Tuonelan Legioona: Murskaaja Jalmarin tarina (Osa 5)

[elPANTERA]

Ennustus


Vaeltelen päämäärättä pitkin sateisia katuja. En saa kunnon otetta ajatuksistani jotka pyörivät sisälläni. Ne välttelevät tietoisen mieleni hapuilevia sormia ja ilkkuvat minulle, kun jokin epämääräisen tuttu nakertaa alitajuntaani.

Mistä se outo ääneni ja vihani kuumuus on minulle tuttu? Miksi ne tuo mieleeni jonkin mustan ja pimeän unen?


Huokaisten luovun ponnistelustani ja kiinnitän enemmän huomiota ympäristööni. Sade takoo piinaavalla voimalla päälakeani ja katukivetkin kiiltelevät synkän kosteina. Kaikki markiisit ja koriste-esineet loistavat poissaolollaan. Ukkonen jyrisee pilvimassan keskellä ja sen ääni kaikuu tyhjillä kaduilla. Edes varkaat eivät ole niin tyhmiä, että uhmaisivat luonnon jumalien voimia. Salamat valaisevat ajoittain tietäni. Ilma tuoksuu märältä ja puhtaalta. Kaupungin tunkkaisuus on valunut sateen mukana merelle.

Vedän likomärän selkäni kyyryyn ja matalasti muristen jatkan vaelteluani. Jokainen raskas askeleeni on kuin hauta-arkun kannen jyrähdys. Harhailen varmaankin tunnin verran kunnes jokin tuntematon sisäinen pakko vetää katseeni etuvasemmalle.

Pysähdyn ja siristelen silmiäni yrittäessäni nähdä pimeyden läpi. Räpyttelen sadepisarat pois silmistäni ja odotan seuraavaa salamaa. Kuin kiusallaan se iskee kadun päässä olevaan metalliseen lipputankoon sokaisten minut täysin. Sen väkivaltainen räsähdys uhkaa kuurouttaa minut kokonaan ja painan kädet tiukasti korvilleni avaten suuni äänettömään huutoon.

Se onkin melkein ainoa keino tasata paine korvissa ja pelastaa tärykalvot puhkeamiselta. Kirkkaan siniset valojuovat tanssivat silmissäni kun haparoin eteenpäin kohti kylttiä, jonka ehdin välähdyksen omaisesti huomaamaan ennen sokaistumistani.
Kultainen sirppi mustan täysikuun päällä. No, ainakin siellä olisi kuivaa ja lämmintä. Toivottavasti.


Ulko-oven paksut tammilankut tuntuvat oudon kuivilta märkää kämmentäni vasten ja saan varmistuksen tälle oudolle ilmiölle, kun hieron karheita kämmeniäni vastakkain. Tunnen selvästi kuinka ovea vasten ollut käteni on kuiva ja lämmin.
Mielenkiintoni herää ja astun rohkeasti sisälle.


Ulkoilmaan verrattuna talon lämpö ja tuoksut ovat kuin pajavasaran isku vasten kasvojani. Lukemattomat yrtit ja keitokset kehittävät hyökkäävän arominsa ja takkatulen loimottava kuumuus moninkertaistaa ne.

Kun selviän alkujärkytyksestä, tajuan mielenrauhani palautuneen. Näköjään talon kuuma aromihyökkäys puhdisti sieluni raskaudesta, jota en osannut edes tiedostaa. Samoin viime päivien raa'at taistelut ovat pyyhkiytyneet pois mielestäni. Askeleeni tuntuvat pitkästä aikaa kevyiltä.

Suljen oven varovasti ja trollille epätavallisella varovaisuudella hipsuttelen huoneistossa etsiskellen talon omistajaa.
"Onko täällä ketään" Huhuilen varovaisesti katsellen samalla ympärilleni. Ulkona riehuva myrsky on kuin edellisessä elämässäni tapahtunutta. Ainoa todiste sateesta on kuumuudessa höyryävät varusteeni.

Kuivat velhonjuuret roikkuvat narun varassa, joka on vedetty ovenpielestä takankulmaan. Minulle tuntemattomat saniaiset ovat vallanneet takanreunuksen ja seinällä olevat hyllykkö on täynnä lasisia purnukoita. Astellessani lähemmäs tajuan siellä lilluvien muhkuroiden olevankin erinäisiä sisäelimiä ja pikkujyrsijöitä. Seinät ovat täynnä taljoja ja kaikenlaisia omituisia kasveja.


"Rohkeasti vain peremmälle, jalo soturi." Käännyn narisevan äänen puoleen ja vaikka takassa roihuaakin iloinen tuli, jää huone omituisesti varjojen valtaan.

Hämärässä, häilyvän tulen ja varjon rajamailla, on pieni kumara vanha eukko. Hän mutustaa lähes hampaattomalla suullaan jotain vihreää, rönsyilevää kasvia ja tuijottaa minua tiukasti nappisilmillään. Hänen kasvonsa ovat syvillä uurteilla kuin rutikuiva ja köyhä viljapelto, saaden hänen ikänsä mahdottomaksi arvata. Se voisi olla mitä tahansa kuudenkymmenen ja viidensadan vuoden väliltä.

Joka tapauksessa hän ansaitsee jo ikänsä puolesta rajattoman kunnioitukseni.
"Pyydän anteeksi tunkeutumistani kotiisi, Isoäiti." Lausun kumartaen ikivanhat kohteliaisuuden sanat, jotka lausutaan todella vanhoille naisille ja kylän tietäjille.
"Harhailin myrskyssä ja jokin veti minut tänne."


Vanha tietäjä mutustelee kasvia ja tuijottaa syvemmälle silmiini. Lopulta hän nyökkää murahtaen ja ottaa nakkaa mutustelemansa kasvin suureen pataan, joka roikkuu mustasta rautatangosta takan edessä.

"Tule peremmälle, Murskaaja. Takahuoneeseen." Eukko narisee ja tönäisee padan takkaan. Rautavarsi kitisee kuivasti pidikkeessä kääntyessään laiskasti tulen ylle. Liekit alkavat välittömästi nuolla padan kylkiä ahneesti.

Seuraan vanhaa eukkoa roikkuvien yrttien lomitse takahuoneeseen päin. Kestää hetken ennenkuin tajuan hänen kutsuneen minua nimeltä.
"Miten tiesit kuka olen?" Kysyn häneltä ehkä turhankin terävästi.

"Kaikki aikanaan, Jalmari. Kaikki aikanaan." Muori hekottelee kuivasti johdattaessaan minua eteenpäin. Annan asian olla ja keskityn varomaan etten vahingossa revi hänen yrttejään alas narulta.



* * *


Istun pienessä hämärässä huoneessa tukevalla puupenkillä pienen pöydän äärellä, outojen savukiehkuroiden ympäröimänä. Savu kiemurtelee silmieni tasalla tunkeutuen sieraimiini ja turruttaen aivoni. Pudistelen päätäni saadakseni ajatukseni selkenemään, mutta turhaan. Ikivanha muori hääräilee pöydän ympärillä mutisten hiljaa itsekseen.

Vaikka minun tekee mieli pommittaa häntä kysymyksilläni, istun silti mahdollisimman hiljaa paikoillani. Sekään ei estä haarniskaani natisemasta, kilisemästä ja kolisemasta aivan kuin sillä olisi oma tahto.

"Kysyit, että mistä tunnen sinut." Vanha nainen sanoo yhtäkkiä ja istahtaa eteeni pöydän toiselle puolelle. Hänellä on käsissään joitain yrttejä, joita en pysty ikinä tunnistamaan. Kykenen vain nyökkäämään kun huomaan vanhuksen pitelemien kasvien kiemurtelevan hieman.


"Totta puhuakseni en ollut viikko sitten kuullutkaan sinusta." Vanhus aloittaa pidellen tiukasti kasviksista kiinni. "Mutta pari yötä sitten näin omituisen unen."
"Kävin normaalisti nukkumaan, kun kaunis hohtava nuori neito tuli uneeni. Hän kertoi koskettavan tarinan viimeisestä päivästään maailmassa ja tulevasta taistelusta."

En pysty puhumaan enkä nyökkäilemään. Olen täysin muorin tarinan lumoissa tunnistaessani kertomuksen tytön.
"Hän kertoi sinusta, Murskaaja." Tällä kertaa hätkähdän kun hänen silmänsä iskeytyvät omiini. "Hän kertoi surustasi tuntemattoman ihmistytön puolesta ja kuinka tärkeäksi hänen kuolemansa kostaminen sinulle tuli."


"Kun otit hänen nukkensa itsellesi talismaaniksi, teidän kahden välille muotoutui yhteys. Sen yhteyden avulla pysyit uskomattoman kauan hengissä taistelussasi arakiitteja vastaan. Sen avulla pystyitte viimein kohtaamaan kasvotusten. Ja sen avulla onnistuin auttamaan parantajaanne löytämään sinut Tuonelasta."

Viimeinen lause on minulle täysi shokki. Kasvojani paleltaa, kun veri pakenee päästäni. Olen varmasti valkoinen kuin lakana. Huoneessa leijuvat huurut selkeyttävät oudosti ajatukseni ja muorin tasaisesti kertomat tosiasiat avaavat jatkuvasti uusia suljettuja ovia alitajunnassani.

Yhtäkkiä muistan kuolemani ja taisteluni Manalan Legioonaa vastaan. Ei ihme, että alitajuntani piilotti nämä muistot visusti minulta. Ilman muorin piinkovia silmiä pitämässä järkeäni aloillaan tulisin varmasti hulluksi.


Minua palelee ja kuumottaa yhtä aikaa, kun vanha tietäjä jatkaa.
"Muistatko vihasi loimottavan kuumuuden, kun se söi ja sulatti sinua sisältä päin?" Jääkylmät hikipisarani kutittavat minua joka puolelta, mutta tuskin edes huomaan niitä.

"Muistatko kuinka etsit kohdetta johon kanavoida tuon valkohehkuisen vihan? Ja kun et sitä löytänyt, antauduit taisteluun koko sydämestäsi jolloin otit kohteeksi itsesi."
"Usko, kun sanon ettei edes trollin ruumis ei sitä todellakaan kestä. Olit juuri ja juuri kuluttamaisillasi itsesi loppuun, kun parantajanne onnistui löytämään sinut."

"Olit niin kuuma, että hän pystyi vain vaivoin pitelemään sinua tipahtamasta Tuonelan maan kamaralle. Jouduin käyttämään lähes kaikki voimani siirtäessäni lisää raakaa mahtia parantajaan."
"Valitettavasti se varmaankin poltti sinua hieman."
Olen aivan turtana vanhuksen kertomuksesta enkä huomaa hänen yrittäneen rauhoittaa minua kuivalla vitsillään. Muori huokaisee väsyneesti ja jatkaa.

"Kun heräsit omaan tuskanhuutoosi, luulin että kaikki olisi hyvin. Jälleen yksi soturi pelastettu taistelemaan seuraavana päivänä."


Vanha nainen hiljenee hetkeksi ennen kuin jälleen jatkaa synkkää tarinaansa. Tällä kertaa hänen piinkovat silmänsä ovat huolen pehmentämät.
"Luulin kaiken olevan hyvin kunnes tänään kuulin äänen, jota en olisi ikinä uskonut kuulevani elävien joukossa. Puhuit kuvernöörin palatsissa samalla äänellä kuin puhuit Kuolleiden valtakunnassa."

"Se sai minut tutkimaan vanhoja, jo unohtuneita kirjoituksia."
"Sillä äänesi ei tullut minulle normaalisti korvien kautta, vaan se jyrisi luokseni maan läpi. Kaikki, joilla on sisäiset korvat sen havaitsemiseksi varmasti kuulivat sen. Elävistä tietäjistä kuolleisiin ruumiisiin. Jopa Tuonelan joukot vilkaisivat sinuun päin. Ja voit olla aivan sataprosenttisen varma, että parhaillaan tälläkin hetkellä sen äänen päästäjää etsitään."

"Kysymys oli enää vain siinä, kuka sinut ensimmäisenä löytää. Onneksesi se olin minä."


Vaikka huone on lähes tukahduttavan kuuma, tunnen palelevani. Väristykset kulkevat pitkin selkääni kuin ristiaallokot kotikyläni rannassa. Mihin minä olen mennyt sekaantumaan? Varsinkin kun en olisi pystynyt estämään sitä ollenkaan. Jos saisin uuden tilaisuuden, tekisin kaiken varmasti samalla tavalla.

"Mitä..." ääneni raakkuu kuivana ja yritän nielaista, vaikka se tekeekin kipeää. "Mitä minä pystyn tekemään?" Saan lopulta sanotuksi ja katson ahdistuneena tietäjän salaisuuksia pullollaan oleviin silmiin.

"Hyvä. Et ala valittamaan että 'miksi juuri sinulle kävi näin', vaan hyväksyt sen kuin soturi ja pyrit vaistomaisesti korjaamaan asian." Muori vastaa vakavana, vaikkakin hänen huulensa vääntyvät hyvin heikkoon hymyyn.

"Sillä sinä todellakin pystyt tekemään asialle jotain. Tai edes yrittämään, ja sehän on ainoa mikä merkitsee."


Nyt suoristan selkäni ja kuuntelen tarkkaan mitä tällä vanhalla naisella on sanottavana. Voi olla, että juuri tämän takia olen tullut tänään tähän huoneeseen. Tunnen vatsanpohjassani pientä kapinointia, kun katselen kuinka tietäjä mutustelee vääntelehtiviä kasveja. En pysty estämään mielikuvaa jättiläisestä mutustelemasta pieniä lapsia nousemasta mieleeni. Mielikuvaa täydentää hänen mutinansa joka kuulostaa tukahtuneilta kauhun huudoilta.

Tietäjä saa loitsunsa valmiiksi ja hänen silmänsä loistavat keskiyön sinisinä. Huoneessa kiemurteleva savu kerääntyy muorin pään yläpuolelle ja se näyttää pieneltä ukkospilveltä. Vain salamat puuttuvat.

Nainen mutisee oudolla äänellä ikivanhaa loitsua ja ottaa yllättävän nopeasti ranteistani kiinni. Luurangonlaihat sormet pitävät kuolemankouristuksen kovuudella käsistäni kiinni. En uskalla rimpuilla etten häiritsisi tietäjän loitsua.


Muori räväyttää silmänsä ammolleen ja tuijottaa silmieni kautta suoraan sieluuni. Melkein tunnen jääkylmien kynsien raapivan nahkani sisäpuolta hänen tonkiessaan kaiken sisimmästäni. Aivan kaiken.

Elinvoimani hiipuu ja sydämeni lyö koko ajan hitaammin ja raskaammin. Tietäjän silmät ovat kuin kaksi julmaa, anteeksiantamatonta aukkoa tyhjyyteen johon hän on minua vetämässä.

Kaikki voima on hiipunut vartalostani enkä jaksa enää edes ajatella pyristeleväni vastaan. Aina vain tietäjän silmät imevät elinvoimaani. Ne vaativat koko ajan enemmän ja enemmän.

Lopulta tuntuu kuin minulla ei yksinkertaisesti olisi enää yhtään enempää annettavaa, kuin olisin loppuun kaluttu kuiva ruumis. Muorin silmien sanoinkuvaamaton imu näyttää pysähtyneen. Mutta vain hetkeksi. Hänen silmänsä välähtävät pikaisesti indigonsinisinä ja tunnen jonkin särkyvän sisälläni.

Tietäjä puhkaisee reiän elävän vartaloni ja sielun väliseen ohueen seinämään. Ja tunkeutuu siitä läpi. Tuntuu kuin pienen pienen reiän läpi tunkeutuisi piinkova, teräksinen pora pakottaen aukkoa koko ajan isommaksi.

Ja jälleen nuo kaksi pelottavaa silmää jatkavat imuaan. Tällä kertaa tunnen sieluni erkaantuvan ruumiistani ja syöksähtävän noita silmiä kohti.


Jostakin syvältä sisimmästäni nousee maata järisyttävän voimakas vastalause tällaista tunkeutumista vastaan. Aivan kuin se lähtisi liikkeelle suoraan keskustastani, alavatsani sisäpuolelta ja syöksähtäisi rintalastani kautta estämään sieluani karkaamasta tuohon anteeksiantamattomaan kylmyyteen.

Valkohehkuinen vihani nousee äristen kurkustani tietäjän kylmän sinistä hyökkäystä vastaan. Taistelen tiedostamatta kuin ajan virtaa vastaan, kuin uisin jyrkkää koskeä vastavirtaan.

Ja jostain saisin voimia tehdä niin.

Työnnän muorin tunnustelevat, jäätävän siniset silmät kauemmas sielustani koko vihani vimmalla. Hiljalleen kuumuus syrjäyttää kylmyyden ja ärisen uhmaavasti voittoni tähden. En huomaa, kuinka tietäjän siniset silmät eivät ole enää hyökkäävät vaan ainoastaan tutkivat. Hän vain katselee, kuinka taistelen sielustani nousevan vihani kanssa.

Ennenkuin huomaankaan, kuumuus vartalossani nousee yli sietokykyni rajan. Jälleen kerran tunnen valkohehkuisen tulen nousevan sisimmästäni polttaen kaiken tieltään. Jälleen kerran tuska kaksinkertaistuu jokaisen ohikiitävän sekunnin aikana. Jälleen kerran avaan suuni huutaakseni ääneen kivun allot, jotka raastavat kehoani. Ääni vyöryy suustani painavana kuin kuoleman ankara väistämättömyys.
"AAA-"

* * *

Tyhjyys.

Se täyttää koko käsityskykyni ehdottomuudellaan.

En näe mitään, en kuule mitään, enkä tunne mitään.

En edes tiedä, mistä tiedän, etten näe tai kuule. Minä vain olen.

Tai siis kellun jossain ajan keskellä. Aivan kuin olisin jäänyt johonkin olevaisuuden kuplaan ja itse aika olisi jatkanut matkaansa ohitseni minua huomaamatta.


Hitaasti, niin hitaasti ettei aistit kykene sitä määrittelemään, huomaan hämärän valonkajon halkaisevan pimeyden. Valo tulee kaikkialta eikä mistään. Lopulta, piinaavan pitkän ajan kuluttua tuo valo keskittyy kaukaisuuteen yhdeksi ainoaksi pisteeksi. Kuin äärettömän pitkän ja pimeän tunnelin toiseen päätyyn ilkamoivaksi virvatuleksi.

Lähden liukumaan sitä kohti vaistomaisesti. Tässä tyhjyydessä mikä tahansa on parempi kuin ääretön olemattomuus.
En osaa sanoa, kiidänkö itse loistavaa pistettä kohti vai syöksyykö se minua päin, joka tapauksessa olen hetken kuluttua sen luona ja valo imaisee minut sisäänsä.


Jotain kylmää ja pahanmakuista nestettä valuu kurkkuuni. Alan kakoa ja yritän työntää haisevaa litkua pitelevän laihan käden kauemmas.

"Älä turhaan pyristele. Olet liian heikkona ja tämä juoma auttaa palauttamaan voimasi nopeammin." Tunnistan jotenkin tuon kuivuuttaan narisevan äänen aikaisemmin tapaamakseni tietäjäksi.
"Nielen kakistellen katkeran litkun enkä voi olla ajattelematta keitosta joka oli kuplimassa tietäjän takassa. Jotenkin haju tuntuu samalta.

"Juo se kokonaan", muori sanoo ja asettelee kupin varovaisesti käteeni. "Ja kuuntele tarkasti." Hörpin hiljaa irvistellen keitosta ja odotan jatkoa.
"Jouduin tekemään varsin voimallisen loitsun," tietäjä aloittaa istuen keinutuoliin. "Kadonnut Kirja kertoo, että se on ainoa keino saada varmistus. Ja vaikka se onkin vaarallinen loitsu, hyöty korvaa kyllä riskin." Hän huomaa kysymyksen silmissäni.

"Ai että mikä loitsu?" Hän naurahtaa, kun nyökkään.
"Sen nimeä en suostu tavalliselle kuolevaiselle sanomaan, mutta sinulle taitaa riittää kun kerron että yritin imeä sielun irti ruumiistasi."


Pärskähdän näin suoralle ja julmalle totuudelle ja katkeraa nestettä roiskuu pitkin huonetta. Kakoilen pitkän aikaa ennenkuin saan jälleen happea. Katson tietäjää syytävästi samalla kun yskin ja hengitän katkonaisesti.

"Älä viitsi mulkoilla tuolla tavalla, Murskis." Muori sanoo tyynnyttelevästi. "Se oli, kuten sanoin, ainoa keino saada varmuus."
"Jos olisin jäänyt epävarmaksi, olisin uskotellut itselleni että kyseessä on jotain muuta ja sielusi olisi ollut vaarassa. Enemmän kuin vaarassa."

"Se olisi kadonut. Kulunut täydellisesti loppuun." Tietäjä kyyristyy lähemmäs kasvojani painottaakseen sanojaan.
"Muistatko mistä paikasta äskettäin noudin sinut?" Pystyn ainoastaan nyökkäämään noiden silmien painostuksen alla. Värähdän, kun muistan kuinka siniset ne olivat olleet.

"Jos et pysty tekemään rauhaa itsesi kanssa, et pysty hillitsemään tunteitasi, sinä kulutat itsesi kirjaimellisesti loppuun. Jos et pysty löytämään tapaa kanavoida kaikkea tuota vihaa, se syö sinut ja sielusi elävältä. Kirjaimellisesti. Eikä jätä mitään jälkeen. Jopa sielusi on niin loppuun kulutettu, ettei edes jumalille jää pienintäkään palaa sinusta itselleen vaadittavaksi."

"Siinä sitten olet, rahtunen tietoisuutta pimeässä olevaisuuden tyhjiössä vailla poispääsyä, ikuisesti."


Tuijotan tietäjää suu auki, sanattomana. Ajatukset vilistävät päässäni liian nopeasti jotta saisin mistään mitään selvää. Syvä hiljaisuus jatkuu hetken ennenkuin muori kaivaa suuren kirjan sylistään ja asettaa sen varovaisesti pöydälle.

Kirjan sivut näyttävät hyvin vanhoilta ja haurailta, kannet ovat ohutta mutta jykevää mustaa puuta metallisin kulma-vahvikkein.
"Kuten sanoin, sinulla on mahdollisuus." Tietäjä sanoo ja avaa kunnioittavasti kirjansa. Hetken silmäiltyään ja selailtuaan hän naurahtaa voitonriemuisesti ja katsoo minua silmät loistaen.

"Tiedät varmaankin, että on olemassa voimallisia aseita ja esineitä, toisin sanoen artifakteja." Puhekyvyn hetkellisesti menettäneenä pystyn vain nyökkäämään.
"Aivan, kiltasi hallussahan on jopa kolme artifaktia. Useimmat niistä ovat kadonneet, osa tuhoutunut ja rahtunen on erinäisten kiltojen aarrekammioissa. Mustasukkaisesti vahdittuina eikä lähes koskaan käytettynä."

"Tiedätkö miksi niin harvoja artefakteja käytetään enää nykyisin?" Pystyn vain pudistamaan päätäni muorin aikaisemman tarinan säikäyttämänä.

"Koska niin harva soturi on kyllin hyvä käyttämään niitä. Kyllin hyvällä tarkoitan mielen lujuutta, sydämen puhtautta ja sielun valaistuneisuutta. Jos epäkelpo soturi ottaa aseen käteensä ja yrittää sitä käyttää, ase imee rangaistuksena käyttäjän elinvoiman hetkessä. Siksi useimmat eivät edes uskalla yrittää käyttää niitä. Jopa moni puhdas soturi, joka artefakteja voisi käyttää, karttaa niitä rangaistuksen pelossa."


En vastaa mitään, sillä olenkin kuullut aikaisemmin jotain huhua tämän suuntaisesta. Onnistun hiljalleen kokoamaan itseni, vaikka se olemattomuuden tyhjyys jossa olin, hirvittää minua vieläkin. Kiinnitän jälleen huomioni muorin narisevaan ääneen. Huoneen sinertävät usvat jatkavat pyörteilyään meidän molempien ympärillä.

"Entä tiedätkö, miten sellaiset artifakti-aseet luotiin?" Huomaan tietäjän pistävästä tuijotuksesta ja odottavsta asennosta, että kysymys on tärkeä. Kaivan pääkoppani perimpiä sopukoita myöten, mutta en löydä vastausta.
Se ei yllätä tietäjää vähääkään. Hän vain nyökkää kuin olisi odottanutkin juuri sitä vastausta.

"Suuri soturi, kansansa tai kiltansa sankari loi itse oman artifakti-aseensa. Hän kohdisti aseeseen omat liian suuret energia- ja elinvoimavarantonsa kahdesta syystä. Jotta hänen kansansa saisi uuden, puhtaan ja voimallisen aseen taisteluun vihollisia vastaan ja jottei hän itse olisi kulunut olemattomiin oman elinvoiman tulikuumassa pyörteessä."


Tietäjä katsoo nyt suoraan minuun tarkkaillen reaktiotani. Kestää hetken ennenkuin totuus iskeytyy kovia kokeneisiin aivoihini. soturi kohdisti aseeseen omat liian suuret energiansa. jottei olisi kulunut olemattomiin.

Kohdisti aseeseen!


Syöksähdän istumaan selkä suorana ja poran katseeni suoraan tietäjän silmiin. Hän vain nyökkää hieman. Tässä siis ratkaisu pulmaani! Enää ei pelon ja epätoivon mustat vedet yritä hukuttaa minua, vaan toivon kirkas joutsensiipinen alus nostaa minut kyytiin ja kantaa minua kevyesti selässään.

Äkkiä alus katoaa altani ja loiskahdan takaisin mustaan mereen räpiköimään. Mutta millaiseen aseeseen olisi mahdollista kanavoida niin paljon puhdasta energiaa?

Tietäjä näkee kysymyksen suoraan silmistäni ja vastaa siihen ennenkuin ehdin pukea ajatuksen sanoiksi.
"Olet oikeassa, Murskaaja. Mikä tahansa ase eikä varsinkaan mikä tahansa metalli sovellu sellaiseen mitä sinulta vaaditaan."

"Ja valitettavasti minun kirjani ei kerro itse aseen valmistuksesta sanaakaan. Kuten tietosanakirjakaan ei kerro sanojen synnystä mitään." Hartiani lysähtävät joka lauseen johdosta aina vain alemmas. Tuntuu kuin jos tietäjä sanoisi yhdenkin lauseen lisää, valahtaisin lattian läpi.

"Mutta mene kiltasi johtajan puheille. Joko hän tietää jotain tai sitten pystyy osoittamaan oikean suunnan mistä alkaa etsimään."
Uusi toivo silmissäni suoristan jälleen selkäni. Muori vaikenee ja sulkee kirjansa. Nousen seisomaan kiittäen avusta ja alan tehdä lähtöä.

"Tiedä se, että joudut unohtamaan arakiittien pesään tehtävän hyökkäyksen." Muori sanoo selkäni takana vakavasti, kun pääsen ovelle. Käännyn nopeasti takaisin häneen päin.
"Mitä?! Luuletko tosiaan, että aion jättää se väliin?" Jyrähdän suuttuneena.

"Kyllä. Jos haluat elää. Jos menet niiden pesään niin menetät varmasti itsehillintäsi. Päästät vihasi valloilleen ja kulut olemattomiin. Mahdollisesti onnistut jopa tappamaan arakiittien kuningattaren, mutta entä sitten? Aina on olemassa uusia pesiä, uusia kuningattaria."

"Jätä tämä taistelu väliin, kerää ympärillesi luotettava ryhmä ja etsi pelastuksesi. Sitten voit palata ja jyrätä arakiitit maan tasalle."
Mietin tietäjän sanoja hetken ja nyökkään synkästi. Kun astun pois takahuoneesta, onnistun juuri ja juuri kuulemaan vanhan naisen kuiskaamat sanat.

"Muista että itsehillintäsi on ainoa, mikä pitää sinut elossa."



* * *


Palaan juoksujalkaa tietäjän talolta myrskyn läpi takaisin majapaikkaamme. Ystäväni ja ryhmätoverini ovat juuri valmistautumassa etsintääni, kun ryntään sisälle. Pyydän ryhmäkokousta järjestettäväksi ja odotan kunnes kaikki ovat paikalla kunnes kerron kaiken mitä olen tänään saanut tietää.


"Tuota on vaikea uskoa." Caderin sanoo epäillen. "Se kuulostaa vain niin.... vanhojen akkojen sepityksiltä. Lasten sadulta." Berserker jatkaa ajatuksissaan.

"Todellakin." Kalmah myöntää. "Se on kuin tarina soturista joka lähtee etsimään suurta jumalten lahjoittamaa asetta ja tajuaa lopulta sen tarkoittavan häntä itseään, hänen älyään ja tunteitaan."
"Olen itsekin laulanut sen tarun monta kertaa." Trubaduuri jatkaa vakavana.

"Mutta kuulitte kai itsekin sen äänen, jolla Murskis puhui kuvernöörin kokoussalissa. se ei ollut tästä maailmasta." Thann huomauttaa katsoen jokaista vuorollaan. "Ettekä te nähneet kun nostin hänet Tuonelasta."

Parantajan viimeisin huomautus saa meidät kaikki hiljaiseksi.


"Minä ainakin uskon siihen ja lähden mukaasi, mikäli Mardan antaa luvan." Kääpiö jatkaa nousten seisomaan ja tullen viereeni.
"Jos uskot siihen todella noin voimakkaasti, voit olla varma, että tulen mukaan." Cade murahtaa tullen viereeni. "En ole kouluttanut tuota paksukalloa siksi että antaisin sen kuihtua olemattomiin!"

"Näin mitä iskuja kestit maatilan taistelussa vaikka lumoukset olivatkin jo kuluneet loppuun." Lempo jyrisee laskien suuren kätensä olkapäälleni ja jatkaa vakavasti, "haluan todellakin tietää miten pysyit pystyssä."

"Kiva, että olen ainakin koe-eläimen arvoinen sinulle." Murahdan muka syyttävästi ja pieni joukkomme purskahtaa nauruun.
"Hyvä on." Salamurhaaja sanoo lopulta ja nousee seisomaan pöydän päädystä. Hän on ollut hiljaa tähän asti ja vain kuunnellut selostustani. Vain Mardanin älykkäät silmät ovat paljastaneet vilkkaan mielen niiden takaa.

"Kaksi komppaniaa on muutenkin tarpeeksi arakiitteja vastaan, varsinkin kun Nalliten lähettää kolme komppaniaa tueksi. Esityksesi teki vaikutuksen kuvernööriin, Jalmari." Mardan jatkaa hymyillen.

"Joten voitte aloittaa pakkaamisen, käyn vain ilmoittamassa asiasta Vartiostolle ja toisille ryhmänjohtajille."

Kajautamme raikuvan ilonhuudon, joka hukuttaa täysin alleen Mardanin poistuvat askeleet. Talon kiertovartijat säpsähtävät käytävässä äkillistä metakkaa ja jatkavat päätään puistellen puuduttavaa vartiointiaan.

[High king Godric]

Tautisen hyvää tarinaa! Toivon mukaan kirjotat taas pian lisää. Tuntuu kuin olis joulu , kun huomaan että oot kirjottanu uuden osan Jalmarin saagaan.

[elPANTERA]

heehee... kiitan. (kumarrus)

Tuo askinen tarinan jatko oli kirjoitettu parissa paivassa, iltavuorossa, toiden lomassa.

Siksi oli epailys, etta oli hiukan... hatarasti tehty.

Nyt on taas pakko pitaa hieman taukoa, antaa ideoitten muhia paassa. Kuitenkin kun taas jatkan, kay kuten ennenkin. Eli paatan kirjoittaa yhdella tavalla, kesken lauseen muutan toiseen ja lauseen jalkeen tarinan jatko muuttuu kolmanteen.

Mutta tosi kiva, etta edes joku tykkaa
Tuo intoa jatkaa...

[Andromedus]

Olis muuten hycä käyttää ä:tä. Luen kohta tarinan ja kommentoin.

[elPANTERA]

Skandien kaytto...

Kaytan HETI kun pystyn.
On vain kone _hieman_ jumissa...

sen seurauksena (muun muassa) skandit katosivat.

Tai vaihtohtoisesti olen aloittanut yhden miehen sodan skandien kayton ylivaltaa vastaan. Joten protestiksi en kayta pisteita kirjainten paalla.

Valitkaa siita