Dark imperial.

[[Acid]]

EPILOGI

Nyt kun seison tässä, Kommoraghin korkeimmalla laukaisualustalla, pohdin sitä kaikkea mitä olen nähnyt ja kokenut. Kuolemaa, kipua ja tuskaa, tämä on lohduton paikka eikä täällä ei ole iloa ihmiselle. Täällä vallitsee eri säännöt, edes Catachanin viidakossa ei ole sellaisia. Kaikki mitä pidit pyhänä rikotaan täällä, kaikki mitä rakastit tuhotaan täällä.
On sanottu, että täältä ei pääse pois kuin kuolemalla, eikä kukaan selviä täältä järjissään.
Kuulen yhä kidutettujen huudot, kuinka he koittavat kutsua jumaliaan avukseen. Kuulen kuinka pimeän eldarit hihkuvat innoissaan kidutettujen tuskasta nauttien. Nään yhä kuinka wych-gladiaattorit repivät areenalla avaruusjääkäri joukkoeen paloiksi ja syöttävät palat sitten warpista kutsutuille hirviöille. Kuulen yhä kuinka örrki anelee armoa edessäni kun painan sirpalekiväärinin terän sen sisusukaluihin. Tunnen yhä pelon joka kuvastui taulaisen tulisotilaan kasvoilta kun katselen häntä kiusaajakypäräni läpi ja koitan päättää päästäisinkö hänet menemään. Olen nähnyt jopa ultramariinin hylkäävän keisarinsa edessäni.
Tämän kaiken olen kokenut ja nyt olen poistumassa täältä. Viimeisen kerran.
Toisaalta, mihin nyt menisin? Onko minulle vielä paikkaa? Ihminen en enään ole? Mutta nyt minulle tarjotaan poispääsyä? Astunko alukseen joka vie minut minne tahansa haluan, vai jäisinkö tänne?
Tämä on se paikka, tämä on se alusta jonka näin ensimmäisenä koko Kommoraghista.

"Vauhtia nyt uskollinen alamaiseni. Tee päätöksesi jo, ei meillä ole koko päivää aikaa odottaa sinua" Kuulen klaanini johtajan sanovan, ja tunnen koko elämäni vilahtavan edessäni...



Jatkoa seuraa jos joku haluaa... Tiedän, että omaan kirjoitusvirheitä. :D kommentteja kiitos...

[Sikari-Saku]

Ihan hyvähän toi, pituutta saisi olla lisää. No ainakin jaksoi lukea : )

ps. Eikös se ole Prologi?

[Jodi91]

Kerrassaan mainio tarinanalku. Muutamat suomennokset/englanniksi jätetyt sanat vähän häiritsivät, mutta ei muuta valitettavaa.
Ja miksi ei Epilogi heti alkuun? Jospa tarina etenee ei-perinteisessä aikajärjestyksessä. Loppuratkaisun alku kerrotaan ensin. Seuraavissa kappaleissa kerrotaan, kuinka lopun tilanteeseen ollaan päädytty. Harvinaista, mutta ei ennenkuulumatonta. Toimii varmasti, ainakin näin lupaavan alun perusteella.

Muutama kirjoitusvirhe oli sekaan eksynyt, mutta ne eivät haitanneet tarinan ymmärtämistä.

[[Acid]]

ps. Eikös se ole Prologi?

Hmm... prologi piti kirjoittaa mut nyt meni noin... :D

Jospa tarina etenee ei-perinteisessä aikajärjestyksessä. Loppuratkaisun alku kerrotaan ensin. Seuraavissa kappaleissa kerrotaan, kuinka lopun tilanteeseen ollaan päädytty. Harvinaista, mutta ei ennenkuulumatonta. Toimii varmasti, ainakin näin lupaavan alun perusteella.

AIVAN... (koitan täs pelastaa naamaani) joku tajusi... ;D

[[Acid]]

1. LUKU A osa: Syy kaikkeen

Jatkoa edelliseen... jos joku sitä kaipasi?

"TULTA MIEHET!" Kuulin komissaarin huutavan vierestäni ja aloin ampua las-aseellani. Yritin osua pimeyden eldaihin, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä etsintävalojen loisteeseen. "Mistä näitä pirulaisia oikeen tulee?" kysyi aseveljeni Tart viereltäni. Ammuimme sokkoina pimeyteen jota mursivat vain las-ammusten valojuovat ja etsintävalot. Yhtäkkiä kuulin kaamean ulinan ja huomasin pelon hiipivän sisälleni. Huuto vain koveni ja tajusin hyppääväni maahan pelosta!
Havahduin pelostani, sen verran, että ymmärsin huudon alkuperän. Yksi pimeyden eldareiden irvokkaista joukkujenkuljetusaluksista jyrisi ylitseni. Se sai minut kiemurtelemaan pelosta yhä enemmän! Huomasin jopa komissaarin ottavan muutaman askeleen taakseppäin ja tämä oli vasta alkusoittoa! Melkein kymmenen muuta kuljetusalusta pyyhki ylitseni vetäen perässään kettinkeihin ja köysiin sidottuja koukkuja, teriä ja ruhjottuja ruumiita. Näin kuinka komisaarimme tarttui ensin olkapäästää sitten jalastaan tälläisiin kahleisiin ja lensi pois hirvittävällä vauhdila. Tämän hajoitti joukkoeemme lopullisesti. Koitin kauhuissani ryömiä pois taistelusta, etsiä jostain vuorten alta koloa jonne piiloutua ja josta nämä kauhun ruumiillistumat eivät minua löyttäisi. En onnistunut, he löysivät minut lopulta.

Pimeän eldarit olivat kaikkialla, yritin päästä komentokeskuksen läheisyyteen jossa puollustus olisi kovempaa. Yhtäkkiä tajusin radiostani kuuluvan viestin "Kaikki yksiköt, suorittakaa taktinen vätäytyminen komentokeskuksen luokse. Toistan, kaikki yksiköt vetäytykää komentokeskukseen!" Rämmin märässä maassa polvillani. Koitin edes jollain tavalla selviytyä joukkojeni luokse. Kaikkialta ympäriltäni kuului pelon ja tuskan kirkaisuja, mutta kaikkein selvemmin erottui pimeyden eldareiden sotakoneiden huuto! Sitten läpi kaiken kauhun kuulin huudon "Hei Kip, täällä! Koita selviytyä tänne!" Huutaja oli Tart joka oli jotenkin saanut rohkeutensa takaisin ja kutsui minua bunkkeriin josta olisi suora maanalainen yhteys komentokeskukseen. Aloin ryömiä kohti bunkkeria. Ehdin edetä juuri ja juuri bunkkeriin asti kun kaikki ympärilläni hiljeni! Pimeyden eldareiden koneiden äänet katosivat, huudot ja kiljunta lakkasi, vähitellen kaartilaisten aseetkin hiljenivät ja hetken oli aivan hiljaista. Sitten joku julkaisi radiossa, yleisellä linjalla, kysymykset mikä olivat kaikkien huulilla:"Mitä nyt? Mihin ne menivät? Voitimmeko me? Miksi mitään ei tapahdu? Mitä riivattua ne seuraavaksi aikovat?"

Kommaa saa ja pitää... NYt siis siirryttiin ajassa taaksepäin (juonisokeille tiedoksi), Päähenkilö on sama. ps. pimeyden eldarit, parempi termi halutaan...

[Drakojan]

Hyvää tunnelman rakennusta, mutta vähän kaivattaisiin lisää lihaa luitten päälle. Rohkeasti lisää kuvailua, dialogia yms. niin, oikein hyvää matskua.

[Nazgúl]

Aikas mainiota tarinaa olet vääntämässä. Jos muutamia kirjoitusvihreitä ei lasketa, niin teksti on täysin luettavaa. Hyvä!

[[Acid]]

1. LUKU B osa: Syy kaikeen

ja jatkoa pukkaa...

Hiljaisuus tuntui jopa pelottavammalta kuin taistelu noita hirviöitä vastaan. Se oli kuin tyyntä myrskyn edellä, mikään ei liikkunut, jopa ilma tuntui pysähtyneet. Etsijävalojen kiilat pyyhkivät pimeyttä löytämättä mitään. Olin aivan varpaillani, pienikin risahdus sai minut hyppäämään kattoon. Tart vierelläni oli avan samanlaisessa mielentilassa kuin minäkin. Aika menetti merkityksensä, oli vain pelko, pelko tämän hetkisestä ja tulevasta. Sitten tapahtui se mitä kukaan ei olisi siinä tilanteessa toivonut. Menetimme kaikki valot! Koko lerialue pimeni. Muutaman sekunnin päästä varageneraattorit aloittivat toimintansa, niitten voimalla saatiin koko bunkkerikompleksi valaistuksi ja komentokeskuksen puollustukselle elintärkeät toiminnot takaisin. Mutta jostain syystä yksikään etsintävaloista ei syttynyt vaikka niiden olisi kuulunut. Ne olivat nyt pimeinä kuin yö ympärillämme. "Öö, tota, miks noi ei syty?" Tart kysyi, pelon väre äänessään. Mietin itse samaa kysymystä joten tyydyin vain kohauttamaan olkapäitäni vastukseksi hänelle. "Siis eiks niiten pitäis saada voimaa varageneraattoreist?" Tart jatkoi kyselyään peloissaan, "siis kaiken järjen mukaan niitenhän pitäis olla päällä vai mitä? Onks nää pirulaiset saaneet ne rikki? Ei siin ajas ois mitenkää ehtiny, lerihä oli pimee vaan jotain sekunteja? Mun on pakko tarkistaa." Tart kaivoi tärisevillä käsillään, pienen taskulampun pakkuaksestaan ja suuntasin sen heikon valokiilan pimeyten. "Löytyykö mitään?" Kysyin, peläten pahinta. "Joo, kato!" Hän vastasi silmät suurena ja ääni pelosta vapisten ja särkyen. Kurkistin samasta raosta ja näin taskulampun heikossa valossa ison kasan metallia ja lasia. Yksi etsintävaloista. "Näköjään siinä ajas ehtii. Hitto, ne on nopeita. Mitä nää pirut oikeen on?" Kysyin ääneen itseltäni. Tart vain tyytyi tuijottamaan tyhjyyteen, hän oli lamaantunut. Pelosta tai jostain muusta syystä. En ruvennut kyselemään, sillä oma pääni oli täynnä kysymyksiä ja pelkoa, mutta päällimäisenä oli tieto siitä, että leiri oli ollut pimeänä vain sekunteja ja kaikki etsintävalot oltiin sabotoitu siinä ajassa ilman äänen pihaustakaan. Kuka pystyi tälläiseen?

Silti hiljaisuus jatkui, yhtä painostavana kuin ennenkin, seisoimme pimyden ympäröimänä ja vain peni lamppu bunkkerimme katossa antoi valoa. "Hei onko siellä joku?" joku bunkkerin ulkopuolelta kysyi. Tämä sai minut hyppäämään ilmaan pelosta, Kysyjä oli säikäyttänyt minut pahanpäiväisesti, niin pahasti, että en edes tiennyt sen olevan mahdollista. Tunsin kylmän hien valuvan pitkin ihoani ja veren pakenavan kasvoiltani, tuijotin ovea. Sitten puhuja jatkoi:"Hei, mä näin sun taskulampun valon, voitkos päästää mut sisää? Hei kaveri, tääl on ihan oikeesti aika pimeetä ja pelottavaa et, jos viittisit mitenkää avaa?" Huomasin varjon liikkuvan pimeydessä juuri bunkkeristamme kajastavan valon ulkopuolella, tajusin kaartilaisen olevan tuomittu."Hei, sinä siel, mua pelottaa ihan sairaasti et jos mitenkään voisit päästää mut sisää?" Ääni bunkkerin ulkopuolelta jatkoi yhä aneluaan. Olin varma, että kohta kaatuisin lattialle kauhusta, tämä oli kuin pahimmista painajaisistani. Tunsin järkeni sumentuvan. Voisin pelastaa kaartilaisen avaamalla oven nyt ja päästämällä hänet sisään. Mutta, mitä jos varjo, jonka olin huomannut, ehtisi samalla? Ajatuksia ryntäili päässäni, katsahdin Tartiin, hän yhä tuijotti tyhjyyteen eikä osoittanut mitään merkkejä, että edes kuuli kuinka kaartilainen aneli ovea auki, tai edes eli. Katsahdin bunkkerin raosta ulos. Varjo jatkoi yhä liikettään, seurasin sitä hetken, sitten se katsoi suoraan minuun! En ollut varma oliko se katsonut vai ei, koska sen kasvoja oli mahdotn erottaa pimeydestä. Tunsin kauhun ottavan vallan. Pysähdyin täysin, en kyennyt liikkumaan, en tekemään mitään. Tuijotin vain ovea kuin se olisi vainut räjähtää silmille millä hetkellä tahansa ja pidätin hengitystäni. Huomasin rukoilevani, ensimmäistä kertaa ,vapaaehtoisesti, palvelukseni aikana. "Hei tääl liikku joku, päästä mut sisään ja äkkiä! Hei jäbä! Ei, nyt se tulee lähemmäs! EI, PYSY POISSA, EII! ÄITI!" Kaartilainen huusi kauhuissaan, sitten kuulin kuinka taisteluveitsi lävisti kerrospanssarin ja kaartilaisen sekä teräsoven joka oli minun ja ulkona vallitsevan tappavan pimeyden välissä. Näin teränpään, joka törrötti ovesta, olevan punainen ihmisverestä. Verta valui lattialle josta se tarttui saappaisiini. Samalla hetkellä leirialueen valot palasivat. Kaamea huuto ja sirpale aseiden helinä palautui. Mutta nyt mukaan oli liittynyt uusi ääni. Kamala kolina ja räminä ja pauke liittyi muiden äänien päälle. Valojen paluun mukana tajusin Armeijan laajuuden. Kymmeniä leijuvia aluksia oli liittynyt joukkoon ja koko pimeyden eldareiden armeija oli leirialueen sisällä. Katsoin tätä näkyä hetken, pimeän eldareiden punamustat panssarit hohtivat lamppujen valossa. Käännyin pois ja pakenin kauhuissani yhdystunneliin johtavalle ovelle joka veisi käytäväään ja sieltä komentokeskusbunkkeriin. Katsahdin Tartiin, hän seisoi yhä taskulamppu kädessään paikallaan eikä osoittanut mitään elonmerkkejä. Mitä hän oli mahtanut nähdä kun katsoi ulos ensimmäisenä? Mikä oli järkyttänyt häntä noin pahasti? En enään kääntynyt katsomaan taakseni, kun bunkkerin ja yhdyskäytävän erottava ovi sulkeutui. Olin varma, että olin nähnyt ystäväni viimeisen kerran.

Kysymyksiin, jos niitä tulee, vastataan pienellä viiveellä. :D

[Nazgúl]

Hyvin jatkuu...

Mutta pari asiaa häiritsee:
-Puollustus --> puolustus, myös muita vastaavanlaisia ihmeeliisiä sanojen säätöjä
-Kaartilaisten puhetyyli ei varmaan paljoa eroa nykypuhetyleistä, mutta jossain kohdin vaikutti jo joltain räppärijoukkueelta nuo tyypit. "Hei jäbä" melkein sai repeämään. Ennemmin kirjoittaisit ihan kirjakielellä, kuin sen ja jonkin ihmeslangin sekoituksella.
-Pimento eldarit ei soinnu hyvältä. Ei tuosta tosin voi paljoa mitään rotkottaakaan, kun ei omaankaan mieleen parempaa juolahda, ellei sitten mennä jo haltioihin, tyyliin pimentohaltiat...
-Plussaa muuten laadukkaasta tekstistä kulutettuun aikaan nähden. Ainakaan vielä et ole laiskistunut.

[[Acid]]

Kiitos viestistä nazgul... Korjaan seuraavaan osaan sitten virheet... nyt en jaksa etsiä. :D

ja niin... parempaa termiä yhä haetaan. Kaikki ehdotukset tervetulleita. :D

[Drakojan]

Erittäin hyvä, erittäin hyvä. Laita lisää vain, ja ehkä hiukan parempi kappalejako niin luen todella mielelläni lisää.

[[Acid]]

Dodii, täältä sitä taas sataa, outoa tarinaa kirjoitusvirheillä höystettynä ;P Seuraavaa osaa saatte odotella, sillä psykan koe painaa päälle ja siihenkin pitäisi valmistautua.

1. LUKU c osa: Syy kaikkeen

Juoksin kuin paniikissa kohti komentokeskusbunkkeria. Radion yleisenlinjan täyttivät avunpyynnöt ja hyvästit tovereille. Kuljin yhä samaa tunnelia pitkin. Se tuntui ikuisuudelta, kaakeloidut seinät heijastivat hieman lamppujen antamaa valkoista valoa. Sitten vihdoin, saavuin teräs ovelle johon oltiin pakotettu imperiumin kotka-tunnus. Se näytti nyt lähinnä huonolta vitsiltä. Ovi avautui naputeltuani tunnuskoodin ja painuin sisään.

Sisällä komentokeskusbunkkerissa vallitsi täysi kaos, kaikki juosivat ympäriinsä yrittäen toteuttaa käskyjään. Sitten komentokeskuksen sisäisestä radiosta kuului viesti "Ne ovat läpäisseet ensimmäisen oven. Hylätkkä ensimmäinen ja toinen puollustusalue. Vetäytykää kolmannelle puollustusalueelle, toistan, vetäytykää kolmannelle puollustusalueelle välittömästi!" Paikalla oleva komisaari aloitti heti toiminnan. "Huomio! Kaikki yksiköt! Ottakaa aseenne ja suunnatkaa panssariovelle! Kerätkään mukaan kaikki irtaimisto josta voi rakentaa barrikaadeja! Noniin liikettä!" Tajusin tomivani kuin unessa. Käskyjen totteleminen oli uskoistettu niin syvälle etten voinut muuta. Saavuimme panssariovelle juuri kun sisäisestä radiosta tuli uusi viesti "toinenkin puollustusalue on menetetty. Älkää kumminkaan menettäkö toivoanne miehet. Keisari on kanssamme! Taistelkaa viimeiseen hengenvetoon asti, niin teille on paikka Hänen rinnalansa valossa!" Viimeinen säälittävä yritys saada kaartilaisten kadonnut moraali takaisin.

Sitten se tapahtui taas! Valot pimenivät ja kaikki muuttui hiljaiseksi. Tunsin kauhun lisääntyvän ja pelon saapuvan. "Taskulamput." Komisaari kuiskasi pimeydestä. Yksitellen lamput syttyivät ja valaisivat pimeän käytävän. Vain hetken kestäneen pimeyden aikana panssariovi oli auennut. Kukaan ei ymmärtanyt miten ovi oltiin saatu auki. Lähdin hitaasti perääntymään syvemmälle käytevään etsien paikkaa jonne piiloutua, jotain mitä tahansa pientä soppea mistä ne eivät löytäisi minua. Sitten tunsin niin tutun piipun niskassani, komissaarin las-pistooli. "Jos et palvele täällä, niin voit palvella ampumaradalla." Komissaari suhisi korvaani pimeydestä ja sitten kaikki taas hiljeni.

Yhtäkkiä pimeydestä kuului kauhistunut kiljahdus. Valot palasivat, syystä tai toisesta, olimme todistimassa kauhua. Kymmeniä kaartilaisia makasi maassa, kuolleena. Vatsat revitty auki, päät leikattu irti, sydämmet riistettyinä heidän rinnastaan. Kiljaissut kaartilainen oli juuri kaatumassa maahan, omaan vereensä. Tätä kauhua lisäsi se tosiasia, että panssari ovi oli jälleen kiini. Kukaan ei ollut enään varma oliko se edes auennnut, eikä kellään ollut tietoa kaartilaisten surmaajista! Komentokeskuksen sisäinen kuulutusjärjestelmä syttyi taas eloon " Täällä komentaja Rafuk Gimun, kaikki on menetettyä, laskekaa aseenne, ei ole syytä taistella. Keisari on hylännyt meidät" Nämä jäivät komentajan viimeisiksi sanoiksi, paikalla oleva komissaari ei voinut uskoa korviaan. Hän paiskasi lakkinsa maahan ja jäi tuijottamaan ympärilleen epäuskoisena. "Aivan orjat, te olette nyt meidän!" Käheämpi ääni nauroi kuulutusjärjestelmästä "Täällä Dracon Tuort'niv. Te kuulutte nyt meille. Te olette meidän käsissämme, säälittävät ihmiset!" Ääni jatkoi nauramistaa. Katsoin ympärilleni, kaameat miehen ja liskon yhdistelmät ilmestyivät kuin tyhjästä kaartilaisten väliin, ne olivat hirvittäviä ilmestyksiä pitkine kielineen ja aseineen jotka olvat jatkoa heidän käsilleen. Pimeyden eldarit olivat saaneet meidät.

Tajusin kuinka useat veteraaniryhmästä kaatuivat kuolleena maahan. He olivat avanneet ranteensa. He tiesivät paremmin. Sitten panssari ovet aukenivat ja pimeyden eldarien soturit saapuivat niistä. Muutamat kaartilaisista yrittivät tehdä heikkoa vastarintaa vielä, mutta heidät otettiin nopeasti hengiltä. Pimeyden eldareiden soturit nauttivat meidän epätoivostamme ja pelostamme. He puhkesivat melkein yhtaikaa nauruun joka vain lisäsi kauhuamme. Sitten sisäisestä radiosta käheä ääni käski jotain pimeyden eldareiden kielellä ja soturit siityivät sitomaan ja kahletsimaan meitä.

Yksi tuli luokseni kettinki roikkuen käsistään, katsoi hetken ja mutisi niin, että vain minä kuulin "Olet heikko. Olet tiellä täällä! Olisit vain seurannut vanhempien esimerkkiä" hän sanoi osoitaen veteraaneihin "Pian rukoilet, että sinulla olisi ollut voimaa tehdä sama. Pian toivot, että et olisi ikinä syntynyt tai, että olisit jo kuollut" Pimeyden eldar lopetti puheensa ja puhkesi hysteeriseen nauruun. Tämä lopulta murskasi hermoni ja vaivuin polvilleni lattialle huutaen.

[[Acid]]

Eksyin nyt tänne lukemisen lomasta ja postaan tän. Tiedän tarina kuullostaa hieman naivilta ja muutenkin oudolta. Toivon jatkon kumminkin korjaavan sen.

2.LUKU A osa: Orjan "elämä"

Herään pimeästä, en näe eteeni. Liian ahdasta. Kaikki on pimeää ja mustaa. Ilma haisee palaneelta ja tunkkaiselta. Sitten silmiini osuu valon välähdys ja kuulen äänen. Joku puhuu hiljaa jossain, joukko muita ääniä. Huminaa, huutoja, ja paljon kiroilua. Sitten saan kovan iskun päähäni ja kaikki sumenee uudelleen...

Herään huutoon. Pimeän eldari seisoo edessäni ja huutaa jotain mitä en ymmärrä. Tajuan kumminkin hänen käsien heiluttamisesta, että hän käskee minun nousta ylos. Huojuvin jaloin nousen seisomaan. Pimeän eldari näyttää ehkä jopa hieman yllättyneeltä kun nousen seisomaan. Hän katsoo minua arvioivasti hetken ja sitten lyö minua vatsaan, taitun kaksinkerroin ja kaadun maahan. Hän huutaa taas jotain ja viittelöi käsillään minua nousemaan uudestaan. Nielen siis tusksani ja nousen. Pimeän eldari huutaa jotain. Taas saan iskun päähäni ja kaikki muuttuu vähitellen mustaksi.

Havahdun kenttävuoteelta, huomaan katsovani suoraan kellertävään lamppuun. Katselen hetken ympärilleni ja tajuan olevani sairasosastolla. Verhot on vedetty ympärilleni ja vierelläni, pöydällä on pullo jonkinlaista sinertävää nestettä. Nousen istumaan ja annan katseeni kiertää verhoilla rajatussa tilassa, etsien jotain tuttua. Silmiini osuu imperiumin kotka-tunnus, tuttu ja turvallinen. Huokaisen helpotuksesta, se taistelu olikin vain unta. Kaikki se pelko olikin vain painajaista, taisin syödä messissä jotain sopimatonta ja sain myrkytyksen, se selittäisi painajaisetkin. Yhtäkkiä tunnen vihlovaa kipua takaraivossani, se saa minut parkaisemaan tuskasta.

"Ah, oletkin jo hereillä, hyvä! Sinua tarvitaan jo!" Kuulen jonkun, tohtorin olettaisin, huutavan. Askelten ääniä, kuin kavioiden kopsetta, hän vetäisee verhot edestäni auki. Huomaan edessäni sinisen, hymyilevän, arpisen naaman. "Tau!" Huudahdan. "Pysy loitolla minusta xenox, tai kutsun koko leirin paikalle!" Taun ilme vakavoituu ja hän alkaa kirota omalla kielellään. "Etkö sinä, pieni ihminen, vieläkään ymmärrä?" Tau kysyy melkein vihaisena "Et ole enään leirissä, et ole ollut pitkään aikaan. Sinä onneton, ne saivat sinut. Kyllä juuri ne, pimeyden eldarit." Tau huomauttaa kun hän katsahtaa minuun aj näkee kauhistuneen ilmeeni. Muistan koulutuksesta ainoan säännön joka koski pimeyden eldareita, "Älä ikinä, älä ikinä joudu pimeyden eldareiden vangiksi, se on kuolemaakin pahempi kohtalo!" Se oli ainut mitä meille kerrottiin heistä. "Olet nyt heidän orjansa aivan kuten minäkin. Joten tervettuloa, ja hyvää loppuelämää, niin kauan kuin sitä riittää, joka ei tosin tule olemaan kovin pitkään." Tau tohtori jatkaa, saavuttaen sarkastisen äänensävyn ja kääntyen pois. "Ainiin, juo tuo neste pullosta. Se saa kivun katoamaan. Kun olet sen juonut, nouset ylös ja alat auttamaan minua, meillä on paljon tehtävää. Onko selvä, hyvä?" Tau käski ja sulki verhot. Olin täysin sekaisin. En muistanut kunnolla miten olin tänne päätynyt, enkä edes omaa nimeänikään. Ainoa mitä muistin oli pelko. Lisäksi mieltäni kuormittivat miljoonat kysymykset, mutta päätin jättää ne myöhemmäksi ja tehdä kuten tau käski.

Juotuani nesteen pullosta, nousin ja kurkistin ulos verhoistani. Halli oli valtava! Täynnä samanlaisia verhoilla rajattuja osastoja kuin omani. Osasta kuului hiljaista vaikerrusta, osasta ei ääntäkään ja osasta vain suoraa huutoa. Sitten kuulin taun huutavan:"Vauhtia nyt, tule tänne ja äkkiä!" Kiiruhdin hänen luokseen, epävarmana mintä minun pitäisi tehdä. "Noniin, pidä siitä kiinni ja väännä oikealle aina kun sanon nyt" Tau ohjasti minua. Katselin ympärilleni, osasto näytti samalta kuin omani, sekin oli rajattu telttakankaalla, osastossa oli yksi pöytä ja pieni lamppu roikkui katosta, lisäksi oli kenttävuode. Mutta se mikä oli kenttävuoteella sai henkeni salpautumaan, yritin kysyä mitä se teki siellä mutta ääntä ei tullut. Edessäni makasi monta sataa kiloa painava örkki, jonka vasen jalka oli repeytynyt riekaleiksi! "Noh, mikä nyt tuli? Ei se mitään tee, olen antanut sille rauhottavia, paljon. Tämä ei ole kuule erikoista täällä, NYT" Käänsin kammesta joka oli yhteydessä jonkinlaiseen pumppuun. "Jalka taitaa olla menetetty, mutta sen voi korvata, NYT." tau puheli kuin itsekseen. "Toisaalta, tämä ei kävele ainakaan kahteen kuukauteen enään, NYT. Hmm, tuotko sen ruiskun sieltä pöydältä?" tau pyytää. Poimin käteeni ainoan ruiskun joka pöydällä on ja annan sen taulle. Hän kiittää ja painaa sen örkin kaulaan. "Noin, se on tehty. Sinä taidat joutua hänen paikalleen, en tosin ole kateellinen." Katson örkkiä, se makasi yhä hiljaa pedillään, mutta enään sen rintakehä ei kohoillut hengityksen tahdissa. "Se on kuollut?" Kysyin silmät epäuskosta avoinna, tau katsahti minuun päätään pudistellen ja sanoi:"Niin, se on kuollut, kuten sinäkin kohta jollet todista itseäsi hyödylliseksi. Minä olen tohtori ja toivoitan kaikki tulevat 'palkolliset' tervettulleiksi. Tai ne ketkä ehtivät tänne asti. Lisäksi paikkaan kaikki hyödylliset 'työntekijät' mikäli heille sattuu 'tapaturmia'. Joten minut kannattaa pitää hengissä, minusta on hyötyä. Mennään nyt meillä on vielä töitä tekemättä."

Seurailin tau tohtoria koko päivän ja autoin minkä kykenin. En vieläkään kyennyt ymmärtämään kunnolla mitä oli tapahtunut. Olin shokissa. Kaikki tarinat väittivät, että pimeyden eldarit tappoivat ja kidutivat järjiltä jokaisen orjansa. Nyt oli kumminkin niin, että minua ei oltu vielä haettu minnekkään, eikä muutenkaan peloteltu. Aloin jo tuntea oloni turvalliseksi.

Miten väärässä olinkaan.

Kommentteja kiitos. ;P Jatkoa kyllä piisaa jos sitä joku kaipaa.

[Nazgúl]

Ikävässä migeenintapaisessa päätin lukea taas tarinaasi. Hyvin menee, mutta jotkut sanat kuten "tervettullut" tai "enään". Aiemmassa pätkässä se puollustus vilahteli edelleen jossain kohdin, mutta muuta vikaa ei löytynyt. Antaa tulla jatkoa, jos lystää. Minä ainakin luen

[Beecher]

Aikas hyvää luetavaa, muutamia virheitä, mutta muuten sen verran mielenkiintoita ainakin omasta mielestäni että antaa tulla vaan.

[[Acid]]

Jees, sori et kesti (jos joku tätä on kaivannu). Ollu vähän muuta hommaa. :D mut nyt jatkoa, yhä pieniä kirjoitusvirheitä odotettavissa mutta toivottavasti se ei häiritse tarinaa pahasti?

2. LUKU B osa: Orjan elämä

Vietin monta päivää 'paikkaus hallissa'. Aina vain uusia'tapaturmaisesti' vahingoittuneita orjia saapui. Osa oli ihmisiä. He olivat enemmän kuin onnellisia nähdessään minut, tosin myös suru ja sääli kuvastuivat heidän kasvoistaan. Osa örkkejä, jotka yrittivät repiä pääni irti heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Välillä alas saapui taun kalanaamoja, tai niin heitä minun rykmentissäni kutsuttiin. Oli eldareita, he olivat aina pahimmassa kunnossa sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Oli jopa avaruusjääkäreitä, ilman panssariaan, syystä tai toisesta he olivat aina hiljaa, eivätkä koskaan kiittäneet hoidosta.

Kerran paikalle tuli joukkoeellinen kaartilaisia, he olivat täysin kunnossa ulkopuolisesti. Katselin heitä vähän sivumalta kun tau tohtori pyöri heidän kimpussaan. "Kip, käyn hakemassa hieman tarvikkeita, katsotko näiden perään sen aikaa?" Hän tohtori kysyi minulta, nyökkäsin vastauksesksi ja hän alkoi kopottaa ripeästi omalle osastolleen. "Hei, oonkos mä nähnyt sut jossain?" Yksi kaartilaisista kysyi. Olin yllättynyt pelkästään siitä, että hän puhui. "Hei kessu, eiks toi oo nelosesta?" Kaartilainen kysyi tönäisten muita hieman vanhempaa miestä. "Kessu?" "Häh, mitä" Kersantti heräsi kuin horroksesta "Kyllä teen juuri niin, älkää enään lyökö! Pyydän teidän armonne älkää lyökö enään!" Kersantti sopersi ja hautasi kasvonsa käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää.

Olin aivan ymmälläni. Kersantti ei ikinä osittanut heikkoutta joukkoeensa edessä, siinä hän nyt oli. Polvillaan lattialla, nyyhkien. Katselin muita kaartilaisia. He tuijottivat tyhjyyteen, samalla tavalla kuin Tart silloin bunkkerissa. Sitten muistoja alkoi palautua, ilmestyä mieleeni kuin kärpäsiä kuolleen ruumiin ympärille. Muistin matkan 'verkon' läpi. Ne kauhut mitä koin aluksessa. Taistelun, sitä edeltäneen päivän ja koko elämäni. Aloin jälleen vaipua paniikkiin, muistot olivat liikaa. Olisin voinut pelastaa sen typerästi puhuneen kaartilaisen, olisin voinut koettaa herettää Tartin horroksestaan. Olisin voinut pyytää Albinetia ulos. Liikaa muistoja, en kestä enään. Tulisi nyt joku joka poistaisi tämän, katsahdin pieneen veitseen joka riippui vyöstäni.

Käteni olivat juuri tarttumassa veitseen kun tau tohtori saapui takaisin "No niin Kip, nyt alkaa hoito. Voitko ihan hyvin näytät kalpealta?" Tau kysyi ja löi minua ystävällisesti olkapäälle, se herätti minut horroksestani. "Niin siis olitko sä nelosesta?" Ainut kaartilainen joka ei tuijottanut eteensä kysyi. "Öh, täh?" Kysyin epävarmana siitä mitä kaartilainen tarkoitti. "Niin siis nelos kompleksista?" Aloin vähitellen ymmärtää mistä kaartilainen puhui. "Joo, olenhan minä" vastasin yhä hieman shokissa muistoryöpystä. Kaartilainen näytti jopa hieman ilahtuvan "Hei hienoo, me ollaan ysilt. Kuule kaveri nää saakelin pirut vei koko planeetan. Ne hyökkäs kokon planeetan kimppuun samalla. Tajuuks sä, koko helvetin planeetan?"

Ymmärrsin kyllä, mutta en tahtonut sen olevan totta. Olivatko pimeyden eldarit ryöstäneet koko planeetan kerralla. Jos heidän taktiikkansa olivat samanlaisia kuin meidän kohdallamme, koko planeetan väestö oli joko tapettu tai orjuutettu. Millä mahdilla sellainen olisi mahdollista, planeettaa vartioi puoli miljardia puollustusvoimien miestä, lisäksi kaksi kaartin jalkaväki armeijaa sekä yksi erityis raskasta kalustoa omaava komppanja olivat siellä keräämässä täydennystä. Eikä Hopeakallojen haaran taisteluristeiliä ollut kaukana, vain muutaman päivän warp-matkustuksen päässä.

"Noniin, tämä saattaa sattua vähän." Kuulin tau tohtorin sanovan. Heräsin mietteistäni joihin olin taas vajonnut. Kersantti heräsi kuin unesta "Älä lyö, ei enään! Oho, eihän täällä ole ketään lyömässä. Öh, kiitos nyt taas Tohtori." Kersantti sanoi ilmeettömin naamoin. Sitten Tohtori käsitteli muut kaartilaiset ja ohjasti heidät omiin 'huoneisiinsa'.

Hetken päästä istuimme taas omassa pienessä sopessamme, jossa tapasimme nukkua Tohtorin kanssa. Huomasin hänen katsovan minua surullisena, ihmetellen kysyin häneltä syytä. "Sinut on kutsuttu ylös. Sinulla on tasan yksi terran-tunti aikaa kerätä tavarasi ja suunnata hissille. Olen pahoillani, olit avuksi täällä." Katselin ympärilleni, He haluavat minut ylös. "Mutta miksi?" Kysyin. "Muistat kai sen örkin?" tohtori kysyi ja nyökkäsin " He haluavat sinut sen tilalle. Se tapasi tarjoilla heidän pidoissaan" Tohtori lopetti puistatellen.

Kuljin pitkin 'paikkaus hallia'. Mielessäni pyörivät uudet kysymykset, enkä ollut vielä saanut vastausta edes ensimmmäiseen miljoonaan. Olin pakannut jonkin laukun jonka löysin hallista. Se oli täysin tyhjä, lukuunottamatta pientä kirjaa jonka olin löytänyt. Se oli päiväkirja, jota ei ollut käytetty pitkiin aikoihin. Kirja oli joskus kulunut avaruusjääkären komentajalle, se sisälsi melko tarkan kuvauksen pimeyden eldareiden heikkouksista ja tavoista voittaa ne. Ajattelin siitä olevan hyötyä joskus. "Tule tänne!" Kuulin tohtorin huutavan ja aloin kävellä ääntä kohti, hissiä kohti.

Kiiruhdin Tohtorin luo, tuo oli ensimmäinen kasvo jonka olin kommoraghissa nähnyt. Se oli yhä sininen ja arpinen, mutta ystävällinen hymy oli kadonnut. "Hyvästi ystäväni" hän sanoi."Tämä on luultavasti viimeinen kerta kun näemme. Minulla ei ole mitään mitä antaa muuta kuin neuvo. Älä ikinä katso heitä silmiin. Älä ikinä. Ei väliä kuinka he sinua uhkaavat älä katso silmiin. Sieltä he imevät järkesi." Kuulin niin tutun sihahduksen kun hissin ovi aukesi. "Suuremman hyvän puolesta ystäväni" Kuulin Tohtorin sanovan kun astuin hissiin. Jokin minussa oli varma, että tulisin näkemään hänet vielä.


ps. kiitos kaikille kommenteista.

[Nazgúl]

Hyvää tekstiä, mutta se puollustus ei ole vieläkään eronnut ällästään. Myös joitakin yhdyssana-, välimerkki- ja kirjouitusvihreitä edelleen mukana, mutta teksti on täysin luettavaa.

[[Acid]]

Se tykkää hengata sen kanssa. ;P

[Paistikas]

Oikein mukavaa luettavaa. Onko jatkoa millon tulossa ?

[[Acid]]

Kaıkıllı jotka ovat mınua ja tarınaa kaıvanneet nyt tıedoksı. etta hıllun talla hetkella turkıssa eıka jatkoa sentakıa ole kuulunut... valmııksı on tosın kırjoıtettu jo aıka paljon. joten jaksakaa odottaa. kylla se sıelta tulee... ;P

(Turkkılaısessa nappaımıstossa eı ole A:ta eıka pılkkuja joten...)