Wilhelm nuori soturipappi osa II
Wilhelm nousi sängyltään seisomaan lattialle. Hänen haavansa olivat jo parantuneet, mutta hän ei vielä ollut taistelukuntoinen. Vaikka hän jatkuvasti yritti vakuuttaa luostarin vanhinta hyvinvoinnistaan, hän ei päässyt lähtemään luostarista. Wilhelm käveli pöytänsä ääreen ja aloitti Sigmarin Evankeliumin lukemisen, vaikka osasi sen jo ulkoa. Wilhelm uskoi saavansa siitä vastauksia menneisyytensä ja nykyhetken tapahtumiin. Kun Wilhelm sai luettua Evankeliumin hän huomasi, että oli jo ilta, ja että iltahartaus oli alkamassa, sillä käytävässä kaikui matalalla äänellä iltahymni, jota hartauteen menevät papit lauloivat. Wilhelm seurasi veljiään iltahartauteen ja tunsi kuinka jokin näkymätön voima seurasi häntä koko hartauden ajan. Palattuaan huoneeseensa Wilhelm otti pienen palan kuivattua lihaa, siunasi sen Sigmarin nimeen ja söi sen. Häntä alkoi väsyttää ja hän päätti käydä nukkumaan. Hän oli koko yön hyvin rauhaton eikä saanut nukutuksi, vaikka hän kuinka yritti. Aamuun mennessä hän ei ollut nukkunut lähes yhtään, mutta ei ollut väsynyt ja se yllätti hänet. Wilhelm päätti taas käydä Vanhimman luona.
Wilhelm käveli asumussiiven ahtaita käytäviä pitkin kohti pääsalia. Pääsali oli valtaisan kokoinen. Sen kattoon oli maalattu suuri kattomaalaus Sigmarista ja seinillä oli maalauksia Sigmarin suurista teoista. Pian hän jo saapui Vanhimman työhuoneen edustalle. Wilhelm koputti oveen, ei vastausta. Wilhelm koputti uudelleen, ei vieläkään mitään. Vanhimman täytyy olla puutarhassa. Juuri kun Wilhelm oli lähdössä, ovi avautui ja Vanhin sanoi:
- ”Wilhelm… Olisihan minun pitänyt arvata”, hän avasi ovea ja väisti Wilhelmin tieltä. Wilhelm astui ovesta sisään Vanhimman huoneeseen. Vanhimman huoneen seinillä oli suuret kirjahyllyt, jotka olivat täynnä kirjoja Sigmarista sekä Kaaoksesta. Vanhin laittoi oven kiinni ja asteli istumaan vaatimattoman työpöytänsä ääreen ja sanoi:
- ”Olet täällä taas kysymässä, voitko lähteä taas jahtaamaan Kaaoksen voimia… En näköjään voi enää estellä sinua… Saat lähteä, mutta ennen sitä ota vastaan Sigmarin siunaus.” Wilhelm polvistui Vanhimman eteen. Vanhin nousi tuolistaan, asetti kätensä Wilhelmin pään päälle ja lausui Sigmarin rukouksen. Wilhelm nousi ja teki kädellään vasaran kuvan rintaansa.
- ”Toivottavasti tulet tällä kertaa ehjänä takaisin. En haluaisi menettää lupaavinta soturipapin alkuani, sitten Fredrick Rohkean…” Vanhin sanoi ja käveli kohti ovea.
- ”Älä pelkää! Tunnen, että Sigmar on kanssani tänään”, Wilhelm sanoi ja käveli ulos ovesta.
- ”Olkoon Sigmar kanssasi”, huokasi Vanhin ja palasi työpöytänsä ääreen suljettuaan oven.
Wilhelm oli innoissaan, sillä hän ei ollut päässyt luostarista ulos kuukauteen. Hän käveli takaisin huoneeseensa. Wilhelm avasi huoneensa oven ja asteli sisään. Hän otti pienen nahkaisen pussin pöydältään, laittoi sinne kuivattua lihaa, leivän ja pienen pullon siunattua vettä ja sulki pussin. Wilhelm asetti pussin köydestä tehdylle vyölleen ja nosti suuren sotavasaransa nurkasta. Wilhelm avasi huoneensa oven, astui ulos, sulki oven ja lähti kohti ulkoporttia. Hän käveli asumussiiven ahtaita käytäviä kohti salia. Salista hän meni ulos päätielle. Hän haistoi raikasta loppukesän ilmaa. Hän katsoi kohti puutarhaa, jossa omenat olivat jo lähes kypsiä. Pian Wilhelm oli jo porteilla ja porttivahdit päästivät hänet ulos.
Wilhelm katsoi vielä luostaria kohti ja huokaisi. Hetken Wilhelm mietti minne päin tästä menisi. Hän katsoi etelään, pohjoiseen, itään ja länteen. Wilhelm päätti lähteä kohti Sylvaniaa, sillä siellä oli vielä paljon tekemistä. Wilhelm lähti taivaltamaan kohti Sylvaniaa hyräillen samalla. Kun Wilhelm oli matkannut lähes puolipäivää ja alkoi tulla jo pimeä, saapui hän pieneen kylään. Hän päätti etsiä kylän kirkon. Hän kiersi kylässä, mutta ei löytänyt kirkkoa ja tästä harmistuneena päätti kysyä ensimmäiseltä vastaantulijalta missä se olisi. Wilhelm käveli kohti kylän toria ja häntä vastaan tuli melko epäilyttävän näköinen hahmo tumman ruskeassa kaavussa. Wilhelm pysäytti tulijan ja kysyi tältä missä kylän kirkko oli. Mies, tai siltä hahmo ainakin vaikutti, ei vastannut. Wilhelm kysyi uudelleen, mutta mies ei vastannut, vaan sanoi:
- ”Pois tieltäni. Minulla on kiire”, mies työnsi Wilhelmin sivuun ja katosi sivukujalle. Wilhelm katsoi hetken oudon henkilön perään, mutta päätti etsiä käsiinsä kunnon kansalaisen. Seuraavalta vastaantulijalta hän sai kuulla, että kylän kirkko romahti viimeisimpänä ilkityönä ja kirkon molemmat papit olivat luultavasti kuolleet kirkon romahdettua, mutta heidän ruumiitaan ei ollut löydetty. Wilhelm mietti hetken ja kysyi:
- ”Milloin tämä tapahtui?” Mies mietti hetken ja vastasi:
- ”Viisi päivää sitten tänne tuli muutama outo matkalainen ja siitä kahden päivän kuluttua kirkko romahti… Aivan, siitä on nyt kolme päivää.” Wilhelm kysyi matkalaisista, mutta kyläläinen ei osannut kertoa heistä muuta kuin, että he olivat tulleet viisi päivää sitten, mutta heitä ei ollut nähty saapumisen jälkeen joten he olivat luultavasti lähteneet jo kaupungista. Wilhelm katsahti kohti sivukujaa, jolle outo kaapumies oli kadonnut. Wilhelm kysyi vielä kyläläiseltä mistä hän voisi saada jonkin nukkumapaikan; mies kehotti Wilhelmiä menemään kaupungin ainoaan majataloon, Vihaiseen Villisikaan. Wilhelm kiitti miestä tiedoista ja lähti kohti hänen osoittamaansa majataloa. Vaikka Wilhelm olikin uskonmies, hän voisi luultavasti yöpyä yhden yön majatalossa.
Majatalolle päästyään Wilhelm oli kuulevinaan ääniä läheisestä metsästä. ”Se oli luultavasti vain tuuli”, ajatteli Wilhelm, sillä hän ei aistinut Kaaoksen läsnäoloa. Wilhelm astui sisään majataloon. Majatalon pöydissä istui muutamia ihmisiä ja kaksi kääpiötä. Kolme miestä oli haastanut kääpiöt oluenjuontikisaan. Miehet olivat jo aivan humalassa ja kääpiöt nauroivat ihmisten heikolle alkoholin sietokyvylle. Majatalon nurkkapöydässä istui kaksi miestä. He keskustelivat jostain. Wilhelm käveli majatalon isännän luo vastaanottotiskille välittämättä juuri yhtään majatalon muista asiakkaista. Wilhelm pyysi talosta yösijaa yhdeksi yöksi mahdollisimman halvalla, maksun hän voisi suorittaa jollakin työllä. Wilhelmin onneksi majatalon isäntäväki oli vahvasti uskovaisia ja he antoivat Wilhelmille ilmaiseksi erään pienen huoneen, jossa oli sängyn lisäksi kirjoituspöytä. Wilhelm kiitti isäntäväkeä ja lähti huoneeseensa, joka sijaitsi majatalon yläkerrassa. Wilhelm avasi huoneensa oven, jossa häntä odotti pieni, mutta Wilhelmin mielestä erittäin kodikas huone. Sänky oli pehmeämpi kuin luostarissa ja siinä oli pehmustettu tyyny ja ikkunasta näki pääkadulle ja metsälle päin. Wilhelm laski suuren sotavasaransa seinän viereen, otti eväspussistaan palan lihaa, söi sen ja joi päälle hiukan vettä. Wilhelm oli saanut illan pimetessä oudon tunteen siitä, että lähistöllä majailisi Kaaoksen epäsikiöitä mikä oli hyvin todennäköistä, koska aivan kylän laitamilla oli metsä, jossa oli usein nähty petomiehiä. Wilhelmin kostonhalu heräsi ja hän puristi kätensä nyrkkiin. Hän ei kuitenkaan aikonut lähteä metsään yksin näin pimeällä. Wilhelm meni makaamaan sängylle ja sulki silmänsä. Uni tuli pian, mutta sitä häiritsi tunne siitä, että Kaaoksen palvojia oli lähistöllä. Pian Wilhelm heräsi, koska hänen unensa muuttui rauhattomaksi. Wilhelm päätti katsoa ulos ikkunasta. Wilhelm katsoi ulos ikkunasta, kun yhtäkkiä ikkunan ohi meni nopeasti lähes ihmisen kokoinen otus. Wilhelm tunsi Kaaoksen läheisyyden ja arveli, että kylään oli tullut petomiehiä. Hän otti suuren sotavasaransa käteensä ja juoksi alakertaan majatalon vastaanotolle ja huusi:
- ”Kaaoksen epäsikiöt ovat täällä! Herätkää ja aseistakaa itsenne! Joutuin!” Pian majatalon asiakkaat ja isäntä juoksivat vastaanotolle. Isäntä sanoi:
- ”Meidän pitää ilmoittaa koko kylälle pian. Jos petomiehet todellakin ovat hyökänneet, ei ole aikaa hukattavaksi! Minä menen vartiostolle ilmoittamaan asiasta, mikäli he eivät ole vielä huomanneet asiaa. Nyt vauhtia! Menkää talolta talolle ilmoittamaan asiasta!” Tämän sanottuaan majatalon väki juoksi ulos yön pimeyteen, jossa ainoa valo oli toisen kuun, Morrsliebin, vihreä kajo. Majatalon isäntä juoksi kohti kylän keskellä olevaa vartioston taukotupaa kohti samalla, kun majatalon asukkaat riensivät ovelta ovelle herättämään ihmisiä. Wilhelm lähti kiertämään etuvartiostoja ja katsomaan mistä petomiehet olisivat päässeet kylään. Kaikissa vartiopaikoissa oli kaksi miestä eikä kukaan ollut nähnyt mitään. Wilhelmiä ihmetytti tämä, sillä vartiopaikoilta oli hyvät näköyhteydet koko kylän laajuudelta, vaikka oli näinkin pimeää. Pian kylän sisältä kuului taistelunääniä, mutta taistelu ei kuulostanut siltä, että sitä käytäisiin petomiehiä vastaan, sillä kylästä ei kuulunut epämääräisiä mylväyksiä ja muita petomiehille ominaisia ääniä. Wilhelm lähti juoksemaan kohti taistelunääniä. Taistelupaikalle päästyään oli tilanne jo lähes ohi, sillä enää vain pieni joukko rotan näköisiä otuksia, jotka yrittivät puhua epäselvästi Reikin yleiskieltä, ajettuna erään talon seinää vasten. Ne sanoivat:
- ”Pois-pois. Ihmisoliot. Kiire-kiire. Kuollut kävelee. Pois-pois.” Kylän ihmiset eivät välittäneet siitä, vaan jatkoivat rottaotusten kanssa tappelua. Wilhelm yritti päästä vartioiden ohi rankaisemaan petomiehiä, mutta ei päässyt vartioiden ohi. Vartijat tappoivat rottaotukset viimeiseen rottaan eikä yksikään päässyt pakenemaan, vaikka muutama yritti epätoivoisesti kiivetä pystysuoraa seinää ylöspäin ennen kuin joutuivat keihäiden lävistämiksi. Kyläläiset varmistivat vielä että kaikki Kaaoksen epäsikiöt olivat kuolleet ja ettei niitä ollut enempää kylässä, minkä jälkeen he polttivat rottaotusten ruumiit. Kylän vartiot kaksinkertaistettiin ja kaduille asetettiin vartiot. Wilhelm ei tuntenut enää Kaaoksen läsnäoloa, mutta jonkinlainen epäpuhdas magia virtasi kylän alueella ja se sai Wilhelmin niskakarvat nousemaan pystyyn. Wilhelm päätti mennä nukkumaan, sillä häntä väsytti päivän vaelluksen jälkeen. Hän palasi majatalolle, nousi portaat ylös majatalon yläkertaan ja meni huoneeseensa. Sotavasaransa hän pisti varmuuden vuoksi aivan sängyn vierelle, jotta saisi sen vaaratilanteen uhatessa mahdollisimman pian käyttöönsä ja asettui sängylleen makaamaan. Pian hän saikin unenpäästä kiinni ja nukkui yön rauhallisesti.
Aamuvarhaisella Wilhelm heräsi aamun ensimmäisten lintujen pirteään lauluun. Wilhelm avasi silmänsä ja nousi istumaan sängylleen. Yö oli ollut turhankin vilkas Wilhelmin mielestä, mutta hän oli saanut silti nukuttua tarpeeksi, jotta jaksaisi taas jatkaa matkaansa kohti Sylvaniaa. Wilhelm nosti vasaransa seinän viereltä ja lähti alakertaan. Majatalon isäntä oli vielä nukkumassa, mutta emäntä teki jo aamuaskareita keittiön puolella. Wilhelm kiitti emäntää yösijasta ja alkoi tehdä lähtöä. Emäntä kysyi:
- ”Joko arvon veli lähtee? Eikö sinun pitäisi jäädä puolustamaan kyläämme?” Wilhelm kääntyi emäntää kohti ja sanoi:
- ”En aisti täällä Kaaoksen läsnäoloa. En edes heikosti, joten täällä ei ole mitään jäljellä minulle.” Emäntä kuivasi tuoppia ja voivotteli:
- ”Joka tapauksessa me normaalit ihmiset emme tunne oloamme kovin turvatuiksi, kun emme voi itse tuntea Kaaoksen läsnäoloa. Toisit ihmisille turvallisuuden tuntua. Jäisit edes siksi aikaa kunnes kylän kirkko saadaan uudelleen rakennettua ja uudet papit tulisivat.” Wilhelm kääntyi ovelle ja ennen ulos astumistaan totesi:
- ”Olen pahoillani, mutta minulla on tehtävä Sylvanian kirotussa maassa. Sigmar kyllä suojelee kyläänne, vaikka täällä ei olisi pappeja, sillä Sigmar asuu jokaisessa Keisarikunnan miehessä! Mutta nyt jatkan matkaani. Sigmarin siunausta teille, hyvä rouva.” Tämän sanottuaan Wilhelm astui majatalosta ulos päätielle. Taivas oli punavihreän kajon vallassa, sillä Morrslieb ei ollut vielä aivan kokonaan painunut mailleen. Wilhelm otti keuhkonsa täyteen raikasta alkusyksyn ilmaa ja lähti kävelemään kohti Sylvaniaan johtavaa tietä. Matkalla ulos kylästä sama kaapumies, jonka Wilhelm oli nähnyt aiemmin, pysäytti hänet. Mies sanoi Wilhelmille:
- "Seuraa minua nyt heti. Tämä on tärkeää.” Wilhelm katsoi miestä hetken oudoksuen, mutta lähti seuraamaan tätä sivukujalle. Sivukujalta mies ja Wilhelm menivät pieneen syvennykseen, jossa mahtui juuri ja juuri mies kävelemään. Hetken päästä he pääsivät ränsistyneelle ovelle ja kaapumies koputti oveen. Oven takaa kuului pari askelta ja möreä mies ääni kysyi:
- ”Tunnussana?” Kaapumies vastasi:
- ”Parempi sata viatonta kuolleena kuin yksi harhaoppinen vapaana.” Ovi avautui ja kaapumies pyysi Wilhelmiä menemään peremmälle. Wilhelm astui varovasti sisään heikosti valaistuun tilaan ja kaapumies seurasi häntä sisälle. Ovi sulkeutui Wilhelmin takana, kun hän oli edennyt muutaman askeleen sisäpuolelle. Ovelta Wilhelmiä kohti tuli lähes kaksimetrinen rujon näköinen mies.
- ”Pöydän ääreen, ole hyvä.” kuului miehen suusta ja tämä osoitti edessäpäin olevaa pöytää, jonka toisella puolella istui joku, niin että pöydällä oleva kynttilä vain hädin tuskin valaisi hänen kasvonsa piirteitä. Wilhelm käveli pöydän luo ja kysyi:
- ”Miksi olen täällä? Ja mitä te minusta tahdotte?” Pöydän toisella puolella oleva henkilö katsoi hetken Wilhelmiä ja vastasi:
- ”Koska sinä et saa lähteä tästä kaupungista vielä. Päivän matkan päässä on epäkuolleita ja ne ovat tulossa tänne päin. Epäilemme, että täällä kaupungissa on joku, joka harjoittaa mustaa magiaa ja on yhteydessä tavalla tai toisella jo mainitun epäkuollut armeijan johtoon. Sinä saat olla täällä puolustamassa kylää, sillä miehet taistelevat paremmin, kun heidän kanssaan on Sigmarin soturipappi. Sinä luot myös turvallisuuden tunnetta näille ihmisille, ja viimeinen asia jota nyt tahdomme on paniikki. Sinun tulee odottaa täällä siihen asti kunnes annamme luvan lähteä.” Wilhelm katsoi epäilevästi miestä ja kysyi:
- ”Kuka te olette minua määräämään? Minä vastaan vain Sigmarille ja luostarin vanhimmalle!” Mies sytytti toisen kynttilän pöydällä ja otti laukustaan paperikäärön, jossa oli Keisarillisen Inkvisition sinetti ja siinä oli tarkka määräys kylän puhdistamisesta epäilyttävistä henkilöistä. Wilhelm katsoi paperia ja totesi sen olevan aito. Wilhelm kysyi:
- ”Mutta jos olette Inkvisitiosta, niin miksi olen vielä elossa? Olen kuullut, että kaikki jotka saavat tietää Inkvisition tehtävistä ennen niiden toimeenpanoa ovat kuolleet tai kadonneet jäljettömiin.” Mies hymyili ja sanoi:
- ”Me tiedämme, että teihin voi luottaa. Ja jos epäilemme hetkeäkään, ettei näin olisi, olette kuoleman oma, vaikka olettekin soturipappi. Nyt palatkaa majataloon ja jos joku kysyy miksi jäitte, sanokaa että saitte määräyksen odottaa uusia pappeja kylässä.” Pöydän takana istuva mies osoitti Wilhelmille ulko-ovea ja sanoi:
- ”Me tulemme kyllä auttamaan taistelussa, kunhan saamme hoidettua kylän sisäiset asiat kuntoon.” Sama mies, joka avasi oven Wilhelmille aikaisemmin, avasi oven ja Wilhelm lähti talosta. Kaapumies vei Wilhelmin pääkadulle ja sanaakaan sanomatta katosi taas sivukujalle.
Wilhelm lähti takaisin kohti majataloa. Majatalon isäntäkin oli jo herännyt ja lakaisi majatalon edustan kivilaatoitusta tomusta ja roskista. Wilhelmin nähtyään hän kysyi:
- ”Eikö arvon veljen pitänyt lähteä?” Wilhelm käveli kohti majatalon isäntää ja sanoi:
- ”Sain korkeammalta taholta käskyn pysyä täällä kunnes uudet papit tulevat. Siispä jos huoneeni on vielä vapaa viipyisin vielä hetken.” Majatalon isäntä lopetti lakaisemisen ja lähti luuta kädessään takaisin sisälle sanoen:
- ”Veli on hyvä ja tulee sisälle syömään aamiaista minun ja vaimoni kanssa.” Wilhelm lähti majatalon isännän mukana sisälle syömään aamiaista. Lopun päivää Wilhelm rukoili huoneessaan odottaen hetkeä jona alkaisi tapahtua. Kun päivä kääntyi illaksi Wilhelm kävi nukkumaan, ja asetti sotavasaransa mahdollisimman lähelle itseään, jos jotain sattuisi tapahtumaan tänä yönä. Yö oli rauhallinen, ja Wilhelm heräsi raikkaaseen aamuun. Ikkunasta paistoi juuri nousemassa oleva aurinko, joka sävytti yhdessä Morrsliebin kanssa taivaan keltavihreäksi. Päivä oli rauhallinen, mutta mitä pidemmälle iltaa päästiin muuttui Wilhelmin olo yhä jännittyneemmäksi. Hän tunsi kuinka musta magia virtasi kylän ympärillä. Sitä pystyi tuntemaan kaduilla ja talojen sisällä. Jotain ikävää oli tapahtumassa. Wilhelm istui yhdessä majatalon isännän kanssa syömässä illallista. Wilhelm otti tapansa mukaan vain vähän vaikka majatalon emäntä oli tehnyt runsaasti ruokaa. Kesken ruokailun Wilhelmille tuli omituinen tunne. Mustan magian virtaukset pysähtyivät ja jäivät vain leijumaan paikoillaan. Isäntä huomasi, että Wilhelm tunsi jotain ja kysyi:
- ”Mikä hätänä?” Wilhelm heräsi ajatuksistaan ja katsoi majatalon isäntään:
- ”Anteeksi mitä sanoitte?” Majatalon isäntä toisti kysymyksen ja Wilhelm vastasi: ”Jotain pahaa leijuu kylän yllä. Kannattaa varautua ja ottaa aseet käden ulottuville, mikäli jotain tapahtuisi.” Wilhelm tiesi, että tänä yönä tapahtuisi jotain. Hän päätti ateriansa ja meni huoneeseensa. Hän katsoi ikkunasta ulos ja päätti mennä kiertämään kylän kadut aivan varmuuden vuoksi. Hän otti sotavasaransa sängyn vierestä ja lähti se olalla kiertämään kylän katuja tuima ilme kasvoillaan. ”Tänä iltana, tänä iltana” hän hoki mielessään. Kun hän ohitti kylänvartiontuvan hän huomasi, että siellä valmistauduttiin taisteluun. Wilhelm meni kysymään miehiltä mitä oli tekeillä. Yksi miehistä kertoi, että kylän pormestarilta oli tullut käsky valmistautua taisteluun sillä kylän ulkopuolella oli nähty suuri epäkuolleiden armeija. Wilhelm pisti silmänsä kiinni ja sanoi hiljaa, mutta kuitenkin niin kovaa että vartija kuuli:
- ”Se siis tapahtuu tänä yönä.” Vartija katsoi hetken Wilhelmiä hetken, mutta palasi pian valmistautumaan taisteluun. Wilhelm kääntyi lähteäkseen pois, mutta juuri silloin saapui pormestarin lähetti, joka käski Wilhelmin mennä pormestarin kartanolle. Wilhelm lähti aikailematta kartanolle, sillä hän tiesi, että epäkuolleet hyökkäisivät hetkenä minä hyvänsä kylään. Kun se tapahtuisi Wilhelmin täytyisi olla etulinjassa rohkaisemassa miehiä. Wilhelmin saapuessa hyvin vaatimattomalle kartanolle häntä vastassa oli jo hovimestari, joka sanoi:
- ”Te olette varmaankin herra Wilhelm. Seuratkaa minua, olkaa hyvä.” Wilhelm lähti seuraamaan hovimestaria ja pian Wilhelm pääsikin jo huoneeseen, jossa oli pormestarin lisäksi Inkvisiittorit. Wilhelm tervehti pormestaria ja kysyi:
- ”Miksi minut kutsuttiin?” Pormestari osoitti kylän ympäristön karttaa ja sanoi:
- ”Vihollinen tulee tämän kukkulan yli pian ja siitä on noin puoli kilometriä kylään. Muodostamme puolustusrintaman aivan kylän laidalle ja haluamme, että menet joukkojemme keskustaan valamaan uskoa joukkoihin. Meillä ei ole kuin 120 miehen vahvuinen kylävartiosto ja epämääräinen määrä nopeasti kasattua nostoväkeä ja metsästäjiä. Epäkuolleita on luultavasti suurin piirtein saman verran kuin meitä, mutta emme tiedä mitään tarkkaan. Joten toivon todella, että Sigmar on kanssamme tänään.” Wilhelm katsoi karttaa hetken, mutta ei saanut muuta selville kuin kylän sijainnin kartalla. Wilhelm sanoi:
- ”Jos asianne ei ollut tuon tärkeämpi, niin kiiruhtaisin vartiotuvalle.” Pormestari vilkaisi Inkvisiittoreita nopeasti ja sanoi:
- ”Toivon todella, että pystyt paikkaamaan kylämme edelliset papit. Heidän menetyksensä oli kipeä asia koko kylälle.” Wilhelm nyökkäsi ja sanoi:
- ”Jokaisen veljen menetys on erittäin ikävä asia varsinkin nyt kun Kaaos on taas levittäytymässä ja Kaaoksen palvojien määrä on lisääntynyt.” Inkvisiittorit tekivät vasaran kuvan nyrkillään rintaansa ja sanoivat yhteen ääneen:
- ”Olkoon Sigmar kanssasi taistellessasi pahoja voimia vastaan.” Wilhelm teki myös vasaran kuvan rintaansa nyrkillään ja poistui kartanosta ja lähti kohti vartiostoa.
Vartiostolla oltiin jo melkein valmiita ja miehet olivat ryhmittyneet yksiköihinsä ja osa suoritti jonkinlaisia taistelurukouksia ja osa valmistautui taisteluun varmistamalla, että olivat varmasti ottaneet onnenkalunsa mukaan. Kiväärimiehien ryhmissä oltiin levottomia, sillä ruutia oli vähän verrattuna ammuksiin. Ryhmien komentajat yrittivät hillitä miehiään ja käskivät heitä säästämään ruutia ja tähtäämään jokaisen laukauksen niin hyvin kuin suinkin, sillä jokainen ohi mennyt laukaus tiesi yhtä ylimääräistä vihollista tapettavaksi myöhemmin. Kiväärimies ryhmien mestariampujat tarkistivat ja puhdistivat vielä metsästyskivääriensä piiput, jotta kivääri olisi mahdollisimman tarkka, kun sitä tarvittaisiin. Miekkamiehet tekivät vielä viimeisiä torjunta- ja iskuharjoituksia toistensa kanssa. Hilparimiehet nojasivat hilpareihinsa ja kertoivat toisilleen tarinoita vanhoista taisteluista örkkejä ja petomiehiä vastaan. Keihäsmiesten riveissä harjoiteltiin muodostelmassa odottamista keihäät valmiusasennossa. Wilhelm aloitti saarnansa ja yritti nostaa sotilaiden mielialaa huutamalla:
- ”Keisarin miehet! Tänään oikeus voittaa! Ja se on mahdollinen vain, jos jokainen teistä uskoo niin! Kuulkaa! Sigmar on kanssamme tänään! Me emme saa horjua rakkaan kylänne edessä, sillä jokainen tämän kylän asukas odottaa, että pysäytämme nämä epäkuolleet, jotka on mustalla magialla herätetty ikiunestaan! Me emme voi horjua uskossa! Me voitamme, sillä me uskomme Sigmariin! Sigmar on voimamme ja aseenne on Sigmarin vihan välikappale, jolla te voitte puhdistaa jokaisen epäpuhtaan sielun, joka yrittää horjuttaa uskoamme! Keisarin miehet! Tehkää se mikä pitää tehdä! Puhdistakaa kylänne edusta epäpuhtaista sieluista ja päästäkää ne takaisin mistä tulivatkin!” Wilhelmin puhe rohkaisi miehiä selvästi, sillä enää ilmassa ei ollut epävarmuutta, vaan voittoon uskoa ja rohkeutta. Vartiosto aloitti marssinsa kohti kylän porttia, jonne epäkuolleet olivat tulossa. Kylän pääkatua pitkin marssivat sotilaat herättivät joka talon väen pääkadun varrelta ja pian vartioston perään kerääntyi nostoväestä enemmän tai vähemmän järjestyksessä talsiva joukkio. Nostoväen mukana kulki jo melko vanhoja ihmisiä ja muutamia noin kuusitoistavuotiaita poikia. Mukaan lähti jokainen, joka kykeni ja aseeksi otettiin yleensä perheen ainoa perintömiekka tai jokin muu suvussa kulkenut ase. Kapakan ohi mentäessä marssivia sotilaita tuli tervehtimään omalla tavallaan paikallinen kylähullu ja juoppo Edward. Edward huusi sotilaille:
- ”Noin korskheasthi mennän sotahan, jotta oikein paraatipuvhut ja kaekki. Kun minä olin sohdassa niin saatinpi vain mikä ruumiilta löytyi tai kotoa mukahan otettii. Pakkoha munkin on tulla näyhtämähän miten tos sothilas sotiva.” Edward lähti hoiperrellen nostoväen mukaan olutkolpakko toisessa ja kirves toisessa kädessä ja yritti omaan tapaansa puhua jokaiselle eteensä sattuneelle.
Pian joukot pääsivät kylän ulkopuolella ja alkoivat ryhmittyä taistelua varten. Vartioston sotilaat menivät noin sata metriä kylän portin eteen keskelle tarkkoihin muodostelmiin ja ryhmien johtajat keräsivät nostoväestä muutamia apu yksiköitä ryhmiensä lähelle, jotteivät vartioston sotilaat joutuisi taistelemaan eteen ja sivulle. Loput nostoväen joukot asettuivat armeijan sivuille kiväärimiesten kanssa. Wilhelm meni hilparimiesten ryhmään ja alkoi rukoilla Sigmarilta voimia tähän taisteluun. Hän laski sotavasaransa maahan ja teki vasaran nyrkillä rintaansa. Kauaa ei tarvinnut joukkojen odottaa sillä pian edessä olevan kukkulan yli marssi epäkuolleiden armeija. Näky oli vähintäänkin karmiva, sillä epäkuolleet tulivat mustana mattona kukkulaa alas erittäin hyvin ryhmittyneinä omiin yksiköihinsä, jopa zombit horjuivat eteenpäin ilman että yksikään rikkoi muodostelmaa. Wilhelm kohotti painavan sotavasaransa niin korkealle kuin pystyi yhdellä kädellä ja huusi:
- ”Sigmarin miehet! Älkää peljätkö, sillä mukananne on Sigmarin henki ja Sigmarin henki on vahva!” Vartioston miehet tarrasivat aseisiinsa kiinni lujasti, sillä aseen menetys olisi lähes varmasti turmiollista tällaisella hetkellä. Miehet pysyivät paikallaan odottaen pelottavaa vihollistaan. Epäkuolleiden liput liehuivat korkealla. Suurin osa lipuista oli vain vanhoja runneltuneita kankaita, mutta toiset olivat ristinmuotoisia salkoja, joiden kärjessä roikkui ruumis tai luuranko. Lippusalkojen sivuttaisien puolien päällä istui harakoita, jotka ilmeisesti odottivat tilaisuutta päästä ruokailemaan taistelun jälkeen jättämillä ruumiilla. Wilhelm tunsi mustan magian vahvana eräässä luurankoryhmässä, joka marssi jonkin verran muiden jäljessä. Siellä täytyi olla tämän armeijan komentaja, sillä näin suuren epäkuolleiden armeijan ylläpitämiseen tarvitaan vahva osaaminen mustassa magiassa. Vihdoin epäkuolleet tulivat kiväärimiesten kantamalle ja molemmilta sivuilta nousi suuret savupilvet. Siellä täällä kaatui luurankoja ja zombeja. Wilhelm tunsi kuinka joku yritti tehdä loitsun epäkuolleiden armeijassa. Hän keräsi mielenvoimansa ja torjui loitsuyrityksen. Uudestaan epäkuolleiden armeijan keskellä virtasi maagisia tuulia. Wilhelm ei voinut sallia epäpyhää magiaa ja keräsi taas voimansa torjuakseen loitsun. Loitsu tyrehtyi. Taas magiatuulet keskittyivät epäkuolleiden armeijan ympärille. Tällä kertaa vahva maagi loitsi, luultavasti epäkuolleiden kenraali arveli Wilhelm mielessään. Wilhelm ei pystyisi torjumaan näin väkevää loitsua. Jostain kyläläisten takaa kuului voimakas ääni, joka lausui Sigmarin pyhiä taikuutta estäviä sanoja. Loitsu katosi kun viimeinen sana oli lausuttu. Kyläläisten takaa asteli etulinjaan yksi Inkvisiittoreista. Inkvisiittorin yllä oli ruskea viitta, jonka alta paljastui miekka, jossa oli Inkvisition tunnus. Inkvisiittori oli pukeutunut tyylikkäästi, lähes aatelisesti ja hän huusi:
- ”Pysykää haudoissanne kirotut! Sigmarin viha langetetaan päällenne!” Samalla kun Inkvisiittori huusi, hän teki käsiliikkeitä ja kun hän lopulta vei kätensä eteen syöksyi eteenpäin vasaraa muistuttava valoilmiö, joka törmätessään luurankorykmenttiin aiheutti pienen räjähdyksen, jossa kuoli muutamia luurankoja. Luurangot eivät kaatuneista välittäneet, vaan marssivat määrätietoisesti eteenpäin kohti ihmisten linjaa. Inkvisiittori teki taas käsillään erilaisia liikkeitä, mutta kun hän lopetti ne, ei mitään tapahtunut. Uusi laukausten sarja kajahti ilmoille ja epäkuolleiden linja harveni taas muutamilla, mutta luurankoja ja zombeja oli silti vielä monta jäljellä. Epäkuolleiden linjoista lähti yhtäkkiä energiavirtaus kohti ihmisten linjaa, mutta Wilhelm ennätti torjumaan sen. Uusi energiavirtaus lähestyi kohti ihmisten linjaa ja sille Wilhelm tai Inkvisiittorit eivät voineet mitään, vaan se iski keihäsmiehien riveihin. Keihäsmiesten ryhmässä muutama kaatui maahan huutaen tuskissaan ja pian hiljentyen ilmeisesti kuolleina. Muutamat keihäsmiehet raahasivat ruumiit pois tieltä ja palasivat ryhmäänsä niin pian kuin pystyivät. Epäkuolleet olivat jo niin lähellä, että ihmiset saattoivat kuulla zombien örisevän jotain käsittämätöntä. Uusi laukausten sarja upposi epäkuolleisiin ja eturivit kaatuivat, mutta niiden tilalle tulivat uudet, jotka nostivat tippuneet liput takaisin ylös liehumaan. Erään luuranko ryhmän kärkeen tuli kuolleistamanaaja, joka alkoi lukea jotakin loitsua, mutta juuri ennen loitsun onnistumista kuolleistamanaajan pään lävisti luoti ja verisuihku, joka lähti hänen takaraivostaan, värjäsi hänen takanaan tulevat luurangot verenpunaisiksi. Kuolleistamanaajan ruumis lysähti maahan. Tämä ei hidastanut luurankosotilaita, vaan nämä vain astelivat kuolleen kuolleistamanaajan ruumiin päältä kuin se ei olisi ollut siinä. Epäkuolleet olivat jo aivan lähellä ja Wilhelm huusi:
- ”Sigmarin miehet! Tulkaa kanssani taisteluun, sillä nyt on tullut aika karkottaa nämä epäpyhät oliot mailtamme! Sigmarin nimeen! Hyökkäykseen!” Wilhelm nosti sotavasaransa maasta ja lähti juoksemaan kohti edessä olevia zombisotureita kohti ja pian hilparimiehet tulivat perässä. Koko ihmisten rintama aloitti rynnäkön kohti epäkuolleiden linjaa, jopa lähes koko nostoväki uskalsi lähteä hyökkäykseen muiden mukana ja vain harvat jäivät pelosta täristen seisomaan paikoilleen. Wilhelm pääsi pian iskuetäisyydelle ja veikin saman tien vasaransa suuressa kaaressa kohti ensimmäisiä zombeja. Zombit jotka jäivät Wilhelmin vasaran tielle, joko hajosivat muutamaan osaan tai paiskautuivat muita zombeja päin. Hilparimiehet rynnistivät eteenpäin hilparit tanassa ja zombien eturivi joutui hilpareiden repimiksi. Kun Wilhelm sai pysäytettyä ensimmäisen hyökkäyksensä, hän toi sotavasaransa uudelleen suuressa kaaressa zombeja kohti. Taas zombeja kaatui Wilhelmin vasaran edessä ja Wilhelm alkoi edetä tuoden vasaransa yhä uudelleen ja uudelleen zombien tuhoksi. Hilparimiehet seurasivat hänen esimerkkiään, mutta siellä täällä aina joku epäonninen hilparimies huomasi hilparinsa menneen ohi ja takaisin tuli joko ruostunutta miekkaa, irti revennyttä ruumiinosaa tai jotain terävää keppiä. Wilhelm joutui tarpomaan eteenpäin zombien kauheassa hajussa ja hän jouti varomaan maassa makaavia ruumiita, sillä liukastuminen olisi kohtalokasta tässä tilanteessa.
Pian zombit alkoivat murentua, koska maaginen voima, joka niitä piti kasassa, alkoi heiketä. Pian zombit murenivat Wilhelmin edestä ja hän pystyi näkemään epäkuolleiden komentajan. Wilhelmiä katsoi takaisin kylmä pari silmiä, jotka kuuluivat kuolleistamanaajalle. Kuolleistamanaaja kokosi maagisia voimiaan ja nostatti Wilhelmin johtamien hilparimiesten ja itsensä väliin luurankosotureita. Uusi maaginen voima nostatti lisää luuranko sotureita Wilhelmin ja kuolleistamanaajan väliin. Wilhelm ei epäröinyt, vaan lähti rynnäkköön kohti luurankosotureita. Wilhelm oli pian iskuetäisyydellä ja hän toi sotavasaransa kuolettavassa kaaressa kohti luurankoja ja kolme tielle joutunutta luurankoa mureni maahan. Wilhelm pysäytti vasaransa ja toi sen uudelleen luurankoja kohti suuressa kaaressa ja neljä epäonnista luurankoa joutui sotavasaran runtelemiksi ja ne murenivat tomuksi. Kun Wilhelm sai pysäytettyä vasaransa tällä kertaa, hän ihmetteli, mikseivät hilparimiehet olleet tulleet hänen mukaansa hyökkäykseen. Wilhelm kääntyi nopeasti katsomaan taakseen, siellä hilparit olivat joutuneet kahdelta suunnalta hyökkäyksen kohteeksi. Toisella puolella oli zombeja ja toisella puolella luurankosotureita. Hilparimiehet olivat lähes kiinni toisistaan, sillä luurankoja ja zombeja oli liikaa ja hilparimiehiä kaatui siellä täällä. Wilhelm kirosi, koska oli lähtenyt hyökkäykseen, hänen pitäisi olla tuolla kuolemassa miestensä kanssa eikä täällä yksin luurankoja vastaan. Wilhelm vei taas sotavasaransa kohti luurankosotureita ja neljä luurankoa sai vakavan osuman ja luhistui maahan. Wilhelmin voimat alkoivat olla lopussa, sillä suuri sotavasara painoi paljon ja sen saaminen hyvään iskuun vei paljon voimia. Wilhelm hengitti raskaasti ja odotti, että luurangot tulisivat hiukan lähemmäksi, jotta seuraava isku kaataisi mahdollisimman monta. Wilhelm odotti, niin kauan että yksi luurangoista oli aloittamassa omaa iskuaan. Wilhelm keräsi kaikki voimansa seuraavaan iskuun. Sotavasara painoi paljon, mutta Wilhelm sai sen nostettua maasta ja kuusi luurankosoturia mureni tai kaatui maahan. Wilhelm oli aivan poikki ja hän peruutti hitaasti, kun luurankosotilaat etenivät häntä kohti. Wilhelm tarrasi sotavasaraansa ja raahasi sitä hetken mukanaan, kunnes tunsi, että voisi nostaa sen uuteen hyökkäykseen. Wilhelm pysähtyi ja katsoi kuinka ainakin kymmenen luurankosoturia tuli hitaasti häntä kohti. Wilhelm lausui vielä nopeasti rukouksen Sigmarille ja lähti nostamaan aivan väsyneenä vasaraansa ylös maasta huutaen:
- ”Sigmarin puolesta!” Wilhelmin huudettua tämän hän tunsi kuinka jokin voima kulki hänen ruumiinsa läpi ja iskeytyi maahan. Luurankosoturit alkoivat palaa ja ne pian ne murenivat tuhkaksi maahan. Wilhelm katsoi itsekin hiukan hämmentyneenä mitä tuli tehneeksi, mutta ei jäänyt pohtimaan sitä pitkäksi aikaa, vaan kääntyi katsomaan, miten hänen takanaan tulevat ihmiset pärjäsivät. Wilhelmin takana oli enää muutamia luurankoja ja zombeja jäljellä, mutta myös ihmisten määrä oli tippunut huomattavasti. Wilhelm ei tiennyt miten tänään tulisi käymään, joten hän päätti yrittää ratkaista taistelun tappamalla kuolleistamanaajan, joka seisoi henkivartiostonsa keskellä. Wilhelm kääntyi kohti kuolleistamanaajaa ja hengitti pari kertaa hyvin syvään ja lähti hyökkäykseen kohti luurankosotureita huutaen:
- ”Sigmarin nimeen tuhoan teidät!” Wilhelm juoksi lähes uuvuksissa kohti luurankoja, kun kuuli takaansa huudon:
- ”Yshthävät! Menkhäämme oihvan pappimme avukshi!” Wilhelm jatkoi juoksuaan kohti luurankosotureita koko ajan valmiina iskemään sotavasarallaan. Pian Wilhelm huomasi silmäkulmassaan noin kymmenen miestä juoksemassa hänen kansaan samaan suuntaan. Miesten etunenässä juoksi Edward, joka huusi:
- ”Tarjoan kaihkille theille khierrokhen Kultaisesha tynnyrishä, josh shelviätte elhossa!” Pian nämä kymmenen miestä iskeytyivät luurankosoturien etummaisiin luurankoihin ja iskivät niitä maahan lähes joka iskulla. Wilhelm pääsi myös pian taisteluun ja tuhosi kaksi luurankoa vasaransa iskulla. Kuolleistamanaaja seisoi paikallaan ja komensi luurankojaan eteenpäin tappamaan kurjat ihmiset. Wilhelm iski uudelleen ja kolme luurankoa kaatui palasina maahan. Wilhelm yritti säästää voimiaan, mutta se oli vaikeaa, koska hänen ja kuolleistamanaajan välissä oli vielä paljon luurankoja ja kuolleistamanaaja pitäisi saada hengiltä. Wilhelmin iskut tuhosivat yhä uusia ja uusia luurankoja, mutta niitä oli aina vain lisää. Ja vaikka Edward ystävineenkin harvensi luurankojen lukumäärää hyvää vauhtia, oli luurankoja vielä aivan liian monta. Wilhelmin voimat alkoivat taas hiipua ja hän hengitti jo melko raskaasti ja tiesi, ettei hän yksin voisi voittaa kuolleistamanaajaa ainakaan näin monen luurangon läpi. Wilhelm vei vasaransa uuteen iskuun ja tuhosi sillä viisi luurankoa. Wilhelm ei enää jaksanut nostaa vasaraansa, vaan hän peruutti luurankojen tullessa häntä kohti. Wilhelm valmistautui viemään vasaransa uuteen kaareen, mutta silloin Wilhelmin ohi lensi samanlainen vasaranmuotoinen valo kuin aikaisemmin Inkvisiittorin tekemä. Luurangot paloivat Wilhelmin edessä ja Wilhelmin takaa kuului:
- ”Olet tehnyt hyvin, mutta sinun pitää levätä. Minä voin hoitaa kuolleistamanaajan.” Inkvisiittori astui Wilhelmin eteen ja lausui joitain Sigmarin pyhiä sanoja ja teki käsiliikkeitä. Inkvisiittorin lopetettua käsiliikkeet lähti hänen käsistään tulipatsas kohti kuolleistamanaajaa. Kuolleistamanaaja teki nopeasti itsensä ja tulipatsaan väliin maagisen suojakilven ja tulipatsas pysähtyi siihen. Inkvisiittori veti miekkansa huotrastaan ja lähti juoksemaan kohti kuolleistamanaajaa huutaen:
- ”Inkvisition sääntöjen nojalla tuomitsen sinut noituudesta kuolemaan!” Inkvisiittorin avaama tie sulkeutui pian hänen takanaan ja pian Inkvisiittoria ei näkynyt, mutta luurankoröykkiön keskeltä kuului Sigmarin pyhiä sanoja ja rukouksia. Wilhelm keräsi viimeiset voimansa ja hyökkäsi luurankojen kimppuun. Wilhelmin sotavasara lähestyi suuressa kaaressa kohti ensimmäisiä luurankoja ja ne murentuivat sotavasaran murskaavan voiman alla. Wilhelm oli jo niin väsynyt, että hän ei enää edes tuntenut sitä, vaan hän sai tuotua sotavasaransa yhä uuteen ja uuteen iskuun ja joka iskulla kaatui luuranko sieltä täältä. Aivan kuin jokin olisi antanut Wilhelmille lisää voimia jatkaa. Hänen sotavasaransa teki yhä uuden ja uuden kaaren ja luurangot kaatuivat sotavasaran mahdin edessä. Pian Wilhelm oli aivan voimaton ja hän pudotti sotavasaransa maahan ja lysähti polvilleen. Aika tuntui hidastuvan. Luurangot etenivät hitaasti kohti Wilhelmiä ja Wilhelm hengitti raskaasti eikä enää jaksanut. Hänen eteensä kaatui luuranko, joka muuttui saman tien tomuksi. Joku tuli Wilhelmin eteen ja taisteli luurankoja vastaan. Luuranko toisensa jälkeen kaatui miehen edessä ja Wilhelm pystyi erottamaan taisteluhälinän seasta miehen huutavan:
- ”Uutha pappiahan the ette meihlthä vie! Shigmar senthään!” Wilhelm näki kuinka mies yritti epätoivoisesti pitää ylivoimaisen määrän luurankoja aisoissa. Mies iski kirveellään koko ajan johonkin suuntaan ja lähes joka kerta kaatui luuranko maahan murentuen tomuksi. Luurangot alkoivat pian murentua itsekseen ja Wilhelm nousi ylös sotavasaransa varaan ja katsoi kuinka luurangot hänen edessään murentuivat pikku hiljaa tomuksi. Kun luurangot olivat murentuneet, näki Wilhelm Inkvisiittorin, joka irrotti miekkaansa kuolleen kuolleistamanaajan ruumiista, joka makasi maassa. Wilhelm nousi seisomaan ja kiitti miestä, joka oli pelastanut hänet. Mies kääntyi ja osoittautui Edwardiksi.
- ”Ehdward on nimi ja kunnon shotilash on ammatti” sanoi Edward ja lyyhistyi maahan. Edwardin rinnassa oli suuri haava, josta vuosi verta. ”Ei thämä mithään. Nhäkishitpä arven, jonka shain Kaaosta vastaan. Tämäh on vhain pintahhaava. Pitää vhain vähän levätä tässhä. Toisaalta, josh vhaikka pyytäishit jonkun kantamaan minut thäältä pois. En haluaishi jäädä tänne korppien nhokittavhakshi.” Edward sanoi ja yritti istua. Wilhelm kääntyi katsomaan kohti ihmisten linjaa. Siellä ihmiset etsivät haavoittuneita kaatuneiden joukosta. Wilhelm lähti hakemaan pari riskiä miestä kantamaan Edwardin pois. Wilhelm yritti nostaa sotavasaransa maasta ja sai sen vain vaivoin nostettua. Inkvisiittori tuli Wilhelmin luokse ja sanoi:
- ”Hyvä, että se on ohi. Pääsen uuden tehtäväni pariin.” Wilhelm katsoi hetken Inkvisiittoria ja kysyi:
- ”Minne olette menossa seuraavaksi?” Inkvisiittori vastasi kylmän rauhallisesti:
- ”Jos kertoisin joutuisin tappamaan sinut, mutta sen voin sanoa, että tuskin enää tapaamme. Joten näkemiin. Minä ja alaiseni lähdemme saman tien kohti uutta tehtäväämme.” Wilhelm lähti kohti kylää ja katsoi kuinka Inkvisiittori lähti alaistensa luokse. Wilhelm huokaisi helpotuksesta ja pääsi vihdoin perille kylän porteille, joiden luona oli vilskettä, kun haavoittuneita vietiin kylään mahdollista parannusta varten. Wilhelm tiesi, ettei heille voitu tehdä oikeastaan mitään, koska paikalla ei ollut yhtään parantamiseen erikoistunutta henkilöä, ellei kylän omaa puoskaria laskettu mukaan. Wilhelm suunnisti kohti majataloa, jossa hän yöpyi. Hän halusi päästä nukkumaan pian, jotta voisi aamulla lähteä jatkamaan matkaansa kohti Sylvanian kirottuja maita.
Kiitos, kun jaksoit tänne asti lukea. Nyt kun jaksaisit vielä kommentoida, niin olisin tyytyväinen.
Linkkiä?
Tämä oli pidempi, ja tässä oli oikeaa juontakin, edellisen Wilhemlin oltua pelkkää hooässää. Mutta tämä toinen oli aika poro, sellaista kevyttä iltalukemista. 
