Liitävä Kuolema osa.2: Painajaisia

[Hollo]

Siivet olivat nousseet selkääni melkein, kuin itsestään. Minun ei ollut tarvinnut edes kunnolla syventyä ajatuksiini ja muistoihini viime kerralla. Kipu oli ollut huomattavasti lievempää ja näin ollen se oli ollut helpompi kestää. Kuin sisälläni oleva voima olisi halunnut minun käyttävän itseään.

Nyt istuin sängylläni kädet jalkojeni ympärille vietynä ja mietteisiini sulkeutuneena omassa huoneistossani. Tuijotin silmät väsyneesti ammottaen jotain minulle itsellenikään tuntematonta kohdepistettä, joka sijaitsi makuuhuoneeni varjoisassa nurkassa. Mutta sisäpuoleni puolesta olin muualla. Ja paikka, mitä hädin tuskin voin itsellenikään myöntää, oli omat pelkoni.

Aivan, kuin tämä voima sisälläni olisi ollut halunnut rynnätä esiin ja surmata kaikki lähettyvilläni viime kerralla, kun muutuin. Ja vaikken sitä silloin ehtinytkään ajatella, nyt muistan yrittäneeni vain tyynnyttää palavaa raivoani toisiansa vastaa taistelevien joukkojeni edessä. Muistan nostaneeni henkiset voimani äärimmilleen ja juuri ja juuri taltuttaneeni tuon polttavan tunteen, vaikka tunsin sen voimien olevan niiden huipputasolla.

Ja nyt huomasin toisenkin asian; joka kerta, kun muodonmuutos oli tapahtunut, joku oli menettänyt henkensä. Aivan ensimmäisellä kerralla olin surmannut kaksi kaaoksen noitaa, jotka kyllä olivat suorittaneet toimenpiteensä tehdäkseen minusta tällaisen. Toisella kerralla olin tappanut oman isäni, joka oli tosin ollut itse pääsyyllinen muodonmuutokseeni. Mutta viime kerralla oli kuollut yksi sotureistani, eliittijoukoistani. Ja vaikka hän olikin osoittautunut oivaksi merkiksi muille, en siltikään tajua täysin miksi olin tehnyt sen.

Joka kerta demoni, joksi sitä nykyään kutsuin, oli vaatinut jonkun kuoleman tavallaan palkaksi sen voimien käytöstä. Tosin kuka tahansa olisi minun sijassani halunnut tehdä samoin, kuin kahdessa ensimmäisessä tapauksessani, mutta silti viimeisin, se on jotain, mitä en tavallaan ymmärrä. Kenties demoni oli käyttänyt omaa raivoani, kuin peitteenä omille haluilleen, jotka se sitten toteutti minun ruumiini avulla, kun puolustukseni oli alhaalla. Äh, mitä minä oikein ajattelen? Sylenna, älä ole noin vainoharhainen! Et sinä ennen noin olisi ajatellut, jos olisit jo silloin hallinnut tällaista voimaa! Hallinnut?

Säpsähdin äkkiä hereille, kun luulin näkeväni jotain liikettä tuossa pimeässä nurkassa, jota olin koko ajan tuijottanut. Kenties olin vain kuvitellut niin päässäni, jotta pääsisin takaisin todellisuuteen, ei enää typeriä harhaluuloja tai arvailuita. Nostin kämmeneni väsyneesti kasvoilleni ja ne osuivat metallinaamioni viileään pintaan. Olin, kuin unohtanut pukeutuneeni taisteluasuuni ja sävähdin koskettaessani naamioni muotoja. Äkkiä kaikki lihakseni jännittyivät säikähdyksestä ja ponkaisin refleksin omaisesti pystyyn ja juoksin nopeasti hengittäen kylpyhuoneeseeni. Nopeasti vilkaisin itseäni peilistä ja riisuin naamioni helpotuksesta huokaisten.
”Minä olen minä.”, sanoin päättäväisesti itselleni. Nostin päänsuojukseni kasvojeni tasolle ja katsoin sen tummiin silmänreikiin ja naurahdin hieman. Mutta silti en voinut olla huokaisematta uudestaan helpotuksesta etteivät nuo naamiooni muotoillut muodot olleetkaan oikeat kasvoni, kuten olin äsken hätäpäissäni luullut.

Tuijotin itseäni peilistä, kuin varmistaen, että sen kiiltävästä pinnasta heijastui oikea henkilö, ei mikään hirviö, joksi itseäni olin kuvitellut.
”Vai olenko?”, kuiskasin huoneelle. ”Kuka minä oikeastaan olen?” Kenties sisälläni hyppivä demoni sai aikaan kaiken sen tuskan ja tappamisenhalun, mutta myönnän, että minä olin sen, joka kylvi siemenen. Demoni kenties vain nopeutti sen kasvua. Tuijotin kuvajaistani miettiväisesti ja kohotin naamioni kasvojeni vierelle, niin että ne olivat samalla tasolla ja katsoivat kummatkin peiliin.
”Demoni.”, sanoin ja laskin naamioni kylkeäni vasten. Sitten katsoin nyt omia kasvojani. ”Sylenna.”, kuiskasin rypistäen otsaa hieman.

Kohta näin peilissä oman lapsekkaan, mutta niin itseivallisen hymyntapaisen ja hymähdin itselleni paheksuvasti.
”Oli miten oli, ainakin itsekeskustelutaitoni on tallella.”

********

Olin määrännyt eiliseen, typerään mellakkaan osallistuneet jalkaväki- ja Wych- ryhmät ankariin taisteluharjoituksiin. He saisivat totutella taistelemaan rintarinnan, vaikka totisen paikan tullen heidän taistelupaikkansa eroaisivat melkoisesti toisistaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä taistelun melskeessä voi tapahtua.

En muistanut milloin olisin viime kerralla saanut omaa, rauhallista hetkeä itselleni. Suoraan tuon pelottavien mielikuvien täyttämän transsitilan jälkeen olin käynyt antamassa käskyn Succubus Ilhranalle, että pitäisi kuria yllä Kabalissani ja vahtisi juuri alkavia taisteluharjoituksia.

Tietysti Ilhranalle ominaisin luonteenpiirtein hän oli ensiksi ihmetellyt hädissään, jos olin saanut taas niitä kauhistuttavia painajaisunia, kuten silloin ennen ensimmäistä muodonmuutostani.
”Usko jo, minä vain haluan edes pienen hetken omaa rauhaa, että voin mietiskellä omia asioitani.” Ilhrana oli katsonut minua epäilevästi ja pudistanut päätään.
”Noin sanoit minulle silloinkin, kun vääntelehdit tuskissasi painajaisunissasi… Ennen, kuin… Muutuit” Ilhrana ei koskaan ennen ollut maininnut tai edes vihjaissut uuden voimani symboleiksi tulleisiin ruumiinmuutoksiini.
”Ilhrana lopeta!”, olin tiuskaissut hänelle. ”Sinähän tiedät että minulla olisi yksi Draconin paikka vapaana?”, olin sitten kysynyt vihjailevasti. Ilhrana oli nyökännyt ymmärtäväisesti. ”No sittenhän myös tiedät, että halukkaita on niin, paljon, itse asiassa koko Kabalillinen, ettet tietenkään ole ainoa ehdolla oleva. Et ole ainoa kyvykäs soturi Liitävässä Kuolemassa!”

Tiedän ettei Ilhrana tahdo tahallaan ärsyttää minua, ajattelin. Hän vain tuntee kuuluvansa lähelleni, kuin kiitollisuuden velkana. No, minulle hän on paljon enemmän, kuin vain velanmaksuväline ja hänen käytöksestään voin päätellä ettei hän itsekään itseään sellaisena pidä. Hän on ehkä maailmassani ainut olento, johon voin täysin luottaa ja jota voin ehkä jopa kutsua ystäväkseni. Sylenna, sinä typerys! Älä vaan taas ala herkistelemään! toruin itseäni. Maatessani vuoteellani vaivuin hiljalleen kysymystäytteiseen uneen. Näin muodonmuutokseni.

********

En voi hengittää. Enkä oikeastaan haluakaan. Se on liian raskasta Tukehduttava kouristus selässäni vääntää sen lähes puolikaarelle ja viskaa minut pystyasentoon. Niskani vääntyy taaksepäin ja vie katseeni taivaisiin. Hyvä, tunne epävarmuutta, että osaat kylvää sitä!

Näen silmieni edessä vain punaisia välähdyksiä, ja kirvely saa ne vuotamaan. Käteni liikkuvat omia aikojaan suoraksi sivuilleni, olen, kuin ristillä. Hyvä, tunne kipua, että osaat aiheuttaa sitä!

Selkääni pitkin nousee turruttava kivun aalto ja sen saavuttaessa huippunsa tunnen, kuin pääni räjähtäisi. Se pyörteilee leikkisästi silmissäni ja sitten äkkiä purkautuu ulospäin, kirvelevän tuskaisena, valkeana säteenä, niin, että se repii naamioni silmäreiät tieltään. Rääkäisen kyyneleet silmissäni. Hyvä, tunne alistuneisuutta, että tiedät miltä monista muista tulee tuntumaan!

Kaadun taas polvilleni, mutta saan jotenkin kannateltua ylävartaloani käsilläni, etten vain rojahtaisi kipeästi vatsaani repivälle pikkukivimatolle. Haukon henkeäni, hengitykseni rahisee ja suuni on kuiva. Hyvä, tunne voimiesi uupuvan, jotta tiedät milloin uhrisi menettää tajunsa!

Hengityksen salpaava polte leviää kehossani satojen liekinheittimien tulen lailla. Sisuksissani on, kuin tulivuori, joka viskoo kipinöitään joka puolelle korventaen lihaani, ainakin se tuntuu siltä. Tuskissani käperryn kerälle maahan ja puren hampaani yhteen. Hyvä, tunne kuolemanpelkoa, että pystyt heittämään sitä vihollistesi sydämiin!

Kuulen musertuvan luun äänen, se on todella kauhea. Selässäni tuntuu musertava kipu aivan, kuin selkärankani olisi vääntynyt. Turruttava kipu häviää hetkeksi, että pystyn tuntemaan jonkun tahmean ja lämpimän nesteen valuvan niskani takaa ja olkapäistä alaspäin. Hyvä, tunne janoa elämännesteisiin, että osaat ruokkia minua!

Minun on pakko katsoa. Käännän varovaisesti pääni katsomaan olkani ylitse, sinne, missä kipu on valtavin. Melkein menetän tajuntani, kun näin selkäni pullistuvan ja nahan venyvän, näky saa minut melkein unohtamaan kivun ja saa ruumiini vapisemaan joka puolelta. Käännän katseeni pois, kun näen veren ryöppyävän reiästä selässäni. Hyvä, tunne kaikkoavasi tästä maailmasta ja tunne tietämättömyyttä, jotta et mitenkään voisi koskaan ymmärtää minua!

********

Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin, kun ponkaisin istuma-asentoon vuoteellani. Puristin äkkiliikkeen omaisesti silmäni tiukasti yhteen ja tunnustelin hitaasti, varovasti selkääni sormenpäilläni. Värisin viluissani, kun kylmä hiki valui selkääni pitkin. Minun täytyi myöntää, että minua todella pelotti. Olin tuntenut kaiken tuskan ja ahdistuksen, mitä olin oikeasti tuntenut tuona kauheana päivänä. Ja nyt olin joutunut käymään kaikki nuo tuskaisat vaiheet uudestaan läpi. Nyt vain ajatusteni tuottamien avunhuutojen paikoilla oli ollut vihamielisiä käskyjä ja opetuksia.
”Että osaat ruokkia minua.”, sanoin tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. Edelleen muistin kirkkaasti tuo kivuliaan tapahtuman, tuntui, kuin se olisi poltettu oikeaan ohimooni pysyvästi. Ja vaikka unen monissa pelottavissa säkeissä oli ollut monin kerroin fyysiseen kipuun viittaavia lausahduksia, eniten kurkkuani alkoi pelon voimasta kuristaa, kun muistelin tuota viimeistä, häkellyttävää käskyä
”Jotta et mitenkään voisi ymmärtää minua.”, kuiskasin ajatukseni ääneen hiljaa pimeälle huoneelleni. Mitä se tarkoitti? Niin, minulla ei ollut aavistustakaan ja se tässä minua juuri eniten hirvitti.

********

Kaikki kaduilla kuljeskelijat olivat jo varmasti huomanneet hänen partioivan Liitävän Kuoleman Kabalin alueen rajalla jo muutaman päivän. Tämä vanttera mies olikin aika monipiippuinen asia. Hänhän voisi vaikka olla salamurhaaja, joka tarkkailee kohdettaan etsien parasta paikkaa tunkeutua sisään. Tai ei sittenkään. Ei kukaan musta eldari ilmiantaisi itseään noin. Hän saattaisi myös haluta antaa muiden ymmärtää olevansa palkkatappaja, joka partioi alueen ulkopuolella, mutta todellisuudessa hän onkin kyseisen Kabalin uusi liittolainen, salainen ase muita vastaan. Mahdollisuuksia olisi niin paljon ja ne kaikki liittyisivät jotenkin toisiinsa ettei tällaisessa keskustelussa olisi mitään tolkkua.

Mustien eldarien mielikuvitus ei nääs tunne rajoja näissä asioissa. Ja vaikka hurjapäisiä ja taponhimoisia ovatkin, ei kukaan siltikään rohkenisi käydä juuri tällaisten, ymmärtämättömyyksien kimppuun. Sen verran hekin itsesuojelevat itseään. Tosin eivät ehkä aina oman henkensä takia vaan halun, halun surmata ja tappaa. Ehkä hykerryttävän yliluonnollisten mielikuvien ja villien arvailuiden takia.


Eli kuten huomasitte, tämä oli toinen tarina minä-muodossa. Aivan vapaasti kommenttia ja mielellään rankentavaa. Lyhyeksi jäi, mutta täytyi saada henkilön vain senhetkiset mietteet esiin.