Viimeinen Palvelus... Ystäville...

[Waine999]

Syvällä tovereideni ruumiiden alla tunnustelin haavojani...

Kaukana Tau-Imperiumin rajoilta Komentaja O'Shovahin armeijassa Minä: Shas'Ui'Chyther olin taistellut örkkilaumoja vastaan puolet elämästäni. Minut oli lähetetty kahdenkymmenen miehen kanssa valtaamaan örkeiltä strategisesti tärkeä luonnon muovaama linnoitus. Lähdin leiristä ja katsoin sitä, kuin viimeisen kerran. Kävelin miesteni kanssa melkein rotaan (15h.), kunnes huomasimme örkkijoukon karjuvan ja tömistelevän läpi viidakon. Päätin, että kymmenen örkkiä ei ollut tarpeeksi tärkeä kohde tehtävän vaarantamiseksi. Vaikka tunsin Vior'la-vereni palavan, annoimme örkkien juosta ohitsemme ja jatkoimme matkaamme. Ei hetkeäkään kunnes saavuimme pienessä laaksossa sijaitsevan luonnon muovaaman örkkilinnoituksen viereen. Lähestyimme sitä ampumaetäisyydelle ja komensin mieheni siirtymään linnoituslaaksoa saartaviin kallioihin tulitusasemiin. Melkeinpä heti sen jälkeen, kun olin antanut tulikomennon näin metsikössä jotain vihreää (arvatkaapas mitä) ja varoitin kaikkia. Viesti ei kuitenkaan koskaan mennyt perille, koska kaikkialta viidakosta syöksyi örkkejä. Kohotin aseeni ampuakseni Suurta Vihreää Petoa. En ehtinyt laukaista asettani, koska Peto heitti kaksi ystävääni minua kohti. Kaaduin maahan ystävieni ruumiiden alle ja menetin melkein tajuntani. Viimeinen asia mitä tunsin oli, kun päälleni kaatui jotakin suurta. Siinä maatessani toivoin enemmän kuin mitään, että se oli se Peto, joka oli murhannut ystäväni...

Taistelun jälkeen heräsin ruumiiden alta ja aloin työntää niitä pois päältäni. La'Tyyen, La'Cher... kaikki olivat kuolleet, ja örkit pystyisivät linnoituksesta käsin tuhota pääjoukon. Päästyäni pois ruumiiden alta otin pois kypäräni, huomasin käteni murtuneen, ja poimin lähimmän aseen: malli 9'1 raidekiväärin. Menin tulitusasemiin ja etsin tähtäimeeni örkeistä suurimman, niiden johtajan. Olin siinä tilanteessa, että en olisi koskaan voinut tappaa örkkiä... ja paeta.

Nyt ei kuitenkaan sillä ollut väliä.

Tähtäsin aina vain tarkemmin ja uskoin örkkien jo huomanneen minut. En kuitenkaan edes viitsinyt katsoa ympärilleni, koska nyt ei minulta kostoani riistäisi yksikään örkki, ei yksikään ihminen, eikä yksikään warpin demoneista. Kuvittelin mitä tapahtuisi, jos en osuisi: örkit tuhoaisivat armeijan, kaikki henkiinjääneet, jotka olivat vaarantaneet henkensä tässä turhassa sodassa. Viimeiset ajatukset soin tovereilleni, kodilleni, kaikille jotka olivat kuolleet hänen takiaan.

Viimeinen Tähtäys... Viimeinen Ajatus... Viimeinen Huuto... Viimeinen Laukaus...

Kaaduin maahan ja olin pyörtymässä rasituksesta. Samalla hetkellä kuulin jonkin juoksevan ylös rinnettä. Nousin tuskissani ylös katsomaan mikä. Se oli Peto!

Sama hirviö, joka oli tappanut hänen ystävänsä! Vior'la-vereni kiehui. Vedin esiin rituaaliveitseni, jonka tehtävä oli pitää ryhmä henkisesti yhdessä aina. Nyt sillä oli uusi tehtävä: Kostaa ystävieni kuolema.

Minä ja Peto kiersimme toisiamme odottaen toisen hyökkäystä. Örkkien tapana oli vain hypätä vihollisen kimppuun, mutta tämä yksilö odotti kärsivällisesti vastustajaa. Vastoin kaikkia hengissäpysymisen lakeja hyppäsin Pedon kurkkuun, ja unohtaen kaikki tulikastin opetukset lähitaistelusta: barbaarisesta sodankäynnistä, survaisin pitkän veitseni Pedon kurkkuun. Pedon kuumaa verta roiskui kasvoilleni, ja sen kasvot irvistivät ihmetyksestä.

Kaaduin maahan viimeisen kerran... Olin tehnyt Viimeisen Palveluksen kaikelle minkä vuoksi olin taistellut. Kaikille jotka olivat kuolleet täällä...

Viimeisen Palveluksen... Ystävilleni...

[Waine999]

Ja idea tossa oli sit, et saisin mahdollisimman "surullisen" ja "dramaattisen" "kertomuksen".

Ja se on muutenkin huono!

[Vilkku92]

On niitä huonompiakin.

[serei]

Päähenkilön motiivi kostaa ja uhrata itsensä oli ihan looginen, mutta ei dramaattisuudessaan ihan riittänyt kantavaksi ideaksi novellille, joka ei ole tapahtunut oikeassa elämässä. Ja loppu oli hieman ylidramaattinen. Kritiikin (rakentavan) antaminen näyttää olevan paljon helpompaa kuin itse yrittää kirjoittaa jotain...

[Waine999]

Päähenkilön motiivi kostaa ja uhrata itsensä oli ihan looginen, mutta ei dramaattisuudessaan ihan riittänyt kantavaksi ideaksi novellille, joka ei ole tapahtunut oikeassa elämässä. Ja loppu oli hieman ylidramaattinen. Kritiikin (rakentavan) antaminen näyttää olevan paljon helpompaa kuin itse yrittää kirjoittaa jotain...

Jep! Yritin saada huvittavan ylidramaattisen lopun...

[serei]

Huumoria ja dramaattisuutta on aika vaikea sekottaa novellissa yhtä aikaa...