Me emme ole kenties täydellisiä mutta et kyllä ole sinäkään…” kuiskasi ritari ja tiukensi otettaan rimpuilevasta keisarikuntalaisesta.
“Kuinka voit edes ajatella loukkaavasi kunniaamme” jatkoi ritari ja tiukensi otettaan entisestään, väri alkoi jo kadota henkeään haukkovan Fredrickin kasvoilta. “Tulet katumaan sitä päivää, kun…”, ritarin puhe kuitenkin lakkasi lyhyeen, kun hänen päänsä vierestä sujahti miekka, joka upposi syvälle kiviseen seinään, vain juuri ja juuri välttäen myös Fredrickin pään. Miekka oli hienoa käsityötä ja sitä oli koristeltu kiemurtelevia kasveja esittävillä maalauksilla, Fredrick ja ritari tajusivat välittömästi, että virnuileva haltia oli heittänyt sen.
Haltia katsoi uteliaana kahden ihmisen pakertamista ja heilutti päätään sivulle niin, että hän pystyi näkemään Fredrickin kasvot.
“Oletteko kuuluisa demoninmetsästäjä Fredrick das omen?”, kysyi haltia täysin neutraalilla äänellä ja osoitti tatuoidulla sormellaan Fredrickiä.
Vihainen ritari hellitti rautaista otettaan niin, että Fredrick pystyi juuri ja juuri vastaamaan.
“O… olen.”
Haltia hymyili vastaukseksi ja sanoi kuuluvalla äänellä ritarille, “päästäkää hänet, niin neuvottelut voivat viimeinkin alkaa”.

[Andy the great]

Jatkoa.
Valtakunnalliset ovatkin jo ohi mutta kokeita työntyy silti ulos ovista ja ikkunoista, no nauttikaa toki osasta 13
Hyökkäys Athel loreniin osa 13

“Yksi turskan file, kiitos” sanoi Fredrick kojun takana kykkivälle maalaiselle lähes täydellisellä bretonnian kielellä, joskin hiukan hassusti ääntäen. Maalainen hieroi kuluneita käsiään virnistellen yhteen ja vastasi hihitellen, “kyllä herra, heti herra, vain pieni hetki…”, pieni maalainen kipitti kompastellen torikojunsa takaosaan ja katosi nopeasti Fredrickin näkyvistä. “Tyypillistä niin tyypillistä…” mutisi Fredrick itsekseen ja nojautui rennosti vasten läheisen talon seinää.

Fredrick ei ollut voinut uskoa, että jossakin päin bretonniaa ihmisillä voisi olla huonommat oltavat, kuin linnassa, josta hän vasta muutama päivä sitten oli lähtenyt kahden haltian ja erään ritarin kanssa tälle matkalle, mutta tämä pieni Bordealuxin satamakaupunki todisti tämänkin Fredrickin olettamuksen vääräksi. Ihmiset, talot, eläimet, esineet, kadut, kaikki näyttivät olevan lähtemättömän mustan saastan peitossa, se ympäröi kaikki ja kaiken, eikä se ollut jättänyt koskettamatta Fredrickiään. Kapeat kadut olivat kukkuroillaan jätöksiä ja roskia, eikä paikallisilla asukkailla näyttänyt olevan minkäänlaista käsitystä viemäreistä tai jätehuollosta, saati sitten henkilökohtaisesta hygieniasta. Talot olivat kaikki samanlaisia hätäisesti väsyttäjä epäsymmetrisiä puuhökkeleitä, jotka saattaisivat kaatua asukkaidensa selkään hetkenä minä hyvänsä, kaikki talot oltiin rakennettu lähes kiinni toisiinsa tehden kaduista ahtaita ja vaikeakulkuisia väyliä, joissa pystyi kulkemaan enintään kaksi ihmistä rinnakkain.
Ihmisten ruokavaliossa ei myöskään ollut juurikaan kehumista, se näytti Fredrickin mielessä koostuvan vain kahdesta ruokalajista, mädäntyneistä kaloista ja haisevasta kaalista, mitään muuta hän ei ollut nähnyt saati sitten syönyt kuluneen päivän aikana. Kaikista näistä hirveyksistä huolimatta yksi asia oli ylitse muiden, haju. Se leijaili joka puolella, sitä ei voinut paeta tai piiloutua ja se iski Fredrickiin, kuin fyysinen hyökkäys, Fredrick oli oksentanut päivän kuluessa jo kolmesti hajun takia, eikä hänen olossaan ollut nytkään hurraamista.

“Kas tääs ois” hihkaisi kojun takaa palannut maalainen Fredrickille ja heilutti hänen edessään pahasti mädäntynyttä toukkien ympäröimää kuollutta kalaa, “se tekis, 0,05 kuparirahaa, tahi kaalia, jos siula o sellast matkassas”.
Fredrick nyrpisti tuskaisana nenäänsä ja kaivoi laukustaan likaisen homehtuneen kaalin, jonka tyrkkäsi vastenmielisenä myyjälle. Myyjä hymyili ainoalla hampaallaan vastaukseksi ja ojensi kalansa Fredrickin vapisevaan käteen, “suur kiitos vaa, oil mukava asio työn kans!”
“Kuten myös…”, mumisi Fredrick vastaukseksi ja lähti puskemaan tietänsä ruuhkaisen ihmismassan lävitse.

Fredrick oli ollut iloinen, kun vain muutama päivä sitten tatuoitu haltia oli osoittanut napakasti yhtä neuvotteluhuoneessa sijaitsevista kartoista ja sanonut “seuraava hyökkäys tulee taatusti tänne, me menemme sinne ja otamme hänet mukaamme,” tässä vaiheessa haltia oli nyökännyt Fredrickin suuntaan,” jos yritätte estää niin estäkää, mutta siinä tapauksessa tapamme teidät kaikki ja menemme sinne silti, asia lienee selvä kaikille vai kuinka?”
Pölmistyneet ritarit olivat aukoneet suitaan, kuin akvaariokalat ja yrittäneet saada jonkinlaista kontrollia tilanteesta, “mutta… mutta sir, sehän on Lyonessessa pelkästään matka sinne asti kestää useita viikkoja”.
“Eikä siinä vielä kaikki!” oli ahkerasti nenäänsä tonkinut ritari huutanut, “petomiesten takia sinne on lähes mahdotonta kulkea maitse, teidän olisi ensin kuljettava läheiseen kalastaja kylään, josta teidän täytyisi ostaa vene ja purjehtia sen avulla Lyonesseen. Ja vaikka matkanne lyhenisikin siitä huomattavasti minun on ikäväkseni myönnettävä, ettemme me bretonnialaiset ole niitä parhaita merimiehiä, vaikka hevosenselässä voitammekin kenet tahansa.” Kolmaskin ritari oli noussut ilmaisemaan mielipiteensä asiasta ja naurahtanut halveksivasti, “ja teitähän on vain kolme! Mitä merkitystä taistelussa on kolmella ylimääräisellä henkilöllä? Aivan, ei yhtään mitään!”
“Kolme? Laskelmieni mukaan meitä on lähdössä matkaan yhteensä neljä,” oli tatuoitu haltia sanonut ja osoittanut sormellaan yhtä ritareista Myöhemmin Fredrick oli saanut tietää, että ritari tunnettiin nimellä Leonger Lefring.
Äkillinen isku erään maalaisen pyykkisäkistä palautti kuitenkin Fredrickin äkisti maanpäälle ja hän rojahti suoraan kasaan homeista lantaa, ehtimättä miettiä asiaa sen enempää.
“Voihan….”, kirosi Fredrick ja onnistui juuri ja juuri nostamaan haisevan ruhonsa pois ulosteläjästä, hän oksensi jo neljännen kerran päivän kuluessa ja suuntasi horjuvat askeleensa kohti kylän satamaa.

Andash silmäili ruumaan tavaroita kantavia ähkiviä maalaisia istuen samalla leppoisasti veneen kannen reunalla. Aurinko paistoi täydeltä terältä kirkkaan siniseltä taivaalta ja hänen onnekseen, näin lähellä vettä, merentuoksu peitti selkeästi alleen kylän mädältä ulosteelta tunutvan ominaishajun. Kaikki oli toistaiseksi mennyt niin kuin metsän vanhimmat loitsukutojat olivat ennustaneet, he olivat saanet itselleen laivan ja suuntaisivat pian kulkuaan kohti bretonnian pohjoisosia, viimeisiä ruokia kannettiin jo nyt ruumaan ja ryhmä teki lähtöään etuajassa. He olivat poimineet matkaansa kaksi hyödyllistä ihmistäkin, aivan kuten loitsukutojat olivat ennustaneet, Andash toivoi, että loputkin matkasta sujuisi yhtä mutkattomasti, he eivät saisi epäonnistua, bretonnia oli heille aivan liian hyödyllinen menetettäväksi. Ja vaikka loitsukutojat olivatkin puhuneet vain yhden bretonnialaisen provinssin kuolemasta mikäli he eivät puuttuisi asiaan, Andash aavisti, että pimeillä jumalilla oli mielessään jotain paljon suurempaa. Niin paljon satunnaisia demonien hyökkäyksiä, petomiesten tuleminen ulos piiloistaan, pimeät jumalat olivat paljastaneet aivan liian monta valttikorteistaan, ettei kyseessä voinut olla mikään tavallinen hyökkäys ja Andash pelkäsi ja tiesi, etteivät nämä kaksi olleet sairaan kaaoksen ainoita ässiä hihassa.
Hänen synkät ajatuksensa kuitenkin keskeytyivät, kun kiiltävään haarniskaan sonnustautunut ritari saapui auringon paahtamalle kannelle.
“Kaikki valmistelut on pian suoritettu, olemme valmiit lähtemään”, ähki hikinen ja punoittava Leonger Andashille, tällä oli selkeästi tukalat oltavat auringon paahtamalla kannella painavan haarniskansa kanssa.
“Hyvä”, tyytyi Andash vastaamaan ja käänsi katseensa takaisin auringossa kylpevälle ulapalle, tuuli heilutti hänen kauniita pitkiä mustia hiuksiaan aavemaisesti ja meren aallot keinuttivat hiljaisesti lotisten heidän laivaansa. Muutama Lokin rääkäisyä lukuun ottamatta oli laivalla ja sen ympäristössä täysin hiljaista saaden Leongerin tuntemaan olonsa ahdistuneeksi.
“Entä se keisarikuntalainen….?”, kysyi Leonger rikkoakseen häntä häiritsevän hiljaisuuden ja hänen äänensä muuttui äkisti katkerasti. Andash kääntyi hitaasti ympäri ja tuijotti sinisillä silmillään suoraan Leongerin omiin, katse oli läpäisevä ja Leongerista tuntui nopeasti siltä, kun haltia olisi nähnyt kaiken mitä hän oli koskaan kokenut tai tuntenut. Leonger yritti vältellä Andashin katsetta mutta hän ei kerta kaikkiaan pystynyt siihen, aivan, kun nuo silmät olisivat naulanneet hänet avuttomana maahan vihollisen tapettavaksi, hän nuoleskeli hermostuneesti ja hikikarpalot rupesivat valumaan yhä vuolaammin pitkin hänen kuumoittavia kasvojaan. Lopulta Andash kääntyi takaisin ulapalle päin ja vastasi rauhallisesti “tuoltahan näyttäisi tulevan…”.

Leonger kääntyi ympäri, mutta ei nähnyt laivan läheisyydessä muita, kun erään likaisen haisevan juopon joka oli pikaisesti pesun tarpeessa.
“Ei voi olla totta!”, naurahti Leonger, kun hän tajusi huojuvan juopon todellisen henkilöllisyyden.
Fredrick raahasi itseään vaivalloisesti laivan kannelle ja hänen oli vaikeata olla huomaamatta Leongerin naurunpurskahduksia, jotka tämä yritti peittää hätäisesti kädellään, siitä huolimatta Fredrick päätti säilyttää nekin vähäiset ylpeyden rippeet mitä hänellä oli jäljellä ja hän marssi välinpitämättömästi kohti laivanruumaa.
“Mikä hätänä?!”, huusi Leonger naurahtaen Fredrickin perään, “luulin sinun olevan kotoisin Stirlandista, luulisi sinun tottuneen olemaan tuollaisessa kunnossa?” Fredrick kirosi mielessään, pikku ritari oli selvästikin pitänyt korvansa auki maantiedontunneilla. Fredrick kääntyi maltillisesti ympäri ja loi pienen hymynhäivähdyksen ritarin suuntaan ennen kuin jatkoi matkaansa.

“Äh, älä ota sitä niin tosissaan”, sanoi ritari äkisti ja heilautti kättään huolettomasti. “Olemme jo antaneet anteeksi pikku purkauksesi neuvotteluhuoneessa, olen perheellinen mies ja tiedän miltä tuntuu olla siitä erossa ensimmäisen kerran. Toivon vain ettei meidän tarvitse olla puhelakossa kokomatkan aikaa.” Fredrick katsoi ritaria pitkään ja hartaasti, mutta lopulta käveli kuitenkin tämän luo ja ojensi kätensä.
“Minulle olisi kunnia taistella vierellänne sir Lefring”.
“Kuten minun sinun das Omen”.
Ritari ja keisarikuntalainen kättelivät toisiaan ja laiva aloitti pitkän matkansa kohti loppumattomia taisteluja.

[Waterfall Dragon]

Hyvää tekstiä, näitä jaksaa lukea. Jatka samaan malliin =)

[Andy the great]

Jep, jep, täällä taas.
Huomasin tässä osassa tuon "filosofisoinnin" täysin turhaksi lässyttykseksi, mutta jätin sen kuitenkin tarinaan. Myös erään äijän viimeisethetket voivat mennä vähän liioittelun puolelle, mutta....
No anyway hyvät naiset ja herrat....

Hyökkäys Athel loreniin osa 14.

Fredrick tiiraili horisonttiin piirtyvää auringonlaskua tyytyväisin mielin. Oranssit ja keltaiset auringonsäteet piirtyivät peili tyyneen merenpintaan ja heijastuivat siitä takaisin pilvettömälle tumman siniselle taivaalle, värjäten koko maailman kauniin purppuranpunaiseksi. Laiva kylpi laskevan auringon viimeisissä lämpimissä säteissä ja värit tanssivat kirkkaasti laivankannella, luoden veden kanssa kirjavia monivärisiä alueitta jo valmiiksi kultaisena kimaltelevaan mereen. Vaikka ulkona alkoi olla jo kohtuullisen kylmä nämä kirkkaat ja lämpimät säteet hyväilivät Fredrickiä niin hellästi, että hän pystyi oleskelemaan kannella tuntematta lähes minkäänlaista tarvetta hakea päälleen muuta kuin vihreän lyhythihaisen paidan johon hän oli nyt sonnustautunut. Kuinka kauan siitä oli, kun hän oli viimeksi ihaillut näin kaunista auringonlaskua? Kauan, liian kauan, kuinka hän toivoikaan, että Otto ja Helena olisivat olleet jakamassa sen hänen kanssaan.

“Taidat taas olla vähän omissa maailmoissasi.”, sanoi hänen vierelleen ilmestynyt hymyilevä Leonger, joka myös oli saapunut ihailemaan auringonlaskua. Fredrick naurahti, hän oli viimeisen kolmen päivän aikana tutustunut ritariin ja heistä oli pian muovautunut mitä ylimmät ystävykset.
“Se on kaunis, eikö olekin?, jatkoi Leonger, “ja kaaos kehtaa yrittää ottaa sen meiltä pois…”
“Ei jos se minusta riippuu”, totesi Fredrick ja käänsi katseensa poispäin auringonlaskusta, “kaaos ei voita niin kauan meidän kaltaisemme jaksavat sitä vastustaa, sen asian olen oppinut näiden vuosien aikana kantapään kautta”. Leonger katsoi hiljaa Fredrickiä. joka oli selkeästi aikeissa sanoa jotakin mutta sanat takertuivat tämän kurkkuun. “Kerran meidän kaupunkiimme tuli mies…” aloitti Fredrick hitaasti. “Vahvistukseksi tulevaa hyökkäystä vastaan, oletimme saavamme vähintään rykmentin tai kaksi, mutta saimme vain tuon miehen. Hän oli valtava, isompi kuin sinä, isoin mies mitä olen koskaan nähnyt, hänet tunnettiin nimellä, mies joka ei itke koskaan.” Fredrick piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. “Hyökkäys tuli ja se mies…. tappeli… paremmin kuin kukaan meistä, hän pelasti lapsia varmalta kuolemalta, kun demonit kävivät heidän kimppuunsa, hän pelasti jopa vaimoni vaikka en siihen itse pystynyt”. Fredrickin kasvot kalpenivat, kun hän painui syvemmälle muistoihinsa, “sitten se saapui se, iso kasa haisevaa mädäntynyttä saastaa lyllersi meitä kohti, pimeän jumalan suurempi demoni, se oli jyräämässä epätoivoista lasta allensa. Mies yritti pelastaa lasta hän syöksyi eteenpäin kohti varmaa kuolemaa,…. molemmat jäivät alle ja…”. Fredrick naurahti äkisti surullisesti ja jatkoi, “mies itki kuin pikku lapsi, mies joka ei itke koskaan…”. Fredrick piti jälleen taukoa, mutta kääntyi sitten nopeasti Leongerin puoleen. ”Sinä päivänä kuoli hyvä mies, ja miksi? Miksi me edes vaivaudumme taistelemaan, kun kaikki kuitenkin tuhoutuu lopuksi, mikä ajaa ihmisiä pitkittämään heidän tuskaisia elämiään yhä vain pidemmälle?
“Toivo”, vastasi Leonger hiljaisesti, “toivo siitä, että kaikki vielä kääntyy parhain päin, toivo siitä, että he vielä joku päivä elävät onnellista elämää ystävien ja perheensä kanssa, senhän vuoksi sinäkin taistelet eikö? Jotta joku päivä voisit elää rauhassa perheesi kanssa, sinä taistelet, että voisit joskus lopettaa sen. Sinä taistelet koska rakastat heitä, jotta he voisivat elää ja jotta sinä voisit elää edes muutamia pieniä iloisia hetkiä heidän kanssaan.”
“Mutta onko tämä kaikki sen arvoista?”
“Sen päätät yksin sinä rakas Fredrick.”, sanoi Leonger ja käänsi katseensa kohti auringonlaskun viimeisiä säteitä, “ja jos kaaosta ei olisi, muistaisimmeko edes nauttia tästäkin kauneudesta? Näkisimmekö tätä jos maailmassa ei olisi mitään mikä voisi ottaa sitä meiltä pois? Jäisimmekö ihailemaan auringonlaskua vai kävelisimme sen ohi, vai mikä pahempaa kenties tuhoaisimme sitä tietoisesti koska kukaan ei enää jaksaisi arvostaa sitä?”

Fredrick ei ehtinyt vastata, kun äkisti Andash ilmestyi heidän väliinsä.
“Meidän on muutettava kurssiamme, nyt heti!” sanoi Andash hätäisesti. Fredrick ei pitänyt lainkaan haltian äkeensävystä, mutta eräs toinen asia huoletti häntä vielä enemmän ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitänsä, Andashin kasvoilla paistoi puhdas pelko, jotakin mitä Fredrick ei ollut vielä koskaan nähnyt haltian kasvoilla.
“Mitä… mitä sinä oikein höpäjät” änkytti Leonger tyrmistyneen näköisenä, hänellä oli selvästikin vaikeuksia sisäistää haltian käskyä.
“Etkö sinä tajua, meidän on muutettava välittömästi kurssia!!” parahti Andash epätoivoisesti, haltian kasvot muuttuivat yhä vain pelokkaimmiksi ja Fredrick arveli, että pian tapahtuisi jotain kamalaa elleivät he tottelisi. Fredrick karjaisi muutaman selkoperäisen ohjeen merimiehille, jotka alkoivat välittömästi kääntää venettä luoteeseen.
“Mitä ihmettä sinä teet?” sanoi Leonger pölmistyynenä Fredrickiklle, “sinä ohjaat meidät väärään suuntaan.” Tuskin Leonger oli saanut lausettaan lopetettua, kun äkillinen salamanisku sai hänet hyppäämään säikähtäen ilmaan, viimeisetkin auringonsäteet katosivat horisonttiin ja pienet sadepisarat alkoivat äkisti piiskaamaan laivankantta. Myös tuuli yltyi nopeasti navakaksi ja aallot muuttuivat pienistä laineista korkeiksi vaahtopäiksi, tyhjästä ilmaantuneet sysimustat pilvet peittivät kuut ja tähdet heidän näkyvistään ja pian muutamia salamaniskuja lukuun ottamatta laivalla vallitsi lähes täydellinen pimeys. Andash kirosi jotain haltiakielellä ja lähti juoksemaan kohti ruumaa, olettavasti herättämään nukkuvaa Cars-heirshiä. Sade yltyi yltymistään ja pian koko kansi lainehti vedestä, merimiehillä oli täysi työ pitää itsensä pystyssä liukkaalla laivankannella, pian koko laivan miehistö oli täydellisessä epäjärjestyksessä ja liukastelevat ihmiset yrittävät epätoivoisesti raahata itseään lähemmäksi kohteita, joista oli mahdollista ottaa edes jonkinlaista tukea.

“Sigmarin nimeen mitä täällä tapahtuu?”, kuiskasi Fredrick itsekseen ja tarrautui läpimärillä käsillään yhteen pienemmistä mastoista välttyäkseen kaatumasta uudelleen vetiselle kannelle. Laiva alkoi huojua uhkaavasti yhä vain suurempien aaltojen lyödessä sitä ja vettä alkoi pärskymään kannelle aaltojen voimasta yhä enemmän ja enemmän. Siitä ei ollut enää epäilystäkään, he olivat suoraan myrskyn silmässä, mutta minkälaisen myrskyn, Fredrick ei ollut koskaan nähnyt elämässään mitään vastaavaa. Sade oli niin tiheää ja lujaa, että sekin vähäinen näkyvyys mikä heillä oli tänä yönä peittyi lähes kokonaan, tuuli oli niin navakkaa ja voimakasta, että miehet olivat vähällä sinkoutua ulos laivasta sen takia, sen ja sateen aiheuttama korviahuumaava melu teki minkäänlaisen kommunikoinnin tai käskyjen antamisen täysin mahdottomaksi, aallot olivat niin korkeita, että laiva oli vähällä kaatua niiden vaikutuksesta ja aika-ajoin joku aalto ylettyikin pyyhkäisemään laivankannen ylitse, melkein vieden jonkun onnettoman merimiehen mukanaan. Mutta myrskyssä oli kaikkein kammottavinta oli se kuinka nopeasti ja huomaamattomasti se oli noussut heitä vastaan, vielä muutama minuutti sitten taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan, mutta nyt myrsky jo riepotti heidän laivaansa koko mahdillaan. Ja juuri, kun Fredrick luuli etteivät asiat voisi muuttua pahemmiksi, korviavihlova rääkäisy halkoi myrskyä, se kuulusti jonkin kidutetun eläimen tuskanhuudolta ja ympäröivän myrskyn pauhu sai sen kuulostamaan vielä hirveämmältä.

Fredrick käänsi kauhuissaan katseensa äänen suuntaan ja iskevän salaman valossa hän pystyi erottamaan äänen aiheuttajan ja hänen silmänsä laajentuivat pelosta.
Niin uskomatonta, kun se Fredrickistä olikin merestä nousi valtava linna. Koko linna oli valmistettu teräksestä tai muusta sen kaltaisesta materiaalista, joka loi linnasta kylmän armoa antamattoman vaikutelman, linnan tornit olivat pitkiä ja äärettömän teräviä ja mitä korkeammalle linnan rakenteessa mentiin sitä korkeammaksi ja harvemmiksi tornit kävivät, isoimmat tornit jakautuivat vielä pienempiinkin jalokivistä hakattuihin torneihin joihin oltiin kaiverrettu koko rakennelman ainoat ikkunat. Koko linna itsessään oli lähinnä terävän kananmunan muotoinen ja vähintään kolme kertaa yhtä iso kuin heidän laivansa, se pystyisi helposti murskaamaan heidät vain yksinkertaisesti purjehtimalla heidän päältään.

Linna ei ollut kuitenkaan ollut Fredrickin ainoa huolen aihe, vaan pikemminkin se minkä selässä se ratsasti. Linnaa pitää selässään massiivinen vihreänsininen merikäärme. Se oli kokonaan timantin lujilta näyttävien suomujen peitossa sen päätä lukuun ottamatta, sen suu oli kuin valtaisa pimeä rotko, jota ympäröi toistakymmentä riviä valtaisia veitsenteräviä luunvalkoisia hampaita, käärmeen silmät olivat kuin kaksi pöydän kokoista hohtavaa smaragdia , jotka levittivät ympärilleen aavemaista valoa.
Käärmeen koko ruumis loppui mahtipontiseen pyrstöön, jolla se liikutti itseään ja linnaa eteenpäin ja aina välillä pärskäytti innoissaan sen avulla ilmaan valtavia massoja merivettä.
“Sigmar…”, henkäisi Fredrick ja kietoi märät kätensä maston ympärille yhä tiukemmin. Merikäärme kiljaisi uudestaan ja tällä kertaa sen helvetillinen ääni tuntui kuuluvan Fredrickin mielestä huolestuttavan läheltä.
“Kimppuumme hyökätään!!”, huusi Fredrick voimiensa takaa, mutta myrskyssä hänen oma äänensä kuulosti heikolta ja heiveröiseltä ja hänen oli mahdotonta sanoa kuuliko häntä kukaan.

Fredrick oli juuri aikeissa huutaa uudestaan, kun äkisti jättimäinen aalto pyyhkäisi heidän laivansa ylitse ja Fredrickin avonainen suu täyttyi merivedestä. Fredrick pärski vettä epätoivoisesti ympäriinsä ja hän tärisi holtittomasti kylmyydestä ja shokista. Merikäärmeen kirkaisu kaikui jälleen ilmassa ja Fredrick päätteli sen äänestä että, sen täytyi olla aivan heidän vierellään, mutta silti vaikka hän kuinka siristi silmiään hän ei kyennyt sitä näkemään. Hirvittävä rääkäisy kaikui ilmassa, kun linna nousi vedestä, ukkosen jyrähdyksen saattelemana suoraan laivan vierelle, se oli majesteettinen, mutta samalla hirvittävä näky, rautaiset tornit tihkuivat vettä ja linna suorastaan hohti myrskyn keskellä julmuudellaan ja kovuudellaan.

Mutta miksi linna ei yksinkertaisesti ollut murskannut heitä samalla, kun se oli noussut takaisin pinnalle, Fredrick mietti, se olisi ollut helppoa, vai halusiko vastustaja kenties vain kerskailla heille ylivertaisuudellaan ennen kuin se murskaisi heidät, mikä vihollinen edes oli? Vastaus tuli Fredrickille mitä hirveimmällä tavalla selväksi, kun linna purjehti aivan heidän viereensä ja alkoi laskemaan ensimmäisiä rautaisia siltojaan laivankannelle.
“He yrittävät valtausta.” kuiskasi Fredrick itsekseen ja alkoi vaistomaisesti hapuilemaan miekkaansa, kauhukseen hän kuitenkin huomasi ettei se roikkunutkaan hänen vyöllään, hän oli jättänyt sen laivan ruumaan. Pelonsekaisin tuntein, Fredrick lähti kompuroimaan kohti ruumaa, märkä ja liukas kansi sekä laivan jatkuva heiluminen tekivät hänen liikkumisestaan lähes mahdotonta ja koomisen näköistä.
Laivalta alkoi kuulua taistelun ääniä ja miesten tuskaisia huutoja, menossa oli ilmeisesti suuremman luokan verilöyly, sillä myrskystä huolimatta Fredrick pystyi kuulemaan kaikki miesten kuolinhuudot kristallinkirkkaasti.

“Ei!! Älkää antako sen viedä mua!! Älkää jättäkö!! Ei älkää jättäkö, Ladyn nimeen älkää jättäkö mua!!”
Fredrick reagoi avunhuutoon välittömästi ja kääntyi salamannopeasti, hän oli huudon ansiosta taas oma itsensä, avunhuudot antoivat hänelle eräänlaista voimaa ja herättivät Fredrickissä aina suurta halveksuntaa vihollista kohtaan. Fredrick käveli kömpelösti äänen suuntaan ja vaikka sade ja pimeys peittivät lähes kokonaan hänen näkökenttänsä hän pystyi erottomaan, mustan hahmon, joka raahasi kiljuvaa miestä jäljessään. Mies yritti epätoivoisesti pitää kynsillään kiinni puisesta kannesta ja tämän huudoista huomasi selvästi, että mies oli purskahtanut itkuun.
“Älkää jättäkö!! Älkää jättäkö.. pyydän.”
Fredrick joutui paniikkiin, hän ei missään nimessä pystyisi voittamaan tummanpuhuvaa henkilöä aseetta, oli se sitten mikä tahansa, mutta eihän liioin kehdannut jättää itkevää miestä pulaankaan.
“Älä jätä…” miehen ääni oli nyt niin sortunut ja säröilevä, että Fredrick ei voinut muuta, kuin lähteä äänen perään. Juostessaan hänen jalkansa tömähti kuitenkin johonkin pehmeään, Fredrick katsoi nopeasti alaspäin ja hänen kasvonsa kalpenivat hetkeksi. Maassa makasi märkä vetinen ruumis, ruumiin sisäelimet oltiin revitty raa’asti paikoiltaan ja levitetty hajanaisesti lähiympäristöön, mies oli ilmeisesti taistellut valtaajien kanssa sillä kaksi taidokkaasti valmistettua nuolta oli lävistänyt tämän selän ja mies puristi yhä kädessään tiukasti miekkaansa, rystyset valkoisina. Miehen kasvot olivat vääristyneet tuskasta ja pelosta ja ne olivat vetisen veren peittämät, kuvottavinta kasvoissa oli kuitenkin se, että miehen suuhun oltiin ilmeisesti tungettu tämän oma leikattu verinen sukupuolielin Fredrick jähmettyi kauhusta, kun hän tajusi, että mies liikkui yhä. Sanaakaan sanomatta Fredrick kaappasi itselleen puolikuolleen miehen miekan, lävisti nopeasti tämän sydämen ja juoksi sen jälkeen äänien suuntaan, jotka olivat kovista huudoista hiljaiseksi vaikerrukseksi.

“Päästä hänet!!”, karjui Fredrick vihan siivittämin voimin mustalle oliolle ja nosti miekkansa taisteluvalmiuteen. Musta olio kääntyi sulavasti ympäri ja päästi ilmoille kevyen, julman naurahduksen, kun se tajusi mitä sillä oli vastassa, olio leikkasi siististi raahaamansa miehen kurkun auki ja tämä päästi muutaman tuskaisen korahduksen, kun punaista nestettä alkoi suihkuta villisti hänen kurkustaan.
Musta olento otti muutaman taidokkaan askeleen kohti Fredrickiä ja vetäisi oman terävän, taidokkaasti valmistetun miekkansa esille. Olio oli jo niin lähellä, että Fredrick pystyi ensimmäistä kertaa näkemään vastustajansa.
“Mustat haltiat…”, nielaisi Fredrick ja tarkasteli vihollistaan lähemmin, haltia oli pukeutunut jonkinlaiseen panssari hameeseen, joka peitti tämän koko vartalon vyötäröltä alaspäin, panssarihameen alta Fredrick oli erottavinaan osia toisesta verenpunaisesta hameesta. Haltian rintakehää suojasi kevyt, kauniisti muotoiltu teräksestä valmistettu haarniska, joka jätti kuitenkin tämän käsivarret vapaiksi. Haltian päässä oli kultaisella lohikäärme kuviolla koristettu kypärä, kypärän näki pystyi helposti näkemään haltian julmat, mitään tuntemattomat kasvot, jotka sopivat paremmin marmoriveistokselle.

Haltia hyökkäsi mitään sanomatta nopeasti ja julmasti ja Fredrick valmistautui puolustamaan.
Haltia iski Fredrickkiin sellaisella voimalla ja vimmalla, että Fredrick yllättyi täysin ja oli vähällä menettää tasapainonsa, haltian iskuja sateli ympäri hänen ruumistaan ja Fredrickillä oli niin kova työ niiden kaikkien torjumisessa ettei hän pystynyt iskenyt iskemään takaisin lähes ollenkaan. Isku, torjunta, isku, torjunta, Fredrick perääntyi tasaisesti taaksepäin ja haltia seurasi ketterästi perässä, hiki alkoi virratta pitkin Fredrickin kasvoja ja hän tunsi olonsa hengästyneeksi. Haltia tähtäsi piston kohti Fredrickin kurkkua, mutta hän sai sen torjuttua nopeasti sivulle, lähes yhtä nopeasti haltia kumartui ja valmistautui leikkaamaan Fredrickin mahalaukun auki, Fredrick oli kuitenkin yhä valppaana ja käänsi nopeasti miekkansa allaspäin kimmottaen vastustajansa iskun takaisin. Haltia oli torjunnan takia hetken aikaa märällä kannella epätasapainossa ja Fredrick päätti laukaista yhden kömpelön, epätoivoisen sivalluksen kohti vihollisensa kasvoja, kuten hän oli odottanutkin haltia torjui hyökkäyksen vaivatta ja laukaisi joukon kahta kauheampia iskuja kohti Fredrickkiä, haltia näytti taistelevan jonkinlaisen väsymättömän ikiaikaisen vihan vallassa ja Fredrickin torjunnat kävivät yhä vain huolimattomammiksi ja hitaimmiksi ja haltia alkoi päästä niskanpäälle.

Huomatessaan kuinka epätoivoiseksi tilanne alkoi käydä hänen kannaltaan Fredrick päätti kokeilla, jotakin hyvin uhkarohkeaa. Torjuttuaan sarjan iskuja Fredrick sai jälleen tilaisuuden iskeä takaisin, Fredrick pisti kuitenkin tarkoituksellisesti iskuun aivan liikaa voimaa ja haltian helposti torjuttua sen hän teeskenteli kaatuvansa vetiselle lankulle tasapainonsa menettäneenä. Haltia iski kohti Fredrickkiä koko voimallaan aikomuksenaan lopettaa tuo saastainen ihminen, aivan niin kuin Fredrick oli ennakoinutkin. Fredrick kierähti nopeasti sivulle haltian piston tieltä ja nousi samalla pystyyn iskien miekallaan täydellä voimalla haltian kaulaan, verta roiskui hillittömästi sateen kastelemalle kannelle ja Fredrick vetäisi miekkansa nopeasti takaisin saaden haltian kaatumaan kuolleena maahan.
Fredrick ihaili hetken väsyneenä kättensä työtä ja suuntasi sen jälkeen kulkunsa puuskuttaen kohti päätaistelun ääniä. Fredrick alkoi jo tottua liukkaalla kannella kävelemiseen ja niinpä hän onnistui taiteilemaan itsensä suhteellisen vaivattomasti kohti yhä voimistuvia ääniä, toiselle puolelle laivaa päästyään Fredrickiä kohtasi kauhistuttava näky.

Apua kirkuvilla merimiehillä ei ollut selkeästikään minkäänlaisia mahdollisuuksia julmia vihollisiaan vastaan ja niinpä mustat haltiat teurastivat tietään onnettomien merimiesten läpi surutta, mikä pahinta mustat haltiat näyttivät tyytyvän vain haavoittamaan näitä ja sen jälkeen raahaamaan heidät itkien, pimeään, julmaan teräslinnoitukseensa. Osa merimiehistä alkoi jo käydä niin epätoivoiseksi, että he loikkasivat mieluummin ulos veneestä raivoavan myrskyn armoille, kuin jäisivät armottomien vihollisiensa saaliiksi. Ainoat, jotka näyttivät pärjäävän edes jotenkuten taistelussa, olivat Andash, Leonger ja Cars-heirsh, jotka olivat kaikki kolme linnoittautuneet laivan keulan luo ja taistelivat nyt siellä epätoivoista taistelua loputonta vihollismassaa vastaan. Fredrick päätti rientää ystävänsä avuksi, mutta hänen eteensä asettui nopeasti kahdella miekalla aseistautunut haltia.

Haltia pyöräytti nopeasti miekkojaan ympäri ja hyökkäsi Fredrickin kimppuun samanlaiselle puhtaalla vihalla kuin edellinenkin haltia. Vaikka Fredrickillä oli ollut tukalat paikat jo edellisen vastustajansa kanssa tämän edessä hän oli suorastaan avuton, haltian iskunopeus ja kahdenmiekankäytön taidokkuus ajoivat Fredrickin niin ahtaalle, että hän huomasi pian perääntyvänsä juoksuvauhtia. Haltia alkoi jo löytää heikkoja kohtia Fredrickin puolustuksesta ja saikin sivallettua tätä kivuliaasti olkapäähän. Fredrick päästi ilmoille tuskanparahduksen ja puristi vapaalla kädellään miekkakätensä olkapäätä, haltia valmistautui viimeistelemään puolustuskyvyttömän Fredrickin, mutta äkisti tämän ilme muuttui sadistisesti hymyilevästä neutraaliksi, haltia kaatui kuolleena maahan lukuisten nuolten lävistämänä. Fredrickillä ei ollut aavistustakaan mistä nuolet olivat tulleet, mutta hän kiitti Sigmaria tästä pelastuksesta ja suuntasi askeleensa kohti keulaa, jossa hänen ystävänsä yhä taisteli.

Fredrick muutti nopean kävelynsä juoksuksi, mutta se keskeytyi, kun merikäärmeenpää nousi kirkuen ulos myrskyävästä merestä ja kaappasi yhden viimeisistä kirkuvista merimiehistä nälkäiseen kitaansa, merikäärme repi avuttoman uhrinsa verisesti palasiksi ja nielaisi tämän jäännökset se jälkeen villisti kirkuen. Fredrick ei kuitenkaan ehtinyt näkemään tätä, jokin kova oli iskenyt häntä takaraivoon, hänen maailmansa sumeni ja Fredrick menetti tajuntansa.

[Veripallo]

Pliis armoa, jätä tyhjä rivi kappaleitten väliin, nyt tuo on tukahduttavan ahdasta lukea, ei pysty vaikka kuinka haluan! Luin pätkän sieltä täältä ja jäi kiinnostamaan oikein huolella, mutta liian tiivis ulkoasu vie voiton minun änkyttävän oloisesta überhitaasta lukihäiriöityneestä lukutaidosta. Ei pysty...

[Andy the great]

Pliis armoa, jätä tyhjä rivi kappaleitten väliin, nyt tuo on tukahduttavan ahdasta lukea, ei pysty vaikka kuinka haluan! Luin pätkän sieltä täältä ja jäi kiinnostamaan oikein huolella, mutta liian tiivis ulkoasu vie voiton minun änkyttävän oloisesta überhitaasta lukihäiriöityneestä lukutaidosta. Ei pysty...

Korjattu on. En tosin ole mikään loistokas kappalejaossa, joten virheitä on varmasti siellä täällä. Toivottavasti kuitenkin kelpaa.