Valkeanharmaita usvahattaroita leijui kaupungin katukivin päällystetyn maankamaran yllä sakeana, paksuna verhona. Se, mitä noin puolentoista metrin korkeudella sumun peittämästä kadunpinnasta saattoi olla, pystyi vain arvailemaan. Salamurhaaja? Jokin toiselta olemassaolontasolta peräisin oleva, vakoojana toimiva olento? Vai oliko se kenties vain kieroutuneiden mustien eldarien vilkkaan mielikuvituksen tuotosta johtuvia arvailuja, hyvin mahdollista, mutta ei varmaa?
Kohta kaikkien villeimmätkin ajatukset ja arvailut saivat vastauksen, kun usva alkoi äkkiä perääntyä hiljaisen huminan saattelemana, Raider-liitoalusten moottoreiden tuottaman ilmavirran pyyhkäisemänä. Pari metriä maanpinnan yläpuolella leijuvat, kevyet kuljetusalukset etenivät kaupungin vilkkaimpiakin katuja pitkin, kukaan ei estellyt, ei tässä tapauksessa puhumattakaan lukemattomista muista samanlaisista, mustille eldareille tutuksi tulleista tapahtumista, joista ei puhuttu sen enempää.
Katujen reunoilla ja rakennuksien liepeillä seisovat hahmot suorastaan kannustivat tuota hurjannäköistä, mutta verraten pienehköä sotajoukkoa eteenpäin muodostaen sen reunoille kunniasaattueen tapaisen linjan, joka näytti tiheässä usvassa, kuin itse tuonpuoleiseen kadonneet, aikoja sitten kuolleet asukit olisivat tulleet takaisin maanpäälle toivottamaan sotaonnea ja nauttimaan nähtävästi tulossa olevasta verenvuodatuksesta.
Jos huhut, kuulopuheet tai vakoojien saamat, tarkat tiedot tämän juuri alkaneen hyökkäyksen kohteesta eivät olleet vielä löytäneet tietänsä kaikkien läsnäolijoiden suippoihin korviin, nyt kaikki varmasti tiesivät mitä Kabalia odotti tuskan- ja verentäytteinen ilta.
********
Ensimmäisen Raiderin molemminpuoliset, Wych-sotureiden täyttämät kuljetuslavetit pysyivät yhtä hiljaa, kuin niillä paikkaansa pitävät, puolialastomat ja villit taistelijat, joka oli todella yllättävää, sillä luulisi Wychien jo janoavan hyökkäyksen alkua ilmaisemalla sen ja muut kiihkomieliset tunteensa kimeillä, kirkkailla huudoilla ja rääkäisyillä. Kenties se oli heidän oikea tapansa keskittyä tulevaan koitokseen, jos näin oli, heitä huolestutti tai vaivasi jokin ja hyökkääjät olisivat todella pulassa.
Silti kaikki tunsivat Archoninsa, johtajansa itsevarmuuden tarttuvan, kuin väkisinkin itseensä. He olisivat varmoja voittajia, he laajentaisivat aluettaan ja nostaisivat itseään muutaman pykälän ylöspäin Commorraghin kaoottisessa hierarkiassa, jossa korkeammalle päästiin vain ja ainoastaan muiden kilpailijoiden eliminoimisella.
Archon Khiraynra hymyili itsekseen ajatellessaan tätä kaikkea, tulevan vallankasvattamisen tuottama mielihyvä näkyi lähes selvästi hänen usein niin tyyniltä, patsasmaisilta kasvoiltaan. Hänen vierellään valppaasti vahtivien Incubuksien tunteista tai ilmeistä ei ikinä pystynyt sanoa yhtään mitään, pääkallon näköiset kypärät peittivät taakseen kenties vatsaa nipistävästä odotuksesta johtuvaa hymyntapaista tai ehkä vain tyynet, ilmeettömät kasvot. Kukaan heistä ei koskaan näyttänyt tunteitaan. Ei kukaan paitsi yksi, Archon Khiraynra ajatteli pilkallisesti. Mutta sinähän olitkin loppujenlopuksi vain tyttäreeni ripustautunut pelkuri.
”Varokaa! Hypätkää nopeasti…”, rääkäisi ensimmäisen Raiderin Wychien johtaja, Succubus Ilhrana, joka oli viime hetkellä nähnyt silmänurkastaan noin sekunnin murto-osan ajan kestävän välähdyksen; heitä vastaan oli hyökätty. Raideriin iskeytyvä, kiiltävänmusta säde ei voinut olla peräisin mistään muusta, kuin mustien eldarien käyttämästä pimeydenpeitsi-kanuunasta. Viimehetkellä ketterät Wych-soturit loikkasivat refleksin omaisesti maahan pehmentäen pudotusta joustamalla polvillaan ja tekemällä maassa kuperkeikan.
Äkkiä itsevarmat hyökkääjät olivatkin nyt puolustuskannalla. Kuljetusaluksensa menettäneet Wychit pitivät suojaa nyt sen vaurioituneen rungon takana sirpalekiväärien ammusten lennellessä ja kimpoillessa heidän ympärillään. Raiderin vierustoilla marssineet jalkamiesryhmät avasivat nopean konemaisesti vastatulen ampuen savun sekaan. Succubus Ilhrana näytti kädellään hyökkäysmerkin toisen jalkamiesryhmän johtajalle, Sybariitille, joka vastasi ymmärtäneensä nyökkäämällä.
Luoteja uhmaten jakautunut Wych-ryhmä lähti juoksemaan savun sekaan kahdesta eri suunnasta samalla, kun Sybariitti viittasi joukkonsa ampumaan suojatulta puolialastomien, heikosti luoteja vastustavien lähitaistelijoiden onnistumisen varmistamiseksi. Savun seasta vastattiin samanlaisella ammusryöpyllä jalkaväkeä kohti, Wychit olivat päässeet pois näköpiiristä, edenneet savun sekaan.
Äkkiä joku vastapuolen tulittajista näki valon välähtävän hopeisen terän pinnalla, savun seassa, hätääntyneenä hän huusi Wycheistä varoittavan huudon joukkiolleen, joka alkoi tulittaa villisti joka puolelle haravoiden järjestelmällisesti lähiympäristön, mutta piti silti huolen myös vastapuolen tulitukeen vastaamisesta.
Tuli taukosi. Hiljaisuus. Vastapuolen etummaiset miehet hengittivät nopeasti ladatessaan aseitaan. Sitten välähdys, sama hopeainen välähdys, jonka joku vihollisista oli nähnyt, itse asiassa sama mies, joka makasi nyt yhtäkkiä omassa verilammikossaan tovereidensa velttojen ruhojen ympäröimänä. Kuului Succubuksen mielihyvää tihkuva rääkäisy, jalkaväki lopetti tulittamisen. Hyökkääjät olivat polttaneet ensimmäisen merkkinsä Palavan Kallon Kabalin puolustajien vaaleaan lihaan.
********
Incubukset päästivät hengästyneen miehen ohitseen. Tämän järkyttynyt ilme kertoi heille kaiken, mitä oli tällä hetkellä aiheellista tietää, mutta Archonille hänen pitäisi vielä pystyä puhumaan, kertomaan omin sanoin mitä oli tapahtunut. Kenties hänen elämänsä päättyisi vain parin minuutin päästä, mutta ei ennen, kuin tekisi velvollisuutensa ja toimittaisi viestinsä perille. Lojaalisuus oli todella harvinainen ja toivottu asia itserakkauden vedessä kylpevässä Commorraghissa, se olisi ainut avu, mikä saattaisi pelastaa tämän miehen.
”Archon Nielthran, Palavan Kallon Kabalin yksinoikeutettu johtajamme…”, mies sopersi peruskohteliaisuudet, kuten tapana oli.
”Hiiteen tavat.”, Archon Nielthran keskeytti hänet ärtyneenä. ”Kerro heti, mitä tapahtui, onnistuiko väijytyksemme.?” Viestintuoja suorastaan näytti kutistuvan Archonin edessä ja hänen säälittävät asian kiertely yritykset tekivät Nielhranista silminnähden lähes jättiläisen tähän verrattuna. ”Kerro heti!”, Archon karjui uhkaavasti. Mies yskäisi vaivaantuneesti, hänen kurkkunsa oli yhtä kuiva, kuin orjien, joita hän itsekin oli joskus ollut ryöväämässä muilta planeetoilta.
”M-me epäonnistuimme.”, mies onnistui lopulta sanomaan. Hän sulki silmänsä odottaen Archonin riipaisevaa tuskantuojan iskua, joka satuttaisi häntä nimensä mukaisesti, tuskallisesti. Mutta sitä ei tullut.
********
Taktisen miehen kasvoista saattoi oudolla tavalla nähdä samanaikaisesti syvää ärtyneisyyttä ja suupieliä nostattavaa voitonriemua. Heidät oli väijytetty, mutta nuo juonivat, typerykset eivät olleet pystyneet pysäyttämään Viiltävän Kuoleman kurinalaisia etujoukkoja.
Ensimmäistä kertaa tämän, kuin olettaakin saattaa, verisesti alkaneen sotaretken aikana Archon Khiraynra katsahti tyttäreensä, joka seisoi yhä suoraselkäisenä hänen omaan Raider-liituriinsa rakennetun valtaistuimen takana. Sylenna laski katseensa isäänsä nuo smaragdinvihreät, lumoavat silmät loistaen taistelun alkamisen kiihkosta. Välillä hänet kätensä olivat nytkähdelleet halusta päästä mukaan, mutta hän ei voinut, valtaanpääsyä ei edistettäisi sillä tavalla. Väristyksien kulkiessa pitkin hänen lähes paljasta selkäänsä, hän sai suorastaan taistella omia mielihalujansa vastaan, ettei vain antautuisi syöksymään suin päin vuodattamaan vihollistensa, tai pahimmassa tapauksessa omaa vertansa.
”Huomaan, että nautit tästä.”, Khiraynra sanoi tyttärelleen. ”Silmäsi, nuo kaksi kiihkomielistä liekkiä janoavat päästä sylkemään kipinöitään ympärilleen sytyttäen roihuja, jotka polttaisivat tiensä vihollistemme haarniskoiden läpi ja sulattaisivat heidän lihansa, niin, että he tuntisivat kipua aina siihen hetkeen asti, kun heidän sielunsa jättää ruumiin ja siirtyy Khainen, jumalamme tykö.” Sylenna katsoi isäänsä pitkän tovin, siltä se ainakin tuntui. Khiraynran kokemus kuului hänen sanoissaan, tuntui, kuin hän olisi puhunut eritoten omasta puolestaan. Tytär hiljentyi täydellisesti. ”Tiedän täysin, miltä sinulta tuntuu, mutta toivon sinun pysyvän luonani, turvaamassa selustaani.”, Archon sanoi ymmärtäväisesti. Toivomus oli todella outo mustien eldarien keskuudessa, mutta isänsä sanojen mykistämänä, Sylenna, nyökkäsi hitaasti ja totteli, tukahdutti mielihalunsa parhaansa mukaan.
********
Palavan Kallon Kabalin muurien sisäpuolelle oli tunkeuduttu. Raider-liitureihin istutetut pimeydenpeitset olivat tuhonneet suurimmat osat vaikeimmin läpipäästävistä esteistä; portit, muurit, niin, että niissä matkustavat Wych- ja jalkamiesryhmät saattoivat hajaantua pienempiin joukkioihin Palavan Kallon muurien sisäpuolella ja näin ollen hiillostaa puolustajia lähes joka puolelta.
Jalkaväen tulituesta huolimatta Succubus Ilhranan ryhmä oli kärsinyt raskaita tappioita, kun he vihdoin pääsivät sisemmän, palatsiin johtavalle portille. Yhteisen hyvän nimissä jäljelle jääneet jalkamiehet asettuivat suojaavasti ryvettyneiden, mutta täysin haltioissaan olevien, nopeasti hengittävien Wychien ympärille, muodostaen portin juurelle puolikaaren. Aikailematta hetkeäkään yksi, puolialaston soturi vetäisi remmeillä hänen selkäänsä sidotun lyhyen, mutta paksun tuliaseen hentoisiin käsiinsä. Hän harppasi muutaman reilun askeleen taaksepäin, tuki aseen perän olkapäätään vasten ja käynnisti sen. Samanlainen kiiltävänmusta säde, joka oli tuhonnut tämän nimenomaisen Wych-joukon kuljetusaluksen, purkautui aseen piipusta räjäyttäen porttiin eldarin mentävän aukon. Hyökkääjät olivat päämäärässään.
********
Archon Khiraynran viestintälaite kähisi ilmoituksen loputtua. Ilmeisen tyytyväisenä hän risti kätensä rinnalleen ja nojautui istuimen nojaa vasten.
”Olemme sisällä tyttäreni.”, hän sanoi pehmeällä, nyt innostuneella äänellään, kääntymättä lainkaan katsomaan puhumisensa kohdetta. ”Et arvaakaan miten innoissani olen tästä, me tulemme voittamaan meitä selvästi ylemmän Kabalin.” Archon pyöritteli tätä ihanaa ajatusta kielellään antaen sen makean maun liueta hitaasti hänen suuhunsa…Toivottavasti jäädäkseen.
”Ei kai sinulla ole mitään omia suunnitelmiasi tämän hyökkäyksen varalle, tyttäreni?”, Khiraynra kysyi vihjailevan pehmeästi. ”Tytär…Vastaa minulle. Olet pysynyt epätavallisen hiljaa jo pitkän aikaa.”, ärtymys alkoi kuulua jo hänen äänessään. Ärtyneisyys ei auttanut ollenkaan, vastausta ei tullut. Lopulta niskoitteluun kyllästynyt Archon-isä kääntyi valtaistuimellaan aikoen läksyttää tytärtään, mutta miten pystyy rankaista, jos rankaisun kohdetta ei ole? Sylenna oli poissa.
”Missä on tyttäreni?”, Archon Khiraynra karjui henkivartijoilleen tarttuen yhtä heistä kurkusta, tempaisten hänet tasapainosta ja painaen hänen päänsä liikkuvan Raiderin reunan yli. Kaksi Incubusta tarttui häntä kevyesti olkapäistä pyytäen hän rauhoittumaan. Archonin hengitys tasaantui hiljalleen, hän nosti katseensa taivaisiin, kohta hän kysyi puoleksi häntä ympäröivältä maailmalta ja puoleksi Incubusiltaan: ”Miten ihmeessä ette nähneet hänen poistuvan?”
********
Ilhrana ja hänen pieni Wychejä ja jalkaväkeä sisältävä joukkonsa liikkui hiljaa palatsin sisällä. Se saattoi ja varmasti olikin turhaa, mutta he eivät halunneet ottaa turhia riskejä. Äkkiä yksi miehistä hätkähti voimakkaan, korviin sattuvan räjähdyksen kuullessaan. Kaikki saivat vastauksen aavistuksilleen Ilhranan vastattua viestimeensä, palatsin itäseinä oli murrettu. Nyt he saattoivat suunnitella liikkeensä ja toteuttaa suunnitelmansa loppuun paljon helpommin, sillä suurin osa puolustajista kaiken järjen mukaisesti oli torjumassa suurinta iskua. Silti koskaan ei voisi olla liian varovainen.
Vastarintaa ei kohdattua paljoakaan; muutama, pieni partio, joista he selviytyivät onneksi helpohkosti. He astelivat lähes varpaillaan, hiljaa, mutta nopeasti. Äkkiä Ilhrana nosti kätensä pystyyn, hän oli nähnyt jonkun… Jonkun, joka oli myös nähnyt hänet. Mustat eldarit olivat nähneet tällaisia olentoja monesti ja mikä sitäkin kamalampaa, he olivat nähneet joitakin muutettavan tällaisiksi, mutta se ei heitä hätkähdyttänyt, ei tässä kaupungissa. Irvokkaan näköiset, paikoitellen nahattomat hahmot astelivat kömpelösti heitä kohti suuret, suoraan heidän ranteisiinsa istutetut, käyrät terät ojossa.
Nämä kurjat olivat kenties joskus olleet ihmisiä, orjia, ehkä jopa mustiakin eldareita, mutta nyt heidän kaikki inhimillisyys näytti riistetyn heiltä jättäen jäljelle vain lähes tyhjän kuoren vailla mitään tarkoitusta elämässä… Ellei niille sitä sitten tarjottu, niin, kuin Homonkulukset tekivät useasti. Tappaminen, siinä elämäntehtävä.
Vaikka he tiesivät sen olevan turhaa, jalkamiehet antoivat sirpalekivääriensä- ja kanuunojensa tulen roihuta pakokauhun voimalla. Olennot eivät edes kunnolla nytkähtäneet ammusten osumista, jatkoivat vakain askelin matkaa kohti heidän elämäntehtävänsä yhtä porrasta. Jotkut jopa ryömivät raahaten onnettoman näköistä takaruumistaan eteenpäin yrittäen saada otetta lattiasta. Wychit perääntyivät hitaasti, jalkaväki jatkoi tulitustaan huutaen ylistyksiä Kabalillensa ja jumalallensa. Lopulta, kun olennot näyttivät olevan kohta kosketusetäisyydellä, myös jalkaväki alkoi perääntyä… Liian myöhään. Vaikka sitä ei näiden olentojen liikkumisesta päätellen uskoisikaan, ne pystyivät reagoimaan nopeasti, tämä yllätti miehet. Juuri, kun he alkoivat perääntyä, kolme läheisintä loikkasi yllättävän ketterästi partaveitsen terävät, kirveenmuotoiset terät ylhäällä, leikaten ensimmäisille olkapäästä alaspäin vievän syvän viillon.
Kapealla käytävällä taisteleminen oli hankalaa, miehet olivat jättäneet itsensä varmaan, tuskaiseen kuolemaan. Verta oli kaikkialla; sen punaiset roiskeet olivat ylettyneet jopa seinille asti, sen määrä näytti kiihdyttävän olentojen tappamistahtia entisestään, ainakin niiden mielestä, jotka tällä hetkellä olivat alakynnessä. Jalkamies väisti kapean terän viime tingassa sen viilettäessä ilman halki hänen yläpuoleltaan. Vasemmalta tulevat terä pysähtyi hänen aseensa päässä olevaan piikkiin, mutta lyönnin voima kirvoitti aseen melkein hänen käsistään, hän kadotti tasapainonsa Kuoleman käyrän terän pudotessa.
Miehen hämmästykseksi mitään muuta ei tapahtunutkaan, kun lämmin, silmiä polttava musta aalto. Irvokas olento lensi ainakin viisi metriä taaksepäin ilman halki, roiskuttaen vertaan ja, jos niitä niiksi pystyi sanomaan, sisäelimiään ympäriinsä mennessään. Wychien ase oli toiminut.
Nyt oli todellisten lähitaistelijoiden vuoro hyökätä. Wych-soturit suorastaan näyttivät pelmahtavan kirkkaaseen liekkiin heidän hyökätessään yhtenäisenä, punaisena salama kohti sitkeää vihollista. Salama jakautui viideksi, pienemmäksi, mutta sitäkin kirkkaammaksi kipinäksi, jotka hyökkäsivät villisti kiljuen tehden taidokkaita iskusarjoja terävillä aseillaan. Nopeat Wychit haavoittivat olentoja useita kertoja, mutta sillä ei näyttänyt olevan sen suurempaa tulosta, kuin niiden veren vuodattaminen.
Ilhrana loikkasi seinää apuna käyttäen yhden olennon taakse heilauttaen tuskantuoja-ruoskaansa ilmalennon aikana ja kietoen sen otuksen nahattoman niskan ympärille. Succubus laskeutui kivuliaasti maahan toiselle polvelleen saaden enemmän voimaa nykäisyynsä, kuului murtuvan niskan ääni ja Ilhranan hämmästykseksi liikkumaton, mutta yhä yhtä irvokas ruumis näytti liikkumattomana huomattavasti inhimillisemmältä, kuin vielä muutama sekunti sitten. Yhtäkkiä hän tunsi kipua kyljessään, kosketettuaan itseään tuskaisesta paikasta, hän tunsi lämpimän veren valuvan sormenpäistään alas kohti kämmentä. Tuskan aiheuttaja irrottautui irti hänen ruumiistaan, hänen verensä virtasi lähes valtoimenaan, siitä johtuvan hukan aiheuttama tajuttomuus alkoi pikkuhiljaa sumentaa hänen silmiään ja häiritä hänen motoriikkaansa. Nyt kylmä ja kova lattia tuntuikin kutsuvalta ja pehmeältä. Hän näki yhden sotureistaan kaatuvan verissään lattialle ja sulki silmänsä väsyneenä.
Kalahdus. Yhtä kirkas, kuin sitä seurannut kimeä kirkaisu. Jotenkin tuo äänten yhdistelmä toi kuiviin vuotavan Succubuksen mieleen elämän, hän yritti vaivoin avata silmiään. Ottaen puolisokeasti tukea maassa makaavasta, verestä liukkaasta ruumiista ja seinästä, hän nousi pystyyn. Pökerryksissä, hän näki vain epämääräisiä, sumeita hahmoja. Ilhrana tunsi lämmön leviävän hitaasti suoniinsa, jonka jälkeen vasta tunsi pienen piston olkavarressaan ja saattoi nähdä.
Jäljellejääneet kolme Wychiä olivat yhtä hämmästyneitä ja kiihkoissaan, kuin johtajansakin. Sinertäväihoinen, kaunisvartaloinen nainen oli tullut auttamaan heitä, kuin taivaista tullut surmankylväjä. Ja hän oli juuri se, jota kaikki Viiltävän Kuoleman Wych-soturit ihannoivat, Archonin tytär, Sylenna.
”Valtiatar.”, Ilhrana lankesi toisen polvensa varaan. Kenties osaksi tätä reaktiota joudutti verenhukan yhä tainnuttava vaikutus, mutta jopa hänkin, joka tunnettiin Wychien keskuudessa erittäin itsekunnioittavana luonteena, olisi mieluusti ottanut miekan sivalluksen käteensä Sylennan puolesta, jos se olisi jotenkin auttanut hänen valtiatartaan.
”Teidän onneksi tulin ajoissa.”, Sylenna sanoi hieman itserakkaasti vilkaisten maassa makaavia irvotuksien ruumiita. ”Hyvä, että kutsuit minua viestimelläsi ajoissa, olisi ollut vaikeaa yrittää poistua isäni alukselta liian pienellä varoitusajalla.” Nuori Succubus yritti vastata jotain, mutta tuupertui maahan väsyneenä, hänen valtiattarensa antaman ruiskeen vaikutus vei hänen voimiaan, mutta kuitenkin paransi nopeaa vauhtia.
”Herää.”, kuului lempeä käsky. Silmät rävähtivät pakonalaisesti auki ja katsoivat suoraan smaragdinvihreisiin, metallinvärisen kypärän pakotetuissa aukoissa kimmeltäviin jalokiviin. Ilhrana nousi huterasti pystyyn, seinään nojaten. Hän piteli päätään käsissään peittäen silmänsä kirkkaalta valolta, joka aiheutti hänelle päänsärkyä. Sitten hän ryhdisti selkänsä mahdollisimman luontevasti, Sylenna nyökkäsi hyväksyvästi.
Lyhyttä, tulikuvioilla koristeltua peistä ja pitkää tikaria kantava nainen tarkasteli joukkojaan: kaksi tavallista jalkamiestä, kolme Wychiä ja Ilhrana. Pieni, mutta arvaamaton joukkio. Sylenna käski kahta miestä ottamaan mukaansa kuolleiden tovereidensa käyttämät sirpalekanuunat, hän vilkaisi Wychien käyttämän räjäyttäjä-aseen puoleen ja katsoi kysyvästi yhtä puolialastonta naista. Tämä pudisti päätään harmistuneena.
”Tietäkääkin, että olemme menossa kyläilemään suoraan Archon Nielthranin valtaistuinsaliin…”, Sylenna sanoi ankarasti, ”…Joten käyttäytykääkin siivosti.”, hän lisäsi virnistäen ilkikurisesti.
”Näissä osissa muut joukkomme eivät ole vielä ehtineet käydä.”, sinertävänharmaa-ihoinen nainen sanoi. ”He moukaroivat enimmäkseen itäpuolta ja me saamme kaikessa rauhassa hipsiä sisään pikku visiitille.” Muut nyökkäsivät hupaisa ilme naamallaan ja jatkoivat matkaansa.
Matkan lähentyessä loppuaan, Ilhranakin voimistui ja virkosi . Tämän pienen joukon tämänhetkinen, keskeinen, tulevien tapahtumien odottamisen into teki heidät voimakkaiksi ja rohkaisi. Kaikki saivat huomata, että Sylenna oli ollut tarkkaavaisena mukana taktiikkaneuvottelussa ja oli pannut vakoojien hankkimat, Palavan Kallon palatsin piirustukset tarkoin mieleensä, vaikka mahdotonta olisikin ollut muistaa kaikkien käytävien päättymispisteet ja minne kukin ovi vei, he harhailivat välillä.
Musta, kultaupotuksin koristeltu portti seisoi heidän edessään jykevänä, kuin se olisi ollut vain kallioon veistetty kuvajainen. Tyydyttävä tunne siitä, että juuri hän itse, Sylenna, oli johtanut heidät kaiken keskukseen, siihen, johon hänen isänsäkin tähtäsi pääsevänsä, mutta ulkopuolelta käsin. Epätavallinen musta eldari painoi hellästi sinertävät sormenpäänsä portin viileää, mustaa metallia vasten. Hänen ja heidän kaikkien hämmästykseksi se aukenikin, portin ulkonäköön nähden kummallista kyllä, äänettömästi, vaikka he kaikki kuulivat päässään sen metallin raapivan äänen lattiaa vasten. Heidät oli kutsuttu.
”Astu toki sisään Viiltävän Kuoleman prinsessa.”, kuului kohtelias kutsu salin loppupäästä. Metallinaamion puoleksi verhoama pää siihen sopivine vartaloin astui koko kauneudessaan ja kauheudessaan hohtavan valtaistuinsalin kiiltävälle lattialle, josta saattoi erottaa oman kuvansakin melko tarkasti.
”Terve sinulle Palavan Kallon Archon Nielthran, vai pitäisikö oikeastaan sanoa Palaneen Kallon kuollut Archon Unohdettu?”, Sylenna sanoi ivallisesti ja kumarsi syvään.
”Pilkkaat miestä kuoleman partaalla?”, Nielthran torui leikkisästi naurahtaen. ”Häpeäisit.”
”Aina!”, Sylenna sanoi terävästi. ”Ja sinun tapauksessasi poikkeaisin kaikista viimeisimmin.” Sinertäväihoinen nainen lähti astelemaan vakain, varmoin askelin, kohti salin peräpäätä ja siellä odottavaa Archonia.
Jokin oli vinossa ja hän tunsi sen. Incubus-kaarti oli poissa, Nielthran olisi käytännöllisesti katsoen vain omien taistelutaitojensa varassa ja vaikka ne huomattavat olivatkin, se ei sopinut Kabalin Archonille. Ovelasti virnistävä mies oli noussut seisomaan tummalta valtaistuimeltaan ja katseli nyt Sylennaa, jokaista hänen ottamaa askelta, jokaista vartalon liikahdusta, hänen kahta asettaan, jotka olivat tuoneet kuolon jo niin monelle mustalle eldarille, mukaan lukien hänen murenevan Kabalinsa edustajia.
Pyörähdettyään nopearefleksinen Sylenna tunsi terävän veitsen tuottaman ilmavirran viuhahtavan aivan vasemman korvansa vierestä, osuessaan tuo isku olisi tuonut varman, tuskallisen kuoleman. Väistettyään kaulan sivulle suunnatun terän, hän ryhtyi suoraan vastahyökkäykseen, itse asiassa väistö oli jo ollut osa sitä. Sylenna jatkoi liikettään viemällä aseensa eteensä ja viiltämällä näkymätöntä vastustajaansa kahteen paikkaan. Ilmeisesti vain toinen iskuista oli osunut, mutta se riitti, sillä noin puolentoista metrin korkeudella valtaistuinsalin lattiasta kimmelsi punainen veriläikkä tyhjän päällä. Nopeasti virtaava veri maalasi nopeasti salamurhaajalle ääriviivat ja muodot, noiden taitavien ammatinharjoittajien käyttämä näkymättömyys hälveni paljastaen mustiin nahkavaatteisiin pukeutuneen miehen.
”Oi, että sinä osaatkin olla ovela.”, Sylenna pilkkasi nyt nähtävästi ärsyyntynyttä Nielthrania. ”Pistää nyt palkkamurhaaja tekemään likaiset työt.” Nainen katsahti pieneen ryhmäänsä nyökäten päätään vakavailmeisenä, hänelle vastattiin samalla tavalla. Sylenna otti varovaisesti askeleen eteenpäin, ja toisen.
”Ei enää temppuja!”, nainen varoitti tiukasti osoittaen lyhyellä peitsellään Nielthrania, joka hänen ilokseen ja hämmästyksekseen astuikin valtaistuinkorokkeelta alas koura-tuskantuoja ojolla, päättäväinen ilme kasvoillaan.
”Minä lupaan.”, Archon sanoi huolettomalla äänellä painaen kätensä juhlallisesti sydämensä kohdalle. Äkkiä hän päästi raivokkaan karjaisun ja alkoi juosta tuskantuoja koholla Sylennaa kohti, kuin Kabalinsa menettänyt viimeiseen, epätoivoiseen iskuunsa, jonka soisi viedä mukanaan mahdollisimman monta vastustajaa, valmistautunut mies.
Mies oli jo lähellä. Sylenna nosti rauhallisesti aseensa eteensä odottaen. Nielthran loikkasi häntä kohti karjuen hulluudessaan. Kuinka ontuva hyökkäys, hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia, Sylenna ajatteli. Archonin ollessa yhä ilmassa hyppynsä voimasta, nainen survaisi molemmat aseensa hänen haarniskoitua vatsaansa kohti ja tavoittivat… Vain ilmaa. Hätkähtäneellä Sylennalla ei olisi paljoa aikaa väistää seuraavaa hyökkäystä.
Vaistomaisesti hän nosti peitsensä liekkikuvioilla koristellun lappeen kylkensä suojaksi. Incubusien tunnusomainen Rankaisija-hilparin terä nirhaisi häntä kipeästi, vaikka olikin saanut ohjattua iskun melkein kokonaan sivuun. Hän vei kätensä haavalle ja ähkäisi. Ja vaikka hän ei sitä ikinä itselleensä myöntäisi, hän sai väistettyä seuraavan lyönnin osaksi pakokauhun tuottaman selviytymisentahdon avulla. Sylenna perääntyi.
Välittömästi kaksi Incubusta astui näkyviin. Pylväisiin piiloutuneet suojelijat astuivat naista koti hilparit, joista toisen terä oli verinen, koholla. Sinertäväihoinen musta eldari perääntyi hitaasti taaksepäin selkä kumarassa. Kuului laukauksia. Sirpalekanuunoiden ammukset, jotka olivat tässä tilanteessa Sylennalle, kuin apuun lentäviä enkeleitä, vihelsivät ilman halki ja iskeytyivät Incubusiin. Henkivartijoiden kovasta haarniskasta huolimatta, he haavoittuivat vakavasti, toivoa ei ollut, sillä sini-ihoisen eldarin johtama, pieni joukko jatkoi tulitustaan aina siihen asti, kunnes molemmat pääkallokypäräiset antoivat periksi kuolemalle. Veri norui hitaasti heidän haarniskan väliköistään liaten lähes peilipintaisen lattian.
”Tule esiin pelkuri!”, raivostunut Sylenna suorastaan rääkyi pidellen yhä kylkeään. ”Eikö sinulla pirunulosteella ole rohkeutta kohdata minua?” Alkoi kuulua hyytävää naurua, joka kaikui valtaistuinsalin katon holvikaarissa saaden sen kuulostamaan mahtipontiselta. Sinertävänharmaaihoinen nainen kääntyili villisti ympärilleen, hänen katseensa ja liikkeensä olivat, kuin nurkkaan ajetulla eläimellä.
”Voi kyllä on rakas prinsessa.”, Nielthranin itsevarma ääni kumisi. ”Et arvaakaan, kuinka paljon minua haluttaa repiä sydämesi irti sinertävästä rinnastasi ja katsella sitä kourassani, kun se sykkii viimeisen kerran. Silloin tiedän, että olet kuollut.”
Nyt mies seisoi vain parin askeleen päässä hänestä. Hän oli riisunut viittansa ja katseli Sylennaa surmanhehku silmissään.
”Enää en ole pelkkä kuvajainen.”, Nielthran varoitti leikkisästi. Nainen kohotti päätään ja poimi peitsensä lattialta, kipu kyljessä kasvoi, mutta hänen täytyi liikkua.
”No hyvä, sittenhän voinkin tappaa sinut.”, Sylenna totesi ja hyökkäsi.
Peitsi löi alhaalta, pitkä tikari lennähti oikealta kohti miehen kaulaa. Nielthran potkaisi saappaallaan peitsen lapetta ja vangitsi tikarin hänen tuskantuoja-kouransa nyrkin sisään. Sylenna potkaisi tätä vatsaan ja sai aseensa irti. Miehen horjahtaessa hän teki sarjan hyökkäyksiä ja onnistui vangitsemaan miehen kiinni itseensä, kun peitsi lukkiutui tuskantuojaan.
”Ei kai sinulla ole enää varasuunnitelmaa? Sinähän siis kuolet täällä eikö totta?”, Sylenna kysyi hymyillen.
”Minulla on aina varasuunnitelma tyttöseni, mutta se ei liity tähän taisteluun.”, mies vastasi potkaisten naista reiteen, joka kaatui lattialle, peitsi kirposi hänen kädestään. Sylenna makasi takapuolellaan lattialla hymyillen vienosti, mutta pitäen tikariaan näkyvillä.
”Katsos prinsessa, minulle on jo tehty tarjous.”, Nielthran kertoi ja laskeutui polvilleen naisen eteen. ”Eräs toinen Kabali haluaa minusta Draconin itselleen, eikä sellaisesta tarjouksesta voi kieltäytyä.”
”Kai ymmärrät ettei sinulle anneta, kuin tarkoin rajattua valtaa, sehän ei ole sinun Kabalisi toisin, kuin tämä elämäntyösi.”
”Kabaleita tulee ja menee, olen varma, että ensimmäinen Archonini olisi todella kiinnostunut tuhoamaan teidän, nyt hyökkäyksen takia, heikentyneen pikku seuranne.”, Nielthran sanoi painottaen sanaa ”ensimmäinen.”
”Turhaan uneksit oi Unohdettu…”, Sylenna pilkkasi. ”…Sillä täältä et pääse heräämään ja toteuttamaan unelmiasi.” Nainen hyökkäsi.
Nielthran joutui nopeasti puolustuskannalle naisen ladellessa tarkkoja iskuja jatkuvalla syötöllä. Lopulta Sylenna näki aukon. Hän käänsi tikarinsa nopeasti kädessään, että voisi survaista ja sen hän tekikin. Tikarin hohtava kärki viiletti nopeasti kohti miehen kurkkua. Se osui… Mutta kimposi pois mustan, miehenääriviivan välähdyksen saattelemana. Kirottu varjokilpi, miten tuo oli päässyt unohtumaan? Sylenna ajatteli ärtyneenä. Nyt mies sai ottaa iskuja vastaan entistä kovemmin, ne mitä hän ei pystynyt enää torjumaan iskostuivat hänen varjokilpeensä ja kimposivat vaarattomasti pois.
Koura ja tikari kalahtelivat vähän väliä, välillä kuului varjokilven päästämä sihahdus, aseen osuessa siihen. Sylenna alkoi väsyä, vaikkakin piti sen piilossa, kipu ei häirinnyt enää taistelun tohinassa, hänen olisi ratkaistava tämä. Potkaisten Nielthrania äkkiarvaamatta polveen, mies lennähti kädet ylhäällä taaksepäin yrittäen löytää tasapainonsa. Nainen oli jo hänen kimpussaan ladellen nopeita iskuja tärkeisiin paikkoihin, päähän, vatsaan, jotka kaikki kumminkin olivat täysin tehottomia. Sini-ihoinen musta eldari jatkoi kärsivällisenä taistelemistaan torjuen aina välillä miehen epätoivoiset huitaisut. Jatkuva iskusarja alkoi kuumottaa varjokilpeä, ylikuormitus oli lähellä.
Nielthran ähkäisi tuskissaan tikarin viiltäessä häntä kipeästi olkavarteen. Nainen pysähtyi hämmästyneenä katsomaan vuoronperään asettaan ja vuoroin kättään pitelevää, hengästynyttä miestä. Naisen silmät syttyivät roihujen lailla palamaan metallinaamion silmäkuopissa, murhanhimoinen katse hätkähdytti lyödyn miehen, niin, että edes hänen leukaansa osuva, luja potku ja sitä seurannut tikarinupotus hänen oikean reiden yläosaan ei tehnyt samaa vaikutusta.
Nielthran piteli reittään ja yritti kiskoa tikaria irti. Kuitenkin halvaannuttava kipu hänen jalassaan jätti hänen säälittävät yrityksensä vain yrityksiksi. Sylenna kääntyi selin hakeakseen yhä lattialla lojuvan peitsi-tuskantuojansa. Mies tuijotti häntä kauhun ja uhman vallassa hänen astellessa suoraan itsensä eteen.
”Mene pois, minulla on kiire Myrkytetyn Terän Kabalin palatsiin!”, Nielthran houraili tuskissaan ärtyneesti.
”Soo Soo.”, Sylenna heilutteli sormeaan miehen edessä leikillisesti. ”On aika jatkaa unosia.” Sen sanottuaan nainen otti peitsen käteensä keihäänheittäjän tavoin ja vei sen harppuunamaisesti ylös.
”Kauniita unia.”, Sylenna toivotti hymyille lapsekkaasti. Hän survaisi tuskantuoja-peitsensä alaspäin, suoraan entisen Archon Nielthranin rintakehän lävitse sellaisella voimalla, että hän saattoi kuulla pienen kolahduksen, kun aseen kärki oli puhkaissut tiensä ulos miehen selästä ja iskeytynyt lattiaan.
”Valtiatar?”, Ilhrana kysyi varovasti Sylennalta. Sinertäväihoinen nainen vetäisi peitsensä irti lattiasta ja Nielthranin ruumiista. Hän kääntyi Succubusin puoleen ja katsoi tätä.
”Lähdetään.”, hän sanoi. ”Meillä on hyviä uutisia kerrottavana isälleni.” Näin sanottuaan Sylenna kohotti aseensa ja löi tuskantuojallaan miehen kaulaan, aseen voima katkaisi niskan ja pää keinahti toiselle puolelleen. Siniharmaat sormet tarttuivat pitkiin, ruskeisiin hiuksiin ja nostivat äänettömään huutoon vääntyneet kasvot oman naamansa tasolle. Nainen sylkäisi miehen kääntyneisiin silmiin ja viittasi muille lähtömerkin.
Rakentavaa kommentia. Miksi se on huono/hyvä? MItä vielä pitäisi tehdä ja pläpläplä. Kiitos. Ja kun tuolla muissa tarinoissa iästä puheltiin(en tiiä mitä järkeä, mutta), olen 15vuotias.
Viiltävä Kuolema osa.4: Palanut Kallo
-
High king Godric
- Viestit: 422
- Liittynyt: Su 25.05.2003 11:25
- Paikkakunta: Espoo
