Hyökkäys Athel loreniin.

[Virad]

Hyvä tarina! Ei jaksa oottaa seuraavaa osaa.

[Veripallo]

Juu nyt näyttää mukavammalta, mutta tänään en enää jaksa lukea sitä, sen verran myöhä on.

[Andy the great]

Jes jatkoa!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! >8D.
Olen ottanut sitten "HIUKAN" inspiraatiota tuosta kuroshitsuji sarjakuvan transvestiitti viikatemiehestä, mutta puollustuksekseni voin sanoa, että oli jo keksinyt kyseisen henkilön pää piirteet jo ennen, kun olin edes koko sarjakuvaa lukenut, ja tässä tarinassa hän EI ole transvestiitti. Ja vielä kuva kyseistä henkilöstä jos ketään sattuu kiinostamaanhttp://liliy.net/blog/wp-content/upload ... ripper.png

Hyökkäys Athel loreniin osa 15.

Syvällä pimeän metsän syövereissä puna-kultaiseen paksuun haarniskaan sonnustautunut kaaoksen ylistetty sankari Galkas murskaaja katseli kaaoksen punaista kuuta hymy huulillaan. Kirottu kuu loisti ympäröivälle tähti taivaalle verenpunaista aavemaista hohtoa, joka värjäsi kaiken ympärillään luonnottomalla valolla, loiste ylsi myös metsään asti ja ikivanhat vääntyneet, kiemurtelevat puut näyttivät vielä kaameammilta, kuin tavallisena yönä. Metsä oli lähes lävitse pääsemätön tiheästi kasvavien kiemurtelevien puittensa ja pensaidensa ansiosta ja niinpä Galkasilla ja hänen joukoillaan oli ollut täysi työ raivata tiensä metsän sisuksiin asti, se olisi kuitenkin pian vaivan arvoista. Galkas käänsi katseensa taivaalta hänen eteensä aukeavalle niitty aukiolle jossa lukuisat palavat soihdut ja alku syksyn putoilevat kirjavat lehdet hallitsivat näytelmää, maan ruoho oli sysimustaa ja luonnotonta ja se oli selkeästi kaaoksen koskettama. Galkasin vierellä massiivisiin punaisiin haarniskoihin pukeutuneet sotilaat mylvivät sotahuutojaan hänestä noin parinkymmenen metrin päähän asettuneille petomiehelle, jotka pyrkivät huutamaan takaisin vähintään kahta kauheammin, joka puolella oli täysin tyyntä ja ainoa ääni, joka kaikui ilmassa karjunnan lisäksi oli luonnottoman mustan nurmikon hiljainen hyminä.

Äkisti petojen äänet hiljenivät mahtipontisista sotahuudoista hiljaiseksi kunnioittavaksi murinaksi ja pedot alkoivat tehdä tilaa, heidän joukostaan ulos astuvalle massiiviselle otukselle. Viimeinkin heidän edustajansa saapuu paikalle, ajatteli Galkas innostuneena ja siristi silmiään nähdäkseen valtavan olennon paremmin pimeässä.

Olento oli jättiläismäinen, sen koko massiivinen yläruumis oli vääntynyt luonnottomasti kyyryyn, olennon piikkinen selkäranka tunkeutui aika ajoin ulos tämän karvaisesta selästä ja myös sen vasemmanjalan luut olivat kokeneet saman kohtalon. Otuksen pää oli suhteellisen pieni muuhun vartaloon verrattuna ja kaksi kiemuraista sarvea koristi sen molempia puolia, eläinmäinen punainen kuono tunkeutui ulos karvoista vapaiden kasvojen keskeltä. Olennon toinen silmä oli peitetty pienellä metallista valmistetulta silmälapulla, mutta toinen punainen silmä suorastaan sylki sisuksistaan vihaa ja hulluutta, otuksen kasvoissa suu oli kuitenkin kaikkein silmiin pistävin piirre, se oli täynnä verisiä veitsenteräviä hampaita, mutta yksi hampaista tunkeutui pitkälle ulos olennon suusta, se oli noin metrin mittainen ja sysimusta mistä olento oli saanut nimensäkin, Arghor mustahammas. Arghor suoristi selkänsä sairaalta kuulostavan rusahtelun saattelemana ja päästi ilmoille raivoisan karjahduksen, pienet karvaiset jalat tömistelivät kavioineen maata ja mustahammas nosti jättiläismäisen koristellun viikatteensa korkealle ilmaan. Pedot Arghorin takana yhtyivät tämän villeihin huutoihin ja tömistelivät jalkojaan voimakkaasti, ne olivat varmoja voitostaan. Lopulta korviahuumaava karjuminen lakkasi ja mustahampaan selkä painui jälleen kyyryyn ja olennon painava yläruumis rysähti takaisin alas, se naulasi ainoan toimivan silmänsä hahmoon, joka käveli aukiolle kaaoksensotureiden keskuudesta, tämä edustaja näytti jokseenkin pieneltä muihin sotureihin verrattuna ja Arghor joutui odottamaan, että ihminen kävelisi soihdun luo, jotta hän pystyisi näkemään tämän. Arghor ei ollut uskoa silmiään, kun hän näki kaaoksen sotureiden edustajan ja hän päästi ilmoille röhkimistä muistuttavan kurahduksen, joka oli tarkoitettu halveksivaksi nauruksi.

Sotureiden edustaja, oli nainen. Naisella oli pitkät verenpunaiset hiukset, jotka valahtivat vielä osaksi tämän suipoille kasvoille ja naisen kaksi oliivinvihreää silmää pälyilivät Arghoria punaisten lasien takaa pettyneen näköisenä, naisen suu oli vääntynyt pikkuiseen ivalliseen hymyyn. Nainen oli pukeutunut lumivalkoiseen kauluspaitaan, jonka päälle oli puettu siisti musta liivi, kaulassaan naisella roikkui suuri silkkinen rusetti, jonka keskelle oli naulattu kultaisena hehkuva verenjumalan tunnus. Naisen päällä roikkui myös kirkkaanpunainen takki, joka ylettyi tätä noin hihoihin asti ja näytti myös naisen päällä aivan liian isolta, korvissaan nainen kantoi kahta pääkalloihin loppuvaa korvakorua. Nainen oli pukenut jalkoihinsa tiukat mustat silkkifarkut ja korkeakorkoiset nahkasaappaat, kaikki naisen asusteet kielivät siitä, että tämä oli vielä joskus viettänyt tavallisen hienosto keisarillisen elämää.

“Olen viiltäjä”, ilmoitti nainen mairealle ylimielisellä äänellä ja tämän suu vääntyi valtavaan hymyyn ja paljasti joukon teräviä hampaita, “käsittääkseni minulla on kunnia tappaa teidät tänään”, nainen jatkoi ja nyökkäsi päällään petomiehen suuntaan. Arghor päästi ilmoille epäinhimillisen karjahduksen ja puuskutti raivoissaan viiltäjää kohti, petomiehen alkoivat rummuttaa onttoja puita tasaisessa tahdissa ja pian aukiolla kaikui aavemainen musiikki, mustahammas nosti viikatteensa pystyyn ja hyökkäsi.

Ensimmäisen iskun Arghor tähtäsi viiltäjän päähän, mutta tämä väisti hyökkäyksen kuitenkin äärimmäisen ketterästi ja luonnottoman nopeasti ja mustahammas oli vähällä menettää tasapainonsa. Nainen naurahti äänekkäästi ja se ajoi Arghorin hullun raivon partaalle, kukaan ei pitäisi häntä pilkkanaan, ei kukaan! Arghor heilautti viikatettaan jälleen naista kohti, joka tyytyi väistämään iskun laiskasti ja varomattomasti, ikään kuin ylettäen vastustajaansa yhä suurempaan raivoon. Arghor raivostui viiltäjän välinpitämättömään käytökseen välittömästi ja alkoi heiluttamaan viikatettaan yhä vain villimmin ja hillittömämmin. Nainen väisti iskuja taipuen mitä uskomattomiin asentoihin ja venyen pitämälle kuin kukaan normaali ihminen pystyisi, viiltäjä oli aina askeleen mustahammasta edellä ja tämä näytti jopa nauttivan tästä kuolemantanssista. Arghor päästi ilmoille raivokkaan karjahduksen ja nosti viikatteensa korkealle ilmaan ja iski sen sitten alas valtavalla voimalla tarkoituksenaan halkaista viiltäjää kahtia pystysuunnassa. Tämä oli kuitenkin paljon ketterämpi ja loikkasi kevyesti sivuun Arghorin iskun tieltä ja tämän viikate upposi syvälle maahan, salamannopeasti viiltäjä asetti jalkansa maahan painuneen viikatteen varren päälle ja nojasi siihen kokopainollaan, kuin tyhjästä naisen käteen ilmestyi helvetillinen ja ase ja tämä iski sen syvälle mustahampaan olkapäähän. Arghor ulvaisi kivusta ja perääntyi hoiperrellen taaksepäin, kasvot naulittuna viiltäjän surisevaan aseeseen.

Viiltäjä piteli kahdella kädellä kiinni aseestaan, joka vaikutti sahalta, joka näytti olevan piikikäs molemmilta puolilta, aseen kahvana toimi pieni punainen laatikkoa muistuttava neliö, jonka keskelle oli maalattu verenjumalan kultainen tunnus. Laatikosta nousi ulos metallinen vipu ja aina, kun viiltäjä väänsi siitä sahan terät alkoivat pyöriä ja koko ase alkoi pitää korvia särkevää ääntä, saha oli selkeästi demoniase.

Arghor katsoi pölmistyneenä vuoroin asetta ja vuoroin sen kantajaa ja päästi ilmoille pelokasta ulinaa.
“Arghor mustahammas, olen hyvin pettynyt sinuun”, sanoi viiltäjä hymyillen ja aloitti hitaan askelluksen kohti Arghoria, “minusta on ikävää, että joudun tappamaan niin kauniin olennon kuin sinä.
Arghor karjaisi heikosti piteli toisella kädellä kiini verisestä olkapäästään, viiltäjä teki saman tien uuden nopean ja verisen hyökkäyksen irrottaen mustahampaan molemmat kädet verisessä näytelmässä ja Arghor kaatui kiljuen maahan. Viiltäjä kyykistyi maahan sätkivän Arghorin tasolle ja tarttui kädellään tämän hikisiin kasvoihin ja puristi käsillään tiukasti molemmista vapisevista poskista.
“Ikävää, että se päättyi näin kultaseni…” sanoi viiltäjä sadistisesti ja lähetti Arghorille lentosuukon vapaalla kädellään, Galkas katsoi tilannetta hymyillen sotureiden riveistä, tietäen, että heillä olisi jälleen yksi petolauma komennossaan.

[<Randomi>]

Jostain syystä tämä kappale ei iskenyt samalla tavalla kuin aikaisemmat, jotka omasta mielestä ovat erittäin hyviä. Kuvailu ja muutenkin tunnelman luominen on imo onnistunut hyvin, mutta nyt kun luin tuon "viiltäjän"(, joka ei kyllä pahemmin edes vaikuttanut khornen palvojalta) kuvailua tuli jotenkin "ei näin"(vaatteet ainakin) fiilis, samoin sahamiekan kanssa, johon ei ihan riitä että se on demoniase(, jolloin mitään vipuja ei edes tarvittaisi).
Ja sit eikö kaaoksen kuu ole vihreä eikä punainen?

Joo no lopuksi vois kyl sanoa, ettei tule liikaa negatiivista kommenttia ;), että olen seurannut tarinaa alusta asti ja niin aion jatkossakin. Hyvä kokonaisuus.

[Andy the great]

Jostain syystä tämä kappale ei iskenyt samalla tavalla kuin aikaisemmat, jotka omasta mielestä ovat erittäin hyviä. Kuvailu ja muutenkin tunnelman luominen on imo onnistunut hyvin, mutta nyt kun luin tuon "viiltäjän"(, joka ei kyllä pahemmin edes vaikuttanut khornen palvojalta) kuvailua tuli jotenkin "ei näin"(vaatteet ainakin) fiilis, samoin sahamiekan kanssa, johon ei ihan riitä että se on demoniase(, jolloin mitään vipuja ei edes tarvittaisi).
Ja sit eikö kaaoksen kuu ole vihreä eikä punainen?

Joo no lopuksi vois kyl sanoa, ettei tule liikaa negatiivista kommenttia ;), että olen seurannut tarinaa alusta asti ja niin aion jatkossakin. Hyvä kokonaisuus.

Nyt, kun tätä itsekkin luen niin huomaan, että olet valitettavasti oikeassa. No aina ei voi onnistua :) Ja viiltäjä on tosiaan vähän omituinen khornen palvojaksi, mutta miksi sitä en tässä vielä paljasta etten kaikkea spoilaa. Ja hänelle tulee olemaan vielä suuri osa tämän tarinan kuluessa, jonka takia en häntä aio poistaa. Ja kaaoksen kuusta en tosiaan tiedä hölkkäsen pöläystä, oletin vain jotenkin automaattisesti, että se on punainen, pitäisi tosiaan tutkia asioita ennen kuin menee tällä tavalla sekoilemaan.

[enrico]

Jahas. Kyllä tämä minustakin on vähän huonompi kuin muut osat. Moottorisaha pilasi tarinan ja nainen oli selvästi sarjakuvasta kopsattu.
Koetappa paranttaa tarinaa. Jatkoa odotellessa.

[Virad]

Tämä oli huonompi kuin muut osat. Viiltäjällä oli vähän outo pukeutuminen ja saha miekka sen voisi vaihtaa joksikin demoni miekakasi joka on täynnä piikkejä ja piikit sitten pyörii...

[Irs Kirskuttaja]

Silkkifarkut , moottorisaha ja punalinssiset lasit eivät mielestäni sovi kovin hyvin keskiaikaan verrattavissa olevaan aikakauteen. Me kaikki tiedämme, että on kiva tunkea sarjakuvista kopioituja hahmoja omaan tarinaan, mutta ei mielestäni ihan näin mauttomasti. Olemme nähneet sinun kykenevän luomaan hauskoja hahmoja ihan itse, älä pilaa tarinaasi tyyliin sopimattomilla ylilyönneillä. Tarinasi on kyllä loistoluokkaa, eikä tämä riitä tahraamaan koko tarinaa minun silmissäni. Voisiko "Viiltäjä" poistua tarinasta vaikka liukastumalla paskaan,(sitä tuntuu tapahtuvan tarinan ihmishahmoille kaiken aikaa) ja kuolemalla siihen ;)
P.S Älä masennu ankarasta kommentoinnista, kyllä aina joku osa tarinasta menee pieleen.

[Andy the great]

Jippiii!! Jo tuhat kertaa katsottu:D

En oikeasti ikinä uskonut, että tämä tarina pääsisi niin pitkälle, suuret kiitokset kaikille, jotka ovat jaksaneet lukea ja kommentoida tätä!! Kiitos!!

Hyökkäys Athel loreniin osa 16. (yeah onnennumeroni:))

Leonger Lefric tunsi päässään sietämätöntä jomotusta. Hänen näkökenttänsä oli hämärä ja äärimmäisen epäselvä ja Leongerista tuntui siltä, kun häntä olisi lyöty lekalla päähän, “mutta tämäpä kummallista…. en muista juoneeni eilen…” mutisi Leonger itsekseen ja yritti nousta vaivalloisesti pystyyn. Leonger huomasi sen kuitenkin pian harvinaisen vaikeaksi, hänen jokaista jäsentään ja luitaan koski enemmän kuin koskaan aikaisemmin hänen elämässään ja hänen ruumiinsa tuntui painavan vähintään tonnin, Leongerin riipivä päänsärky ei myöskään helpottanut juurikaan hänen ylös nousuaan ja lopulta hän tyytyi vain makaamaan avuttomana hiekkaisessa maassa. “Palvelijat….”, yritti Leonger huutaa, mutta hänen ääneensä kuulosti vain hiljaiselta ja epäselvältä mongerrukselta. “Palvelijat…” huusi Leonger uudestaan ja vaikka hän onnistuikin saamaan ääneensä tällä kertaa enemmän voimaa ja auktoriteettia se oli silti vaivalloinen kuiskaus verrattuna siihen miten hän pystyi parhaimmillaan karjumaan ohjeita taistelukentällä.

“Missä perkeleessä kaikki ovat tänään…?”, jatkoi Leonger itsekseen ja nosti kätensä hieroakseen päätään ja helpottaakseen siten jatkuvaa päänsärkyään, mutta, kun Leonger kosketti kolhiintunutta päätään, hän tajusi yllätyksekseen olevansa haarniskoitu.
“Mitä ih….” kuiskasi Leonger hämmästyneenä ja puoli pökerryksissä, hän liikutti kättään lähemmäksi ja hätkähti tajutessaan sen olevan punainen verestä.
“Ladyn nimeen mitä minä oikein tein viime yönä?”, kysyi Leonger pelokkaana itseltään ja alkoi tunnustelemaan maata toisella kädellään. Hänen yllätyksekseen hän ei tuntenutkaan kotinsa sängyn pehmoista aluslakanaa vaan hyvin hienoa hiekkaa, joka valui vuolaasti hänen sormiensa välistä.
Leonger tunsi äkisti suunnatonta tarvetta nousta ylös ja selvittää mitä oli tapahtunut, Leonger pakotti itsensä vaivalloisesti pystyyn kaikesta kivusta ja haarniskan painosta huolimatta ja siristeli silmiään saadakseen hämärään näkökenttäänsä edes jonkinlaista selkeyttä. Lopulta valot ja varjot asettuivat oikeille paikoilleen ja Leonger pystyi erottamaan edessään auringonpaisteessa kimaltelevan meren, sinisellä taivaalla ei näkynyt pilvenhattaraakaan ja kirkasta vettä näytti yltävän niin pitkälle kuin silmä kantoi. Leonger seisoi itse polttavan kuumalla hienojakoisella valkoisella hiekalla ja suora polttava auringonpaiste sekä hänen paksu haarniskansa saivat hänet tuntemaan olonsa äärimmäisen kuumaksi ja hikoilemaan rajusti.

Leonger kääntyi hitaasti vaappuen ympäri ja hänen eteensä aukeni hämmästyttävä näkymä. Vain muutaman kymmenen metrin päästä hänestä, lukuisat tiheässä kasvavat paksut puut kurottivat pitkillä vehreillä oksillaan taivaalle, jotka ulottuivat kenties jopa satojen metrien korkeuteen. Lävitse pääsemätön aluskasvillisuus peitti kaiken valtaisan metsänreunan maa-alueesta ja loi kuvan ahtaasta ja läpitunkemattomasta pusikosta, josta sinne tunkeutuja ei koskaan palaisi.

“Missä pirussa minä olen?”, huokaisi Leonger ääneen ja raapi päätään raivoisasti. Sillä samaisella hetkellä muistot kuitenkin iskivät hänen päähänsä, kuin fyysinen hyökkäys, unohdetut asiat virtasivat kirkkaina ja selkeinä takaisin hänen mieleensä ja Leongeria pöyristytti, että hän oli saattanut unohtaa ne.
Hän muisti nyt kaiken, haltiat, matkan, myrskyn, hyökkäyksen… Leonger pinnisteli ankarasti muistaakseen miten hän oli joutunut tänne Ladyn selän taakse ja hän alkoi kelaamaan mielessään tuon kohtalokkaan yön tapahtumia.
“Merikäärme, merikäärme murskasi laivan!”, hihkaisi Leonger äkisti kuin suurenkin arvoituksen ratkaisseena ja napsautti sormiaan iloisena, hänen hymynsä kuitenkin hyytyi äkisti, kun lukuisat kysymykset alkoivat vyörymään hänen mieleensä. Missä hän oli? Missä muut olivat? Mitä hän nyt tekisi? Ja ennen kaikkea miten hän oli selvinnyt tänne asti, Leongerin joutuessa vedenvaraan hänen painavan haarniskansa olisi pitänyt painaa hänet hetkessä vedenpohjaan, mistä olisi seurannut hänelle armoton tukehtumiskuolema miksi näin ei kuitenkaan ollut käynyt? Leonger mietti päänsä puhki, mutta turhaan, hän ei mitenkään keksinyt ratkaisua ihmepelastumiseensa ja niinpä hän oletti sen olevan Ladyn ansiota. Leonger lausui hiljaisen rukouksen jumalalleen ja siirsi sen jälkeen mielensä ajankohtaisempiin ongelmiinsa, missä hän oli? Kun Leonger katsoi ympärilleen hän näki joka puolella vain loppumatonta rantaviivaa, joka näytti yltävän niin pitkälle kuin katse kantoi, metsään hän menisi, ainakaan vielä, se näytti Leongerin mielestä pimeältä kirotulta paikalta jonne eksyminen oli aivan liian suuri riski, sen sijaan hän päätti kulkea rantaviivaa pitkin ja etsiä tuhoutuneessa laivassa olleita esineitä, jotka olisivat kenties ajautuneet rantaan hänen mukanaan. Leonger huomasi kuitenkin päättömän etsintänsä pian turhaksi, missään ei näkynyt edes laivan rippeitä ja paahtava aurinko ja hänen raskas varustuksensa tekivät etsinnästä silkkaa piinaa, päänsärky ja lihasten kivulias kolotus eivät myöskään auttaneet tarvikkeiden löytämisessä ja niinpä Leonger oli jo luovuttamassa, kun hänen silmänsä osuivat äkisti vain vähänmatkan päästä hänestä lojuvaan suureen esineeseen. Leonger hoiperteli uupuneena kohti ja hikisenä kohti esinettä ja mitä lähemmäksi hän sitä tuli, sitä selkeämmäksi hänelle kävi mikä se oli.

Lopulta Leonger seisoi esineen edessä, jonka hän oli onnistunut tunnistamaan pyörtyneeksi Fredrick das omeniksi, tämän vaatteet olivat revenneet useista kohdista käyttökelvottomiksi ja koko Fredrickin vartalo oli lukuisten naarmujen ja haavojen peittämä, mikä näistä ei kuitenkaan näyttänyt vakavalta ja Fredrickin näkeminen kunnossa täytti Leongerin mielen ilolla mutta myös suurella hämmennyksellä. Miten he olivat molemmat selvinneet kauheasta myrskystä ja vieläpä ajautuneet tismalleen samalle alueelle, se oli äärimmäisen epätodennäköistä ja Leonger alkoi arvella, että jollakin muulla kuin puhtaalla sattumalla oli sormensa pelissä.

Leonger kyykistyi hiekkaan Fredrickin tasolle ja alkoi heiluttamaan tämän ruumista rajusti käsillään.
“Fredrick, Fredrick herää, me selvisimme niiden pirulaisten hyökkäyksestä!” Fredrickin silmät vääntäytyivät hitaasti auki ja tämän kasvoille levisi tuskainen irvistys, Fredrick nosti hitaasti kättään hieroakseen ilmeisesti varsin kipeää päätään. “Mitä…. missä…. missä me olemme?”
“En tiedä….”, vastasi Leonger hiukan huolestuneeseen sävyyn ja tähyili epäilevästi horisonttiin, “jossain hyvin kaukana luulisin….”. Fredrick nousi vaivalloisesti ähkien pystyyn ja suojasi kädellään silmiään kirkkaalta auringonvalolta, tämän jälkeen hän pälyili ympärilleen epäluuloisesti ja raapi kipeää päätään mietteliäänä. “Mitä hittoa….”, oli ainoa asia mitä Fredrick sai suustaan ulos pitkän ja hartaan ympäristön tarkkailun jälkeen ja tämän kasvoille vääntäytyi epäuskoisen pelokas ilme. “Me olemme uudessa maailmassa”, sanoi Fredrick hiljaa ja syvällisesti, eikä irrottanut katsettaan horisontista.
“Mahdotonta!”, naurahti Leonger, “laivamme upposi viime yönä, pelkästään laivamatka sieltä missä se tapahtui olisi muutama kuukausi, puhumattakaan meidän tuuliajolla ajelehtimisestamme!”
“Siltikin…” sanoi Fredrick mietteliäällä äänellä, “tämä muistuttaa juuri sitä mitä olen kirjoista lukenut, ja jos me ole siellä niin missä sitten? Tuskin Bretonnian lähettyviltä löytyy tällaista maastoa.”

Leonger pysyi hetken vaiti ja painui mietteihinsä, mitä perkelettä tämä oikein oli, miten he olivat molemmat ajautuneet tänne ja vielä niin lyhyessä ajassa, kaiken kruunaisi vielä se, että rannalta löytyisivät vielä heidän suippokorvaiset ystävänsä. “Hei täällä on jotakin!”, Leonger havahtui nopeasti takaisin ajatuksistaan kuullessaan Fredrickin huudon, joka oli kävellyt hänestä jo muutaman kymmenen metrin päähän. “Näyttää aivan…. ei, et kyllä Sigmarin nimeen tule uskomaan tätä Leonger!”
Leonger päästi ilmoille pitkän ja syvän huokauksen ja lähti tallustelemaan kohti Fredrickkiä.

Andash tunsi olonsa kaameaksi ja häntä hirvitti tieto siitä ettei se tulisi luultavasti siitä enää koskaan paranemaankaan. Hänet oli riisuttu kokonaan paljaaksi, ruoskittu verille ja sidottu piikikkääseen tolppaan kireillä köysillä, joka puolella hänen ympärillään ihmis- lapset, vanhukset ja keski-ikäiset ryömivät alastomina toistensa päällä kuin ötökät, valittaen ja kiroten kaikkia jumalia, sekä ikuista tuskaansa. Tauteihin ja vammoihin kuolleiden ihmisten mätä löyhkä täytti koko ahtaan huoneen olemuksellaan ja sitä oli mahdoton paeta, ruuman vankat rauta seinät ja yksi ainoa lukittu ovi varmistivat sen ettei yksikään kahlituista vangeista joita oltiin kerätty tämän pitkän matkan aikana pääsisi pakoon kelluvasta helvetistään ja, että lasti kuljetettaisiin turvallisesti perille mustien haltioitten painajaismaiseen valtakuntaan. Andash tiesi olevansa tuomittu, hän tiesi kuolevansa tuskallisesti ja nöyryyttävästi näiden kirottujen olentojen edessä ties minkälaisten kidutustoimien seurauksena, hän tiesi, että hänellä olisi enää luultavasti vain muutama päivä elinaikaa ja, että hän viettäisi ne kuolema ja tuska ainoana seuralaisenaan. Mutta yhden asian hän tiesi kuitenkin kaikkein parhaiten, hän ei koskaan, ei koskaan anelisi armoa näiden otusten edessä, hän ei antaisi heille sitä alistamisen nautintoa minkä nämä saastat saivat toisten elämien täydellisestä tuhoamisesta, sitä hän ei tekisi, ei koskaan.

Huoneen ovi paiskautui kovaäänisesti auki ja muuten säkkipimeään huoneeseen tulvi nyt aavemaista sinistä valoa. Sisään astu kaksi haarniskoitua haltijaa, jotka marssivat sisälle huoneeseen, potkien valittavia ihmisiä tieltään kuin roskia, toinen haltioista paiskasi huoneen lattialle klöntin homeista matojen täyttämää leipää, jonka luokse vangit alkoivat valua, kuin joukko nälkäisiä termiittejä.
Mustahaltia sylkäisi äänekkäästi erään vangin päälle ja käänsi sen jälkeen katseensa Andashiin, “jouduimme muuttamaan kurssia ja matkamme tuleekin kestämään odotettua kauemmin, saamme siis pitää sinut leikkikalunamme vielä hetken aikaa”, vaikka tämänkin haltian puhe pulppusi sen suusta kuin kirkasvetinen suihkulähde ja kuulosti tavalliseen ihmisenkieleen verrattuna taivaalliselta, siinä oli myös kova, melkeinpä hyökkäävä sävy, joka sai sen kuulostamaan pelottavalta ja uhkaavalta. “Eikä siinä vielä kaikki”, haltia jatkoi, “pääsemme pian tapaamaan, saastaisia serkkujamme, sinun pitäisi olla onnesi kukkuloilla!”

Andashin verinen suu levisi pikkuruiseen hymyyn, mustanhaltian sanat olivat antaneet hänellä avaimet pakoon, jos hän vain pystyisi käyttämään suk-joukkionsa erikoiskykyjä oikeassa paikassa ja oikean aikaan. Ei sen mihin hän oli soluttautunut Andyelin kaukaisena sukulaisena vain kaataakseen sen, vaan hänen todelliseen suk-joukkionsa kykyjä, jotka olisivat pian hänen pääsylippunsa vapauteen. Andashin olisi vain pelattava korttinsa oikein, ja hän tiesi ettei se tulisi olemaan turhan helppoa.

[Andy the great]

Vähän pienempi osa ja lisää ei ole tulossa lomamatkan takia vähään aikaan, mutta pysykää lujina veljet ja sisaret, kyllä tämä tarina vielä joskus loppuu ;)

Hyökkäys Athel loreniin osa 17

Böörb epäsikiö päästi ilmoille röhöttävän naurun, kun hänen edessään maahan asti kumarteleva skaven kertoi hänelle ilouutiset.
“Irs kirskuttaja ja vampyyri ovat kuolleet, lihavista loistokkain”, vikisi tummaan kaapuun pukeutunut skaven hänelle mahdollisimman kunnioittavasti “eikö nyt nyt olisi palkkion aika mahtavalle eshiinin klaanille?”.
Böörb päästi ilmoille toisenkin, vielä entistäkin kovaäänisemmän naurunpurskahduksen ja viskaisi pienen repaleisen pussin kohti skaven salamurhaajaa.

Böörb oli äärimmäisen lihava skaven, jopa verrattuna muihin hänen klaanissaan työskenteleviin mestari tärveltäjiin, jotka olivat tunnettuja ympäri skavenloukkoa loistavista luomuksistaan mutaatioiden saralla. Böörb oli aina sonnustautunut pitkään tummaan kaapuun, joka peitti juuri ja juuri hänen valtavat hyllyvät läskinsä, Böörbin muut ruumiinosat olivat suhteellisen pieniä verrattuna hänen massiiviseen vatsaansa ja niinpä hän pysty tallustamaan eteenpäin vain vaivoin. Böörbin molemmat kädet olivat ohuita ja luisia mutta hän oli silti mestarillinen ruoskankäyttäjä, tämä ominaisuus oli tehnyt hänestä pelätyn ja kirotun palvelijoidensa keskuudessa, jotka kantoivat kehossaan lukuisia todisteita Böörbin taitavuudesta julman ruoskansa kanssa.
“Minulla on sinulle toinenkin työ” röyhtäisi Böörb salamurhaajalle ja rojahti luista valmistetulle likaiselle tuolilleen, hänen pienet kouransa nappasivat viereiseltä pöydältä sijaitsevasta kulhosta joukon matoja, jotka hän tunki suuhunsa hillittömästi maiskuttaen.

Böörbin “valtaistuinsali”, niin kuin hän itse sitä tykkäsi kutsua oli suhteellisen vaatimaton salamurhaajan silmissä, luista tuolia ja lukuisia piipittäviä rottia lukuun ottamatta, se oli Skitchistä melko tavallinen keskikokoinen kolo, joka oli kenties vain tyylikkäästi sisustettu. Böörbin pienet silmät naulautuivat kuitenkin pikaisesti Skitchiin, kun tämä huomasi hänen tarkkailevan huonetta arvostelevasti ja Skitch päätti keskittyä vain siihen mitä matoja mussuttava epäsikiö jylisi hänelle.
“Noin muutamaa saastakivipyörähdystä sitten, minulta varastettiin oma, rakas, kirskeen klaanin tuunaama ihmis-silpojasauvani, luultavasti vain, joku kateellinen kilpailija mutta olisin valmis maksamaan runsaasti sen löytymisestä…”
“Tietenkin oi tietenkin te ihmissilpojista ihmeellisin”, vikisi Skitch ja kumarteli maahan hullunlailla, “minä kyllä löydän sen teille oi salskeista suloisin”
Böörb heitti Skitchiä kohti toisen risaisen pussukan, jonka tämä nappasi käpäliinsä ja kätki sen sitten nopeasti mustan kaapunsa uumeniin. “Kyllä minä sen teille löydän oi epäsikiöistä epärehellisin”, vingahti Skitch ja katosi Böörbin valtaistuinsalista niin nopeasti, kun oli sinne ilmaantunutkin.

[enrico]

JEE!!!!! lisää skaveneita. =)=)=)=)

[Chaos Lord Fabu]

Vau, olet jo kirjoittanu 17 osaa. Se vaati varmasti paljon aikaa ja vielä enemmän aivotoimintaa.
Vaikka 14. osa ei ollut mitenkään suosittu lukijoiden kohdalla, sinä et masentunut siitä ja jatkoit eteenpäin kuin ammattilainen.
Onnittelut hyvästä työstä, sinä inspiroit varmaan lukuisia muita tulevia kirjoittajia. Ainaskin sinä inspiroit minua.
P.S: Milloin seuraava osa tulee

[Andy the great]

Jee! Jatkoa.
Täytyy kyllä sanoa etten ole kovin tyytyväinen tähän osaan, kolme kertaa jouduin kirjoittamaan koko paskan uusiksi ja siltikin siitä tuli vain siedettävä. Tarinan laatu ei myöskään ole ollut viime osien aikana mielestäni erityisen laadukasta ja haluankin siksi kiittää kaikkia, jotka ovat jaksaneet tätä lukea. Jos joku keksii mikä keronnassa mättää, niin ottaisin mielelläni kommenteja vastaan:)

Hyökkäys Athel loreniin osa 18

Leonger kumartui Fredrickin viereen katsomaan hänen löytämäänsä outoa olentoa. Hiekan ranalla lepäsi liikkumaton turkoosi lisko, sen kädet ja jalat olivat luurangonlaihat ja sen isoa päätä koristi omituinen ohut harja, otuksen silmät olivat tiukasti kiinni ja se piti kädessään jotakin puhallusputken tapaista
“Onkohan se vaarallinen?”, kysyi Leonger enemmin uteliaana, kuin peloissaan, otus näytti kiehtovan häntä.
“Tuskinpa”, vastasi Fredrick ja tönäisi liskoa varovasti jalallaan, “taitaa olla kuollut”.
Leonger nyökkäsi takaisin hiukan pettyneen näköisenä ja käänsi katseensa pois liskosta. Leonger tiiraili lasittuneella katseella kohti tyyntä ulappaa ja kysyi enemminkin itseltään kuin Fredrickiltä “miten me pääsemme täältä pois…”. Kysymys kaikui kolkkona hänen päässään ja mitä kauemmin Leonger sitä mietti, sitä selvemmäksi vastaus muuttui. “Me emme pääse täältä pois…”, kuiskasi Leonger surkeasti ja niin hiljaa, että hädin tuskin kuuli omaa ääntään, Leonger raapi masentuneena takaraivoaan ja kääntyi surullisena Fredrickin puoleen. Leongerin yllätykseksi ja kauhuksi Fredrick ei kuitenkaan enää tarkastellut liskoa vaan makasi tämän vieressä elottoman näköisenä, Fredrickin silmät olivat kiinni ja iho oli kuoleman valkoinen, tämä myös hikosi raskaasti, joka antoi Leongerille vielä jonkinlaista toivoa Fredrckin elossa olemisesta.

“Fredrick!”, ehti Leonger huutaa ennen kuin hän tunsi niskassaan äkisti polttavaa kipua, Leonger kääntyi nopeasti ympäri ja hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä. Hiekkaranalla seisoi lukuisia samanlaisia turkooseja liskoja kuin minkä he olivat juuri nähneet, jokainen matelijoista piti kädessään puusta valmistettua puhallusputkea ja nämä valmistautuivat ampumaan. “Hitto…”, kirosi Leonger itsekseen ja yritti kiskoista miekkansa ulos huotrasta, mutta sitä ei ollu,t hän oli menettänyt sen myrskyssä. Kipu Leonger niskassa yltyi sietämättömäksi ja hänen näkökenttänsä alkoi hämärtyä, Leonger vajosi hitaasti polvilleen maahan ja voihki äänekkäästi, hiki valui vuolaana pitkin hänen kasvojaan ja Leonger oli vähällä oksentaa niskassaan yltyvän kivun takia.
“Anna anteeksi Lady…”, kuiskasi Leonger ja kaatui tajuttomana maahan.

Fairfaxin silmät revähtivät auki ja hän nousi salamannopeasti pystyyn sängyssään, hän huohotti äänekkäästi ja tämän silmät tuijottivat keskittyneesti tyhjyyteen, aivan kuin hän olisi katsonut jotain toista maailmaa, kuin mikä hänen ympärilleen avautui. Fairfax oli yksin huoneessaan, haltia hoitajat olivat jättäneet hänet yksin sen jälkeen, kun hän oli maannut koomassa jo kolmatta kuukautta ja nämä kävivät nyt vain satunnaisesti katsomassa Fairfaixin olotilaa, joka näytti pysyvän jatkuvasti muuttumattomana. Fairfaxin huone oli ympyrän muotoinen ja paksut juuret kulkivat sen hienosti veistettyjä seiniä pitkin, kurottaen kohti suipon katon keskipistettä, missä pienet, eriväriset metsänhenget tanssahtelivat iloisesti keskenään, lattiaa koristelivat mutkikkaina kiemurtelevat orjantappura maalaukset, jotka kaikki päätyivät huoneen keskelle maalatun ruusun luo, joka näytti hohtavan aavemaista verenpunaista valoa.
Huonekaluja ei huoneessa näkynyt yhtä puista jakkaraa lukuun ottamatta, suk-joukkion väliaikainen johtaja oli ilmeisesti poistanut ne huoneesta jostakin syystä.

Fairfaxin hengitys alkoi tasaantua, hän oli nukkunut kauan, liian kauan. Hän oli nähnyt asioita uinuessaan, joista suurin osa oli verisiä metsän kohtalon kannalta, hänellä ei olisi paljoa aikaa nyt, kun asiat olivat jo käynnistyneet ei toivotulla tavalla. Fairfax nousi ylös sängystä hitaasti ja varovasti, hänen hento vartalonsa tärisi hervottomasti ja hän joutui aluksi ottamaan tukea koristeellisesta sängyn päädystä, pelkkä seisominen näytti tuottavan Fairfaxille vaikeuksia, mutta hän ei aikonut luovuttaa ei nyt, kun koko metsän kohtalo lepäsi hänen harteillaan. Tuskallisen hitaasti Fairfax sai ruumiinsa tasapainoaan ja nousi ylös molemmilla jaloillaan, Fairfax päästi ilmoille suuren tuskallisen huokauksen ja aloitti laahaavan nilkutuksen kohti huoneen perässä sijaitsevaa puista ovea.

[Andy the great]

Hei lapset ja aikuiset, nyt on kuulkaa tullu jatkoa:D. Jes, yeah, jippii, joo....ok...okei...hmm. Myös viiltäjän outfittiä vaihdattettiin, kun siitä ei NIIN kovasti pidetty.

Hyökkäys athel loreniin osa 19

Fredrick silmäili ympärilleen avautuvaa maisemaa pölmistyneenä, hän ei tiennyt kuinka kauan hän oli ollut tajuttomana tai kuinka kauan valtava, paksu suomuinen lisko oli raahannut häntä tiheän viidakon läpi, otus kannatteli Fredrickkiä olallaan kuin tämä olisi ollut kevyt pala paperia ja se käveli päättäväisesti kohti viidakon keskeltä nousevia suuria kultaisia temppeleitä. Heidän vanavedessään vipelsi kymmenkunta samanlaista pientä liskoa, joita Fredrick oli nähnyt aikaisemmin rannalla, ne kulkivat nopeasti ja ketterästi vehreän aluskasvillisuuden lävitse, tarkastellen valppaasti sademetsää puhallusputket valmiina. Näiden pienempien liskojen perässä tallusteli vielä yksi jättimäinen matelija, joka kannatteli tajutonta leongeria olallaan, äskeisen rankkasateen jäänteet putosivat Leongerin kuluneeseen haarniskaan korkeiden puiden latvoista saaden sen kolisemaan äänekkäästi muuten hiljaisessa metsässä. Pieni lisko, jota Fredrick ja Leonger olivat luullet kuolleeksi olikin osoittautunut varsin eläväksi, se oli nopealla liikkeellä iskenyt Fredrickin kaulaan myrkkynuolen ja ilmeisesti tehnyt saman Leongerillekin, mutta miksi heidät oli vain huumattu, ja minne heitä kannettiin? Aiottiinko heidät uhrata? Fredrick oli lukenut kotonaan Stirlandissa kirjoista, että uudenmaailman asukeilla oli tapana joko tappaa tai uhrata mailleen eksyneet seikkailijat ja löytöretkeilijät armotta, osa tarinoista oli yksityiskohtaisia ja selkeitä ja paenneet matkailijat kertoivat niissä kauhunsekaisin tuntein kumppaniensa julmista kohtaloista, kun taas toiset tarinat olivat sekavia ja hajanaisia, luultavasti jonkun onnettomia päiväkirjoja, jotka joku toinen oli myöhemmin löytänyt viidakon kätköistä. Fredrick muisti lukeneensa valtavista pimeistä rotkoista, jonne niin ihmisiä kuin örkkejäkin viskottiin lahjaksi jonkinlaiselle käärme jumalalle, joka vartio sademetsiin vieviä maanalaisia tunneleita haisevilta rottaihmisiltä, myös perinteisemmät menetelmät kuten veriset alttarit ja uhraus ringit olivat kertomusten mukaan ahkerassa käytössä ja Fredrick nielaisi ajatellessaan tulevaa kohtaloansa.
“Tämä ei tule päättymään hyvin”, Fredrick mutisi ja yritti riuhtaista itsensä irti jättiläismäisen liskon otteesta. Se oli kuitenkin epätoivoinen yritys sillä hänen päänsärkynsä ja lihaskipunsa eivät olleet vieläkään hellittäneet ja valtaisa otus vain tiukensi otettaan hänestä.

Puut alkoivat käydä yhä harvemmiksi ja paksuimmiksi mitä syvemmälle metsään he etenivät, myös aluskasvillisuus kävi lähes olemattomaksi ja viidakon pohjaa alkoi hallitta mutainen ja märkä maasto, joka oli täynnä likaisia lätäköitä ja petollisia suonsilmiä joihin varomaton matkailija saattaisi helposti hukkua. Isojen puiden lehdet peittivät täällä harmaiden pilvien läpi heijastuvan auringonvalon lähes kokonaan ja niinpä sademetsässä alkoi olla yhä pimeämpää ja jopa hiukan aavemaista, outojen eläinten ääniä kantautui syvältä metsän siimeksestä ja Fredrick oli jatkuvasti näkevinään ympärillään pahaenteisesti kiiluvia silmiä, jotka katosivat välittömästi hänen kääntäessään pelokkaan katseensa niihin. Joukkion jalat alkoivat lässähtelemään maan muuttuessa yhä vetisemmäksi ja pian pienimmät liskot joutuivat jo kahlaamaan mutaisessa vedessä olkapäitään myöten, sitten yhtäkkiä, he olivat perillä. Fredrick ei ollut edes huomannut heidän lähestyvän kultaisia pyramideja sellaisella nopeudella, osaksi siksi, että korkeiden puiden valtavat lehdet peittivät lähes kaiken näkyvyyden synkälle taivaalle ja osaksi siksi, ettei hän ollut jaksanut kiinnostua näistä jylhistä monumenteista, mutta siinä ne nyt kuitenkin seisoivat.
Köynnöskasvien peittämät korkeat ja vankat temppelit nousivat vedestä kuin muinaisaikojen jättiläiset vuorilta ja ne näyttivät isommalta kuin mikään muu rakennus, jonka Fredrick oli aikaisemmin elämässään nähnyt, kaikkien pyramidien seinät oltiin koristeltu erilaisilla oudoilla kuvioilla, jotka näyttivät kertovan jonkinlaista tarinaa, mutta mitä, sitä Fredrick ei pystynyt sanomaan. Jokaisen temppelin kultaisella katolla sijaitsi pieni kivestä veistetty kuution muotoinen koppero, jonne johtivat yhdet kuluneet ja äärimmäisen pitkät portaat, joiden päällä kiemurteli myös runsaasti sinisenä kukkivaa köynnöstä
Suuria temppeleitä reunusti myös joukko lukuisia pienempiä suorakulmaisia kivirakennelmia, jotka nekin nousivat selkeästi vedenpinnan yläpuolelle, monet näistä pienemmistä rakennuksista olivat kuitenkin hyvin kuluneita, tai jopa hajalla ja Fredrick alkoi nähdä myös muualla kaupungissa merkkejä taisteluista. Siellä täällä vedessä lillui pieniä nuolia ja verisiä keihäidenpäitä, joihinkin taloihin oltiin selvästi lauottu katapulteilla, joiden massiivisia kivi ammuksia lojui siellä täällä ympäri kaupunkia ja jotkut rakennelmat olivat värjäytyneet ruskeiksi kuivuneen veren ansiosta. Ympäri kaupunkia uiskenteli myös samanlaisia pieniä turkooseja liskoja kuin heidän omituisessa saattueessaan. Osa liskoista oli täysin terveitä ja nämä uivatkin nopeasti ja ketterästi paikasta toiseen kantaen mukanaan suuria kivitauluja ja keihäitä, mutta osa puolestaan oli pahasti haavoittuneita ja jopa kuoleman partaalla olevia matelijoita, jotka pysyivät hädin tuskin veden pinnalla ja joiden avonaisista haavoista pulppusi verta veteen värjäten sen sairaan punaiseksi.

Kulkue jatkoi matkaansa kaupungin halki kohti suurinta kultaista temppeliä ja Fredrickistä alkoi tuntua jo hiukan huolestuneelta, hän yritti jälleen riuhtaista itsensä irti valtavan liskon otteesta, mutta se vähät välitti Fredrickin melko säälittävästä rimpuilusta.
“Päästäkää minut menemään senkin ylikasvuiset käärmeet”, murisi Fredrick ja yritti yhä irrottaa itseään matelijan jättiläismäisestä kourasta, “minulla on vaimo ja lapsi ja he tarvitsevat minua ja provinssini tarvitsee minua ja ystäväni tarvitsevat minua ja taloni tarvitsee minua ja perunaviljelmäni tarvitsee minua ja lemmikki siiselini tarvitsee minua, kuunteletkos minua häh?!”
Olento ei kuitenkaan vastannut tämän mesoamiseen mitenkään vaan piti tästä kiinni, kuin hukkuva oljenkorresta ja pian Fredrickin suurista vastusteluista huolimatta he olivat saapuneet raunioituneen kaupungin suurimman temppelin kultaisille portaille.

Terargh seivästävä mustan arkin kapteeni ja Clar karondin viidestoista lordi ihaili alhaalla myrskyävää mustaa merta ylpeänä arkkinsa korkeimman tornin rautaiselta parvekkeelta. Hän haisteli raivoavaa merta kuin aatelinen kallista viiniä ennen pääruokaa ja myhäili miettiessään sitä orjien määrä mikä muhi hänen helvetillisen arkkinsa pimeissä syövereissä. Myytyään orjat ensin hyvällä hinnalla Har ganethin verisille alttareille, hänellä olisi vihdoinkin tarpeeksi joukkoja kirotun arkkivihollisensa Crualghanin syrjäyttämiseen ja tappamiseen, jolloin hän pystyisi viimeinkin ylenemään perheensä tornin neljänneksitoista lordiksi. Vihaisen meren aallot piiskasivat jatkuvasti mustan arkin synkkää hahmoa, mutta siitä huolimatta se luovi tietänsä eteenpäin lihaksikkaan merikäärmeen voimin. Taivaan sysimustat pilvet räjähtivät auki valtavan jyrähdyksen saattelemana ja rankkasade alkoi hakata Terarghia, joka levitti kätensä mahtipontisesti sivuilleen antaen sateen valua paksun haarniskansa liitoskohdista sisään. Hänen mustat sidotut hiuksensa valuivat pian märkinä Teragrhin olkapäille ja hänen suipot valkoiset kasvonsa suorastaan hehkuivat ukkosen valossa, Terarghin verenpunainen viitta heilui villisti tuullessa ja hänen suunsa alkoi vääntäytyä hullun hymyyn. Taivaalla jyrähti jälleen ja lähes samanaikaisesti siniset salamat halkoivat synkkää taivasta, sade yltyi yltymistään ja Terargh päästi ilmoille mielipuolisen naurun, joka kaikui kolkosti myrskyn keskellä, saaden jopa merikäärmeen kirkumaan innosta.

“Herrani”, kuului kylmä ääni Terarghin takaa ja tämä hyppäsi nopeasti ympäri vetäisten miekan samalla huotrastaan ja osoittaen sillä kohti häiritsijäänsä. Hänen parvekkeellensa johtavan huoneen ovi oli aina visusti lukossa ja hänelle oli jatkuvasti ainoa avain mukanaan, joten Terargh oletti puhujan olevan automaattisesti kateellinen kilpailija tai jokin muu hänelle pahaa tahtova taho. Terargh kuitenkin yllättyi positiivisesti, kun hänen edessään olikin polvistuneena hänen palkkaamansa salamurhaaja. Salamurhaaja oli sonnustautunut pitkään mustaan kaapuun ja tämä oli peittänyt kasvonsa punaisia silmiään lukuun ottamatta tumalla huivilla, kaksi myrkynvihreää veistä kimalteli salamurhaajaan koristeellisella vyöllä ja tämä näytti kantavan olallaan jonkinlaista pitkulaista nyyttiä.
“Olitte oikeissa herrani ja toin mitä pyysitte”, lausui salamurhaaja karulla äänellä ja paiskasi kantamansa nyytin maahan. Terargh kumartui toiveikkaana tarkastelemaan salamurhaajan tuomaa nyyttiä ja salaman jälleen välähtäessä hän päästi ilmoille voitonriemukkaan naurahduksen, maassa hänen edessään makasi pahasti piesty suurhaltia. Suurhaltian kädet oltiin sidottu tiukasti paksulla köydellä tämän selän taakse, samoin kuin jalat. Tämän suu oltiin peitetty mustalla liinalla ja suipot korvat oltiin haavoista päätellen revitty väkivaltaisesti irti, haltian vaaleat hiukset olivat rasvaiset ja likaiset ja taivaansinisten silmien alla näkyvät suuret tummat väsymyksestä johtuvat pussit. Koristeellinen panssari oltiin viiletty lähes kokonaan palasiksi ja siihen maalatun lohikäärmeen päälle oltiin vedetty ruksi haltian omalla verellä, ohut valkoinen hame roikkui panssarin alta repaleisena ja kuluneena ja se oli likainen verestä sekä oksennuksesta.

“Tuoko on laivaston kapteeni”, kysyi Terargh, yrittämättä peittää yllättynyttä ja halveksivaa sävyä äänessään. ”Kyllä herrani. Luvallanne annoin hänelle jo pienen käsittelyn, mutta tässä hän nyt olisi”, vastasi salamurhaaja kalseasti ja potkaisi onnetonta haltiaa päähän, suur haltia päästi ilmoille oudon köhähdyksen ja kääntyi ympäri potkun voimasta, jääden makaamaan kyljelleen rankkasateeseen.
“Kuinka kaukana?”, kysyi Terargh salamurhaajalta ja kääntyi jälleen ihailemaan alhaalla pauhaavaa myrskyä. “Vain noin 50 kilometrin päässä täältä, muuta ne huorat liikkuvat nopeasti etelään… en tiedä pystymmekö saamaan niitä enää kiinni”, salamurhaaja käänsi katseensa maahan ikään kuin häpeissään ja perääntyi muutaman askeleen taaksepäin. Terargh pysyi hetken aikaa vaiti ja tarkasteli merta ukkosen pauhatessa taustalla. Lopulta hän kuitenkin kääntyi takaisin kiusaantuneen salamurhaajan puoleen, “kenties voisimme kysyä sitä pikku vieraaltamme?” Terargh ei pystynyt erottomaan salamurhaajan ilmettä huivin takaa mutta hän olisi voinut vannoa, että tämä hymyili hänelle, salamurhaaja nosti maassa lojuvan suurhaltian pystyyn pitäen tätä samalla pystyssä niin että tämän kasvot olivat Terarghiin päin.
“No miten on saammeko me teidät kiinni?”, kysyi Terargh sössöttäen ja tarttui haltiaa rajusti poskista, “no!” . Haltia vastasi jotakin, mutta suunpeittävän huivin ja Terarghin otteen takia siitä ei juurikaan saanut selvää ja niinpä Terargh toisti kysymyksen ja puristi haltiaa yhä tiukemmin poskista. “No saammeko teidät kiinni!”, huusi Terargh ja potkaisi haltiaa kivuliaasti haarojenväliin, hän näytti nauttivan tilanteesta täysin siemauksin, “NO MITEN ON!!!!”. Terargh karjui ja haltia mumisi jälleen, jotain vastaukseksi, mutta se näytti vain yllyttävän mustan haltian sairasta nautintoa ja tämä löi suurhaltia voimiensa takaa palleaan, haltia päästi ilmoille voihkaisun ja salamurhaaja potkaisi tätä vuorostaan nopeasti takareiteen. “NO MITÄ SINÄ SIINÄ MUTISET HELVETIN PELLE!! PUHU NIIN, ETTÄ MUUTKIN KUULEVAT!!”. Terarghin repäisi rajusti mustan huivin pois suurhaltian suun edestä ja tivasi tältä edelleen vastausta, “NO MITÄ SINÄ SANOIT!!!”.
Suurhaltia huohotti hetken äänekkäästi ja sylkäisi sen jälkeen suoraan Terarghin kasvoille. “Sanoin, että haista *****!”, suurhaltia huusi ja vetäisi kätensä eteenpäin samalla, kun läimäisi takaruumiinsa salamurhaajan vatsaan vapautuen tehokkaasti tämän otteesta ja tehden salamurhaajan toimintakyvyttömäksi muutaman sekunnin ajaksi.
Suurhaltian oli helppo harpata muutamalla askeleella täysin tyrmistyneen Teraeghin ohi ja loikata seisomaan parvekkeen rautaiselle sekä sateen liukastamalle kaiteelle. Haltia loi vielä viimeisen silmäyksen maassa kompuroivaan salamurhaajan ja Terarghiin, joka pyyhki epäuskoisena sylkeä kasvoiltaan, ennen kuin hän hyppäsi tyytyväisenä myrskyävän meren kylmään syleilyyn.

Tolkkuihinsa palannut Terargh juoksi nopeasti parvekkeen reunalle, vain nähdäkseen valkoisen hahmon putoavan alas ja molskahtavan myrskyisän meren syövereihin. Hetken aikaa Terargh kiehui raivosta, hiki ja sadevesi valuivat vuolaana hänen kalpeita kasvojaan pitkin ja kädet puristuivat nyrkkiin. Epäonnistunut salamurhaaja päätti poistua hiljaisesti paikalta, kun raivoa uhkuva Terargh kääntyi häntä päin, Terarghin koko ruumis tärisi vain vaivoin hillityn vihan voimasta ja silmät suorastaan leiskuivat salamurhaajaan kohdistuvasta halveksinnasta. Sitten äkkiä Terargh palautui normaaliksi. Hän hengitti tasaisesti ja kääntyi jälleen myrskyn puoleen.
“Älä hätäile, tämä arkki on aika peli kyllä me heidät kiinni saamme“.

Paroni Leopold, ravasi hermostuneesti ympyrää pienen Lyonesessa sijaitsevan kaupungin satamalaituria ja pureskeli ahkerasti kynsiään. “Heidän piti olla täällä jo kolme päivää sitten ….”, Leopold mutisi itsekseen ja hänen haarniskastaan aiheutuva melu alkoi kaikua levolle vetäytyvässä kaupungissa varsin kuuluvasti. “Missä he oikein viipyvät…..”, sanoi Leopold hermostuneesti itselleen ja hänen rautaisten saappaidensa kolina kaikui kolkosti pimeällä satamalaiturilla. Laivan oli pitänyt saapua Lyonesseen jo kolme päivää sitten ja sitä varten ritarit olivat, jopa järjestäneet mahtipontisen voitonparaatin, jonka tarkoituksena oli toivottaa pelastava metsänväki ja keisarikuntalainen tervetulleiksi, laiva ei kuitenkaan ollut saapunut, mutta sen sijaan petomiesten ja demonien määrä oli lisääntynyt räjähdysmäisesti alueella ja jo lähes kaikki kaupungin ympärillä sijainneet kylät ja farmit oltiin tuhottu maantasalle ja Leopol alkoi jo pelätä oman pikku kaupunkinsa puolesta.

Leopold päästi ilmoille syvän huokauksen ja pysähtyi, alkoi olla jo pimeää ja sumuista, eikä laiva saapuisi luultavasti vielä tänäänkään, hänen olisi vain tyydyttävä odottamaan. Leopol aikoi kääntyä takaisin linnaansa, kun hän tajusi äkisti ettei nähnyt juuri lainkaan eteenpäin, sumu oli niin tiheää, että Leopoldin näkökenttä oli peittynyt lähes kokonaan ja hän haparoi vaivalloisesti eteenpäin.
“Pitipä sattua…” sanoi Leopold huolestuneesti, hän tiesi, että tällaiset sumut olivat yleensä kaikkea muuta kuin luonnollisia ja hän alkoi kiihdyttämään askeliaan.
Silloin se tapahtui, ensimmäiset pelokkaat huudot alkoivat kantautumaan kaupungista ja Leopold oli vasta päässyt puisen laiturin päähän, “kirotun kirottua!!”, karjaisi Leopold ja pinkaisi juoksuun. Äänet kaupungissa alkoivat yltyä ja Leopold oli erottavinaan ilmassa savun hajua, hän vetäisi pitkän kahdenkädenmiekkansa esille ja päästi ilmoille sotahuutonsa.

“Apua, apua auttakaa, joku!!”. Naisen epätoivoinen ääni kantautui Leopodlin korviin selkeästi sumuisesta satamasta ja hän käänsi kulkunsa empimättä sen suuntaan, jokaisen Bretonnialaisen ritarin jalo velvollisuus oli aina auttaa naista hädästä. “Apuaaaaa!!”. Naisen äänet kuuluivat jo läheltä ja Leopol alkoi lausui hiljaisia rukouksia Ladylle “kunpa vain ehtisin ajoissa…..”. Leopold oli vähällä kaatua naiseen, kun tämä lopulta ilmestyi sumusta hänen näköpiiriinsä, nainen istui hillittömästi nyyhkyttäen maassa ja piti päällään ryysyisiä vaatteita kaikesta päätellen hän oli maalainen. “Mikä hätänä missä ne ovat”, karjui Leopold naiselle, joka puhkesi yhä äänekkäämpään nyyhkytykseen. “Ne….tappaa… meidät kaikki….” nainen itki ja kääntyi kohti Leopoldia, naisen pitkät punaiset hiukset valahtivat tämän kasvoille ja tämän posket olivat kyynelistä kosteat “me….kaikki kuollaan…”.
Leopold oli yllättynyt naisen melko oudosta kielenkäytöstä, mutta pani sen maalaisuuden piikkiin ja vastasi rohkaisevasti, “älkää itkekö, me selviämme kyllä ja niin kauan, kun minä olen täällä teillä ole mitään hätää!”. Naisen nyyhkytys lakkasi vähitellen mutta Leopoldin kauhuksi se vaihtui mielipuoliseen hihitykseen “ei niin, mutta teillä on “, käkätti nainen ja hänen suunsa vääntyi sairaaseen hymyyn. Leopold ei järkytykseltään ehtinyt reagoida mitenkään, kun nainen vetäisi nopeasti piilossa olevalla oudolla aseellaan hänen päänsä irti. Verta roiskui ritarin katkenneesta kaulasta naisen päälle ja hän hihitteli itsekseen, “verta veren jumalalle”.

[Andy the great]

Hyökkäys Athel loreniin osa 20 (töttö-röö!!)

Joo, kyllä siitä on liian kauan, kun tänne mitään kirjoitin, eikä nytkään ole tulossa mitään massiivista romaania. Kesälomalla aika ei vaan tunnu riittävän:( Kiitokset kuitenkin kaikille, jotka tätä ovat jaksaneet lukea ja odottaa, kyllä tämä tarina vielä joskus loppuu.

Leonger istui korkean temppelin ylemmän kerroksen lattialla kuin murjottava lapsi. Leongerin kädet olivat puuskassa ja hän puri kiukustuneena huultaan, hän oli myös kääntänyt katseensa pois häntä ja Fredrickiä tutkiskelevasta pienestä turkoosista liskosta ikään kuin jonkinlaisena mielenosoituksena sille, etteivät asiat menneet hänen toivomallaan tavalla. Heitä kiertelevä lisko oli selkeästi korkeassa asemassa tässä oudossa matelijoitten yhdyskunnassa ja muut tämän takana olevat isommat otukset odottivat selkeästi jonkinlaista merkkiä johtajaltaan. Lisko siirtyi äkisti suoraan kimmastuneen Leongerin luokse, joka yritti parhaansa mukaan olla huomioimatta moista kiusankappaletta, lisko tuijotti hetken suurilla keltaisilla silmillään suoraan Leongerin poispäin käännetyn pään korvaan ja kumautti, sitä sitten pitkällä sammakoiden koristelemalla puisella sauvallaan. Leonger päästi ilmoille oudolta kuulostavan hymähdyksen, mutta jatkoi siitä huolimatta melko naurettavaa mykkäkouluaan.
“Kyllä nämä ne, ovat siitä ei ole epäilystäkään”, sihisi lisko kielellä mitä Leonger ei tuntenut, mutta kuitenkin ymmärsi ja hänen suunsa loksahti auki hämmästyksestä. Kuin jonkin alitajuisen käskyn saaneena pienemmän liskon takana odottavat matelijat järjestäytyivät salamanopeasti kahteen suoraan riviin ja nostivat omituiset kilpensä sekä aseensa tanaan. Jokainen suuremmista liskoista piti päässään outoa luusta valmistettua kypärää ja kaikki olivat sonnustautuneet raskaisiin kultaisiin panssareihin, pienempi lisko nyökkäsi ymmärtävästi suurempiin päin ja napsautti sormiaan kuuluvasti ilmassa. Leongerin ja Fredrickin takana vahtia pitäneet valtavat otukset alkoivat potkia heitä eteenpäin ja molemmat nousivat varsin vastahakoisesti seisomaan.
“Seuratkaa minua”, sihisi pieni lisko ja lähti kävelemään isompien matelijoiden muodostamien rivien lävitse kohti temppelin seinässä sijaitsevaa mystistä kohokuviota.

Fredrick ja Leonger laahustivat perässä niin hitaasti kuin suinkaan kykenivät ja mulkoilivat epäilevästi riveissä seisovia suuria matelijoita.

Sauvaansa nojaava lisko saapui lopulta temppelin seinän luo ja kosketti ohuilla sormillaan kultaista kuviota, skinkkipappi alkoi sihistä ja sylkeä suustaan outoa kieltä ja Leonger olisi voinut vaikka vannoa, että liskon keltaiset silmät hohtivat jollakin tavalla kirkkaammin kuin ennen. Lopetettuaan lisko perääntyi muutaman askeleen taaksepäin ja jäi kärsivällisesti odottamaan jotakin. Leonger ei tiennyt kuinka kauan he joutuivat odottamaan mitä ikinä tuo selkeästi maagisia ominaisuuksia omaava lisko halusi, mutta se tuntui ikuisuudelta. Aivan kuin koko viidakko olisi pysähtynyt, mistään ei kuulunut ääntäkään ja riveissä seisovat jykevät otukset seisoivat paikoillaan kuin patsaat ja pienemmän yksilön valtavat silmät olivat nauliintuneet kimmeltävään kohokuvioon, Leonger huomasi pidättävänsä hengitystään.

Äkkiä jättiläismäinen temppeli vavahti koko viidakkoa järisyttävällä voimalla ja Fredrick, Leonger sekä skinkkipappi kaatuivat tasapainonsa menettäneenä maahan, kun taas haarniskoidut liskot pysyivät yhä ryhdissä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Leonger nousi painavasta haarniskasta huolimattaan nopeasti ylös ja vilkuili hätääntyneenä ympärilleen kunnes hänen silmänsä osuivat temppelin kultaiseen seinään, kohokuvion tilalle oli ilmestynyt musta oviaukko, joka näytti johtavan johonkin varsin epämukavaan paikkaan ja Leonger perääntyi muutaman askeleen taaksepäin. pieni lisko kuitenkin viittoi heitä seuraamaan astellessaan synkästä aukosta sisään ja Fredrickin ja Leongerin takana seisovat liskot alkoivat jälleen heitä eteenpäin.
“Juu, juu….”, Leonger mutisi ja kumartui astuessaan sisälle pimeään temppeliin Fredrickin seuratessa tiukasti perässä

[Andy the great]

Moi!!

Kesäloman jälkeen viitsi taas jottain kirjoittaa ja niinpä tässä nyt olisi jotain pikku purekseltavaa. Kiitos taas kaikille niille, jotka ovat jaksaneet jatkoa odotella ja lisää on kyllä ihan pian tulossa, joten varautukaa pahimpaan!

Hyökkäys Athel loreniin osa 21

Valtavan temppelin sisuksissa oli pilkkopimeää ja Leonger tunsi lievän paniikin tunteen käväisevän hänen mielessään, se kuitenkin katosi nopeasti, kun skinkkipappi napsautti sormiaan ja lukuisat seinissä kiinni olevat lyhdyt syttyivät aavemaiseen siniseen liekkiin. Pappi kääntyi Leongerin ja Fredrickin puoleen ja viittoi heitä seuraamaan luunohuilla sormillaan. Lisko lähti tallustamaan alas kuvioin koristeltuja kierreportaita, jotka näyttivät johtavan suoraan suuren temppelin keskipisteeseen. Fredrick ja Leonger kävelivät varovasti pienen matelijan takana ja mitä pidemmälle he kulkivat, sitä epävarmemmaksi molempien olo muuttui.

Lopulta portaat päättyivät ja Leonger huomasi seisovansa pitkässä käytävässä, jonka toista päätä hän ei pystynyt näkemään vallitsevan pimeyden takia. Lisko napsautti jälleen kuuluvasti sormiaan ja käytävän seinissä alkoi yksikerrallaan syttyä soihtuja sinisiin liekkeihin, kunnes ne lopulta valaisivat koko pitkän käytävän. Leonger huomasi lattian ja seinien olevan puhdasta kultaa ja hän henkäisi äänekkäästi pelkästä hämmästyksestä ja ihailusta. “Jos joskus vielä pääsen täältä kotiin…”, Leonger kuiskasi hiljaa itselleen ja loi pitkän ja hartaan tuijotuksen lattiaan. Hän kuitenkin säpsähti pian todellisuuteen ja kiirehti Liskon ja Fredrickin perään, jotka olivat ehtineet jo pitkälle kultaisessa käytävässä.

Heidän saapuessaan tunnelin päähän Leongerilla oli jälleen uusi hämmästymisen paikka. Seinään oltiin mitä erilaisimmista jalokivistä valmistettu sammakkoa muistuttava hahmo, jalokivet olivat suurimpia ja parhaiten hiottuja mitä Leonger oli koskaan elämänsä aikana nähnyt ja pelkkä niiden kauneus sai hänet haukkomaan henkeään. Fredrickin kasvoilla näkyi samanlainen ilme kuin Leongerillakin kasvoilla ja hän hivuttautui lähemmäs päästäkseen koskettamaan yhtä upeista jalokivistä. Skinkkipapin luinen käsi oli kuitenkin nopeampi kuin Fredrickin ja tämä nappasi kiinni Fredrickistä ennen kuin hän ehti hipelöidä kallisarvoista timanttia.
“ÄLÄ KOSKE!”. Sanat iskeytyivät väkivaltaisesti Fredrickin tajuntaan ja hän oli vähällä menettää tasapainonsa niiden takia, liskon silmät hohtivat kirkkaankeltaisina ja Fredrick huomasi korviensa ja nenänsä vuotavan verta.
“Mi…mi…”, Fredrick änkytti, mutta hän oli kuitenkin vielä liian tokkurassa muodostaakseen järkeviä sanoja ja niinpä hän vain tuijotti liskoa tyhmän näköisenä, Fredrick oli kyllä ennenkin tuntenut maagisia hyökkäyksiä muttei kuitenkaan mitään tällaista. Leonger vaihtoi hermostuneen näköisiä katseita Fredrickin ja skinkkipapin välillä tietämättä miten reagoida tilanteeseen ja hän tusti olonsa avuttomaksi ja mitättömäksi. Lopulta lisko kääntyi poispäin Fredrickistä ja käänsi huomionsa takaisin seinässä sijaitsevaan sammakko kuvioon. Lisko asetti turkoosin kätensä kuvion keskelle ja alkoi sihisemään hiljaisesti, skinkkipapin ääni alkoi kuitenkin voimistua mitä pitemmälle hän mystisessä loitsussaan pääsi ja yhä hiukan hoiperteleva Fredrick sekä Leonger päättivät perääntyä muutaman askeleen taaksepäin loihtivasta matelijasta, jonka ääni alkoi jo muistuttaa itkevän lapsen rääkymistä. Liskon silmät syttyivät jälleen kirkkaaseen keltaiseen valoon ja tämä sihisi ja sylki ja huusi niin kovaa, että Fredrick luuli sen olevan vähintään kuolontuskissaan. Lisko kirkaisi vielä kerran kimakasti ja sitten se rojahti uupuneena maahan, hetkenaikaa temppelissä oli hiirenhiljaista ja Leonger oli juuri kuiskaamassa Fredrickille jotakin, kun äkkiä koko valtaisa kivirakennelma vavahti.
Hitaasti mutta varmasti kultainen seinä heidän edessään halkesi kahtia ja paljasti jälleen uuden pimeän käytävän jonka näkemisestä Fredrick sai äkisti outoja vilunväreitä, hänellä oli paha-aavistus tästä kaikesta. Skinkkipappi nosti itsensä vaivalloisesti pystyyn sauvaansa apunaan käyttäen ja viittoi Leongeria ja Fredrickiä jälleen seuraamaan. Lisko astui sisälle ahdistavaan pimeyteen ja Fredrick seurasi kiltisti perässä, hän ei todellakaan halunnut suututtaa otusta toistamiseen. Pimeys nielaisi hänet ja hetkeen Fredrick ei nähnyt mitään mutta jatkoi silti määrätietoista tarpomistaan eteenpäin, hän olisi joka tapauksessa liian nälkäinen ja väsynyt panemaan vastaan ja niinpä Fredrick oli päättänyt hyväksyä sen kohtalon mikä häntä ikinä tässä kirotussa paikassa odottaisikaan. Fredrick alkoi nähdä käytävän päässä valoa ja niinpä hän kiihdytti askeliaan, hän halusi pois tästä ahdistavasta tunnelista niin nopeasti kuin mahdollista. Fredrick saapui käytävän päähän ja huomasi seisovansa valtaisassa salissa, ja minkälaisessa salissa. Kaikki seinät olivat puhdasta kultaa ja seinä oli upotettu täyteen jalkapallon kokoisia safiireja, jotka muodostivat seinille erilaisia kuviota. Koko sali itsessään oli ympyrän muotoinen ja Fredrickin katsoessa ylös hän huomasi korkealla katossa reiän josta keskipäivän kirkas auringonvalo tulvi keskelle huonetta. Fredrickin seuratessa katsellaan auringonsäteitä ylhäältä alaspäin hänen suunsa loksahti jälleen auki. Keskellä huonetta istui valtava sammakko.