_______________________________________
MALLOBAUDEN KOSTO
Osa II
Mallobaude ratsasti öisessä metsässä kuunnellen talven ääniä. Yövarjo hörähteli ja hirnui lumen kylmätessä sen jalkoja. Mallobaudeakin paleli vaikka hänellä oli paksu, villainen asepuku haarniskansa alla ja vielä rintapanssarin päällä lämmittävä ja koristeellinen asu josta näkyivät hänen värinsä ja vaakunansa, keltainen käärme mustalla pohjalla.
Mallobaude huhuili kuolleen vihollisensa Montglaiven nimeä metsään. Vain kaiku vastasi hänelle.
Moussilonin paha ritari otti metallihanskat pois käsistään, hieroi kämmeniään yhteen ja puhalsi niihin. Hänen hengityksensä höyrysi pakkasessa. Kun hän oli luvannut sielunsa Kaaokselle, hän oli olettanut ettei hänen tarvitsisi palella enää ikinä – tai ainakaan Etelä-Bretonniassa. Chalônsin metsässä olisi pitänyt olla tyynen viileä ilma tähän vuodenaikaan, mutta olikin paukkupakkanen.
Mallobaude alkoi jo luopua toivosta kun hän kuuli rasahduksen ja narskuntaa, kun jokin käveli nietoksessa. Hän valpastui hetkessä ja veti pitkän lyömämiekkansa esiin.
”Montglaive?” hän kuiskasi odottaen näkevänsä kuolleen lordin haamun tulevan esiin puiden takaa.
”Mallobaude”, sanoi ääni. Se ei kuulunut Montglaivelle. Se oli matala ja käheä. ”Minä odotin sinua. Kuulin, että etsit vihollistasi joka sunnuntaiyö kostaaksesi hänelle.”
”Keneltä sen kuulit?” Mallobaude kysyi epäluuloisena yrittäen nähdä puhujan. Hän oli lähellä mutta näkymättömissä.
”Kiviltä, lumelta, tuulelta, tähdiltä”, ääni totesi hitaasti ja ärsyttävän arvoituksellisesti. ”Sinä, ritari Mallobaude, olet tavannut minut ennenkin vaikka et kenties tunnista ääntäni.”
”Kuka olet?” ritari kysyi vilkuillen ympärilleen.
”Minä olen Menneisyyksien Henki”, ääni sanoi.
”Menneisyyksien Henki!” Mallobaude kähähti. Hän kumarsi satulastaan, mutta ei ollut aivan varma mihin suuntaan. Niinpä hän valitsi umpimähkään ja nyökkäsi kunnioittavasti sinne päin. ”Anna anteeksi, suuri. En ole kuullut ääntäsi aikoihin enkä tunnistanut sinua heti.”
”Kun sinä sanot ”aikoihin”, minä voisin puhua lyhyistä hetkistä. Minä muistan sinut erittäin hyvin ja näen että olet muuttunut suuresti siitä, kun kävit maillani Kaaoksen Erämailla.”
Mallobaude katseli yhä ympärilleen yrittäen nähdä jonkun vaikka tiesikin erittäin hyvin, että Menneisyyksien Henki oli näkymätön kaikille ihmisille. ”Miksi olet tullut tänne? Luulin, että vihaat lämpöä.”
”Siksi minä toinkin kylmyyden Chalônsiin, jotta voisin tulla jututtamaan sinua”, Henki vastasi. ”Pakkanen ympäröi minua ja se lähtee minun mukanani.”
”Miksi sitten olet tullut luokseni?”
”Minulla on sinulle viesti arkkidemoni Phak’aranhilta. Suuri Phak’aranh on katsellut kohti Bretonniaa jo pitkän aikaa ja suunnittelee mielessään, mitä tekisi sen ritareille. Hän uskoo, että kun Kaaoksen voimat pääsevät valloilleen, ovat ritarit suuri uhka. Niinpä heidät pitäisi tuhota jo ennen sitä.”
”Tahtooko tämä Pha… suurdemoni tuhota Bretonnian?”
”Kyllä tahtoo”, Henki vakuutti kuivasti. ”Mutta hän ei aio lähettää omia demoniarmeijoitaan tänne ritarien murskattavaksi. Sen sijaan hän aikoo toimia Moussilonin kirottujen ritareiden kautta – ja sinun kauttasi. Chalônsin pedot ovat ratkaisevassa asemassa, kun Moussilonin ja kuninkaan välille syttyy sota.”
”Meitä tulee vielä paljon”, Mallobaude vakuutti. ”Mitä mahtidemoni tahtoo?”
”Arkkidemoni Phak’aranh on lähettänyt minut tuomaan suunnitelmansa sinulle. Ensimmäinen tehtäväsi on hyökätä Aquitaineen ja tuhota se maan tasalle. Kun olet sen tehnyt, miehität koko maakunnan ja keräät lisää armeijoita Chalônsissa ja Aquitainessa. Saat lisää ohjeita kun herttua Armandin armeijat on murskattu.”
Mallobaude nyökkäsi ja mietti tehtävän suuruutta. Hän tarvitsi vielä paljon lisää voimia Ruttoraunioon ennen kuin saattoi hyökätä Aquitaineen.
”Ja on toinenkin asia – sinun on tuhottava lordi Montglaive. Hänen aineettomaan miekkaansa kaatuu yli puoli sataa petomiestä joka päivä.”
Ruttoraunio ei enää todellakaan ollut raunio – se seisoi korkeampana ja vahvempana kuin Lehtien Linna koskaan. Ihme (josta Mallobaude epäili Kaaoksen jumalia) oli nostanut rauniot valtavaksi mustaksi linnaksi. Mutta Mallobaude tarvitsi lisää miehiä. Hänellä oli komennossaan tuhat goria ja yhteensä parisataa isompaa hirviötä, mutta hän tarvitsi kymmenkertaisen määrän Aquitainen valloittamiseen. Saavuttuaan aamulla Ruttoraunioon hän määräsi oitis, että oli rakennettava lisää siitostalleja. Goreja piti saada lisää.
Sitten hän vetäytyi valtaistuinsaliinsa pohtimaan tilannetta. Menneisyyksien Henkeä parani totella, sillä hänellä oli outoja ja mahtavia voimia. Mutta ennen kuin Mallobaude saattoi edes harkita Aquitaineen hyökkäämistä, hänen pitäisi varmistaa otteensa Chalônsista. Metsä oli suurimmaksi osaksi autio ja siellä eleli lähinnä köyhiä talonpoikia, mutta Mallobaude tiesi että siellä oli myös Bordeleauxin, Bastonnen ja Quenellesin ritareiden pieniä tukikohtia – ei tietenkään yhtä isoja kuin Lehtien Linna oli ollut, mutta sen kokoisia että ne oli tuhottava tai miehitettävä.
Niinpä Mallobaude alkoi valmistaa armeijoitaan.
Hän järjesti laskun, jossa kaikki hänen sotilaansa laskettiin. Tulokset hän sai seuraavana päivänä: kuusisataa goria ja kolmesataa ungoria, kolmesataa bestigoria, kolmesataa centigoria, puoli sataa tuskgori-sotavaunua, sata minotauria, kolme tusinaa ogrelohikäärmettä, joista kuusi oli shaggotheja, kaaoksen epäsikiöitä, tusina Kaaoksen jättiläistä, tusina Kaaoksen ogrea ja tusina Kaaoksen peikkoa seisoivat Ruttoraunion edessä valmiina sotaan. Niin mahtavalta kuin armeija vaikuttikin, Mallobaude tiesi että se ei ollut voittamaton, eikä edes valmis. Hän tarvitsi lisää, paljon lisää, jotta voisi käydä avoimeen sotaan Bretonniaa vastaan. Mutta nämä riittivät Chalônsin linnakkeiden tuhoamiseen ja metsän ylivallan saamiseen.
Mallobaude oli koko Ruttoraunion ainoa ihminen. Kaikki hänen palvelijansa, sotilaansa ja alamaisensa olivat Kaaoksen vääristämiä hirviöitä, pimeyden lapsia jotka parveilivat joka puolella minne hän ikinä katsoikin. Hän oli välillä iloinen siitä, sillä hän tiesi olevansa joukon ylivoimaisesti älykkäin, ja että hän pystyisi voittamaan suurimmankin komentamista hirviöistään. Mutta välillä hänet valtasi surumielisyys, koska hänellä ei ollut ketään jonka kanssa jakaa suunnitelmansa ja joka voisi ylistää häntä ja ymmärtää hänen tarkoituksensa. Mutta nämä yksinäisyyden hetket katosivat nopeasti kun hän siirtyi valmistelemaan jotain tehtäviä, ja itse hän piti niitä turhana hempeilynä. Jos hän aikoi johtaa tällaista armeijaa, hänen ei pitäisi antaa tunteille sijaa.
Gorit takoivat aseita itselleen ja muille linnan pihamaalla sijaitsevissa pajoissa. Suuret palkeet kävivät koko ajan ja savu pimensi taivaan Ruttoraunion yllä. Miekat, keihäät, hilparit, kirveet, panssarit, kilvet, kypärät ja muut varusteet syntyivät vasaran takoessa hehkuvaa metallia. Isoimmat hirviöt kuten ogrelohikäärmeet ja kaaosjätit vartioivat Ruttorauniota sen pihamaata ympäröiviltä muureilta. Kaikki muut harjoittelivat, kuntoilivat, ahmivat paistia (Mallobaude piti sika- ja lammaskarjaa linnan pihamaalla kaukana pedoista) ja valmistautuivat sotaan.
Mallobauden käskystä valmistettiin satoja lipputankoja, lippuja ja viirejä jotka kantoivat hänen keltamustaa käärmetunnustaan. Sama vaakuna maalattiin joka ikiseen kilpeen joka pajoissa valmistettiin. Mallobaude tahtoi että kun pedot nähtäisiin, tiedettäisiin kuka niitä johti. Käärmelippu hilattiin Ruttoraunion tornien huippuihin ja pihakentän muurien vartiotorneihin.
Mallobaude piti puheita pedoilleen ja lupasi niille kostoa ja ihmislihaa. ”Saatte tuhota kaiken, mikä vastaan tulee!” hän huusi niille. ”Polttakaa, raiskatkaa, tuhotkaa, tappakaa! Ahmikaa vatsoihinne se, mitä jää jäljelle! Missä me kuljemme, siellä ei ole jäljellä kuin tuhkaa kun me lähdemme!”
Mallobaude itsekin valmistautui. Hän laati suunnitelmia kammiossaan ja mietti tulevaisuutta. Hän päätti hyökätä ensimmäisenä pohjoiseen Chalônsiin ja tuhota kaksi Bordeleauxin tukikohtaa, jotka siellä sijaitsivat.
Hän hymyili. Hänen tulevaisuutensa näytti hyvältä mutta hänen vihollistensa synkältä.
Tätä jatkui kaksi viikkoa, ja kahdesti Mallobaude kävi metsässä etsimässä Montglaivea. Mutta niinä kertoina hän ei kovin tosissaan huudellut vihollistaan, sillä hänen mielessään oli tärkeämpiä ja kiireisempiä asioita.
Koska pakkanen ei hellittänyt, Mallobaude päätteli että Menneisyyksien Henki pysyi yhä Chalônsissa tarkkailemassa hänen toimiaan. Jotta gorit eivät paleltuisi, Mallobaude sytytti suuria nuotioita ja suoranaisesti rovioita lämmittämään armeijoita.
Mutta petomiehet ovat tunnetusti itsekkäitä otuksia eivätkä ne viihtyneet Mallobauden hirmuhallinnon alla. Isoimmat goreista alkoivat murista vihaisesti kun ne näkivät Mallobauden, ja jotkut pudistivat nyrkkiään hänen suuntaansa. Tämä ei tietenkään miellyttänyt Mallobaudea.
Eräänä päivänä eräs bestigorikenraali tuli hänen luokseen ja kertoi hänelle rumalla kielellään (jota Mallobaude oli opetellut Kaaoksen Erämailla), että bestigori Rohq’oro oli aloittanut kapinan ritaria vastaan. Mallobaude lähti siltä istumalta ulos. Hän meni Ruttoraunion porttien eteen portaiden yläpäähän ja vaati Rohq’orota astumaan esiin.
Yksi suuri bestigori tuli välittömästi hänen luokseen. Se oli iso jopa bestigoriksi: sen sarvet kaartuivat tukevina ja kiiltävinä, sen silmissä paloi järjetön raivo ja se oli varustautunut raskaalla nuijalla ja levyhaarniskalla.
”Sinä siis et ole tyytyväinen minun komentoihini?” Mallobaude kysyi pettävän rauhallisesti.
”Sinä olet typerys”, Rohq’oro murisi omalla kielellään.
Mallobaude oli kiskaissut miekkansa esiin ja lennättänyt petomiehen pään alas portaita ennen kuin tämä ehti tajuta mitä tapahtui. Kuolleen ja päättömän bestigorin ruumis kaatui maahan Mallobauden jalkojen juureen.
”Etsikää pää ja laittakaa se seipään nenään!” Mallobaude karjaisi. ”Ja polttakaa ruumis roviolla. Jokainen, joka antaa ilmi yhdenkin kapinallisen, saa upseerin arvon. Kapinalliset poltetaan elävältä.”
Iltaan mennessä Mallobaude oli polttanut tusinan kapinallisia ja nimittänyt kaksi tusinaa uutta upseeria.
Viimein kaikki pedot oli aseistettu ja varustettu. Mallobaude katseli linnansa tornista armeijaa joka seisoi hänen pihamaallaan. Se oli valtavan suuri ja kaikilla oli hänen vaakunansa kilvissään ja lipuissaan. Hän hymyili näylle. Chalôns saisi maistaa hänen vihaansa tänä yönä.
Hän itse ratsasti kärjessä Yövarjon selässä, kun he lähtivät marssimaan. Ruttorauniota ympäröivän muurin ainut portti avattiin levälleen ja yli puolitoistatuhatpäinen petomiesarmeija marssi Chalônsin valkeaan hämärään.
Mallobaude kielsi torvien soiton. Hän halusi yllätyshyökkäyksen. Bretonnian ritarien peitsimuodostelma saisi rumaa jälkeä aikaan jos se saisi mahdollisuuden hyökätä petorivistöjen kimppuun.
Ilta kului hitaasti, kun julman vääristynyt sotajoukko taivalsi kylmän metsän halki. He menivät pohjoiseen jättäen jälkeensä tallotun ja murskatun väylän metsän puiden keskelle. Gorit silpoivat puiden rungot huvikseen, ja shaggothit repivät niitä irti juuriltaan. Lumi tallautui tiiviiksi ja likaisen mustaksi ohueksi kerrokseksi ja kaikki uinuvat kasvit sen alla kuolivat. Hirviöiden soihdut tummensivat taivaan.
Yön ensimmäisinä tunteina Mallobaude näki tulen loimotusta edessäpäin. Hän arvasi sen olevan bretonnialaisten leiri ja alkoi järjestää joukkojaan taistelua varten. Isot hirviöt hän laittoi etummaisiksi: ne saisivat hyökätä leiriin etummaisina aiheuttaen pelkoa ja pakokauhua ritarien sydämiin. Niitä seuraisivat gorien loputtomat laumat.
Kun yksiköt olivat asemissa, Mallobaude johti ne niin lähelle kultaista tulenkajoa kuin uskalsi ilman, että bretonnialaisten vartijat olisivat nähneet heitä. Sitten hän veti syvään henkeä, veti miekkansa esiin ja karjui: ”Hyökkäykseen!”
Pedot syöksyivät metsän uumenista ja vyöryivät valtavana massana metsäaukiolle, joka oli täynnä ritarien telttoja. Hevoset olivat lieassa kauempana eikä kukaan päässyt ratsunsa selkään. Vartijat varoittivat nukkuvaa leiriä liian myöhään. Mallobauden armeija repi teltat maahan ja surmasi jokaisen jonka löysi. Taistelusta ei oikeastaan voinut puhua: tokkuraiset soturit teurastettiin niille sijoilleen valtavalla ylivoimalla. Silti ritareita oli enemmän kuin Mallobaude oli arvellut: ainakin viisi sataa. Kun he saivat miekkansa käsiinsä, he kyllä alkoivat taistella vastaan. Hetken näytti siltä kuin yöpukuiset ritarit olisivat voineet pitää puoliaan, mutta sitten Mallobaude itse ratsasti esiin. Hän alkoi seivästää vihollisiaan miekkaansa järjestelmällisen tehokkaasti, aiheuttaen sekasortoa sinne missä ritarit yrittivät järjestäytyä. Hän nappasi soihtuja gorien käsistä ja sytytti tulipaloja telttarykelmiin, ratsasti syvemmälle leiriin ja tappoi kaikki jotka vastaan tulivat.
Jättiläiset, ogrelohikäärmeet, peikot, sotavaunut, minotaurit ja ogret murskasivat vastarinnan ja petomiesrivistöt etenivät leirin poikki. Viimein kaikki ritarit makasivat kuolleina maassa. Kukaan ei ollut edes ehtinyt pakoon. Mallobaude katseli ympärilleen. Siellä täällä roihusi tuli ja joka paikka oli täynnään kuolleita bretonnialaisia. Tuuli liehutti hänen mustaa viittaansa ja tuhoavan tulen punainen loimu valaisi hänen synkkiä piirteitään. Hän hymyili.
Ritari kannusti Yövarjon takajaloilleen ja karjui pedoille: ”Pöytä on katettu!”
Taistelu ei ollut kestänyt kuin puoli tuntia. Keskiyön koittaessa pedot lähtivät jälleen marssiin, tällä kertaa itään. Mallobaude tiesi että Bordeleauxin toinen tukikohta oli paljon isompi ja hänelle tulisi ongelmia sen voittamisessa. Siellä ei ollut varsinaista linnaa, mutta linnoitus kylläkin: musta ritari muisti että siellä oli kukkula, jonka kylkiin oli pengerretty kolme muurintapaista. Hän tarvitsi nyt kaiken oveluutensa.
Kun hän kylläisine ja verenhimoisine armeijoineen muutaman tunnin marssin jälkeen saapui linnoituksen lähelle, hän antoi pysähdyskäskyn. Sitten hän otti torven yhdeltä centigoreista ja antoi joukoilleen ohjeet, että niiden piti hyökätä ritarien kimppuun kun hän puhaltaisi merkin torveen: lyhyt, pitkä, lyhyt, tosi pitkä puhallus. Mallobaude kätki torven viittansa poimuihin ja ratsasti ypöyksin ulos metsästä linnakkeen luo.
Se oli korkea ja leveä kukkula, joka kohosi metsän ylle portaittain. Siinä oli kolme kymmenestä kahteenkymmeneenkymmeneen metrin korkuista jyrkännettä, joiden jokaisen harjalla oli soihtuja ja ilmeisesti vartijoita. Jokaisessa muurissa oli yksi ramppi, jota pitkin pääsi seuraavalle tasolle.
Mallobaude näki heti, että linnoitusta ei voisi valloittaa tuhannenviidensadan hirviön voimin. Ramppeja voisi nousta vain viisi goria rinnakkain, ja miehet voisivat puolustaa jokaista tasoa viikkoja, jos vain ruokaa ja taistelutahtoa riittäisi.
Niinpä ritarit piti houkutella ulos.
Mallobauden mielessä hahmottui jo suunnitelma. Hän laskeutui Yövarjon selästä, veti pois sen mustan vaatteen joka kantoi hänen vaakunaansa, otti samaten pois asepukunsa jossa hänen väräinsä näkyivät, ripusti ne jonkun puun oksalle ja nousi takaisin satulaan. Nyt hän oli tunnistamaton, ellei joku tuntisi hänen kasvojaan. Ritari ratsasti lähemmäs linnoitusta.
Pian vartijat pysäyttivät hänet. ”Kuka olet, matkalainen? Mitä teet täällä?”
”Olen ratsastanut tänne Bordeleauxista pakoon valtavia sotajoukkoja”, Mallobaude huohotti ja pyyhki hihalla otsaansa. ”Ne hyökkäsivät äkkiarvaamatta herrani pieneen linnaan ja piirittivät sen. Minä osallistuin taisteluihin ja jäin ainoana henkiin. Vihamielinen armeija lähti tähän suuntaan ja tunsin velvollisuudekseni tulla varoittamaan teitä.”
”Kuka on herrasi, ritari?” kysyivät vartijat hieman epäluuloisina tarkastellen Mallobaudea.
”Lordi Bertelis”, Mallobaude sanoi. Bertelis oli eräs Bordeleauxin lordeista, luultavasti samanarvoinen kuin Mallobaude itse – ja Montglaive. ”Hänen linnansa on nyt kokonaan tuhottu.”
Vartija kirosi. ”Me emme tiedä, puhutko totta, mutta tämä on niin vakava väitös että sinut täytyy tuoda sisään. Pääset linnan komentajan, kenraali Hundalen luo. Seuraa minua!”
Vartijat veivät Mallobauden linnoituksen luo ja ylös ensimmäistä ramppia ensimmäiselle tasolle. Siellä oli paljon vartijoita, jotka loivat kiinnostuneita silmäyksiä vieraaseen ritariin, jota vartija johti ylemmäs. Mallobaude vietiin toiselle ja sieltä kolmannelle tasolle. Ylin kerros oli yli viidenkymmenen metrin korkeudessa metsän yllä ja siellä oli monta isoa kivirakennusta, joissa sotilaat asustivat. Mallobaude vilkaisi metsään rintavarustukselta ja oli hyvillään huomatessaan, ettei hänen armeijastaan näkynyt pilkahdustakaan. Se oli täysin näkymättömissä metsän uumenissa.
Mallobaude vietiin rakennuksista suurimpaan. Yövarjo jätettiin talleille ja siitä luvattiin pitää huolta. Ritari johdettiin Hundalen puheille. Kenraali istui pöydän ääressä tutkien Chalônsin karttaa kynttilän kultaisessa valossa.
”Kenraali Hundale”, varija sanoi ja otti asennon. ”Tämä on yksi lordi Berteliksen ritareista. Hän sanoo, että Berteliksen linnaan on hyökätty ja että se on tuhottu.”
Hundale kohotti katseensa. Hän ei ollut kovin iäkäs, mutta hänen tukkansa oli silti melkein valkoinen. Hänellä oli tuuheat, paksut kulmakarvat ja syvät silmäkuopat. Hän näytti hyvin väsyneeltä.
”Berteliksen linna tuhottu?” kenraali hämmästyi. ”Mitä ihmettä?”
”Voin kertoa koko surullisen tarinan”, Mallobaude sanoi kehitellen samalla surullista tarinaa mielessään.
”Istu alas”, Hundale kehotti ja viittasi tuolia pöydän vastakkaisella puolella. Mallobaude istui siihen ja vilkaisi Chalônsin karttaa. Hänen katseensa ohjautui siihen pisteeseen, missä ennen oli ollut Lehtien Linna ja jossa Ruttoraunio nyt seisoi. Siinä ei ollut mitään – ei edes Lehtien Linnaa. Mallobaude tiesi että linna oli ollut salainen, joten sitä ei tietenkään oltu merkitty karttaan. Hän löysi kartalta äsken tuhotun leirin ja myös linnoituksen jossa he nyt olivat. ”Huomaan, että tutkitte karttoja. Saanko kysyä miksi olette valinneet tämän vuorokaudenajan sille?”
Hundale naurahti. ”Minä olen kuullut huhuja suuresta petomiesarmeijasta metsässämme. Mietin, missä se mahtaa piileksiä.”
”Ehkäpä kyseessä oli sama armeija, jonka minä kohtasin.”
”Mitä siis tapahtui? Kerro kaikki.”
”Uskon, että teihin voi luottaa”, Mallobaude sanoi ja hymyili kenraalille. Sitten hän huokaisi dramaattisesti. ”Mutta ette voi enää auttaa. Nimeni on Von Quihote. Tänään illalla auringon laskiessa lordi Berteliksen linnassa oli vielä kaikki hyvin. Mutta äkkiä eräs vartijoista huomasi tuntemattoman armeijan näköpiirissä. Kun se lähestyi, huomasivat vartijat että kyseessä oli tuhatpäinen armeija joka koostui oudoista, karvaisista miehistä joilla oli sarvet päässä. Se tuli suoraan linnaa kohti ja arvasimme heti ettei se ollut hyvissä aikeissa. Hälytys soitettiin ja kaikki ritarit laitettiin aseisiin. Talonpojat aseistettiin jousilla ja heidät sijoitettiin asemiin, ja ritarit – minä yhtenä heistä – valmistautuivat asettumaan peitsimuodostelmaan linnan porttien taakse valmiina hyökkäämään heti kun portti murtuisi. Mutta kun me vielä kapusimme ratsujemme selkään, näin että joku hiipi porteille ja puhui jotain alhaissyntyisille jotka käsittelivät porttien avausmekanismeja. Kauhukseni näin että talonpojat avasivat portit ja pedot marssivat suoraan sisään. Muodostelmasta ei ollut puhettakaan. Me ritarit olimme vielä täysin valmistautumattomia, eikä meillä ollut aikaa järjestäytyä. Ratsastimme hirviöiden kimppuun mutta ne paiskoivat miehiä hevosineen sivuun kuin hiekanjyviä. Niitä tuli koko ajan lisää ja ne tulvivat sisälle linnaan. Taistelin urhoollisesti enkä saanut vammoja, mutta moni toverini sai surmansa niiden aseista. Silloin näin miehen, joka oli käskenyt talonpoikia avaamaan portit. Raivoissani syöksyin hänen kimppuunsa, mutta hän lähti linnasta ja kapusi hevosensa selkään.”
Mallobaude voihkaisi näyttävästi ja peitti kasvonsa käsillään. ”Voi minua hullua! Vastoin kaikkia ritarin pyhiä valoja minä jätin taistelun taakseni ja jouduin silmittömän vihan valtaan. Kun näin miehen, joka oli syyllinen tästä kaikesta, ratsastavan pois kenenkään estämättä, minä hylkäsin toverini ja lähdin takaa-ajoon. Ratsastin miehen perään ja seurasin häntä Chalônsin metsään, joka oli lähellä. Nyt en ymmärrä tätä tekoani, vaan olisin kernaasti kuollut urheasti ystävieni rinnalla linnaa puolustaen. Mutta silloin jokin sumensi ajatuksiani ja minä lähdin takaa-ajoon, kuten jo sanottu. Mutta kaiken kukkuraksi minä hukkasin miehen: hän katosi pimeään metsään ja minä hukkasin hänen jälkensä. Kirosin itseni tuhannesti mutta en enää palannut linnaani, sillä tiesin – ja tiedän – että se oli kokonaan voitettu eikä sillä ollut mitään mahdollisuuksia siitä hetkestä lähtien kun joku avasi sen portit petollisesti. Sen sijaan ymmärsin velvollisuudekseni varoittaa kaikkia muita, ettei sama kohtalo tulisi yhdenkään muun linnan osaksi. Niinpä tulin tähän linnoitukseen, jonka ymmärsin olevan lähimpänä kaikista, ainoana ajatuksenani varoittaa Bretonniaa tästä armeijasta.”
Hundale oli kuunnellut lumoutuneena tätä tarinaa ja sen loputtua hän tuijotti hetken Mallobaudea ihailevin silmin. ”Totisesti olet tehnyt oikein ja kunniallisesti, ritari Von Quihote”, hän sanoi viimein, ”vaikka podettekin syyllisyyttä siitä, että lähditte linnasta kesken taistelun. Mutta sanon teille, että te ette olisi voineet tehdä mitään. Sen sijaan olette tänne tulemalla saattanut pelastaa tuhansien hengen. Jos tämä petomiesarmeija todella on niin iso, on minun velvollisuuteni tuhota se viimeiseen mieheen.”
Mallobaude hymyili sisäänpäin. ”Kuinka paljon joukkoja teillä on, kenraali Hundale?”
”Tuhat ja risat”, Hundale vastasi.
”Ne ovat tarpeeksi!” Mallobaude hihkaisi. ”Tietenkään en pyydä teitä, jalo kenraali, vaarantamaan omaanne ja armeijoittenne henkeä hyökkäämällä näiden petojen kimppuun, mutta jos sallitte, annan teille neuvon. Jos te ratsastatte pelätyssä peitsimuodostelmassa niiden kimppuun tasamaalla, ei niillä ole mitään mahdollisuuksia vaikka niillä olisi ylivoimakin.”
”Olet oikeassa, Von Quihote”, Hundale sanoi. ”Olette viisas mies ja ennustan, että teistä tulee vielä jotain suurta. Tänä yönä minä ritareineni ratsastan pohjoiseen, etsimme tämän pahuuden armeijan ja tuhoamme sen viimeiseen hirviöön! Se on pyhä velvollisuuteni, enkä anna sen odottaa hetkeäkään! Olemme valmiita ennen aamunkoittoa.”
”Olkaa varovainen”, Mallobaude kehotti. ”Pyydän teiltä vielä yhtä asiaa: että saisin kunnian ratsastaa mukananne. Minulla on henkilökohtaista kaunaa näitä hirviöitä kohtaan.”
”Ymmärrän täysin. Ratsastakaa rinnallani! Yhdessä me tuhoamme nämä otukset!”
”Olkoon niin!” Mallobaude sanoi ja puristi Hundalen kättä.
Kesti tunnin, että Hundale sai kaikki ritarinsa kokoon. Saman tien he ratsastivat ulos linnoituksesta. Mallobaude ja Yövarjo kulkivat kenraalin vierellä ja ratsastivat kohti metsää. Tuhatkunta Valtakunnan Ritaria tulivat heidän perässään ulos linnakkeesta ja seurasivat heitä metsän siimekseen.
Mallobauden onneksi he ratsastivat vähän sivuun hänen petomiehistään, jotka odottivat metsässä. Kun hän arvioi että kaikki ritarit olivat ohittaneet armeijan, hän aikoi ottaa esiin torvensa. Silloin hän vallan kauhistui tajutessaan, että oli unohtanut torven viittaansa ja se roikkui nyt puusta ties missä! Mallobaude ei kuitenkaan antanut hätäännyksensä näkyä ulospäin. Hän katseli tyynesti ympärilleen ja havaitsi että ritarilla, joka ratsasti hänen takanaan, oli torvi.
”Hei, sinä”, hän sanoi ritarille. ”Voisitko antaa torveasi hetkeksi?”
Ritari katsoi Mallobaudea kysyvästi ja vilkaisi sitten kenraali Hundalea. Hundale kysyi Mallobaudelta: ”Mitä sinä torvella?”
”Vihaan lähteä salaa matkaan, varsinkin kun on kyse kostoretkestä”, Mallobaude selitti.
”Ymmärrän”, Hundale myönsi. ”Anna hänelle torvi.”
Ritari ojensi torven ja Mallobaude otti sen. Hän kohotti sen huulilleen ja puhalsi niin kovaa kuin saattoi: tu-tuu-tu-tuuu! Hundale peitti korvansa käsillään äänen voimasta. Mallobaude heitti torven menemään, veti miekkansa ja iski kenraalin pään poikki. Jokainen ritari heidän lähellään näki sen ja pysähtyivät säikähtäneinä. Torvimies aikoi vetää oman miekkansa, mutta Mallobaude lävisti hänen sydämensä.
Silloin metsästä ryntäsi Mallobauden petomiesarmeija ritarien sivustasta ja selustasta. Ritarit kääntyivät kauhuissaan ympäri ja petomiehet hyökkäsivät heidän kimppuunsa. Etummaisina tulivat valtavat ogrelohikäärmeet, ja ne murskasivat ritarit saamatta itse naarmuakaan. Useimmat eivät ehtineet edes saada aseitaan esille ennen kuin he jo makasivat maassa hirviöiden tallottavina.
Ritareita oli valtavan paljon, mutta se ei vaikuttanut taistelun kulkuun millään lailla – paitsi siten, että kesti kauemmin tappaa heidät kaikki. Ogrelohikäärme-shaggothit surmasivat jokainen monta kymmentä ritaria, ja niitä seurasivat jätit, peikot ja ogret, jotka saivat aikaan valtavan sekasorron. Niiden takana tulivat yön pimeydessä loputtomilta näyttävät gori- ja ungorilaumat, jotka viimeistelivät ne ritarit, jotka selvisivät isojen otusten ohi.
Mallobaude itse heilutti miekkaansa vuosien harjoittelun tuloksena taitavammin kuin kukaan ritareista. Hän löi heidät maahan, lävisti haarniskat, kypärät ja kilvet, silpaisi ruumiinosia irti ja seivästi urheat taistelijat kalpaansa. Kukaan ei kyennyt vastustamaan häntä, ja hän pureutui ritareiden rivistöjen läpi kuin tappava tauti joka surmasi sekunneissa.
Kun suurin osa sotureista oli maassa, loput alkoivat empiä. Mutta vain harvat pakenivat, sillä nämä olivat Valtakunnan Ritareita jotka puolustivat maataan viimeiseen saakka. Lopulta viimeiset eloonjääneet pakenivat metsän pimeyteen ja katosivat lumenpaljouteen, ja Mallobaude armeijoineen lähti takaa-ajoon.
Kukaan ei päässyt pakoon.
Sen jälkeen oli linnoituksen valtaaminen lähestulkoon ikävystyttävää. Kun talonpojat, jotka sitä vahtivat, näkivät luvuttoman petoarmeijan, he heittivät aseensa maahan ja juoksivat piiloihin joissa heidät sitten surmattiin. Kun aurinko nousi, liehui Mallobauden lippu linnoituksen saloissa ja Moussilonin musta ritari oli ainoa elävä ihminen siellä.
Kuolleet kasattiin pinoon ja annettiin petojen ruuaksi. Aseet takavarikoitiin ja pinottiin kellareihin. Mallobaude oli tyytyväinen voittoonsa: hänen suunnitelmansa oli toiminut täydellisesti.
Hän nauroi ja huusi Chalônsiin: ”Tulehan nyt, Montglaive! Yritäpä vain hyökätä kimppuuni. Minä en pelkää sinua!”
_______________________________________
JATKUU…
Fb: Mallobauden kosto, osa II
No niin. Mitäs piditte? Mielestäni tämä on vähän pitkä mutta muuten hyvä tarina. Syventää vähän Mallobauden persoonallisuutta. Tämän jälkeen en (jos en saa minuutin sisällä sataa pyyntöä, aika alkaa NYT) varmaan enää kirjoita Mallobaudesta kuin yhden tarinan, niin että tämä kostohomma jää trilogiaksi. Enkä palaa enää Montglaiveenkaan, joten taitaa jäädä koko Chalôns pois. Mutta uusia tarinoita kyllä tulee, että älkää sitä pelätkö! Seuraavaksi taitaa tulla jotain vähän romanttisempaa...
Verba, non acta - sanoja, ei tekoja
plääh...ei mitään romantiikkaa....tapsaan on tainnut osua amorin nuoli kun tollasia höpisee...herää poika....eläkä uneksi.....mutta tarina oli hyvä.....ja tämä lasketaan 100 pyynnöksi lisää lisää lisää lisää lisää lisää lisää lisää lisää lisää lisää.....*rukoilee polvillaan*......
"Stay where you are... You're making me look amazingly brilliant."
Ei oo kasvanut uutta kättä... se oli epähuomiossa sattunut virhe. Sellaista sattuu (niinkin hyvälle kirjoittajalle kuin minä... kröhöm kröhöm). Ja VOI KYLLÄ, romantiikkaapa juuri... mutta älkää pelätkö, kyllä siellä saattaa irtonaisia ruumiinosia ja vertakin lennellä
Verba, non acta - sanoja, ei tekoja
Parasta Tapsa-laatua ('Tapsa-laatu' sana on arkisoitu 'Grom-laatu', 'Andromedus-laatu' ja 'Rune-laatu' joukkoon 
). Paras tarinasi, vaikka toi kenraali lähti kyllä aika helpolla ja nopeasti von Quihoten käskyn mukaan takaa-ajoon. 
Lisää! ..kiitos
). Paras tarinasi, vaikka toi kenraali lähti kyllä aika helpolla ja nopeasti von Quihoten käskyn mukaan takaa-ajoon. Lisää! ..kiitos
Viimeksi muokannut Aco, Pe 02.04.2004 14:36. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
lojuu kuin kotka, ampuu kuin eläintarha
-
Oberon