Rajamailla

[Kolmastoista]

Uutta turinaa puskee taas pitkästä aikaa. Tämänkertainen tarina sijoittuu jälleen WM&Hordesin Iron Kingdoms -maailmaan, joka henkilökohtaisesti kiinnostaa minua enemmän kuin GW:n universumit. Toivottavasti joku muukin jaksaa lukea.
Risuja ja ruusuja otettaisiin mielellään vastaan jo ensimmäisestä osasta.

15.6. Jatkoa
Pieni pätkä jatkoa tuli kirjoiteltua. Tekstiä ei syntynyt paljoakaan syventyessä mielessäni kahden sotilaan asemaan. Tunnelma oli selkeänä mielessäni, mutta sen välittäminen lukijoille ei ollut helpoin tehtävä.
Teidän tehtäväksenne jää tuomita, miten onnistuin.

9.8. Pitkästä aikaa päivitystä
Kiitos Sikari-Sakun muistutuspotkun sain kirjoitettua taas yhden osan lisää. Juonikin alkaa vähitellen kehittyä jännempään suuntaan, tai ainakin johonkin. Toivottavasti tämä kelpaa, Saku :)

Rajamailla

Tuuli ulvoi hyytävästi piiskaten kauppa-aseman mutaista maata kylmänvetisellä räntäsateella. Ruosteiset nostokurjet ja varastohallit kohosivat tummina varjoina harmaan tuiskun keskellä, luvaten edes jonkinlaista suojaa hyytävältä säältä.

Muta ja sohjo maiskahtelivat saappaiden alla viiden ihmishahmon taistellessa tietään viimaa vastaan kohti lähintä rakennusta. Ensimmäisenä asteleva suojasi kasvojaan toisella käsivarrellaan pidellen raskasta pistoolia valmiina ampumaan toisessa. Kaksi hahmoista tuki kolmatta, joka horjui eteenpäin käsivarret toveriensa olalla ja toinen jalka vääntyneenä maata laahaten. Viimeisenä raahusti vielä yksi, kivääri väsyneissä käsissään ympäristöä tarkkaillen.

Joukon saapuessa viimein tuulensuojaan varastohallin seinustalle saattoi juuri ja juuri erottaa hahmojen yhtenevät univormut, joiden sininen väri tosin oli sään, lian ja kulumisen haalistama ja harmaannuttama. Miesten varusteet olivat kuluneita ja kovaa käyttöä nähneen oloisia, ja samaa sanomaa kertoivat myös karut, ahavoituneet kasvot yhdessä väsyneen olemuksen kanssa.

Pistoolia kantanut mies pitkässä takissaan johdatti joukon seinustalla odottavalle metallivahvikkeiselle ovelle vilkaisten helpottuneena toisia todettuaan, ettei lukko ollut paikallaan. Muut vastasivat katseeseen huojentuneina saadessaan viimein suojaa ulkona raivoavalta säältä. Toveriensa kannattelema haavoittunutkin hymyili tuskanirvistyksensä lomassa, horjuen hieman terveen jalkansa varassa.

- - -

Ruosteiset saranat valittivat pitkätakkisen työntäessä oven auki ja astuessa sisään rakennuksen hämärään. Helpotuksesta huokaisten hän asteli sisemmäs oven edestä pyyhkien huurua ja vettä lasiensa linsseistä. Vasta sitten hän nosti väsyneen katseensa ympäröivään halliin ja jähmettyi hämmästyksestä; Toisessa päässä avaraa tilaa, pienen kamiinan ääressä neljä punapukuista hahmoa tavoittelivat aivan yhtä hämmästyneinä aseitaan.

Kiroten puoliääneen mies nosti pistoolinsa tähdäten sillä neljää punaisiin pukeutunutta sotilasta. Nämä pysähtyivät aseet puoliksi käsissään, nostamatta niitä tähtäämään saapuneita mutta myöskään laskematta niitä takaisin lattialle. Kaikki yhdeksän henkeä jähmettyivät aloilleen vain kamiinan kohinan ja ulkona riehuvan tuulen rikkoessa hiljaisuutta. Jännite oli lähes käsin kosketeltavaa.

Lopulta yksi punapukuisista rikkoi hiljaisuuden laskemalla aseensa, nostamalla kätensä rintakehän korkeudelle kämmenet kohti uhkaajaansa ja lausuen harkitusti, kireällä äänellä:
”Älä ammu, toveri. Olemme kaikki samassa tilanteessa, eikä väkivalta auta nyt.”

Se oli totta, sen pistoolimies ymmärsi. He kaikki olivat talven vankeina täällä jumalan selän takana, Cygnarin ja Khadorin valtakuntien rajamailla jossain Volningrad-järvestä kaakkoon. Lähimmät ihmisasumukset olivat satojen kilometrien päässä, eikä pohjoisen raaka talvi antanut mahdollisuutta typerykselle, joka sellaista matkaa lähtisi ilman kunnollisia varusteita taittamaan. Toisaalta he olivat myös kahden vasta muutamia viikkoja sitten tulitaukosopimuksen solmineiden valtioiden armeijoiden edustajia, joiden välistä yhteistyötä ei katsottaisi kumpienkaan kotimaassa hyvällä.

Voisivatko he liittoutua niiden kanssa, joita he olivat vasta muutama viikko sitten tappaneet? Voisivatko he kääntää selkänsä isänmaalleen ja ojentaa auttavan kätensä viholliselle? Mies tiesi, ettei hänen kouluttajansa olisi hyväksynyt sellaista. Hän saattoi kuulla korvissaan tämän äänen:
”Sebastian Bannon, et voi olla tosissasi edes harkitessasi tuollaista. Se olisi maanpetos!”

Sebastian huokaisi itsekseen. Jälleen kerran hänen olisi työnnettävä koulutuksensa syrjään. Armeijan opetukset olivat tuntuneet itsestään selviltä niin kauan, kuin hän oli elänyt turvallisesti kotonaan. Sotatantereella – siellä, missä opetuksia olisi käytännössä pitänyt soveltaa – Sebastian oli löytänyt itsensä kerta toisensa jälkeen epäröimästä. Maailma ei ollut niin mustavalkoinen kuin hänen kouluttajansa oli antanut ymmärtää.

Nuo neljä miestä tunsivat tämän karun maan. Näiden avulla heillä olisi mahdollisuus selviytyä talvesta. Näiden avulla he voisivat vielä päästä takaisin kotiinsa, perheidensä luo.

Perheidensä. Sebastian nielaisi yrittäen karkottaa palan kurkustaan. Hän ei ollut koskaan ennen kaivannut yhtä kovasti takaisin vaimonsa luo, vaimonsa jonka oli nainut vasta muutama vähäinen kuukausi ennen kutsua sotaan.

Samalla Sebastianille valkeni toinen asia. Myös noilla toisilla, vihollisilla, oli perheensä. Heitäkin odotettiin kotona, hekin kaipasivat rakkaitaan. Eivät he olleet niitä tunteettomia tappajia, joiksi komentajat olivat heidät joka-aamuisissa puheissaan leimanneet.

Käsi täristen pistoolimaagi laski aseensa vetäen syvään henkeä.
”Samassa tilanteessa.”, hän totesi ääni värähtäen. ”Voimmeko luottaa teihin?”

Lähimpänä ovea seisova, pistinkiväärillä rennosti punapukuisia tähtäilevä mies, Jonas Roane, avasi suunsa hämmästyneenä, aikoen selvästi vastustaa Sebastiania, mutta tämän terävä vilkaisu sai toisen sulkemaan suunsa ja vetäytymään takaisin varjoon myrtynyt ilme kasvoillaan.

Myös khadorlaiset vilkuilivat toisiaan käyden kiihkeää sanatonta neuvottelua, mutta lopulta kolme heistä nyökkäsivät yhteisymmärryksessä toisilleen neljännen kääntäessä puoliksi selkänsä näille.

”Voitte luottaa meihin. Tavoitteemme on yhteinen.”, aiempi puhuja jatkoi. ”Tarvitsemme toistemme apua selvitäksemme talvesta täällä.”

Tuskin huomattavasti epäröiden Sebastian laittoi pistoolinsa takaisin koteloon vyölleen ja käveli khadorlaisten puhemiehen luo ojentaen tälle kätensä. Tämä nousi ylös puisen laatikon päältä, jolla oli istunut ja tarttui Sebastianin käteen lujalla otteella, nyökäten tälle samalla katse tiukasti toisen silmissä.

”Alex Malenkov, 2. armeijan tarkka-ampuja. On kunnia tutustua teihin.”

”Bannon, Sebastian, pohjoisvartio. Kuin myös teihin.”, Sebastian nyökkäsi takaisin vastaten jäykän kohteliaasti toisen esittelyyn.
”Ennen kuin keskustelemme suunnitelmista tarkemmin, haluaisimme kuitenkin levätä hieman. Olemme vaeltaneet pitkän matkan tuossa myrskyssä ja ystävämme on loukkaantunut.”, hän jatkoi viitaten sotavelhon höyrypanssariin pukeutuneeseen toveriinsa, joka oli istuutunut hallin laidalle tukien jalkaansa parhaansa mukaan.

”Ymmärrän. Voitte asettua minne haluatte, täällä on tilaa.”, Alex totesi osoittaen kaaressa ison varastohallin poikki. ”Laatikoissa ja konteissa on säilykkeitä ja muita varusteita, joilla toivottavasti pystymme selviämään talven yli. Ne ovat teidänkin käytössänne. Sieltä löytynee myös ensiaputarvikkeita ystävällenne.”

Sen enempää puhumatta Sebastian nyökkäsi kiitollisena Alexille ja kääntyi toveriensa puoleen. Kuin sanattomasta sopimuksesta he laskivat varusteensa hallin ovelta vasemmanpuoleiseen päätyyn - vastapäätä khadorlaisia – ja istuutuivat alas purkamaan vähiä varusteitaan.

Muiden käydessä levolle Sebastian jäi istumaan nojaten selkänsä hallin seinään, vahtimaan muiden unta. Vaikka toiset olivatkin luvanneet olevansa ystäviä, ei heihin voinut kuitenkaan luottaa täysin. Pistoolimaagi sytytti savukkeen ja jäi tuijottelemaan hallin kattoa mietteissään.

Kevät oli vielä kaukana.

- - - Päivitys 1 - - -

Liekkien kajo läikähteli Alexin kasvoilla tämän istuessa kamiinan ääressä vahtimassa tulta. Polttopuulaatikon päällä tulen ääressä oli tukahduttavan kuuma, mutta siitä mies ei jaksanut enää murehtia. Ainakin kamiina riitti pitämään hallin lämpimänä öisinkin.

Monet käytännön ongelmat pyörivät tarkka-ampujan päässä muistuttaen tätä kaikesta, mistä pitäisi heti seuraavana päivänä taas huolehtia. Talvimyrskyt tekivät jo tuloaan, eikä rakennusta oltu tarkoitettu asumiskäyttöön. Punatiiliseinät pitivät kyllä tuulen ulkona, mutta hallissa oli jo nyt viileää pakkasilman vinkuessa ikkunankarmeissa ja oven kolahdellessa löysillä saranoillaan. Alueen muista rakennuksista löytyisi varmastikin jotain hyödyllistä talvesta selviytymisen kannalta, mutta kauppa-asema olisi tutkittava pian, ennen kuin lumi hautaisi tykistökeskitysten murskaamat rakennukset kokonaan alleen.

Alex huokaisi hiljaa. Miten hän saattoi näin helposti työntää syrjään sen tosiseikan, että oli syyllistynyt vasta muutama tunti sitten vapaaehtoisesti maanpetturuuteen, vain vatvoakseen huoliaan seuraavasta päivästä? Hän ei ymmärtänyt itsekään, miten oli saattanut tehdä sen niin helposti. Hän vain tiesi, että se oli ainoa oikea ratkaisu. Ainoa ratkaisu, vaikka hänet oli koulutettu toimimaan juuri päinvastoin.

Asetakin kahahdus sai Alexin kiinnittämään huomionsa pistoolimaagiin, joka valvoi yksin vartioimassa toveriensa unta. Se ei ollut yllättävä näky. Tarkka-ampuja istui itse kamiinan ääressä juuri samassa tehtävässä kipinävahdin lomassa.

Kuinka kauan joudumme epäilemään toisiamme, odottamaan tuntevamme millä hetkellä hyvänsä puukonterän kolme tuumaa selässämme? Opimmekohan me koskaan luottamaan toisiimme, vaikka olemmekin pakotettuja yhteistyöhön?, Alex mietti alakuloisesti. Hän tiesi, että olisi sydämessään halunnut luottaa noihin toisiin, vaikka hänen järkensä sanoikin päinvastaista. Hänet oli opetettu halveksimaan vastapuolta, mutta hän oli jo aiemmin todennut opetusten olleen enemmän kuin hiukan vääristeltyjä. Vaikka hän olikin sotilas, hän ei nauttinut vihollistensa tappamisesta. Joka laukauksella hän näki ihmisen kasvot kiikarinsa linssissä. Ihmisen, joka ei koskaan tulisi enää palaamaan kotiinsa, joka ei koskaan enää saisi nauttia elämän suomista iloista.

Ei, hän ei nauttinut sodasta. Ja hän oli nähnyt saman ajatuksen Sebastianin katseessa aiemmin illalla.

Alex kääntyi katsomaan pistoolimaagin suuntaan, tavoittaen tämän katsekontaktin ja hymyillen tuskin huomattavasti viitaten tätä tulemaan tulen ääreen.

Jonkun olisi astuttava ensimmäinen askel.

Sebastian asteli paikalle ja istuutui kamiinan ääreen jättäen khadorlaisen ja itsensä väliin tyhjää tilaa. Hänen eleensä kertoivat varautuneisuudesta, mutta toisaalta hän kuitenkin katseli toista alakuloisen uteliaana.

”Tämä ei ole hyvä yö valvoa yksin, toveri.”, Alex totesi matalalla äänellä. ”Talven julma henki saa vahvemmankin miehen masentumaan. Niin kauan kuin on tuli ja tovereita, on kuitenkin toivoa.”

Sebastian nyökkäsi myöntävästi, viitaten sitten kamiinaa kohti ja huomauttaen, että olisi kenties parasta laittaa lisää puita pesään.

Pian kirkkaat kipinät nousivat ylös hormia sammuen hyytävänä ulvovaan tuuleen, joka hukutti alleen kahden miehen hiljaisen, vaisun keskustelun.

- - - Päivitys 2 - - -

Simon Kinnet avasi silmänsä voihkaisten hiljaa jalassaan tykyttävästä kivusta. Sotavelhon loukkaantunut jalka oli sidottu hänen toveriensa parhaan kyvyn mukaan edellisenä iltana ja hän saattoi nyt vain toivoa sen olevan pian kunnossa, mutta se ei helpottanut tilannetta lainkaan.

Simonia hävetti, kun hän muistelikin haavoittumishetkeä. Sotavelhon odotettiin olevan taistelulinjan keskipiste, taistelevan myrskyn silmässä ja tappion tullessa olevan vielä viimeisenä jaloillaan, aiheuttaen viholliselle mahdollisimman paljon vahinkoa – ei murtavan jalkaansa jäädessään vihollisen sotakoneen kumoon runttaaman oman robottinsa alle.

Nuoremman sotavelhon, hän muistutti itselleen huokaisten. Tätä menoa hän ei koskaan nousisikaan sotavelhon korkeaan asemaan, pukisi ylleen kunnioitettua hohtavansinistä höyrypanssaria arvomerkkeineen ja johtaisi ryhmää Cygnarin parhaita sotarobotteja taisteluun. Hän ohjaisi loppu-uransa yksittäisiä vanhentuneen mallin koneita rivisotilaiden rinnalla, katsellen sivusta kateellisena sellaisten miesten, kuten komentaja Strykerin ja luutnantti Cainen sankaritekoja.

Kaiken lisäksi hän oli nyt menettänyt haltuunsa uskotun sotakoneen. Hän oli ollut siitä niin ylpeä, ensimmäisestä vakavasti otettavasta robotistaan. Se oli kieltämättä ollut vanhempaa mallia kuin sotavelhojen rintamalla käyttämät, mutta kuitenkin rynnäköijä, itse komentaja Strykerinkin suosimaa tyyppiä. Nyt se makasi Khadorin kolmikulmaisin symbolein merkityn koneen murskaamana jossain lumen alla.

Hitaasti, hammasta purren Simon vääntäytyi pystyyn laudanpätkästä improvisoidun kainalosauvan varaan. Muut näyttivät jo heränneen ja keskustelivat nyt keskenään jotain. Sotavelho ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi jaksanut osallistua keskusteluun eikä liittynyt heidän seuraansa. Vielä vähemmän häntä kiinnosti toinen keskustelu Sebastianin ja yhden khadorlaisista, Alexko tämä oli, välillä. Simon ei luottanut vihollisiinsa mutta tiesi myös, ettei Sebastian ottaisi kuitenkaan hänen mielipidettään huomioon lainkaan. Miksipä ottaisikaan, hänhän oli sekä vanhempi että korkea-arvoisempi kuin Simon.

Viimeiseksi vaihtoehdoksi jäi siis etsiä syötävää. Khadorlaiset olivat edellisenä iltana sanoneet, että varasto olisi sitä täynnä. Simon nilkutti hitaasti lähimpien laatikkorivien luokse keppinsä varassa, alkaen perille päästyään penkoa ensimmäistä laatikkoa. Se sisälsi kuitenkin lääkintätarpeita, ei ruokaa. Huokaisten hän laittoi kannen takaisin paikoilleen ja kääntyi seuraavan laatikon puoleen, kun takaa kuuluvat askeleet keskeyttivät hänet.

”Etsitkö jotain? Niissä laatikoissa on sidetarpeita sotaa varten. Noissa tuolla on elintarvikkeita.”, paikalle saapunut khadorlainen kertoi.

Hämmästyneenä ja hieman epäluuloisena toisen yllättävästä saapumisesta Simon kääntyi osoitettujen laatikoiden puoleen, vilkaisten samalla silmäkulmastaan tulokasta. Tämä oli nuoremmanpuoleinen, ehkä hieman kolmannella kymmenennellään, mutta kapeat kasvot kielivät hänen kokeneen jo kovia. Tummat, lyhyeksi kerityt hiukset rajasivat kalpeita, siropiirteisiä kasvoja, joita useiden pienien arpien muodostama verkosto ja ajamaton parransänki varjostivat. Sotavelhon näkökulmasta mielenkiintoisin seikka kuitenkin oli se, että toinen kantoi mukanaan vyöllistä mekaanikon varusteita. Sotateknologiaa ymmärtäviä ihmisiä tapasi harvoin, saati sitten niitä, jotka sitä osasivat huoltaa ja rakentaa.

Kaiveltuaan laatikosta itselleen leipää ja suolalihaa Simon kääntyi mekaanikon puoleen, harkiten pitäisikö hänen yrittääkään keskustella toisen kanssa. Khadorlainen vei kuitenkin päätösvallan häneltä ennen ratkaisun syntymistä:

”Olet sotavelho, eikö? Minulla on sinulle jotain näytettävää viereisessä varastorakennuksessa.”, toinen totesi yksikantaan, viitaten ulko-ovelle päin.

”Ei niin nopeasti, poika. Mistä tiedän, että voin luottaa sinuun.”, Simon keskeytti osoittaen toista sormellaan keskelle rintakehää. Tosiasiassa hänestä ei iän puolesta olisi ollut pojittelemaan toista, mutta hän oli jo koulutusvuosinaan tottunut kohtelemaan mekaanikkoja näiden alemman aseman mukaisesti ja jatkoi nyt alitajuisesti samaa. ”Vaikka asummekin tällä hetkellä saman katon alla, se ei tarkoita, etteikö sinulla voisi olla jotain pahaa mielessäsi.”

”Älä jaksa. Katso, en ota aseita mukaani.”, toinen puuskahti levittäen kätensä näyttääkseen ettei ollut aseistettu. ”Voin luvata, että tämä kiinnostaa sinua.”

Huokaisten Simon kohottautui keppinsä varaan seisomaan ja viittasi toista näyttämään tietä. Eipä tästä kai suurempaa haittaa olisi, joskaan hän ei olisi halunnut lähteä ulos pakkaseen juuri nyt. Leipänsä hän voisi ainakin ottaa mukaan.



Mekaanikko johdatti Simonin lumenpeittämän aukion poikki toiseen punatiilirakennukseen, joka päädyssä kohoavasta savupiipusta päätellen oli jonkinlainen työpaja. Enää siitä tosin ei ollut asuttavaan kuntoon tykistökeskityksen revittyä puolet yläkerran peltikatosta mennessään.

Sisällä rakennuksessa oli hyytävän kylmä ja pilkkopimeää, yhdelle seinälle sijoitettujen ikkunoiden jäätyä tuulen puhaltaman lumidyynin peittoon. Mekaanikko nappasi kuitenkin tottuneesti kynttilän ovensuusta, sytyttäen sen ja valaisten sillä alakerran pajahallia. Valokehän paljastaessa useita tummia metallihahmoja Simon sihahti hampaidensa välistä hämmästyneen ihailevasti.

”Armeijan sotakoneita, tuotu takalinjaan korjattavaksi. Suurin osa aika kehnossa kunnossa, mutta osista saa varmastikin ainakin yhden toimivan.”, koneiden esittelijä totesi hengitys höyryten kylmässä. ”Olen näperrellyt näiden parissa jo pari päivää. Kunhan yhden noista tulipesän pistää palamaan, täällä on enemmän kuin riittävän lämmintä työskentelyyn. Mutta mitä luulet, kykenisitkö ohjaamaan yhtä näistä, mikäli saan sen kuntoon?”

Hetken hiljaisuuden jälkeen Simon asteli lähemmäs tummanpuhuvia hahmoja silittäen varovasti yhden niistä hyytävänkylmää punaista olkapanssaria ja paljastaen raapiutuneet valkoiset yksikkömerkinnät kuuran alta.

”Kysytkin vielä. Mikä on nimesi, poika?”, hän henkäisi, virnistäen toiselle kynttilänvalossa.

”Igor, sir.”, toinen vastasi virnistäen takaisin puoli-ivallisesti. Juuri sillä hetkellä Simon tajusi, että hän saattaisikin tulla oikein hyvin toimeen toisen kanssa.

”Eiköhän pistetä toimeksi.”

[Sikari-Saku]

Mahtavaa ! Vihdoinkin tarina iron kingdomista! Älä nyt vaan lopeta, kun on tulossa laatu tarinaa. En kyllä keksi mitään valittamista.

[Drakojan]

Maailmaa en tunne pätkääkään, mutta silti sujuvaa tekstiä. Sijoittuuko tämä nyt samaan maailmaan kuin Tarinakisa-tarinasi?

[Kolmastoista]

Kiitoksia kommenteista.
Jatkoa on kyllä tulossa, sen lupaan. Nyt alkukesästä pitäisi olla aikaa kirjoitellakin, kun viimein koulut ovat tältä lukuvuodelta käyty. Aihekin inspiroi itseäni tällä hetkellä paljon, syvennyttyäni taas IK:n fluffipuoleen pitkästä aikaa.

@Drakojan: Juu, sinnehän tämä. Rautakuningaskuntien sotaisaan steampunk-fantasiamaailmaan, kahden mahtavimman ihmisvaltakunnan välisen sodan tantereille. Tarinakisatarinassa siniunivormuisia cygnarlaisia löylytettiinkin ihan olan takaa, joten ajattelin, että olisi välillä heidän vuoronsa olla pääosassa uusien tuttavuuksien khadorlaisten kanssa :3

[Sikari-Saku]

Nyt on pakko kyllä etsiä se tarinakisa tarina, jos siinä kerran ollaan khadorilaisten saappaissa. Itse kun khadoria kerään,
Edit@ En kyllä tiedä mistä tuollaista oletin... Ehkä tuo oli toiveajattelua ; )

[Kolmastoista]

Nyt on pakko kyllä etsiä se tarinakisa tarina, jos siinä kerran ollaan khadorilaisten saappaissa. Itse kun khadoria kerään,

Pahoitteluni. Khadorilaiset ovat nimenomaan kokonaan uusi osapuoli tässä tarinassa. Kisatarinani kuvattiin protektoraatin eksemplaariseneschalin ja cygnarilaisen stormbladen näkökulmista, khadorilaisia ei siellä esiintynyt : /

Tuossa kuitenkin linkki siihen turinakisaturinaan, jos jotakuta kiinnostaa.

[Sikari-Saku]

Joo, luin sen heti viime viestini kirjoitettuani. Pienoinen pettymys. Mutta uskon että voin hyödyntää tarinoitasi omissa iron kindgoms kamppanjoissani, mikäli se ei sinua haittaa ?
Ps. Milloin jatkoa ?

[Kolmastoista]

Joo, luin sen heti viime viestini kirjoitettuani. Pienoinen pettymys. Mutta uskon että voin hyödyntää tarinoitasi omissa iron kindgoms kamppanjoissani, mikäli se ei sinua haittaa ?
Ps. Milloin jatkoa ?

Eipä tuo haitanne, mukavaa vain jos näistä on inspiraatioksi muillekin. Jatkoakin lienee tulossa piakkoin, kunhan jaksan istuutua taas kirjoittamaan tunniksi pariksi.

[Kolmastoista]

Jatkoa taasen. Kommenttia aloitusviestissä.
Palautetta toivotaan enemmänkin, vaikka maailma ei kaikille niin tuttu olekaan. Saa sitä silti kommentoida, en minä pure :3

[Weedeeo]

Virheetöntä ja mukaansa tempaavaa tekstiä, jonka tunnelma välittyi minulle erittäin hyvin. Huomaa että osaat homman.
Lopussa ainakin oli aika paljon tosi lyhyitä kappaleita, on se jännä.

[Sikari-Saku]

Loistavaa. Tunnelma on loistavasti kuvailtua. Jään taas odottamaan jatkoa : /
Parhautta!

[reikis]

Täytyy kyllä sanoa, että näihin sinun tarinoihisi voi aina luottaa. Älä vain lopeta kirjoittamista, koska ilman näitä tarinoitasi tämän foorumin taso laskisi (taas vaihteen vuoksi) suuren pykälän... Sitä paitsi, Iron Kingdoms FTW.

[Kolmastoista]

Jatkui. Kiitos muistutuksesta, Sikari-Saku. Ei se niin työlästä ollutkaan viimeistellä seuraavaa pätkää. :)

Kiitoksia ylistävistä kommenteista kaikille. Kyllä minä uskon, että kehittymistä on vielä paljonkin tässä hommassa, mutta on mukavaa kuulla että turinoistani pidetään jo nyt.

[Sikari-Saku]

Sama taso jatkuu jälleen. Eli mieluusti lukee. Ainoa miinus on että en löydä mistä se jatkuu. Jos laittaisit jonkun merkin että jatkunut jonain päivänä tai jtn. niin ei olisi niin vaikea etsiä mihin on jäänyt. Eipä silti tarina on niin alkuvaiheella että päätin lukea kokonaan uudelleen, koska jatkosta on niin pitkä aika että yksityiskohdat unohtuu : D
Toivottavasti jatkoa tulee nyt nopeammin...

[Kolmastoista]

Sama taso jatkuu jälleen. Eli mieluusti lukee. Ainoa miinus on että en löydä mistä se jatkuu. Jos laittaisit jonkun merkin että jatkunut jonain päivänä tai jtn. niin ei olisi niin vaikea etsiä mihin on jäänyt. Eipä silti tarina on niin alkuvaiheella että päätin lukea kokonaan uudelleen, koska jatkosta on niin pitkä aika että yksityiskohdat unohtuu : D
Toivottavasti jatkoa tulee nyt nopeammin...

Pitääpäs tuollaiset merkit laittaa, hyvä kun huomautit asiasta. Voisin myös tuota kirjoitustahtia vähän yrittää kiihdyttää, vaikka opiskelu torstaina taas iloisesti jatkuukin. :3

[Sikari-Saku]

Niin, sitä jatkoa jos mitenkään ehdit? Toivottavasti tämä ei tästä nyt lopullisesti hautaudu : /

[Kolmastoista]

...Ei perhana.

Opiskelu on oikeasti tosi turhauttavaa suhteessa kirjoittamiseen ja siihen jäävään aikaan. Mie lupaan ja vannon, ties kuinka monennen kerran, että tähän tulee vielä päivitystä. Nyt pitäisi vain koulutehtävät hoitaa rästistä ja Tarinakisaan jotain saada aikaan ensin, niin saisin ehkä hiihtolomalla ensi viikosta jotain kirjoitettuakin.

[Sikari-Saku]

Häiritsee kun aina näen tuosta allekirjoituksestasi tuon linkin, sitten tulen ja katson eikä ole päivitystä : /
Mutta juu, koitappa päivittää vaikka sitten hiihtolomalla : )

[Thorin323]

Jatka ihmeessä tarinaasi oli todella hyvä ja haluaisin lukea lisää.