Ajattelin tekemisen puutteessa lähettää kiusaksenne ensimmäisen kirjoitukseni Murskaaja Jalmarista. Se on tehty täysin DAoC -peliä ajatellen.
Mutta se oli alkusysäys tarinani kirjoitusta varten.
Enjoy.
* * * * * * * * * * * * * * * * * *
Shadowblade. Mestarisalamurhaajat katoavat omaan varjoonsa keskellä kirkasta päivää ja viiltävät vihollisen kurkun auki ennen kuin tämä huomaa mitään.
Runemaster. Riimumestarit muovaavat sydämensä vihasta vihollista kohtaan tulisen pätsin punahehkuisia riimuja jotka polttavat viholliset tieltämme.
Shaman. Shamaanien sydämen usko jumalaansa auttaa heitä muovaamaan lihaksemme ihopäällysteiseksi teräkseksi. Shamaaniemme ansiosta pystymme halkaisemaan lentävän kärpäsen ja kaatamaan suuren puun kertaiskulla.
Skald. Trubaduurit valavat lihaksiimme voimaa, jänteisiimme uskomatonta kestoa. Heidän laulunsa täyttää sydämemme oikeamielisyydellä ja haihduttaa uupumuksen mielestämme.
Healer. Parantajat nostavat meidät takaisin taisteluun kuoleman porteilta. Monesti olen itsekin synkän mustan portin edessä selkä suorana seissyt, pilkannut suureen ääneen kohti kalmankäsillään kurkottavaa Haadesta. Luottaen parantajaamme, tietäen että hän minut takaisin elämään tempaisee. Onko suloisempaa musiikkia kuin kuolemanherran pettynyt huuto?
Spiritmaster. Henkimanaajat valjastavat sielunsa syvät voimat ja luovat läpikuultavan toisinnon itsestään, varjomaisen soturin jota viholliset pakenevat kauhuissaan. Ja kun vastustajat kääntävät selkänsä huomaavat he katsovansa rinnastaan ulos pilkistävää hailakkaa miekkaa.
Hunter. Metsästäjät syvältä Myrkwoodin saloilta. He ampuvat erehtymättä 500 askeleen päästä ja katoavat näkymättömiin pienimmänkin puun varjoon. Ensimmäinen asia jonka vihollinen heistä huomaa, on rinnassa värisevä vihersulkainen nuoli.
Warrior. Taistelija, soturi, sotilas. Kutsu minua millä nimellä haluat, mutta totuutta ei mikään muuta. Olen Midgardin armeijan selkärankaa yhdessä berserkin kanssa. Itse en pysty manaamaan esiin sisäistä olemustani, verenhimoista karhua, mutta iskujen hurjuudessa taistelun tuoksinassa heidän rinnallaan en kalpene hetkeäkään. Meitä vihollinen kammoaa ja omat kunnioittavat. Vähempään Tyr-jumalan nyrkki tyytyisikään.
Tällainen lyhykäisyydessään joukkomme siis on. Kun keräännymme yhteen, joko puolustamaan maatamme tai rankaisemaan vihollistamme hyökkäämällä, mitä toivoa Albionilla tahi Hibernialla on?
Albion, (tuo itsetyytyväisyydessään rappioitunut kansa) uskoo olevansa hyvyyden ruumiillistuma. Mikä paremmin heidän sydämen mädännäisyyden osoittaisi, kuin se että he eivät anna edes kaatuneiden sankareidensa nukkua rauhassa, vaan ovat elvyttäneet nekromantian, kuolleiden manaamisen taidon!
Tulkoon albionilainen eteeni, rehvastellen ”taivaallisilla” voimillaan. Katsotaan kuinka se auttaa estämään moukariani murskaamasta häntä!
Entä Hibernia? HAH! Väittävät valjastavansa luonnonvoimat hallintaansa! Ovat olevinaan taipuisia kuin paju ja vankkoja kuin tammi. Sellaista pajua en ole tavannut jota en voisi maasta juurineen repäistä. Eikä niin paksua tammea olekaan joka ei kirveen edessä nöyrtyisi.
Taisteluita on ollut lukemattomia, ja enemmän niitä tulee olemaan tulevaisuudessa. Kukaan ei enää muista mistä viha sai alkunsa, mutta se on ainoa mikä on jäljellä. Viha antaa syyn olemassa olollemme. Sen voimalla jaksamme tarpoa vaarallisissa erämaissamme keräämässä taistelukokemusta. Sen avulla taistelemme väsymättä hirviöitä vastaan kotimaassamme jotta voimme heikot karsia ja vahvoja vahvistaa. Sillä heitä me tarvitsemme loputtomassa, julmassa sodassamme armotonta vihollismassaa vastaan.
Kun taistelu päättyy tässä maailmassa siihen viimeiseen kirveen iskuun, miekan sivallukseen tai loitsun räjähdykseen ja elottomat silmämme tuijottavat kylminä verihurmeisen maan poikki, loputon taistelu jatkuu taukoamatta tuonpuoleisessa.
Kunnia Midgardille ja sen suurimmalle klaanille, Tuonelan Legioonalle!
Kaikki tämä vilahtaa mielessäni kun valmistaudun jälleen kiltani kanssa retkelle vihollisen maahan. Olemme syvällä heidän alueellaan Midgardin ainoassa linnakkeessa jota ei ole koskaan vallattu.
Ilma täyttyy loitsuamisen muminasta ja vilkkaasta puheensorinasta kun keräännymme linnakkeen pihamaalle valmistautumaan taisteluun. Läiskimme toisiamme olkapäille ja teemme yltiöpäisiä arvauksia siitä kuinka monta vihollista tänään tulee kaatumaan edessämme. Katselen tyytyväisenä ympärilleni kun toverini keskittyvät tulevaan kukin omalla tavallaan.
Osa keskittyen keräävät hengen voimansa kasaan ja kertaavat loitsunsa. Jotkut rukoilevat jumaliansa ja vahvistavat meitä lumouksilla.
Lihaksiani kuumottaa ja kihelmöi kun shamaanien manaamat voimat vahvistavat minut. Verryttelen ja venyttelen käsivarteni notkeiksi. Ketjuhaarniskani kilisee heilutellessani käsiäni. En juurikaan murehdi sitä. Jos niin lähelle pääsen että vihollinen kuulee haarniskani aiheuttaman melun, on hän jo taatusti huomannut minut. Ja lähestyvän moukarini.
Puheensorina ja hälinä lakkaa äkisti kun johtajamme vaatii huomiotamme. Kuuluvalla äänellä hän kertaa tavoitteemme ja tulevan paikkamme siinä. Tällä kertaa teemme kaukopartion syvälle vihollisen maahan. joukkomme on suhteellisen pieni, vain kaksi vajaata ryhmää. joten liikumme nopeasti ja iskemme rajusti.
Tämä kaikki on kovin tuttua meille. Teemme näitä retkiä monta kertaa viikossa. Mutta kertaakaan tämä ei ole muuttunut rutiiniksi. Me pysymme aina valppaina, emme anna ylimielisyyden turmella tarkkaavaisuuttamme.
Tällä kertaa saan tehtäväkseni suojella riimumestariamme. Olen hieman kokemattomampi ja näin pystyn antamaan maksimipanostuksen ryhmällemme. Murahdan ja nyökkään toverilleni. Hän vinkkaa rohkaisevasti hymyillen silmäänsä kun siirryn paikalleni hänen selkänsä taakse. Vannon että hänen kimppuun päästään vain kuolleen ruumiini yli.
Sitten tulee kaikkien odottama huuto ja katseet kohdistuvat linnakkeen portteihin. Sydämeni pamppailee rinnassani kun natisten suuret puiset portit aukeavat. Näen saman odotuksen sekaisen tunteen kaikkien kasvoilla. Avonaisten porttien takana levittyy horisonttiin asti kumpuileva kaunis maasto. Aurinko helottaa kirkkaalta taivaalta saaden lehtivihreän säihkymään lukemattomissa puissa. Tuuli henkäilee kuiskauksen kevyesti kutsuen ottamaan varusteet pois ja nauttimaan elämästä. Linnut livertelevät poikasilleen. Olo on kuin Valhallassa kevätaamuna.
Säpsähdän todellisuuteen kun johtajamme karjaisee marssikäskyn. Illuusio rauhasta rikkoutuu kun Midgardin kuolettava nyrkki astuu Albionin maaperälle.
On aika aloittaa metsästys.
Kunnia Tuonelalle!
- Murskaaja Jalmari
* * *
Tunnen pienoista ylpeyttä kuuluessani tähän killan valiosoturiryhmään. Tietenkään me kahdeksan emme ole koko valiokaarti. Kymmeniä kiltamme kokeneita jäseniä samoaa maatamme ristiin rastiin metsästäen hirviöitä ja keräten taistelukokemusta. Ja sotureidemme kaikkein terävin kärki on taistelemassa vihollista vastaan kaukana Midgardin rajojen tuolla puolen.
Sillä loputon sota raivoaa parhaillaan Midgardin, Albionin ja Hibernian kesken. Lukemattomia sotureita tappaneena taistelu on jatkunut hamasta menneisyydestä asti, eikä loppua näy.
Kriittinen henkilö sanoisi, että metsästyksemme ainoa syy on kerätä sotureille tarpeeksi kokemusta jotta heidätkin voisi lopulta heittää sodan keskelle.
[/b]
Ensimmäinen kirjoitus Murskaaja Jalmarista
Ensimmäinen kirjoitus Murskaaja Jalmarista
But for the dead, their life will never be the same again.