Sotavasara.net

No nyt tulee jatkoa sallimattoman pitkän tauon jälkeen. Toivottavasti ei tule kovin huono, kun kirjoitusfiilikset ovat olleet kovin alhaiset. Mutta tässähän olisi:

3. luku

Albert seisoskeli majatalon lähistöllä potkien tylsistyneenä hiekkaa. Hän oli jo käynyt kotonaan varustamassa itsensä ja odotteli ystäviään taisteluvarustus päällään. Jotkut ohikulkijat, jotka kiireiltään ehtivät, loivat häneen epäluuloisia ja tutkivia katseita. Albert ei välittänyt niistä. Hän piteli oikealla kädellään kiinni miekkansa kahvasta ja nojasi seinään. Hänellä oli päällään melkein tavalliset arkivaatteensa, joskin hän oli laittanut päälleen tavallista paksumpia nahkavaatteita ja kietonut oikean käden kämmenen kankaalla, jotta miekka ei hiertäisi siihen. Miekan hän oli ostanut joskus koristeeksi, mutta nyt siitä oli tulossa käyttöesine. Hänellä oli myös vanha pistooli vyöllään. Se oli joskus ostettu samaa tarkoitusta varten kuin miekka, mutta nyt se palasi palvelukseen miekan tavoin.
Selkäänsä Albert oli heittänyt nahkarepun, jossa hän kuljetti erilaisia käyttöesineitä, ruokaa, makuualustan ja ammuksia ja ruutia pistoolia varten. Vyöllään hänellä oli muutama nahkapussi, joissa oli vähän rahaa ja pieniä esineitä eri tarkoituksia varten.
Albert kohotti katseensa ja näki Antoniuksen saapuvan kohtaamispaikalle. Antonius oli melko pitkä ja vahva. Hän oli vanhin Albertin ystävistä. Hänellä oli ruskea tukka ja vähän partaa. Hänen kasvonsa olivat yleensä vakavat ja hän suhtautui asioihin aina harkitusti. Antoniuksella oli myös suora ryhti, joka viestitti jotain hänen sukunsa hiipuneesta arvokkuudesta. Hänen isoisänsä isä oli palvellut Keisarikunnan armeijassa ja saavuttanut paljon kunniaa taistelussa. Samoin oli tehnyt Antoniuksen isoisä, joskin hän kaatui jo kolmannessa taistelussaan. Häntä seurasi Antoniuksen isä, joka erotettiin armeijasta huijarina. Hän ajautui huonolle tielle ja liittyi lopulta rikollisiin, jättäen Antoniuksen yksin äitinsä kanssa.
Antonius oli varustautunut paremmin kuin Albert, käyttäen isoisälleen joskus kuuluneita tavaroita. Hänellä oli päässään kypärä, jossa oli leuan alle ulottuvat poskisuojukset ja nenäsuojus. Päällään hänellä oli samankaltaiset nahkavaatteet kuin Albertilla, mutta niiden alta pilkisti rengaspanssaripaita. Hän oli vyöttänyt miekan vyölleen. Miekalla oli suojanaan koristelematon mutta käytännöllinen huotra, joka esti tehokkaasti miekan kastumisen ja siten myös ruostumisen.
Selässään Antoniuksella oli reppu, joka sisälsi suunnilleen samoja tavaroita kuin Albertin reppu, ei siis mitään ylimääräistä. Hänen kilpensä oli myös mukana. Kilpi oli pyöreä ja se oli valmistettu puusta. Vahvistukseksi kilven pintaan oli pingotettu paksua nahkaa. Kilpi roikkui hänen selässään nahkahihnan varassa.

Antonius ja Albert tervehtivät toisiaan, jääden odottamaan muita. Kauan he eivät ehtineetkään odottaa, kun Eramiel ja Ryen jo ilmestyivät ihmisten keskeltä. Eramiel oli lyhyin ja nuorin koko joukosta ja hän oli äkkipikainen ja puhkui nuoruuden intoa. Eramiel puikkelehti nopeasti ihmisten välistä Ryenin seuratessa rauhallisesti perässä. Ryen oli suunnilleen saman ikäinen kuin Albert, mutta luonteeltaan erilainen. Hän oli myös suunnilleen samankokoinen kuin Albert, ehkä vähän lyhyempi. Kun hän innostui jostain, hänen päätään oli mahdoton kääntää. Mutta hän myös menetti toivonsa yhtä nopeasti kuin innostuikin. Tämän takia ystävien tuki oli hänelle usein hyvin tärkeää.
Eramiel pukeutui arkivaatteisiinsa, koska hänellä ei ollut varaa muihin vaatteisiin, eikä edes aikaa ostaa niitä ennen sovittua kohtaamista. Hänellä oli kaksi puukkoa vyöllä ja yksi piilotettuna saappaaseen. Pääaseena hänellä oli yksinkertainen puunuija, jonka päähän oli upotettu paksu metallipiikki. Hänellä oli myös reppu selässä, joka kylläkin sisälsi melko vähän tavaraa. Vyöllään hänellä roikkui pussi, jossa oli muutama kolikko.
Ryenillä oli muiden tapaan paksut nahkavaatteet. Hän oli piilottanut mustan, lyhyen tukkansa kankaanpalan alle, jonka hän oli kietonut päähänsä. Se sai Ryenin näyttämään vähän merirosvolta, mutta ei kovin paljon. Hänellä oli kaksi hyvää pistoolia vyöllään, jotka hän oli ehtinyt ostamaan voittorahoillaan ennen kokoontumista. Vyöllä oli myös nahkalaukku, josta sai kätevästi ruutia ja ammuksia pistooleihin. Myös Ryenin miekka roikkui vyöllä huotrassaan. Hänelläkin oli reppu selässään, kuten kaikilla muillakin.
”Eikö John ole vielä tullut?” Eramiel kysyi jo vähän ennen kuin ehti Albertin ja Antoniuksen luokse.
”Eipä näytä tulleen.” Antonius vastasi kylmästi. Eramiel oli hetken hiljaa.
”Eikä taida tullakaan.” Hän sitten sanoi. ”Poika parka taitaa pelätä liikaa.” Eramiel jatkoi, yrittäen kuulostaa muka ymmärtäväiseltä. Ennen kuin kukaan ehti vastata, John saapui paikalle. John oli Eramielia vähän pitempi ja vanhempi. Hänellä oli päällään, kuten muillakin, paksut nahkavaatteet. Vasemmassa kädessään hänellä oli hanska. Selässään hänellä oli nuoliviini ja jousi, joka oli selvästi kotitekoinen. Kaikki hänen tavaransa kulkivat vyöllä erikokoisissa laukuissa. Lähitaisteluaseena Johnilla oli vain lyhyt miekka ja veitsi.
John näki heti joukon ilmeistä, että hänen oltiin odotettu jäävän kotiin.
”Jaahas,” Hän aloitti. ”Aika yllättävää, että minäkin tulen mukaan, niinkö?” John ei olettanutkaan saavansa vastausta kysymykseensä, vaan jatkoi:
”Ajattelitteko jäädä siihen seisomaan? Minä aion ilmoittautua armeijan palvelukseen.” Näin sanottuaan John lähti kävelemään poispäin joukosta. Muut havahtuivat kuin transsista ja lähtivät seuraamaan häntä kuroen välimatkan pian umpeen.


4. luku

”Pieni kylä?” Grumgok karjui tiedustelijoilleen, pienelle joukolle hiisiä ja örkkejä.
”Pieni kylä? Niinkö? Mis se mahtava armeij’ sit on?”
Örkit seisoivat hiljaa ja vapisten raivostuneen johtajansa edessä hiisien jo paetessa suuren örkin valtavaa vihaa.
”No, vastaatteks te, ’äh?” Grumgok oli raivoissaan. Se oli itsekin alkanut kaipaamaan taistelua ja verenvuodatusta. Kun hänen armeijansa olivat kulkeneet Mustantulen Solan uloskäynnille, tiedustelijat olivat palanneet kertoen edessä olevasta pienestä maanviljelijäkylästä, joka oli varmaankin hiljattain perustettu. Keisarikunnan armeijaa ei näkynyt missään. Ei siis taistelua. Ei siis verenvuodatusta. Ei siis mitään hauskaa.
”Tota noinaa, jooh.” Yksi örkki uskaltautui vastaamaan vihaa puhkuvalle komentajalleen.
”Ei kai se ny meiä’ vika oo et siel ei oo muuta?” Toinen örkki kysyi varovasti, vetäytyen taaksepäin lauseen lopetettuaan.
Grumgok katsoi hetken tiukasti edessään seisoviin örkkeihin, paljasti irvistäen kaikki hampaansa ja hirmuisesti karjaisten iski kirveellään ensimmäisen örkin pään irti niin että veri suihkusi korkealle ilmaan örkin katkenneesta kaulavaltimosta. Muut örkit katsoivat kauhuissaan maahan kaatuneen lajitoverinsa päätöntä ruumista, tajuamatta juosta karkuun. Grumgok iski nopeasti uudestaan, silmittömän raivon vallassa. Kirves osui yhtä örkkiä kylkeen, upoten syvälle lihaan ja katkoen julmien rusahdusten saattelemana kylkiluut tieltään. Veri tirskahti ulos ulvahtavan örkin kyljestä. Grumgok iski jalkansa örkin kylkeen vähän kirveenterän alapuolelle ja kiskaisi aseensa irti siitä. Örkin sisälmykset ja luunsirpaleet purskahtivat ulos haavasta ja se kaatui tuskissaan maahan ja kuoli saman tien. Muut tiedustelijoista juoksivat kauhuissaan pakoon, mutta Grumgok ehti silti iskeä kirveensä vielä yhden örkin selkään. Örkki kaatui maahan ja jäi ulisemaan ja sätkimään tuskissaan veren pulputessa ulos kirveen aiheuttamasta haavasta. Grumgok kiskaisi kirveensä irti viimeisimmän uhrinsa selästä ja raivon kiilto silmissään ryhtyi pomppimaan yhä elävän uhrinsa päällä, joskin örkki survoutui hyvin äkkiä kuoliaaksi Grumgokin valtavan ruhon alla. Kun Grumgok lopetti pomppimisen, hän sai päähänsä nuijia vielä runnellun ruumiin kirveellään. Grumgok mätki kuollutta örkkiä niin että veri, sisälmykset ja luunsirpaleet lentelivät ympäriinsä. Samalla hän karjui mielipuolisesti:
”Kuole, murskaannu, rusennu, litisthy…!”
Sitä jatkui, kunnes örkistä oli jäljellä kirjaimellisesti vain märkä läntti verisessä maassa. Grumgok huohotti ja etsi ympäriltään vielä jotain murskattavaa. Hänen katseensa osui ensimmäiseksi tapetun örkin irtonaiseen päähän. Pirullinen virnistys naamallaan örkkipäällikkö juoksi kohti päätä ja potkaisi sitä voimiensa takaa. Pää räjähti palasiksi ja örkin mitättömät aivot paljastuivat, kuitenkin vain repeytyäkseen palasiksi kallonpalojen sinkoillessa sinne tänne.
Grumgok seisoi keskellä verisiä örkkiruumiita huohottaen, mutta tyytyväisenä. Sitten hän katsoi ympärilleen. Vihernahat räyhäsivät tavalliseen tapaansa, välittämättä tai edes tietämättä verisestä välikohtauksesta.
”Mitäs te siin vie ootatte?” Grumgok karjaisi. ”Menkää tappaa ne kirotut ihmisset! Repikää ne rriekaleiks!”
Kuultuaan johtajansa huudon vihernahat ryhtyivät huutamaan ja karjumaan hurjasti, tajuamatta edes mitä oli tapahtunut. Niille riitti käsky tappaa kaikki ihmiset. Muuta ei tarvinnut tietää. Takana tulevat vihernahat, jotka olivat liian kaukana kuullakseen johtajansa huudon, ryhtyivät karjumaan vain siksi, että muutkin karjuivat. Kohta etujoukko lähti vyörymään eteenpäin hirveän karjunnan ja töminän saattelemana. Muut örkit lähtivät juoksemaan sitä mukaan kun niiden edessä olevat panivat juoksuksi. Pian koko armeija rynnisti kohti pahaa-aavistamatonta pikkukylää. Grumgok itse ratsasti sikansa selässä muiden sialla ratsastavien örkkien seassa.


Joseph iski kuokkansa kovaan maahan ja veti työkalullaan pehmeämpää maata näkyviin, teki saman uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Hikikarpaloita valui hänen likaiselle otsalleen. Joseph nosti katseensa maasta ja loi väsyneen silmäyksen ympärilleen. Hän näki miehiä samoissa puuhissa kuin hänkin ja yhtä väsyneinä. Elämä ei ollut helppoa, varsinkaan tyhjästä perustetussa pienessä maalaiskylässä.
Joseph heilautti kuokkaansa uudestaan, iskien sen kovaan maahan. Maa pisti vastaan, mutta kuokan painava metallinen pää voitti tämänkin taistelun. Sama toistui taas, kuokka kävi ilmassa ja laskeutui raskaasti takaisin maahan, rikkoen maan pinnan ja löytäen tiensä pehmeämpään maahan. Mutta seuraavalla lyönnillä kuokka kohtasi voittajansa, maan alla piilossa olleen kiven. Kuokka kolahti kiveen ja melkein lipesi kantajansa kädestä.
”Helkkari!” Joseph huudahti, tutkien työkalunsa päähän tullutta lommoa. Hän kaivoi pienehkön kiven ylös maasta ja heitti sen väliin pitämättömästi sivulleen ja valmistautui uuteen iskuun.
Mutta silloin hänen tarkat korvansa kuulivat jotakin. Kumeaa jylinää, eikä kovin kaukaakaan. Hän laski kuokkansa ja nosti katseensa kuulostellen. Monet muutkin miehet olivat lopettaneet työnsä ja keskittyneet kuuntelemaan. Ääni voimistui. Kova jylinä kävi koko ajan kovemmaksi. Jokin lähestyi. Pian läheisen kukkulan takaa nousi pölyä, joka muodostui tuhansien raskaiden ja vähemmän raskaiden jalkojen osuessa maahan, nousten ilmaan ja osuen taas maahan. Kukkulan laelle ilmestyi tummia hahmoja ja niiden takaa lisää. Pian koko joukko ryntäsi alas kukkulan rinnettä ja niiden takaa tuli koko ajan lisää. Satoja ja taas satoja, pian tuhansia vihernahkoja vyöryi alas matalalta kukkulalta vaarallisen lähellä kylää. Armeijan jaloista aiheutuvan jylinän seasta erottui jo kauheita taisteluhuutoja ja epämääräistä karjuntaa.
Lamaantuneina tapahtumia seuranneet talonpojat pudottivat kuokkansa, kääntyivät kannoillaan ja juoksivat peltojensa ylitse kohti kyläänsä, huudellen kovaan ääneen varoituksia. Maalaistaloista tuli esiin hämmästyneitä naisia, lapsia ja vanhuksia. Mutta pian tilanne selvisi heillekin heidän katsoessaan lähestyvää vihollislaumaa ja pakenevia miehiä. Kaikki juoksivat pakokauhun vallassa mökeilleen, ottivat vähästä omaisuudestaan kaikkein rakkaimmat tavarat mukaansa ja suuntasivat kulkunsa hevosilleen, jos sellaisen omistivat.
Joseph juoksi kohti kotitaloaan, jonka edessä hänen vaimonsa odotti häntä. Joseph vilkaisi taakseen. Hän käsitti, että vihernahat olivat liian lähellä. Jalkaisin kulkevat eivät pääsisi karkuun nopeasti kulkevaa ratsuväkeä. Hän pysähtyi talonsa eteen ja huusi pakeneville ihmisille.
”Kuulkaa, emme pääse enää pakoon! Naisväki lähteköön lasten ja vanhusten kanssa, miehet jääkööt viivyttämään uhkaajiamme!”
Osa miehistä pysähtyi ja käski vaimonsa lapsineen paeta ja etsien käsiinsä kepin, kuokan, heinähangon tai minkä tahansa millä voisi taistella. Osa kuitenkin oli liian peloissaan jäädäkseen taistelemaan. Joseph nappasi maassa lojuvan heinähangon käteensä ja lähti muiden rohkeiden kanssa juoksemaan kohti vihernahkoja.
”Joseph, tule takaisin!” Hänen vaimonsa huusi hänen peräänsä lähtien juoksemaan kohti miestään.
Joseph kääntyi ja katsoi taakseen.
”Pakene Lorena! Ota hevoseni!”
Nainen pysähtyi ja empi, mutta lähti sitten kiireesti juoksemaan kohti hevostalleja.
Joseph ei päästänyt katsettaan vaimostaan ennen kuin näki tämän ratsastavan lujaa vauhtia pois kylästä muiden pakenijoiden perään.
Piilottaen eron tuskan syvälle itseensä ja kovettaen sydämensä Joseph kääntyi ja lähti kulkemaan päättäväisesti kohti vihollista. Niiden etujoukko rynnisti jo pelloilla sotkien viljelykset ja murskaten kyläläisten työn tulokset, mutta sillä ei ollut väliä nyt. Ainoa asia josta miehet nyt välittivät oli saada omat lähimmäiset turvaan.
Miehet laskivat heinähankonsa tanaan ja valmistautuivat vastaanottamaan vihollisen. Aseitaan hurjasti heiluttaen ja kamalasti karjuen vihernahat paiskautuivat päin vihollista. Miesten linja rikkoutui lihaksikkaiden örkkien iskiessä suurilla aseillaan panssaroimattomia talonpoikia. Tilannetta ei helpottanut se, että kärkijoukossa oli paljon sialla ratsastavia örkkejä, jotka mursivat raskailla keihäillään helposti vähälukuisten talonpoikien heikot rivistöt. Örkit vain rynnistivät vihollisensa ylitse ja valtava joukko survoi jalkoihinsa kaikki, joita ei kylmä teräs tappanut. Joseph ja harvat muut olivat kuitenkin yhä hengissä, koska he eivät olleet saaneet ratsuväen rynnäkköä kimppuunsa. Mutta tilanne oli toivoton. Joseph iski heinähankonsa edessään olevan örkin rintakehään lävistäen sen ohuen haarniskoinnin. Mutta hän ei edes ehtinyt kiskaista asettaan irti vastustajastaan, kun hän jo tunsi raskaan miekan uppoavan kylkeensä rusahtaen ja irtoavan siitä väkivaltaisen riuhtaisun johdosta. Joseph taisteli kipua vastaan, mutta saman tien hänen kätensä irtosi kokonaan olkapään kohdalta rajun kirveeniskun takia. Katkaisukohdasta pulppusi katkeamattomana nauhana verta, joka värjäsi maan hänen allaan punaiseksi. Josephin näkö alkoi jo sumentua ja tuska lievittävän, mutta jälleen hän tunsi suurta kipua vatsan alueella. Suuri nuija osui häntä vatsaan saaden veren purskahtamaan ulos hänen suustaan samalla kun hän lensi selälleen verenpunaiseen maahan. Kymmenet aseet ja jalat rusikoivat Josephin jo elottoman ruumiin muodottomaksi samalla kun muut puolustajat kokivat yhtä kivuliaan ja verisen lopun.

”Ei hajoteta porukkaa ny!” Grumgok karjaisi nähdessään monien örkkien juoksevan kohti kaukana pakenevia ihmisiä.
”Ei niit oo ku muutama, ei niist oo mitään iloo!” Grumgok jatkoi ”Pidetää porukka kasassa ja lähetää ettii isompaa riistaa!”
Monet vihernahat olivat tähän haluttomia, mutta Grumgokin katkottua muutama pää örkit rauhoittuivat, kuitenkin nuristen ja sadatellen.
”Poltetaa ny kuiteski ensi tää sikala!” Grumgok karjaisi ja nousi takaisin sikansa selkään. Örkeillä ei ollut tähän valittamista. Pian koko kylä paloi ilmiliekeissä, vihernahkojen kuitenkin ensin rosvottua kaikki mahdollinen.

Ja kommenttia otetaan vaihteeksi vastaan.

Tarinasi paranee aina vaan, toivottavasti jaksat kirjoittaa sen loppuun asti.

Tosin tuo taistelukohtaus, jossa Grumgok tappoi alaisiaan, oli turhankin yksityiskohtainen ja pitkähkö, mutta maajussien teurastus oli hyvin kirjoitettu.

Odotan innolla jatkoa.

Kaipailisin vähän mielipiteitä tarinasta.

Vaikka onhan tämä jo postattu jonkun aikaa sitten haluan silti antaa mielipiteitäni tästä tarinasta.
Kokonaisuudeltaan minun mielestä tämä tarina oli eerittäiin hyvä, mutta etenkin rakastin noita taistelu/tappo kohtauksia. Aaaaah, hyvin kerrottua veren vuodatusta örkki malliin
Mutta joo, olisi kivaa jos väsäisit jatkoa tuohon tarinaasi piakkoin sillä tahtoo ISOMPIA tappeluita.. hehehe...
Kirjoitus virheiden etsimiseen en mitenkään panostanut.
Cooool.

-HeavyMetal

Tekstiä voisi muotoilla varsinkin alussa erilailla. Se muistutti enemmän inventaariota, kuin novellia. Jos kuvailee henkilöä, se kannattaa yleensä osittain sitoa myös tekstiin. Tietty voi nopeasti antaa kuvauksen henkilöstä, mutta pikkuseikkoja voisi laittaa tekstiin seuraavasti:

X haroi hajamielisesti mustaa kuontaloaan.

Sinun tekstisi oli ennemminkin tyyliin:

X haroi hiuksiaan. Hän oli hajamielinen henkilö. X:llä oli mustat, paksut hiukset.

Väliin on hyvä laittaa dialogia - se pitää lukijan mielenkiinnon korkealla.

Nelos luku oli aika mainio. Ei valittamista.

Kiitoksia kaikille kommenteista.
Ja Skrixqueek, tiesin itsekkin, että tuo teksti oli aika tönkköä alussa. Ei vain huvittanut silloin yhtään kirjoittaa, ajattelin vain että pitäisi tehdä jatkoa. Toisin sanoen pakotin itseni kirjoittamaan sen, ja lopputulos on sen mukaista. Mutta viimeisen luvun kohdalla taas olin intoutunut pitkän tauon jälkeen kirjoittamaan lisää ja tekstiä syntyi sulavasti kuin itsestään. Ja sen pitäisi kyllä näkyä siitä, kun kolmanteen lukuun vertaa.

Mutta mutta, jos saisin sitä jatkoa tässä synnytettyä. Yritän vähän parantaa tuota tasoa. Jos löytyy oikein inspiraatio, niin jatko tulee pian ja syntyy kivuttomasti. Muussa tapauksessa jatkolla kestää... melko kauan.
Pyydän myös ottamaan huomioon, että tämä on toinen tarinani täällä, ja ensimmäinenkin jäi kesken (älkää sitten etsikö sitä se on ihan liian surkea).

5. Luku

Auringon viime säteet taistelivat horisontissa lisääntyvää pimeyttä vastaan ja varjot pitenivät yön tehdessä tuloaan. Pimenevässä illassa syttyi yksi toisensa perään pieniä valopilkkuja, jotkut lähelle toisiaan, jotkut vähän kauemmaksi toisistaan. Pian valopilkut vahvistuivat ja suurenivat, paljastaen niiden ympärillä istuvia ja seisoskelevia miehiä, sekä pieniä ja vähän suurempia telttoja.
Miehet lepäsivät ja söivät, tietäen hyvin lähitulevaisuuden tuomat rasitukset. He tiesivät olevansa matkalla sotaan. Keisarikuntaa uhkasi jälleen vihollinen.

Nostoväki ja Averheimin pääasiallinen armeija oli eroteltu toisistaan, joten varustukseltaan ruman sekamelskan muodostavan nostoväen ei tarvinnut kestää sotilaiden halventavia katseita.
Armeijan johtaja, kapteeni Primius yöpyi leirin suurimmassa teltassa, jonka suulla tarkoin valitut vartijat pitivät vahtia.
Armeija kohtaisi örkit todennäköisesti jo seuraavana päivänä ja se tiedettiin hyvin. Iloista naurua ei kuulunut ja miehet olivat muutenkin vaitonaisia. Suurin osa nukkui, sillä taisteluun oli saavuttava hyvissä voimissa.

Albert istui ystävineen yhden nuotion ympärillä. Heidän seurassaan olivat myös Migol ja Alan, joihin toverukset olivat matkan aikana tutustuneet.
Liekkien tuottama valo leikitteli joukon kasvoilla, paljastaen miettiväisiä ja synkkiä ilmeitä. Kukaan toveruksista ei puhunut, kaikki olivat vaipuneet omiin mietteisiinsä. Viimein Antonius rikkoi hiljaisuuden.
”Meidän pitäisi varmaan käydä jo levolle.” Hän sanoi. ”Huominen voi tuoda tullessaan taistelun, eikä siihen sovi lähteä väsyneenä.”
”Olet oikeassa.” Alan vastasi haukotellen.
”Lähdemme liikkeelle varhain, se on varmaa. Kapteeni haluaa kuulemma tuhota örkit mahdollisimman nopeasti, jotta maa välttyy suuremmilta tuhoilta.” John sanoi ja nousi seisomaan, aikoen mennä lepäämään kauemmaksi nuotion valosta.
Muut tekivät samoin, paitsi Migol, joka jäi istumaan nuotion eteen omiin ajatuksiinsa uppoutuneena.
”Tuletko vai et, Migol?” Albert kysyi. Migol havahtui ajatuksistaan ja nousi ylös.
”Tulenko minne?”
”Etkö muka kuullut mitään?” Albert kysyi epäluuloisena. ”Tule lepäämään, sillä lepoa me tarvitsemme.”
”En minä tarvitse lepoa.” Migol sanoi uhmakkaana. Albert tarttui hänen käsivarteensa.
”Sinun ei tarvitse esittää mitään, se ei tee sinusta vanhempaa kuin mitä olet. Muutenkin olisit saanut jäädä kotiisi tuon ikäisenä.” Albert sanoi tiukasti. Migol hymyili ivallisesti.
”Mihin kotiin?” Hän kysyi. Migol oli asunut ennen majatalossa ja rahan loputtua kadulla.
”Anna olla.” Albert huokaisi. ”Ymmärrän, että tarvitset rahaa, mutta ei 16-vuotias ole valmis taistelemaan, olkoonkin yhtä isokokoinen kuin sinä.”
”Et sinäkään taida mikään sotilas olla.” Migol ivasi.
”Mutta olen sentään aikuinen.” Albert äyskäisi korottaen ääntään. ”Olisit etsinyt töitä. Alan kyllästyä kinasteluun kanssasi.” Hän jatkoi kääntyen poispäin Migolista ja kävellen kohti muita tovereitaan, jotka olivat jo asettuneet maahan lepäämään.
”Et ole mikään äitini.” Migol sanoi vielä Albertin perään.
”Ala tulla jo.” Albert vastasi katsomatta taakseen. Hän meni paksurunkoisen puun luokse ja istui sen juurelle, nojaten selkänsä sen runkoa vasten.
Migolkin asettui levolle heti hänen jälkeensä.
Pian koko leiri nukkui, jos ei oteta huomioon hiljaisia vartijoita, jotka lisäsivät puita leirin ympärillä oleviin pieniin nuotioihin estäen niitä sammumasta.

Aamulla leiri heräsi torvien toitotukseen ja kovaäänisiin huutoihin. Miehet nousivat nopeasti ylös ja muutamat joukossa olevat unikeot revittiin ylös maasta. Ne miehet, jotka eivät olleet halunneet nukkua kaikki varusteet päällänsä varustivat itsensä uudestaan, valmiiksi taisteluun.
Nuotiot sammutettiin ja telttoja purettiin kovalla kiireellä. Kapteeni Primius ratsasti leirin keskellä katsellen joukkojensa varustautumista. Hän suki viiksiään arvioiden armeijansa vahvuutta.

Albert heräsi välittömästi torvien pauhinaan ja nousi ylös huomaten, että olisi voinut valita paremmankin lepopaikan. Hänen selkäänsä koski ja niska oli jäykkä. Muutaman tuskallisen venytyksen jälkeen hän kuitenkin sai nivelensä toimimaan kivuttomasti. Hän nappasi puun vierestä miekkansa ja katseli ympärilleen.
Hänen ystävänsä olivat kaikki jo nousseet ylös Eramielia lukuun ottamatta. Eramiel nousi kuitenkin pian vihaisena ylös Ryenin potkaistua häntä kevyesti kylkeen.
Pian kaikki hänen toverinsa seisoivat hänen lähettyvillään aseet kädessä tai vyöllä, tai repussa, missä kukin sitten sälyttikin niitä. Antonius oli heittänyt pyöreän kilpensä selkäänsä. Hän näytti joukon sotilaallisimmalta, eikä pelkästään varusteiden puolesta. Hänen suora ryhtinsä ja kunniallinen olemuksensa kertoivat myös paljon.

Pian leiri oli purettu ja armeija lähti liikkeelle. Miehet eivät paljon nauraneet, sillä luultavasti jo tänään he kohtaisivat vihollisensa. Tunnelma oli synkkä, eikä sitä auttanut yhtään se, että aurinko oli piilossa paksun pilviverhon takana. Pilvetkin näyttivät synkiltä ja ne luultavasti keventäisivät vesilastiaan turhankin pian.

”Onpas hilpeä tunnelma.” Eramiel sanoi Albertille ja Antoniukselle kyllästyneenä hiljaisuuteen.
”Niin.” Albert mumisi laiskasti. Hän ei ollut millään erityisellä juttutuulella.
”Joo.” Antonius mumisi samaan äänensävyyn. Hän oli yhtä hyvällä juttutuulella kuin Albertkin.
Eramiel huokaisi turhautuneena.
”Hei Ryen!” Hän sitten huusi ja käveli tämän luokse muutaman miehen edestä.
”Häh?” Ryen kysyi. ”Mitä asiaa?”
”Ei oikeastaan mitään. Haluan vain jutella jonkun kanssa.”
”Piru vie, Eramiel. Et taida juuri juttukaveria löytää. Katso nyt noita ilmeitä.”
Eramiel katseli lähellä kulkevien miesten kasvoja.
”Ei kovin hilpeän näköistä porukkaa.” Hän totesi Ryenille.
”Ei niin. En ole minäkään tänään hilpeällä tuulella. Joten ala painua tai ole hiljaa.”
Eramiel lähti turhautuneena kohti Migolia. Pojalla ainakin riittäisi juttua.
Silloin ensimmäiset vesipisarat putosivat taivaalta ja pian vettä tuli kaatamalla.
”Voi helkkari, tämäkin vielä.” Eramiel kuuli Ryenin sadattelun takaansa. Ryen ei ollut ainoa jonka kieli taipui sadatuksiin tuolla hetkellä. Joka puolelta kuului kovaäänistä kiroilua kohti taivasta.
Eramiel tihensi askeleitaan ja käveli Migolin luo. Migol katsoi vierelleen tullutta miestä ensin oudoksuen, mutta tunnisti tämän sitten.
”Mitä asiaa sinulla on?” Migol kysyi.
”Ei mitään erityistä. Kaipaan vain juttuseuraa.”
Migol nyökkäsi. Hän puristi kädessään olevaa puista nuijaa.
”Oletko koskaan tappanut ketään?” Hän sitten kysyi Eramielilta. Eramiel näytti hetken hämmentyneeltä.
”En tietenkään.” Hän vastasi vielä vähän hämmentyneenä. ”Miten niin?”
”Ajattelin vain tulevaa taistelua. Jos sinulla olisi minulle neuvoja.”
Eramiel naurahti kylmästi.
”Minkä ikäinen olet?” Hän sitten kysyi Migolilta.
”Kuudentoista.”
Eramiel hämmästyi.
”Mitä ihmettä teet täällä?”
”Tarvitsen rahaa. Asuin kadulla ennen tänne lähtöäni.” Migol vastasi.
”Olet täällä samasta syystä kuin minäkin. Eipä nostoväellä taida mitään muuta tarkoitusta ollakaan.”

Eramielin vaatteet olivat jo kastuneet melkein kokonaan ja niissä oli hyvin epämukava ja kylmä olla. Sade vain jatkui, se oli jatkunut jo yli tunnin. Ja yhtä rankkana vieläkin. Maa oli joiltakin paikoilta niin löysää, että jalka upposi siihen jättäen syvän jalanjäljen, kunnes takana tulevat sotkivat sen omillansa.
Vihdoin sade kuitenkin hellitti ja vaihtui tihkusateeksi. Monet olivat siitä kiitollisia, mutta suurin osa miehistä oli jo ehtinyt kastua läpimäriksi.

Iltapäivällä sade loppui kokonaan, mutta aurinko pysyi piilossa. Samoihin aikoihin kapteenin lähettämät tiedustelijat palasivat. He kertoivat nähneensä vihollisensa kulkevan suoraan Averheimin armeijaa kohti. Örkkejä oli lukematon määrä, tiedustelijat olivat esittäneet vain arvailuja niiden vahvuudesta. Heidän mukaansa se oli lähemmäs kolminkertainen Averheimin armeijaan verrattuna.
Kapteeni oli lähettänyt viestinviejiä Averheimiin kertomaan miten asiat olivat. Tietoja ei oltu julkistettu sotilaille, etteivät epätoivo ja pelko syrjäyttäisi taistelumoraalia.
Sotilaille kerrottiin, että vihollinen lähestyi koko ajan. Kapteeni Primius ryhtyi järjestelemään puolustuslinjaa. Sen jälkeen armeijan piti vain odottaa.

Jatkoa tuli lopultakin väännettyä, taas liian pitkän tauon jälkeen. Pyydän anteeksi sitä ja toivon että jaksatte yhä lukea tätä, sillä aion kuitenkin tämän loppuun kirjoittaa. Seuraavasta osasta löytyy sitten pelkkää teurastusta, tai ainakin melkein, joten eiköhän tälläinen ei-tapahdu-mitään-osa tähän väliin ole ihan hyvä.

Ja kommenteista tulee klonkku hyvin iloiseksi.

Aight, hyvä että täällä joku jaksaa vielä vihernahoistakin veistellä, ja vieläpä hyviä tarinoita. Nämä muistuttavat tietyllä tapaa paljon omia esihistoriallisia turinoitani...

Mutta mutta, kommentointiin. Alku oli vielä pientä tunnustelua. Varustuksen kuvailu olisi voinut olla värikkäämpää, ei noin paljon luettelemista. Muista myös että ihan kaikkea ei tarvitse kuvailla noin tarkasti, itselleni olisi riittänyt vain yleiskatsaus armeijan kokoonpanoon ja Grumgokin tarkka kuvailu.
Örkkien puhetta on aina vaikea kirjoittaa ja örkit ylipäätään ovat vaikea porukka kirjoittaa. Ihan hyvin tässä onnistuit. Suomen kielelle käännettynä örkkien puhe on juuri sopivaa tuollaisena kirjakieltä karkeampana puheena, mitään sen suurempia kikkailuja ei tarvita. Ensimmäinen osa oli kuitenkin jo kohtalaisen sujuvaa kerrontaa, hyvä prologi.
Tästä kehityskäyrä oli kuitenkin koko ajan ylöspäin. Ihmisten puolelta päähenkilö esiteltiin tarpeeksi hyvin ja pieni mielenkiinto heräsi ylipäätään koko tarinaa ja tulevia tapahtumia kohtaan.
Kolmas luku on hyvää henkilöiden syventämistä. Neljäs luku taasen tuntuu jotenkin irralliselta muuhun tarinaan verrattuna, mutta örkkitarinan ollessa kyseessä se oli juurikin sopiva "välikenevennys" .
Viides luku olikin sitten valmistamista kliimaxiin ja jään odottamaan mitä tulee tapahtumaan.

Kaiken kaikkiaan hyvää tarinaa kirjoitat. On muuten Averheim valinnut huonon paikan itselleen maantieteellisesti Omissa kronikoissani tuhosin sen melko perinpohjaisesti ja mitenköhän nyt... Keep on goin'!

Grom kirjoitti:On muuten Averheim valinnut huonon paikan itselleen maantieteellisesti

Näin on. Saa melkein kaikki etelästä tulevat vihut niskaansa. Ja sitten kun Averheim on tuhoutunut, Nulnin armeija tulee, niittaa heikentyneen vihollisen, saa kaiken kunnian ja kääntää selkänsä Averheimin raunioille. Sitten Averheim jälleenrakennetaan ja sitten se taas jyrätään. Hyvin menee.

Kiitos muuten kommentista. Luit ilmeisesti tarinan alusta loppuun (väliaikaiseen loppuun siis) nyt kerralla.
Pistäkääs muuten lisää kommentteja tulemaan.

Taas hyvä pätkä hyvä teksirakenne ja hyvä juoni.
Tarina ei yllä samaan transsi tilaan johtavaan kokomukseen minkä saa Grom hardhammer turinoista. Tulee semmonen tunne että tekisi mieli ottaa isoin kirves kaupasta ja huutaa WAAGGH! ja viettää loppu elämän pienessä kopissa.
Itse rakastan tarinoita, joissa kuvataan armeijan johtajan silmistä ja kuinka hän rakentaa armeijaa ja kerää joukkoja.
Keep it going and remember in story there is no too much violence and blood

Ihan mukava "pikku" tarina. Tuo 'listamaisuus' pisti todellakin vähän häiritsemään, mutta muuten varsin sujuvaa tekstiä. Parhaimmillaan tätä upposi lukemaan ihan innolla. Olisi erittäin mukavaa lukea lisää tätä.

Joo kiitoksia kommenteista, kyllä tätä olisi sitten tarkoitus jatkaa.
Muuten, muutin tuon "osat"- laskennan luvuiksi, koska se oli vähän hämäävä. Kun yhdessä postauksessani oli kaksi lukua, niin osia oli vain neljä, vaikka lukuja oli viisi. Älkää hämääntykö.

eka kerta ku mä tosissani luen jotain. odotan innolla loppuratkaisua

nkv kirjoitti:eka kerta ku mä tosissani luen jotain. odotan innolla loppuratkaisua

Olenko muka sanonut, että tarinan seuraava osa on viimeinen? Vähän tylsähän se olisi siihen lopettaa.

sori, kirjotus virhe.

osaatko arvioida kauanko menee että saat kirjoitettua seuraavan osan? oleksä joku kirjailia ku sä oot niin hyvä tarinan keksijä. (positiivisenä äskeinen) osaatko arvioida montako osaa on vielä tulossa?

nkv kirjoitti:osaatko arvioida kauanko menee että saat kirjoitettua seuraavan osan? oleksä joku kirjailia ku sä oot niin hyvä tarinan keksijä. (positiivisenä äskeinen) osaatko arvioida montako osaa on vielä tulossa?

Juu, kirjailijahan minä. Voitte löytää kirjojani kirjakaupasta. Etsitte vain kirjoittajaa Väinö Linna (hymiö). Eli en ole ja aika kökköä tekstiähän tuo loppujen lopuksi on. Ja jos tarkoitat tarinaa hyväksi juonen puolesta, niin aika heikkoahan se on. Mutta kiitos nyt kuitenkin.
Jaa jatkoa odottelemassa? No mitään varmaa en osaa sanoa, saapi nähdä. On vähän maalaushommia ja sellaista ja inspiraatiotakin kaipaisi vähän. Mutta eiköhän se sieltä tule, kun jaksat odotella.

Melko pitkään saakin odotella...

Vieläkö jatkoa tulossa?