Oli totaalisen kuuma ja ilmanala oli painostava. Värikkäät käärmeet ja liskot vilisivät pusikoissa ja aluskasvillisuuden joukossa. Hikipisarat kimalsivat ohimoillani ja jouduin lähes taukoamatta pyyhkimään otsaani märällä kangaspalalla. En peitellyt tukalaa oloani, vaan potkin jokaista tielleni osuvaa asiaa ja kiroilin. Sanna sen sijaan näytti yhtä tyynen rauhalliselta ja kärsivälliseltä kuten aina. En voinut muuta, kuin ihailla matkakumppaniani. Sannan olemus piti minut edes jotenkin aisoissa ja mukana matkassa. Kaikenlaiset hyönteiset majailivat niskassani, hiuksissani, ja vaatteissani. Voisi sanoa, että olin lähes hermoromahduksen partaalla. Sannakin oli kuumissaan ja väsynyt ja hän joutui huitomaan hyönteisiä samalla tavoin kuin minä, mutta hän ei valittanut. Hakkasin viidakkoveitselläni aggressiivisesti korkeita heiniä tieltäni. En ymmärrä miksi olin lähtenyt tälle niin kutsutulle etelän tutkimusretkelle mukaan. Tai ymmärrän kyllä. Syy oli Sannassa. Olin ihaillut häntä lapsesta pitäen ja varttunut samassa kylässä hänen kanssaan. Hänestä oli varttunut kaunis nuori keisarikuntalaisneito, mutta sitten tiemme olivat eronneet. Minun lähtiessäni armeijan palvelukseen Sanna jäi kotikyläämme Averswaldiin. Kuulin myöhemmin että Sanna kuului Averswaldissa jonkinlaiseen kiihkoilijoiden lahkoon, jonka toiminta oli todettu lailliseksi, mutta jota paheksuttiin etenkin aatelisten ja johdon keskuudessa. Luulen että tämän tutkimusretken tarkoituksena oli vain päästä eroon hankalista persoonista. Joukossamme oli myös kymmenisen muuta seikkailunhaluista nuorukaista. Sanna oli joukkomme ainut nainen ja minun lisäkseni joukossa oli vain yksi täyden armeijakoulutuksen käynyt mies. Klaus oli ollut kanssani samalla leirillä kouluttautuessamme keisarikunnan keihäsmiehiksi.
- Palataan leiriin. Täältä ei löydy muuta, kuin loputonta pitkää heinikkoa, ehdotti Sanna rauhallisesti.
Hetkeen en ymmärtänyt hänen sanojaan ja jatkoin hurjana heinän kaatamista. Sanna laski kätensä olalleni ja hätkähdin.
- Palataan leiriin, hän toisti ja änkytin jotain vastaukseksi.
Sannan kasvoilla käväisi huvittunut ilme. Olin aikeissa sanoa jotain, mutta puraisin vahingossa huuleeni ja älähdin. Olin onnistunut nolaamaan itseni jälleen melko kiitettävästi. Lopun matkaa jatkoin vaitonaisena Sannan perässä kohti leiriä, jonka olimme pystyttäneet aukiolle lähelle suota. Seurasimme jälkiämme, jotka olivat melko hyvin näkyvillä.
- Nicholas, sanoi Sanna äkkiä.
- Niin? minä vastasin.
- Miksi sinä lähdit tälle retkelle mukaan? Sinähän tiedät että tämän tarkoitus on vain päästä eroon ongelmallisesta yhteisöstä. Mitä sinun kaltaisesi sotilas tekee täällä kaukana keisarikunnasta joukon outoja kiihkoilijoita kanssa?
Pälyilin hetken aikaa ympärilleni ja katselin mukamas kiinnostavia puita.
- Mikä se sinun järjestösi oikein on? Miksi itse olet täällä? yritin kiertää kysymyksen.
Sanna katsoi minua pitkään ja tunsin punastuvani.
- No oikeastaan... tai jos totta puhutaan... aloitin takellellen mutta minut keskeytti rysähdys jostain pusikoista.
- Mikä se oli!? huudahdin ja pyörin paikallani pälyillen joka suuntaan.
Sanna veti lyhyen miekkansa esiin ja katseli tarkkaavaisena viereisiin pusikoihin. Minäkin otin esiin hieman suuremman miekkani ja seisoin selin Sannaan etsien myös äänen aiheuttajaa. Olin kuullut tarinoita Etelänmaissa elävistä olennoista ja roduista. Sitten äkkiä olin aivan varma, että kuulin jostain toisen rysähdyksen ja omituista örinää.
- Kolmannesta pinkaisemme juoksuun kohti leiriä, kuiskasi Sanna.
Nyökkäsin, vaikka Sanna ei nähnytkään minua ja niin olikin parempi, koska sillä hetkellä en näyttänyt lainkaan "sinun kaltaiselta sotilaalta". Sanna laski hiljaa kolmeen ja pinkaisimme vauhtiin. Vaikka Sanna oli nainen, hän pysyi hyvin mukana vauhdissani. Pingoimme vauhdilla tuloreittiämme kohti leiriä. En edes uskaltanut vilkaista taakseni. Leiri avautui jo edessämme. Rusehtava huterasti pystytetty teltta ja joukko miehiä tulen ääressä. He katsoivat meitä ymmällään ja Rubert-niminen kiihkoilija naurahti ihmeissään. Näin miesten huvittuneista ilmeistä, ettei takanamme tullut ketään ja hiljensin vauhtiani. Sannakin teki samoin ja katsoi taakseen. Ei ketään. Sanna lyyhistyi puuskuttaen maahan ja minäkin jouduin nojaamaan polviini. Näin silmissäni vain liikkuvia valopilkkuja ja välissä erotin märän ruohon. Juoksupyrähdys oli ollut melkoinen.
- Mitä te oikein ryntäilette? kysyi Rubert ihmeissään.
Pudistelin päätäni ja katsoin kysyvästi Sannaan jokseenkin syyttävästi.
- Olemme alkuasukkaiden mailla. Erotin pusikoissa miehiä keihäiden kanssa kevyesti pukeutuneina, kertoi nainen.
- Viisasta porukkaa. Täällä on aika tukalan kuuma, tokaisi Rubert.
Itse en ollut nähnyt mitään, mutta naisen silmät olivat jälleen olleet tarkat. En ollut koskaan nähnyt alkuasukkaita, mutta osasin kuvitella ne. Ajatuksissani pyöri kuvia tummista karvaisista ihmisistä, joiden ihossa oli maalauksia ja lävistyksiä, ja jotka kommunikoivat huudahduksilla ja örähdyksillä. Sitten näin nuotiolla paistumassa lihaa ja tyytyväisenä istahdin tulen äärelle ja tartuin lihakimpaleeseen. Rubert katsoi vakavana, kun kävin lihan kimppuun. Hänet tunnettiin suursyömärinä ja valtava maha vaikeutti jokseenkin hänen liikkumistaan.
- Ovatko Klaus ja Herald jo palanneet? kysyin suu täynnä makoisaa lihaa.
- Eivät. Ovat varmaankin löytäneet jotain. Tunnettehan te Heraldin. Kun hän pääsee jonkun jäljille tai löytää jotain, niin se on menoa, sanoi Rubert ja naurahti.
Nyökkäsin ja tartuin toiseen lihanpalaan.
- Hillitsehän jo, sanoi Rubert komentavasti. - Ruokaa täytyy riittää pitkälle enkä usko, että meistä kukaan metsästää mielellään liskoja saati sitten syö niiden lihaa, hän jatkoi.
Ison miehen puheissa oli perää, joten viskasin ruuan takaisin metalliseen kippaan nuotion yllä. Hetken aikaa keskustelimme vakavasti alkuasukkaista, mutta Rubertin rasistiset kommentit tekivät keskustelusta vähemmän vakavan. Lopulta päätin ottaa pienet torkut ja ryömin telttaamme, joka vilisi jo kaiken maailman hyönteisiä. Heitin huovan päälleni ja otin nokoset.
Jonkin aikaa torkuttuani pieni mies nimeltä Gerd herätti minut melko kovakouraisesti.
- Herää! Jotain on vialla. Klaus ja Herald eivät ole palanneet. Sinä, minä, Sanna ja Lars lähdemme etsimään. Rubert jää loppujen kanssa leiriin ja on valmis lähtemään jo tarpeen, selitti Gerd hätäisenä.
Nousin pystyyn ja ryömin ulos teltasta. Olin jostain syystä osannut aavistaa tämän. Kun Klausia ja Heraldia ei ollut kuulunut nokosille mennessäni osasin aavistaa pahinta. Kiristin nahkaista rintasuojustani ja tarkastin miekkani kunnon. Jokin oli nyt vialla, joten oli hyvä varautua taistelemaan. Sannakin oli jo hyvässä valmiudessa, kun Gerd vielä kiristeli sekalaisia palkkasoturinsuojuksiaan. Vaaleakarvainen ja kalvakka Gerd kehuskeli vähän väliä palkkasoturiurastaan, mutta luulenpa että suojat ovat peräisin joltain katuojaan murhatulta palkkasoturilta. Gerd oli nimittäin melko innokas ojien koluaja ja jotkut tahot kutsuvat häntä myös nimellä "pelkuri varas". Lars turvautui barbaarisiin työvälineisiinsä rautaiseen nuijaan ja puiseen pyöreään kilpeen. Nelikkomme lähti matkaan melko epävarmoin tuntein. Olimme tuntemattomissa vaarallisissa viidakoissa brutaalien alkuasukkaiden mailla etsimässä kadonneita kumppanuksiamme. Voisin sanoa, että ennusteet olivat huonot.
Pitkän ja raivostuttavan aluskasvillisuudessa rämpimisen jälkeen eteemme avautui loppumaton suo. Lars viskasi suohon puunoksan, joka upposi saman tien. Suo oli lähes kuravettä.
- Meidän täytyy rakentaa lautta, sanoi Sanna.
Olin itsekin ajatellut samaa ja ryhdyin etsimään hyviä puita. Lars oli varautunut pienillä kirveillä ja heitti minulle ja Gerdille kirveet ja ryhtyi myös itse kaatamaan kosteita puita. Sanna katsoi ihmeissään Larsia.
- Oletatko sinä, että minä en tee mitään? hän kysyi kiihtyneenä.
- No... kun tuota... aloitti Lars.
- Ai koska olen nainen? Se ei tarkoita, etten tekisi mitään. Nicholas anna tänne se kirves! komensi Sanna ja lähes kiskaisi kirveen kädestäni ja ryhtyi vihaisena hakkaamaan puuta.
Me muut katsoimme hetken hänen tekemisiään ja päätä pudistellen ryhdyimme sitten hakkaamaan puita. Minä tunsin hieman syyllisyyttä, kun en tehnyt mitään Sannan vietyä kirveeni, mutta sitten keksin etsiä köydeksi sopivia kasveja. Kiipeilin puihin katkomaan köynnöskasveja ja pian meillä oli koossa mukavan kokoinen lautta. Saimme itsemme jotenkin mahtumaan lautalle ja lähdimme melko haparoivan näköisesti ylittämään kuumuudesta kuplivaa suota. Erilaiset sammakot nousivat suosta ja yrittivät lautallemme ja ensimmäistä kertaa näin Sannan hätkähtävän jotain. Hän säpsähti joka kerta, kun limainen sammakko loikkasi lautallemme tai kurkisti vedestä. Sanna oli nähnyt voitonriemuisen ilmeeni ja muutti kasvonsa jälleen peruslukemille. Hymähdin hiljakseni. Edes Sanna Meystar ei ollut täydellinen. Hiljakseen lauttamme lipui halki mätänevän suon. Ominaishajumme olisi varmasti retken jälkeen hieman erilainen, sillä soiden hajut olivat puistattavia.
- Miksi luulet, että Klaus ja Herald olisivat täällä? Kuka ne olisi suon halki kuskannut? kysyin Larsilta rikkoakseni hiljaisuuden.
- Nuo, tokaisi Sanna viereltäni ja käänsin katseeni.
Edessäpäin levittäytyi suon päälle rakennettu kylä. Annoin katseeni kiertää. Puiset hökkelit seisoivat paksujen puupölkkyjen varassa suon yllä ja paikasta toiseen kuljettiin lautojen varassa, jotka olivat rakennettu eräänlaisiksi silloiksi rakennuksesta toiseen. Alkuasukkaat kulkivat keihäät olalla vartioiden ja katsellen tarkasti ympärilleen. Katsoin hädissäni ympärilleni, mutten löytänyt paikka, johon voisimme piiloutua lauttoineen kaikkineen. Gerd oli oivaltanut saman ongelman ja hänen pelkurinluonteensa nousi esiin. Hän sukelsi salamannopeasti kuplivaan suohon. Katsoimme hetken kauhuissamme mitä tuleman pitää ja pian näimmekin Gerdin nousevan maihin jonkin matkan päässä puiden suojassa pienellä ruohomättäällä. Lars seurasi esimerkkiä ja samaten minä perässä. Oletin tietysti Sannan tekevän samoin, mutta noustessani mättäälle näin Sannan kököttävän yhä lautalla etova ilme kasvoillaan. Viittoilin Sannalle mättäältä, mutta tämä ei pystynyt sukeltamaan sammakkojen ja erilaisten vesinilviäisten joukkoon. En voinut moittia häntä, sillä itsekin olin ollut vähällä oksentaa noustessani suosta. Vaatteissani oli takertuneena hyönteisiä ja nilviäisiä ja hiuksissani roikkui limaisia vesikasveja. Lisäksi haju oli mitä kammottavin. Olin juuri loikata takaisin hakemaan Sannaa, kun näin kolme suurempaa lauttaa lipuvan kohti omamme. Lautoissa seisoi kussakin neljä alkuasukasta keihäät ojossa ja tuima ilme kasvoillaan. Ne saavuttivat Sannan, joka yritti kaikin voimin meloa pakoon. Yritin huutaa mättäältä, mutta Gerd tukki suuni.
- Haluatko, että ne löytävät meidätkin? Ole nyt ihan hiljaa, tunsin Gerdin käden tutisevan suullani.
Mokoma varas pelkäsi kuollakseen ja oli valmis uhraamaan kumppanimme hengen omaansa vastaan. Annoin Gerdille mojovan tällin olkapäälläni ja tämä tipahti kiemurrellen polvilleen. Katsoin uudestaan lauttojen suuntaan, mutta ne olivat kadonneet kuten oli myös Sanna. Ainoastaan meidän oma lauttamme lipui hylättynä suolla. Katsoin hetken hätäisenä ja neuvottomana ympärilleni ja sukelsin uudelleen suohon. Mielessäni pyöri ajatuksia kauheuksista, joita alkuasukkaat tekisivät Sannalle. Jotkut olivat jopa liian kammottavia ajateltavaksi. Kauhoin lämpimässä ja haisevassa suossa vailla suuntaa ja huomasin olevani kaukana lautasta. Näin Gerdin ja Larsin katselevan edelleen mättäällä piilossa. Ympäriltäni kuului lotinaa. Kauhukseni näin lisää alkuasukkaiden lauttoja. Sukelsin pinnan alle ja kun nousin näin alkuasukkaiden saaneen Larsin ja Gerdin. Ymmärsin että alkuasukkaiden kynsissä täytyi olla myös Klaus ja Herald. Minun täytyisi saada sana leiriin. Järkeni käski minun lähteä leiriin hakemaan apua Rubertilta ja kumppaneilta, mutta sydämeni käski minun lähteä pelastamaan lapsuuden ystävääni ja mielitiettyäni. Armeijan kokeneena sotilaana jäädytin kuitenkin kaikki tunteeni ja kauhoin hitaasti lautalle, joka edelleen lipui koskemattomana suolla. Vilkuilin ympärilleni ja näin yhden alkuasukaslautan ajelehtivan sivullapäin. Pienehköistä aivoistaan ja rajoittuneesta ajattelusta huolimatta he olivat tajunneet, että jotain oli tekeillä. Ryhmä keisarikuntalaisia oli heidän alueillaan. Nousin lautalleni ja lähdin niin nopeasti kuin pystyin melomaan kohti tulosuuntaa. Hetken aikaa luulin, että olin päässyt pois alkuasukkaiden näköpiiristä, kun aivan sivultani lipui toinen lautta varustettuna neljällä vähäpukeisella miehellä. Taistelu oli väistämätön. Alkuasukkaat olivat yhtä elleivät vielä yllättyneimpiä, kuin minä, joten pääsin hyökkäämään ensimmäisenä. Tapahtumat sumenivat silmissäni ja kaikki näytti hidastuvan. Lähetin miekkani laajassa kaaressa kohtaamaan alkuasukassoturin keihään, joka rusahti poikki iskuni voimasta. Silmäkulmastani näin lähestyvän keihääniskun ja sain täpärästi väistettyä. Sitten tarjoilin keihäänsä menettäneelle soturille kuoloniskun. Yksi pois pelistä. Seuraavaksi mäjäytin nyrkilläni yhden vastustajistani suohon ja potkaisin tältä tajun kankaalle hukuttaen tämän. Kaksi viimeistä tuottivat suuria vaikeuksia ja sainkin keihäästä nilkkaani. Huomasin nahkaisen saappaani tummuvan. Sisuuntuneena iskin kaikin voimin miekkani kohti haavoittajaani, joka ei ehtinyt väistää. Kaamea rusahdus ja suihkuava veri tekivät rumaa jälkeä. Viimeisen vastustajani kampitin selälleen lautalle ja iskin jalkoihin lennähtäneen keihään tämän rintaan. Enempiä ajattelematta lähdin melomaan tuskissani nilkkani haavasta kohti leiriämme. Jonkinlaisessa raivossa ja pelossa meloin lauttani rantaan ja lähdin nilkuttaen läpi tiheän viidakon. Eteeni sattuneet liskot loikkivat tieltäni ja kasvoni saivat kymmeniä raapaleita oksistosta. Edessä häämöttävät maisemat alkoivat jo näyttää tutuilta ja tiesin olevani lähellä leiriämme. Enää muutama pyrähdys. Vedin sivuun oksat edestäni ja kohtasin kauhean näyn. Nojasin polviini ja lyyhistyin maahan päätäni pudistellen. Rubertin pää lojui matkan päässä minusta. Muut retkikuntamme jäsenet lojuivat kuolleina ympäriinsä ja kura sekä kasvusto oli värjääntynyt tummanpunaiseksi. Jouduin antamaan ylen ja pitelin päästäni. Enää ei ollut jäljellä kuin minä. Minun täytyisi yksin pelastaa ystäväni ja Sanna. Minun täytyisi yksin johtaa tämä tutkimusretki ohi. Olin niin yksin. Olin yksinäinen soturi.
___________________________________________
Tässä oli siis surkeasti menestynyt kisatarinani. Tämä oli väkisin väännetty sen myönnän, mutta menestyi silti yllättävän heikosti. Kertokaahan mikä mättää. Pistin tämän hieman myöhemmin, että ei jäänyt muiden kisatarinoiden alle ja kun tämän surkuteoksen lukee, niin Grom Rautavasaran uusin näyttää jo mestariteokselta.
