Steel legion

[Manualintelligence]

Tekstistä voi löytyä sitten kovin eksoottisia kirjoitusvirheitä, mutta ei kai se haittaa? Mä kestän kritiikin ja en mitään säälipisteitä halua. Tässä se kuitenkin on.

* * * * * *

Ryhmämme istui hiljaisena Chimeran sisällä. Kukaan ei sanonut juuri sanaakaan, vaan istui kädet polvissa mykkänä. Katseeni kävi jokaisen ryhmän jäsenen läpi. Kasvoja ei näkynyt kaasunaamareiden takaa, ja kaikki miehet katsoivat synkkinä vain maahan. Meidät oli lähetetty keskelle etulinjaa, jossa oli kuumimmat paikat, mikä oli oleellistakin. Tartuin kenttäpulloon kiinni vapisevin sormin ja pyöritin korkin auki. Korkki putosi maahan kolahtaen. Pari miestä kohotti katseensa minuun, mutta laski päänsä sitten taas alas. Yli puolet vedestä valui rinnuksilleni.

Peltipurkin, jonka sisällä olimme, ei nähnyt juuri mitään, mutta palavat talojen rauniot ja useat ruumiit kyllä pistivät silmään. Ruumiit olivat koskemattomia, sillä niitä ei oltu siirretty pois. Panssarivaunut liukuivat ohitsemme, eteenpäin. Osa taas näytti liikkuvan pois taistelukentältä. Mitä järkeä oli kutsua lisää tankkeja, kun suurin osa pakeni pois taistelukentältä? Etulinjalla oli varmastikin astetta kuumemmat paikat.

Liu’uimme eteenpäin nopeaa vauhtia, ainakin kuljettajamme mukaan. Minusta se tuntui ikuisuudelta. Ehkä siksi, koska pelkäsin. Jokainen pelkäsi. Itse en ollut kertaakaan tulitaistelussa, edes pienessä. Etulinjalle kuljetettiin osaamattomia ja huonojakin sotilaita. Ihan sama se heille oli, kunhan saisimme vihollisen lyötyä. Osasin liipaisinta painaa ja osoittaa asetta viholliseen päin. Halusin uskoa, etten kuolisi. Rukoilin, etten kuolisi. Voisin vaikka kaivautua ruumiiden alle piiloon. Komissaari ampuisi minut jos näkisi, ellei sitten haluaisi säästää sotilaita. Vastus tulisi kuitenkin olemaan paha, niin kuin meille sanottiin. “ .. mutta nämä kunnon peltipurkit tuhoavat vihollisten joukot hetkessä, ja sitten pääsemme etenemään “ meille oltiin sanottu. Voittoon en uskonut. Halusin vain päästä kotiin elävänä, ehjin nahoin.

Yksi miehistä, Frost nimeltään, rykäisi kunnolla ja alkoi puhumaan vieressä istuvan nuorukaisen kanssa. Frost oli ainut kokenut sotilas ryhmässämme, jos komentajaamme ei otettu lukuun. En kuunnellut Frostin ja tuon tuntemattoman miehen jutustelua vaan katsoskelin peltipurkin kyljessä olevista pienehköistä aukoista tuhoutunutta maisemaa. Tähystystornissa oleskellut komentajamme heitti tupakan alas, ja se vilahti silmieni edestä kun katselin luukusta ulos. Sätkän minäkin tarvitsin.

Peltipurkkimme telaketjut tärisivät kivimurikoiden ja kuoppien takia. Telaketjut mahtoivat olla täynnä mutaa. Pakarani olivat kipeät, joka johtui hirveän tärinän takia. Enhän minä mikään neiti nyt ollut, mutta ne monet tunnit mukulakivien ja kuoppien päällä ajamisen aiheuttamat tärinät saivat minut hulluksi. Landry niminen ryhmämme jäsen itse oli valittanut ääneen matkan puolessa välissä kuinka tämän “anus” repeäisi kymmeneen eri osaan. Silloin ryhmän jäsenet olivat naurahtaneet ensimmäisen kerran koko matkan aikana.

Vieressämme liukui noin neljä kuljetuspanssarivaunua ja muutama Leman Russ oli takanamme. Katselin ampuma-aukosta viereisen Chimeran kylkeä, jossa oli valkoisella kirjaimet. Neljä, yksi ja kaksi. En tiennyt kuinka kokeneiden sotilaiden kanssa joutuisimme taistelemaan, mutta suurin osa oli vain sotaan pakotettuja pojankoltiaisia. Taistelusta ei tulisi mitään. Leman Russit takanamme saisivat vaunun tai kaksi tuhottua, tai sitten tuhoutuisivat heti kättelyssä. Meillä oli miesalivoima. Komentajammekaan eivät varmasti olleet monessa taistossa olleetkaan. Oma komentajamme oli taistellut aikoinaan vihernahkoja vastaan. Hänet ylennettiin yhden kranaatinheiton ansiosta. Yhdeksän vihernahkaa yhdellä iskulla.

Yhä enemmän ja enemmän kuljetuspanssarivaunuja liukui pois etulinjalta päin. Nyt vasta tajusin, että he kuljettaisivat ruumiita. Mutta miksi eivät koskeneet raunioilla oleviin ruumiisiin? Ohitsemme meni jaloin kulkevia sotilaita. Sotilaat olivat mudan ja ruudin peitossa. Heidän takkinsa olivat veren värjäämät. Aseita heillä ei ollut. Jotkut kantoivat niitä, jotka olivat menettäneet raajansa taistelussa.

Vastaan tuli vain lisää ja lisää puoliksi tuhoutuneita kuljetusvaunuja, mutta Basiliskeja ja Leman Russeja ei näkynyt. Ajatella, että pian minäkin olisin kuljetusvaunun sisällä, kaikkien muiden ruhojen seassa. Tai sitten minua kannettaisiin olalla, koska olisin menettänyt jalkani. Ajatuskin kuvotti minua. Yksi kuljetusvaunu pysähtyi hieman edessämme. Sieltä pomppasi ulos kolme haavoittunutta sotilasta ja komissaari. Komissaari karjui jotain epämääräistä ja huitoi ilmaa miekallansa. Sotilaat alkoivat heittelemään vaunusta ulos ruumiita raunioille. Nyrpistin nenääni seuratessani heidän puuhiaan. “ Tuonko takia näitä ruhoja on noin paljon? “ joku tuntematon mies ryhmästämme kysyi. Nyökkäsin, mutta mies ei tainnut katsoa minuun päin.

Vaunu heilahteli puolelta toiselle, ja jokainen sen sisällä ollut mies heilui mukana penkillään. Vauhti hidastui hieman, ja emme heiluneet enään niin paljon kuin ennen. Vauhti hidastui kokonaan, olimme paikoillamme. Komentajamme hyppäsi tähystystornistaan alas, ja poistui koko vaunusta. “ Mitä nyt? “ joku kysyi. Kaikki vilkuilivat toisiaan ja yrittivät nähdä, mihin komentaja oli mennyt. Hän oli ulkona parrakkaan komissaarin kanssa. Komentaja nyökkäili kokoajan ja pudisteli päätään. Huulet eivät liikkuneet ollenkaan. Komissaari heilautti kättään ilmassa ja asteli muualle, komentaja käveli takaisinpäin, suoraan tähystystorniin. Kurtistin kulmiani ja istahdin taas. Yhtäkkiä vaunu heilahti ja jatkoi matkaa. Pian komentajammekin hyppäsi alas tähystystornistaan ja sanoi “ Siellä on nyt helvetin kuumat paikat. Vihollinen on päässyt etenemään, ja me olemme kutsuneet nyt Basiliskeja ja lisää sotilaita toiselta taholta paikalle. Siellä on nyt kuitenkin vähemmän pettureita jäljellä, sillä etulinjassa käydyn taistelun jälkeen ne olivat räjäytelleet omiansakin kappaleiksi “. Hän piti pienen tauon ja rykäisi, “ Eli meillä on nyt taas prosenttia korkeammat mahdollisuudet saada ne nilkit perääntymään. Muistakaa kuitenkin se, että meitä on vähemmän, mutta meillä on enemmän sydäntä tässä hommassa kuin niillä “ hän sanoi. Hän heilautti kättään ja nousi takaisin tähystystorniin, mitään muuta sanomatta.

Matka vain jatkui, ja jatkui. Syljin rättiin ja ryhdyin sillä hieromaan aseeni piippua. Olimme yhä raunioiden keskellä ja kuljetusvaunumme saivat vähänväliä raivata tiensä ohuiden tiiliseinien lävitse, jotka eivät olleet vielä kokonaan menneet rikki. Yksi ryhmämme jäsenistä näytti nukkuvan, vaikka telaketjujen aiheuttama kolina olikin erittäin kovaääninen.

Kuljimme eteenpäin ja vaunun sisällä oleskelleet sotilaat alkoivat kyllästymään, mutta eivät sentään ryhtyneet ääneen valittamaan. Komentaja hyppäsi alas tähystystornista ja käski miesten pysyä hiljaa, ja mennä lattiaa vasten. He olivat kuulemma nähneet vihollistarkk’ampujan raunioilla. Hetken päästä vaunumme alkoi tulittamaan johonkin suuntaan. Sitä ei voinut nähdä, kun olimme kaikki kyykyssä. Leman Russien tykit alkoivat laulamaan. Vihollisia taisi olla enemmänkin kuin vain yksi.

Pian kuului räjähdys ja vaunun taka-osaan tuli suuria painaumia, jotka tulivat sisäänpäin. Osa seinästä repesi kokonaan ja metallinpalaset iskeytyivät peltipurkin toiseen seinänpuoliskoon. Vierestämme kuului taas räjähtelyä ja ampuma-aukosta näki, kuinka vierestä liukunut peltipurkki oli räjähtänyt rikki. Kaikki sen sisällä kuolivat, mutta varmastikin nopeasti. Useat luodit iskeytyivät Chimeramme kylkeen ja kaikki olivat pompanneet sen lattialle. Katsoin katossa olevaan luukkuun, josta pääsi tähystystorniin. Luukkua ei enään ollut, se oli repeytynyt irti takana räjähtäneen Leman Russin takia. Komentajamme oli kuollut. Yritin karjua kaiken sen räjähtelyn ylitse joidenkin tuntemieni miehiä nimiltä, jotka olivat samassa vaunussa olleet. Huomasin, että suurikokoinen metallilevy oli lävistänyt Landryn ja kiinnittänyt tämän vaunun kylkeen. Meidän oli päästävä ulos siitä peltipurkista, sillä sekin räjähtäisi kappaleiksi hetkenä minä hyvänsä. Metallin kirskunta ja sen useisiin eri osiin halkeileminen sattui korviin. Juoksimme katossa olevalle luukulle, ja ryömimme siitä ulos, yksi kerrallaan. Tartuin luukun reunoihin kiinni, ja nostin itseni ylös. Joku työnsi minua alhaaltapäin. Joku varmaan ei tykännyt olla sisällä ja halusi nopeuttaa vauhtiani. Hyppäsin peltipurkin katolta alas, ja juoksin tiilikivikasan taakse. Itseasiassa hyppäsin tiilikasan päälle ja vyöryin mukulakivien päälle. Katsoin mihin muut olivat juosseet. En nähnyt kuin Frostin, joka raahasi toisen vaunun kuljettajaa suojaan. Etsin katseellani omaan ryhmääni kuuluvia sotilaita. Vain Frost pisti silmäkulmaani. Näin jostain punaisen välähdyksen.. tai kaksi.. ei.. kuin kolme. Omia oli jäljellä yhä, mutta kuinka monta? Yritin käyttää ryhmäradiotani, joka toimi, mutta radioon huusi vain Frost. “ Landry, William, Terry? ” hänen äänensä kuului. “ Onko kukaan elossa? “ hän karjui ryhmäradioon. Terry niminen mies vastasi: “ Me ollaan Williamin kanssa kunnossa, mutta omia ei näy missään! Tämän piti olla helpompi tehtävä! “. Katselin ympärilleni suojasta, mutten nähnyt mitään. Nostin päätäni pois suojasta, kun kranaatti räjähti muutaman metrin päässä minusta. Vetäydyin automaattisesti suojaan, mutta sirpaleet ehtivät iskeytyä kaasunaamarini lävitse, ja tunsin kuinka ainakin kuusi sirpaletta iskeytyi lihaani. Tunsin olkapääni palavan ja selkääni koski iskeytyessäni mukulakiviä vasten. Korvissani soi, enkä kuullut ryhmäradiostani enään mitään. Se oli varmasti sirpaleiden silpoma.

Käännyin vatsalleni maata vasten, ja oksensin verta. Kohotin katseeni ylöspäin, ja nostin itseni pystyyn aseeseeni nojaamalla. Minua ei siis oltu nähty, vaan kranaatti oli lentänyt pois radaltaan. Takkiini lenteli pirstoutuneiden metallinkappaleiden osia ja lävistivät sen kokonaan. Mukulakivet lentelivät ympäriinsä ja rauniot räjähtelivät entistä enemmän. Huomasin taas muutamia punaisen valonpilkahduksia tuhoutuneen talon ikkunan pakeilta. Nostin asekäteni ilmaan, ja sen mukana laserkiväärini. Karjuin jokaisen miehen nimeä, jotka ryhmässämme oli. Ne nimet, jotka minä muistin. Juoksin raunioille päin. Ilman minkäänlaista suojatulta se oli ehkä tyhmin ideani koskaan.

Konekiväärin luodit iskeytyivät niihin kohtiin, mihin olin juuri astunut ja kranaatinheittimien kranaatit räjähtelivät edessäni. Yksi räjähti edessäni noin kolmen metrin päässä, ja hyppäsin sen lävitse. Taas, sirpaleet repivät käsiäni ja olkapäätäni. Lensin kuitenkin talon seinässä olevan reiän lävitse, vatsalleni kivimurikkakasan päälle. Käänsin päätäni voihkien. Lääkintämies “hyökkäsi” kimppuuni ja käänsi minut selälleni. Hän repi takkini ja rintapanssarini pois. Lääkintämies iski piikin rintaani, ja yhtäkkiä haavoihini ei sattunut enään niin paljon. Hän tarrasi pihdeistänsä kiinni, ja repi suurimmat sirpaleet kehostani irti, ja sitoi jokaiseen takistani palasia, siteen korvaamiseen.

Talon sisällä oli ollutkin kolme miestä. Kukaan ei ollut minun ryhmästäni. “ Missä 413 - ryhmä? “ kysyin lääkintämieheltä, joka laittoi “siteitä” kireämmälle. “ Ovat keskellä tulilinjaa talon sisällä.. sinne sinun ei kannata mennä “ mies vastasi. Piikki oli ollut kovin tuhti, mutta minua koski yhä kaikkialle. “ Palovammalle en voi tehdä mitään. “ lääkintämies sanoi. Nyökkäsin hitaasti miehelle, ja nostin laserkiväärini maasta. Pyysin miehiltä suojatulta, sillä aikoisin juosta ryhmäni luokse. “ Mites se ruumiiden alle piiloutuminen? “ sanoin mielessäni. Miehet tulittivat aseiden suuliekkien lähelle, ja kiinnittivät näin ainakin muutaman huomion. Juoksin taas kerran niin lujaa kuin jaloista pääsin, tulilinjan keskellä ollutta taloa kohti.

Mukulakivet lentelivät ja mutaa lensi päälleni. Takkini oli kuivuneen veren peitossa, niin kuin niiden takit, jotka olivat taistelukentältä vetäytyneet. Potkaisin talon oven auki, ja hyppäsin sisälle. Sisällä makasi maassa yksi kuollut, minulle tuntematon mies. Miehen rintakehä oli repeytynyt jokaisesta kohdasta ja mies näytti puristavan lujasti laserpistooliaan. Frost, William ja kolme tuntematonta miestä olivat ikkunoiden luoda ja tulittivat vihollista kohti. William käänsi päätään ja komensi minut tämän viereen. Tähtäsin aseellani aseiden suuliekkejä kohti, ja painoin liipaisinta.

Raskaan konekiväärin ampuja tömähti selälleen maahan, kuin painava perunasäkki. Olin osunut ampujaa, ellei sitten joku muu ollut sitä ampunut. “ Kuka tuon niittäjän kaatoi? “ takaani kuului. En kääntynyt katsomaan, enkä vastannutkaan. Katseeni oli lukittunut raunioiden takaa liukuvaan helvetinhurttaan, joka ampui talojen raunioita atomeiksi tykillään. Se näytti tähtäävän taloon, jossa minua auttaneet sotilaat olivat.

Talo räjähti kappaleiksi useiden raskaiden konekiväärien takia, että vihollisvaunujen tykkien takia. Savun ja liekkien keskeltä juoksi sotilas, joka kantoi mukanaan lääkintälaukkua. Sotilas piti kättä kaasunaamarinsa päällä, sillä se oli mennyt rikki, eikä pysynyt enään paikoillaan ilman apuja. Mies juoksi taloamme päin karjuen, sillä liekit olivat polttaneet tämän kehoa kaikkialta. Miehen matka loppui nopeasti, sillä kranaatti lensi juuri tämän eteen. Miehen jalat repesivät irti muusta kehosta ja suolenpätkät lentelivät ympäriinsä.

* * * * * *

Boo! Jatkoa saattaa tulla, katsotaan nyt mitä porukka tykkää.

[Da Big Boss]

Bravo! Kerrankin aikoihin jaksoin lukea tarinan loppuun ja oli mukavan pitkä, pidän todella paljon :)

Jatkoa toivon minä, on tavallista paljon tasokkaampi tarina. Sotu vaatii lisää!

[Manualintelligence]

Aika nopsaan tuli ensimmäinen kommentti, eli porukka jaksaa lukea mun töherryksiäni. Kiitos kommentista, btw. Jatkoa tulee siis kunhan porukka jaksaa kommentoida lisää ja sitten kertoo oman mielipiteensö siitä, että jatkuuko tarina vai ei. ;)

[Vilkku92]

Ei mutta tämähän oli aika hyvä! Jaksoi lukea loppuun asti, kerronta ja kuvailu toimi eikä mitään suurempia kirjoitusvirheitäkään näkynyt. Jatka vaan jos intoa riittää.

[Ice Warrior]

pitänee kommentoida että tulee lisää settiä...

Joissain kohtaa teksi pääsi töksähtelemään. Johtuen siitä kun samaa asiaa alettiin jauhamaan uudesta näkökulmasta.

Pian kuului räjähdys ja vaunun taka-osaan tuli suuria painaumia, jotka tulivat sisäänpäin. Osa seinästä repesi kokonaan ja metallinpalaset iskeytyivät peltipurkin toiseen seinänpuoliskoon. Vierestämme kuului taas räjähtelyä ja ampuma-aukosta näki,...

--->

Vaunu heilahteli puolelta toiselle, ja jokainen sen sisällä ollut mies heilui mukana penkillään.

Kaksi kohtaa jossa tuli vähän omituinen fiilis lukea(ymmärrän jos kaikki ei ole samaa mieltä)tosin loppujen lopuksi se ei haitannut valtavasti.

Sitten tankkien nimet olisi voinut kääntää suomenkieliseksi, mutta ei englanninsuomeksi!!Näin ei pätkis luku kokemus.

Näin pari kritiikkiä sulle listasin, kun luulen että tästä tarinasta taitaa tulla kehuja sen verran ettei minun mitään tarvitse mainita

mogailut poistettu

[Da Big Boss]

pitänee kommentoida että tulee lisää settiä...

Joissain kohtaa teksi pääsi töksähtelemään. Johtuen siitä kun samaa asiaa alettiin jauhamaan uudesta näkökulmasta.

Pian kuului räjähdys ja vaunun taka-osaan tuli suuria painaumia, jotka tulivat sisäänpäin. Osa seinästä repesi kokonaan ja metallinpalaset iskeytyivät peltipurkin toiseen seinänpuoliskoon. Vierestämme kuului taas räjähtelyä ja ampuma-aukosta näki,...

--->

Vaunu heilahteli puolelta toiselle, ja jokainen sen sisällä ollut mies heilui mukana penkillään.

Kaksi kohtaa jossa tuli vähän omituinen fiilis lukea(ymmärrän jos kaikki ei ole samaa mieltä)tosin loppujen lopuksi se ei haitannut valtavasti.

Sitten tankkien nimet olisi voinut kääntää suomenkieliseksi, mutta ei englanninsuomeksi!!Näin ei pätkis luku kokemus.

Näin pari kritiikkiä sulle listasin, kun luulen että tästä tarinasta taitaa tulla kehuja sen verran ettei minun mitään tarvitse mainita

Nyt taisi sulla mennä quotet manualintelligencensen ja mun kanssa .

[Nazgúl]

Hyvää tekstiä nyt vähään aikaan näin isona pötkönä. Paljoa mitään tuosta ei voi sanoakaan, mutta jatkoa toivon. Hienoa!

[Waine999]

Tosi hyvää tekstiä! J-a kerrankin joku jaksaa kuvata sotaa semmosena minä se olisi aina pitänytkin kuvata! (tai jotakin sinnepäin)

[Manualintelligence]

Kiitos rakentavasta kritiikistä Ice Warriorille. Noi onkin tuollaisia virheitä mitä mulla yleensä tapahtuu, mutta joskus tulee ittelläni sellanen fiilis, että porukka ei ymmärrä mun tekstiäni ellen selvennä sitä vähäsen. Sen takia joskus sama juttu voidaan kirjoittaa, mutta erilailla. Taas selitin jotain omiani :)

Jatkoa on tulossa siis.

[Beecher]

Aivan törkeän hyvää tekstiä, saa hyvin mielikuvan tapahtumista,ja muutenkin mielyttävää lukemista, jatkoa tulemaan kiitos, tai joudut warppiin!!