Kalmaruusun legioona (Jatkoa 19.7.2009!)

[Usermaatra]

Kalmaruusun Legioona

Intro

Balgrain klaanin päämies A’sar johti joukko-osastojaan kohti vihollisen oikeaa sivustaa. Balgrain joukkojen oli tarkoitus koukata Kaaoksen raskaampien jalkaväkiosastojen sivustaan, Hastrin ja Aquelain klaanien yrittäessä pitää linjaa koossa vihollisritarien rynnäkköä vastaan. Joukkojen välissä oli matala, mutta laaja lampi, joka oli jäätynyt erikoiskylmän talven takia. Silti lammen ympärillä leijaili kevyt sumu, se oli siinä lähes aina. Lampi oli ollut pitkään läheisen Gatesburghin kylän ainoa vedenottopaikka ja oli lammessa hieman kalaakin saatavilla. Maa ei ollut sillä suunnalla kovin viljelykelpoista, nummia, lampia ja kukkuloita.

A’sar johti joukkonsa menestyksekkäästi toiselle rannalle ja komensi miehensä hyökkäykseen. Myös Hastr ja Aquelain olivat nyt etenemässä hyvää vauhtia lammen keskivaiheilla.
A’sar turvautui tavanomaiseen taktiikkaansa: kevyemmän jalkaväen ja ritarien yhdistetty rynnäkkö ja vetäytyminen sivulle, jonka jälkeen reservissä oleva raskaasti panssaroitunut jalkaväki korjaa loput hajaantuneet vihollisen soturit. Balgrain kevyen jalkaväen ja ritareiden rynnäkkö tuotti vihollisille sopivaa tappiota jonka jälkeen reservissä olleiden A’sarin ja tämän henkivartijakaartin oli helppoa murskata loput vihollissotureista. Kahakan alkurysäyksessä Balgrai oli silti menettänyt useita sotureita, ja ratsuväkeä oli jäljellä enää kolmasosa taistelun alkaessa olleesta miesvahvuudesta.

Heillä oli ollut onnea, samalle alueelle sattuneiden kolmen klaanin liitto oli pystynyt torjumaan jo useita karusta Pohjolasta suuntautuneita hyökkäyksiä. Tälläkin kertaa heidän miesvoimansa oli kolminkertainen viholliseen nähden. Ennen asia oli ollut toisin, Hastrin klaanijohtajat olivat joukkoineen yksin sinnitelleet pohjoisesta työntyvää kaaosta vastaan. Viisi vuotta sitten luodun liittouman olivat muodostaneet kolme Vanhan Maailman suurinta klaania. Eteläinen Aquelainen klaani oli sitoutunut jo aikaisemmin lähettämään joukkojaan nykyisen Bretonnian alueelta asti niin ikään nykyisen Kislevin pohjoisrajoille. Balgrain klaani saapui nykyisen Sylvanian alueelta taistelemaan Hastrin ja Aquelainen rinnalla maankuulujen raskaiden panssareidensa turvin. Hastrin klaani, kaikista suurin, luotti jalkaväkeen, kevyeen ratsuväkeen ja velhontaitoihin. Heidän asuinsijansa lepäsivät nykyisen Kislevin pohjoisrajoilla, joka oli jo ennen keisarikunnan syntyä taistelujen painopiste vapaan maailman ja kaaoksen kauheuksien välissä.

Balgrain vielä taistellessa oikean sivustan rippeiden kanssa, kaaosvelho Aislyrr komensi vasemman sivustan ja armeijan keskiosan vetäytymään, valitettavasti menettäen silloin taktisen etunsa lammenrannan suhteen, mutta se ei haittaisi. Sillä hänellä oli vielä käyttämätön kortti hihassaan.
Aquelainen johtaja Veldimar komensi ratsuväkensä hyökkäykseen, toivoen hartaasti jään kestävän. Reservissä tulisi Hastrin jalkasoturit suurten kilpiensä ja feilac nimisten outojen mutta tehokkaiden miekkojensa kanssa. Sanottiin, että oikeintaottu feilac pystyi halkaisemaan kilven ja repimään panssarin auki kuin kirves, ja viiltämään ja leikkaamaan kuin viikate. Aquelainen raskas ratsuväki aiheutti vakavia miestappioita ensin peitsiensä ja tehokkaiden muodostelmiensa ansiosta. Pohjanväkeä teurastettiin lammen rannalla kuin heinää. Aislyrr tosin piti omaa paikkaansa korkealla kukkulalla pienen kaartinsa kanssa. Kaarti oli panssaroitu massiivisiin haarniskoihin, jokainen mies oli örkkiä suurempi ja heillä oli miehen kokoiset kilvet. Lipussa liehui Violetti irvokas kuvio mustalla pohjalla.

A’sar ei päättänytkään liittyä rannan taisteluun, vaan lähti marssittamaan joukkojaan suoraan kukkulalle jossa odottivat nuo mystiset, kuolemaa enteilevät ja kauheat hahmot. Balgrain monia taisteluita nähneet miehet jatkoivat kuitenkin jääräpäisesti matkaansa kohti kukkulaa. Silloin astui kaartinsa seasta esiin Aislyrr, ja teki A’sarille tarjouksen. Ottamalla Hastrin ja Aquelainen hyökkäyksen vastaan hänen soturiensa rinnalla A’sar saisi sukunsa taistelussa menetetyn ja arvokkaan miekan, Angfaulin, koko Balgrain klaanin vallan ja johtajuuden symbolin takaisin.
Aislyrr veti säihkyvän miekan huotrastaan ja antoi ilta-auringon viimeisten säteiden osuvan terään ja sytyttävän sen loisteliaaseen kimallukseen sumuverhon yläpuolella, kukkulan laella.

Tuimat soturit lähtivät astelemaan A’sarin kaartin vanavedessä takaisin kohti lampea. Hastrin ja Aquelainen joukot olivat lyöneet jo barbaarilauman ja jahtasivat pakoon pötkiviä pohjanmiehiä. Liike pysähtyi siihen paikkaan. Verihöyryjen hälventyessä Aquelaine ja Hastr katsoivat kaatuneiden pohjamiesten ylitse uuteen viholliseen, heidän entisiin taisteluveljiinsä, kumppaneihinsa. Valapattoja katsoessaan moni mies itki. He olivat tehneet uhrauksia toistensa puolesta, veljensä heittäytyneet heidän veljiensä eteen. Tunteiden purkautuessa vihaksi Hastrin ja Aquelainen klaanit syöksyivät hyökkäykseen itkien ja huutaen. Vihan kontrolloiman ja verihullun rynnäkön syöksyessä A’sar ehti katua tekoaan. Katsahtaessaan vierellään seisovien tuimien soturien kylmänviileää reagointia hänen ajatuksensa ja tuntemuksensa vaihtuivat omahyväisyyteen ja voitonriemuun. Kaksi raskaasti panssaroitua eliittikaartia muutamaa hassua ratsumiestä ja kevyesti aseistettua ja huonosti koulutettua miesjoukkiota vastaan.

Petoksen ja vilpin herättämä nukkuva kauna ja kateus kuitenkin tekivät tehtävänsä. Feilacit repivät kalloja ja kypäriä auki viuhuessaan ilman halki. Kilpirivistöjen takana etenevät keihäsmiehet pistivät kolme kertaa suuremmalla voimalla ja nopeudella kuin Balgrain vastaavat. Kaaossoturit eivät pystyneet vastaamaan varsiaseisiin tarpeeksi nopeasti. Viha sai adrenaliinin kiehumaan jokaisessa etelän soturissa kuin helvetin kolmannentoista syvyyden miljoonassa lyijyahjossa. Miehet seivästivät toisiaan, vangiten kasvoilleen vihan naamion, tuntematta tuskaa, veriroiskeen ja suolenpätkien läpi kävellen.

A’sar kompastui kaartilaisensa ruumiiseen peruuttaessaan kahden Feilacsoturin tieltä syvemmälle omaan rivistöönsä. Päästyään tasapainoon ja torjuttuaan joitakin iskuja Angfaul löysi tiensä vasemmanpuoleisen kilpimiehen vatsaan, puhkaisten ihon, rasvakudoksen, maksan ja repien joitakin luita paikoiltaan se työntyi soturin selkäpuolelta ulos. A’sar kääntyi toisen soturin puoleen, torjui kilvellään feilacin iskun huonolla menestyksellä. Kilpi halkesi keskeltä, mutta isku ohjautui sivuun. Feilac juuttuneena A’sarin kilpeen Hastr –klaanin soturin miekkakäden puoleinen kylki oli nyt valmiina lävistettäväksi. A’sar survaisi miekkansa lävistäen toisen keuhkon ja sydämen.

Kukkulan juurella alkoi soida torvia. Aislyrrin singotessa jäisiä räjähdyksiä ja aaltoja vihollisriveihin, ratsastivat kaaoksen ritarit kukkulan takaa taisteluun. Hastr ja Aquelaine pakotettiin vetäytymään lammelle. Kaaosritarit saavuttivat taistelun vasemmasta ja oikeasta sivustasta sen siirryttyä jo lammen keskivaiheille. Lammen eteläpuolella taistelivat kaksi liittouman klaania, Hastr ja Aquelaine. Pohjoispuolella taistelivat Mustan Prinssin soturit ja Balgrain valapatot. Aquelainen soturit jatkoivat vetäytymistä rannalle Hastrin vielä jääden keskivaiheille taistelemaan A’sarin joukkojen kanssa. Etelärannalla valmistautuneet Hastrin sotavelhot kuitenkin laukaisivat voimansa kohti A’saria tämän kohottaessa miekkaansa viimeistelläkseen maahan lyödyn vihollissoturin. Pohjoisen kukkulalta samalla hetkellä vyöryi violetti valopallo kohti A’saria. Samalla kaaosritarit haihtuivat Aislyrrin luovuttaessa otteensa illuusiostaan. Kaikki kolme loitsua osuivat eri suunnista kohotettuun Angfauliin. Miekka johti tuhoisan virtauksen herraansa, jonka iho ja liha paloivat sekunnissa ja jäälle putosivat vain haarniska, luut ja miekka. Paineaalto hyökyi läheisiin Balgrain sotureihin, jotka kohtasivat saman lopun kuin johtajansa. Jäähän ilmestyi railo, useampikin. Hastrin soturit pyrkivät etelärannalle, mutta harva ehti turvaan. Jää petti lammen keskeltä, ja kaikki jäljellejääneet Balgrain miehet hukkuivat hyiseen veteen. Lampi kuitenkin jäätyi nopeasti uudelleen, ja ollut jäässä siitä lähtien.



Luku I

Noin kolmetuhatta vuotta Lammen Taistelun jälkeen, jolloin niin Aquelaine kuin Harstkin oli jo vaipunut unohduksiin, Balgrain ja A’sarin tarinoiden vajottua bardien rumpukalvojen alle. Noiden monien vuosien jälkeen alue kuului Kislevin pohjoisalueisiin, ja lammen lähistölle oli kasvanut uusi kylä, joka oli vähitellen paisunut pieneksi kaupungiksi. Kaupungin nimi oli Aistburgh, ja se oli tärkeä rajavartioasema Kislevin armeijalle kaaoksen loputtomia hyökkäyksiä vastaan. Aistburgh oli tuolloin pohjoisin portti Pohjolaan ja sen loputtomalle tundralle ja havumetsiin.

Noina myöhäisempinä aikoina matkamies saapui Aistburghiin. Oli ilta ja miehellä oli päällään massiivinen villakankainen viitta, ja kasvoillaan tällä oli musta, rautainen maski. Mukanaan tällä oli kolme seuralaista jotka kulkivat verhottuina jäänsinisiin kaapuihin kasvot peitettynä. Miehet kävelivät kaupungin kauppakadun läpi etsien majoituspaikkaa. He astelivat synkkinä ja hiljaisina, uhkuen arvaamatonta voimaa ja arvovaltaa. Kolme muuta tosin vaikuttivat vain vähäisiltä palvelijoilta keskimmäiseen ja hirmuisimpaan hahmoon verrattuna. Joukkion askeleet eivät kuuluneet, tosin kukaan läsnäolijoista ei olisi moiseen edes kiinnittänyt huomiotaan. Kylmyys ja dominoiva, mahtava aukroriteetti uhkui nelikosta näiden kävellessä kaupungin halki.

Epäonnekkaaksi majataloksi sattui tällä kertaa ”Milnen Tupa” –niminen laadukkaaksi kehuttu ja kohtalaisen isokokoinen matkatupa. Sillä hetkellä, kun nelikon johtaja astui tavernaan, puheensorina hiljeni välittömästi, kylmä, verenseisauttava äänettömyys näytti kuristavan useammankin asiakkaan kurkkua. Miehet kävelivät tiskille, ja maskikasvoinen hahmo lausui, yllättäen, mitä miellyttävimmällä äänellä: ”Haluan majatalon käyttööni kahdeksi kuukaudeksi, minulla on teille suunnattomasti kultaa, pyyntöni on, että tavernatoiminta lopetetaan täksi ajaksi täysin, ja että täällä pidetään joitakin palvelijoita minua varten. Nimeni on Alcoun, ja tulen kaukaa itäisiltä vuorilta. Matkani on ollut raskas ja kylmä, kantamuksia on ollut paljon ja olen joutunut mittelöön milloin minkäkin otuksen kanssa.” Tiskillä ollut tarjoilijatyttö häkeltyi, ja kesti tovi ennen kuin tämä sai puserrettua suustaan: ”M-menen ilmoittamaan omistaja Milnelle.” Lause, joka seurasi ensimmäistä sanaa, juoksi ulos suusta niin nopeasti ja kimeällä äänellä, että se oli miltei mahdotonta prosessoida päässä ja vielä ymmärtää.

Milne saapasteli takahuoneesta aluksi ärtyneen näköisenä, sen näköisenä, että mies olisi voinut tulla potkaisemaan röyhkimystä persuksille ja kirota tämän syvimpään helvettiin. Nähdessään neljä matkamiestä, Milne seisahtui niille sijoilleen. Kymmenien sekunttejen mittaisen hiljaisuuden jälkeen Milne avasi suunsa, ja lausui vain lyhyesti: ”Kyllä, herra, ehdottomasti voitte jäädä.” Tämän sanottuaan hän komensi asiakkaita lähtemään, jotka tottelivat pienellä viiveellä, katse kokoajan naulittuna muukalaisiin. Vaitonaisesti miehet ja naiset poistuivat kapakasta, harmissaan siitä, että joutuisivat jatkamaan illanviettoaan jossain vähemmän laadukkaassa baarissa.

Kaupungin ulkopuolella odottaneet suuret kuormat vedettiin kärryillä kauppakatua pitkin Milnen Tuvan lähistölle. Uudelleen ohjeistettu tarjoilijatyttö ja muutamat palvelijat purkivat lastin majatalon sisään. Tämän jälkeen Alcoun viittasi Milnen luokseen, ja selvensi tälle pelisääntönsä ja kertoi kauppojen hinnasta: ”Tarjoilijatytön ja kahden palvelijan tulee olla sisätiloissa koko-ajan, poistumatta talosta. Ainoastaan sinä olet oikeutettu kulkemaan asioilla, kellari ja riittävästi asuintiloja on luovutettava käyttööni. Asian tiimoilta tulee pitää tästä lähtien matalaa profiilia, ja yrittää olla aiheuttamatta hämminkiä.” Alcoun ei edes jäänyt katsomaan Milnen nyökkäystä vaan poistui yläkertaan annettuaan kolmelle miehelleen ohjeet. Kirjeen kirjoittaminen oli viivästynyt jo liian pitkään, ja hän tiesi, että Yldarnan epäilykset kasvoivat.

Hyvä serkku, olen juuri saapunut Aistburghiin Mordjan, Matthiaksen ja Raimuluksen kanssa. Saimme huoneen mitä ystävällismielisimmästä majatalosta. Olemme saaneet selville, että näillämain täytyisi olla paikka, jossa varjomagian tuulet puhaltavat ja kanavoituvat hyvin voimakkaasti. Uskon, että jos suinkin pystymme selvittämään syyn näihin ilmiöihin, pystymme saavuttamaan ja oppimaan jotain hyvin arvokasta. Aikaisempi tutkimukseni, koskien idän kansojen suhtautumista varjomagiaan oli Altdorfin varjovelhoille erittäin hyödyllinen ja arvokas. He arvostavat tekemääni työtä, viivyn täällä projektimme loppuunsaattamiseen asti, ja siihen voi mennä enimmillään puoli vuotta. Säät näyttäisivät olevan suotuisat. Uskon, että voimme lähteä itse tutkimuspaikalle jo huomenna. Mielestäni ajatuksesi siitä, että tulisit Ulthuanista asti joukkoinesi auttamaan Keisarikuntaan yhä lisääntyneiden rottamiesten vuoksi on edelleenkin järjetön, miksi ihmiset eivät kestäisi, jos ovat tähänkin asti kestäneet.

Ulthuanin varjomagian Arkkimaagi ja serkkusi Alcoun


Vuorokauden kuluttua, yön turvin Alcoun poistui kolmen miehensä kanssa kaupungista. Ja suuntasi lammelle. Koko yö mittailtiin ja tehtiin ja testailtiin taikoja, ja selvisi, että alueella oli hyvin paljon henkiolentoja ja rauhattomia sieluja. Kukaan niistä ei suostunut puhumaan tai paljastamaan minkäänlaisia tietoja tai yksityiskohtia. Aamun kajotessa Aloun päätti, että Matthias ja Raimulus jätettäisiin paikalle tekemään lisämittauksia ja analyysejä. Alcounin ja Mordjan oli palattava kaupunkiin, ettei epäilyksiä heräisi. Seuraavina päivinä Alcoun huomasi palvelustytön katselevan häntä ujon kiinnostuneesti. Vasta nyt hän oikeastaan edes huomasi, että tyttö oli hieman tavanomaista kauniimpi, tällä oli pitkät ruskeat hiukset, töröllään olevat huulet, tuikkivat ruskeat silmät ja kauniit kurvit.

Viikot kuluivat, tutkimukset edistyivät melko hitaasti, kirjeitä ei saapunut, mutta kaupungin vartiostossa alkoi epäilys heräillä. Alettiin kuiskimaan kahden miehen ja yhden nuoren tytön katoamisesta, samana iltana kun muukalaisten nähtiin saapuvan kaupunkiin. Kysymysten ja epäluulojen ensiaalto keskittyi tietysti Milneen, jonka nähtiin olevan tietyllä tavalla asioista vastuussa. Olivathan työntekijät hänen. Milne kuitenkin vakuutti kaikille kyselijöille että kaikki kolme elävät ja voivat hyvin. Olihan tämä osaltansa tietysti totta, sillä Alcoun, kumma kyllä oli alkanut tosissaan mieltymään palvelustyttöön. Tämä takasi palvelusväen erityiskohtelun. Mordja, Matthias ja Raimulus eivät olleet niinkään kilttejä, mutta lopussa aina Alcounin sana painoi selvästi eniten vaa’assa. Tytön nimeksi oli selvinnyt Fleur, ja tämän isä oli ollut Bretonnialainen ritari, joka oli sotaretkellään käynyt nussimassa Kisleviläistä porttoa. Fleurin äiti oli lopulta tapettu liian suuriksi kasvaneiden velkojen takia, ja Fleur itse oli päätynyt työhön kapakkaan.

Kaupunkilaisten epäilykset kuitenkin veti pois toinen, suurempi lähestyvä uhka. Kaaos oli pitkän hiljaisuuden jälkeen taas aikomassa hyökätä Kisleviin Aistburghin kautta. Alcoun pelkäsi lähinnä tutkimustensa vaarantumisen takia. Jos kaaos tunkeutuisi pohjoisesta, mikä oli luultavaa, lampi olisi juuri joukkojen kulkuväylän kohdalla. Aistburgh varusti miehiään ja värväsi militiaa sankoin joukoin, mutta Alcoun ei tiennyt, tulisiko hänen taistella vaiko ei, lopulta hän tuli siihen tulokseen, että voisi olla viisasta lähettää Mordja, Raimulus ja Matthias lammen lähituntumaan valmiiksi että hän voisi paeta näiden luokse tarpeen tullen. Jo sinä yönä nuo kolme lähtivät kulkemaan kohti jäätynyttä lampea.

Hyökkäys tosin alkoi aikaisemmin kuin oli oletettu. Useita päiviä aikaisemmin. Keskellä yötä kaaosjättiläinen murskasi kaupungin portit ja Pohjolan laumat vyöryivät yllätyksen turvin sisään. Aistburgh oli niin nopeasti tulessa, että Alcoun ehti vain kiivetä majatalon katolle ja katsella hetken tilannetta kun hän jo tiesi että taistelu olisi hävitty. Suurin invaasio saatiin kuitenkin pysäytetyksi hetkeksi ja osa siviileistä onnistuttiin evakuoimaan kaupunginlinnakkeeseen. Myös Fleur päätyi tähän joukkoon, Alcounin vaatimuksesta. Syvä ja surullinen oli se eron hetki puolin ja toisin, jäähyväisiksi Alcoun lahjoitti Fleurille kuihtuneen ruusun jonka oli löytänyt joitain päiviä sitten lammelta.

Mordja, Raimulus ja Matthias tiesivät mitä pitäisi tehdä, joten he aloittivat joukkoloitsinnan. Kun ruma ja paha taikuus teki työtään alistaen ilmassa leijuvat henget orjiksi ja pakottivat ne taas kehoihinsa. Vihreät valot välähtelivät taikuuden tehdessä työtään. Ne hyönteiset ja linnut jotka eksyivät tuolloin lammen yläpuolelle, kuihtuivat ja kuolivat välittömästi lihastensa surkastuessa, aivojen kuivuessa ja luiden käpristyessä pienemmäksi. Kuului mahtavaa rusahtelua jään halkeillessa. Lopulta jääkuori räjähti singoten suuria jäisiä järkäleitä ja laattoja ympäristöön. Manaus oli valmis.

Alcoun kohosi majatalon katolle jälleen. Tätä hän oli odottanut siitä asti, un oli poistunut W’soranin tornista vuosi aikaisemmin. Tuntea kaikki saamansa voima, Olla vapaa. Nyt hänen ei tarvitsisi kantaa huolta nähdyksi tulemisesta, hänellä oli kaikki mitä hän tarvitsisi; tärkeitä, luotettavia ja mahtavia kätyreitä, neito jonka kanssa jakaa ikuisuuden päivät, ja ennen kaikkea: armeija. Hän heitti viittansa pois, riisui maskin kasvoiltaan heittäen sen yöhön, antaen valkoisen ihonsa totutella viileyteen. Sitten hän nuosi siivilleen ja lähti tuulispään lailla lentämään lampea kohti.

Lammesta asteli raskaasti panssaroituja luurankoja pitkissä, synkissä, murheellisissa ja orjallisissa rivitöissä. Ilma täyttyi kauheuden ja kuoleman löyhkällä Balgrain klaaninmiesten noustessa jäisestä haudastaan. Länsirannalle karauttivat Balgrain entisen sotavoiman ratsumiehet mustissa panssareissaan ja aineettomien ratsujensa kanssa ratsastaen kaikkien teille asettuvien esteiden läpi. A’sarin henkivartiokaarti marssi vedestä kalmanrauhallisina lammen itärannalle. Aaveita ilmestyi sinne tänne lepakoiden kertyessä taivaalle ja kauan sitten kuolleiden susien kaivautuessa haudoistaan. Mutta lammen pohjasta kajasti edelleen jäänsininen hohde.

Alcoun laskeutui keskelle sotavoimaansa, itsevarmana, onnellisena, tyydytettynä. Hän näki lammen pohjalla, edessään miekan joka hohti sinisenä. Se oli peittynyt koko jäisen haudan viimeiseen sotisopaan ja luurankoon. Alcoun tarttui miekkaan ja tunsi sen koko täydellisen, totaalisen ja tuhoavan voiman. Häntä ei voisi näin pysäyttää mikään. Hän olisi kuolematon.

Epäkuolleen legioonan hyökätessä kaaosjoukkojen selustaan jopa Mustan Prinssin soturit pakenivat henkensä edestä. Jäisen sotavoiman astellessa kaupungin palavilla kaduilla liekit sammuivat ympäriltä, aavemainen, hiljainen armeija työntyi ja työnsi edellään Pohjola mahtavaa armeijaa sisemmäs kaupunkiin, lopulta kaupungin linnakkeelle asti.

Mutta linnakkeen luona olikin jotain mitä ei voinut edes Alcoun sivuuttaa olankohautuksella. Kaaosjoukkojen tämänkertainen kenraali ja komentaja Astra rummutti ja takoi linnoituksen portteja. Astra oli jättiläinen. Kaukaa pohjoisesta vaeltanut, demoneita ja lohikäärmeitä surmannut Astra oli nyt nitistämässä vain pientä kaupunkia. Alcoun nousi lentoon, lensi suoraan kohti jättiläistä ja pysähtyi sitten äkisti. Astra lähti rynnäköiden nitistämään pientä kärpästä talloen samalla useita omia sotureitaan jalkoihinsa. Alcoun kiidätti itsensä loihtien nyt Astran kimppuun, joka ei ehtinyt reagoida, ja pisti tätä miekallaan keskelle rintaa. Muutaman silmänräpäyksen aikana jättiläinen muuttui kylmäksi kauhean miekan imiessä siitä elinvoiman ja rysähti sitten maahan soturiensa päälle. Loput kaaoksen joukot teurastettiin Aistburghiin.

Alcoun lensi linnakkeeseen tivaten komentajilta tietoa Fleurin olinpaikasta. Hänen oli päästävä lähtemään välittömästi joukkoineen ettei hänen jäljilleen päästäisi niin nopeasti. Fleur löytyi melko nopeasti, mutta joukko vartioita astui heidän tielleen, jolloin Alcoun räjäytti näiden alle varjojen kuopan ja kadoten itse samalla Fleurin kanssa taivaalle. Seuraavaksi suuntana olisi Walach ja tämän veriritaristo, mitä pikemmin, sen parempi.

[welfi]

loistavaa tekstiä! LISÄÄ

[Usermaatra]

Enempää kommenttia/palautetta? Yhden lukijan turvin en viitsisi kirjoittaa jatkoa. Tämä on siis VC armeijani taustatarinaa.

[Muutoksen tuoja]

Kyllähän tuo mielenkiintoiselta näytti. itse luin tuon samantien kun sen tunne tungit. Eipä täällä vain tule vaivauduttua kommentoimaan aina. Lisää lukisin mielelläni. Häiritsi kun Nekromatia (vai miten kirjoitetaan) taikuus ja varjomagia on eri asioita. Niin jäi hieman häiritsemään

[Usermaatra]

Niin? Varjomagialla tarkoitetaan tässä varjomagiaan ja nekromantialla nekromantiaa. Alcoun harrastaa varjoilua ja muut kolme nekroilua.

[Muutoksen tuoja]

Ah okkei. Hieman outoa että tonttujen arkkimaagi hyväksyy oppilaidensa(?) ( / ystäviensä) sähläyksen nekromantia magian kanssa ilman että on edes itse mukana. Haltiat kun muutenkin tuppaavat kunnioittamaan kuolleitaan muita enemmän. Mutta jatkoa vaan

[Usermaatra]

Noniin! Jatkoa nyt, ties kuinka pitkän ajan jälkeen. Pelattiin tuossa suuren luokan peli, empire vastaan minun VC:ni, ja tässä nyt hiukan tuota taistelua pohjustavaa pörröä, itse taistelukuvaus lisätään jälkeenpäin omana lukunaan.

Luku II

Muutaman metsäisen kukkulan takaa nousi korkea savu ja höyrypilvi joka erottui suhteellisen selvästi kilometrienkin matkan päähän. Kaaosjoukkio jota he olivat seuranneet, oli ilmeisesti jälleen hävittänyt yhden kylän, ellei jopa kaupungin tieltään. Eudes laskeskeli, että hän olisi joukkoineen pilven alkulähteessä jo tämän päivän iltapäivänä, mutta kukkulaisen maaston takia arvio oli hyvinkin epätarkka, sillä vaikka maasto ehkä olikin avaraa, saattoi suuremmalle joukkiolle tulla tilanteita joissa vain oli yksinkertaisesti pakko kiertää, ja joskus tämä saattoi viedä paljoltikin aikaa. Marssitahti oli tietysti huima – mitä muutakaan voi olettaa armeijalta, jonka ei tarvitse syödä eikä liiemmin nukkua eikä sen sotilaat käy laiskoiksi tai ala nurisemaan kohtelusta. Eudesin koko joukkio nimittäin koostui yksinomaan epäkuolleista. Luurangot ja ruumiit eivät tosiaan paljoa valita, taikka lepoa kaipaa. Lisäksi hänellä oli vielä yksi ihmisten joukosta pomittu vähäpätöinen manaaja pitämässä marssitahtia yllä. Eudesia eikä hänen veljeään liiemmin kiinnostanut edes kuka mies oli, koska tämä kuitenkin totteli ja melkeinpä palvoi heitä heidän fyysisten ja mielellisten kykyjensä tähden.

Kyllä, he olivat vampyyreitä. Eivätkä nämä vampyyrit olleet saaneet tuoretta verta useampaan viikkoon. Heidän jäljittämänsä kaaosjoukkio oli osoittautunut paljon odotettua nopealiikkeisemmäksi, ja jopa Reuel, hänen veljensä oli välillä hankaluuksissa seuratessaan armeijan liikkeitä. Reuel oli nytkin pitkällä heidän pääjoukkonsa edellä etsimässä suorimpia reittejä ja keräämässä tietoja vihollisesta. Eudes oli odottanut veljeään uusimmalta retkeltään jo muutamia päiviä, ja alkoi käydä kärsimättömäksi asian suhteen. Tämä ilmeni tiuskimisena ja pahantuulisuutena niitä muita olentoja ja henkilöitä kohtaan, joita heidän joukkiossaan matkasi. Lienee selvää, ettei niitä ollut kovin useita; kaikki muut paitsi vampyyrit ja heidän vähäpätöinen ihmisapurinsa olivat ainoastaan pystyynnostettuja, kuolleita ruumiita, elämässään mahtavina ritareina tai henkivartijoina palvelleiden miesten luurankoja. Viimeisimpien sotureiden mielenliikkeitä ohjailivat mieluiten Eudes itse, mutta roskasakin, johon kuuluivat yksinkertaisimmat epäelämän ilmentymät kuten luurangot, eteenpäin laahustavat ruumiit ja erilaiset tietoisuuden rajamailla liikkuvat kannibaalit hän jätti mielihyvin veljelleen ja heidän apurilleen.

Reuel saapui iltapäivällä tuoden uutisia Pohjois-Kisleviläisen kaupungin lähes totaalisesta hävityksestä kaaoksen kourissa, tuhoutuneesta kaaosarmeijasta ja lammesta jonka jääkuori oli repeytynyt auki ja pohjasta leijaili jääkylmää höyryä. Reuel oli myös aistinut, että hyvin vahva magialataus oli tehnyt lammella työtään, vasta muutamia päiviä sitten. Hän arvelikin, että oli saapunut kaupungin ja lammen läheisyyteen taistelua seuranneena päivänä. Olikin omituista, että se, mikä ikinä olikin hajottanut kaaoksen hyökkäyksen oli selvästikin voimallinen velho jolla oli mitä ilmeisimmin ollut käytössään suuri joukko sotilaita, ja suuri joukko sotilaita oli siis luultavasti lähtenyt välittömästi etelään taistelun jälkeen eikä jäänyt kaupunkiin. Reuel oli seurannut jälkiä vähän matkaa, mutta lopettanut havaitessaan moisen hyödyttömäksi.

Uusi liikekannallepano tapahtui nopeasti: Eudes antoi käskyn, ja Reuel toteutti sen. Marssi alkoi jälleen, joskis entisestään lisätyllä vauhdilla. Verta ja kunniaa oli saatava, ja mielellään nopeasti. Kesti muutamia päiviä, ennen kuin Reuel toi tietoja heidän edellään kulkevasta armeijasta: lisää epäkuolleita. Jostain kalasteltujen tietojen mukaan armeijaa johti mahtavampi vampyyriruhtinas jolla oli alaisuudessaan kolme vähäisempää, täysin magiaan erikoistunutta verenimijää. Lisäksi seurueella oli mukanaan nuori ihmisnainen, mikä oli heidän mielestään hyvin omituista. Sotavoimat olivat suuremmat kuin heillä itsellään, paljon luurankoja, raskasta jalkaväkeä ja erilaisia piinattuja henkiolentoja. Myös kuolleista nostettu kaaosjättiläinen kuului heidän repertuaariinsa. Eudes ei oikein tiennyt miten toimia näiden yhtäkkiä ilmaantuneiden vastustajien kanssa. Hän luultavasti häviäisi taistelun magia- ja miesylivoiman edessä. Hän ei uskaltanut laskea liikaa mestarillisen taktikointinsa varaan, sillä vastustajan kortit olivat vielä tuskallisesti pimennossa häneltä. Lopulta hän päätti hakea jonkinlaista liittoumaehdotusta olettaen, että voisi tarjota taktisia taitojaan vihollisarmeijan ylipäällikön haltuun. Lopulta Eudes päätti hiljentää hieman marssitahtia ja neuvoi Reuelia tekemään entistä huolellisempaa ja varovaisempaa työtä tiedustelun saralla.

He alkoivat tulemaan kokoajan Etelämmäs, ja hiljalleen Kisleviläinen rakennustyyli hiipui ja vaihtui vastaamaan enemmän Keisarikunnan sydänmailla suosittua arkkitehtuuria. Myös kaupunkien ja kylien lukumäärä kasvoi mitä alemmas edettiin, tosin suurin osa niistä jäi heidän edellään marssivan armeijan jalkoihin. Etualalla etenevä toisten vampyyreiden hallitsema armeija alkoi kuitenkin hiljentää hiljalleen vauhtia, ja kävi asemiin erään ilmeisen vanhan, linnoitetun kukkulan laitamille. Suhteellisen lähellä, ehkä neljän peninkulman päässä, sijaitsi kaupunki nimeltään Eskerbrand, Eudesin leirissä kuitenkin oltiin suhteellisen varmoja kaupunginvaltuuston tietämättömyydestä lähistöllä vaanivaa vaaraa kohtaan, joskin joitakin uutisia hävitetyistä ja roudan peittämistä kylistä oli pakko olla kuulunut jotakin äärimmäisen eliitinkin korviin.

Reuel oli juurikin partioimassa ja tunnustelemassa Eskerbrandiin johtavia metsäteitä kun hän huomasi tutunoloisen kolmikon kävelevän tietä pitkin kohti kaupunkia; siinä oli kaksi jäistä, kaapuun verhoutunutta hahmoa ja nuori ihmisnainen. Synkät hahmot olivat arvatenkin vampyyreitä. Reuel tuli siihen johtopäätökseen että kolmikko oli lähetetty kaupunkiin tunnustelemaan ja keräämään hieman tietoa sen heikkouksista. Hyökkääminen kuulosti hänestä kuitenkin typerältä, koska hyökkäävä osapuoli jäisi lopulta kahden tulen väliin, hänen veljensä iskiessä tietenkin toisen kalmoarmeijan selustaan. Reuel jäi siis siihen käsitykseen, vaikka se hänestä hullulta tuntuikin, että heidän edellään kulkenut armeija ei tosiaankaan tiennyt heistä mitään. Reuel kiirehti viemään näitä uutisia Eudesille.

Kun Reuel saapui leiriin, yö oli jo puolessa välissä. Kuten veljensäkin, Eudes yllättyi huomattavasti tämän uutisista. Asetelma näytti hänen kannaltaan voittoisalta. Aamuyöstä hän vetäytyi veljensä kanssa suunnittelemaan hyökkäyksen yksityiskohtia lähistöllä sijaitsevaan kryptaan, jonne he olivat perustaneet päämajansa.

Luku III

Eskerbrandin muurit kohosivat jyhkeinä heidän edessään kun he etsivät vähemmän vartioitua kohtaa josta Matthias ja Raimulus voisivat pujahtaa kaupunkiin vartioiden huomaamatta. Fleur itse kulkisi tavalliseen tapaan kaupunginporttien kautta, ja vampyyrit etsisivät hänet sen jälkeen käsiinsä ja näyttäisivät valitsemansa väliaikaisen majapaikan kaupungissa. Oli sen päivän ilta, jona Reuel oli havainnut kolmikon metsässä kaupungin liepeillä.

Fleur pääsi helposti kaupunkiin myöhäisestä ajankohdasta huolimatta. Hän vaelteli hetken aikaa kaupungin kaduilla ja pysähtyi erääseen kapakkaan kuullakseen hieman juoruja, ja muuten vain pysähtyäkseen hetkeksi ihmisten pariin. Hän myönsi itselleen, että toisaalta ikävöi entistä elämäänsä, eikä ollut täysin tyytyväinenkään tilanteeseensa. Hän tilasi kolpakollisen olutta ja naureskeli nurkkapöydässä remuavalle kääpiöretkueelle jolla oli selvästikin illan juomapeli hyvässä vauhdissa. Hiukan siemailtuaan hänen seuraansa liittyi ehkä kolmenkymmenen paremmalla puolen liikuskeleva, kokeneen näköinen mies jolla oli kalju pää ja silmälappu toisen silmänsä peittona. Mies esittäytyi jo hieman sammaltaen Ravegraniksi, ja tarjosi Fleurille lisää juotavaa. Kaksi humaltunutta ihmistä tuli varsin hyvin toimeen keskenään. Illan edetessä Ravegran tarjosi hänelle myös yösijaa, eikä hän raaskinut kieltäytyä vaikkakin tiesi viipyneensä tavattoman pitkään Matthiaksen ja Raimuluksen tavoittamattomissa.

Kiihkeän, omantunnonpistoksia täynnä olevan yön lähetessä aamua hän heräsi sänkykumppaninsa rauhattomaan liikehtimiseen ja katolta kuuluneeseen kolahdukseen. Hetken kuluttua huone täyttyi kelmeästä, kylmästä savusta ja ikkunasta laskeutui paksuun mustaan viittaan kääriytynyt hahmo: Matthias. Vampyyri ei totisesti aikonut sanoa mitään ennen typerän, lähes kokonaan heidän suunnitelmansa vaarantaneen ihmisraukan kuollessa, mutta silti hänen kielensä heltyi tiedustelemaan töppäyksen syytä: ”Typerys, moukka, miksi?”. Kokenut Ravegran oli kuitenkin jo jaloillaan ja pistooli kädessään tämän viivästyksen aikana, ampuen useampia laukauksia kohti tunkeutujaa ja käyden sen jälkeen aggressiivisesti tämän päälle rapiirinsa kanssa. Matthias yllättyi miehen vimmasta niin, ettei ehtinyt kuin vaivoin nostaa kätensä kehonsa ja kaulansa suojaksi. Tasapainonsa saavutettuaan ja kierähdettyään Ravegranin hyökkäysten ulottumattomiin hän alkoi mumista loitsua ja pian hänen kädestään leiskui vihreä säde kohti ihmismiestä. Ravegran ennätti kuitenkin juuri ja juuri rynnätä uuteen hyökkäykseen, loitsun korventaessa hänen oikean jalkansa pieneksi tyveksi polveen asti. Pisto oli kuitenkin jo lähtenyt liikkeelle, ja lävisti vampyyrin rintakehän keskeltä. Matthiaksen täydelliseksi yllätyksesi fleur iski häntä vielä pöydältä poimimallaan hopeisella tikarilla kasvoihin. Ravegran menetti tajuntansa jalkaansa repivästä kivusta ja tuupertui lattialle kuolleen vampyyrin päälle.

Fleur käsitti tilanteen; hänen olisi löydettävä Raimulus ennen kuin tämä saisi täysin selville tapahtumien kulun, hän tiesi, että hänen olisi pitänyt lopettaa vampyyrinmetsästäjä, muttei sitä tehnyt, sillä sääli ja rakkaus rotuaan kohtaan ennättivät pitelemään hänen kättään. Fleur löysi Matthiaksen taskusta raskaan rauta-avaimen, ja oletti sen sopivan heidän silloisen majapaikkansa lukkoon. Aamun sarastaessa neito lähti etsimään kaupungista sopivaa lukkoa. Koko päivän hän vältteli kuitenkin vampyyrinmetsästäjän ja hänen illanviettopaikkaa, sitä kapakkaa jossa hän oli tavannut miehen ja kirkkoa. Viimeisimpään hän ei tiennyt tarkkaa syytä, mutta häntä jostain syystä inhotti ajatus melkeimpä kaikesta pyhästä. Hän myös alkoi havaita, että hänen nälkänsä kasvoi omituisella tavalla, ja syöminen tyydytti aina enimmillään puolet siitä. Iltapäivällä hän myös löysi etsimänsä paikan Eskerbrandin länsipuoliskolta: pienen, hiljaiseksi käyneen kapakan kellarin jossa ei enää vilissyt juuri muita asiakkaita kuin rottia. Raskaahkon puuoven takaa avautui näkymä nuhruiseen viinikellariin joka oli valaistu muutamilla kynttilöillä. Keskelle huonetta sijoitetun pöydän ääressä istui Raimulus joka katsoi häntä hyvin kysyvästi. Hän ei vieläkään tiedä miten, mutta on myöhemmin arvellut sen johtuneen hänessä jo hiljalleen virranneesta vampyyriverestä, mutta hän sai Raimuluksen uskomaan sepitetyn tarinan siitä, kuinka hän oli kujalle eksyneenä kohdannut Matthiaksen, mutta häntä seurannut vampyyrinmetsästäjä oli rynnännyt välittömästi vampyyrin kimppuun, hän ei itse ollut nähnyt varsinaista taistelua mutta arveli ihmismiehen jääneen täpärästi henkiin äänistä päätellen. Matthias oli ehtinyt antaa hänelle avaimen ja pääpiirteisen selostuksen majapaikan sijainnista.

Ärtymys näkyi selvästi kynttilänvalossa istuvan vampyyrin kasvoilta, Fleur saattoi lukea murhanhimon tämän silmistä, eikä hän tiennyt, kohdistuiko se häneen vai Ravegraniin. Hän ei kuitenkaan yllättynyt, että Raimulus teki välittömästi selväksi, että ensi töikseen tänä he iltana jäljittäisivät kyseisen vampyyrinmetsästäjän ja tappaisivat hänet. He saivatkin pian urkittua tietoonsa, että todellisuudessa vampyyrinmetsästäjä asui myöskin kaupungin länsilaidalla perheineen, ja että hänellä oli samaan ammattikuntaan kuuluva vaimo ja kolme lasta. Illansuussa he iskivät nopeasti ”pahaa-aavistamattoman” vampyyrinmetsästäjän kotiin. He tulivat ilmeisesti lastenhuoneeseen ikkunasta, eikä yksikään lapsista herännyt. Pinnasängyssä nukkui arviolta kolmevuotias poikalapsi, joka piteli nalleaan tiukasti halausotteessa ja hiukan tuhisi unissaan. Hiukan leveämmän sängyn jakoivat muutamia vuosia vanhemmat tyttö ja poika. Fleur näytti Raimulukselle merkin, että heidän tulisi kulkea hiljaa tämän huoneen läpi. Kääntyessää lastenhuoneen ovelle hän kuuli takaansa korinaa, pienen äännähdyksen ja kääntyessään näki raimuluksen kuristavan voimallisesti kaksi vanhempaa lasta henkiltä. Pinnasängyssä nukkuva poika havahtui tähän ja nousi ylös. Se oli selvästi yhtä peloton kuin isänsä eikä suostunut itkemään selvästä kauhusta huolimatta. Lapsi jäi tuijottamaan Fleuria suurilla lasittuneilla silmillään. Sitten kyynel vierähti poskelle. Lapsi itki. Sitten tuli ensimmäinen kouristus, ja sitten kolmas. Neljä kouristusta lapsi yhteensä jaksoi ottaa vastaan, kunnes läsähti kuolleensa sänkynsä pohjalle. Elo palautui kuitenkin äkkiä, ja ilmeni ensimmäisenä rakkaan uninallen vatsan puremisena auki ja sisältöjen levittelyssä ympäri sänkyä. Vanhemmat lapsetkin olivat jälleen ”heränneet”. Pieni poika hyppäsi pinnasängystään ketterästi kuin sätkynukke. Raimulus hymyili ironisesti.

Ravegranin vaimo Elsa oli ilmeisesti matkoilla, Fleur oli kuullut tästä naisesta jotakin edellisenä iltana.
Heidän makuuhuoneensa oli suoraan lastenhuoneenovea vastapäätä käytävässä. Raimulus kehotti Fleuria kulkemaan ovesta ensimmäisenä. Fleur näki, että huone oli valmisteltu täydellisesti taisteluun vampyyriä vastaan. Ravegran osoitti häntä taaimmaisesta nurkasta pistoolillaan. Kuului pieni helpotuksen huokaus kun mies näki hänet. Raimulus toimi salamannopeasti tämän huomatessaan ja kiisi huoneen poikki miehen kimppuun ja iski tätä useita kertoja tikarillaan. Kun vampyyrinmetsästäjä oli riisuttu aseista, Raimulus langetti tämän niskaan kirouksen joka vanhensi häntä silmittömästi lyhyessä ajassa. Vampyyri vaati myös tietoja hänen tiedoistaan, aina kun hän ei puhunut tarpeeksi hanakasti, hän tunsi vuosien painon raskaampana harteillaan. Lopulta hän ei enää kestänyt, vaan anoi suoranaisesti armoa: ”Älkää, minä pyydän Fleur, etkö tee mitään tämän estämiseksi. Miksi? Minulla on lapsia!”, hän aneli. Fleur katsoi tätä viimeisen kerran, kyyneliä silmissään. Raimulus päästi otteensa kirouksesta ja totesi: ”Niin on minullakin.”. Kolme hysteerisesti hihittelevää lasta juoksi silloin Ravegranin päälle nurkkaukseen ja alkoi puremaan ja kynsimään isäänsä hengiltä. Samassa asunnon ovi läjähti auki ja eteisestä kuului miesjoukon huutoa. Pian ovesta juosseet miehet kaatoivat Fleurin ja sitoivat tämän, viimeinen näky oli, kun kalju soturipappi iskee raskaalla vasarallaan hänen kimppuunsa hyökänneet tsombielapset jauhelihaksi ja kohottaa pyhän kirjansa Raimuluksen eteen. Hädissään yllätetty vampyyri pyrkii nostamaan vielä kuolleista vampyyrinmetsästäjän ruumista, tajuaa tilanteen toivottamasti ja räjäyttää ruumiin surmaten monia huoneesta, ja kadoten itse paikalta.

Fleur heräsi tyrmästä ympärillään monia miehiä, keskimmäisenä niistä tuo asuntoon tunkeutunut soturipappi, joka esittäytyi Johan Sturmiksi. Tätä havaintoa seurasivat sanat: ”Luulen, että kipu hellittää sinusta kyllä tiedon jos toisenkin, neitiseni. Sinua ei ehkä teloiteta, jos puhut totta.”, nuo sanat tulivat Johanin suusta.

[Usermaatra]

Ketään kiinnostais lueskella? Ois hiukan jatkoa tähän puhtaaksi kirjoitettavana, siirryn kuitenkin muihin juttuihin jos nyt ei lukijoita tälle löydy. : D