Enkelin tytär -trilogia, osa 2: Enkelin putoukset

[The Captain]

Enkelin tytär -trilogia, osa 2: Enkelin putoukset

Luku 1. ”Me olemme ryhmä!”

Punahehkuisen auringon viimeiset säteet heittivät pitkiä varjoja kahdentoista pojan eteen. He olivat kulkeneet päiväkausia maastossa, joka ei tarjonnut minkäänlaista vaihtelua eikä minkäänlaista suojaa polttavalta päiväntähdeltä. Mike johti joukkoaan päättäväisesti, aikomatta antaa tuumaakaan periksi, jos Ben yrittäisi vielä kaivaa maata hänen jalkojensa alta. Hän kyräili myös uutta tulokasta, Samia, joka näytti viihtyvän hyvin Benin kanssa. Sam vaikutti liian hyvältä ollakseen totta: hän oli komea, ystävällinen, lihaksikas ja nähtävästi hyvin vahva. Hän oli tarjoutunut jopa auttamaan heikompien poikien kantamusten kanssa, mutta Mike oli sanonut, että jos nämä eivät jaksaisi edes kantaa eväitään, heidän olisi turha yrittääkään sotureiksi. Dave ja Luke olivat tarttuneet reppuihinsa entistä tarmokkaammin ja Benin ja Samin rohkaisemina pysyivätkin joukon mukana.

Äkiä Mike pysähtyi ja viittasi muita vaikenemaan. Hän kutsui Ralphin luokseen ja osoitti eteenpäin. Ralph siristi silmiään ja näki, mitä veli osoitti: mutantteja. Kymmenkunta hirviömäistä petomiestä. Lauma näytti liikkuvan heitä kohti, mutta ei rynnäköiden vaan vain vaeltaen. ”Ne eivät ole vielä nähneet meitä, koska aurinko takanamme sokaisee ne”, Ralph sanoi, ja Mike nyökkäsi. ”Ne näkevät kuitenkin meidät ennen pitkää, eikä tällä tasangolla ole paikkaa, mihin voisimme piiloutua”, hän vastasi. ”Näyttää siltä, että tälle reissulle tuli ikävä loppu.” Veljekset katsoivat synkästi toisiaan.

”Me taistelemme.” Se oli Ben, joka oli tullut veljesten taakse. ”Ehkä jumalat koettelevat meitä nähdäkseen, olemmeko heidän arvoisiansa.” ”Oletko hullu?” Mike kysyi. ”Nuo hirviöt ovat kaksi kertaa vahvempia kuin tavallinen mies, ja me olemme lapsia. Nehän teurastavat meidät!” ”Ben on oikeassa”, Ralph sanoi. ”Muistatko, kun olimme pieniä ja se iso poika kiusasi meitä? Voimme voittaa nuo olennot samalla tavalla.”

Mike katsoi veljeään ihmeissään. ”Meitä oli silloin kaksi yhtä vastaan. Nyt noita on melkein yhtä monta kuin meitäkin.” Ben nosti rynnäkkökivääriään ja sanoi: ”Tasataan sitten tilannetta ennen lähitaistelua. Ralph, selosta suunnitelma.”

Ralph selitti tempun, jota veljekset olivat käyttäneet. Ralph oli heittäytynyt ison pojan jalkoihin ja kaatanut tämän, Mike oli ottanut kiven ja lyönyt sillä maassa makaavaa poikaa päähän niin, että tältä oli mennyt taju. Samaa sovellettaisiin nytkin: pojat asettuisivat pareiksi niin, että heikompi syöksyisi taklaamaan kohti ryntäävän hirmun ja vahvempi odottaisi puukon kanssa tilaisuutta syöksyä kaatuneen pedon niskaan. Ben jäisi toiselle sivustalle kiväärinsä kanssa tulittamaan vihollista, Sam joutuisi selviämään yksinään. (Sam väitti pärjäävänsä ilman apuakin, mutta Mike toivoi salaa, että nuori herra Täydellinen haukkaisikin liian suren palan.) Heti, kun joku pareista olisi saanut oman vastustajansa hengiltä, heidän pitäisi siirtyä auttamaan vieressä olijoita, jos ongelmia syntyisi.

Kaksitoista poikaa asettui kahteen riviin Ben yhdellä laidalla, Sam toisella. Ben kokeili kohottaa rynnäkkökivääriään olalle ja kuuli mielessään isänsä sanat: Tähtää molemmat silmät auki. Purista liipaisinta rauhallisesti ja ammu lyhyitä sarjoja. Hän laski aseensa ja jäi odottamaan.

Petomiehet näkivät laskevaa aurinkoa vasten piirtyvät hahmot. Ne näkivät edessä olevien olentojen olevan pieniä ja lukumäärältään alivoimaisia, koska häikäisevä aurinko esti niitä näkemästä kahta poikaa peräkkäin. Ne lähtivät rynnäkköön ajattelematta muuta kuin että aivan pian ne saisivat maistaa verta.

Se veri olisi niiden omaa.

Yksi peto lennähti taaksepäin, kun kolme raskasta luotia iskeytyi sen vartaloon ja räjähti sen sisällä. Muut eivät hidastaneet vauhtia. Saalis oli jo niin lähellä.

Ben näki vihollisen vihaa kiiluvat silmät, tähtäsi uudestaan ja painoi liipaisinta lähettäen toisen sarjan luoteja liikkeelle. Yksi osui toista petomiestä kurkkuun ja repi sen pään irti. Miken pistoolin luoti repi ammottavan haavan yhden hirviön olkapäähän, mutta se ei edes hidastanut. Toinen luoti lävisti sen otsan, ja paksusta kallostaan huolimatta sarvipäinen hirmu sortui maahan. Seitsemän jäljellä, Ben ajatteli, mutta viholliset olivat jo aivan kohdalla. Hän rukoili, että Ralphin suunnitelma onnistuisi, sillä muuten pojat olisivat tuhon omia.

Viisi poikaa syöksyi matalana vihollisten jalkoihin, toiset viisi hyökkäsi puukot tanassa kaatuvien petojen kurkkuun. Tai niin sen piti mennä. Miken parina oleva Dave hyökkäsi yhtä urheasti kuin muutkin pojat, mutta hänen pieni ruhonsa ei riittänyt pysäyttämään valtavaa petomiestä. Hirviö potkaisi Daven sivuun ja ryntäsi suoraan päin Mikea kaataen pojan alleen.

Ben tunsi hyökkäävän petomiehen hengityksen kuumuuden ihollaan, hän haistoi olennosta leviävän voimakkaan myskintuoksun. Hän kohtasi pedon vihaa täynnä olevan katseen ja kauhistui tajutessaan, että järjettömän hirviön ruumiissa asui sielu, joka tunsi. Vaikka tunne olisikin vain vihaa, se osoitti kuitenkin olennon olevan enemmän kuin eläin. Ben tunsi surua ja sääliä painaessaan liipaisinta ja tappaessaan hirviön aivan lähietäisyydeltä. Tuskaisen olennon sydän lähetti viimeiset veripisaransa Benin päälle, ja olento lyyhistyi hänen jalkoihinsa.

Mike rimpuili ja yritti vääntää veistään pistoasentoon, mutta kookas, lihaksikas ruho hänen päällään painoi hänen molemmat kätensä maata vasten. Hän tunsi tukehtuvansa karvaisen lihavuoren alle, mutta kun peto tavoitteli hampaillaan hänen kurkkuaan, hän alkoi pelätä, ettei ehtisikään.

Samassa sarvekas pää nykäistiin voimakkaasti taaksepäin, ja Mike kuuli niskan rusahtavan poikki. Paino hellitti hänen päältään, ja voimakas käsi auttoi hänet pystyyn. Miken suureksi pettymykseksi se oli Sam. Kookas poika oli haavoittunut, mutta vain lievästi, ja kaiken kukkuraksi hänen oli pitänyt pelastaa Miken henki! Mike ravisti itsensä kiivaasti irti toisen otteesta ja katseli tiukkailmeisenä ympärilleen. Johtajan tavoin hän pyysi tilanneraporttia ja sai vastauksen, että kaikki olivat muutamaa ruhjetta lukuun ottamatta kunnossa. Kun Ralph tuli tutkailemaan veljensä saamia haavoja, tämä hätisti hänet pois ja osoitti Davea. ”Tuon vika!” hän huusi raivoissaan. ”Tuo onneton rääpäle on aiheuttanut vain harmia, ja nyt se melkein tapatti minut. Dave on koko porukan heikko lenkki!”

”Ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Jos heikko lenkki murtuu, koko ketju katkeaa”, Ben sanoi asettuen Daven rinnalle. ”Siksi ketju onkin huono. Meidän ei kuulu toimia ketjuna. Kaikkien on tuettava heikkojakin lenkkejä, jotta nämä eivät murtuisi. Me olemme ryhmä!”

”Ben on oikeassa. Siksihän sinäkin jäit henkiin – koska joku voimakkaampi oli auttamassa sinua”, Sam lisäsi siirtyen Benin vierelle. Poikajoukko nyökkäili hyväksyvästi, ja kiukusta kihisevän Miken ei auttanut muu kuin tyytyä tilanteeseen. Samassa Dave kuitenkin sanoi: ”Minusta Mike on kuitenkin oikeassa. Minä munasin, ja sen takia Mike melkein kuoli. Ehkä minusta ei ole soturiksi; vaikka yritänkin parhaani, töpeksin aina vain.” Mike kohautti olkiaan. ”No, ainakin sinulla on rohkeutta myöntää, ettei sinusta ole mihinkään, ja onhan sekin jotain.” Hän komensi seurueen jatkamaan matkaa, sillä raadot houkuttelisivat pian raadonsyöjiä paikalle, eikä puhunut pitkään aikaan mitään.

Ben oli kuitenkin iloisesti yllättynyt, että hän oli sanonut Davesta jotain myönteistä.

***

Kuilu heidän edessään ei ollut leveä, mutta se näytti jatkuvan loputtomiin molempiin suuntiin heidän sivuillaan. Kiertäminen ei tulisi kysymykseenkään, mutta kuilu oli kuitenkin juuri sen verran leveä, että yritys hypätä sen yli voisi koitua kohtalokkaaksi.

”En muista nähneeni tätä kuilua kartassa”, Ralph sanoi. ”Se näyttää kuitenkin niin pitkältä, että juomavetemme ei millään riittäisi kiertämiseen.”
”Emmekö voisi yrittää hypätä?” Sam kysyi. ”Ehkä tämäkin on koe.”
”Varmaan joo”, Mike vastasi sarkastisesti. ”Ne, jotka pystyvät hyppäämään viisimetrisen kuilun yli, pääsevät jumalten sotajoukkoon. Muut pääsevät kuilun pohjalle, tai kenties suoraan helvettiin!” Benkin myönsi, että hyppääminen olisi itsemurha, mutta Sam väitti vastaan: ”Entäpä, jos joku meistä pääsee yli ja etsii jotakin, vaikkapa puunrungon tai vastaavan, jota pitkin muut voisivat kulkea yli. Tuolla edempänä näkyy kasvavan jotakin.”
”Kuka haluaa yrittää?” Mike tuhahti ylimielisesti, vaikka pelkäsikin arvaavansa vastauksen.

Sam otti reilusti vauhtia ja hyppäsi. Hänen voimakkaat jalkansa jatkoivat juoksuliikettä ilmassa, ja kun ne jälleen koskettivat maata, kaikki, myös Mike, huudahtivat hämmästyksestä.
”Nyt kun vielä pystyt tekemään saman tuon kuilun yli”, Mike ivasi. Ben oli piirtänyt maahan kaksi viivaa noin viiden metrin etäisyydelle toisistaan, ja Sam oli kokeillut, pääsisikö hyppäämään niiden yli. Hän oli suoriutunut kevyesti, mutta Ben tiesi, että kuilun yli hyppääminen olisi eri asia – ja he olivat saattaneet arvioida sen leveyden väärin.

Sam perääntyi kuilun luota parikymmentä metriä ja lähti juoksemaan. Muutamaa metriä ennen kuilua hän kuitenkin epäröi ja pysähtyi. Hän pyyhkäisi kädellään kultaisia hiuksiaan ja käveli takaisin vauhdinottopaikalleen Miken pilkatessa: ”Aloitko jänistää viime hetkellä? Anna mennä vaan; jos putoat, sinun ei ainakaan tarvitse elää epäonnistumisen häpeä harteillasi.” Benin kädet puristuivat nyrkkiin, mutta hän hillitsi itsensä, ja samoin näytti tekevän myös Sam. ”Sitä iloa en sinulle suo”, isokokoinen poika huikkasi takaisin ja otti uudestaan vauhtia. Hän ponnisti aivan kuilun reunalta ja liiti ilman halki toiselle puolelle ammottavaa rotkoa. Hänen jalkansa osuivat kovalle maalle kuilun toisella puolen, mutta maa petti, ja suuri pala kielekettä putosi alas uhaten viedä Samin mennessään. Kaikki huudahtivat kauhusta, kun Sam sai viime tingassa otteen kuilun reunasta ja jäi kainaloidensa varaan roikkumaan. Hänen jalkansa sätkivät hänen yrittäessään löytää jalansijaa murenevasta seinämästä. Lopulta sellainen löytyi, ja hän kiipesi huohottaen ylös. Kaikki huokaisivat helpotuksesta, kun Sam asteli turvallisen välimatkan päähän jyrkänteestä ja huusi lähtevänsä katsomaan, mitä kauempaa löytyisi.

Ben tajusi, että myös Mike näytti huojentuneelta. Pojan uho oli vain yritystä näyttää muita kovemmalta ja kenties Miken tapa yrittää pönkittää omaa heikkoa itsetuntoaan.

Aika kului, eikä Samia kuulunut takaisin. ”Se on jättänyt meidät tänne ja lähtenyt itse osallistumaan kokeisiin. Mokoma raukka!” Hän vaikeni kuitenkin, kun Ben muistutti häntä, että ”mokoma raukka” oli sentään uskaltanut hypätä kuilun yli. Viimein Paul huudahti, että toisella puolella näkyi liikettä.

Sam saapui kantaen suurta parrua harteillaan. ”Anteeksi, että kesti”, hän huusi. ”Minun piti karsia tästä oksat, että sain sen kulkemaan.” Puut olivat käyneet harvinaisiksi Baal Secunduksen myrkyllisillä tasangoilla, mutta onneksi (oliko se onnea, vai oliko puu ollut siellä tarkoituksella? Ben mietti) Sam oli onnistunut löytämään yhden, joka näytti riittävän vahvalta kannattamaan ison pojan painon. Kaikki hämmästelivät jälleen, kuinka Sam oli onnistunut repimään puun maasta ja jaksanut kantaa sen takaisin.

Puunrunko asetettiin sillaksi kuilun yli, ja Sam joukon painavimpana kokeili, että se varmasti kantaisi yli kulkevan painon. Mike kulki ensimmäisenä yli. Hän piti tarkasti huolen siitä, että katsoi vain suoraan eteenpäin eikä alas ammottavaan tyhjyyteen. Ralph tuli seuraavaksi, sitten Ben, ja yksi kerrallaan kaikki muutkin. Kaikki paitsi Luke.

”En pysty siihen”, hän valitti surkeana. ”En… en vain pysty. Se on liian syvä, liian…”
”Jää sitten sinne!” Mike huusi. ”Mitä hyötyä sinusta muka muutenkaan on ollut? Et osaa edes käyttää säteilymittaria kuten Dave.”

Silloin Ben käveli takaisin puunrungolle ja asteli sen ylitse Luken luo. ”Minä autan”, hän sanoi pojalle. Hän tarttui Luken käsiin ja lähti perääntymään puunrunkoa pitkin muiden luo vetäen kumppaniaan perässään. ”Katso silmiini, Luke. Pelkästään silmiini, koko ajan.” Benin siniset silmät vangitsivatkin Luken katseen, ja hitaasti tämä siirsi jalkojaan eteenpäin puunrunkoa pitkin. Ben jatkoi puhumista: ”Älä välitä Mikesta. Hän ei tarkoita pahaa, vaikka onkin paha suustaan. Hän yrittää itse asiassa ärsyttää ihmisiä jatkamaan. Hän ei yritä saada sinua ja Davea menettämään rohkeuttanne haukkumalla teitä, hän yrittää saada teidät vihaamaan ja saamaan voimaa vihastanne.” Ben toivoi, että toinen poika keskittyisi kuuntelemaan häntä eikä uhkaavaa natinaa, jota puunrunko piti heidän jalkojensa alla.

Hän tunsi Ralphin käden laskeutuvan olkapäälleen. ”Perillä ollaan, Ben. Hyvin tehty”, Ralph sanoi. Mike murisi taas jotain itsekseen, mutta hänen silmissään ei ollut samaa kovuutta kuin ennen.

Illalla, kun muut olivat menneet nukkumaan, Mike valvoi Benin kanssa vartiossa. Mike tuli aivan Benin eteen seisomaan, katsoi tätä uhmakkaasti alaspäin ja tarttui rajusti tämän olkapäähän; hänen sormensa olivat kuin ruuvipuristimet. Sitten hänen otteensa pehmeni hänen ilmeensä myötä, ja hän sanoi Benille: ”Minä kuulin, mitä sanoit Lukelle silloin sillalla. En tiedä, kuuliko kukaan muu, mutta ainakaan he eivät reagoineet mitenkään. En tiedä, mistä olet saanut päähäsi sen, mitä sanoit, mutta… Ben, minä toivoisin sen olevan totta. En minä nauti muiden kiusaamisesta, mutta en osaa olla ilkeilemättä. Minun on aina pitänyt olla vahva ja kova ja olen aina halveksinut heikkoutta. Sitten, kun ajattelen, että henkeni voi riippua näistä tunareista… Olet oikeassa, Ben. Minä haluaisin kannustaa heitä eteenpäin. Minä haluaisin heidän jaksavan, haluaisin heidän olevan yhtä vahvoja kuin sinä ja minä. Mutta kun he eivät ole. Mitä voin tehdä?”

Ben hymyili toverilleen, ja ensi kertaa hän tunsi sydämessään lämpöä Mikea kohtaan. Hän oli ollut oikeassa pojan suhteen, vaikkei ollutkaan tiennyt tämän kuulleen hänen sanansa. ”Jatka samaan malliin, Mike. Kunhan muistat, mitä todella tarkoitat.” Mike nyökkäsi ja hymyili takaisin. ”Ai niin, Ben – ei sanaakaan tästä muille!” hän sanoi. ”Ei edes Ralphille.”

Ben iski silmää kumppanilleen. ”Ei varsinkaan Ralphille”, hän vastasi.


Luku 2. Koetus

Valtavat vesimassat vyöryivät korkeilta kallioilta alas suureen järveen, jonka vesi oli sameaa ja harmaata. Edes tämä kaikkien pyhin paikka Baalilla ei ollut säästynyt vuosituhansien myrkyiltä ja saasteilta. Legendan mukaan Sanguinius oli laskeutunut Taivaasta tälle paikalle, kun hän oli astunut alas korkeuksistaan kansansa keskuuteen, ja tältä paikalta hän oli palannut Taivaaseen itsensä Keisarin kanssa.

Paikka oli Benin mielestä masentava.

Enkelin putouksille oli saapunut satoja poikia Baal Secunduksen jokaisesta kolkasta. Viisikymmentä parasta valittaisiin. Katsellessaan joidenkin heimojen tatuoituja, lihaksikkaita nuorukaisia ja heidän kantamiaan hienoja miekkoja ja muita aseita Ben alkoi epäillä jo omiakin mahdollisuuksiaan, ja hän oli lähes täysin varma, että kaikki hänen tovereistaan eivät selviäisi koetuksesta kunnialla. Vaikka kuluneet viikot olivatkin kasvattaneet heitä kaikkia niin fyysisesti kuin henkisestikin, Ben muisti heidän kuitenkin olevan vain lapsia. Nuo toiset, kaksi-kolmetoistavuotiaat hurjapäät etelän heimoista tai rotevat, tummasilmäiset pohjoisen heimojen pojat näyttivät jo nyt sotureilta hänen silmissään.

Siihen asti, kunnes hän näki oikean jumalten soturin.

Ilmestys oli reilusti yli kaksimetrinen ja pukeutunut kiiltävään punaiseen haarniskaan. Hänen rinnassaan säihkyi valkosiipinen veripisara, Sanguiniuksen tunnus. Vyöllä riippui valtava musta nuija ja kullattu risti, jonka keskellä oli pääkallo. Toisessa olkapääsuojuksessa oli metallista taottu kirjakäärö, johon oli kirjoitettu jokin Benille tuntematon sana. S-i-m-s-o-n, hän tavasi mielessään. Mitähän se tarkoittaa?

Soturin metallinen ääni kaikui poikajoukon yli vangiten heti kaikkien huomion. ”Tervehdys, nuoret urhot”, jättiläinen huusi. ”Tervetuloa Enkelin putouksille kilpailemaan paikasta Keisarin sotureiden joukossa. Kuten tiedätte, vain parhaat pääsevät osallisiksi tästä suuresta kunniasta, mutta ei ole mikään häpeä myöskään tulla hylätyksi: jo pääsemällä perille tähän pyhään paikkaan olette osoittaneet olevanne rohkeita ja voimakkaita nuorukaisia, joissa virtaa Sanguiniuksen veri. Ne, joita ei valita, saavat kunnian jäädä puolustamaan kotejaan ja heimojaan niiltä vihollisilta, jotka teitä uhkaavat, jotta tulevat sukupolvet voivat jälleen tavoitella paikkaa meidän joukossamme.

”Te taistelette tänään ja tulevina päivinä toisianne vastaan todistaaksenne, kuka teistä on arvollisin. Tuottakaa kunniaa heimoillenne ja tuotatte kunniaa koko Baalille. Te olette Sanguiniuksen lapsia – osoittakaa olevanne sen arvoisia!”

Ben keräsi toverinsa ympärilleen. ”Pian meidät luultavasti erotetaan toisistamme. Muistakaa silti, että me pidämme yhtä ja tuemme toisiamme. Yhdessä me voitimme ylivoimaisen vihollisen matkalla tänne. Yhdessä me voitamme myös nämä vastustajat. Vaikka emme voisikaan auttaa toisiamme, voimme olla kannustajina ja henkisenä tukena. Minä uskon teihin jokaiseen.

”Te joudutte pian taistelemaan noita muita vastaan, mutta sitäkin tärkeämpää on kuitenkin se, että te taistelette myös itseänne vastaan. Kivun, tuskan, uupumuksen ja epätoivon keskellä olisi helppo luovuttaa, mutta te ette luovuta. Te voitatte oman heikkoutenne ja löydätte itsestänne uutta voimaa. Olkaa ylpeitä itsestänne älkääkä antako periksi. Näytetään niille!”

Yksitoista poikaa hurrasi Benin sanoille enemmän kuin jumalten soturin julistukselle.

Ensimmäinen koe oli voimankoetus. Pojat joutuivat painimaan keskenään niin, että jokainen sai lähinnä tasoisensa vastustajan, ja voittaja kamppaili aina voittajaa vastaan. Ben selviytyi kohtalaisen hyvin ja sijoittui lopulta kuudenneksitoista. Ralph oli kahdeksastoista, Mike oli taistellut tiensä kolmanneksi. Voittaja oli Sam, mikä ei yllättänyt Beniä lainkaan. Nuorukainen oli todella yli-inhimillisen voimakas. Muut Benin ystävät eivät menestyneet yhtä hyvin, mutta edes Luke ei jäänyt viimeiseksi. Ben muisti ylistää häntä suorituksesta. ”Tämä oli vasta alkua. Seuraavassa kokeessa pärjäät vielä paremmin.”

Seuraavaksi oli ammuntaa. Jokaiselle pojalle annettiin kivääri ja heidät sijoitettiin maalitaulujen eteen. Kullekin näytettiin lyhyesti kiväärin toiminta, ja sen jälkeen annettiin käsky ampua.

Ase tuntui hyvältä olkapäätä vasten. Se oli kevyempi kuin Benin isän kaksipiippuinen ja paremmin tasapainotettu. Ben tähtäsi tarkkaan ja painoi liipaisinta. Laukaus meni ohi. Ben tuijotti ällistyneenä ehjää maalitaulua viidenkymmenen metrin päässä. Hän tiesi osuvansa tältä etäisyydeltä vaikka aavikkorottaan, jos se oli paikallaan. Hän yritti uudestaan. Ohi.

Tähtäimissä täytyy olla jotain vikaa, Ben ajatteli. Hän oli aikeissa huomauttaa asiasta koetta valvovalle soturille, mutta kääntyessään pois taululta hän äkkäsi, mistä oli kysymys. Muut pojat tähtäsivät vaistomaisesti toinen silmä kiinni. Ben kääntyi takaisin kohti maalitaulua ja sulki kokeeksi toisen silmänsä. Maalitaulu näytti hypähtävän metrin verran oikealle. Hän tähtäsi uudelleen, nyt vain toisella silmällä, ja laukaisi. Osuma. Hän tunsi riemun täyttävän sydämensä keksittyään, missä vika piili.

Lippaassa oli kolmekymmentä panosta. Kaksikymmentäneljä niistä löysi tiensä maaliin. Ben oli lopulta koko ryhmän seitsemänneksi paras ampuja. Parhaita olivat Mike ja Ralph; Mike ampui vain yhden laukauksen ohi, eikä Ralph hävinnyt veljelleen kuin yhdellä. Sam ei ollut osunut tauluun yhdelläkään laukauksella. Hän oli räiskinyt lippaan tyhjäksi ja paiskannut sitten turhautuneena aseen päin maalitaulua.

Taulu oli kaatunut.

Kaikki muut Benin toverit olivat sijoittuneet viidenkymmenen parhaan joukkoon. ”Hienoa työtä, kaverit!” Ben sanoi heille. ”Siinä näette, että hienot miekat ja rumat tatuoinnit naamassa eivät tee vielä soturia.” Kaikki virnuilivat pilkallisesti kanssakilpailijoilleen, jotka olivat nyt kokeneet harmillisen nöyryytyksen. Hyvä, Ben ajatteli. Nyt he eivät enää pelkää vastustajiaan niin paljoa. Kunpa vain onnistuisin vakuuttamaan itsenikin.

Kokeet jatkuivat kolme päivää. Pojat mittelivät taitojaan kiven- ja keihäänheitossa, taistelussa kepein, nyrkein ja veitsin, estejuoksussa, hyppäämisessä ja kiipeilyssä. Näissä kokeissa Sam osoittautui yleensä ylivoimaiseksi, ja Mike, Ralph ja Ben pärjäsivät myös hyvin. Toisissa kokeissa testattiin heidän älyään, päättelykykyään ja muistiaan. Heille esitettiin kartta, johon oli piirretty kuvitteellisen vihollisen asemat, ja heidän käskettiin laatia hyökkäyssuunnitelma. Useimmat pojat eivät keksineet suoraa rynnäkköä kummempaa taktiikkaa. Ralph sen sijaan vietti tuntikausia kahdenkeskisessä keskustelussa punahaarniskaisen soturin kanssa, ja kun he lopulta lopettivat, soturi sanoi Ralphin suunnitelman olevan suorastaan nerokas, mutta siinä oli vain yksi vika: taistelun tiimellyksessä kenelläkään ei ollut kykyä noudattaa niin yksityiskohtaista suunnitelmaa. Ralph kohautti olkapäitään ja huomautti, että ehkä siihen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota koulutuksessa. Hänen toverinsa olivat suorastaan järkyttyneitä Ralphin röyhkeydestä, mutta hän vain vastasi: ”Minusta tuntuu, ettei tuo soturi itsekään olisi pystynyt kehittämään suoraa rynnäkköä järkevämpää hyökkäyssuunnitelmaa. Jos minusta joskus tulee sotapäällikkö, haluan kouluttaa soturini taistelemaan päällään.”

”Niinpä”, Ben vastasi. ”Sinä uskot, että soturin tulee taistella älyllään. Mike ja useimmat muut uskovat, että soturi tarvitsee ennen kaikkea voimaa. Minusta soturin on taisteltava sydämellään. Voima ja äly eivät pelasta taitavintakaan soturia, jos tältä puuttuu rohkeus ja asia, jonka puolesta taistella.” Hän jätti Ralphin miettimään näitä sanoja, kun he siirtyivät viimeiselle kamppailuareenalle.

Viimeinen koe olisi ratkaiseva. Sekä Lukella että Davella oli niin vähän pisteitä edellisistä kokeista, että heidän olisi voitettava joku parhaista kilpailijoista, jotta heidät valittaisiin. Jopa Ben saattaisi vielä pudota, jos hän pärjäisi huonosti. Hän tunsi vatsansa kääntyvän ylösalaisin ja polviensa pettävän. Hän epäonnistuisi viimeisessä kokeessa siksi, että häntä jännitti niin paljon. Muut hänen tovereistaan näyttivät olevan tyyneyden perikuvia. He kiittelivät Beniä siitä, että tämä oli antanut heille rohkeutta ja valanut heihin uskoa itseensä. Luke sanoi, että tämä oli ollut hänen elämänsä hienoin kokemus ja että hän ei olisi edes pahoillaan, jos hänet lopulta hylättäisiin; hän voisi palata kunniakkaasti oman perheensä luo puolustamaan kylää mutanteilta. Sam läimäytti Lukea harteille – ehkä kovempaa kuin oli tarkoitus, sillä pienempi poika sai kyyneleet silmiinsä ja alkoi yskiä – ja totesi, että se oli oikean soturin puhetta.

Kun Ben kuuli, mikä viimeinen koe olisi, hän sai yhtäkkiä uutta rohkeutta. He taistelisivat ratsain, ymasien selässä! Ben oli varma siitä, että missään muualla Baal Secunduksella ei kasvatettu ymaseja yhtä läheisessä suhteessa isäntiinsä kuin hänen kylässään.

Beniä vastaan asettui kookas, tatuoitu poika. Hän rusautti rystysiään ja kohotti puisen keihäänsä tervehdykseen. Ben vastasi kohottamalla omansa. Keihäissä oli pehmustetut kärjet, jotta kamppailijat eivät vahingoittaisi toisiaan vakavasti, mutta Ben tiesi, että jo hallitsematon pudotus kookkaan kuusijalkaisen märehtijän selästä kovalle maalle saattaisi olla kohtalokas.

Ja todennäköinen loppu tälle koitokselle, Ben lisäsi mielessään nähdessään ratsunsa. Ymasia oli haavoitettu eri puolille kehoa, ja normaalisti lauhkea eläin teutaroi raivoissaan paksussa köydessä, joka piti sitä aloillaan.

Ben kokosi itsensä ja astui valtavan eläimen viereen. Hän kosketti sen poskea kevyesti, mutta ymas jatkoi riehumistaan ja melkein potkaisi Benin kumoon. Hän vilkaisi syrjäsilmällään vastustajaansa, jolla ei näyttänyt olevan samanlaisia vaikeuksia; hän oli loikannut ketterästi ratsunsa selkään ja kammennut jalkansa sen kaulaa kiertävän köyden alle. Asento oli ymasin kannalta tukala, otus kuristuisi hitaasti, mutta kilpailija pysyisi tukevasti sen selässä.

Ben yritti uudelleen lähestyä ymasia, ja tällä kertaa eläin ei hyökännyt suoraan päin. Ehkä se vaistosi, että Ben ei ollut sen vihollinen. Ben silitti paksua, suomuista turpaa, ja eläin rauhoittui silminnähtävästi. ”Hyvä poika”, Ben kuiskasi sille ja kiipesi sen selkään. Nyt kun hän oli voittanut ratsunsa, hänen täytyisi voittaa vielä vastustajansakin.

Ben kannusti ratsunsa kevyeen raviin – nyt, kun se oli rauhoittunut, se ei enää suostunut juoksemaan. Vastustajan ymas sen sijaan laukkasi holtittomasti häntä kohti, ja sen selässä istuva poika huomasi pian joutuvansa keskittymään tasapainossa pysymiseen, ja hänen keihäänsä roikkui veltosti hänen kädessään.

Ben ei halunnut satuttaa vastustajaansa. Hän iski omalla aseellaan vastustajan keihääseen ja lennätti sen usean metrin päähän. Ben julistettiin ottelun voittajaksi.

Davelle määrätty vastustaja oli loukkaantunut edellisessä kokeessa, ja siksi Dave sai uuden vastustajan. Hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä ja kauhusta, kun hän näki joutuvansa Mikea vastaan. Mike oli listassa paljon ylempänä kuin hän, joten voittaessaan Dave voisi päästä valituksi, mutta hän ei ikinä voittaisi Mikea!

Hän valitteli asiasta Benille, kun tämä esitteli hänelle ymasia ja neuvoi, miten sillä tuli ratsastaa. ”Rohkeutta, Dave”, Ben vastasi toverilleen. ”Tee parhaasi. Kukaan ei vaadi sinulta sen enempää.” Poika nyökkäsi ja tarttui tuimailmeisenä keihääseensä.

Ratsastajat lähestyivät toisiaan rauhallista vauhtia – molemmat ymasit olivat väsyneet pitkän päivän kamppailuista, ja aurinko paahtoi armottomasti. Dave hyökkäsi urheasti, sitä ei Mikekaan kiistänyt. Kun Daven keihäs sitten iskeytyi isomman pojan rintaan, tämä vierähti alas ratsunsa selästä kuin räsynukke. Punahaarniskainen jättiläinen syöksyi heti kaatuneen nuorukaisen luo.

”Mitä peliä tuo oli?” hän ärjyi metallisella äänellään. ”Sinä putosit tahallasi. Voisin hylätä teidän kummankin suoritukset tuosta hyvästä!”

Mike nousi jaloilleen ja pudisteli punaista tomua vaatteistaan. ”Herrani, tuo poika on minun ystäväni ja taistelutoverini. Ilman tätä voittoa häntä ei valittaisi”, hän vastasi.

Veteraanikersantti Simson puntaroi näitä sanoja. Uskollisuus toveria kohtaan oli avaruusmerijalkaväessä arvostettu piirre, ja tämä poika oli valmis uhraamaan itsensä toisen puolesta.

”Hän oli sinua heikompi”, hän jyrisi kuitenkin. ”Hän on liian heikko todelliseksi soturiksi. Haluaisitko sinä rinnallesi heikon miehen? Haluaisitko sinä, että selustaasi suojaisi ketjun heikko lenkki?”

Mike kohotti leukaansa ylpeästi. ”Jos se mies olisi Dave, kyllä haluaisin. Hän ei yksilönä ole voimakas, mutta hän on osa minun ryhmääni. Ketju katkeaa, jos yksikin sen lenkeistä murtuu, mutta ryhmän jäsenet tukevat toinen toisiaan, ja siksi he kaikki ovat yhtä vahvoja.” Hän vilkaisi silmäkulmastaan Beniä, jonka leveä hymy riitti vakuuttamaan hänet siitä, että hänen päätöksensä oli oikea.

”Me emme ole ketju. Me olemme ryhmä!”

[Fire_Heart]

mahtava tarina

[Daroc]

Loistava kuten edellisetkin. Jatkoa odotetaan...

[Bonehead]

Mitäs tähän nyt voisi sanoa muuta, kuin että oli loistavaa tekstiä ja tarinan kulkua on ilo seurata. Jatkoa odotellaan taas...

[LAndE]

Loistavaa! Ja lisää odotetaan!

[Sopuli]

more!more!more!

[Zyder]

Loistava. Koska tälle on tulossa jatkoa?

[Rokottaja]

Aivan upea! Ja tämä Ben on lapseksi aivan mielettömän hyvä puhuja...

Kysymys: saapuuko tuonne engelin butoukselle aina iettyyn aikaan porukkaa, vai vuoden ympäri? Porukathn saaouvat eri aikoihin sinne, jolloin muut joutuvat turhaan odottelemaan tyhjän panttina, kun harjoitukset aloitetaan ilmeisesti vasta, kun kaikki ovat tulleet paikalle. Mahtaa olla sillä Verienkelilläkin aika mälsää odotella niitä tyyppejä sinne.
En minä sitä, että mahtavan The Captainin tarinassa olisi klisee tai se olisi huono, vaan haluaisin vain tietää, miten asian laita on. Tottakai olet suunnitellut kaiken ennalta, mutta eihän kaikkea voi tarinaan punkea.

[Adanedhel]

looistavaa!!!!!!!!!!!!!! ihan kipeen hienoo.....

[Sleep]

Dave, olet kierroksen heikoin lenkki, hyvästi!

[The Captain]

Aivan upea! Ja tämä Ben on lapseksi aivan mielettömän hyvä puhuja...

Kysymys: saapuuko tuonne engelin butoukselle aina iettyyn aikaan porukkaa, vai vuoden ympäri?

Kerran vuodessa. Luulin maininneeni asian 1. osassa...

EDIT: Tarkistin asian. Kyllä se siellä rivien välissä on, mutta olisin tosiaan voinut ilmaista asian eksplisiittisemmin. Oletan automaattisesti, että kaikki muutkin ovat tutustuneet 2. laitoksen aikaiseen Codex: Angels of Deathiin...

[Viikate]

Oletan automaattisesti, että kaikki muutkin ovat tutustuneet 2. laitoksen aikaiseen Codex: Angels of Deathiin...[/quote]

"Kiroilen, sillä en ole sattunut lukemaan..." vieköön kun olisikin se Codexi...

Tarina oli oikein hyvä, mutta viimeinen osa ratkaiskoon lopullisen mielipiteeni tästä trilogiasta. Odotamme innolla.

[Viikate]

Oletan automaattisesti, että kaikki muutkin ovat tutustuneet 2. laitoksen aikaiseen Codex: Angels of Deathiin...

"Kiroilen, sillä en ole sattunut lukemaan..." vieköön kun olisikin se Codexi...

Tarina oli oikein hyvä, mutta viimeinen osa ratkaiskoon lopullisen mielipiteeni tästä trilogiasta. Odotamme innolla.

[Gabriel]

Hyvä jatko-osa hyvälle alulle. Kaikki varmasti odottavat innolla kolmatta osaa.

Onko tuo Simson muuten se sama kuin niissä Delila-jutuissa?

[Andromedus]

Tosi hienoa, mahtavaa, oli pakko lukee kerta istumalta.

[nedd]

Loistava tarina, niinkuin osa 1.

Ben selviytyi kohtalaisen hyvin ja sijoittui lopulta kuudenneksitoista.

Tuo kohta jäi kuitenkin vaivaamaan. Jos poikia oli satoja ja jotkut olivat tosi lihaksikkaita ja vahvojaja, aika kova suoritus Beniltä.

[Matti]

No lihaksikkuuskin voi olla vähän niin ja näin, kun kerta siellä oli ikäraja 13v (?). Noilla paikkeilla ovat tytöt tässäkin maailmassa keskimäärin pitempiä kuin pojat ja kun Ben taisi olla muutenkin varsin taitava, ei tuo kuudestoista sija nyt niin kovin epärealistiselta kuulosta. Tosin mikähän mahtaa olla Warhammer 40k:n ihmisten kehityskaari, enpäs tiedä.

Sinäänsä pari pikku detaljia oli hassuja, kuten tuo tähtäimen säädöt. Ben oli ilmeisestikin oikeasilmäinen ja kun sulki oikean silmän, hyppäsi se kuva metrin oikealle (ohjaava silmä suljettu siis). Nuo tähtäimienhän säädöt oli sit tosi epätasapuolisia, koska jos ohjaava silmä oli vasen tai peräti molemmat, olisi tähtäys ollut 1000 vaikeampaa (hmm... mahtoikohan Sam olla huono ampuja vai saattoiko sillä olla molemmat silmät ohjaavia, jolloin tähtäimen säädöt oli syvältä mutta oikeasti Samin näkö ois paljon parempi kuin muiden...).

Samoin se, että Mike joutui ottelemaan kahdesti (ei kait hänenkin vastustajansa ollut loukkaantunut?) hiukan hypähti silmiin.

Ovat kuitenkin varsin merkityksetöntä detaljia...